1.11.2019

Kanava-tietokirjapalkinto 2019

0 kommenttia
Hämeenlinnalainen toimittaja Juha Kauppinen voitti Kanava-tietokirjapalkinnon vuoden parhaasta tieto-teoksesta uusimmalla kirjallaan ”Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista” (Juha Kauppinen, Siltala Kustannus, 2019). Kirjan kuvituksen piirsi Juhan tytär, Lotta Kauppinen, joka täytti viime kuussa yksitoista vuotta ja kuvat valmistuivat kun hän oli yhdeksän vuoden iässä.

Monimuotoisuus kertoo luonnosta, eläimistä ja kasveista ja niiden häviämisestä, ja ihmisen suhteesta luontoon. Kirja on eräänlainen maamme kirja, reporttaasi matkasta metsiin, soille, niityille, vuorille ja jokivarsiin, eli eliöiden kasvu- ja katoamispaikoille. Kirjan pääosissa ovat suomalaisen luonnon ominaispiirteet ja niiden muutokset jääpeitteen häviämisestä tähän meidän omaan aikaamme ja sen kautta tulevaisuuteen.

Juhan teksti on nautittavaa luettavaa kauneine lauseineen, kuten näissäkin haikeissa lauseissa:
"Tuntuu vaikealta jättää jääleinikkiä siihen. Tekisi mieli jotenkin varmistaa sen selviytyminen. Ajattelen lapsiani ja heidän mahdollisia tulevia lapsiaan. Haluaisin näyttää heille tämän kasvin. Kertoa sen elämän olemuksesta, kehyksistä. jotka sitä rajaavat, kehyksistä, jotka ovat luonnon käsityötä." 
Risto Lindstedt arvioi kirjaa Kanava-lehden artikkelissa mm. näin:
"Kauppisella on ollut palava pakko jakaa ymmärryspakettinsa, ja siksi hän on kirjoittanut kärsivällisiä lauseita, jotka notkumatta kannattelevat tiedon raskaita painoja."
Juha Kauppinen on koulutukseltaan biologian maisteri. Aikaisemmin hän voittanut Bonnierin suuren toimittjapalkinnon (2012) ja tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon (2013). Monimuotoisuus on Juhan toinen kirja, ensimmäisen, Talvivaaran vangit (Siltala Kustannus, 2016), hän kirjoitti yhdessä toimittaja Sampsa Oinaalan kanssa.

Juha Kauppinen, kuva linkitetty Siltala Kustannuksen Facebook-kuvien joukosta

18.10.2019

0 kommenttia

Lada-Jussi Kulonen
Meidän yhteinen YLE'mme muistaa, kun emme itse ole niin varmoja muistamisesta.

 "Ladassa yhdistyy etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki.― Lada-mainos 1970-luvulta".

 Heh, heh...toisaalta tottahan tuo tavallaan on.

 Joka tapauksessa tuolla viereisessä kuvassa hymyilevällä miehellä, nimeltään Jussi "Lada-Jussi" Kulonen, on tämän YLE'n jutun mukaan yhteensä 29 itäautoa, on tuttuja merkkejä, joita lähihistoriassamme ajettiin ahkerasti Suomenkin teillä. YLE'n mukaan siellä on Polonez, Wartburg, Moskvitš, UAZ, ZIL ja GAZ, ja tietysti Ladoja.

Venäläiset ja monet itäblokin autot olivat sekä huonompia että parempia kuin maineensa - riippuen tietysti siitä, kenen kanssa oli puheissa―omistajan vai naapurin miehen― ja helppoja ylläpitää itse, jos oli haluja ja taitoa niin kuin minun isälläni, joka ajoi kortin vasta 36-vuotiaana (1956), mutta tekniikan miehenä pystyi rakentamaan ja korjailemaan 'mitä tahansa'.

Kunnon autokuskia hänestä ei tosin koskaan tullut. Toisaalta minusta ei koskaan tullut kunnon tekniikan miestä, joten perheen sisällä säilyi kunnon tasapaino siirryttäessä hänen polvestaan minun polveeni.

Nykyisille autoillehan ei voi itse tehdä juuri mitään, mikä on ehkä turvallisuuden kannalta parempi optio―ainakin minun kohdallani.

Ladahan oli italialaisten suunnittelema Fiatin mallin 124 pohjalta ja valmistettiin VAZin tehtailla Toljatissa, Samaran Oblastissa jossakin Volgan mutkassa, ulkomaille sitä siis myytiin nimellä Lada, mutta venäläinen nimi oli oli aluksi Žiguli. Nimi oli napattu pikkukaupungista, joka sijaitsi Toljattia ja VAZ'in tehdasta vastapäätä Volgan, joen siis, toisella rannalla. Nykyisin tehtaan omistaa Renault.

Kuten Lada-Jussista huomaa, nostalgia on hurjaa unta.

Siitä tuleekin mieleen yksi toinen, kirjallinen, laina, joka saattaa olla Arvoisalle Lukijalle tutumpi ja tuota ensimmäistä todempikin:

"Menneisyys on vieras maa; siellä tehdään asiat toisin.

Keskellä Lesley Poles Hartley ystäviensä ympäröimänä
 Se on Lesley Poles Hartleyn kirjasta Sananviejä (The Go-Between, 1953, suom. 1955, Tammi, Keltainen kirjasto), jonka luin englanniksi Nairobissa asuessani vuonna 1986.

 Lukupaikka ja -aika olivat otollisia ymmärtämään Hartleyn kuvaamaa ajan―edellisen vuosisadan vaihteen―arvojen ja elämän sirpaloitumista, vaikka helppoa se olisi ollut ehkä muutenkin henkilölle, minulle siis, joka olin viisivuotias vuonna 1949, 1800-lukuisen agraarisen talkooyhteiskunnan haikeassa jälkinäytöksessä, joka hävisi kuin uni parissa kolmessa vuodessa, ja on siitä lähtienkin muuttunut yhä kiihkeämmällä vauhdilla, ja jota olen ihmetellyt sinisin silmin läpi kaikki ohi mennessään vaahdonneet vuosikymmenet, ja toivottavasti saan vielä elää muutaman muunkin, koska elämä on hyvä olotila; olemattomuutta olisikin vaikea kestää, jos sitä voisi jotenkin kokea. Mutta saatan olla väärässäkin. Mistäpä sen tietäisi.

 Sodanjälkeinen aika jonnekin 70-luvun puoleenväliin oli parasta aikaa elää. Jotakin tapahtui, ehkä tulin vain vanhaksi. Aluksi ei ollut rahaa, mutta ei ollut tavarankaan tarvetta.

Sananviejän kirjoittaja oli 5 vuotias vuonna 1900, aika jota kirja kuvaa, ja kirjoitti sen lähes 60-vuotiaana (tarinan kertoja oli 12-vuotias tarinan ajassa ja kertoo siitä 65-vuotiaana). Omassa elämässäni vuosi 1949 oli samanlainen raja-aika: rupesin muistamaan asioita ja ikuinselta virralta tuntunut aika alkoi murentua, nyt―75 vuoden iässä―muistan sitä hellästi kuin ensimmäistä rakkautta. Siksi Sananviejäkin ehkä tuntui merkittävältä silloin kun luin sen.

Tuo ylläoleva lainaus, jota olen usein käyttänyt englanniksi, tuntuu suomeksikin suussa sulavalta, vähän kuin orsikuivasta reikäleivästä ohuesti höyläisty ruislastu kirnutuoreen voin kanssa.

Vaikka voihan tuokin muisto olla pelkkää nostalgian lumetta. Tosin uskon että näin ei ole.

10.3.2019

Presidenttien kuvista

2 kommenttia
Valtioneuvoston saitilta (http://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat) voi ihmetellä kuinka erilainen näkemys taiteilijoilla on sopivasta presidenttikuvasta. Kun niitä katselee voi hyvin ajatella, että "mikä on presidentin rooli muotokuvassa, jos hän ei ole 'aihe'. Tekosyy? Sommitteluelementti? Tai ... Heideggeria siteeraten 'Das Ding an Sich'", kuten kulttuurilehti Kaltio kyseli kommentoidessaan taannoin Halosen kuvasta syntynyttä kohua. 


Minun mielestäni näistä presidenttien kuvista on hätkähdyttävästi kiinnostavin (jos jätetään Halosen kuva pois tästä vertailusta) tuo viereinen, Jaakko Sieväsen tulkinta Koivistosta (1989), jonka arvoituksellisesta ilmeestä ei ymmärrä onko takana näkyvässä huoneessa kulkeva muodoton hahmo etiäinen Halosen tulevasta muotokuvasta vai Urkin oranssinen hahmo harhailemassa Tamminiemen tyhjissä saleissa. Tuo viimeksi mainittu selittäisi hyvin, miksi Manu ei halunnut asettua pressaksi Tamminiemeen. 

Pitäisi ehkä olla sanomatta tätä seuraavaa, mutta kysyn kumminkin, että eikö Erkki Tilviksen maalama Risto Ryti (1955) muistuta äkkiä katsoen saksalaista upseeria siviilipuvussaan? Mutta voihan sellainen arvio johtua kontekstin paineestakin tai puhtaasta pahansuopuudesta eikä pelkästään kohteen ulkonäöstä.

Muuten Tapani Raittila tokaisi yhdessä Lapin Kansan haastattelussa puhuessaan Urkista vuonna 1958 tekemästään kovin vanhanaikaisen oloisesta teoksesta enigmaattisesti, että "Sellainen tarve minulla oli, että muotokuva olisi ennen kaikkea maalaus" ja myös, että "Kaikessa raadollisuudessaan ihminen on selittämätön, syvä ja avara aihe". Nuo saattaisivat olla hyviäkin vihjeitä toiveikkaille muotokuvamaalareille.

5.11.2014

Auringon valosta

9 kommenttia
Aurinko valaisee aina samat paikat, ja syventää samat varjot.

31.10.2014

Sibeliusta

1 kommenttia


Sakari Oramo ja Radion Sinfonia Orkesteri esittivät, ja äänittivät, Bergenin musiikkijuhlilla (2006) Sibeliuksen kaikki seitsemän sinfoniaa, jotka YLE on ystävällisesti laittanut kuunneltaviksi Elävään Arkistoon. Ohessa on upotettuna 1. sinfonian tallete, ja täältä pääsee kuuntelemaan muita. Pidän itse eniten juuri tästä ensimmäisestä ja toisesta sinfoniasta, jotka ovat ehkä liian helppoja musiikin asiantuntijoille, mutta riittävän vaikeita minulle. P.S. (5.11.2014)Tuo kuvalinkki näyttää toimivan, vaikka siinä on tuo varoitusteksti. Jos ei niin täältä pesee.

13.8.2014

Elokuun viikkokirjoja

0 kommenttia
Anita Konkka kirjoitteli parhaillaan lukunsa alla olevista kirjoista ja pani lukumeemin kiertämään.

Mnulla oli sopivasti meneillään kirjojen vaihtoviikonvaihde, vein joitakin pois pitkin viikkoa ja otin toisia tilalle. 'Lukukasassa' ovat nyt:

samuel becket: Echo's Bones, joka sisältää hänen esikoisteoksestaan poisjätetyn novellan, noin 50 sivua, meidän aikalaiskriitikoidemme selityksiä, mm. annotaatiota kaikkiaan 56 sivua, ynnä muuta sellaista. Lukaisin sen heti tukka pystyssä ja syvennyn siihen uudestaan tuota pikaa.

Jo kirjan nimikin on enigma. Lisäksi lähes jokainen lause viittaa johonkin muuhun tekstiin, josta useimmiten - ainakaan tällä lukijalla - ei ole ajatuksen harmainta haituvaakaan, saati sitten itsekoettua tiedonjyvästä. becketin mallilukija lienee hän itse, tai ehkä James Joyce kävisi sellaiseksi. Suomesta kenties joku iästään kolme tai neljä vuosikymmentä kirjojen lukemiseen ja niistä luennointiin tai kirjoittamiseen, tai kenties molempiin, aikansa hukannut kirjallisuuden professori tai kärkeväsanainen kriitikko voisi huomata monia viittauksia, jotka livahtavat tällaisen itseni näköisen lukijan silmien ohi kuin rikas mies ane-passia hikisessä kädessään vilkuttaen roomalaiskatoliseen taivaaseen.

Echo's Bonesia en suosittele herkkähermoisille tai sellaisille, jotka ajattelevat omaa elämäänsä ja varsinkin kuolemaansa liialla huolella. Muille toki sitäkin enemmän.

Alberto Angela: A Day in the Life of Ancient Rome, joka siis kertoo yhden 'tavallisten roomalaisten', rikkaiden ja köyhien, vapaiden ja orjien, tavallisen roomalaispäivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista vuonna 115, jolloin roomalainen imperiumi oli voimansa tunnossa, 'koko maailman' valtiaana keskellä Pax Romanaa, jota kesti kai vielä senkin jälkeen kolmisensataa vuotta, tosin liukuen vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi, kunnes romahti muutamassa vuodessa kokonaan malliksi tuleville imperiumeille, jotka mallista eivät juuri mitään piitanneet.

Kirjoittaja on oikeassa elämässään juontajana, isänsä Pierron kanssa, kahdessa Italian television tiedeohjelmassa: Superquark ja Ulisse.

Tämän kirjan tilalla etsin tuolta lähikirjastoista oikeastaan John Williamsin kirjaa Augustus, mutta en tähän hätään sitä löytänyt, joten tähän on tyytyminen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän, joka löytyi Suomi Klubin vaatimattomasta kirjastosta Altonan kaupungista, Melbournen länsipuolla. Siellä on myös Juhan esikoisteos silloin tällöin saatavana. Nyt (uudelleen) luvun alla olevalla kirjalla on joitakin erityisiä, mutta hämäriä kosketuskohtia omaan sieluuni, ja siksi, sekä kielen vuoksi tietenkin, sitä lueskelen mielihyvin. Altonan Suomi-talo täyttää syyskuussa 40 vuotta. Talolla on mielenkiintoinen historia ja ulkoakin päin näyttää siltä kuin oikea arkkitehti olisi sen suunnitellut, niin kuin onkin. Talon vihki suomalaisten käyttöön 22.9.1974 Suomen silloinen suurlähettilä Tuure Mentula.

Palautin samalla kuukauden lainassa olleen Yrjö Hosiaisluoman teoksen, Lauri Viljanen, joka täytynee kohtapuoleen ottaa uudelleen lainattavaksi. Opiskelukiireet ovat vähentäneet radikaalisti vuorokautista lukuaikaa.

Ujostellen mainitsen tässä myös neljännen kirjan, jonka taas kerran lainasin oman kylän kirjastosta. Se on Teach Yourself Russian, jonka avulla yritän auttaa itseäni lukemaan Tšehovia ja miksei Dostojevskiäkin tai ehkä jopa Tolstoita tai Gogolia alkukielellä kunhan ennätän, onhan tässä ehkä vielä elämää edessäkin, vaikka onhan sitä jo takanakin riittävästi.

Muuten, viime viikolla palautin latinan oppikirjan samaan Carnegien kirjastoon, ja saan sen ilmeisesti takaisin taas tällä viikolla, ellei joku muu innokkaampi ehdi sitä ottaa. Säännös ovat sellaiset, että lainausten välillä täytyy olla kokonainen viikko odotusaikaa ennen kuin saa kirjan taas omiin odotuksesta kuumiin sormiinsa näpellettäväksi.

Mutta se on, kuten Arvoisa Lukija hyvin arvannee, jo toinen tarina.

15.2.2014

...ja vuotten tuhka satoi katseisiimme...

3 kommenttia
Tiger Moth Sandringhamin rannalla Australiassa 11.1.2014
P.S. Salaisuus on paljastunut.

Voisiko joku ystävällisesti muistaa minulle runoilijan ja runon nimen alla olevaan, jotenkin Saima Harmajan makuiseen runonpätkään, jonka olen joskus raapustellut muistikirjaani:
"Kas kauan sitten on jo menneet päivät nuoruuden / kuun paisteessa kun kahden vapisimme. / Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen / ja vuotten tuhka satoi katseisiimme..."
Voihan tuo tietysti olla miehenkin kirjoittama. Varmasti ehkä voi olla kirjoitettu jo ennen sotia, sellaiselta ainakin maistuu sitä mässyttäessä. Internetiltä ei näytä löytyvän. 

Muistikirja on tietysti sitä varten, että se auttaa muistamaan asioita, jos vain muistaa kertoa sille mitä pitäisi muistaa. Minulla onkin koko joukko toinen toistaan hämärämpiä muistikirjamerkintöjä; monista ei edes tiedä mitä sanovat, kun pitäisi olla apuna joku, joka osaa lukea suttuista käsialaa. 

Päiväkirjamerkitöjen suhtaan taitaa päteä sama kuin vanhojen valokuvienkin: jos ei itse niitä katsele, ei taida katsella kukaan muukaan. Tosin sitä toivoo, että jossakin, ehkä vasta muutaman sukupolven päässä, on utelias jälkeläinen, jolle vanhat, jo kuolleet, osin tuntemattomat ihmiset ovat kiinnostavia. 

Kukapa meistä ei haluaisi olla jollakin tavalla kuolematon!


P.S Ei ollutkaan runoilija Saima Harmaja vaan Kaarlo Sarkia. Runo on  'Kuutamonäky', 27 vuoden kypsässä iässä julkaistussa esikoiskokoelmassa Kahlittu, (WSOY, 1929), viimeisin julkaisija on ntamo (näköispainos, 2012). Alla vielä runon viimeinen värssy ntamon julkaisemassa muodossa (Google Booksin avulla löytyy koko teksti täältä, alkaa sivulta 99):
Mut turhaan - iäks mennehet on hetket nuoruuden, / kuun paisteessa kun kahden vapisimme. / Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen / ja vuotten tuhka satoi katseisiimme. 
Minun olisi tietysti pitänyt itsekin muistaa tämä, sain apua Facebookin kautta, olenhan käynyt samaa Tyrvään yhteislyseota (nykyisin Vammalan lukio), tosin vuosikymmeniä myöhemmin. Koulussa oli Sarkian rintakuva (veistänyt Essi Renvall), mutta runoilijasta ei juuri silloin keskusteltu edes suomen kielen oppitunneilla (tosin ei keskusteltu runoudesta paljon muutenkaan) luultavasti tämän homoseksuaalisuuden vuoksi, joka tietysti vielä 50-luvun lopulla oli täydellisesti tabu. Koulun rehtorina oli meidän, ilkeämielisten koululaisten mielestä sotahullu ja muutenkin äärioikeistolainen urheilija (tietysti aivan väärä käsitys henkilöstä, jota emme silloin, emmekä kai sittemminkään sen kummemmin tunteneet).