27.7.2011

Vuosi 2011 on jo vähän pidemmällä

Kuva: Hanhensulan työhuoneen käsikirjaston vasenta laitaa syksyn alussa 2011

Blogi on jäänyt ohitusraiteelle odottamaan muiden kiireiden loppumista. Arvoisan Lukijan ei tarvitse luulla, että tämä loppuisi tähän; kirjoittaminen vaatii ajan lisäksi motivaation, jota ei aina ole.

Kuvan kirjoja on lueskeltu ahkerasti tämän vuoden aluksi. Lukemisen pääteemoja on ollut kaksi: postmodernismi tai poststrukturalismi (miten vain haluamme kutsua tätä nykyistä kirjallisuusvaihetta länsimailla) ja kritiikin teoria. Molemmista on vuosikymmeniä julkaistu toinen toistaan ratkiriemukkaampia vuodatuksia, joiden parissa ei illalla tarvitse pelätä unettomuutta.

Kolmantena kesän ja alkusyksyn teemana ovat olleet 1700- ja 1800-luvun kirjat alkaen Tristan Shandystä, Robinson Crusoen kautta 1800-luvun vahvoihin naisiin ja Dickensiin. Tosin Jane Austen taisi kirjoittaa ensimmäiset tarinansa jo 1700-luvun lopussa, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin nousun aikoihin, mutta George Eliot on vankasti 1800-luvun poliittisen heräämisen ajoilta. Nämä kirjat eivät valitettavasti näy käsikirjastossa, osaksi ovat tuolla 'pääkirjaston' puolella ja osaksi bitteinä HP:n sisuksissa.

1700- ja 1800-luvut ovat kai keskiluokkaisen, hillittömän harmin leimaamaa vallankumousta.

Eurooppaa innokkaasti rakentavaa keskiluokkaa harmitti hillittömästi oma osansa ja se vaati itselleen enemmän kuin yhteisen uskonnon lupaaman taivasosan, joka Ilmestyskirjan mukaan tuntui enemmänkin lottovoitolta kuin varsinaiselta palkkiolta: Armon lottovoiton kai saa vain 144,000 (Ilm. 7:4) sinettiotsaista, Tulitaivaan, Empyreumin, ikuisuuteen halajavaa Israelin sukukuntalaista, ja monet senaikaiset henkilöt osasivat jo laskea.

Taivasosan sijasta vaaditiinkin palkkiota siitä, että keskiluokka oli senaikaisessa nykyhetkessä olemassa ja rakentamassa yläluokan tyhjäntoimittajien lisäksi itselleen taivasta tänne maan päälle - tai ainakin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa; ja jotakin kouraantuntuvaa, lähinnä kai rahaa, tavaraa ja vaikutusvaltaa oltiinhan tultu kapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa henkiset arvot - jopa oma sielu - kaupattiin Mammonalle.

Austen, Dickens ja Eliot katsovat ongelmaa eri tahoilta. Austen naisen asemaa ja siihen liittyen omaisuutta, Dickens lasten kohtelua ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, Eliot yhteiskunnallista tasa-arvoa ja tietysti naisten asemaa naisten osalta kriittisemmin kuin Austen. Brontën sisarukset romantis-goottilaisine tarinoineen maistuvat edelleen omassa miehenmielessäni liiaksi chiclitin makuisilta, joten niihin ei aivan helposti tule uudelleen tartuttua.

Austenin Mansfield Park (suomeksi Kasvattitytön tarina, suom. A. R. Koskimies, Karisto, 1954) ja Emma (suom. Aune Brotherus, WSOY 1951) tulisi lukea peräkkäin. Ensimmäisen Fanny ja toisen Emma ovat Austenin ihmisluonnon (human condition) kritiikissä henkevyyden eri ääripäissä: molemmat humanistisia älypäitä, Fanny syrjäänvetäytyjä ja Emma aktiivinen toisten asioihin sotkeutuja. Moraalina näissä tarinoissa saattaisi olla se, että oikean immeisen tulisi ajelehtia jostakin näiden kahden naisen välimaastossa.

Dickenshän on rahantunteva satiirikko, jonka henkilöhahmot on kaiverrettu oiviksi stereotyypeiksi. Ajatellaan vaikka hänen juutalaisiaan: Fagania Oliver Twistissä tai tämän anteeksipyyntöä, Riah'ia, Our Mutual Friend'issä (lienee vielä suomentamatta?). Kirjat ovat teemoiltaan vähän samanlaisia, tosin Twist on vielä lapsellisen sinisilmäinen tarina verrattuna tähän Yhteiseen ystäväämme - Dickensin viimeiseksi jäänyt romaani, jossa näkyy lopputuotannon (Dombey ja poika-romaanista alkaen) tummuus ja satiiria peittelevä sosiaalinen kritiikki.

Dickens oli ensimmäinen kirjallinen supersankari, jo omassa ajassaan eikä vain jälkimaailmalle niin kuin kävi mm. Kafkalle. Onko Dickens kaikkien aikojen tärkein romaanikirjailija, tärkeämpi kuin Dostojevski, Tolstoi, Austen, Roth, Bellow? Kukapa senkin tietää.

Eliotin kirjat ovat jokaisella lukukerralla parempia ja parempia, Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski, 1966) taitaa olla hänen arvostetuin kirjansa vaikka Silas Marner (Silas Marner, Raveloen kankuri, suom. Ferd. Ahlman, 1869 tai Kankuri ja hänen aarteensa, suom. Väinö Siikaniemi, 1925) saattaa olla tätä parempi romaani (mielipiteethän ovat aina kritisoitavissa).

Yllä olevassa kuvassa näkyvistä kirjoista voisi mainita sen verran, että Italo Calvino ja Umberto Eco ovat nautittavinta lukemista ja kritiikin teoria, vaikkakin kovin mielenkiintoista, kuitenkin periaatteessa pettymys. Jotenkin samanlainen tunne kuin sosiaalisesti kantaaottavan kirjan viimeinen luku, josta jää aina pahanlainen maku lukijansuuhun, itsestäänselviä kliseitä toisteleva paatoksellinen maailmanparannus ei ota istuakseen luettavaksi vaikka sitä yritettäisiin kovalla voimalla istuttaa.

Vielä erikseen mainittakoon Mario Vargas Llosan Aunt Julia and the Scriptwriter (Julia-täti ja käsikirjoittaja, suom. Sulamit Hirvas. Otava, 1992), joka on viimeisimmän Nobel-kirjailijan nyrkinisku päin Gabriel García Márquezin pläsiä. Nämä kirjalliset jättiläisethän kävivät jonkin kulttuurifestivaalin eteisaulassa samaan aiheeseen liittyvän oikeankin nyrkkitappelun, jossa kai triangelin kulmina olivat nämä kaksi kirjailijaa ja Vargas Llosan vaimo, huhutaan ilkeämielisesti - ja varmasti aivan ilman päätä tai häntää, vaikka onhan siitä mustasilmäinen kuva jonkin meksikkolaislehden arkistossa ja muuallakin.

Ja siitä tulikin mieleen, kun tämä viimeinen kappale tässä alkaa, että kirjallisuudenkin suhteen ihminen on mitä syö. Paskan jauhanta hukkaa arvokasta elämänaikaa ja likaa sielua niin, että liasta on ajankin kanssa vaikea päästä eroon, nuorena tätä ei tule edes ajatelleeksi ja jonkun viisaamman ohjaus siinä vaiheessa saattaa olla tulevalle elämälle ensiarvoinen asia. Siksi kirjallisuuden opetuksen tulisi olla innokasta ja laadukasta, sehän tietysti on tärkein oppiaine koulussa.

5 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Tuossa listassasi ynnä kiinnostavassa selvityksessä siitä, oikeastaan läjässä assosiaatioita, on minusta tärkein asia se, että olet valinnut juuri nuo kirjat lukuprojektiisi ja niillä kirjoilla on sinulle aivan selvä, oma merkityksensä.

Tulin ajatelleeksi että siellä täällä huushollia olevista kasoistani voisin ehkä tehdä samantyyppisen jäljityksen: mitä olen kyennyt käsittelemään, mitä en.

Kiinnostavaa on aina se, MIKSI joku projekti, joku kirja jää kesken. Minulla oli suhteellisen selvää se, mitä olen tekemässä, kunnes Norjan tapahtumat heittivät minut sivuraiteille.

Maailmaa ei voi nakata sivuun, ei edes kirjojen avulla. Onneksi ison osan siitä voi lukemisella peittää - siis paljon turhuuden. Ja onneksi voi edelleen valita.

Minä en varmaan ikinä lopeta Suomen kirjastolaitoksen ylistämistä. Se on hienoimpia asioita maailmassa, ihan kertakaikkiaan. Tarkoitan siis: maailman parhaita julkisin varoin ylläpidettyjä kirjastoja.

Marleena kirjoitti...

Meillä on vielä kesä. Onneksi.

Hanhensulka kirjoitti...

Ja mikä kesä!

Minulla on vielä tuo postmodernismi tutkimuksen alla, ja on siinä mukana muutakin kirjallisuuden ja kritiikin teoriaa. Nimikkeitä, joista olen vvuosien varrella lukenút ja löytänyt vanhoja kirjoja kirjamarkkinoilta tai kirjastosta. Kuten I.A. Richards'in Principles of Literary Critisism, julkaistu ensimmäisen kerran 1924, minun kopioni on 12. painos vuodelta 1950!

Täälläkin kirjasto on hyvä. MInulla on kortti Glenn Eiran kirjastoon, joita on yhteensä 4, lähin 500 metrin päässä. Sieltä käyn välillä täydentämässä nimikkeitä, joita ei löydy kirjapöydiltä.

Timbut kirjoitti...

Hmm...

Postmodernismi ilmeni voimakkaimpana ja selväpiirteisimpänä taidesuuntauksena (tavallaan sieltä lähtöisinkin) arkkitehtuurissa 1960-luvun lopulta 1980-luvun puoleenväliin. Nyt tyylikausi voidaan julistaa melko lailla päättyneeksi. Edusti arkkitehtuurissa eräänlaista historismia, lainaa menneisyyden tyylikausista, eklektismiä. Vaihtui pikkuhiljaa dekonstruktivismiin.

Toki sanaa 'postmoderni' oli käytetty aiemminkin, vaikkei mitenkään erityisen määritteisesti vaan usein merkityksellä "modernin, modernismin jälkeen". Muilla taiteen aloilla tai tieteissä postmodernismi on näyttäytynyt melko epämääräisenä, vaikeasti selväksi suuntaukseksi rajattavana, jopa erisuuntiin kurkottavana. Jatkuu edelleenkin useiden taidealojen ja tiedekeskustelujen pohdinnan kohteena.

Noh, kohta saammekin lukea täällä postmodernismista kirjallisuudessa.

Hanhensulka kirjoitti...

Postmoderni oli itselleni nin sekavana mielessä, että täytyi ruveta tutkimaan mistä ne oikein puhuvat kun siitä puhuvat. Nyt on pää tietysti vielä sekavammassa tilassa joten alkaa olla aika kirjoittaa asiasta jotakin:)