Ole pitkämielinen, Hyvä Lukija, jos sinua on olemassa. Yritän vielä etsiä sitä, mikä parhaiten sopisi blogilleni. Mille olisi olemassa niche, käyttääkseni biologista sanaa humanistin ajatusten joukossa.
James Balwin'in sanotaan sanoneen: "Taiteen tarkoitus on paljastaa kysymyksiä, jotka ovat piilossa vastausten takana."
Katsele pieniä lapsia, kun he istuvat pöydän ääressä totisina, ja kieli keskellä suuta maalaavat paperille vesiväreillä kuvioita, joita luovat mielessään maalatessaan. Taidetta puhtaimmillaan.
Miksi taiteilemme jo silloin, kun emme edes ymmärrä sanan taide merkitystä?
Kävimme katsomassa The Aviator’in (Lentäjä), Martin Scorsesen loistavan, viihdyttävän ja painostavan surullisen tarinan yhden ihmisen loistavan elämän kiertymisestä oman sielunsa syövereihin. Howard Hughes ei ole ensimmäistä kertaa kuvausten kohteena, mutta tämä saattaa jäädä viimeiseksi ja vallitsevaksi kuvaksi. Aika on jo hävittänyt yhteistä muistia, suuressa yleisössä lienee suuri enemmistö joka ei tiedä ketä olivat Katharine Hepburn, Ava Gardner, Spencer Tracy, ja näitä vähemmän mieleen jäänyt, Howard Hughes.
Yksitoista Oscar-ehdokkuutta ovat ehkä liikaa, mutta Scorsesen nimi ja filmiin upotetut rahat ehkä selittävät tätä. Filmi on samalla loistava tarina kuvissa ja psykologinen kuvaus ihmisen tuhoutumisesta. Kukin katsoja saa valita kumman haluaa muistokseen. Ääniraita on myös mieltä kosketteleva.
Ilmailukohtausten kuvaus on lapsellista (paikoitellen pienoismalleineen) ja niihin on varattu liikaa aikaa muutenkin pitkässä filmissä (2 tuntia 50 minuuttia). Ilmailuihmisen sydäntä ne tietysti lämmittävät. Hughesin omassa ilmasirkuksessa (Hell’s Angels vuodelta 1930) lensivät monet ensimmäisen maailmansodan taistelulentäjät, mm. Ernest Udet, saksalainen hävittäjä-ässä, joka lensi kenraalina vielä Hitlerinkin joukoissa, siis Punaisen Paronin ja Hermann Göringin taistelutoveri. Scorsese pitää sitä kaikkien aikojen parhaana kuvana, jokaisellahan on omat ihmeelliset mieltymyksensä. Omasta mielestäni paras elokuva on Pulp Fiction, eikä tästä edes voi keskustella!
Yleensä en pidä DiCapriosta juuri missään roolissa, tähän hän sopii mainiosti, eikä vähiten ulkonäkönsä vuoksi. Koko elokuva pyörii hänen ympärillään, ja sivuosat ovat todellakin sivuosia, merkittävimmät Alec Baldwin Pan Amin (hieman epäuskottavana ja ohut kuva) pääjohtajana, Alan Alda hyvänä poliitikkolierona ja Cate Blanchett Katharine Hepburnina. Kaikki sivuosat olivat enemmän tai vähemmän ohuita. Jude Law oli tuhlattu täysin mitättömään osaan Errol Flynninä.
Mielenkiintoisia ovia availtiin, mm. korruptiovihjeet, joita ei kuitenkaan suljettu.
Joka tapauksessa nautinto katsoa. Hanhensulkaa tietysti viehättää erityisesti Spruce Goose (kuusihanhi, ”puusta tehty” mammuttikone), jonka ainoa lento oli dramatisoitu filmille (tosin täysin epätyydyttävällä tavalla, mutta hällä väliä). Tämä lentokone oli Hughesille samanlainen pakkomiellle kuin TWA, josta hänen aikanaan tuli merkittävä lentoyhtiö, vaikka onkin nyt hävinnyt talousvaikeuksien vuoksi niin kuin myös silloinen pahin kilpailijansa Pan Am.
Hughesin mielen rikkuminen toi mieleen Edvard Munch-näyttelyn , jossa vierailimme Melbournessa (National Gallery of Victoria) vuoden ensimmäisinä päivinä (päättyi 16.1, joten myöhäistä vierailujen suhteen). Näyttelyn nimi oli The Frieze of Life (taideasiantuntija antaisi tälle suomennetun muodon tuossa tuokiossa, minä en uskalla ehdottaa mitään tälle ”elämän koristeelle”, ”elämän friisille”, ehkä ”elämän kulku”). Munchilla oli myös taipumusta psykopaattisuuten ja kärsi skitsofreniasta. Tässä taas yksi osoitus luovuuden ja skitsofrenian läheisyydestä. Maalaustaiteessa tästä taitaa olla monia hedelmällisiä esimerkkejä. Näyttely oli järjestetty loistavasti, Munchin tuotannosta sai erinomaisen läpileikkauksen. Mielenkiintoista oli nähdä Huuto-maalauksen teemojen toistuvuus Munchin uran aikana. Viimeksi näimme Huudon Pariisin modernin taiteen museon (Musée d’Art Moderne de la Ville de Paris) pohjoismaisia taiteilijoita esittelevässä näyttelyssä, jossa Suomikin oli hyvin mukana (Helen Scherfbäck ja Akseli Gallen-Kallela). Melbournessa ei (tietenkään) ollut sama Huuto!
Lastuja
28.1.2005
Melinda ja Melinda
Kävimme katsomassa Woody Allenin viimeisimmän, Melinda and Melinda. Hollannin ja ranskankieliset tekstitykset häiritsevät vieläkin. Niitä tulee väkisin luettua, kun jo lapsesta saakka on suomalaisia ja ruotsalaisia tekstejä leffoissa katsellut.
Pitkästä aikaa Allenilta hyvä filmi, tietysti hyvä myös siksi, että itse ohjaa vain eikä näyttele. Hänen neuroottinen näyttelytapansa häiritsee nykyisin liikaa minua, joku toinen saattaa tietysti siitä pitääkin. Oli mielenkiintoista monissa alkupään leffoissa, mutta siihen kyllästyi sitten.
Samaa tarinaahan Allen näyttää vieläkin tekevän: neuroottisia newyorkilaisia, joilla on rikkinäiset suhteet ja avioliitot karilla tai menossa sinne. Tässä leffassa on uusi lähestymistapa. Saman alkuista tarinaa kerrotaan komediana ja tragediana, riippuen siitä miten sitä viedään eteenpäin. Jokaiselle kirjoittajalle ehkä hyvä kokeilutapa omille tarinoilleen, eli kumpaan taipuu luontevammin. Tässä vielä norjalaisen Woody-stalker'in WEB-saitti ihailtavaksi.
Minä olen kovin herkkä tragedioille. Itken sekä häissä että hautajaisissa, usein yhtä paljon. Omissa häissäni en tosin itkenyt, saapa nähdä miten käy hautajaisissani. Mielestäni kaikelle elämässä voi ja täytyykin nauraa, ainakin se helpottaa. Poliittinen korrektius on tosin kytkemässä naurun mahdollisuuksia, kohta ei julkisesti voi enää sanoa mitään kenestäkään ilman, että saa rasistin tai sovinistin tai jonkun muun nistin syytteen niskaansa. Maailman pitäisi vähän keventää ajatuksiaan. Tosin onhan täällä herra paratkoon ihan tarpeeksi kärsimystä ja tuskaa, eikä sitä kaikkea voi nauruunkaan peittää.
Joka tapauksessa katsomisen arvoinen elokuva Woody Allenilta. Menkää ihmeessä katsomaan!
Pitkästä aikaa Allenilta hyvä filmi, tietysti hyvä myös siksi, että itse ohjaa vain eikä näyttele. Hänen neuroottinen näyttelytapansa häiritsee nykyisin liikaa minua, joku toinen saattaa tietysti siitä pitääkin. Oli mielenkiintoista monissa alkupään leffoissa, mutta siihen kyllästyi sitten.
Samaa tarinaahan Allen näyttää vieläkin tekevän: neuroottisia newyorkilaisia, joilla on rikkinäiset suhteet ja avioliitot karilla tai menossa sinne. Tässä leffassa on uusi lähestymistapa. Saman alkuista tarinaa kerrotaan komediana ja tragediana, riippuen siitä miten sitä viedään eteenpäin. Jokaiselle kirjoittajalle ehkä hyvä kokeilutapa omille tarinoilleen, eli kumpaan taipuu luontevammin. Tässä vielä norjalaisen Woody-stalker'in WEB-saitti ihailtavaksi.
Minä olen kovin herkkä tragedioille. Itken sekä häissä että hautajaisissa, usein yhtä paljon. Omissa häissäni en tosin itkenyt, saapa nähdä miten käy hautajaisissani. Mielestäni kaikelle elämässä voi ja täytyykin nauraa, ainakin se helpottaa. Poliittinen korrektius on tosin kytkemässä naurun mahdollisuuksia, kohta ei julkisesti voi enää sanoa mitään kenestäkään ilman, että saa rasistin tai sovinistin tai jonkun muun nistin syytteen niskaansa. Maailman pitäisi vähän keventää ajatuksiaan. Tosin onhan täällä herra paratkoon ihan tarpeeksi kärsimystä ja tuskaa, eikä sitä kaikkea voi nauruunkaan peittää.
Joka tapauksessa katsomisen arvoinen elokuva Woody Allenilta. Menkää ihmeessä katsomaan!
Miksi päiväkirja?
Sanat tulevat unelmista.
Miksi kirjoitan päiväkirjaa ja miksi haluan julkaista sen kaikkien katsottavaksi?
En tiedä. Ludvig Börne, saksalainen, 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa elänyt toimittaja, kirjoittaja ja ajattelija, on sanonut:
Kun ammenetaan tyhjäksi kaikki hölmöys, saavutaan viisauden pohjalle.
Yritän auttaa hölmöyden ammentamisessa, joku ehkä löytää sen alta viisauden, joka on jäänyt minulta huomaamatta.
Toisaalta Oscar Wilde on sanonut joskus viime vuosisadan alussa (Intentions):
Itseensä rakastuminen on elämänikäisen rakkauden alku.
Ehkä siinäkin on syynsä näiden sivujen niinkuin monien muidenkin kotisivujen syntymiseen. Toisaalta muistan myös, mitä Johann Wolfgang von Goethe on sanonut:
Älköön kukaan kuvitelko, että häntä on odotettu kuin Vapahtajaa.
Saattaa olla, että en ole ensimmäinen kotisivujen avaaja, joka odottaa jonkun eksyvän sivuilleen. Jos sinulle on käynyt näin ja haluat sanoa minulle jotakin, sivun alareunassa on kommenttilinkki, jolla pääset yhteyteen. En lupaa vastausta, mutta luen kaikki postini mielenkiinnolla.
Miksi kirjoitan päiväkirjaa ja miksi haluan julkaista sen kaikkien katsottavaksi?
En tiedä. Ludvig Börne, saksalainen, 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa elänyt toimittaja, kirjoittaja ja ajattelija, on sanonut:
Kun ammenetaan tyhjäksi kaikki hölmöys, saavutaan viisauden pohjalle.
Yritän auttaa hölmöyden ammentamisessa, joku ehkä löytää sen alta viisauden, joka on jäänyt minulta huomaamatta.
Toisaalta Oscar Wilde on sanonut joskus viime vuosisadan alussa (Intentions):
Itseensä rakastuminen on elämänikäisen rakkauden alku.
Ehkä siinäkin on syynsä näiden sivujen niinkuin monien muidenkin kotisivujen syntymiseen. Toisaalta muistan myös, mitä Johann Wolfgang von Goethe on sanonut:
Älköön kukaan kuvitelko, että häntä on odotettu kuin Vapahtajaa.
Saattaa olla, että en ole ensimmäinen kotisivujen avaaja, joka odottaa jonkun eksyvän sivuilleen. Jos sinulle on käynyt näin ja haluat sanoa minulle jotakin, sivun alareunassa on kommenttilinkki, jolla pääset yhteyteen. En lupaa vastausta, mutta luen kaikki postini mielenkiinnolla.
27.1.2005
Kirotut ohjelmistot
Olen nyt pari tuntia tapellut kotisivuni uploadien kanssa. MS:n koko väki pitäisi laittaa linnaan. Perkeleen nutipäät. Toisaalta vika saattaa (?) olla minussa itsessäni, mutta kiva sitä on toisia yrittää syyttää!!!
Nutipäistä tuli mieleen haukkumasanat yleensä, tässä on käyttökelpoinen lista kapteeni Haddokilta.
Nutipäistä tuli mieleen haukkumasanat yleensä, tässä on käyttökelpoinen lista kapteeni Haddokilta.
Aluksi
Lawrence Miller on sanonut: Olet nero viisi sekuntia elämästäsi, muun ajan tyhmä, kirjoita ajatuksesi ylös. Toivottavasti istun näppäimistön ääressä, kun oma viisisekuntiseni sattuu kohdalle.
Tämä päiväkirja alkaa nyt. Aiheina tulee olemaan tapahtumat, jotka kiinnostavat kunakin päivänä, erityisesti kirjallisuudessa ja taiteissa yleensä. Koskettelen ehkä myös ilmailuaiheita, mutta tästä ei tule ilmailuanorakkeja kiinnostavaa sivua.
Anita Konkan blogilla tulee käytyä lähes joka päivä. Anita, joka on joskus, tietämättään, ollut minun kirjallisena opettajanani, on malliesimerkki hyvästä blogi-ihmisestä: suora ja rehellinen. Hänen sivujaan on ilo lueskella, vaikka ei aina olisi samaa mieltä hänen kanssaan. Lähes samanikäisyys tietysti auttaa mielipiteiden hyväksymisessä, mutta aina ei voi joka asiassa synkata.
Muuten WEB-saiteista puheenollen, Kiiltomato alkaa olla liikaa sensuroitu. Eilen sieltä taas hävisi ketju, jossa ei ollut mitään sensuroimisen syytä, pientä vinoilua päätoimittajaa kohtaa, mutta hänen tulisi olla vähän vähemmän herkkänahkainen. Keskustelu-palsta tulee pian kovin hiljaiseksi, jos sensurointi ei vähene. Nyt jo näkee, että jutut ovat tulleet vähemmän kiinnostaviksi, vähän niin kuin niiden kritiikitkin.
Koska tämä on lähinnä koesivu, en kirjoita tämän enempää. Kirjallisuusvihjeeksi vielä seraava: Pentti Haanpää, Taivalvaaran näyttelijä, SKS 1997, ISBN 951-717-958-8. Hyviä lukuhetkiä.
Tämä päiväkirja alkaa nyt. Aiheina tulee olemaan tapahtumat, jotka kiinnostavat kunakin päivänä, erityisesti kirjallisuudessa ja taiteissa yleensä. Koskettelen ehkä myös ilmailuaiheita, mutta tästä ei tule ilmailuanorakkeja kiinnostavaa sivua.
Anita Konkan blogilla tulee käytyä lähes joka päivä. Anita, joka on joskus, tietämättään, ollut minun kirjallisena opettajanani, on malliesimerkki hyvästä blogi-ihmisestä: suora ja rehellinen. Hänen sivujaan on ilo lueskella, vaikka ei aina olisi samaa mieltä hänen kanssaan. Lähes samanikäisyys tietysti auttaa mielipiteiden hyväksymisessä, mutta aina ei voi joka asiassa synkata.
Muuten WEB-saiteista puheenollen, Kiiltomato alkaa olla liikaa sensuroitu. Eilen sieltä taas hävisi ketju, jossa ei ollut mitään sensuroimisen syytä, pientä vinoilua päätoimittajaa kohtaa, mutta hänen tulisi olla vähän vähemmän herkkänahkainen. Keskustelu-palsta tulee pian kovin hiljaiseksi, jos sensurointi ei vähene. Nyt jo näkee, että jutut ovat tulleet vähemmän kiinnostaviksi, vähän niin kuin niiden kritiikitkin.
Koska tämä on lähinnä koesivu, en kirjoita tämän enempää. Kirjallisuusvihjeeksi vielä seraava: Pentti Haanpää, Taivalvaaran näyttelijä, SKS 1997, ISBN 951-717-958-8. Hyviä lukuhetkiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)