31.7.2011

Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko HäkkinenUralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä
Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.


***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:
”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)
Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):
"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."
Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.
Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:
”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”
’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:
“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”
Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:
”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”
Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

3 kommenttia:

Jaakko Häkkinen kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, mutta vaatii kommentin. :-)

"Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon."

Olet oikeassa siinä, että menneiden kielten tutkiminen on jatkuvaa elävää vuorovaikutusta omien käsitysten ja vertailun tuottamien tulosten välillä: tulos muuttaa omia käsityksiä, joiden pohjalta sitten tehdään uusi vertailu.

Kuitenkaan tutkijoiden käsitykset itse todellisuudesta eivät eroa kovinkaan paljon, ainoastaan tulkinnat eroavat. Yksi on sitä mieltä, että välikantakielistä kannattaa puhua vasta kun yhteisiä muutoksia on paljon (kuten vaikka suomella ja virolla); toisen mielestä välikantakielen tai -murteen rekonstruoiminen vähäisemmänkin aineiston perusteella on tarpeellista, koska muuten jotain olennaista tietoa jää esittämättä.

Erot koskevat siis määritelmiä ja termejä, eivät itse kielitieteellistä todellisuutta: kukaan tutkija ei kiistä sitä että eräät kielihaarat jakavat enemmän yhteisiä piirteitä yksien kuin toisten kielihaarojen kanssa. Ongelma koskee sitä, miten tämä kielitieteellinen fakta tulkitaan (geneettinen eli peritty vs. areaalinen eli kontaktiperäinen) ja esitetään (sukupuu vs. aaltokuvaaja tms.).

Samojedien kielellisestä suomensukuisuudesta (= samaan kielikuntaan kuulumisesta) ei ole epäilystäkään, vaikka geneettisin perustein voidaankin olettaa, että aiemmin samojedit (tai iso osa heidän esivanhemmistaan) onkin ehkä puhunut jotain muuta kieltä. Kyseessä on siis tyypillinen kielenvaihtotilanne, joka liittyy yleensä jokaisen kielen leviämiseen.

Toisin kuin tietyt vähemmän asiantuntevat tahot (kuten Angela Marcantonio; kritiikit kannattaa lukea) ovat väittäneet, uralilainen kielikunta on hyvinkin selvärajainen yksikkö, eikä ole mitään vaikeutta erottaa kaikkia uralilaisia kieliä kaikista ei-uralilaisista kielistä.

Se mitä kantauralin takana on, on kuitenkin toistaiseksi tietämätöntä. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että jotkin kielikunnat ovat sukua toisilleen (uralilainen esim. altailaisille kielikunnille, indoeuroopalle tai jukagiirille), mutta toistaiseksi ei ole esitetty tieteelliset kriteerit täyttävää aineistoa minkään tällaisen etäsukulaisuuden todisteeksi.

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos selventävästä kommentista, Jaska.

Huom: alla (paremman nimen puutteessa) termiin suomalaiskielet lasken itämerensuomen, saamelaiskielet, volgalaiset kielet ja permiläiset kielet sekä mahdollisesti hävinneet läntisemmät ja eteläisemmät sukulaiskielet.

Onneksi kielitieteissä jää oikein hyvin ekokolo erilaisille spekulaattoreille (niin kuin teoreettisessa fysiikassakin - oikein Jumalan kokoinen). Oikean tieteen mielenkiinnon ohella spekulatiivinen ajatusrakennelma tarjoaa mukavaa puuhaa iltapuhteiksi väsyneille aivoparoille.

Kantakielet ovat kai tieteellistä keskustelua helpottamaan luotu ajatusrakennelma. Lienee todennäköistä, että ns. kantakieltä ei varsinaisesti puhuttuna kielenä edes esiintynyt vaan on eräs arvio jossakin ajassa puhuttujen kielten (ja-tai murteiden) välisistä suhteista – teoreettinen 'snap shot' läheisistä kielistä.

Kieli muuttuu jatkuvasti ja sen elämä on ennemminkin prosessi kuin tietty tila.

Uralilainen kielikunta saa maalliko erityisen ymmälleen, koska se on useiden vanhojen, pieniä, historiassa lähes täysin näkymättömiä, metsästäviä ryhmiä sisältävien sekakielten välisellä kontaktialueella, jonka tuloksena, kuten sanotkin, on tapahtunut mm. geneettisesti siperialaisten samojedien kielenvaihto jostakin siperialaisesta kielestä eräänlaiseksi sukukieleksemme. Pienten ryhmien on helpo synnyttää uusia kieliä tarpeen mukaan ja unohtaa ne ja vaihtaa uuteen kun tarve on täytetty.

Ymmärrän kyllä, että uralilainen kielikunta on tarkasti määritettävissä. Maallikon hämmästeltäväksi jää, miksi näin tehdään. Joko ugrilaiset kielet tai uralilaiset kielet vaikuttaa ylimääräiseltä määritykseltä.

’Maalaisjärjellä’ ajatellen ’suomalaiskieliä’ on edeltänyt joukko joitakin aikaisempia läheisiä kieliä ehkä jopa erityinen kielikunta, josta on voinut syntyä ’vain’ suomalainen kielikunta, ja ’ugrilaisiakieliä’ sellainen, josta ugrilaiset kielet voivat syntyä oman (altailais-siperialaisen?) historiansa ja itäisten suomalaiskielien kontaktin vaikutuksesta.

Suomalaiskielten (itämeriset, saamelaiset, volgalaiset ja permiläiset) esikielten painopiste voisi olla geeniemme mukana jo jääkauden aikana jossakin Volgan-Okan-Dneprin tienoilla, ugrilaiskielten vaikutusalue jossakin Uralin ympäristössä ja samojedinkielet saattoivat muodostua vain ugrilaiskielten vaikutusalueella. Nykyisellä määrityksellä näyttää (geneettisten) ’suomalaisseutujen’ historiasta puuttuvan kovasti suuri ja tärkeä pala, jonka voisi hyvin täyttää suomalaiskielten aikaisempi vaihe pohjoisen metsästäjien kielenä.

Mielestäni merkittävää näiden kielten pitkäaikaisen pysyvyyden kannalta on sotaisuuden puuttuminen (koska metsät olivat laajoja, ihmisiä vähänlaisesti ja riistaa yltäkyllin). Indoeurooppalaisten, sotaisten maanviljelijöiden saapuminen Eurooppaa muutti tilanteen pienten ja heikkojen kielten osalta ratkaisevasti. Indoeurooppalaisilla kulttuureilla oli maanviljelyksen vuoksi määritettynä omistusoikeus, sosiaalinen hierarkia ja niiden turvana voimakas sotakoneisto, jonka avulla myös kielenmuutokset toteutettiin helposti koko Euroopan alueella.

Näin siis ajattelen asiasta kiinnostuneena, omaa napaansa innokkaasti tuijottavana maallikkona. Ajattelisinko näin kielitieteilijänä, on mahdotonta sanoa.

Mutta kielitieteilijöiden (ovat sitten fennougristikkoja, uralistikkoja tai vaikkapa uralogeja) tutkimukset näiden kielten vaiheista on varmasti kovin monia suomalaisia kiinnostavaa touhua ja mielenkiinnolla odotan itsekin asiasta populääriesitystä, jossa ei esiinny esimerkiksi seuraavaa lausetta: ”tosin se on todellisuudessa aavistuksen etisempi, mikä johtuu siitä, että illabiaalinen vokaali on aina hieman etisempi kuin vastaava labiaalinen”.

Julkaisemista voisi jopa kutsua velvollisuudeksi korvauksena hyvästä (ja halvahkosta) kielitieteilijän koulutuksesta suomalaisessa yliopistossa ja toisaalta Wiikin suosittujen kirjojen populääriksi vastaväitteeksi.

Jaakko Häkkinen kirjoitti...

”Huom: alla (paremman nimen puutteessa) termiin suomalaiskielet lasken itämerensuomen, saamelaiskielet, volgalaiset kielet ja permiläiset kielet sekä mahdollisesti hävinneet läntisemmät ja eteläisemmät sukulaiskielet.”

Tuollaista määritelmää näkee tosiaan englanninkielisessä kirjallisuudessa: se juontaa siitä, että suomalais-ugrilainen kielikunta on tulkittu jakaantuvaksi suomalaiseen ja ugrilaiseen osaan. Uralistiikassa tuota läntistä osaa kutsutaan kuitenkin perinteisesti suomalais-permiläisiksi kieliksi.

”Kantakielet ovat kai tieteellistä keskustelua helpottamaan luotu ajatusrakennelma. Lienee todennäköistä, että ns. kantakieltä ei varsinaisesti puhuttuna kielenä edes esiintynyt vaan on eräs arvio jossakin ajassa puhuttujen kielten (ja-tai murteiden) välisistä suhteista – teoreettinen 'snap shot' läheisistä kielistä.
Kieli muuttuu jatkuvasti ja sen elämä on ennemminkin prosessi kuin tietty tila.”

Aivan totta. On pidettävä erillään todellinen, joskus puhuttu kantakieli ja se kantakieli, jota kielentutkijat pyrkivät nykykielten perusteella rekonstruoimaan – jälkimmäinen on vain kalpea ja epäilemättä vääristynyt varjo edellisestä.

Samoin kantakieli voidaan tilanteen mukaan hahmottaa joko jatkumona tai pisteenä (ajanhetkenä). Jos sanotaan ”kantaurali” ja viitataan epämääräisesti siihen kieleen, joka myöhemmin (muttei aivan heti) kehittyi uralilaisiksi kieliksi, kyseessä voi olla hyvinkin pitkä jatkumo jonka aikana kieli on tosiasiallisesti muuttunut paljonkin (vaikkemme enää saakaan selville miten). Jos taas jäljitetään vaikka ensimmäistä kielikunnansisäistä murrerajaa, viittaa ”kantaurali” ajanhetkeen juuri ennen tämän murteutumisen ilmenemistä. Kantakielessä on voinut olla murteita jo aikaisemminkin, mutta joko niiden kielilinja on kadonnut tai sitten murre-ero on tasoittunut tai hämärtynyt niin ettei sitä pystytä enää jäljittämään.

”Ymmärrän kyllä, että uralilainen kielikunta on tarkasti määritettävissä. Maallikon hämmästeltäväksi jää, miksi näin tehdään. Joko ugrilaiset kielet tai uralilaiset kielet vaikuttaa ylimääräiseltä määritykseltä.”

Tämä ajatus ei nyt aukea minulle. Mitä ylimääräistä niissä sinusta on?

” ’Maalaisjärjellä’ ajatellen ’suomalaiskieliä’ on edeltänyt joukko joitakin aikaisempia läheisiä kieliä ehkä jopa erityinen kielikunta, josta on voinut syntyä ’vain’ suomalainen kielikunta, ja ’ugrilaisiakieliä’ sellainen, josta ugrilaiset kielet voivat syntyä oman (altailais-siperialaisen?) historiansa ja itäisten suomalaiskielien kontaktin vaikutuksesta.”

Tällä viitannet jonkinlaiseen wiikiläiseen näkemykseen kielten kontaktisyntyisyydestä? Olennaista on kuitenkin, että ugrilais- ja samojedikielet ovat aivan saman kantakielen jälkeläisiä kuin suomalais-permiläiset kieletkin. Eri kielihaaroissa voi toki olla vieraiden kielten vaikutusta (substraattia, superstraattia tms.), mutta se ei muuta kielten yksijuurisuutta: ne ovat kaikki kantauralin jälkeläiskieliä. Suomessa on paljon enemmän ruotsalaisia lainasanoja kuin kantauralista perittyjä sanoja, mutta se ei tee suomesta germaanista kieltä. Esimerkiksi kantauralin muoto-oppi on parhaiten säilynyt kielikunnan äärilaidoilla, yhtäältä samojedissa ja toisaalta saamessa ja itämerensuomessa.