26.12.2012

Ahmatovaa suomeksi

3 kommenttia
Jos haluat tietää 'kaiken' Anna Ahmatovasta, niin hänen suomenkielinen Facebook-sivunsa on täällä kenen tahansa uteliaan luettavana. Saattaa olla, että hän ei itse pidä sivustoa yllä, mutta postausten lukeminen - ja pelkkä katselukin - saattaa silti olla sielulle hyväksi.

Sieltä voi esimerkiksi lukea Ahmatovan ajatuksen nimeltä 'Rakkaus':

"Mehän
emme rakastaneet toisiamme,
vain kaiken silloin jaoimme.

 Sinua varten oli laaja maailma
 ja avoin tie,
sinua varten kirkkojen
kellot soivat.

 Mutta minua odotti toppatakki
ja korvaläppälakki.
Älä sääli minua,
vankia."

( Päiväämättömät runot)

11.7.2012

Kääntääkö vai eikö kääntää…

2 kommenttia

The_Voyage_Out

Kuva: Virginia Woolfin esikoisteoksen, The Voyage Out, ensipainoksen kansi vuodelta 1915

Käännöstyö on yleisönpalvelua. Tämähän tietysti on selvä juttu. Mutta yleisöllä ja palvelulla on omat tarpeensa, joita varten käännöstyö tulisi kai tehdä.

Rahan vuoksi ei jotakin Cervantesia, Henry Jamesia, Balzacia, Daniel Defoen vähemmän tunnettuja teoksia, James Joycen hämäräperäisiä suurteoksia tai edes Virginia Woolfin esikoisteosta kannata ruveta suomentamaan. Myyntinumerot tulevat todennäköisesti pysymään leivänansaitsemisrajan kylmemmällä puolella. Siperia, kirjallinenkaan, ei ole koskaan mukava olotila, vaikka Kristina Carlson Maan äärissä mitä sanoisi “Amurinmaasta, onnenmaasta”.

Kieltämättä kirjoja ahmivan lukijan kannalta on kiusallista, että, jos näin ajattelee käännöksistä, niin ajatuksen voi saman tien laajentaa suurempaankin tilaan: miksi yleensä julkaista vähälevikkisiä teoksia ahmijoiden tarpeisiin, sanotaan vaikka runoutta, aforismeja tai ‘parempaa’ kirjallisuutta. Myyntiluvut kaikkien näiden osalta masentavat jopa kirjallisuuden rakkauteen hurahtaneen, luomattoman tavislukija, ammatikseen maailmojaluovista kirjailijoista puhumattakaan. Mutta tätä en tietenkään kysele.

(Muuten, asian sivusta, eikö ole merkillinen juttu, että sanalle ‘kirjailija’ ei ole anglosaksisessa maailmassa hyvää vastinetta, vaikka suurin osa maailmalla luodusta kirjallisuudesta kirjoitetaan aluksi juuri englannin kielellä. Sekä ‘writer’ että ‘author’ kuulostavat ‘kirjailijaan’ verrattuna jotenkin vähäisemmiltä; niin kuin mämmi tai hernesoppa ilman ilmavaivoja, tai vappusima rusinoilla mutta ilman koskenkorvan puraisua.)

Kääntämiskysymys tulisikin ehkä jakaa pienempiin siivuihin näin: Miksi kääntää englannin kielellä kirjoittavia romaanikirjailijoita?

Nimittäin (erityisesti)nuorista suomalaisista aikuisista se osa, joka tällaista kirjallisuutta lukee, kykenee lukemaan englanninkielisiä teoksia niiden alkukielellä. Tästä syystä myös tyrkyllä olevia kääntäjiä – ja todennäköisesti kustantajille tyrkytettyjä käännöksiä – on ylen määrin enemmän kuin muista kielistä käännettyjä teoksia.

Tilanne vahvistaa entisestään vahvaa englanninkielisen kulttuurin asemaa muidenkielisten kulttuurien kustannuksella. Muiden kielialueiden kirjallisuudella ei ole samanlaista luonnollista, suomenkielistä lukijalaumaa.

Englanninkielisen kirjallisuuden – sekä uuden että vanhan – voisi aivan hyvin julkaista reaaliajassa sellaisenaan.

Aluksi ehkä ostajien määrä vähenisi suomennettuun verrattuna; pitkällä tahtäyksellä englantia taitamaton lukijajoukko häviää joka tapauksessa (internetiähän ei voi käyttää, jos ei osaa englantia) ja kääntäminen tulee näin  luonnollista tietä vuosi vuodelta tarpeettomammaksi. Nyt englanninkieliseen käännöstyöhön upotettuja varoja voisi suunnata muihin kieliin; tietysti muihin eurooppalaisiin kieliin ja vielä eksoottisempiinkin, kuten aasialaisiin kieliin. Se olisi sikälikin sopivaa, että 21. vuosisata tullee olemaan Aasian aikaa, niin kuin 19. oli eurooppalaisten kolonialistien ja 20. amerikkalaisten kulta-aikaa.

Osaa kirjallisuudesta – sanotaan vaikkapa Joycen Finnegans Waken kaltaisia teoksia – ei edes voida kääntää suomeksi. Sivullisesta tuntuu järjettömältä keksiä väkisin suomenkieleen uutta kerrankäytettävää sanastoa (tarkoitan tässä todellisia hapax legomenon-sanoja, joita Joycen teokset vilisevät alkukielellä), jota kukaan lukijoista ei ymmärrä yhtään sen kummemmin kuin alkuperäisiä ‘englanninkielisiä’ termejä.

Jotenkin tekopyhyydeltä näyttää sellainen julkaisutarve, joka käännättää ns. klassikkoja uudelleen englannista juuri sen jälkeen, kun ne ovat vapautuneet copyrightin seitsemänkymmenvuotisesta pannasta. Ostaja ehkä ihmettelee myös, miksi näin vapautunut teos ei ole merkittävästi halvempi kuin uudemmat kirjat. Mutta se on ehkä jo toinen juttu.

28.6.2012

Aamutaivaltaja ja vähän illankin

2 kommenttia
DSC04686
Kuva Hanhensulka: Radio Novan kuumailmapallo Caulfieldin taivaalla

Tyynessä ilmassahan äänet kuuluvat paremmin.

En tiedä miksi. Heikon tuulen suhina ei kovin kova ole, mutta tarpeeksi kova kuitenkin sekoittamaan äänet sekamelskaksi, josta ei kaukaisempia, yksittäisiä ääniä juurikaan erota.

Sunnuntaiaamuna kaupunginkin äänet ovat tavallista heikommat. Siksi kai Radio Novan kuumailmapallon polttimen kohina kuului avoimesta puutarhan ovesta jo ennen kuin palloa itseään olisi voinut pihasta katsella. Polttimen kohinan lisäksi kuului kovaäänistä puhetta, josta ei tosin yksittäisiä sanoja pystynyt erottamaan kuin silloin tällöin: ‘look’, ‘yeah’, 'awesome' ja sensellaisia.

Kamera siis esiin ja naksumaan. Sain otettua satakunta kuvaa pallon johlallisesta ylilennosta. Niistä onnistui jotenkuten vain puolentusinaa kuvaa, joten suhde oli itselleni tavanomainen. Jos kuvia naksuttelee tarpeeksi niin joukkoon saattaa eksyä ainakin yksi sellainen, jonka voi hyvällä omallatunnolla säästää.

Kuvia tallentaessa tulee usein mieleen kysymys siitä, miksi niitä tallentaisi. Kukapa niitä jälkeenpäin katselisi. Paperikuvat valokuvakansiossa sattuvat ehkä helpommin jälkipolvien käteen kuin jollakin – tulevaisuudessa ehkä lähes liian vanhanaikasella – medialla säilötyt kuvat. Paperikuvissakin on vuosien varrella ollut laatueroja. Ajatellaan vaikkapa 60-luvun nopeasti haalistuneita värikuvia. Itku kai niistä tulisi, jos itkeä kehtaisi.

 Kuvat itsekään eivät ehkä tulevia sukupolvia houkuttelu. Mutta mistäpä sen varmuudella voi sanoa. Siksi niitä kai tulee tallennettua roppakaupalla (mitä roppakauppa sitten tarkoittaakaan sähköisessä muodossa).

Ja niitä ehkä tallentaa myös oman kuolemattomuutensa vuoksi. Tosin vienosti punastuvin poskin.

27.6.2012

Koe

3 kommenttia

Tämä on vain uuden työkalun kokeilua.

030422-N-0382O-588

Äänivallin murtaminen on myös visuaalinen tapahtuma oikeissa olosuhteissa. Kuva on US Navyn F14-koneesta.

P.S. Kuva on Navyn virallisen kuvaajan ottama.

7.5.2012

Tuohesta puhelinkirjaan

2 kommenttia
Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:
"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."
Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:
“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”
Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 
Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:
”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”
Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:
”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”
Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:
... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...
Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):
"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

25.4.2012

Kirja joka muutti elämääni

4 kommenttia
MM. Kirjailijan Häiriöklinikalla puhutaan kirjoista, jotka muuttivat elämää. Tästä on puhuttu ennenkin Blogistanissa. Olen itsekin siitä kirjoitellut lastun joskus Isonvihan tai Nuijasodan aikoihin otsikolla Kirja, joka muutti elämääni

Tuntematon 1720

0 kommenttia
Albert EdelfeltPoltettu kylä, 1879
Ettei tulisi pelkkä haamupostaus, laitetaan tähän suomalaista runoutta, ensimmäinen säkeistö runosta Yxi suloinen ja kaunis laulu Tuntemattomalta runoilijalta kaukaa menneisyydestä heti Isovihan päättymisen jälkeen tai kenties sen viimeisenä vuotena (kokoelmasta Runojen Kirja, toim. Veikko Polameri, Otava, 1977):

Eij aina meil Kekrit kestä,
Eij aina tupia pestä,
Eij aina möyky eij leipä röyky,
Eik wina cupista läiky...

No jo nyt alkaa huonosti. Tuo Poltettu kylä on tietysti Nuijasodan aikaa kuvaava maalaus, eli yli sata vuotta aikaisempi vihanpito kuin tuo Isoviha.

22.4.2012

Kiri-ra!

0 kommenttia
Kuva Hanhensulka: Yksijalkainen lokki (hopealokki, Larus novaehollandiae) Brightonin kaupunginosan rannassa maaliskuussa 2012 (Melbourne, Australia)




Gunnar Björlingin Kiri-ra!-kokoelmasta vuodelta 1930, suomentanut Tuomas Anhava:

"Tämä aamu. Rauha
ja lokin huuto.
Vene ja kukka on
maa ja vesi.
Kukan vene on päivän
ilma taivaanrannan alla"

Björlingin runo sopii hyvin yksijalkaisen, unelmoivan lokin viereen. Elämä itsessäänkin on absurdia.

12.3.2012

Ei ilmaiseksi

1 kommenttia
Parnasso 3/2012

Parnasso on hyvä lehti. Nytkin jo pelkästään etusivua lukiessa, ja oman lehden ollessa vielä matkalla jyrkkää alamäkeä sieltä Suomesta tänne Etelän perukoille, nousi ajattelun hiki otsalle, rypyt syvenivät entisestään ja suu kuivui niin, että piti kaataa vihreäleimaista niihin vanhempiin Ultima Thule-laseihin, joita saa vielä käyttää, kun ei ole vieraita talossa.

Kysymyksiä ja huomioita tuli mieleen, jotkut jopa niin teräviä, että niistä ei edes pystynyt ottamaan pysyvää otetta vaan katosivat ajatusavaruuteen niin kuin terävät ajatukset tuppaavat useimmiten katoamaan. Muistaakseni. Ja laitoin oikein kommentinkin sinne Parnasson päätoimittajan saralle, vaikka sitä kyllä heti laitettuani kovasti kaduin.

Päätoimittaja ihmetteli:
"Mutta sitä en ymmärrä, että tämä tekisi tyhjäksi alkuperäisten tekijöiden moraalisen oikeuden oman työnsä hedelmiin."
En kiihkoissani huomannut tuota sanaa 'moraalisen' tuossa ennen kuin myöhemmin vasta ja niinpä siinä heti kommentoidessani mieleen tuli mm. palkka ja se, että mitkä ne sellaisen työn hedelmät olisivat, joista ei saa jostakin päin korvauksia, koska tavara makaa unohtuneena varastoissa tai divarien hyllyillä. Tekijän oikeus luovuutensa hedelmiin lienee lähinnä akateeminen ajatus, jos luodulla ei ole katselijaa/lukijaa/kuuntelijaa. Joka tapauksessa 'moraalista' ei kai voi syödä luovakaan henkilö, meistä luovattomista puhumattakaan, vaikka usein moraalista tuleekin nautittua.

Luovan työn korvauksessa netti on kovasti potentiaalinen auttaja, niin kuin esimerkiksi kirjailija Amanda Hayward ja hänen menestyskirjansa Fifty Shades of Grey osoittavat, onnekkaimmillaan. Auttaa siis, jos sitä ei vastusta nykyajan luddiittina kynsin hampain.

Mainostajien raha on jo kovaa vauhtia siirtymässä nettiin, nämä menevät rahoineen sinne koska kuluttajat ovat jo siellä.

Eli mainostajille nimenomaan kuluttaja on siirtymisen houkutin eikä siellä mahdollisesti jo olevat luovan työn tulokset, vaikka ilman niitä ei tietysti olisi kuluttajiakaan (ajattelen tässä 'luovaa työtä' hyvin väljillä kriteereillä). Olen melko varma, että mainostaja laittaa klikattavan painikkeensa tuotteen viereen, jos luottaa siihen että joku saattaa käydä sitä klikkaamassa. Jopa täysin huolimatta tuotteen taiteellisesta tasosta. Taiteilijalle/luojalle lienee saman tekevää tulevatko ‘hedelmät’ suoraan kuluttajan taskusta vai mainostajien rahakasoista. Luulisin.

Päätoimittaja Jarmo Papinniemi päräyttää sarkastisesti myös, että:
"...pärjätkööt ne, jotka saavat työnsä kaupaksi, mutta ne, jotka eivät saa riittävästi klikkauksia, joutavatkin kuihtua pois. Tämmöinen ajattelu on paitsi sydämetöntä myös typerää."
Sydämettömästi ja typerästi vielä ihmettelen, että miten klikkaamattomien luomusten korvaukset sitten voitaisiin toteuttaa? Esimerkiksi kirjallisuuden kuluttajilla ei ole varaa maksaa ostamiensa e-kirjojen lisäksi vielä kirjallisia apurahoja. Edes kulttuuriuhrina. Uskoisin.

18.2.2012

Sorsista

0 kommenttia
Kuva Hanhensulka, toukokuu, 2011,

Anas superciliosa, juovanaamasorsa, englanniksi Pacific Black Duck, kuvattu Albert Parkin järvessä (siinä keskellä Formula1-rataa).

Juovanaamasorsa on täällä meilläpäin yhtä yleinen kuin sinisorsa siellä Euraasiassa. Sinisorsaa kyllä löytyy myös täältä ja tuppaavat pahukset juovanaamasorsien kanssa samoihin muhinoihin. Näiden sekoituksesta tulee kellertävämpi väriltään ja nuo koristeviivat eivät ole yhtä selkeitä. Tällaista hybridiä on minun vaikea erottaa australiantavi-naaraasta (Anas castanea) ennen kuin aivan läheltä näkee juovat pään molemmin puolin selvästi.

12.1.2012

Näitkö Hemingwayn täällä

6 kommenttia

View Larger Map
Ernest Hemingway asui 1922-23 numerossa 74 Rue Cardinal Lemoine, Pariisin 5. kaupunginosassa. Se oli siinä ajassa, josta syntyivät Moveable Feast'iin (Nuoruuteni Pariisi, suom. Jouko Linturi, 1964) puretut muistot intohimosta kirjoittaa ja köyhyyden nipistelemästä vatsasta neljä vuosikymmentä myöhemmin. Sen Hemingway siis kirjoitti (1957-60) vasta vähän ennen kuolemaansa (kuoli 1961) ja kirja julkaistiin postuumisti viimeiseksi jääneen vaimon, Mary Welshin, editoimana.

Hemingway kirjoitti jossakin kirjeessään 1951:
If you are lucky enough to have lived in Paris as a young man, then wherever you go for the rest of your life, it stays with you, for Paris is a moveable feast.
Saman voinee sanoa mistä tahansa paikasta ja siellä asutusta nuoruudesta. Pariisi on tietysti paljon houkuttavampi kuin Tampere (mikäpä ei olisi), mutta muistojen makeus ei ole paikasta kiinni ja 'minne kulkeekin lopussa elämässään, paikka säilyy mukana', sillä nuoruuden muistot missä tahansa ovat 'mukanakulkevaa juhlaa'.

3.1.2012

Aurora Borealis 70N, 30E

0 kommenttia

The Aurora from TSO Photography on Vimeo.

Oheinen video on norjalaisen valokuvaajan, Terje Sørgjerdin, kuvaama Venäjän, Suomen ja Norjan rajojen ja Kirkenäsin läheisyydessä vuoden 2011 keväällä.

Music is Gladiator soundtrack "Now we are free"

2.1.2012

Novelli kuukaudessa

7 kommenttia
Jaha, jos et saanut romaania aikaiseksi marraskuussa ehkä siitä riittäisi materiaalia novelliksi.

Jos teet niin kuin kuvan Mari Mörö ja keksit hyvän aiheen, se kirjoittaa novellin ihan itse, pistät vain kynän paperille ja annat mennä.

1.1.2012

2012

0 kommenttia
Aamu heräsi
vanhalla tavallansa
tähänkin vuoteen.