Kuva Iltalehti: Maria Guzenina ei hyväksy väkivaltaan vihjaavaa kommentointia.Motto:
Jos nainen ja mies ovat tasa-arvoisia, he ovat samoja.
Jos nainen ja mies ovat samoja, he ovat tasa-arvoisia.
Elokuussa kirjoitin taiteen eliitin vallasta otsikolla Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa? (siellä muuten Stockholm Slender eli bloginpitäjä Botanist on Alps on vielä jatkanut keskustelua runoudesta ja eliitin vallasta). Lastussa puhuin myös kulttuuriministerin keittiön uudesta harmaasta eminenssistä, joka istuu lähellä taide-eliitin huippua omillakin ansioillaan.
Ja mitä näenkään YLE:n videoarkistossa eilen illalla ja Iltalehden lööpissä tänä aamuna.
Kulttuuriministeri Tanja Saarelan keittiökabinetin harmaa eminenssi on iskenyt ensimmäisen – eikä, toivottavasti, viimeisen kerran. Elokuvaguru Saarela on puolustanut naistansa kunnon miehelle sopivin, lujin ottein. Ja Iltalehti on tietysti kääntynyt juuri oikeiden mielipidesampojen puoleen ja saanut täsmälleen odotettavissa olevia vastauksia.
Pöyristyneet (toivottavasti kirjoitin tuon oikein) Maria Guzenina ja Leena Harkimo (joka ratsasti politiikkaan miehensä nimellä) ovat kovin sanoin tuominneet taideritari Saarelan puheet naisten tasa-arvoa loukkaaviksi, paluuksi 1800-luvulle. How very predictable!
Joku Heinäluoma on naama katkeruudesta pitkänä antanut myös asiassa lausuntonsa, joka on tyypillinen demaripoliitikon tyhjän pyöreä syylliset-on-muualla räkäisy, josta ei tarvitse piitata sen enempää kuin hänen muistakaan politrukin puheistaan.
Sen sijaan näiden suloisten valokuvamallipoliitikkojen puheet kiinnostavat tietysti enemmän kuin elähtäneen näköisen pullamössösossun.
Eniten olen pettynyt Tanja Saarelan antamaan vähättelevän alentuvaan ja ”patronising” puheeseen YLE:llä. Hän näytti sanovan siellä, että joku ilta Saareloilla vietetään ”sanan äärellä”. Voi olla, että Tanjan sana ei ole se, joka kuuluu siinä keskustelussa kovimpana. Mutta mitä kaksi aikuista ihmistä tekevät suljettujen oviensa takana (en viittaa tässä pääministeri Vanhaseen millään tavalla, vaikka hänkin on tämän päivän Iltalehdessä päässyt piirakan jaolle), on näiden oma asia, eikä kuulu meille muille.
Kun aloitin tämän lastujen julkaisun tammikuussa 2005, niin – sen lisäksi, että omasin naurettavan halun sanoa maailmalle mielipiteeni jokaisesta mahdollisesta asiasta ja erityisesti kirjallisuudesta – halusin peitellä sukupuoleni. Sama pätee edelleen, lähes jokaisen lastun yhteydessä uskottelen itselleni, että sukupuoli ei näkyisi tekstissä. Pitkän aikaa, niin olen kommenteista lukenut, monet Arvoisat Lukijat kuvittelivat haarojeni väliin rakenteita, joita siellä ei ollut. Tai ehkä tämä kuvitelma ei ollut aivan niin aktiivista kuin tuosta voisi luulla, mutta näinhän asia tietysti viimekädessä on.
Siksi en ole kirjoittanut paljoakaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja olen jopa ehkä freudilaisen lipsahtelun vuoksi arvostellut omaa sukupuoltani enemmän kuin sitä toista.
Itsestään selvää näyttäisi olevan, että nainen ja mies elävät eri kulttuureissa.
Tietysti he elävät osaksi samoissakin kulttuureissa sanotaan vaikka jossakin opettajainhuoneessa, kunnanvaltuuston kokoussalissa tai lehden toimituksessa, mutta on olemassa (osa)kulttuureita (meritokraattisia kulttuurisfäärejä), joihin miehellä tai naisella ei sukupuolensa vuoksi ole mahdollisuutta osallistua muuten kuin ulkopuolisena ihmettelijänä. Esimerkkeinä vaikkapa naisten kuukautiskiertoon kuuluvat menot tai miehen kivesten (balls) fyysiseen olomuotoon liittyvät onnet ja onnettomuudet, tai seksuaalisten mieltymysten ja aktiivisuuden osa-alueet.
Eli kulttuuri sinällään jakautuu voittamattoman spesifisesti alaosiinsa luonnon tai kulttuuriperinnön sanelemilla ehdoilla.
Tästä seuraa helposti tahmaisen teleologisena suonsilmäkkeenä se, että naiset ja miehet joutuvat jonkinlaisen orgaanisen kollektivismin koukkuun. Tai ehkä koukkua olisi parempi sanoa genotyyppikollektivismiksi, vaikka tyypillistä nais- tai miesgenotyyppiä ei ehkä ole olemassakaan edes poliitikkojen keskuudessa. Muut naiset ja muut miehet pitävät ”ruoskillaan” huolen, että yksilö ajautuu kollektiivin jäseneksi niin aikaisessa vaiheessa kollektiivielämäänsä, että siihen ei voi valikoitua yksilön vapaan tahdon ansiosta.
Tuloksena on pitäytyminen automaattisissa toimintamalleissa, jotka väistävät yksilön oman vapauden ja harkinnan, jopa pääsemisen ulos kollektiivin jäsenyydestä. Feminismi on parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten sen haluaa sanoakin, juuri tällainen vankila. He, linnoissaan taistelevat feministit, ovat genotyyppinsä kollektiivin ajattelemattomia lausunto automaatteja, jos tietää mistä kohdasta löytää heidän laukaisunappinsa.
Guzeninalta erityisesti olisi odottanut, ja Harkimoltakin toivonut (tietysti turhaan) hieman modernimpaa otetta kommenteissaan. Molempien olisi syytä ottaa oppia Olli Saarelan virkistävän suorista ja rohkeista puheista.
Guzenina muuten kirjoitti (vakava-aiheisessa) Iltalehden kolumnissaan 29.9.2006 (jonka sisältämään sanomaan täysin yhdyn) tähänkin tarinaan sopivasti näin:
Mitä hemmettiä?
Englantilaisen sanonnan mukaan lapset oppivat sitä mitä elävät. "Children learn what they live."
Sama sopinee hyvin meihin kaikkiin.
Ai niin, ja PS, olenkin kirjoittanut tähän jollakin tasolla liittyvän Runotorstain 19. haasteen innoittaman runon Hymni kapinalliselle runosivuillani Runon arjessa .
