2.6.2021

Long Live Latin

0 kommenttia

 Lueskelin aikani kuluksi erään eteläsavolaisen lukion opetussuunnitelmaa, joka perustuu uuteen lukiolakiin (2018) ja joka velvoittaa lukoita järjestämään uuden lain mukaista opetusta elokuusta 2021 lähtien. Ja sieltä löytyi tuolla alempana oleva lainaus. 

On jotenkin iloista ajatella, että Suomessa Herran vuonna 2021 puhutaan 'sydämen sivistyksestä' ja luokiolaisen kasvattamisesta 'hyväksi, tasapainoiseksi ja sivistyneeksi ihmiseksi' ja puhutaanpa vielä klassisesta sivistysihanteestakin. 

 Tavoitteet ovat korkealla, niinkuin tietysti oikein onkin. Kyseinen lukio ei kuitenkaan tarjoa latinaa tai kreikkaa oppiaineeksi maan tuleville, sivistyneille toivoille. 

Luin tässä hiljan myös, että Vatikaani suunnittelee latinan kielen alentamista valtion virallisesta kielestä ja korvaamista yhdellä latinan vernakulaarisella versiolla, kansankielellä, italialla. Syynä on se, että nykyisestä pappiskunnasta kovin harvat edes puhuvat latinaa. 

 Mihin on maailma menossa? 

 Latinaa sanotaan kuolleeksi kieleksi, niin kuin hepreaakin sanottiin pari vuosituhatta, kunnes se uskonnonkielen noin 8000 säilyneen sanan avulla pantiin uudestaan alulle nyky-hepreana Israelin valtion virallisena kielenä. Latina pitäisi samalla tavalla korottaa Euroopan Unionin kieleksi, varsinkin nyt, kun englannin ja Englannin merkitys eurooppalaisessa politiikassa on romahtamassa. 

Lueskelen aikani kuluksi ja virusaikaan sopivan laiskahkosti Nicola Gardinin pitkäpiimäisen mielenkiintoista kirjaa Long Live Latin (alaotsikko The pleasures of a useless language, Profile Books, 2016). 

Gardinin mukaan kaikki kirjakielet ovat latinan tavalla kuolleita kieliä, koska niitä ei kukaan puhu, eivätkä kovin monet edes osaa niitä kirjoittaakaan oikein. Vain murteet, slangit, creolit, patoit jne. ovat 'eläviä kieliä', joita kukin puhuja puhuu miten sattuu kielelle sopimaan ja kieliopeista suuremmin välittämättä. 

 Ja ihan oikein onkin, että puhuvat, ja samalla muodostavat uutta ja dynaamista tulevaisuutta, jossa lapsenlapsemme puhuvat kieltä, jota ukit ja famut hädin tuskin ymmärtävät, eivätkä edes oikein enää muista, miten heidän omaa kauniin eläväksi murjomaa kieltään moitittiin huonoksi ja sopimattomaksi, ja hyväksi osoitukseksi siitä, että maailma on menossa kielen mukana täysin hunningolle. 

Niin kuin on kai ollut menossa jo parisataa vuosituhatta, tai pitempäänkin, siitä saakka kai kun ihminen on kieltään puhumiseenkin käyttänyt. 

Eli se laitaus: "Laadukas koulutus, monipuoliset yhteydet ympäröivään maailmaan, yhteisöllinen ja osallistava toimintakulttuuri sekä hyvinvointia ja itsetuntemusta tukevat elämänhallinnan taidot vahvistavat lukiolaisen sydämen sivistystä. Tavoitteena on lukiolain mukaisesti tukea lukiolaisen kasvua hyväksi, tasapainoiseksi ja sivistyneeksi i hmiseksi sekä aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta tärkeänä yhteisenä tavoitteena on klassisten sivistysihanteiden toteuttaminen eli pyrkimys totuuteen, hyvyyteen j a kauneuteen."

25.8.2020

Elämä ei ole tehtävä

0 kommenttia

 Koronaviruksen kourissa on hyvä hetken ajatella muitakin suuria ajatuksia. Alla on luhyt ote pääministeri Sanna Marinin linjapuheesta SDP:n puoluekokouksessa 24.8.2020:  "Elämä ei ole tehtävä, eikä ihmisen arvo määrity sillä, miten hän tuottaa yhteiskunnalle lisäarvoa. Siksi yhteiskuntaa on rakennettava siten, että jokainen voi kokea mielekkyyttä, onnistumista, osallisuutta ja arvostusta. Meidän on nähtävä arvossa elämän erilaiset asiat ja luotava tilaa pysähtyä niiden äärelle."


1.8.2020

COVIDin aikaan

0 kommenttia
 Felix Mendelssohn kirjoitti sieluakostuttavan kauniita melodioita. Tuo blogiin linkattu video käy siitä hyvänä todisteena. 

Kappale on Venetsialainen gondolilaulu kokoelmasta Lieder ohne Worte (tämä kondoolilaulu on Opus 19, numero 6), kirjoitettu ilmeisesti vuosina 1829-30, kun säveltäjä oli juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja elämää oli enää seitsemäntoista vuotta jäljellä.. 

Kitaristi Patrik Kleemola julkaisi kappaleen Facebook-sivullaan toukokuun viimeisenä perjantaina ja on luvannut uuden Francisco Tarregan säveltämän tai kitaralle sovittaman kappaleen kesän jokaisena perjantai-iltana syyskuun puoleenväliin saakka. Kleemola näkyy purkittavan tämän sarjan musiikkia Turun saaristossa, Kakskerran 1700-luvulta peräisin olevassa kivikirkossa, joka kauneutensa lisäksi omaa hienon akustiikan. Italialaisessa, Rinaldo Vaccan vuonna 2014 tekemässä akustisessa kitarassa on ainakin minua erityisesti miellyttävän kaunis ja pehmeä sointi. 

Näitä Mendelssohnin Sanattomia lauluja on useita kymmeniä. Argentiinalainen pianisti Daniel Barenboim on levyttänyt niistä 48. Tässä on linkki Barenboimin kokoelmaan, jossa voi myös harjoituttaa nuotinlukutaitoaan .

1.11.2019

Kanava-tietokirjapalkinto 2019

0 kommenttia
Hämeenlinnalainen toimittaja Juha Kauppinen voitti Kanava-tietokirjapalkinnon vuoden parhaasta tieto-teoksesta uusimmalla kirjallaan ”Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista” (Juha Kauppinen, Siltala Kustannus, 2019). Kirjan kuvituksen piirsi Juhan tytär, Lotta Kauppinen, joka täytti viime kuussa yksitoista vuotta ja kuvat valmistuivat kun hän oli yhdeksän vuoden iässä.

Monimuotoisuus kertoo luonnosta, eläimistä ja kasveista ja niiden häviämisestä, ja ihmisen suhteesta luontoon. Kirja on eräänlainen maamme kirja, reporttaasi matkasta metsiin, soille, niityille, vuorille ja jokivarsiin, eli eliöiden kasvu- ja katoamispaikoille. Kirjan pääosissa ovat suomalaisen luonnon ominaispiirteet ja niiden muutokset jääpeitteen häviämisestä tähän meidän omaan aikaamme ja sen kautta tulevaisuuteen.

Juhan teksti on nautittavaa luettavaa kauneine lauseineen, kuten näissäkin haikeissa lauseissa:
"Tuntuu vaikealta jättää jääleinikkiä siihen. Tekisi mieli jotenkin varmistaa sen selviytyminen. Ajattelen lapsiani ja heidän mahdollisia tulevia lapsiaan. Haluaisin näyttää heille tämän kasvin. Kertoa sen elämän olemuksesta, kehyksistä. jotka sitä rajaavat, kehyksistä, jotka ovat luonnon käsityötä." 
Risto Lindstedt arvioi kirjaa Kanava-lehden artikkelissa mm. näin:
"Kauppisella on ollut palava pakko jakaa ymmärryspakettinsa, ja siksi hän on kirjoittanut kärsivällisiä lauseita, jotka notkumatta kannattelevat tiedon raskaita painoja."
Juha Kauppinen on koulutukseltaan biologian maisteri. Aikaisemmin hän voittanut Bonnierin suuren toimittjapalkinnon (2012) ja tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon (2013). Monimuotoisuus on Juhan toinen kirja, ensimmäisen, Talvivaaran vangit (Siltala Kustannus, 2016), hän kirjoitti yhdessä toimittaja Sampsa Oinaalan kanssa.

Juha Kauppinen, kuva linkitetty Siltala Kustannuksen Facebook-kuvien joukosta

18.10.2019

0 kommenttia

Lada-Jussi Kulonen
Meidän yhteinen YLE'mme muistaa, kun emme itse ole niin varmoja muistamisesta.

 "Ladassa yhdistyy etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki.― Lada-mainos 1970-luvulta".

 Heh, heh...toisaalta tottahan tuo tavallaan on.

 Joka tapauksessa tuolla viereisessä kuvassa hymyilevällä miehellä, nimeltään Jussi "Lada-Jussi" Kulonen, on tämän YLE'n jutun mukaan yhteensä 29 itäautoa, on tuttuja merkkejä, joita lähihistoriassamme ajettiin ahkerasti Suomenkin teillä. YLE'n mukaan siellä on Polonez, Wartburg, Moskvitš, UAZ, ZIL ja GAZ, ja tietysti Ladoja.

Venäläiset ja monet itäblokin autot olivat sekä huonompia että parempia kuin maineensa - riippuen tietysti siitä, kenen kanssa oli puheissa―omistajan vai naapurin miehen― ja helppoja ylläpitää itse, jos oli haluja ja taitoa niin kuin minun isälläni, joka ajoi kortin vasta 36-vuotiaana (1956), mutta tekniikan miehenä pystyi rakentamaan ja korjailemaan 'mitä tahansa'.

Kunnon autokuskia hänestä ei tosin koskaan tullut. Toisaalta minusta ei koskaan tullut kunnon tekniikan miestä, joten perheen sisällä säilyi kunnon tasapaino siirryttäessä hänen polvestaan minun polveeni.

Nykyisille autoillehan ei voi itse tehdä juuri mitään, mikä on ehkä turvallisuuden kannalta parempi optio―ainakin minun kohdallani.

Ladahan oli italialaisten suunnittelema Fiatin mallin 124 pohjalta ja valmistettiin VAZin tehtailla Toljatissa, Samaran Oblastissa jossakin Volgan mutkassa, ulkomaille sitä siis myytiin nimellä Lada, mutta venäläinen nimi oli oli aluksi Žiguli. Nimi oli napattu pikkukaupungista, joka sijaitsi Toljattia ja VAZ'in tehdasta vastapäätä Volgan, joen siis, toisella rannalla. Nykyisin tehtaan omistaa Renault.

Kuten Lada-Jussista huomaa, nostalgia on hurjaa unta.

Siitä tuleekin mieleen yksi toinen, kirjallinen, laina, joka saattaa olla Arvoisalle Lukijalle tutumpi ja tuota ensimmäistä todempikin:

"Menneisyys on vieras maa; siellä tehdään asiat toisin.

Keskellä Lesley Poles Hartley ystäviensä ympäröimänä
 Se on Lesley Poles Hartleyn kirjasta Sananviejä (The Go-Between, 1953, suom. 1955, Tammi, Keltainen kirjasto), jonka luin englanniksi Nairobissa asuessani vuonna 1986.

 Lukupaikka ja -aika olivat otollisia ymmärtämään Hartleyn kuvaamaa ajan―edellisen vuosisadan vaihteen―arvojen ja elämän sirpaloitumista, vaikka helppoa se olisi ollut ehkä muutenkin henkilölle, minulle siis, joka olin viisivuotias vuonna 1949, 1800-lukuisen agraarisen talkooyhteiskunnan haikeassa jälkinäytöksessä, joka hävisi kuin uni parissa kolmessa vuodessa, ja on siitä lähtienkin muuttunut yhä kiihkeämmällä vauhdilla, ja jota olen ihmetellyt sinisin silmin läpi kaikki ohi mennessään vaahdonneet vuosikymmenet, ja toivottavasti saan vielä elää muutaman muunkin, koska elämä on hyvä olotila; olemattomuutta olisikin vaikea kestää, jos sitä voisi jotenkin kokea. Mutta saatan olla väärässäkin. Mistäpä sen tietäisi.

 Sodanjälkeinen aika jonnekin 70-luvun puoleenväliin oli parasta aikaa elää. Jotakin tapahtui, ehkä tulin vain vanhaksi. Aluksi ei ollut rahaa, mutta ei ollut tavarankaan tarvetta.

Sananviejän kirjoittaja oli 5 vuotias vuonna 1900, aika jota kirja kuvaa, ja kirjoitti sen lähes 60-vuotiaana (tarinan kertoja oli 12-vuotias tarinan ajassa ja kertoo siitä 65-vuotiaana). Omassa elämässäni vuosi 1949 oli samanlainen raja-aika: rupesin muistamaan asioita ja ikuinselta virralta tuntunut aika alkoi murentua, nyt―75 vuoden iässä―muistan sitä hellästi kuin ensimmäistä rakkautta. Siksi Sananviejäkin ehkä tuntui merkittävältä silloin kun luin sen.

Tuo ylläoleva lainaus, jota olen usein käyttänyt englanniksi, tuntuu suomeksikin suussa sulavalta, vähän kuin orsikuivasta reikäleivästä ohuesti höyläisty ruislastu kirnutuoreen voin kanssa.

Vaikka voihan tuokin muisto olla pelkkää nostalgian lumetta. Tosin uskon että näin ei ole.

10.3.2019

Presidenttien kuvista

2 kommenttia
Valtioneuvoston saitilta (http://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat) voi ihmetellä kuinka erilainen näkemys taiteilijoilla on sopivasta presidenttikuvasta. Kun niitä katselee voi hyvin ajatella, että "mikä on presidentin rooli muotokuvassa, jos hän ei ole 'aihe'. Tekosyy? Sommitteluelementti? Tai ... Heideggeria siteeraten 'Das Ding an Sich'", kuten kulttuurilehti Kaltio kyseli kommentoidessaan taannoin Halosen kuvasta syntynyttä kohua. 


Minun mielestäni näistä presidenttien kuvista on hätkähdyttävästi kiinnostavin (jos jätetään Halosen kuva pois tästä vertailusta) tuo viereinen, Jaakko Sieväsen tulkinta Koivistosta (1989), jonka arvoituksellisesta ilmeestä ei ymmärrä onko takana näkyvässä huoneessa kulkeva muodoton hahmo etiäinen Halosen tulevasta muotokuvasta vai Urkin oranssinen hahmo harhailemassa Tamminiemen tyhjissä saleissa. Tuo viimeksi mainittu selittäisi hyvin, miksi Manu ei halunnut asettua pressaksi Tamminiemeen. 

Pitäisi ehkä olla sanomatta tätä seuraavaa, mutta kysyn kumminkin, että eikö Erkki Tilviksen maalama Risto Ryti (1955) muistuta äkkiä katsoen saksalaista upseeria siviilipuvussaan? Mutta voihan sellainen arvio johtua kontekstin paineestakin tai puhtaasta pahansuopuudesta eikä pelkästään kohteen ulkonäöstä.

Muuten Tapani Raittila tokaisi yhdessä Lapin Kansan haastattelussa puhuessaan Urkista vuonna 1958 tekemästään kovin vanhanaikaisen oloisesta teoksesta enigmaattisesti, että "Sellainen tarve minulla oli, että muotokuva olisi ennen kaikkea maalaus" ja myös, että "Kaikessa raadollisuudessaan ihminen on selittämätön, syvä ja avara aihe". Nuo saattaisivat olla hyviäkin vihjeitä toiveikkaille muotokuvamaalareille.

5.11.2014

Auringon valosta

9 kommenttia
Aurinko valaisee aina samat paikat, ja syventää samat varjot.