9.1.2010

Lukulistaa 2009: Lokakuulta loppiaiseen

Kuva: Hanhensulka, lukemista loppuvuonna 2009

Olen ehkä maininnut aikaisemminkin, että ostan kirjani nykyisin lähinnä käytettyinä käymällä lähes joka lauantai Melbournen Federation Square'llä, jonka Ian Potter -talossa on useita täytenä notkuvia pöydällisiä toinen toistaan parempia kirjoja.

Uusiakin kirjoja tulee ostettua, Suomessa käydessä luonnollisesti ja joskus jopa tilaamalla suomalaisista verkkokaupoista, mutta myös Australiassa. Puolisolle täytyy tietysti ostaa jokainen julkaistu Mankell ja Larson ja sen sellaiset ja itse yritän pysyä ajantasalla australialaisen kirjallisuuden suhteen. Mutta uudet kirjat ovat julmetun kalliita ja ostopäätöstä täytyy harkita hyvin tarkkaan. Loput täytyy lukea kirjaston hyllyltä, vaikka katkeralta se tuntuukin, kun mieluimmin pistäisi luetun kirjan takaisin omaan hyllyynsä.

Viime lauantaina ostin yhden kirjan (joka on puolison nimenomaisesta määräyksestä kirjaostosten ehdoton yläraja), jonka tietysti unohdin tuosta oheisesta kuvasta, koska luen sitä parhaillaan. Kirja on kirjallisuuskritiikin 'klassikko', jonka 'jokainen' englantia puhuva kirjojen rakastaja tuntee ainakin nimeltä: I.A. Richards'in 20-luvulla kirjoittama Principles of Literary Criticism.

Näin kirjan jo muutamia viikkoja sitten, mutta käyttämällä tärkeysjärjestyksen periaatetta sen vuoro tuli vasta tällä viikolla, hinta oli kahdeksan taalaa (noin 5.5 euroa), joten kohtuullisella hinnalla sen sai itselleen lunastetuksi. Etukirjaimet I ja A tuossa nimessä tarkoittavat Ivor Armstrong, mutta joka paikassa hänet näytetään tuntevan vain I.A.:na.

Kuva: Hanhensulka, Lorna M.M. Mitchell'in Ex Libris

Ostamani kirja oli 12. painos vuodelta 1950, hyväkuntoinen, eikä siinä ollut kovinkaan montaa kynänjälkeä (valitettavasti, niitä on joskus mukava lueskella).

Sen sijaan oheisessa kuvassa näkyvä Ex Libris nimelle Lorna M.M. Mitchell oli liimattu etukannen takapuolelle. Nopea internet-etsintä ei paljon lisätietoja tarjonnut. Pari mahdollisuutta oli tarjolla, toinen oli opiskellut kirjallisuutta Englannissa 1930-luvun lopulla, toinen syntynyt 1928 ja työskennellyt jossakin vaiheessa jollakin aboriginaaliasemalla mahdollisesti lääkärinä. Mutta nämä ovat tietysti spekulaatioita, kuolleesta henkilöstä lienee kysymys, niin kuin usein on käytettyjen kirjojen entisisten omistajien osalta asioiden laita.

Ajatus kuolleen henkilön kirjasta on sekä jotenkin mukavalla tavalla häiritsevä että lohduttava myös. Osoittaahan se, että joku muukin henkilö on pitänyt kirjasta jopa kuolemaansa saakka. Tosin kirja on saattanut maata unohdettuna jollakin pölyisellä hyllyllä, mutta sitä parempi sitten, että saa lopulta lukijan niin kuin kirjan kuin kirjan kuuluukin saada.

Kuvassa pitäisi näkyä:

W.J. Peasley: The Last of the Nomads, tarina kahdesta aboriginaalista nimeltä Warri ja Yatungka, viimeiset mandildjara-heimon edustajat, jotka elelivät erämaissa jossakin Länsi-Australian osavaltion Western Gibson Desert-aavikkoalueella heimon ikiaikaisella kivikauden tavalla kunnes kuolivat joskus 1970-luvulla. Heidän mukanaan kuoli aboriginaalien koko elämänmuoto.

Nykyisin 'alkuperäisissä' oloissa elävät abot asuvat vaatimattomissa taloissa ja vain silloin tällöin erämaan armoilla. Elämänmuoto on loppunut, mutta aboriginaalit itse tai näiden 'puolestapuhujat', ne siis, jotka yrittävät pitää alkuasukkaat näiden omilla alkuperäisillä asuinalueilla ja samassa kivikautisessa tilassa kuin ennenkin eivät sitä vielä näytä hevillä uskovan. Nykyisin alkuperäinen taide, tanssit, laulut jne, ovat lähinnä turisteja varten.

Edellinen Australian kenraalikuvernööri (kuningatar Elisabethin edustaja maan päällä) joutui vaikeuksiin sanoessaa lähtöhaastattelussaan, että suurin osa aboriginaaleista elää tavallisina modernin yhteisön jäseninä. Näin onkin, noin 350,000 aboriginaalia kaikkiaan noin 500,000:sta on niin kuin kuka tahansa australialainen, jonka etnistä alkuperää on mahdoton tunnistaa ellei asiaa kysy. Missä määrin heidän atavistinen sielunsa kaipaa takaisin erämaiden yksinkertaisiin ja koviin oloihin ei ole minun tiedossani.

Peter V. Jones (toim.): The World of Athens, (Open University Set Book vuodelta 1984) kertoo antiikin Ateenasta kaiken tietämisen arvoisen. Siinä on 405 tiheään präntättyä sivua, joten kahlaamista riittää. Onneksi sitä voi lueskella epäjärjestyksessä. Vielä on paljon luettavaa.

Grahame Clark: The Stone Age Hunters (Library of the Early Civilization vuodelta 1967). Sivulla 126 kirjoitetaan näin Uuden Guinean aboriginaaliasutuksesta:
"None of these peoples have contributed to the main line of human history except in the most marginal way and, with the hindsight of history, we might be tempted to dismiss them as of little consequence. Yet it would be wrong and unpardonably arrogant to think of themas peoples who might as well not have existed..."

Täällä entisten siirtomaaherrojen jälkeläisten maassa tämä liippaa jotenkin läheltä suomalaisuuttakin, tai vielä lähempää saamelaisuutta ehkä, niin läheltä, että yht'äkkiä tuntee kohtalonyhteyttä tuntemattomien guinealaisten alkuasukasheimojen tuntemattomien jäsenten kanssa. Kirja on muuten täynnä mielenkiintoisia kuvia ja piirroksia kivikauden asutuksista, esineistä jne. "Hyvin mielenkiintoista" kuten puoliso sanoi hymyssä suin nähtyään sen kertaisen saaliini Federation Squaren kirjapöydiltä.

Jean-Paul Sartre: The Age of Reason, Penguin Classics 2009. Niin kuin vuosiluvusta käy ilmi, tämä ei ole käytettynä ostettu, onpahan muuten vain tarpeeksi halpa, alennushintaan 9.99 taalaa Borders-kirjakaupasta. Kirja kertoo pariisilaisesta filosofian opettajasta, jolla on hyvin ranskalainen ongelma. Hän nimittäin yrittää saada kerättyä 4000 frangia toisen maailmansodan alla rakastajatterensa aborttia varten.

Italo Calvino: Invisible Cities, Picador 1974, on 'tarina' Marco Polosta, kaupungeista ja Kublai Khanista, vaikka kertookin itse asiassa salaa pelkästään yhdestä kaupungista, maailman tärkeimmästä kylläkin, eli Venetsiasta.

David Lodge: Consciousness and the Novel, Penguin Books, 2003. Lähtökohdaksi kirjalle on ajatus siitä, että meidän tietoisuutemme 'itsestä', tai 'minusta' ehkä, muodostuu jatkuvasti päivittyvästä oman elämän narratiivista, kertomuksesta, jossa saattaa olla jotakin omaa, jotakin varastettua, ehkä vähän sinistä, jotakin uutta, jotakin vanhaa. Mutta ennen kaikkea itsen narratiivin sydämenä on oma sisäinen elämä, koko rikkaudessaan: draamassaan, komiikassaan ja tragadiassaan, joka on vain meidän itsemme tiedossa. Ja kaikesta tästä tajuamme olevamme me itse. 'A consistent illusion of life' kuten Lodge sanoo puhuessaan Philip Roth'in luomasta romaanihenkilöstä 'David Kepesh'.

Lodge ottaa kirjassaan loogisen seuraavan askeleen ja todistaa, että (länsimainen) romaanitaide on itseasiassa kirjoitettu tämän saman ajatuksen, ihmisen sisäisen minä-tarinan kartoitukseksi.

Jotkut kirjailijat antavat kirjalliselle 'itselleen' oman 'elämän ja henkilöllisyyden': ajattele vaikkapa Philip Roth'in Nathan Zuckermania tai J. M. Coetzee'n Elizabeth Costelloa ja monia muita kirjallisia alter egoja. Useimmilla kirjailijoilla nimi vaihtuu kirjasta toiseen, niin kuin 'Woody Allen'-henkilö Woody Allenin filmeissä. (Omasta kirjastostani löytyy myös Lodgen The Art of Finction, Penguin Books, 1992.)

William Shakespeare: The Sonets, Avenel Books, 1980. Sonetit numerosta I alkaen numeroon CLIV

Clive James: The Meaning of Recognition, New Esseys 2001-2005, Picador, 2006. Kirja on omistettu Ian McEwanille ja mottona on Robert Musil'in: "No fixed idea except to avoid fixed ideas" (suomeksi kai jotenkin, että 'ei fiksattuja ajatuksia paitsi fiksattujen ajatusten välttäminen'.

Clive James: Falling Towards England, Unreliable Memoirs II, 1985. Clive James on yksi Australian kulttuurielämän pienuutta pakoon Eurooppaan ja Amerikkaan lähteneistä australialaisista. Tehtyään Englannissa näkyvän televisiouran ja riittävästi mammonaa hän taitaa nykyisin asustella New Yorkin Manhattanilla.

Harry Mount: Amo, Amas, Amat... and All That, How to Become a Latin Lover, Short Books, 2006.

Siitä lähtien, kun en oppinut Exercitia Latinan avulla sujuvaa latinan kieltä, olen aina haikean kateellisena ajatellut, että latinaa olisi kyllä mukava oppia. Onhan Suomen koululaitoksen vanhin opetusaine juuri latinan kieli, sitä on opiskeltu suomalaisissakin kouluissa jo yli 700 vuoden ajan, joten perinteitä sujuvan latinan taitamiselle olisi kovinkin olemassa.

Tässä vain meidän kesken, Arvoisa Lukija, voin sanoa, että olen myös jotenkin kateellinen Kemppisen tekemistä hienoista Catullus-käännöksistä, mutta tästä ei tarvitse sen enempää suutaan aukoa, tunnistettu kateushan veisi kai kalatkin vedestä (mitä se sitten tarkoittaakin).

Ostin siis tämän Amo, Amas, Amat... and all that -kirjan salaisena aikomuksena oppia lisää latinaa, saa nähdä kuinka käy, alku ei ole lupaavaa. Vaikka olenkin kyllä jo uudestaan oppinut että tuo amo, amas, amat on amare verbin yksikön preesenssin taivutusta minän, sinän ja hänen osalta. Ja lisäksi, että "horas non numero nisi serenas" tarkoittaa "en laske tunteja elleivät ole ihania", jonka sanonkin sitten aikanaan kuolinvuoteellani, jos muistan. Joten latinin oppiminen taitaa olla yhtä hyödyllistä kuin silloin aikanaan. Mutta ihmisen arvomaailman tulisi tietysti sallia tavoitteille muitakin perusteluja kuin hyödyn.

Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, SKS, 2003. Kirjan sivulla 287 Janna Kantola sanoo runoista tähän tapaan (siteeraten Pentti Saarikosken artikkelia Parnassossa 5/1978):
"... Kenties voimme vastata runoilijalle...ja sanoa, etteivät runot ole mitään yksiselitteisiä julkilausumia, jotka voi hyväksyä tai torjua, vaan ne ovat olentoja, ja kehittyvät, muuttuvat aina kun niitä luetaan...".

Tällä kertaa avasin tosin kirjan lähinnä lukeakseni Klaus Braxin ajatuksia kirjallisuuslajeista (Imitaatiosta kommunikaatioon - laji kirjallisuudentutkimuksessa, s. 117). Braxin väitöskirjan voi muuten lukea pdf-tiedostona täältä (varoitus, siinä on yli 300 sivua).

Kerttu Saarenheimo: Tulenkantajat, WSOY, 1966. Tähän saatan palata ihan kohta uudestaan.

Toimi Havu (toim.): Ilon ja aatteen vuodet, Karisto, 1965. Toini Havu on tunnettu kriitikkona paremmin kuin tämän kirjan toimittajana. Erityisen muistorikas oli hänen kritiikkinsä Tuntemattomasta sotilaasta (Hesari 19.12.1954), jossa hän arvostelee Tuntematonta kovin sanoin ja samalla kehaisee Jussi Talven pari kuukautta ennen Linnan teosta julkaistua Ystäviä ja vihollisia. Havu sanoo Talven teoksesta mm. näin: "... suurimittainen sotaromaani, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitetä...". Tuli muuten mieleen (tai oikeastaan lunttasin asian internetiltä), että ystävämme Sanojen Anitan sukulaisetkin ovat julkaisseet sotakirjoja, kuten kirjasta Juhani Konkka: Neuvostovakoilijatar, WSOY, 1942, näkyy.

Friedrich Nietzsche: Beyond Good and Evil, Prelude to a Philosophy of the Future, Penguin Classics, 1990. Saksankielinen alkuteos oli nimeltään Jenseits von Gut und Böse, 1885, suomeksi Hyvän ja pahan tuolla puolen, suom. J.A. Hollo, 1966 (Hollo käänsi myös runoteoksen Näin puhui Zarathustra, 1961).

Henkilökohtaisesti ajattelen, että preussilais-sveitsiläinen Nietzsche oli selkeimmillään kirjoittaessaan Italiassa vuonna 1888, menetettyään järkensä näkyvän valon, lyhyen kirjeen ystävälleen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt'ille. Se kuului näin (suom. Tarmo Kunnas):
"Kunnianarvoiselle Jacob Burkhardtille. Tämä oli se pieni pila, jonka tähden annan anteeksi itselleni maailman luomisesta aiheutuneen pitkästymisen. Nyt olette Te - olet sinä - meidän suurin opettajamme: sillä, minä yhdessä Ariadnen kanssa, olen kaikkien asioiden tasapaino, meillä on joka asiassa sellaisia, jotka ovat meidän yläpuolellamme...Dionysos."

Että sellaisia kirjoja tuli luettua lokakuusta vuoden loppuun. Uusi vuosi tuo uudet lukemiset. Mutta se on jo toinen juttu.

7 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Juhani Konkka kirjoitti sodasta romaanissa Ratkaisun päivät, joka ilmestyi samana syksynä kuin Tuntematon sotilas ja Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia. Kirja jäi noiden kahden varjoon, mikä katkeroitti hänen mieltään sinä syksynä. Kirjan päähenkilö majuri Harti pohtii sodan aikana tekemiään moraalisia ratkaisuja sairaalassa. Sota on loppu ja hänen täytyy luovuttaa kasvatiksi ottamansa inkeriläistyttö Neuvostoliittoon. Uuden Suomen kriitikko nimimerkki K. K ( Kauko Kare ?) kehui kirjaa: "Ihmeellisesti Konkka on tavannut uudestaan noiden aikojen (vuoden 1945) ahdistuneet, epävarmat tunnelmat ja mielialat." K.K. ennustaa että: "Tässä on ilmeisesti romaani, jonka etiikasta tullaan vielä paljon puhumaan ja kirjoittamaan." Niin ei käynyt, mutta romaanista tehtiin elokuva, päänäytteijöinä Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Kirja on unohdettu, mutta leffa pyörii vielä nykyäänkin telkkarissa noin kerran vuodessa. Inkeriläistytön tarina on sensuroitu leffasta pois. Sen esittäminen olisi ollut poliittisesti epäkorrektia 50-luvun Suomessa.

Hanhensulka kirjoitti...

Jaha, kiitos muistutuksesta, Anita, eipä muisti enää toimi niin kuin ennen. Tämähän on nähty juttu. Muuten Juri Nummelinin blogilla "Suomen kuvittajat" on 29.6.2009 ollut käsittelyssä Ami Hauhion tekemä Ratkaisun päivien kansikuva.

Siihen aikaan, 50-luvulla siis eikä viime kesäkuussa, ei Kauko Karen kehuva lausunto liene auttanut kirjan menekkiä kovin paljoa, ehkäpä päinvastoin.

Ei sentään ollut sensuuri iskenyt niin kuin tuohon Neuvostovakoojattareen.

Ripsa kirjoitti...

Jaahah. Sulka sanoo että Neuvostovakoojatar on julkaistu 1942, mutta Kauko Kare tms. sanoo että 1945, tai ainakin että hyvin on Konkka esittänyt ilmapiirin vuonna 1945, vaikka kirja oli ilmestynyt kolme vuotta aiemmin.

Joka tapauksessa siis kyllä kai 1942 julkaistiin aika paljon sotaromaaneja, myös ihan täyttä propagandaa. Tätä Juhani Konkan romaania en olekaan lukenut.

Joka tapauksessa J. Konkka on unohdetumpi romaanikirjailijana kuin suomentajana. Voi olla että proosatyyli on niistä ajoista jo niin paljon muuttunut, että useinkaan hänen romaanejaan ei muisteta.

J.Konkan kirjoissa on paljon mielenkiintoista ajankuvaa, myös Neuvosto-Karjalasta, josta hän oli kotoisin. Enkä minä pidä niitä kirjoja kielellisesti mitenkään jälkeenjääneinä.

Eikä kun kyse olikin aivan toisesta romaanista, Ratkaisun päivät. Sori. Mikähän tuo Neuvostovakoojatar sitten oli, Anita, Sulka?

Mutta muuten kirjalista on mielenkiintoinen. Latinan opiskelu käsittääkseni edelleen sujuisi helpoiten Jyväskylän yliopiston kesäseilauksilla Päijänteellä. Ainakin muinoin laivan nimi oli Suomi, mutta se oli lastattu latinan puhujista ympäri maailman.

Niin, nimenomaan puhujista! Jossain vaiheessa on päädytty siihen, että esimerkiksi Cicero ei äänny Siiserou, vaan Kikero. Latinanopettajaisäni oli äärettömän innostunut siitä, että latinanpuhujat olivat päässeet asiasta yksimielisyyteen.

Se tapahtui joskus A.D. 1960, jolloin hän oli kaivamassa Pompeijia esiin tuhkapeitteestään ja vietti viikonloput Villa Lantessa, kävi syömässä läheisessä Trattoriassa - ja puhui latinaa ja tuli ymmärretyksi.

Onnea opiskeluille, Sulka!

Anita Konkka kirjoitti...

Pari oikaisua Ripsan kommenttiin.

J. Konkka ei ole kotoisin Neuvosto-Karjalasta, vaan Inkerinmaalta, Toksovasta joka sijaitsee noin 20 kilometrin päässä Pietarista, eikä hän ole koskaan kuvannut kirjoissaan Neuvostokarjalaa, jossa hän kävi ensimmäisen kerran 1960-luvun lopussa.

K.K. ( Kauko Kare?) ei arvostellut Neuvostovakoilijatarta. Hän arvosteli vuonna 1954 ilmestyneen romaanin nimeltä Ratkaisun päivät, joka on nykyään paremmin tunnettu elokuvana kuin romaanina.

Neuvostovakoilijatar ilmestyi WSOY:n 10 markan sarjassa sodan aikana. Mikäli muistan oikein sen tapahtumat eivät sijoitu Suomeen, vaan vallankumouksen jälkeiseen Neuvostoliittoon.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, kyllä tässä iässä jo latinan opiskelussa tarvitaan jonkinmoista onnea, ei siitä muuten tahdo mitään tulla.

Neuvostovakoojattaren ajoitusta en pysty varmuudella sanomaan, enkä näin ollen voi oikein ruveta sinun muistisi kanssa kiistelemään siitä, Anita. Mutta...

Muistan tämän kirjan kansikuvan. "Kymmenen markan" kirjoja oli meidän suvussa paljon, tämäkäkin. Sisällöstä en voi sanoa muistavani mitään.

Kansikuvan näkee mm. sotakirjat.com/jatkosota -saitilla täällä.

Tytön asusteet ovat jotenkin 30-40-luvuilta, mutta kansikuvataiteilijaan ei voi täydellisesti näissä asioissa luottaa. 10-markan-kirjojen kannet olivat muistini mukaan tyylillisesti melko tavalla samanlaisia (tietysti, näin saatiin lukijat paremmin ostamaan, kun tiesivät luotettavasti jo kannesta mitä saavat) joten asusta ei voi tehdä luotettavaa johtopäätöstä. Julkaisuvuosi oli siis 1942. Tosin tälläkään perusteella ei voi mennä väittämään mitään ajoituksesta.

Kirjan ensimmäinen lause tosin mielestäni viittaisi enemmän 20-luvun alkuun: "Kahdentoista kilometrin päässä Pietarista pohjoiseen sen suuren ampumaradan varrella, joka ulottuu aina Poligonin esikaupungista Laatokan rannoille asti, on Kiurumäen kylä."

Joten täytynee luottaa enemmän sinun muistiisi kuin omaani, joka ei siis joka tapauksessa mitään muista:)

Ripsa kirjoitti...

Anita, tarkoitat siis että suomalaisalue Leningradin/Pietarin ympärillä ei ollut hallinnollisesti Neuvosto-Karjalaa?

Se oli aivan uusia asia minulle. Olin jotenkin kuvitellut että kun Neuvostoliittoa luotiin, niin silloin katsottiin neuvostotasavaltoja sillä silmällä, että mitä kieltä ja kulttuuria ne edustivat.

Tämähän tarkoittaisi sitä, että venäläiset eivät tunteneet karjalan ja suomen kielen eroa? Tai eivät erosta piitanneet?

Olen kuullut kyllä nimityksen oblast, jonka olen ymmärtänyt tarkoittavan aluetta tai piirikuntaa, käsittääkseni nimitys on vanhempi kuin Neuvostoliitto, mutta en mene vannomaan, kun en venäjää osaa.

Inkeriläisethän ovat suomenkielisiä. Inkeroinen taas oli oma suomensukuinen kielensä, enkä ole varma onko se enää edes elossa.

Neuvostovakoojatar kuulostaa jännittävältä. Mikähän taas se tuo Ratkaisun vuodet on, kuulostaa ihan pamfletilta? Mutta ilmeisesti fiktiivinen kuitenkin?

Olen yrittänyt muistaa mikä oli yksi Mika Waltarin neuvostovastainen opus, jonka luin pois kuleksimasta nuorena sukutalon kirjahyllystä.

Ohimennen kuulin radiosta joskus, että sensoreilla oli tosikuumat paikat rauhan tullessa, koska hirveä määrä sodanaikaista kirjallisuutta piti viedä pois näkyvistä.

Nyt kaikkia sen ajan kirjoja olisi kiinnostavaa lukea. Niitä kustannettiin suhteellisen paljon, romaaneja, juuri noita 10 markan opuksia, joita ihmiset lukivat ihan tiedonnnälkäänsäkin, koska lehdet olivat sota-aikaan sensuroituja.

Anita Konkka kirjoitti...

Toksova ja Inkerinmaa kuuluivat Leningradin oblostiin ja kuuluvat edelleenkin. Talvisodan jälkeen perustettiin Karjalan Neuvostotasavalta. Inkerinsuomalaiset häädettiin sinne. Tuli määräys että että he eivät saa asua 101 kilometrin säteellä Leningradista, epäluotettavaa porukkaa kun olivat. Olen kirjoittanut siitä Mustassa passissa.