https://www.instagram.com/reel/DTyeC8KE3zr/?utm_source=ig_web_copy_link&igsh=NTc4MTIwNjQ2YQ== 

Ajopuut ja Suomi muuttuvassa maailmassa

   

Suomen presidentti Alexander Stubb virallisessa kuvassaan

Suomen ulkoministeriön 2016 julkaiseman tutkimuksen (4-2016), ARVIO SUOMEN MAHDOLLISEN NATO-JÄSENYYDEN VAIKUTUKSISTA, lukeminen oli mukavasti päätä selvittävää luettavaa. 

Heti aluksi tekstistä löytyi, että: 

Suomi on edelleen syvästi tietoinen siitä, ettei sen omaan erityiseen strategiseen dilemmaan, joka johtuu arvaamattomasta naapurista ja vaatii jatkuvaa hallintaa, ole olemassa ratkaisua.

Tuossa ehkä on edelleenkin kaikki tähdellinen sanottuna NATO-jäsenyyden filosofisesta tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta; vaikka sitä miettisi tässä nykyajassakin ja nykyisen NATO-jäsenyyden suurennuslasilla tarkennettuna. Jenkkilän apua ei ehkä edes suuren hymynsä takana lymyävä presidenttimmekään voi kansalaisilleen taata, vaikka nuoleskelisi kuinka nuoleskelunkipeää jenkkikolleegaansa. 

Ajopuumme lienee siis edelleenkin kuohuvien laineiden ajettavana.

Tervetuloa 2022

Hyvästi 2021. Tervetuloa 2022. Tiedemiehet eivät ole selvillä siitä, miksi aikamatkailu ei ole mahdollista. Itsestään selvyyksiä on vaikea huomata, koska ne ovat piilossa oman nokan alla. Syy on tietysti se, että aikakonetta ei ole vielä keksitty.

Vuoden viimeinen auringonlasku kotirannassa Port Phillip Bayn reunalla oli yhtä rusottava kuin ensimmäinenkin - muistaakseni.

Long Live Latin

 Lueskelin aikani kuluksi erään eteläsavolaisen lukion opetussuunnitelmaa, joka perustuu uuteen lukiolakiin (2018) ja joka velvoittaa lukoita järjestämään uuden lain mukaista opetusta elokuusta 2021 lähtien. Ja sieltä löytyi tuolla alempana oleva lainaus. 

On jotenkin iloista ajatella, että Suomessa Herran vuonna 2021 puhutaan 'sydämen sivistyksestä' ja luokiolaisen kasvattamisesta 'hyväksi, tasapainoiseksi ja sivistyneeksi ihmiseksi' ja puhutaanpa vielä klassisesta sivistysihanteestakin. 

 Tavoitteet ovat korkealla, niinkuin tietysti oikein onkin. Kyseinen lukio ei kuitenkaan tarjoa latinaa tai kreikkaa oppiaineeksi maan tuleville, sivistyneille toivoille. 

Luin tässä hiljan myös, että Vatikaani suunnittelee latinan kielen alentamista valtion virallisesta kielestä ja korvaamista yhdellä latinan vernakulaarisella versiolla, kansankielellä, italialla. Syynä on se, että nykyisestä pappiskunnasta kovin harvat edes puhuvat latinaa. 

 Mihin on maailma menossa? 

 Latinaa sanotaan kuolleeksi kieleksi, niin kuin hepreaakin sanottiin pari vuosituhatta, kunnes se uskonnonkielen noin 8000 säilyneen sanan avulla pantiin uudestaan alulle nyky-hepreana Israelin valtion virallisena kielenä. Latina pitäisi samalla tavalla korottaa Euroopan Unionin kieleksi, varsinkin nyt, kun englannin ja Englannin merkitys eurooppalaisessa politiikassa on romahtamassa. 

Lueskelen aikani kuluksi ja virusaikaan sopivan laiskahkosti Nicola Gardinin pitkäpiimäisen mielenkiintoista kirjaa Long Live Latin (alaotsikko The pleasures of a useless language, Profile Books, 2016). 

Gardinin mukaan kaikki kirjakielet ovat latinan tavalla kuolleita kieliä, koska niitä ei kukaan puhu, eivätkä kovin monet edes osaa niitä kirjoittaakaan oikein. Vain murteet, slangit, creolit, patoit jne. ovat 'eläviä kieliä', joita kukin puhuja puhuu miten sattuu kielelle sopimaan ja kieliopeista suuremmin välittämättä. 

 Ja ihan oikein onkin, että puhuvat, ja samalla muodostavat uutta ja dynaamista tulevaisuutta, jossa lapsenlapsemme puhuvat kieltä, jota ukit ja famut hädin tuskin ymmärtävät, eivätkä edes oikein enää muista, miten heidän omaa kauniin eläväksi murjomaa kieltään moitittiin huonoksi ja sopimattomaksi, ja hyväksi osoitukseksi siitä, että maailma on menossa kielen mukana täysin hunningolle. 

Niin kuin on kai ollut menossa jo parisataa vuosituhatta, tai pitempäänkin, siitä saakka kai kun ihminen on kieltään puhumiseenkin käyttänyt. 

Eli se laitaus: "Laadukas koulutus, monipuoliset yhteydet ympäröivään maailmaan, yhteisöllinen ja osallistava toimintakulttuuri sekä hyvinvointia ja itsetuntemusta tukevat elämänhallinnan taidot vahvistavat lukiolaisen sydämen sivistystä. Tavoitteena on lukiolain mukaisesti tukea lukiolaisen kasvua hyväksi, tasapainoiseksi ja sivistyneeksi i hmiseksi sekä aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta tärkeänä yhteisenä tavoitteena on klassisten sivistysihanteiden toteuttaminen eli pyrkimys totuuteen, hyvyyteen j a kauneuteen."

Elämä ei ole tehtävä

 Koronaviruksen kourissa on hyvä hetken ajatella muitakin suuria ajatuksia. Alla on luhyt ote pääministeri Sanna Marinin linjapuheesta SDP:n puoluekokouksessa 24.8.2020:  "Elämä ei ole tehtävä, eikä ihmisen arvo määrity sillä, miten hän tuottaa yhteiskunnalle lisäarvoa. Siksi yhteiskuntaa on rakennettava siten, että jokainen voi kokea mielekkyyttä, onnistumista, osallisuutta ja arvostusta. Meidän on nähtävä arvossa elämän erilaiset asiat ja luotava tilaa pysähtyä niiden äärelle."

COVIDin aikaan

 Felix Mendelssohn kirjoitti sieluakostuttavan kauniita melodioita. Tuo blogiin linkattu video käy siitä hyvänä todisteena. 

Kappale on Venetsialainen gondolilaulu kokoelmasta Lieder ohne Worte (tämä kondoolilaulu on Opus 19, numero 6), kirjoitettu ilmeisesti vuosina 1829-30, kun säveltäjä oli juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja elämää oli enää seitsemäntoista vuotta jäljellä.. 

Kitaristi Patrik Kleemola julkaisi kappaleen Facebook-sivullaan toukokuun viimeisenä perjantaina ja on luvannut uuden Francisco Tarregan säveltämän tai kitaralle sovittaman kappaleen kesän jokaisena perjantai-iltana syyskuun puoleenväliin saakka. Kleemola näkyy purkittavan tämän sarjan musiikkia Turun saaristossa, Kakskerran 1700-luvulta peräisin olevassa kivikirkossa, joka kauneutensa lisäksi omaa hienon akustiikan. Italialaisessa, Rinaldo Vaccan vuonna 2014 tekemässä akustisessa kitarassa on ainakin minua erityisesti miellyttävän kaunis ja pehmeä sointi. 

Näitä Mendelssohnin Sanattomia lauluja on useita kymmeniä. Argentiinalainen pianisti Daniel Barenboim on levyttänyt niistä 48. Tässä on linkki Barenboimin kokoelmaan, jossa voi myös harjoituttaa nuotinlukutaitoaan .

Kanava-tietokirjapalkinto 2019

Hämeenlinnalainen toimittaja Juha Kauppinen voitti Kanava-tietokirjapalkinnon vuoden parhaasta tieto-teoksesta uusimmalla kirjallaan ”Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista” (Juha Kauppinen, Siltala Kustannus, 2019). Kirjan kuvituksen piirsi Juhan tytär, Lotta Kauppinen, joka täytti viime kuussa yksitoista vuotta ja kuvat valmistuivat kun hän oli yhdeksän vuoden iässä.

Monimuotoisuus kertoo luonnosta, eläimistä ja kasveista ja niiden häviämisestä, ja ihmisen suhteesta luontoon. Kirja on eräänlainen maamme kirja, reporttaasi matkasta metsiin, soille, niityille, vuorille ja jokivarsiin, eli eliöiden kasvu- ja katoamispaikoille. Kirjan pääosissa ovat suomalaisen luonnon ominaispiirteet ja niiden muutokset jääpeitteen häviämisestä tähän meidän omaan aikaamme ja sen kautta tulevaisuuteen.

Juhan teksti on nautittavaa luettavaa kauneine lauseineen, kuten näissäkin haikeissa lauseissa:

"Tuntuu vaikealta jättää jääleinikkiä siihen. Tekisi mieli jotenkin varmistaa sen selviytyminen. Ajattelen lapsiani ja heidän mahdollisia tulevia lapsiaan. Haluaisin näyttää heille tämän kasvin. Kertoa sen elämän olemuksesta, kehyksistä. jotka sitä rajaavat, kehyksistä, jotka ovat luonnon käsityötä." 

Risto Lindstedt arvioi kirjaa Kanava-lehden artikkelissa mm. näin:

"Kauppisella on ollut palava pakko jakaa ymmärryspakettinsa, ja siksi hän on kirjoittanut kärsivällisiä lauseita, jotka notkumatta kannattelevat tiedon raskaita painoja."

Juha Kauppinen on koulutukseltaan biologian maisteri. Aikaisemmin hän voittanut Bonnierin suuren toimittjapalkinnon (2012) ja tutkivan journalismin Lumilapio-palkinnon (2013). Monimuotoisuus on Juhan toinen kirja, ensimmäisen, Talvivaaran vangit (Siltala Kustannus, 2016), hän kirjoitti yhdessä toimittaja Sampsa Oinaalan kanssa.

Juha Kauppinen, kuva linkitetty Siltala Kustannuksen Facebook-kuvien joukosta