Sinikurkkumaluri

Hahaa. Vielä elossa, vaikka vuosi sitten tuntui, että vuodesta, jonka nimi on 2013, ei voi millään selvitä niin.

Ajan rattaatkin
huokaisevat: Painat jo
kuin vuosijyrä.

Ainakin enemmän kuin tuo kuvan sinikurkkumaluri (Malurus cyaneus), joka livahti kuvassa joulupäivänä 2013 Brighton Beach'illä lähellä Meulbournea.

Tuntematon 1720

Albert Edelfelt: Poltettu kylä, 1879

Ettei tulisi pelkkä haamupostaus, laitetaan tähän suomalaista runoutta, ensimmäinen säkeistö runosta Yxi suloinen ja kaunis laulu Tuntemattomalta runoilijalta kaukaa menneisyydestä heti Isovihan päättymisen jälkeen tai kenties sen viimeisenä vuotena (kokoelmasta Runojen Kirja, toim. Veikko Polameri, Otava, 1977):

Eij aina meil Kekrit kestä,
Eij aina tupia pestä,
Eij aina möyky eij leipä röyky,
Eik wina cupista läiky...

No jo nyt alkaa huonosti. Tuo Poltettu kylä on tietysti Nuijasodan aikaa kuvaava maalaus, eli yli sata vuotta aikaisempi vihanpito kuin tuo Isoviha.

Kiri-ra!

Kuva Hanhensulka: Yksijalkainen lokki (hopealokki, Larus novaehollandiae) Brightonin kaupunginosan rannassa maaliskuussa 2012 (Melbourne, Australia)




Gunnar Björlingin Kiri-ra!-kokoelmasta vuodelta 1930, suomentanut Tuomas Anhava:

"Tämä aamu. Rauha
ja lokin huuto.
Vene ja kukka on
maa ja vesi.
Kukan vene on päivän
ilma taivaanrannan alla"

Björlingin runo sopii hyvin yksijalkaisen, unelmoivan lokin viereen. Elämä itsessäänkin on absurdia.

2012

Aamu heräsi
vanhalla tavallansa
tähänkin vuoteen.

Älä ota

Ja apropos, Eila Kivikk'aho...

Vuoden 1952 Eila runoili näin otsikolla Muuan Isämeitä

Anna meille - tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi
luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaikket koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.

Ja vuoden 1975 Eila ennakoiden soiden kuivausongelmia otsikon Vesistö alla näin:

Kuivaamaton suo
maan oma patoallas.
Ja senkö perkaat?
Millä sitten hillitset
kevään, suiston tulvat.

Ennui

Kuva: William-Adolphe Bouguereau (1825-1905), La Nuit, eli Nyks, yön jumalatar

Näin unta runosta:

Ei paha ole.
Kenkään vaan, ihminen.
Vaan toinen on heikompi toista

Toistelin tätä mantrana pimeässä ja ajattelin kai Leinoa ja kenkiä.

Sitten huomasin, että siihenhän on Runoilija pannut vahingossa pari pistettä ja pilkun liikaa, ja katkonut rivit väärin, eivätkä sanoituksetkaan aivan oikeilta kuulostaneet. Ei puhunutkaan Runoilija heikoista kengistä niin kuin norsunluisen portin läpi lennähtäneiden Oneirosten kuvissa kelluva Nyksin palvoja oli ensin luullut, vaan ihmisestä niin kuin kaikki muutkin runoilijat ja ajattelijat, ad nauseam. Myös nämä Yönhaltijan pojat, jotka ajelevat unia tarpeen ja kohteen mukaan norsunluisten tai pukinsarvisten porttiensa läpi.

Sitten rupesin tuijottamaan omaa napaani niin kuin Thot/Kronos/Saturnus, ja muistelin vähän nuoruuttani.

Huolimatta siitä, että murjotin innokkaasti kokonaisen ihmisiän tuntuisen ajan puberteettikaudella, voin vieläkin syyttää vanhempiani kovin katkerasti ainakin tästä asiasta: lapsuuteni oli aivan liian onnellinen, jopa ajoittain kovin iloinen, jos toden saa ääneensä sanoa.

Onnellinen lapsuus ei tee hyvää kirjailijaksi aikovalle.

Onnellisuudestaan huolimatta puberteetin kourissa elävänä sitä todisti päivittäin oikeiksi sen yhden irlantilaisen smart-arse-dandyn, Oscar Wilden, sanat viisaudesta ja kokemattomuudesta; silloin ei itse mitenkään merkittävällä tavalla ymmärtämättä sen kummemmin viisautta kuin kokemustakaan vaikka kai ajoittain niistä kovasti puhelikin.

Todisti siis, vähän Wilden tarkoitusta muunnellen, sen, että teini-ikäisen koti on tila, jossa nuorukaiset ovat aina alttiita tiuskimaan vanhemmilleen koko finninaamaisen viisautensa, jonka ammentavat kokemattomuutensa syvistä ja mutaisista lähteistä.

Ei sitä ymmärtänyt edes, vaikka lukikin Dostojevskia, Camus'ta tai Kierkegaardia, että puberteetiajan eksistentiaalisen murjotuksensa olisi voinut helposti uhota todelliseksi depikseksi ja lastata näin aineksia tulevia suurromaanejaan varten.

Mutta todellisuudessa oli toisin eikä niin käynyt, ja lapsuutensa ja nuoruutensa sai kärsiä, murjotuksestaan huolimatta, munaskuita tärisyttävän onnellisuuden kourissa, niin että siitä ei edes tällä varttuneemmalla iällä tahdo kokonaan päästä eroon.

Ei, vaikka ajattelisi toiveikkaasti ennuita.

Sehän on tietysti selvä, että ennui tarkoittaa tavallisessa puheessa pitkästyneisyyttä, turhautuneisuutta, välinpitämättömyyttä, anti-innokkuutta ja sen sellaista älyn laiskuutta, vaikka hedelmällinen tyhjyys voisi olla tarkempi vastine.

Tai ehkä ennui on tätäkin positiivisempi sana: sehän sisältää ajatuksen hereille häiritystä turhaumasta, joka saattaa olla kaiken luovuuden elinehto tai jopa luovuutta suoltava lähde; syvä niin kuin Saturnuksen napa, jota tämä itseensä vetäytyvä jumala itse tuijottaa päivät päästään omassa itsessään, yksin, ajatuksiensa mereen vaipuneena kuten kai kuka tahansa muukin kirjoittaja.

Ennui on tietysti ranskaa ja se pitäisi ääntää ranskalaisittain.

Suomalaisittain ääntämisohje voisi näyttää jotenkin miehisen vaativasti tältä: 'an-Nyii'. Ranskalaisten kielessä sanalla olisi suomalaiselta kuulostava pidennetty konsonantti (varsinaisia kaksoiskonsonantteja ei oma korvani erota missään puhutussa kielessä, edes suomessa, paitsi teeskennellyn perusteellisesti sanoja äännettäessä) ja sana tietysti 'hidastuu' loppuaan kohti, niin kuin käy muillekin lyhyille ranskalaisille sanoille, joissa on paino siellä peräpäässä ja etummaisena hätäisesti suhaistu, lyhyenläntä tavunen.

Sylvia Plath ei tehnyt ennui'ta tunnetuksi runolla Ennui (kirjoitettu opiskelijatyttönä vuonna 1955), jossa hän valittaa vaaran ja jännityksen (romantiikan) katoamista ihmisten elämästä. Runo julkaistiin vasta pari vuotta sitten, vuosikymmeniä runoilijan varsinaisen kuoleman jälkeen.

Charles Baudelaire oli kirjoittanut ennuista jo sata vuotta aikaisemmin runossa Au Lecteur, kokoelmassa Pahan kukia (eli alkuperäisesti Fleurs du Mal, vuodelta 1857, osasuom. Yrjö Kaijärvi, WSOY, 1961), jota tietyt nuoret suomalaiset tulenkantajat kai lukivat toisilleen armottoman ennuinsa kourissa mm. Vienolan 'eksoottisessa' puutarhassa ja eksoottisissa palmusaleissa kuvitellen paheen modernismiksi ja nauttien runouden lisäksi, huhujen mukaan, aineista, jotka eivät vielä silloin tainneet olla lain mukaan edes kunnolla kiellettyjä.

Huonommin menestyvien ennui-dekadenssi taitaa paremminkin viihtyä kaljapussihommissa Kallion betonikorpien kätköissä.

Länsimaisen romaanin tavallinen tarina onkin kamppailua ennuista

ennuihin.

Kerrottakoon vielä lopuksi satu Zhuangzi'n eli Mestari Zhuang'in tapaan:

Eläkeläinen näki unta. Unessa eläkeläinen puuhasi iloisena kaikenlaisia kevyitä, sopivan haasteellisia ja muutenkin antoisia töitä ympäri maita ja mantuja tehden sitä, mikä milloinkin huvitti, joskus jopa 12 tuntia päivässä. Äkkiä herätessään eläkeläinen oli mikä oli, eläkeläinen, totta tosiaan ja epäilemättä. Mutta hän ei tiennyt oliko eläkeläinen joka uneksi olevansa työläinen, vai työläinen, joka uneksi olevansa eläkeläinen. Uneksija tuli ajatelleeksi, että eläkeläisen ja työläisen välillä pitäisi olla joku ero. Ja eroa pitäisi kutsua olosuhteiden muutokseksi. Sen pituinen se.

Kathmandussa tavataan!

Lukulistaa 2009: Lokakauden lukemisia

Kuva Hanhensulka: Lukemista lokakuulla 2009

Lokakaudeksi tämä kevään 2009 toinen kuukausi muuttuikin. Onneksi itseasiassa.

Nimittäin talven jäljiltä vesivarannot Viktorian lukuisissa makeanvedenvarastoissa olivat viitisen prosenttiyksikköä viimevuotista vähäisemmät. Sen sijaan lokakuun lopussa ollaan samanverran viime vuotta edellä. Altaat ovat täynnä lähes 40 %:n volyymilla.

Tervetuoloa siis kesä vaan Viktorian janoisille pelloille ja satumaisiin eukalyptus-metsiin, vedessä kyllä löytyy.

Huhupuheiden mukaan vesirajoituksissa nousemme tasolle, jolla puutarhaansa voisi kastella sunnuntaina ja keskiviikkona sekä aamulla, kuten tähänkin saakka, että myös illalla. Tosin omaan päähäni ei mahdu, miksi kukkia pitäisi kastella saman päivän aamutuimaan ja uudestaan illan suussa, mutta on täällä muutakin kummallista.

Kuten tämä päivä. Koko Viktoria on kiinni ja ihmiset kokoontuneet pukeutuneina hepsankeikoiksi ja hulivileiksi katselemaan hevosten ravaamista sormenkorkuisten ratsastajien ajamina pitkin syväruohoista kilparataa ja lyömään vetoa siitä, mikä näistä isojen hevosten ja pienten jockeytten parivaljakoista on tosikoitoksessa kaikkia muita kovempi. (P.S. Voittaja oli kuulemma yllätys, nimeä myöten, voittajaratsuna oli nimittäin nelivuotias ori nimeltä Shocking, jota miljonäärinä tunnettu pääministerimme Kevin Rudd'kin oli aivan oikein veikannut voittajaksi)

Tänään on siis Melbourne Cup Day, joka ulkopuolisen silmin näyttää suuremmalta juhlalta kuin Australia Day sitten keskellä kesää - tammikuussa.

Mutta ei nyt pitänyt puhua hepsankeikoista eikä myöskään hulivileistä vaan kirjallisuudesta. Yllä olevassa kuvassa on lokakuun luku-urakkaa Hanhensulan kirjoituspöydän kulmalla. Kuvassa pitäisi näkyä:

Catullus: The Poems of Catullus, alkulatinasta sujuvalle englannille kääntänyt runoilija ja Ezra Pound-ekspertti Peter Whigham (1926-1987), Penguin Classics, 1966.

Donner: Elämänkuvia (Kirjapaja Oy, 2004, suom. Laura Voipio)

John Armstrong: In Search of Civilization; Remaking a Tarnished Idea, Penguin Books 2009.

Raija Oranen: Leijonan osa, Teos, korjaamaton oikovedos, julkaisuvapaa 27.8.2009. Tästä piti kirjoittaa Teokselle jotakin, arvelen että useat Arvoisasta Lukijasta olivat samassa veneessä, mutta osaltani jäi kirjoittamatta, koska sain sen tänne periferiaan kovin myöhään, vaikka oli lentämällä tänne lennähtänytkin.

The Arabian Nights, toim. Kate Douglas Wiggin ja Nora A. Smith, kuvitus Maxfield Parrish, esipuhe Mark Helprin, Quality Paperback Book Club, New York, 1996. Alkuperäisistä Tuhannen ja yhden yön 264 tarinasta ovat toimittajat toimittaneet kirjan pehmeisiin kansiin, 339 hienolle, kermanväriselle paperille suureksi pettymyksekseni vain kymmenen vahvasti poliittisen korrektiuden mukaisiksi sensuroitua satua. Esipuheen mukaan oli poispyyhitty 'vain arabeille ja vanhoille herroille soveltuvat pätkät'.

Aemmin olen lukenut, hyvin kauan sitten, kaukaisella viisikymmenluvulla, ja hyvin kaukana täältä, kylmässä ja paksun lumen peittämässä maassa, Helmi Krohnin pienehkön kokoelman näitä iki-ihania persialaissatuja (vai lienevätkö sittenkin intialaisia aivan ensimmäiseltä alkuperältään) nimellä Tuhannen ja yhden yön tarinoita (vuodelta 1919) ja vähän myöhemmin J.A. Hollon käännöstyön Tuhatyksi yötä, johon oli valittu viisikymmentäyksi parasta tarinaa.

Lawrence Durrell: The Alexandria Quartet, Faber and Faber, London, 1968. Kvartetti sisältää romaanit Justine, Balthazar, Mountolive ja Clea, jotka on suomennettu neljänä eri kirjana, suomentajana kirjailija T. A. Engström. Durrellia ei ole taidettu kovin paljon suomentaa, vähemmän vielä kuin velipoikansa Geraldin kirjoja, vaikka aihetta kyllä kovasti olisi. Näistä Aleksandria-kvartetin rakkaustarinoista pääsee mukavasti alkuun, ja joku kyvykäs lukija saattaa innostua luettuaan jopa suomentamaan muitakin Durrellin teoksia (vaikka onhan näitä rumien, valkoisten, anglosaksisten miesten kirjoja suomeksikin jo pilvin pimein luettavina, joten siinä suhteessa ei kirjallisia pulavuosia tarvitse välttämättä vietellä).

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Tämä on vielä luvun alla, aloitettu jo elokuun aikana ja kirjoitinkin tästä (hyvin) vähän aikaisemmassa lastussa.

Myös kuvassa näkyvä J.R.R Tolkien'in On Fairy-stories kummittelee sattuneesta syystä myös lokakuun lukulistalla, vaikka sitä luettiin ankarasti edellisenkin kauden aikana niin kuin tuosta yllämainitusta lastusta voi lukea.

Laitetaan tähän loppuun vielä Arvoisan Lukijan ihmeteltäväksi Catulluksen Carmen numero 58 alkukielisenä, Jukka Kemppisen suomentamana ja kahtena englanninnoksena (ensimmäinen Cecilia Treder'in kääntämänä ja toinen Peter Whigham'ia) ja hännän huippuna vielä norjaksi, kun en löytänyt ruotsinnosta mistään.

(Muuten tästä Catulluksesta tulee aina mieleeni joskus seitsemänkymmenluvun loppupuolella Tukholman Östermalminkadun varrella tapaamani, murteellista suomea käheällä äänellä vääntänyt ehkä nelikymppinen nainen, jolta oli kaksi etuhamasta jossakin rakkauskahakassa isketty sopivan avuliaasti pois tieltä. Tosin oma kohtaamiseni koski pelkästään ystävällistä ajatustenvaihtoa ja tupakanpolttamista, samalla kun kaverini Pietari V. kusaisi myös kovin ystävällisesti läheisen talon seinään suomalaiskateellisen ja oulunmurteisen vastalauseensa ruotsalaisesta hyvinvoinnista.)

Caeli, Lesbia nostra, Lesbia illa.
illa Lesbia, quam Catullus unam
plus quam se atque suos amavit omnes,
nunc in quadriviis et angiportis
glubit magnanimi Remi nepotes.

Suomeksi Jukka Kemppinen:

Lesbia, minun Lesbiani, oma Lesbia,
sama jota Catullus rakasti ennen
enemmän kuin silmiään ja omaisiaan,
ottaa takapihoilla ja syrjäkujilla nyt
kansan urhokkailta pojilta suihin.

Englanniksi Cecilia Treder:

Caelius, our Lesbia, that Lesbia,
that same Lesbia, whom Catullus loved
more than himself and more than all his own,
now loiters at the cross-roads and in the backstreets
ready to toss-off the grandsons of the brave Remus.

Englanniksi Peter Whigham:

Lesbia, our Lesbia, the same old Lesbia,
Caelius, she whom Catullus loved once
more than himself and more than all his own,
loiters at the cross-roads
¤ and in the backstreets
ready to toss-off the 'magnanimous' sons of Rome.

Norjaksi Ricardo Odriozola:

Caelus, vår Lesbia, du vet, den Lesbia,
kvinnen som Catullus elsket mer enn seg selv
og mer enn sin slekt
bor nå på korssveiene og blindgater
og suger til seg Remus barnebarn.

Runoa

Kun en hädissäni osaa nyt juuri muutakaan sanoa, niin sanotaan, että Runon arjessa kirjoitetaan tänään lievän intertekstuaalisesti Runotorstai-runoa (haasteena pelkkä numero yksi) Yhden Claptonin elämääsuuremmasta haamusta tuijottamassa hämmästyneenä brysseliläisterassilta kesäyöhön.

Lastenkutsut

(Kirjoitettu Kiekun ja Kaikun hengessä)

Edessä on juhlat suurekkaat
Äiti hankkii vaatteet kuosikkaat
”Muuten lähdetä ei töllistä
Sehän on niin häpeällistä”

Juhlija on neljän ikäinen
Tomera ja suuriälyinen
Toiveikkaina silmät kiiltävät
Lahjat edessään kun siintävät

Odotukset suuret vellovat
Paketeista kuuluu kolinat
”Lahjat auki heti revinkin
Niistä ovella jo kiittelin!”

Juhlat riemukkaasti remutaan
Riehutaan ja lauluin kemutaan
Pelkästään kai äidin iloksi
Vaatteet tehdään sottaisemmiksi

Äidit huolekkaina seuraavat
Miten lapsensa noin peuhaavat
”Eivät huonommilta näyttäne
Kieltä ärtyisästi käyttäne?”

Isät viinakaapin löytävät
Joukolla he sinne töytäävät
”Kuule, Kulta, sinä ajanet
lakipykälät on kiukkuiset!”

Isillä on autot kulkevat
Hellät vaimot, silmiin sopivat
Silti silmät sivuun vilkuttaa
Iloisesti puntit kilkuttaa

Mummut innostuvat kehuihin
Kirkasta kun kaatuu mehuihin
Miniätkin saavat kehuja:
”Eivät pussaa vieraan jehuja!”

Ukit kyhjöttävät nurkissaan
Hyvät viskit jäissä purkissaan
”Sitä tarvitaankin kovasti
Istuaksemme kuin rovasti!”

Viimein riemujuhlat loppuvat
Kengät kilvan tiellä kopsuvat
Prinsessat ja Prinssit lastataan
Auton perään tuoliin tuutumaan

Hiljainen on tupa Pauhalan
Juhlaväki löytää Uinulan
Äiti vielä isää viekoittaa
Toiveikkaasti tälle kuiskuttaa:

”Lasta lisää yks tai parittain
Riemuamme siten monistain
Ilon amme ovat lapsoset
Ilonamme vaikka kaksoset!”

Valkoinen laulu

Valkoinen,
valkoisine,
valkoisen
valkoista
valkoisena.

Valkoisissa,
valkoisesta
valkoiseen.
Valkoisen
valkoista.

Valkoisin
valkoiseksi,
valkoisella.
Valkoisetta?
Valkoiselta?

Valkoiselle!

Kuva Hanhensulka: Valkoinen laulaja Brysselin Grand Place'lla lokakuussa 2006

Inspiraatio tälle valkoiselle runolle ja kuvalle tuli Runotorstaista (25. haaste) ja Valokuvatorstaista, joissa molemmissa on tämän viikon täkysanana "valkoinen".

Haamupäivitystä ja runonlukua

Korjailin vähän sivupalkin osoitteita samalla, kun lueskelin Edith Södergranin Kultaiset linnut -runokokoelmaa (Karisto, 2005, suom. Uuno Kailas), josta löytyi tällainen runo Tantalos, täytä maljasi:

Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,
arkipäivän paperinpalasia.
Tantalos, täytä maljasi.
Mahdottomuus, mahdottomuus.
Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani
ikuiseen tyhjyyteesi.

Lueskelin myös Vilho Vikstenin Runo ja tulkinta -vihkosta (WSOY, 1971), josta löytyi ohjeeksi runojen lueskelulle (s. 13):

...Eräät opettajat ja kriitikot näyttävät ajattelevan, että runous on puhdasta tunteen välittämistä, maailman ja elämän yläpuolella olevaa...Tämä on äärimmäisin muoto tulkintaa: runosta irrotaan puhtaasti persoonalliseen ja yksilölliseen elämykseen, ei ole mitään mahdollisuutta verrata omaa elämystä toisen elämykseen...Runo on tulkitsematta paras, puhumatta paras...

Näin luin ja kirjoitin, kun Brysselin kellot lähenivät kahta pilvisessä ja tuulisessa yössä, jossa ei tähdistä näkynyt vilahdustakaan. Ja alhaalta pumpuliksi valaistut pilvet kiirehtivät itäänpäin, kohti aamua.

Haamupäivityksiä, toivorikkaita unia ja Koskennientä

Haamupäivityksiä on tänään tulossa ehkä enemmänkin. Blogin ulkoasu on taas kriittisen tarkastelun ja pienten muutostenkin alla.

Ettei pelkäksi haamuksi jäisi niin, omia viimeöisiä unia ajatellen, kopioidaan tähän V.A. Koskeniemen runoa ”Endymion” (kokoelma Elegioja), jonka perustana on tarina kauniista nuorukaisesta (sic.) ja tähän rakastuneesta kuun jumalattaresta.

Vain Panin huilu jostain kalliolta,
vain hunajainen tuoksu Hymettolta
ne sekaantuvat sinun unehes,

kun ikinuoruuttasi ikävöiden
käy Luna luokses kesken kuumain öiden
ja suudelmansa sataa huulilles.

Jumalan aamu (2. versio)

Nouse,
Abdulrahman, Jumalan orja

yön sylistä valkoinen lanka
kutsuu uskovaa rukouksiin

Hipaisitko tuoksuvaa ihoa kaipaavasti
ennen puhdistavaa pesua?

Minareeteista kutsuvat jo
viettelevät huudot hiljaisuudessa

puhtaat lumenvalkoiset ihokkaat
odottavat uskojaa

äänet kaipaavat uhreja, unet
neitsyen puhtaat, paratiisia

Jumalan Orja, Abdulrahman,
Nouse Jumalasi aamuun

(Tämä on Runotorstain antologiaan 29.6.2006 laitettu runo uudeksi versioksi muotoiltuna mutta sama sisältö. Voi olla, että edellinen rivijako oli keinotekoinen ja pimitti runon sisältöä enemmän kuin oli aiheellista.
PS. ja tuli vahingossa tänne, mutta olkoon sitten.)

Levähdyksen saari

Korjasin vähän templatea, joten puhtaan haamun välttämiseksi pannaan tähän pikku pätkä Elina Vaaran kokoelmasta Elämän armo (WSOY, 1946) runon Levähdyksen saari lopusta:

...

...
Nyt olet väkevä untesi kyllyydestä,
Eedeniis olet astunut, onnelaas,
Mutta ah, kauan ei levon armo kestä.

Liian pian uus kaipaus veressä sykkää,
tulinen kiihko sieluas tuivertaa.
Lintujen lentoa, ruohoa, kiveä mykkää,
rauhaton ihminen, kauan olla et saa.
Liian pian uus kaipaus veressä sykkää.

Minä

ihmiset
tapasitteko taivaalla
ikuisuuden ajelehtijan
maailmankaikkeuden liftaajan
minä olen ilmojen haaveilija,
pilvellänauraja

maassa pyörähdän kerälle
hukun pohjamudassa toivottomaksi,
minä olen syvyyksien surija,
mudassaitkijä

Ei kukaan jaksa molempia

(Tämä on uudelleen ajateltuna viimeviikoinen Runotorstai-antologian entrini (eiheena minä, minuus). Tällä viikolla on tietysti omansa aiheena pyörä, pyöreä, pyöriä. Näin sain "ilmaiseksi" tälle päivälle lastunaiheen tännekin, laiskuri!)

Liejukala

Runon muodossa mutta Käymälän haasteen mukaan:

"Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi."

Sitten vielä ihmiset
oletteko havainneet taivaalla toisenne
te kaikki elektrisiittisen ikuisuuden liftarit
olen ilmojen sankari ilman muuta
pohjalla menen kerälle, horrostan kuin liejukala
ulospäin tyhjänä ja valheellisena.

Ei kukaan jaksa niitä molempia.

(HUOM: Tämä runo ottaa osaa myös Runotorstain viikkoantologiaan Runon arjen kautta)

Matkalla

Tulin takaisin väsyneenä, näin yön unia ja voitin laiskuuteni. Siksi on kohta juostava junalle. Kirjoittamaan ei ehdi kuin sirpaleen, kokonaisista ajatuksista ei yhtään ainoaa. Ystävät eivät ole unohtuneet, heidät on vain laiminlyöty.

Lainataan satunnainen ajatus Einari Vuorelalta kokoelmasta Kiurun Portaat (WSOY, 1971) sivulta 87:

RIKKAAN vaimo
on hereillä
ikkunassaan.
Hän pitää
maallista yltäkylläisyyttään
Luojan
lahjana.
Jänö siunailee
haavan kuoren
tuttua, raikasta makua,
istuu
ja ristii
käpälänsä.

Virheen korjausta ja haamua

Täytyi korjata tuossa edellisessä lastussa ollut virhe, joka pisti tietysti jälkikäteen silmään kuin teräväkyntinen sormi.

Ettei aivan haamuksi jäisi, laitetaan tähän vaikka pätkä Pentti Saaritsan tritonuksesta (Kirjayhtymä, 1976)

Hyvässä runossa on hiljaisuus
niin kuin suuhun sullottu tutti
lapsuus
ja sen miljoona ääntä

Miksi, oi miksi?

Kuva: Helene Schjerfbeck, Haavoittunut soturi hangella, 1880, Ateneum

Nyt, kun oma "oikea" kirjoittaminen on taas päässyt vauhtiin, on vaikeampi saada aikaiseksi lastuja Arvoisan Lukijan luettavaksi. Ja mieleen nousee taas kysymys siitä, miksi näitä on kirjoittanut - ja haluaa kiihkeästi kirjoittaa jatkossakin. Eikä ole ainoa halussaan, meitähän on jo tuhansia täällä Suomessakin, miljoonia maailmalla. Vakuuttavan kuuloista vastausta ei tunnu nousevan mieleen, vaikka kuinka rypistelisi otsaansa.

Kelvatkoon siis vastaukseksi edelleen se sama, jonka olen ennenkin sanonut ja jota kuulee muidenkin lastunikkareiden ja päreenveistäjien sanovan: kirjoitan itselleni, paremmaksi päiväkirjaksi. Paremmaksi sekä "tyyliltään" että sisällöltään. Paremmaksi, koska hybriksessään ajttelee ja toivoo, että Lukija olisi olemassa. Paremmuuden mittana on, että teksti on päiväkirjaan verrattuna siloitellumpaa, sitä kirjoittaa tänne ylös rakennusaineita julkista minäänsä varten, päiväkirjaan rakentuvan yksityisen - salaisen - minän sijasta.

Margaret Atwood sanoo kirjassaa Negotiating with the Dead (Cambridge University Press, 2002) johdanto-osassa (Introduction: Into the labyrinth, sivu xviii):

...I am a writer and reader, and that's it. I'm not a scolar or a literary theoritician, and any such notions that have wandered into this book have got there by the usual writely methods, which sesemble the ways of the jackjaw: we steal the shiny bits, and build them into the structure of our own disorderly nests...

Ja hieman aikaisemmin (sivulla xvi):

...And what is this writing, anyway, as a human activity or as a vocation, or as a profession, or as a hack job, or perhaps even as an art, and why do so many people feel compelled to do it?

Lyhyen vastauksen löytää katsomalla kirjan kantta: Negotiating with the Dead.

Donner kirjoittaa Elämänkuvissa (Kirjapaja, 2004) sivulla 145:

...Eräässä kuuluisaksi tulleessa keskustelussa näyttelijä kysyi Alfred Hitchcockilta, mikä oli jonkin kohtauksen tarkoitus: "Raha, neiti Black,", kuului vastaus.

Rahaa virtuaalimaailman lastunikkarille ei vaivojensa - tai pitäisi ehkä sanoa kirjoittamisen ilojensa - palkaksi ole saatavissa. Ja Rousseau onkin onneksi sanonut lohdutukseksi (Confessions):

On liian vaikeaa ajatella jalosti, kun ajattelee vain ansaitakseen leipänsä.

Ja vielä jälkiruoaksi Edith Södergranin runosta Minä (Kultaiset linnut, Karisto, 2005, s. 91):

...
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja - -

Ja vielä samasta kokoelmasta, runosta Vaarallisia unia (s.104):

...
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.