29.12.2008

Saapumisen enigma 1: Saunaa, isänmaallisuutta ja kotia

Kuva Hanhensulka: Australialais-naapureita, äiti ja teini-ikäinen tytär, joulun alla 2008 (kuuluvat pussikiipeilijöiden heimoon, laji on Brushtail possum, Trichosurus vulpecula, suomeksi kai Kettukusu, jos näin voi nauramatta ajatella)

Mikä outo ajatus isänmaallisuus onkaan, jos sitä oikein istuu ajattelemaan.

Kaikista maailman lähes seitsemästä miljardista asukkaasta ihmismieli, automaattisesti pelkän kasvatuksensa avulla, rajoittaa epämääräisen kasan jossakin määrin samannäköisiä yksilöitä, jotka asuvat pyhinä varjeltujen rajojensa sisällä ja puhuvat äidinkieltä, ja päättelee, että tämä on hänen maansa ja nämä ovat hänen kansansa – mitä todennäköisimmin se ’luvattu kansa’, ja että näiden kanssa voi yhdessä ja yhteisellä luvalla ainakin kerran vuodessa olla häpeämättömän isänmaallinen, värjötellä kylmissään räntä-, vesi- tai lumisateessa, tuntea lämpimän hehkun rinnassaan ja heräyttää kuuman kyyneleen silmäkulmaansa kiilumaan, samalla kun katselee tykkien ja panssarivaunujen kolisevaa ohimarssia jollakin alakuloisen pikkukaupungin alakuloisella pääkadulla, sellaisen kaupungin kuin Helsingin, Hämeenlinnan tai jopa Kemin tai Tampereen, vaikka nämä itseään vieläkin kai kuvittelevat punaisiksi kaupungeiksi. Näin outoa on isänmaallisuus.

Vielä oudommaksi isänmaallisuusajatus tulee, kun miettii emigrantteja.

Niitä ihmisiä, jotka jättävät taakseen koko juurakkonsa, kontunsa ja koivunsa vilkkuvine tähtineen ja muuttavat Hultineen muuhun maahan, monissa tapauksissa aivan toiseen maailmaan. Vieraaseen kulttuuriin, vieraisiin tapoihin, outojen ihmisten keskelle, ja alkavat ajatella uudesta ihmisjoukostaan patrioottisia ajatuksia, ehkä ei aivan välittömästi, mutta muutaman ajan kuluttua totutettuaan ajatuksensa uusille urille ja korvansa uusille kielille.

Ja muuttavat vaikkapa Australiaan, johon asettuvat asumaan pää alaspäin sojottaen ja jalkapohjat kohti entistä kotia peläten vain veren pakkautumista päähänsä.

Joitakin suomalaisia on Australiaan saakka eksynyt: nyt on kymmenisen tuhatta varsinaista suomalaista, 17,000 toisenpolven suomalaista ja 30,000 tunnustaa kyselyissä suomalaisia juuriaan mikäli Turun yliopiston tutkimuksiin on uskomista. Monille Australia ei ollut kullanvuolupaikka, vaikka useimmat ovat saaneet hyvän elämän itselleen aikaiseksi ja puhuvat parempaa englantiakin kuin Volvon tehtaiden pitkäaikaiset suomalaiset työntekijät ruotsiaan. Monilta suomenkieli käy jo kovin kankeasti, niin kuin hiljalleen luutuvat niveletkin. Joillakin suomalaisilla on talossaan uima-altaan lisäksi oikea sauna kiukaineen; ei sellainen ruotsalainen, haaleanmakuinen, kiuastamatkiva, hiljaaruostuva ja vedellä heitettynä ilkeästi ruotsiksi sihisevä raudankappale vaan oikeauskoinen suomalainen, joka urahtaa tyytyväisen isänmaallisesti, kun sitä heittää kipallisella kylmähköä vettä.

(Virtuaaliystävä Ruu (Rumdum, Iris Orb) on julkaissut australiansuomalaisista kuvakirjan nimellä Finns Down Under/Kielisten maassa ja hänen artikkeleitaan suomalaisista on luettavissa samannimisestä blogista.)

Kaikkihan sen suomalaisina tietysti tiedämme, että sauna saunottuna aiheuttaa ahdistusta ja muita terveysongelmia.

Tällaisiakin itsenäisyysajatuksia tuli mieleen, kun joulukuun kuudetta alustavalla parilla viikolla katselin televisiosta suomalaisia elokuvia, joissa käytiin myös saunassa. Ensin näytettiin Talvisota ja sitten tuli joku Vares.

Molemmista elokuvista tihkui ansaitsematonta nostalgiauutetta, melkein yhtä tahmeaa kuin kirjailija Lasse Lehtisen mainostama ’kiimaliima’. Ja sitä mässäili mielellään (siis sitä nostalgiauutetta, eikä Lehtisen kiimaliimaa) samalla, kun suojautui visusti sisätiloihin puutarhassa vinkuvalta kevätviimalta. Tosin lämpötila ulkona oli sopivan nostalginen – 15 astetta niin kuin lämpimänä kesäpäivänä suomalaissuvessa, joten kyllä neitseellisen juuriluotu, suomalais-australialainen, vielä uus-patrioottiseksi parkkiintumaton nahka sitä milelellään olisi varmaan maistellut, jos sitä olisi viiman sekaan uskaltautunut tosissaan tunkea.

Kansallisuushuimauksessa tuskin aluksi edes huomasi suomalaisten elokuvien perusominaisuutta – henkilöohjauksen laiminlyöntiä.

Henkilöt olivat yksioikoisia kuvia, joista ei pitänyt tai ollut pitämättä. Tarinat oli jätetty kesken, oli tapahtumia ilman motiiveja, ja motiiveja ilman tapahtumia, henkilöitä tuli ja henkilöitä meni ilman näkyvää syytä ja monet kuolivat pois. Jostakin syystä joitakin henkilöitä jätettiin henkiin katselijan kiusaksi. Vaikutti siltä, että näin kävi ohjaajan, tai ehkä käsikirjoittajan (oikea kirjailija) satunnaisen jumalaisesta mielijohteesta.

Oli kuin olisi katsellut pitkää riviä valokuvia, joiden näyttämistä säestettiin töksivällä repliikillä kuin suoraan ensikertaa kirjasta luettuna ja jännitystä simuloivalla musiikilla. Mutta taiteellisen täyttymyksen sijasta katsojalle jäi elokuvista keskeneräisyyden karvas maku suuhun, ja kansallisylpeys, jopa isänmaallisuus itse, saivat kipeäätekevän kolahduksen.

Sitten itsenäisyyspäivän aikoihin aina-ajankohtainen, kissamaiseksi muuttunut Kirjailijan häiriöklinikka näytti ihmetelleen uutukaisessa viidenkympin villityksessään sitä, miksi hänestä ei tullut isänmaallista.

Jos tämä kirjailijan isänmaallisuuden puute on totista totta, eikä vain muodikkaan kirjallis-salonkikelpoista chick lit-pörinää, niin erään hyvin vapaan kirjailijan tarjoama vaatimaton vastaus ihmettelylle saattaisi löytyä Häiriöklinikan pitäjän juuri hiljan aikuisen ihmisen vuosiin yltäneestä iästä.

Juuri kukaan siinä 60-luvun paikkeilla henkisen kasvunsa aloittanut ei voinut tulla oikein todella isänmaalliseksi yksinkertaisesti siksi, että kasvatus – koulussa tai kotona ja usein molemmissa –syyllisti nupuille heräävät isänmaalliset ajatukset hedelmättömiksi – varsinaisesta kansallispaatoksesta puhumattakaan.

Isänmaallisuudesta tehtiin tarkoituksen mukaisesti huonon omantunnon rakennusainetta, Suomen sisällissodasta (kapinasta, kansalaissodasta, kansannoususta, vallankumouksen yrityksestä?) tehtiin väkisin saksalaisten hyökkäyssotaa, jossa kätyreinä toimi joukko hyvinkoulutettuja lahtarijääkäreitä, Mainilan laukaukset todettiin joko suomalaislahtareiden itse ampumiksi tai vähintään suomalaisten omaksi syyksi, Rytin (vai pitäisikö sanoa Rydin?) aseiden ostajan sotasyyllisyys olisi pitänyt rangaista kuolemalla (niin kuin se itse asiassa taidettiin käytännössä rangaistakin) ja Mannerheimiä ei olisi saanut päästää pakenemaan Sveitsiin kuolemaan vaan hänet olisi pitänyt ampua kotikonnuilla.

Mikä on kaikki tietysti oikein, aikaan sopivaa ja kohtuullista; arvot muuttuvat aikakausien mukana vaikka ihmiset itse pysyvät pääosin samanlaisina sukupolvesta toiseen.

Ulkosuomalaisena ei onneksi tarvitse huonoa omaatuntoa isänmaallisuuden suhteen arkailla. Se saa ulkomailla uudenlaisen auran ympärilleen ja äidinkieli ylleen uuden suloisemman soinnun. Tunne on vähän samanlainen kuin saunan ajatteleminen.

Kun on hyvissä nousulöylyissä päässyt kiipeämään lauteiden huimaan korkeuteen, niin eikö jo parin tunnin saunomisen jälkeen – rangaistuaan itsensä vihdalla vastomalla perinpohjaisesti piintyneimmistäkin synneistään vapaaksi ja viattoman ahdistuksenpunaiseksi – ala heti haluta pois sieltä Pirun pätsistä, että henki saisi kulkea vapaasti tai löytäisi edes jonkilaista kulkutietä tervan ja nikotiinin mustanlipeviksi parkkitsemissa torvissa.

Sauna ei ole ihmisen, edes perinjuurin suomalaisugrilaisen, ominta elinympäristöä.

Päin vastoin. Se aiheuttaa sydänoireita ja enneaikaista kuolemaa. Voi hyvin väittää, että kaikki jo kuolleet suomalaiset eläisivät vielä tai olisivat ainakin eläneet paljon kauemmin ja terveempinä, jos eivät olisi saunoneet niin julmetusti että kuolivat ennen aikojaan.

Mutta saunasta voi kuitenkin suurella kaipauksella sanoa sen, että jos suomalainen, varsinkin ulkosuomalainen, ei ole saunassa, sen löylyt muistelee kovin ihaniksi, ylentäviksi ja erityisen nautinnollisiksi. Mitä kauemmin on ollut pois saunan lauteilta, sitä ihanemmilta muistilöylyt maistuvat.

Isänmaallisuuskin tuntuu sitä tärkeämmltä mitä kauempana sekä ajassa että paikassa on omien isiensä mailta.

Tykkyluminen metsä lumikinoksineen on 17,000 kilometrin päästä muisteltuna aina keväisessä aurinkokylvyssä huikean valkoinen huikean sinisen taivaankaaren suojassa, ja muistisuksien alla on kirsi, iloisesti luistava hankiainen, eikä koskaan laduton nietosto, josta ei tahdo päästä irti edes ryömimällä, niin kuin unissakin usein käy.

Jotenkin samalla tavalla ’isänmaallisuus’ sanana ei tunnu siellä, tai pitäisi ehkä sanoa täällä, tuhansien kilometrien päässä läheskään niin pahalta kuin kuusikymmenlukulaiset ovat halunneet vaikkapa kirjailijoiksi saakka häiriöklinikoituneiden lapsiensa ajattelevan.

Mitä enemmän elää isanmaallisuusajatusten ympäröimänä, sitä moniulokkeisemman ahdistavammalta loukulta se tuntuu.

Sitä ehkä sytyttää sinivalkoisen kynttilän huolellisesti kaikille ikkunalaudoilleen pimeyden laskeutuessa itsenäisyyspäivän iltana, mutta mielen pohjalla kiertää ahdistavana ajatus, että miksi. Että onko rationaalis-liberaalinen mieli vinksahtanut jotenkin sijoiltaan. Että onko taikausko saamassa valtaa tiukasti järjen ohjaamassa mielessä. Ja mitä asiasta sanoo vinosti vastapäätä asuva Virtanen, joka tiedetään entiseksi kommunistiksi, vaikka ajeleekin nykyisin mustalla Mersulla.

Ulkomailla asuvalla isänmaallisuus muuttuu kaksiulotteiseksi kuvaksi, jota katsellessa ei suinkaan ahdistu tai edes pety vaan ajatus elevoituu. Sitä saattaa jopa ylevyydessään häpeämättä laulaa lirkauttaa Maamme laulua tai Porilaisten marssia, tai oikein ylentyessään kiekaista Finlandiaa, niin, että tippa on herahtaa karhealle poskelle ja kurkkuunsa täytyy kiireesti kaataa kulaus pehmeänmakuista mallasviskiä että sen kuristus laantuisi.

Isänmaallisuus ei siis lopulta osottaudu kaukaa katseltuna yhtään sen oudommaksi ilmiöksi kuin saunakaan – ja kodin ehkä voi panna samaan kasaan – ja joulunkin.

9 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

Emigranttiuttahan on ansiokkaasti pohtinut australialainen Shaun Tan sanattomassa sarjakuvaromaanissaan The Arrival. Ja sauna, ei kiitos muutenkuin ajatuksen tasolla.

kirsti kirjoitti...

Kas kas, elonmerkkejä.

Niin, en oikein osta tuota arviotasi, että isänmaallisuuden puute johtuu siitä että isänmaallisuudesta olisi syyllistetty. Tokihan mediavaahto saattoi lapsuusaikaani olla sen henkistä, ettei isänmaallisuus ollut kovassa kurssissa, vaan meillä kotona se kyllä oli, samoin koulussa. Myös porilainen printtimedia, tahtoo sanoa Satakunnan kansa oli varsin suoraselkaisen isänmaallisoikeistolaista. Muistan iäkkäiden sukulaistätien puhisseen jotain reporadiosta ja ymmärsin, että radikaalit ajatukset olivat tekemässä jonkinlaista maihinnousua jossain päin Suomea, mutta meillä Porin suunnassa, voi kyllä se oli vain unta. Meillä oli kasvatuksessa ja koulutuksessa arvot kohdallaan.

Ripsa kirjoitti...

Voi Hanhensulka, minä panin täällä hyrskynmyrskyn kun yritin löytää sinulle yhtä tiettyä Gary Snyderin runoa joka antaa kuvan vanhoista suomalaisista ja ruotsalaisista Wobbly-haalin ulkopuolella puhumassa politiikkaa.

Minähän olen vanha emigrantti, enkä koskaan oikein enää suomalainen Ameriikan vuosien jälkeen. Siis en sama. Johtui se kyllä Vietnamin sodastakin.

Kirstin huomautusta isänmaallisoikeistolaisesta Porista en tajua lainkaan. Kävin siellä lukioni ja senttasin Risto Hannula-vainaan aikana Satakunnan kanssa.

Jatsareitakin olin aloittamassa, samoin teiniteatteria.

Arto Kytöhonka oli muutaman vuoden vanhempi, hieno ihminen siinäkin.

Voi olla että Poreja siis oli useita...Mutta kyllä 60-luku oli Porisssa elossa ja voimissaan ainakin meidän nuorten opiskelijoiden keskuudessa.

Ripsa kirjoitti...

Typo: p.o. Satakunnan Kansassa.

Hienoja eläimiä sinulla tuolla! Eivät kai ne pure?

latimeri kirjoitti...

Isänmaalisuus vaikuttaa ja kuulostaa enemmän idealta, kuin todellisesta yhteydeltä kotiseutuun ja maahan missä kukin on syntynyt. Siellä missä on paljon isämaalista paatosta siellä on oltava myös kansan ja isänmaan vihollisia, ja pettureita, muuten sellainen idea ei pitkälle elä.
Yhtenäisen maan yhtenäisenä jakamattomana kansana on idea jota on lietsottu iät ja ajat ja tse tuo mieleen neuvostoliiton kansalaislaulun sanat: missä mainitaan ettei voi olla katua, ei osoitetta, koska on vain yksi iso neuvostoliitto.
Ironista kyllä, mutta kerrotaan että tuon laulun sanat ovat lähtöisin lapsenruokoa pakoon lähteneen neuvostomiehen sanomasta, miehen joka lähti pitkälle pohjoiseen uskossa että hän siellä ei kohtaa miliisiä, miliisinkansa kuitenkin joutui kasvokkain ja tuo tutunomainen kysymys rekisteröidystä koti-osoitteesta esitettiin viimeisenä keinona mies vetosi tuohon rikkomattomaan yhtenäisyyteen
sanomalla: Ei katua, ei osoitetta, on vain yksi ja iso neuvostoliitto mistä olen kotoisin.

Ripsa kirjoitti...

No nyt löytyi. Siis: Gary Snyder: Myths & Texts. Totem Press 1960:

"Forming the New Society/Within the shell of the Old"/
The motto in the Wobbly Hall/Some old Finns and Swedes playing cards/ Fourth and Yesler in Seattle./

Tämä oli vain ote runokuvasta, joiden kirjoittamisessa Snyder oli älyttömän tarkka ja hyvä.

Ja tiedät mikä on Wobbly? Jos et niin se oli IWW, eli International Workers of the World, johon aikoinaan kuului myös elokuvastakin tuttu John Reed. Siis Portlandista, Oregonista.

Portlandissa on myös Reed College (ei sukua John Reedille), jonne Snyder teki väikkärin joskus samoihin aikoihin. Snyder taitaa olla ainut elossa oleva beat-runoilija, vai elääkö City Lights'n Lawrence Ferlinghetti vielä, en muista, kirjakauppa ja kustannus oy kyllä ovat kuulemma elossa.

Siivoan uudenvuoden aatoksi. Joskus siitäkin on hyötyä.

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos vihjeestä ja linkistä, Tuima, mielenkiintoisen näköinen kirja.

Joo elossa ollaan vielä. 60-luvun Pori taisi vielä olla teollisuuden ja sataman kourissa eikä sellainen jatsahtava lintukoto kuin se on tänään. Lehdet ja televisio, Reporadio mukaanlukien tietysti, taisivat olla nuorille mielille kovin vaikuttavia silloin 60- ja 70-luvuilla ja vanhempien kasvatus jäi ehkä jossakin määrin näiden varjoon. Feminismi saattoi ehkä olla vielä näitä muita manipulaatiomuotoja vaikuttavampaa. Ja monet feministit olivat vasemmalta puolelta poliittiista rajaa. Mutta minun teoriani Kirstin kasvatuksesta on tietysti vain teoriaa, kun en itse sitä nähnyt, vaikka Tipulassa joskus kävinkin villasukkatansseissa.

Joo, latimeri, yhtenäistä kansaa ovat suomalaiset yrittäneet luoda tositoimin ainakin Vienassa ja lauleskelivat kai jotakin Uraliin saakka ulottuvasta kansallisvaltiosta, kun vielä uskoivat Saksan teräsnyrkkiin. Palaan tähän isänmaallisuuden ideaan vielä uudestaan uudessa saapumisen enigmassa kunhan joudan kirjoittamaan.

Meillä on siivous jo tehty ja muutaman tunnin kuluttua täytyy lähteä reppu selässä lähes miljoonan muun melbournelaisen kanssa Yarra -joen rannalle ottamaan shampanjaa. Kiitos runoilijamuistutuksesta, Ripsa.

Ja kaikille hyvää uuttavuotta.

Ripsa kirjoitti...

Tervehdykset myös sinne Caulfieldiin!

Löysin tämmöisen Guardianista:
http://www.guardian.co.uk/books/booksblog/2009/jan/01/jd-salinger

eli onnittelut hänen 90-vuotispäivälleen.

Kun sinulla on saapumisen ongelma, niin hänellä on häviämisen ongelma. Ehkä se ei lopulta ollut ongelma lainkaan, sitähän ei tiedä, kun häneen ei saa yhteyttä.

Klaani kirjoitti...

Että kettukusuja ja vieläpä kaksin kappalein. Millaisia lienevät naapureina? Meillä vaan se sama vanha viekas repo jolkuttelee lerin ympärillä. Yritetään napsasta kuva.