Sibeliusta

Sakari Oramo ja Radion Sinfonia Orkesteri esittivät, ja äänittivät, Bergenin musiikkijuhlilla (2006) Sibeliuksen kaikki seitsemän sinfoniaa, jotka YLE on ystävällisesti laittanut kuunneltaviksi Elävään Arkistoon. Ohessa on upotettuna 1. sinfonian tallete, ja täältä pääsee kuuntelemaan muita. Pidän itse eniten juuri tästä ensimmäisestä ja toisesta sinfoniasta, jotka ovat ehkä liian helppoja musiikin asiantuntijoille, mutta riittävän vaikeita minulle. P.S. (5.11.2014)Tuo kuvalinkki näyttää toimivan, vaikka siinä on tuo varoitusteksti. Jos ei niin täältä pesee.

Trabant ja berliiniläinen palimpsesti

Kuva: Hanhensulka heinäkuussa 2008

Tyhmyyttäni tai viisauttani, kukapa senkin varmuudella tietäsi, en koskaan omistanut Trabantia, ja olen melko varma siitä, etten kai koskaan tule sellaista omistamaankaan.

Silti sen nähdessään nipistää mieltä nostalginen ailahdus. Näkihän sitä 'pahviseinineen' Suomenkin teillä savuttamassa runsain määrin, Wartburgien ja Mossejen lisäksi.

Kuva on tietysti Berliinistä, siitä Niederkirchnerstrassen, Zimmerstrassen ja Wilhelmstrassen risteyksestä läheltä Checkpoint Charlien entistä (ja nykyistä museoituakin) sijaintipaikkaa. 

Ympärillä on Natsi-Saksan pahamaineisimpia komentopaikkoja. Tuossa ottaessani kuvaa käytännöllis-sosialistisista Trabanteista kutitteli selkärankaani ajatus takanani, risteyksen toisella puolella aikanaan sijainneesta kansallissosialistisen Gestapon ja SS-joukkojen päämajasta, jonka paikalla nykyajassa seisoo Topographie des Terrors-museo ja pysyvä näyttely.

Tiedän, kun juuri olin tehnyt pikaisen kierroksen lähikaduilla, että monet Natsi-Saksan suuruuden ja tuhon todistukset seisovat ympärillä haudattuina, näkymättömiksi korjattuina ja jotkut uusina, yhdistetyn Saksan hallinnon ja kaupan johtopaikkoina, vähitellen poisraaputettuina yhteisestä muistista niin kuin muinaisten kirjureiden paperipulassaan poisraapimat kirjoitukset vielä muinaisemmilta pergamenteilta. 

Tietysti saksalaisuus on paljon enemmän kuin ne Saksoiksi kutsutut ja hetken pystyssä seisseet valtiot, joiden muistomerkkien keskellä näitä Trabantteja katselen. Saksa, poliittisena olentona, syntyi vasta 1871, hajosi 1919 ja 1945 rauhanneuvotteluissa, yhdistettiin pienen pistoksen verran Saarin alueen liitoksella 1957, ja sitten vähän enemmän itäisen ja läntisen puolen liittyessä yhdeksi Saksaksi 1990 jonkinlaisena ’lopullisena ratkaisuna’. EU:n olemassaolo tasoittanee eurooppalaista poliittis-maantieteellistä keskustelua yleisemminkin pitkälle tulevaisuuteen, ehkä lopulta jopa entisen Jugoslavian raunioiden seassa.

Berliinissä oli sensijaan raunioitumatta natsien sodasta selvinnyt entisen ensimmäisen maailmansodan ’hävittäjä-ässän’, natsi-marsalkka Göringin isännöimä ilmailuministeriö, Reichsluftfahrtministerium, korttelin päässä Trabanteista Leipziger Strassen ja Wilhelmstrassen kulmassa, josta korttelin verran kauempana, Vossstrassella, on piilotettuna Hitlerin komentobunkkeri, vähän kuin koko bunkkeria ei olisi koskaan edes ollut Berliinissä. Ilmailuministeriön entistä rakennusta, valmistuessaan elokuussa 1936 suurin toimistotalo Euroopassa, on sensijaan vuodesta 1992 alkaen kutsuttu nimellä Detlev-Rohwedder-Haus.

Rakennuksen funktio ja nimitys ovat vaihdelleet saksalaisten poliittisten realiteettien mukana.

Itäsaksalaiset korjailivat ensimmäisinä sen natsitahroja kutsumalla sitä nimellä Haus der Ministerien, jonka sisuksista johdettiin marksilais-leniniläis-saksalaista talouskomissiota, Deutsche Wirtschaftskommissionia, jonka tärkein osa oli Itä-Saksan miehityksen hallintaorganisatio, Sowjetische Militäradministration in Deutschland. Eli rakennuksesta ohjailtiin neukkujen sotilaskomennossa, meitä ohjailleen Valvontakomission tavoin, miehitetyn Itä-Saksan talousasioita kunnes DDR virallisesti perustettiin 1949 ja rakennuksesta tuli DDR:n hallituksen (ministerineuvoston) päämaja kunnes Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990.

Kuva Hanhensulka: Max Lignerin seinämaalaus Aufbau der Republik Saksan valtionvarainministeriön seinällä

Itäsaksalaisen leniniläisen taiteen muistoksi on talon seinään jäänyt oheinen sosialistis-realistinen tai reaalisosialistinen maalaus, tekijä on (itä)saksalainen taidemaalari, graaffikko Max Lingner. Maalaus onkin komea muistutus siitä, minkälaisena Stalin ehkä näki työläisille sopivan maalaustaiteen olemuksen. Oheista kuvaa parempi versio on löydettävissä tästä linkistä.

Yhdistetty Saksa tarvitsi paljon uusia ja vanhoja toimistotiloja muuttaessaan hallintoaan Bonnista Berliiniin ja rakennuksen uudeksi isännäksi tuli Treuhandanstalt, jonka tehtäväksi uskottiin Itä-Saksan valtion omaisuuden myyminen yksityisille mahdollisimman muodolliseen hintaan. Treuhandin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi Detlev Rohwedder, jonka Punainen Armeijakunta (Rote Armee Fraktion) salamurhasi 1992 ja talo sai murhatun nimen todennäköisesti lopuksi eliniäkseen. Treuhandin jälkeen taloon muutti valtionvarainministeriö, Bundesministerium der Finanzen, jonka päämajana se edelleen on. 

Trabantista on puolestaan Saksassa, ja muuallakin Euroopassa, tullut kulttikulkuneuvo. Se on kai jonkinlaista positiivista palimpsestia, muistojen kultaamista uudempia sukupolvia varten. Valehtelua, jossa on näkyvissä totuuden siementä.

Että sellaisia muistuu mieleen berliiniläisen Trabant-monumentin ääreltä heinäkuulta 2008.

Rupurantaa ja dekadenssia

Käykääpä toki katsomassa Rupuranta.net'in - periferian hilpeää dekadenssia , vaikkapa saitinpitäjän sommittelemaa iloisensurullista 'pikajunaa Mäntyluotoon', ja muitakin mainioita teoksia, jos ette ole vähään aikaan sinne ehtineet - ja vaikka olisittekin. Merimaisemaa voi kuvissa ihailla jopa television kuvaruudun läpi. Kesä on näköjään tulossa suomalaistenkin rannikolle.

Täällä alkaa talvi virallisesti 1. kesäkuuta. Huomiseksi ennustetaan 20 astetta, joten uhkaa tulla kylmähkö talvikausi.

Päätä ja häntää: tanssia ajassa ja paikassa

Kuva Ben Rubin Earstudio, The Listening Post

Otetaan motto vaikkapa lihansyöjän angstista kasvissyöjän kirkastukseen ylentyneeltä Buddhalta, joka on sanonut jotenkin, että:

”Olemassaolomme on ohimenevää kuin syyspilvi. Syntymän ja kuoleman tarkastelu on kuin katselisi tanssin liikkeitä.”

Kävelen asiaankuuluvan verkkaisesti Sonkajärven hautausmaalla, imeskelen heinänkortta nostalgian vallassa ja lueskelen lämpimän kesäpäivän viihdykkeeksi hautakivien kirjoituksia.

Monilla haudoilla ei ole kumpua, vain kivi.

Kivet on siroteltu pitkin harvaa mäntymetsää, joukossa on tosin muutama kuusi ja koivu, epämääräisiin riveihin kaoottiseksi verkostoksi. Ja ihmettelen, kenelle kivet ja niiden tekstit on tarkoitettu? Useimpien surijatkin ovat jo kuolleet ja haudattu suruineen samojen kivien alle. Monien hautojen lepäilijöitä ei kukaan elävä ole enää muistamassa. Viestejä tuntemattomilta tuntemattomille.
Kuva Hanhensulka 2007: Sonkajärven hautakiviä ja kivikirkko (rakennettu 1905–1910) suunnittelija Josef Stenbäck

Tosin tuttujakin löytyy. Isoisä, Petter, syntyi 15.11.1873, kuoli 28.12.1949, mummu, Maria, syntyi 16.1.1876, kuoli 13.3.1959, vanhin lapsi, setäni Risto, syntyi 12.12.1898, kuoli 1.3.1960.

Tiedänkin jo ennestään, että Petter ja Maria vihittiin 23.9.1898, täältä hautakivestä saan uuden vahvistuksen sille, että kovin jumalinen, pohjoissavolaisen körttiuskon tunnustaja, Maria-mummu, Vänninmäen kest’kivarin tytär, ei ollut kaiken aikaa elänyt aivan uskonsa mukaan vaan oli muiden lihastaan heikkojen ihmisten tavoin tehnyt syntiä ainakin kerran, joskus keskitalvella, helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla häävuonnaan ja kävellyt maha pömpöllään alttarille niin kuin monet muutkin ennen ja jälkeen. Ihmettelen hetken miten niissä oloissa oli Petter onnistunut vokottelussaan, tilat olivat ahtaita ja oli vielä talvi. Mutta hautakivestä en vastausta saa.

Setä Salomo Gabriel, ensimmäinen kaksi etunimeä saanut Hanhensulka, syntyi 24.3.1914, kuoli 11.2.1937. Salomo oli kuollut nuorena sotaväessä saamansa angiinan jälkitautiin. Penisilliini oli toki jo keksitty, mutta hänen kannaltaan aivan liian myöhään; kuoli tautiin, joka ei nykyisin edes kunnolla säikäyttäisi. Haudoissa on paljon muitakin hanhensulkalaisia ja muita tuttuja sukuja.

Monet kuolleet ovat vielä henkilöinä jonkinlaisessa kiirastulessa, muistamisen ja unohtamisen välimaastossa. Yhden tai parin henkilön kuolema lipsahduttaa heidät lopullisesti ”taivaan unohdukseen”, muuttuvat muistetusta henkilöstä pelkäksi nimeksi ja päivämääriksi hautakiveen.

Hautakivistä ei paljoa tietoa ole saatavissa. Mutta, kun ison hautausmaan käy huolellisesti läpi, niistä tarttuu mieleen teemoja ja niiden topografisia kuvioita.

Näkee nimien yleisyyksiä, sonkajärveläiset ovat suvultaan lähes yksinomaan nen-päätteisiä, joukossa joitakin ruotsinkielisiäkin nimiä. Suvut ovat naineet ristiin sen mukaan kuin poikia ja tyttöjä on ollut tarjolla.

Huomaa elämän pituuksia: paljon alle viisivuotiaina kuolleita, ”tuperkelin” ja yleisten lastentautien uhreja pääosin. Joukossa joitakin hyvin vanhoiksi eläneitä, niin kuin setä Jaakko: syntyi 25.7.1903, kuoli 3.8.1997 94-vuotiaana, vaikka söi rasvaista ruokaa ja joi elämänsä aikana viinaa useammankin ihmisen edestä. Kävi Amerikoissa ja haavoittui sodassa. Niin kuin setä Joonas Petterkin, syntyi 18.3.1917, kuoli 19.9.1965. Joonas haavoittui yhtenä kesäkuun aamuna jossakin älyttömässä hyökkäyksessä Karjalan kannaksella, luoti oli mennyt vasemmasta poskesta sisään ja tullut ulos oikean ohimon alta. Päänkipu vaivasi koko loppuiän ja siihen haavaan hän lopulta kuolikin.

Suurin osa haudatuista on aikuisena kuolleita, kuudenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, monet varmaankin ”röhnään”, syöpä nykykielellä, vaikka eihän sellaista kivistä näe. Joistakin suvuista oli kuoltu miehissä ja naisissa hyvin lyhyen ajan kuluessa, lisää ”tuperkelin” joukkouhreja.

Museossa käynti on vähän samanlaista puuhaa kuin vierailu hautausmaalla.

Sitä kävelee sisään kansallismuseon kiviportaita, ostaa lipun kivikautiselle osastolle, kävelee vitriiniltä toiselle, ihailee lukuisia kivenpalasia tai puunpalasia ja lukee muutaman rivin mittaisia selityksiä: löydetty jostakin jonakin päivänä, löytäjänä joku kauan sitten yleisestä tajunnasta unohtunut nimi, ajoitettu muutaman tuhannen vuoden ikäiseksi. Siirrytään seuraavalle vitriinille.

Tai kävelee satojen metrien mittaista Louvren käytävää, molemmin puolin on erikokoisia maalauksia, maalannut se ja se silloin ja silloin, nimi ja maalausvuosi. Jotkut selvästi keskiaikaisia, toiset myöhemmiltä ajoilta, sijoiteltuna niin, että näyttelystä saisi kuvia ryhmittelyistä ja kokonaisuuksista. Joku pysähdyttää hetkeksi paikalleen, kun katsoja luulee löytävänsä jotakin tuttua taiteilijan ”kielestä”, sykähtyy muuten tai taulussa on kuvattu erityisen kaunista naista ilkosillaan kuvaamassa jotakin antiikin tai Raamatun kertomusta. Sitten kävelee ulos toisesta päästä käytävää ja istuutuu pää pyörällä Rue Rivolin katukahvilaan miettimään nähdyn merkityksiä.

Ympärillä soristaan ranskaksi, joitakin sanoja tai lauseita tarttuu hetkeksi lyhytaikaiseen muistiin mutusteltavaksi ja voi siirtyä molskikantiseen muistikirjaankin, jos viitsii sen kaivaa esille. Kirjassa on jo paljon satunnaisia sanoja ja satunnaisia ajatuksia.

Vieressä mies lukee Le Mondea, Ranskan Pravdaa, kauempana nuori nainen syventyy Derrida’n kirjaa ”L'animal que donc je suis”. Kirjan kansi on teennäisen yksinkertaistettu, niin kuin ranskalaisessa kulttuurissa on tapana, ei kuvia, yksinkertaiset tekstit, kirjailijan nimi ei kirkaise kovaäänisesti vaan kuiskaa kutsuvasti, niin kuin oikein on. Le Monden lukija ahmii artikkelia uudesta Paavista: ‘Continuateur de Jean Paul II, Benoît XVI est en train de radicaliser la stratégie de l'Eglise contre toutes les formes d'athéisme, de laïcité et de modernité. En alliance objective avec les intégristes des…’. Sivu kääntyy.

Suomalaiskanadalainen virtuaaliystävä Marja-Leena Rathje pitää yllä saittia nimeltä Traces (jäljet, raapaisut). Hän esittelee omaa taidettaan, jossa on jälkiä menneisyydestä, omasta suomalaisugrilaisesta ja muiden, jo kadonneidenkin kansojen artefakteina omaan aikaamme säilyneestä taiteesta. Hän sanoo siellä taiteensa tavoitteista mm. näin:

“Finding a spiritual connection between ancient and modern, and between nature, technology and humans, is part of my journey of discovery towards a fundamental and personal view of existence, a sense of eternity.”

Suomeksi ehkä jotenkin, että: ”Henkisen yhteyden löytäminen ikivanhan ja modernin, ja luonnon, teknologian ja ihmisen välillä on osa etsintämatkaani kohti perusluonteista ja henkilökohtaista näkemystä olemassaolosta, ikuisuuden ymmärtämistä”.

Marja-Leenalle etsintäpolkua osoittavat hämärät jäljet, kuolleiden ihmisten raapaisut, joiden tekijästä, iästä tai tarkoituksesta ei ole tarkkaa tietoa. Hän tulkitsee tuntemattomia ihmisiä, joiden (tuttuna) puheena olivat artefaktit ja mediumina taide.

Kuva Google Remedios Varo, Borlando el mondo terrestre

Marja-Leenan taiteesta tulee mieleen, että viimeisimmässä Nuori Voima –lehdessä (4/2007) käsitellään laajasti vuotta 1966 postmodernin lähtöpaikkana. Ensimmäisessä artikkelissa (Vuoden 1966 hermoromahdus eli milloin postmoderni alkoi?) kirjoittaa amerikkalainen kulttuurikriitikko Brian McHale (suomentanut Kyösti Niemelä). Kirjoittaja mm. muistelee espanjalaismeksikolaisen surrealistin, Remedios Varo’n, taulua Borlando el mondo terrestre (vuodelta 1961, kuva vieressä) Kuvan tornissa istuu naisia kutomassa maapallon pinnalle leviävää kulttuurin kirjokangasta, jolla torni itsekin seisoo. Kulttuuri luomassa omaa alustaansa.

Taide ja sen tytär, filosofia, kai syntyivät meidän sisäänrakennetusta tarpeestamme ja darvinistisen valinnan synnyttämästä kyvystämme järjestää ja, viimekädessä, ymmärtää kaoottista maailmaa.

Itse asiassa koko aistikoneistomme on kehittynyt samaan tarkoitukseen. Aistimme kelluvat informaatiovirrassa, niin kuin hämmentynyt lukija Joyce’n Finnegans Wake’n tai Proust’in Kadonneen ajan etsinnän sanavirroissa tai kuin uteliaanaktiivinen salakuuntelija pubin melussa, josta luodaan yhdistelemällä ja erottelemalla järkeenkäyvää kuvaa maailmasta. Valot, varjot ja värit rakennetaan yksittäisten fotoneiden tietoja yhdistelemällä, ääniaallot muutetaan korvan avulla sähköimpulsseiksi, iho koskettelee ympäristöään ja lähettää mittaustuloksia aivoihin, sanat muuttuvat lauseiksi ja ajatuksiksi, ja tästä rakentuu kaoottisuuden sijalle järjestettyjä kuvia järjestyneestä maailmasta.

Internetin keskustelupalstoilla käydään joka hetki kiivasta keskustelua. Väittelyt haarautuvat, jakavat alkuperäistä kohdetta osiin tai yhdistelevät jo haarautuneita osia uusiksi kokonaisuuksien akanvirroiksi, hyppäävät kokonaan uuteen kohteeseen ja samassa keskusteluvirrassa väitellään lopulta samanaikaisesti alkuperäisestä asiasta, sen haaroista ja kokonaan asiaan kuulumattomista asioista. Keskustelijoita häipyy, monet väsyvät koko aiheeseen, mukaan tulee uusia keskustelijoita, joilla ei ole kuvaa asian alkuasetelmista, mutta hekin ottavat kiivaasti osaa kiistoihin, joiden syyt ja tavoitteet ovat osanottajille, sekä vanhoille että uusille, ilman päätä tai häntää. Lopulta keskustelu kuolee loppuun kaluttuna tai jonkun paukaistua ansiottoman Hitler- tai Stalin-leiman jonkun toisen virtuaaliotsaan ja osanottajat siirtyvät kellumaan muihin sanavirtoihin.

The Listening Post on multimedia-taideteos (2003), joka on representaatio ajatusaihioiden emergoitumisesta kaoottisten tiedonsirpaleiden sopasta (kuva lastun alussa).

Teoksen rakensivat kaksi amerikkalaista taiteilijaa nimeltään Mark Hansen ja Ben Rubin. Se koostuu pienistä näyttölaitteista, joille automaattinen etsintäohjelma kerää internetin yleisiltä forumeilta ”tosiajassa” lauseita, joita analysoidaan, lasketaan sanojen esiintymistiheyksiä ja muodostetaan temaattisia kokonaisuuksia, teemoja syntyy ja häviää. Sanat, ajatusten jäljet, esitetään kovaäänisten välityksellä ja 231 näyttölaitteesta rakennetussa harvassa verkossa.

Tämä taideteos visualisoi internetiä. Teemat ja sanat vaihtuvat jatkuvasti. Ja, periaatteessa, näyttölaitteilta näkee mitkä teemat, kiinnostuksen kohteet, milläkin hetkellä ovat vallalla internetfoorumeiden osanottajien sanankäytössä: kuva kollektiivisesta tietoisuudesta siis, intressitoppografiasta. Tietenkin hyvin rajoitettu kuva, 231 näyttölaitetta ei ole kovin suuri määrä informaatiopinnaksi.

Samat taiteilijat asensivat New York Timesin toimitiloihin teoksen nimeltä Movable Type (kuva lastun lopussa). Teos toimii periaatteessa samalla tavalla kuin The Listening Post. ”Kuuntelun” kohteena on Times’in oma tietokanta: koko lehden juttuarkisto, internet-saitin materiaali ja lukijoiden lähettämät viestit ja etsintäsanat, joita tietokannan kyselyissä käytetään. Eli tiedot ovat sekä pysyviä että tosiajassa muuttuvia. Taustalla ”soi” toimituksen kirjoituskoneiden naputtelu, sekin anakronismi ja artefakti. Tekijöidensä mukaan seuraamalla jonkin aikaa teoksen näyttölaitteita voi päätellä, mitkä uutisaiheet ovat ajankohtaisia ja mistä lukijat ovat erityisen kiinnostuneita.

Movable Typen voi kuvitella visualisoivan New York Times’in menneisyyttä ja nykyisyyttä ja osoittavan, kuinka tekijä tulee erotetuksi teoksestaan, rajapintana on medium, jonka toisella puolella tuntematon tulkitsija kääntää teoksen sanomaa omalle kielelleen välineinä taiteilijan ajatuksen raapaisut ja tulkitsijan oma aikaan ja paikkaan sidottu ymmärrys.

Tanssia yli ajan ja paikan ilman päätä tai häntää.

Kuva New Yor Times; Movable type, artikkelista: News Flows, Consciousness Streams: The Headwaters of a River of Words

Ossip Zadkine: De Poeet

Kuva: Hanhensulka ©2007

Kesäkuun alussa virtuaaliystävä Tuima (Tuumailua-blogin kirjaaja) ehdotti, että kuvaisimme lempipatsaitamme ja julkaisisimme kuvat blogeissa. En pääse lempipatsaitani kuvailemaan tähän hätään, mutta päätin ottaa kuvia joistakin, jotka sattuvat kutittamaan silmää.

Ensimmäiseksi sattui viime sunnuntaina tuo yllä oleva patsas belgialaisen Knokken rantakaupungin taiteilijoiden joka sunnuntai kaupattavine tauluineen miehittämällä Albertplein-torilla.

Patsaan on muotoillut valkovenäläis-juutalainen kuvanveistäjä Ossip Zadkine (1890-1967) ja se on paljastettu vuonna 1956. Patsaan nimi on De Poeet, eli suomeksi tietysti Runoilija. Zadkine "veisti" kubistista taidetta - niin kuin kuvasta ehkä näkyykin.

Sanottakoon vielä, että kuvassa näkyvät henkilöt eivät liity Hanhensulan sukuun, vaan ovat täysin viattomia sivullisia (huolimatta tuon farkkupuseromiehen selvästi suomalaisenoloisesta habituksesta).

Kaurismäen Koistinen, päivitetty versio Chaplinin kulkurista?

Kuva: Edward Hopper, Nighthawks, 1942

Hesari sanoo pari päivää sitten kulttuurisivuillaan (by-line Veli-Pekka Lehtonen), että New York Times kehuu Aki Kaurismäen Laitakaupungin valoja ja, että "elokuvan päähenkilö Koistinen on päivitetty versio Chaplinin kulkurista".

Well, yeees. And no!

Innostuin sen verran Hesarin artikkelista, New York Times kehuu Laitakaupungin valoja, että kaivelin internetin perukoilta, mitä NYT’n arvostelija Stephen Holden itse asiassa leffasta sanoo. Lastun otsikko on Hesarin artikkelista, Holdenin sanat elokuvan päähenkilöstä, Koistisesta, kuuluvat näin:

“This buffeted nobody suggests a contemporary version of Chaplin’s Little Tramp.”

Suomennettuna tuo voisi olla vaikkapa, että: ”Tämä murjottu mitättömyys viittaa (suggest = hint tässä kontekstissa), nykyaikaisena versiona, Chaplinin pikkukulkuriin”.

Myöhemmin Holden sanoo tähän tapaan:

“Lights in the Dusk” is too hard-headed a movie to be a sentimental tribute to the persecuted little guy with integrity in a cold, corrupt world.

Eli jotenkin, että: ”Laitakaupungin valot on liian kovanaamainen elokuva olemaan sentimentaalinen kunnianosoitus (Chaplinin) kiusatulle mutta rehelliselle pikkujätkälle pahassa maailmassa”.

Janne Hyytiäisestä Koistisena NYT sanoo jotenkin, että tämä ”muistuttaa nuorta Mickey Rourkea ilman sisältöä” (stuffing). Ja Maria Järvenhelmestä (elokuvan Mirja) taas, että tämä on ”blondi, Gwen Stefania muistuttava kaunotar” (bombshell). Kumpaakaan en pitäisi mairittelevina lausuntoina.

Se, että Laitakaupungin valot on päässyt NYT’n sivuille arvosteltavaksi, on jo sinänsä merkittävä saavutus (tosin epäilen, että Kaurismäki itse ”veisaa vitut” pääsystä NYT’n sivuille). Artikkeli on sympatiseeraava (mutta jotenkin isovelimäisen vähättelevän alavireinen), tyypillistä kulttuurikolonialistin päähäntaputtelua siis, mutta ei mitenkään erityisen kehuva.

Timo Salmisen elokuvaus saa aitoa kehua. Helsingin kuvausta verrataan Edward Hopper’in alakuloisen varjomaisia kaupunkimaisemia esittäviin maalauksiin ("portrays Helsinki as a bleak, shadowy Edward Hopper cityscape"). Lastun alussa on Edward Hopperin maalaus "Nighthawks".

Katson tietysti Kaurismäen (ja muiden suomalaisten ohjaajienkin) suomalaisia elokuvia suomalaisin silmin. En voi välttyä tästä asenteesta, vaikka haluaisinkin.

Omassa mielessäni Helsinki ja Suomi eivät muistuta jotakin helvetin neukkulaista dystopiaa vuodelta 1948 niin kuin Kaurismäki haluaa katsojilleen uskotella. Tosin onhan asia toisaalta niin, että elokuvan kokonaisuus ei muodostu vain sen kulisseista, joten ympäristökuvauksen "vääristämistä" taiteen nimissä ei tarvitse hirveän väkevästi arvostella.

Hänen elokuvansa ovat todennäköisesti parasta suomalaista elokuvataidetta nykyhetkessä, sitä ei kai voi mennä kieltämään, vaikka niiden onnettomasta henkilöohjauksesta ja taiteellisen vapaasta historiankirjoituksesta ei pitäisikään.

Tuo Hopper-vertaus on erityisen onnistunut ja tuo mieleen Kaurismäen elokuvien jonkinasteisen ekspressionistisen latauksen. Niitä voisi verrata jopa sotienjälkeiseen maalaustaiteen suuntaan, jota kutsuttiin abstraktiksi ekspressionismiksi (siinä määrin kuin taiteen eri lajeja voi yleensä toisiinsa verrata). Esimerkiksi tästä kelvannee oheinen Franz Kline’n New York vuodelta 1953 (kuva lastun alla). Vaikka onhan näissä elokuvissa sormella osoitteleva sosialistisen realismin kerros myös, ja se on niiden epämiellyttävin ominaisuus: saarnaaminen taiteessa on yhtä epämiellyttävää kuin saarnaaminen muussakin kulttuurissa (sanoo hän ja kirjoittaa saarnaavan lastun:).

Kaurismäen luuseri-sarjan kolmesta elokuvasta ensimmäinen, Kauas pilvet karkaavat, on mielestäni paras (itse asiassa se on ainoa Aki Kaurismäen elokuva, josta voin yleensä sanoa pitäväni).

Eli vielä loppulauseeksi, Hesarin arviosta poiketen, sanoisin, että New York Times ei kehunut Kaurismäen Lautakaupungin valoja, vaikka kirjoitti siitä lievästi myönteisen arvion. Artikkelin, Loser, Loser Burning Bright in the Grim Helsinki Night, voi käydä kukin itse lukemassa.

Kuva: Franz Kline, New York, 1953

Pelosta ja Afrikasta

Kuva: Chimamanda Ngozi Adichie, kirjailija, Belgian Liegessä asuvan Daria Tunca'n luomalta saitilta

Aion kirjoittaa tässä lastussa vähän afrikkalaisesta kirjailijasta nimeltään Chimamanda Ngozi Adichie, joka on syntyjään nigerialainen ibo, tai nykyisin on oikeammin sanoa igbo, joka on yksi Nigerian suurimmista etnisistä ryhmistä heti haussojen ja jarubojen jälkeen.

Adichie on juuri voittanut englantilaisen Orange-kirjallisuuspalkinnon, joka jaetaan vuosittain ”maailman parhaalle” englanniksi julkaistulle naiskirjailijalle.

Palkitun romaanin nimi on Half of a Yellow Sun, jossa tämä keltaisen auringon puolikas viittaa 1970 Nigerian sisällissodassa kukistuneen Biafran lippuun. Sain romaanin käsiini maanantaina ja aloin lukea saman tien. Kirja on kirjoitettu englanniksi; kauniilla, rikkaalla ja soljuvalla kielellä, jota on ilo lukea. Viimeaikoina vain hyvin harvoin olen aloittanut kirjan lukemisen yhtä suurilla osotuksilla ja näyttää siltä, että lukukokemuksesta ei tule pettymystä niin kuin usein tapahtuu. Sen nauttiminen on vielä kesken, joten en sano siitä tassä lastussa paljoa, mutta yritän palata siihen joskus myöhemmin.

PS: lisäys 13.6. kello 0100: Half of a Yellow Sun virallinen saitti on täällä.

Tähän asti tunnetuin igbo-syntyinen kirjailija on ollut Chinua Achebe, joka kirjoitti mm. kirjan Things Fall Apart. Se on iso tarina isosta aiheesta: kolonialismin vaikutuksesta igbo-heimon vaiheisiin. Achebe on ehdolla tämän vuoden International Booker-palkinnon saajaksi kirjallisesta elämäntyöstään. Ehdokaslista on muutenkin aika pelottavan näköinen, kuin who-is-who kansanvälisessä nykykirjallisuudessa, niin kuin tietysti asiaan kuuluukin: Chinua Achebe, Margaret Atwood, John Banville, Peter Carey, Don DeLillo, Carlos Fuentes, Doris Lessing, Ian McEwan, Harry Mulisch, Alice Munro, Michael Ondaatje, Amos Oz, Philip Roth, Salman Rushdie, ja Michel Tournier. Voisiko kirjallisuuslista enää paljoa tuosta parantua. Itselläni olisi vaikeuksia valinnan tekoon, monet listalaisista ovat "suosikkikirjailijoitani", mitä se sitten tarkoittaneekaan käytännössä.

Narsistisena virtuaalilastujen nikkarina täytyy minun tietysti kirjoittaa vähän lisää itsestäni. Ja siksi aloitan tämän lastun puhumalla pelosta ja sodastakin.

Pelko on ihmisen syvimpiä viettejä ja aistimuksia. Se on itse asiassa niin syvällä, että sen rinnalla ovat vain sellaiset perusasiat kuin nälkä ja himo. Tai rakkaus olisi ehkä parempi nimitys ihmisten naimishimolle, vaikka epäilen vahvasti, että rakkaus on kulttuurinen konstruktio, joka kasvaa vasta sielun tullessa tietoiseksi itsestään. (eikö ole muuten somaa, että indoeurooppalainen ”lust” on muuttunut suomalaiseksi ”lystiksi” täällä metsäläisten keskuudessa: miten hyvin sopiva ja iloinen asia!)

Joka tapauksessa kaikissa näissä, ja pelossakin, puhumme ihmisen itsensä, lajin, säilymisestä.

Kuva Hanhensulan privaattikokoelmista: Punaisen Ristin avustustyöntekijä, kovin nuori Hanhensulka, tutkii hämmästyneenä afrikkalaista öljypalmupuuta (Elaeis guineensis)

Pelossahan on pohjalla eläinten ”fight or flight” -reaktio, eli ”tapellako vai paeta”. Pelon vastakohta +/- asteikolla olisi ehkä raivo. Pelko voisi olla sen positiivisessa päässä ja raivo puolestaan negatiivisessa, riippuen siitä, miten itse kukin näihin kahteen sisuksissaan suhtautuu.

Erilaisuuden vierastaminen on samaa ihmiselle lajina ominaista pelkoa. Toiseutta ei pelätä vain länsimailla, vaikka joskus poliittisesti korrektissa hysteriassa siltä tuntuu, samaa epäluuloa ja vihamielisyyttä synnyttävää pelkoa esiintyy tietysti muuallakin. Sitä ei vain muiden osalta välttämättä kutsuta rasismiksi. Pelko syöttää rasismia ja saattaa johtaa väkivaltaisuuksiin jopa sotiin.

Afrikassa heimokultturien vuosisataiset pelot ja kostokierteet ovat usein syinä aseellisiin selkkauksiin. Ruandan hutsit ja tutut tappoivat toisiaan niin kuin tekivät naapurimaan Burundin hutsit ja tutut. Naapureiden heimovaltasuhteissa oli erona se, että toisessa tutut olivat enemmistönä ja tappoivat hutseja ja toisessa tilanne oli päinvastainen.

Sotilaskirjoja lukeneet ovat oppineet, että pelkoon turtuu.

Voin omalta osaltani sanoa, että en ole pelkoon mitenkään merkittävällä tavalla tottunut tai turtunut, vaikka olenkin ollut sotilas 2.5 vuotta elämästäni, lentänyt satoja tunteja sekä sotilas- että siviilikoneilla ja sen lisäksi kiertänyt YK:n passilla varustettuna mm. Afrikassa, jossa olin kovin nuorena myös Punaisen Ristin hommissa Biafran sodassa. (Arvoisa Lukija näkee tästä aasinsillasta, että olemme lähestymässä asiaa, mutta on tässä siihen vielä tekstimatkaa jäljellä.)

Kaikissa noissa toimissa pelko oli mielessä vähän väliä. En ole mitenkään rakennettu kestämään pelkoa, en henkisesti enkä ruumiillisesti. Henkisesti olen mieluumminkin pelkuri ja ruumiillisesti olen aina muistuttanut heinäseivästä, jolla on pajunvitsoista rakennetut raajat. (Ja nykyisin johonkin puoleenväliin näyttää tarttuneet omena, joka on sidottu seipääseen polkupyörän löysähkösti täytetyllä sisäkumilla, ja kutsun niitä vatsakseni ja vyötärökseni. Mutta tämä on ns. sivulause, eikä varsinaisesti kuulu kirjalliseen lastuun.)

Biafra oli yksi ensimmäisiä afrikkalaisia mediasotia, joissa valkoisilla ei ollut paljoakaan tekemistä taistelumielessä; Biafran puolella taistelleen ruotsalaisen kreivi Carl Gustaf Von Rosenin ruotsalaisilla MFI-koulutuskoneilla varustettuja ”ilmavoimia” ja Nigerian puolella lennelleitä itäsaksalaisia MiG-21- ja Iljushin IL-28 -lentäjiä lukuun ottamatta.

Biafran sota oli myös kolonialismin "aiheuttama".

Nigerian perustamisesta olivat vastuussa englantilaiset siirtomaaherrat, jotka eivät siellä, eivätkä juuri missään muuallakaan, kunnioittaneet afrikkalaisten "villi-ihmisten" ikiaikaisia heimorajoja. Useimmissa Afrikan maissa asukkaat, kansalaiset, ovat ensisijaisesti oman heimonsa jäseniä omine kielineen ja erilaisine kulttuureineen, ja vasta toissijaisesti "kansallisvaltionsa" kansalaisia. Näin on vieläkin, vaikka osaksi tämä on muuttumassa, mutta muutos on hidas, eikä ehkä edes toteudu kaikissa Afrikan maissa koskaan.

Biafran sodassa afrikkalaiset tappoivat "vieraita" afrikkalaisia, igbot joruboja ja haussoja ja nämä igboja. Taustalla oli erilaisuuden lisäksi sekä kilpailu vallasta että rikkauksista, sillä Nigerian öljyvaroista suuri osa sijaitsi juuri Biafrassa tai sen välittömässä ympäristössä. Eli kyseessä oli heimo- ja öljysota niin kuin monet muutkin sodat viime vuosisadalla olivat ja ovat ilmeisesti tälläkin hetkellä.

Kuva: National Museum of African Art, Inscribing Meaning, uli -taiteilija Agbaejije Anunobi luo seinämaalausta nigerialaiseen obi-taloon

Oma sotakokemukseni Biafrasta rajoittui hyvinpalkattuun, miellyttävän työntäyteiseen ja ajoittain joutilaiseen aikaan Cotonoun kaupungissa Dahomeyssä (nykyinen Benin), josta Punainen Risti lensi käytettyinä lahjotetuilla tai vuokratuilla DC-6-, DC-7- ja C-97-koneilla avustuslentoja, ja pikakäynteihin Biafran ainoaan aukiolevaan henkireikään, eli Ulin lentokentälle.

Avustuslennot tehtiin yöaikaan. Nigerian raja ylitettiin juuri auringon laskun tienoilla. Ulin kenttä oli maantienpätkä, jota oli vähän levennetty ja vahvistettu lentotoimintaa varten, kiitotien leveys oli vain 23 metriä. Kenttä sijaitsi lähellä Niger-jokea, sen itäpuolen epäterveellä suoalueella. Liikkuminen kiitotien, muutaman pikkutien ja pyöreiden lastausalueiden ulkopuolella oli vaikeaa ja vaarallistakin julmetun suurten tai myrkyllisten käärmeiden vuoksi.

Joka yö Punaisen Ristin koneet Fernando Po'n saarelta ja Cotonousta ja Kirkkojen Maailmanneuvoston avustuskoneet Sao Tome'n saarelta lensivät Portugalista ja Etelä-Afrikasta saakka tulleiden aselentojen seassa, näillä oli aina avustuslentoihin nähden etuoikeus.

Ruoka-apua tuotiin Uliin 500 tonnia yössä: pyörryttävän pahalle haisevaa, kuivattua kalaa, maitojauhetta, lääkeaineita, avustushenkilökuntaa, mm. tukholmalaisia poliiseja avustusalueiden järjestyksenpitoon, ja sen sellaisia hyödykkeitä.

Useimpina öinä tuotiin Biafrasta pois pahasti haavoittuneita sotilaita, jotka koottiin Cotonoun lentokentän konkurssiin menneen ravintolan tiloihin, omistaja oli ranskalainen M. Marcel Paris (ei ehkä ollut oma nimi), joka sai näin hyvän korvauksen tyhjäksi jääneistä ravintolatiloistaan, odottamaan kuljetusta Eurooppaan (mm. Suomeen) ja Amerikkaan.

Biafralaiset hoitivat itse koneiden lastauksen ja purkamisen sekä Ulissa että Cotonoussa: sitkeän näköisiä laihoja mutta lihaksikkaita ja rivakkoja miehiä näkyivät olleen. He ilmestyivät jostakin pimeän rajalta koneelle, kävivät heti toimeen, tyhjensivät koneen nopeasti ja kuljettivat painavat säkit hartioillaan pimeyden rajan yli valonheittimien ulottumattomiin, toivat pimeydestä pahasti haavoittuneita sotilaita ja siviilejä ja hävisivät nopeasti purkamaan toisia koneita.

Kokemukseni Biafrasta rajoittui siis muutaman kirkkaan valonheittäjän valaisemalla lentokentän lastausalueella vietettyihin tunteihin, biafralaisten purkajien katseluun avustuskoneen vierestä, ja nopeaan lentoon takaisin Cotonou'un. Nigerian raja oli kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ylitettävä ennen päivännousua, tätä niin kuin kaikkia muitakin hyväksyttyjä, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä rikottiin joka yö.

Kukin kone teki 3-5 avustuslentoa yön aikana. Lentohenkilökunnalle maksettiin peruspalkan ja päivärahojen lisäksi lentolisää, tehtävästä riippuen 25-100 dollaria jokaiselta lennolta, joten useimmat miehistöt rikkoivat päivännäkösääntöjä täyttääkseen omaa lompsaansa niin paljon kuin ehtivät.

Nuorelle suomalaiselle idealistille Afrikka oli merkillinen sekoitus eksoottisuutta, villiyttä ja primitiivistä kulttuuria, johon oli sekoittunut siirtomaa-ajan jäljiltä rippeitä eurooppalaisuudesta. Dahomeyssa suuri osa asukkaista puhui paikallisten kielten lisäksi ranskaa ja jotkut vähän englantia, Nigeriassa (ja Biafrassa) puhuttiin omien kielten lisäksi hämmästyttävän sujuvaa, vaikkakin voimakkaan murteellista englantia. Tosin jotkut paremmin koulutetut ibot puhuivat englantia englantilaisella korostuksella, ja paljon paremmin kuin useimmat avustamaan tulleet eurooppalaiset.

Punaisen Ristin toimistossa työskenteli mm. alunpitäen kongolainen (batetela-heimosta niin kuin sankarinsa ja Kongon Demokraattisen Tasavallan ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba) Ludovique, poliittinen idealisti ja kommunisti, joka oli hankkinut tutkinnon Prahan yliopistossa opiskelemalla marxilaista politiikkaa ja tiedotusoppia. Hän ei pitänyt valkoisista ryhmänä, vaikka yksilöinä heidän kanssaan tulikin toimeen tyydyttävästi.

Oma afrikkalaisen politiikan ihmettelyni ärsytti häntä ja ilmeisesti myös mairitteli jossakin määrin. Joka tapauksessa öisten työvuorojen aikana hän kertoi Lumumbasta (jota hän kovasti muistutti näöltään) ja tämän politiikasta ja kuolemasta, Afrikan ja Dahomeyn sosialistisesta tulevaisuudesta, korruptiosta, odotettavissa olevista vallankumouksista (sellainen tapahtuikin Dahomeyssa pari vuotta Biafran sodan päättymisen jälkeen) ja poliittisista kokouksista muiden vasemmistolaisten afrikkalaisten kanssa monissa Afrikan maissa ja tietysti myös opiskeluajastaan Prahassa. Lopulta hän lähti Kinshashaan (vuoteen 1966 saakka nimi oli Belgian kuninkaan ja siirtomaarosvon, pimeäsydämisen Leopold II:n mukaan Leopoldville) johonkin poliittiseen kokoukseen, jolta ei enää palannut Punaiselle Ristille. Enkä tiedä mitä hänelle sen koommin on tapahtunut.

Ludovique edusti afrikkalaista keskiluokkaa, niin kuin toinenkin toimistovirkailija, laihajäseninen ja muutenkin pienikokoinen Maximilian, jolla oli neljä vaimoa, useita lapsia ja muutama rakastajatar siinä sivussa. Ludovique oli rodullisesti lähellä Keski-Afrikan ja rannikkoalueen mustaihoisia, länsimaalaisittain katsoaen hän oli "tyypillinen" afrikkalainen, Maximilian oli puolestaan Saharan alueen syvänruskeita ja sileäihoisia ihmisiä, Dahomeyssa koko ikänsä asunut ja siellä opiskellut talousmies. Ludovique halveksi Maximilianin pinnallisuutta ja poliittista välinpitämättömyyttä ja Maximilian taas pelkäsi Ludoviquen kiihkeyttä ja kongolaista alkuperää. Onneksi he eivät joutuneet juuri koskaan tekemään työtä yhdessä.

Yleensä eurooppalaisena katsoo afrikkalaista yhteiskuntaa ja ajattelee, että siinä ei ole kuin muutama vallankahvan ylellisyydessä elävä korruptoitu poliitikko, sotilas ja suurliikemies ja heidän alaisuudessaan valtava joukko sivistymätöntä "alaluokkaa", joka elääkituuttaa jatkuvassa puutteessa, syöpäläisten, tautien ja naapureidensakin raiskaamina.

Usein länsimaalaisilta unohtuu se, että, niin kuin kaikissa yhteiskunnissa, näiden kahden ääripään välillä on suurempi tai pienempi kyvykäs keskiluokka, joka on yleensä hyvin koulutettua väkeä ja joiden keskuudesta tulevat hallinnon virkamiehet, pastorit, opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit, kauppiaat, lehtimiehet, poliisit, sotilaat, poliitikot ja muut nykyaikaista yhteiskuntaa pyörittävät ja ylläpitävät ihmiset. Rikkaalla ja koruptoituneella yläluokalla on vähän tai ei ollenkaan vaikutusta ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Yhteiskunta pyörii rattaat kirskuen tai hyvin voideltuina huolimatta siitä, mitä yläluokka tekee muilta kansalaisilta varastamillaan rahoilla; tässä suhteessa meidän länsimaisen yhteiskuntamme ja afrikkalaisen yhteiskunnan erilaisuudessa on kysymys vain aste-eroista.

Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kirjoittaa keskiluokkaisesta afrikkalaisuudesta heristelemättä sormeaan, saarnaamatta tai valittamatta. Hän sanoo muutamassa haastattelussa kertoessaan länsimaalaisten suhtautumisesta kirjoituksiinsa mm:

"...I was writing about middle-class Africans who had cars and who weren't starving to death, and therefore (to them) it wasn't authentically African (story)..."

eli suomeksi jotenkin, että:

"...kirjoitin keskiluokkaisista afrikkalaisista, joilla on autoja ja jotka eivät ole kuolemassa nälkään, ja sen vuoksi (arvostelijoille) tämä ei ollut autenttista afrikkalaista tarinaa..."

Adichien tarkoitus on kertoa Afrikasta, joka ei ole suunnaton pakolaisleiri, vaan suunnaton ja värikäs maanosa, jolla on oma tulevaisuutensa ja jossa on menestyksellä elämäänsä elävien ihmisten joskus iloinen, joskus surullinen joukko omine tarinoineen, eikä vain yksi ja sama nälkäännääntyvien suurisilmäisten ja sairaan isovatsaisten lasten tarina, niin kuin länsimainen media asioista kertoo.

Adichie sanoo The Guardian-lehden G2-liitteen haastattelussa 8.6.2007:

"...On niin kuin afrikkalaisilla ei olisi lupaa olla eri yhteiskuntaluokista, että autentisuus olisi jotenkin synonyymi köyhyyden kanssa ja vaatisi eurooppalaisilta sääliä ja sympatiaa. Afrikka on paikka, johon länsimaalaiset menevät selvittelemään omia moraalikysymyksiään. Tätä näkee elokuvissa ja monissa Afrikkaa käsittelevissä kirjoissa, ja se ottaa rajusti päähän...Afrikkalaisten täytyy itse kirjoittaa omat tarinansa eikä antaa länsimaalaisten määrittää asioita heille kuten ovat tehneet jo viimeisen verisen sadan vuoden osalta..."

Adichien romaanista kerron lisää kunhan olen sen lukenut kokonaan, ja jos laiskuudeltani ehdin.

Kymmenen kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa

HUOM: tämä lastu sisältää elokuvan 10 kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa juonen kuvaksen ja on näin ollen ns. spoiler, tosin tämän elokuvan osalta sanoisin, että spoiler ei välttämättä ole mitenkään ertyisen paha asia.

Kuva: Tämän lastun kuvat ovat kaikki Vertigo Productions 'in WEB-saitilta

Kaikki taide riippuu tiukasti omassa mediumissaan – käytettävässä teknologiassa.

Kaunokirjallinen teos on kiinni toisiaan vasten rahisevilla kirjanlehdillä niin kuin ”kaksi parittelevaa heinäsirkkaa” inkeriläisen saunan lattialla kirjassa Samaa sukua (Anita Konkka, Tammi). Ja niin kuin kielletty rakkaus, painettu kirjallisuus – mediumina – elää oman määrätyn aikansa. Kun taiteelle olennaisen teknologian aika on loppu, taideteos häviää, sitä ei enää kukaan kuuntele, katsele eikä lue. Sen aika on ohi: niin kuin luolamaalausten, monimetristen freskojen, akustisen musiikin, ja paperille painetun sanan. Vaikka elää ehkä pitkäänkin museoiden vitriinien alla, tarkasti säädellyssä elinympäristössä, taas vain etuoikeutettujen harvojen herkkuna niin kuin olemassaolonsa alkuvaiheessakin.

Median muutoksella ei ole pienkansallisten tai pienvolyymien kulttuurien kannalta katsottuna pelkästään huonoja seurauksia.

Suomalaisugrilaiset kirjallisuusihmiset ovat kehittämässä aktivistiliikettä, ”etnofuturismia”. Sillä tarkoitetaan yrityksiä yhdistää vanha ja uusi kulttuuri ja ”hyödyntää postmodernin kulttuurin paras osa: simulaatio, tyylisekoitus, venäjäksi polistilistika, intertekstuaalisuus koko ulottuvuudessaan”. Noin määrittää etnofuturismia Kari Sallamaa Oulun yliopistosta esitelmässään ”Etnofuturismin filosofia suomalais-ugrilaisten kansojen säilymisen perustana (Etnofuturismin III maailmankonferenssi, Tartto 5.5.1999)

Otetaan esimerkiksi vaikka Australian aboriginaalien tarinaperinne ja sen tunnettuus. Tietysti tunnet sen perinteen ja kaanonin kuin omat kaloritaulukkosi, jos asut Australiassa ja olet sillä tavalla ehdollistettu. Ilman internetiä meille muille tunteminen on kovan vaivan takana. Sama koskee suomalaisugrilaisia kulttuureja niiden omien asuinalueiden ulkopuolella, ja varmaan osaksi sisäpuolellakin.

Monille Arvoisista Lukijoista on ehkä tullut tutuksi australialainen elokuva Rabbit-proof fence. Se kertoo tarinan kolmesta siskoksesta, ”sekarotuisista” aboriginaalitytöistä, jotka englantilaisten siirtomaaherrojen (tyttöjen ”sekarotuisuus” johtuu tietysti herrojen siemenestä) toimesta kaapataan kodeistaan koulutettaviksi valkoisten siirtolaisten palvelijoiksi, koska hyvää tarkoittavat mutta rasistisen ylemmyydentuntoiset englantilaiset olettavat sen ainoaksi koulutukseksi, joka aboriginaaleille voi yleensä antaa.

Elokuva on oikein hyvä ja suositeltava katsottavaksi, mutta itseäni vaivaa siinä yksi merkillinen seikka. Ja se on sentimentaalisen (ja lisäksi haluaisin kääntää tähän sanan patronising suomeksi, mutta en löydä sopivaa sanaa, ”alentuva” ehkä) voivotteleva ja yliosoitteleva suhtautuminen alkuasukkaisiin, elokuvasta puuttuu todellisen myötäelämisen tuntu, puhuminen vertaisistaan ihmisolennoista.

Toinen Australian aboriginaaleja kuvaava elokuva, jota voi myös varauksin suositella, on vuonna 1980 julkaistu Manganinnie – tulen kantaja, alkuperäiseltä nimeltään Manganinnie, ohjaajana valkoinen tasmanialainen John Honey, perustuu samannimiseen nuortenromaaniin, kirjoittaja tasmanialainen Beth Roberts (kuollut 2001), ja tuotanto Tasmania Film Corporation. Tarina on sijoitettu 1830-luvun Tasmaniaan, jolloin saaren aboriginaalit olivat jo häviämässä (ja ovat ”sukupuuttoon” kuolleita nykyajassa).

Päähenkilö, Manganinnie (australialainen aboriginaali näyttelijä Mawuyul Yathalawuy), on yksinäinen nainen, jäänyt ainoana henkiin heimostaan, englantilaiset sotilaat murhasivat muut heimon jäsenet.

Manganinnie ei osaa tehdä tulta, ja hänen on sen vuoksi kannettava ”ikuista tulta” mukanaan selviytyäkseen hengissä. Hän tapaa valkoisen tytön, joka on eksynyt ja pelastaa tämän hengen samalla, kun etsii omaa kansaansa.

Merkittävä, mutta pitkäveteinen, alun perin kai nuorille tarkoitettu filmi (paremminkin ehkä aikuisille sopiva hitautensa ja teemojensakin vuoksi). Tässä filmi onkin mainittu vain symbolisena eleenä, ja aasinsiltana varsinaiseen lastuun, jossa myös kuvataan ”ikuista tulta”.

Nimittäin, helmikuun viimeisenä viikonloppuna kävimme leffassa, jossa ei paljoakaan tapahtunut ja jossa näyttelijät puhuivat kieltä nimeltä ganalbingu, jota puhutaan Australian Pohjoisen Territorion, Arnhem’in maan, koilliskulman suoalueella nimeltä Arafura. Elokuvan nimi oli 10 canoes, 150 spears and 3 wifes (10 kanoottia, 150 keihästä ja kolme vaimoa), ohjaaja australialainen Rolf De Heer.

Jos filmiä katsoisi ”valkoisin silmin", sitä voisi kutsua surrealistiseksi komediaksi. Siinä on rakkautta, tragediaa, taistelua, jopa kuolemaa, niin kuin meidän kulttuurimme filmeissä, mutta ei tarkoituksetonta väkivaltaa.

Tämä on niitä elokuvia, joista katsojilla on vahvasti kahtia jakautuvat mielipiteet: uteliaanihaileva hyväksyntä tai tylsäksi tekotaiteeksi tuomitseva torjunta.

Elokuvan kertojan, joka puhuu Australian englantia voimakkaalla aboriginaalilla korostuksella, narratiivi alkaa näin:

'Bout time to tell you a story, eh? Then I'll tell you one of ours...

It is longtime ago. It is our time, before you other mob came from cross the ocean...longtime before then. The rains been good and ten of the men go on the swamp, to hunt the eggs of gumang, the magpie goose. One of the men, the young fella, has a wrong love, so the old man tell him a story...a story of the ancient ones, them wild and crazy ancestors who come after the spirit time, after the flood that covered the whole land...

It's a good story, this story I'm gonna be tellin' you 'bout the ancient ones. There's more wrong love in this story, and plenty spears too, and plenty wives...too many wives if you ask me...a beautiful young one and a bit of a jealous one and the older wise one and even more wives than that...’

Elokuvan kertojaäänenä on kuuluisin Australian aboriginaalinäyttelijä, David Gulpilil, joka tuli maansa ulkopuolella erityisen tunnetuksi sympaattisena aboriginaalina, nimeltä Neville Bell, elokuvassa Krokotiili-Dundee. Hänen poikansa, Jamie Gulpilil, esittää elokuvan kahta, eri ajassa elävää nuorta päähenkilöä, nimeltään Dayindi ja Yeeralparil, jotka ovat vahingossa rakastuneet vanhemman veljensä nuorimpaan vaimoon.

Opettaakseen veljelleen oikeita tapoja vanhempi kertoo nuoremmalleen tarinan kolmesta vaimosta, väärästä rakkaudesta, kidnappauksesta, pieleen menneestä kostosta, pelottavasta sotaretkestä ja yleensäkin väärän, eli heimoa suojelevan perinteen vastaisen, käyttäytymisen aiheuttamasta häiriöstä rauhallisessa puolentusinaa risumajaa käsittävässä heimokylässä.

Aboriginaaleilla on meistä, indoeurooppalaisen kulttuurin läpitunkemista eurooppalaisista, poikkeava ajan käsitys, joka ehkä on jotenkin sukua muinaissuomalaisten maailmankuvalle. Heillä on käsite Dreaming, joka kuvaa myyttisiä heijastumia, tarinoita, ajalta kaukana menneisyydessä, ajassa, josta ei voi tietää muuten kuin unien ja suullisen kertomaperinteen avulla. Suomalaisugrilaisina, jos vielä omaisimme kollektiivista heimomuistia Kalevalan tai Kalevipoegin lisäksi, ymmärtäisimme hyvin tällaisen ”uniajan” olemassaolon.

Elokuvassa itsessään on kolme aikatasoa: kertojan aika, nykyajassa niin kuin tuosta yllä olevasta narratiivin pätkästäkin huomataan; tarinan varsinaisen aikataso jossakin epämääräisessä menneisyydessä, ehkä satoja vuosia sitten, ja opetustarinan aika vielä kauempana, primaarisessa ”Uniajassa”, ehkä tuhansien vuosien takana nykyajasta katsottuna.

Elokuvassa nämä aikatasot merkitään katsojaa varten värien käytöllä.

Nykyaika näytetään väreissä: siinä ei ”tapahdu mitään”, eikä esiinny muita henkilöitä kuin kertoja ja hänkin vain äänellään.

Väärän rakkauden aika esitetään mustavalkoisena: siinä ajassa vanhempi veljeksistä kertoo opetustarinan nuoremmalle, tätä kutsutaan siinä ajassa Dayindiksi.

Ja kaukainen ”Dreaming”, ”Uniaika”, eli opetustarina kerrotaan väreissä; siellä nuoremman veljen nimi on Yeeralparil.

Aikatasot sekoittuvat tarinan kerronnassa, mutta niiden kulkua on helppo seurata väriensä vuoksi

Mustavalkoisessa osuudessa nuorempi veljistä, Dayindi, on siis rakastunut vanhemman veljen nuoreen vaimoon, joka on kaunis, seksikäs ja terveen pehmeänpullea. Kylän miehet lähtevät kanootintekomatkalle ja vanhempi veli käyttää tilaisuutta Dayindin opastukseen kertomalla tarinan mystisestä menneisyydestä. Sattumalta sielläkin nuorempi veli, Yeeralparil, oli rakastunut vanhemman veljensä nuorikkoon.

Elokuvassa, ja aboriginaalien keskuudessa muutenkin, naisten ja miesten roolijako on selkeä. Naiset keräilevät, tekevät ruoan ja motkottavat kotoisasti laiskoille miehilleen. Miehet, joilla saattaa olla useita vaimoja, menevät metsälle, rakentavat kanootteja, yöpyvät pysyviksi tilapäisyösijoiksi puunoksille rakennetuilla lavoilla, istuskelevat tulilla, elävät tovereina ja toteavat toisilleen itseensä tyytyväisinä vaimojen käyttäytyvän niin kuin vaimojen kuuluu. Väärää rakkautta ei salata, mutta sitä ei hyväksytäkään. Nuoremman on saatava opetus osatakseen takaisin oikealle tielle.

Uniajassa esi-isät kohtaavat metsästäessään sattumalta miehen vieraasta heimosta ”omalla alueellaan”. Vieras on komea ja miehet pelkäävät oman asemansa puolesta, jos heimon naiset sattuisivat tapaamaan tämän. Tosin yksi miehistä toteaa, että ”älä koskaan luota mieheen, jolla on pienet munat”. Muut ovat samaa mieltä ja vieraan ryhdyttyä tekemään hävyttömästi tarpeitaan heimon pyhälle maalle hänet tapetaan”vahingossa”.

Sitten yksi vanhemman veljen kolmesta vaimosta häviää ja heimo päättelee tämän tulleen kaapatuksi läheisen jokiheimon toimesta kostona tapetusta miehestä. Asia on vakava ja voidaan korjata oikeutetulla sodalla, jossa ”joukkotuhoaseina” ovat pitkät teräviksi tulen avulla hiotut keihäät.

Jokiheimo ei olekaan kaapannut keskimmäistä vaimoa, joka elokuvan lopussa ilmestyy omin päin takaisin kotikonnuille. Rangaistus väärästä käyttäytymisestä, pienimunaisen miehen tappamisesta, on kova: molemmat veljet joutuvat – lakien mukaisesti – toimimaan jokikansan sotureiden keihäänheiton maalitauluina. Heittoetäisyys on tarkasti ikiaikaisen ”heimojenvälisen sotalain” säätelemä. Heittopaikka mitataan yhteistoimin, veljekset asettuvat maaliksi ja väistelevät parhaansa mukaan heitä kohti heitettyjä keihäitä. Lopulta vanhempi veljeksistä saa kuolettavan osuman.

Takaisin kotiin palaavat soturit hautaavat sotasankarinsa. Nuorempi veljeksistä perii sodassa kaatuneen omaisuuden, mukaan lukien kaikki kolme vaimoa. Hän yrittää päästä nuorimman vaimon majaan ansaitsemalleen palkinnolle. Mutta asia ei ole niin yksiviivainen: naiset nimittäin määräävät omassa reviirissään, kotitulilla, perheen sisäisen järjestyksen ja Yeeralparil joutuu ensimmäiseksi jakamaan vuoteen vanhimman vaimon kanssa.

Tarinan opetuksena nuori Yeeralparil saa ansaitsemansa rangaistuksen väärästä rakkaudesta: hääyön ”vanhan” naisen, saattaa olla jo lähes kolmekymppinen, vuoteessa ja joutuu edelleen odottamaan unelmiensa täyttymystä, teini-ikäistä pullukkamorsiantaan, vaikka onnen tiellä ollut vanhempi veli on nyt kuollut.

Omassa ajassaan nuori Dayindi ymmärtää tarinan avulla väärän rakkautensa olevan kiroukseksi ja jopa kuolemaksi rauhalliselle heimolle ja rauha palaa taas Arafuran soille.

Filosofi Henri Bergson on sanonut jotenkin, että ”koominen absurdius on luonteeltaan unien kaltainen”. Se kuvaa hyvin tämän elokuvan luonnetta. Koko tarina on kuin absurdi uni.

Itselleni yllättävää ja silmiä avaavaa on se, että tarina kerrotaan huumorilla. Jotenkin sitä on, sen kummemmin asiaa pohtimatta, tyytynyt sellaiseen ajatukseen, että luonnonkansojen tarinat olisivat totisia haltiasatuja, joissa ei huumorilla ole paljoa tilaa.

Tällaista käsitystä on vahvistamassa Kalevala, josta puuttuu lähes kokonaan koominen kerros, angstia, surua ja murhetta sen sijaan on yllin kyllin. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Lönnrot jätti komiikan tarkoituksellisesti pois Iliaan ja Odysseian tosikkojen hengessä. Mutta huumori on suomalaisenkin kulttuurin tärkeimpiä ominaisuuksia. Jos näin on meillä nykyihmisillä, niin täytyy olla myös meitä edeltäneillä tarinankertojilla, emmehän ole sanottavasti muuttuneet ainakaan kymmeniin tuhansiin vuosiin.

Freud on rinnastanut huumorin ja unet piilotajunnan oikotieksi sielun syvimpiin kerroksiin. Ehkä sillä kosketellaan primaarista osaa sielussa, johon ei muuten pääse käsiksi kuin unissa.

10 kanootissa on jopa pieruvitsi, joka riemukkaasti yhdistää aboriginaalit oman kulttuurimme ihmisryhmiin. Pieruvitsi on nimittäin komiikan pohjarakenteeseen punottua perusmateriaalia. Niinkuin vitseistä, Spede Pasasesta ja Ves-Matti Loirista yms. tiedämme, komiikka syntyi ruumiintoimintojen ja vahinkojen, kuten kaatuilun ja muiden pikkuonnettomuuksien, aiheuttamasta myötäelämisen (hyväntahtoisen vahingonilon) mielihyvästä.

Tämä elokuva ei, eivätkä sen henkilötkään, kiiruhda eteenpäin erityisen riehakkaasti. Eri aikatasoilla käytetään jopa täsmälleen samoja, lähes liikkumattomia otoksia, vain värejä ja katsojalle kuuluvaa dialogia vaihdetaan; kohtaukset muistuttavat paikka paikoin enemmän valokuvia kuin elokuvan pätkiä. Tarina etenee pääosin suullisesti: David Gulpilil’in narratiivina (englanniksi) ja pääasiassa Arafuran alueelta palkattujen näyttelijöiden dialogina (ganalbingu-kielellä).

Nykyajan kiireinen katsoja saattaa olla kärsimätön hitaasta etenemisestä, mutta se on oudolla tavalla turvallista ja tyydyttävää: aivan kuin jollakin epämääräisen atavistisella mielentasolla tietäisi, että se on juuri oikeaa ihmisen elämää. Henkilöt seisoskelevat tai istuskelevat kiireettömissä ryhmissä, kanooteissaan tai kotilieden (nuotiotulien) ympärillä, vinoilevat toisilleen ystävällisesti tai kävelevät pitkässä ruodussa keihäät olkapäillään samalla, kun tarina etenee suullisesti.

Tämä on miellyttävä elokuva, jota suosittelee mielellään vaikka muidenkin katsottavaksi.

Idealismi, taistelulaulut ja Glazunov

Kuva: Ilja Glazunov, Venäläinen laulu vuodelta 1960

Kirjailija Arto Virtasen uudella blogilla Arton rälssi kirjoitetaan tänään otsikolla Kenen joukoissa idealismi seisoo Vapun kunniaksi idealismista ja sen taistelulauluista, joille ei kirjoittaja löydä vastineita porvarillisista piireistä.

Olisi ehkä syytä tässä yhteydessä unohtaakin sodanaikaiset taistelulaulut, valkoisten laulut vuoden -18 kieppeiltä ja (tietysti )1930-luvun laulut, vaikka näissäkin oli idealismia, jota Arton rälssi kaipailee, mutta historian tuomio on ne tuominnut ideattomiksi ja pyyhkinyt tai pyyhkimässä pois kollektiivisesta muististamme. Historiaa ei kuitenkaan ole syytä pyyhkiä pois, muuten siitä ei voi mitään oppia. Ei sitä pidä kirjoittaa uudestaankaan, mutta tätä on jo paljon vaikeampi välttää, niin kuin 60-luvun analyyseistä on viime aikoina nähty. Katumus on ankara sielun kolkuttaja yhdelle jos toisellekin.

Idealismi kanavoituu sinne suuntaan minne kanavoituu ympäröivän yhteiskunnan tilanteiden mukaisesti vähän niinkuin säätilat korkeiden ja matalien paineiden vaikutuksesta. Jälkikäteen, jälkiviisaana, voi tietysti kutsua asioita niiden oikeilla nimillä, mutta ajassa eläjänä nuoret rinnat sykkivät, ja haluavat kiihkeästi sykkiäkin, idealistisessa tahdissa, joka monella tavalla ohjataan niiden sydämien ulkopuolelta.

Oma sydän on aikanaan sykkinyt innokkaan rytmikkäästi monien taistelulaulujen tahdissa silloin 60-luvulla, joten en halua syyllistää sen ajan idealisteja sen kummemmin kuin aikaisempienkaan aikojen.

Muistettava tietysti on, että jokaisen idealistin takana kurkkii poliittisen inhorealistin naama odottavan kyynisine hymyineen.

Arto oli etsinyt Ilja Glazunovin maalauksia googlella, mutta ei ollut löytänyt. Tuossa ylhäällä on yksi, imuroitu (eli siis kai varastettu) venäläiseltä saitilta nimeltä Ilya Glazunov, jolta löytyy paljon muitakin taiteilijan töitä. Niin kuin tuo allakin oleva.

Kuva: Ilja Glazunov, Lokakuun tulet vuodelta 1986

Pariisiin, tutustumaan kultaisiin aikakausiin

Aamulla on edessä matka Pariisiin pariksi päiväksi kävelemään Seinen rannoille, vierailemaan Shakespeare et Co:ssa kirjoja hypistelemässä ja parissa näyttelyssä.

Grand Palais'ssa on vanhan intialaisen taiteen näyttely kultaiselta Guptan imperiumin aikakaudelta (L'Âge d'or de l'Inde classique, L'Empire des Gupta). Toisena valittuna kohteena on Musée d'art et d'histoire du Judaïsme, jossa käymme toisessa "kultaisen aikakauden" näyttelyssä nimeltään Rembrandt and the New Jerusalem, Jews and Christians in Amsterdam during the Golden Age .

Syömässäkin täytyy käydä: perjantai-iltana pohjoisafrikkalaiseen Kabylia-ravintolaan Bastillen aukion laidalla, ja lauantai-iltana menemme vähän "hienompaan" thai-ravintolaan, nimeltään Kok Ping, joka sijaitsee Balsac-kadulla Champs-Elysées vieressä.

Champs-Elysées on aikanaan nimetty Elysionin kenttien mukaan, joka taas oli meidän onnelamme, onnellisten saarten, tapainen utuisten unien onnenpaikka, Shangri La, jota ei tietysti todellisuudessa ole sellaisena olemassa - edes karjalaisissa bomba-taloissa.

Lomamatkailija.com:n saitilla pääsee ihailemaan Champs-Elysées:sta otettuja kuvia. Siellä on tietoja monista muistakin maailman turistikohteista.

Etappisikojen jalostusta

Kuva: Wim Delvoye, Galerie Emmanuel Perrotin, 76, rue de Turenne 75003 Paris, Paris

Jostakin porsaspoikueesta on uskaltaumassa ulos- ja karkuunpääsyä yksi nuorehko etappisika, josta saatetaan kuulla enemmänkin tulevaisuudessa (koristeellisen poikueen kuva yllä, arvelen ovensuussa kärsä innokkaan uteliaana pystyssä ja takapuoli tiukasti suojattuna vasten nurkkaa kököttävää otusta ko. etappisiaksi). Alkupalaksi hän välittää tietoa Korowai-heimon noidista nimeltä khakhua.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että hän on pelästynyt kiukkuisia kommentoijia jollakin saitilla ja on jättänyt kommentointimahdollisuuden pois uudelta, ihastuttavannäköiseltä blogiltaan. Ehkä on siinä tehnyt ihan viisaasti, sitä tiedä minkälaisen kommenttipommin saisi jos antaisi tulla ovesta sisään. Ensimmäinen postaus on tosin päivätty 1. Aprillia, joten jatkosta emme voi olla täysin varmoja. Osoite on kuitenkin lisätty oikean sivupalkin Aikalaista-otsikon alle.

Onnea yritykselle, etappisika.

Tracey Emin taiteesta

Englantilainen taiteilija, julkkis ja vanhuuttaan haisevien (taide)arvojen repijä Tracey Emin kirjoittaa joka perjantai kolumnia The Independent –lehdessä.

Aikaisemmin tällä viikolla oli uutisissa, että Emin on nimetty Royal Academy ’n jäseneksi. Uutinen saattaa olla yllätys monelle taide-elämää seuraavalle, Emin ei ole tunnettu mukautuja, konformisti. Hänen Turner Prize –kilpailuun muutama vuosi sitten osaa ottanut sijaamaton vuoteensa likaisin lakanoin (My Bed) ei ehkä ollut suurta taidetta (vaikka tulikin toiseksi siinä kilpailussa, voittajaa tuskin kukaan edes enää muistaa), mutta ainakin se veti turpaan homehtuneita (taide)arvoja, mikä taiteella ehkä onkin tehtävänään, sen lisäksi, että se informoi, elävöittää ajatuksia, istuttaa uusia ja on muutenkin kipuna yhteiskunnan takapuolessa (OK, tämä idiomi ei oikein istu suomenkieleen, mutta ”so what”).

Tämänpäiväisessä kolumnissaan (hienoja kirjoituksia, joita lukee mielellään jok’ikinen perjantai ja ihastelee tai kiroaa riippuen sisällöstä tai omasta mielentilasta) siis tänään Tracey Emin juhlii uutta akateemikon arvoaan ja kirjoittaa taiteesta mm. näin:

”Ra, RA, Ra, a Ra, Ra, Ra! Mitä se tarkoittaa, että on Kuninkaallisen Akatemian jäsen? … Odotan innolla saadakseni sen selville… Olen ollut useilla Akatemian illallisilla, ja käynyt kiinnostavia keskusteluja…

Keskustelemme ehkä tulevaisuudessa näistä: Sitoiko Turner itsensä todellakin mastoon? Tuhosiko Ruskin todellakin Turner ’n pornokokoelman? Olisiko Jasper Johns tehnyt niin erilaista taidetta, jos hänen nimensä olisi ollut John Jasper? Oliko Jackson Pollock CIA:n ja mafian palkkalistoilla? Oliko hänen alkoholisminsa avunpyyntöä, ja hänen kuolemansa itsemurha?...

…Ovatko Andy Warhol ’in muotokuvat saksalaisista teollisuuspampuista paskaa taidetta vai fantastisia monumentteja 20. vuosisadan taiteelle?...

…Pitäisikö Matissen taide nähdä erillään hänen poliittisista mielipiteistää? (Matisse oli äärioikeistolainen nationalisti. Toim huom.)…

…Myikö Picasso todella huonot maalauksensa natseille ja piti parhaansa työhuoneensa nurkkassa muun roskan knassa? Vai oliko asi päinvastoin?...

…Olen viime aikoina saanut paljon muitakin kunnianosoituksia. Sanoin ystävälleni Rudi Fuchs ’ille (hän on arvostettu taidehistorioitsija, 30 vuotta Stedelijk Museum ’in johtajana ja maailmankuulu Rembrandt –asiantuntija: ”Miksi luulet, että minulle annetaan niin paljon kunnianosoituksia yhtäkkiä?”. Hän vaipui syviin ajatuksiin ja näytti syvälliseltä, ja sanoin pehmeällä professorimaisella hollantilaisaksentillaan:

'Ah, tämä on itsestään selvää. Kuolet kohta.'…

…Ja sitten puhuimme lisää. Tapahtuuko yhteiskunnassa aina parin kolmen vuosikymmenen välein suunnan muutos? Voimme nähdä 70-vuotiata hippejä Zimmer-laseissaan harhailemassa San Franciscossa. 55-vuotias punk turistina King’s Road ’illa perhe perässään. Mummy punk, Baby punk, Daddy punk, Granddaddy punk,. Suloista. Ja Grand Finale: 60-vuotias Hell’s Angels pankinjohtaja ajamassa Harley Davidsonia New Forest ’in läpi sunnuntaiiltapäivänä…

…On hyvä, että minusta tehtiin Kuninkaallinen Akateemikko. Se on hyväksi muille akateemikoille. Se ei tarkoita, että minusta on tullut mukautuja; se tarkoittaa, että Kuninkaallinen Akatemia on muuttunut avoimemmaksi, mikä on tervettä ja briljanttia. Joskus minun täyttyy muistuttaa itseäni kuinka tyhjää elämäni olisi ilman taidetta. Otan taiteen olemassaolon liian usein itsestään selvyytenä, eikä näin pitäisi tehdä. Taide on jotakin, jonka puolesta pitäisi taistella, koska niin usein, jopa meidän yhteiskunnassamme, taidetta ylenkatsotaan liian helposti. Tämä jokin, läsnäolo, joka on koskettanut tätä maailmaa, ihmislajin tietoisuutta, tuhansien ja tuhansien vuosien aikana, lykätään vieläkin syrjään ja se työnnetään alimmaksi niistä keinoista, joita ihminen tarvitsee selviytyäkseen

[lajina].

Että siihen malliin. Ulkona sataa ja on 10 astetta lämmintä. Tuuleekin, kevät taitaa olla tulossa. Ja ehkä kesäkin.

Lisää Venus-taidetta

Virtuaaliystävä Marja-Leena Rathje antoi edellisen lastun kommenteissa vihjeen omista töistään, joissa on käytetty muusana Willendorfin Venusta. Sarjan nimi on Nexus ja niitä löytyy täältä.

Muuten, kun käytte Marja-Leenan etusivulla, kiinnittäkääpä huomiota lastun Hands in Rock Art kuvassa näkyviin käsiin.

Suurin osa näyttää olevan oikeita käsiä, vaikka löytyy sieltä joukosta joku vasenkin käsi. Luin jostakin, että näiden kalliomaalausten käsien jakauma vasemman ja oikean puoleisiin noudattelee suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin nykyinenkin kätisyys. Eli vasenkätisiä on jotakin 15 %:n verran.

Jostakin syystä vasenkätisyys on säilynyt aikojen yli, joten sillä täytyy olla lajin säilymistä ylläpitävä etu, mikä se sitten onkin. Ehkä aivojen oikeapuoli tuo yhteiskuntaan oikeakätisten käytännöllisyyden, suunnistustaidon, metsästystaitojen ja ilmeisen väkivaltaisuuden vastapainoksi joitakin pehmeämpiä arvoja, jotka ovat välttämättömiä lajille juuri tuon 15 %:n verran.

Damien Hirstin preserveerattu karitsa

Tämä linkki liittyy edellisen lastun kommenttipuheenvuoroihin esimerkkinä taiteen määrittelyn vaikeudesta.
Google-kuvahaun tulos kohteessa http://www.artchive.com/artchive/h/hirst/hirst_flock.jpg

Intention osumia ja harhoja

Kuva Bolshoi teatteri: Giselle-baletti kaudella 2006-2007

"Oliko se joka syntyi sama kuin se joka kuoli?", Leena Krohn: Tainaron.

”Kirjoittajat kirjoittavat harvoin ajatuksista, joita he ajattelevat. Yksinkertaisesti sanottuna he kirjoittavat ajatuksista, joita he ajattelevat toisten ihmisten ajattelevan heidän ajattelevan”, Ethan Hubbard, amerikkalainen valokuvaaja ja kirjailija.

Parin viikon takaisella suomenmatkalla luin muiden muassa Aamulehteä ja Hesaria, joissa kerrottiin 50 vuotta täyttäneestä säveltäjä Jouni Kaipaisesta ja hänen sävellystyöstään.

Kaipainen näyttää olevan sellainen taiteilija, että hän tuntee olevansa ”viestin” välittäjä. Monet muutkin taiteilijat taitavat tuntea samanlaista viestipakkoa. Taideteos ei siis olisikaan (vain) taideteos, luotu puhtaasti taiteen vuoksi, vaan sanoma-astia, tai pisara taiteilijan viisauden lähteistä.

Tosin haastateltu säveltäjä ei varmuudella tiennyt, mikä viesti oli välitettävänä ja alkoi puhua tunnetiloista ja sen sellaisista, jotka ovat hyvinkin kaukana viestistä informaation tai sanoman välittäjänä. Vähän ilkeämielisesti, mutta ilman suurempia ponnisteluja, mieleen välähti kliseinen sanonta suutarin ja lestin pysyvästä suhteesta (joka, sivumennen sanottuna, sopisi hyvin tälle lastunikkarillekin).

Mutta se herättää myös kysymyksen: Edeltääkö intentio taideteoksen syntymistä vai taideteoksen tarkoituksellinen tulkinta intention syntymistä?

Kaipaisen jutut palauttivat mieleen myös illan muutama viikko sitten. Katselin Mezzo-kanavalta Bolshoi-teatterin taidolla esittämää, Sergei Prokofjevin kaunista Romeo ja Julia –balettia, lueskelin postista juuri tullutta Kirjailija-lehteä ja yritin olla nukahtamatta ennen aikojani. Monet baletit – ja oopperat – ovat kyllä hyviä unilääkkeitä ja niin on myös Romeo ja Julia ja, yllättävästi, Kirjailija-lehtikään ei häviä näille paljoa siinä suhteessa, mikä puolestaan toi mieleen vanhan kliseen suutarin mukuloista ja näiden kengistä. Unilääkkeenä toimiminen ei ehkä kuitenkaan ole taiteilijan tarkoittama taideteoksen tarkoitus (välitön ongelma: Levon hetki nyt lyö, jo valkenee yö...).

Mutta muistelin nuokkuessani myös, kun yhdessä menneen kesän heinäkuun viikonvaihteessa, vuoden kuumimmassa, harhailin Knokken rantabulevardilla ja ajattelin taiteilijan tarkoitusta teokselleen: intentiota. Olin nimittäin edellisen kesäillan viihteeksi kuunnellut Dimitri Šostakovitšin 5. sinfoniaa BBC 2:lta, jossa esitettiin Proms’ien seniltaista konserttia Lontoon Albert Hall’ista.

Šostakovitšin 5. sinfonian ensimmäisessä osassa on vaihe, jota on vaikea sivuuttaa saamatta ainakin muutamia tippoja herkkämieliseen silmäkulmaansa. Tunne on ehkä esteettisempi kuin juodessa ja erityisesti kuunnellessa Finlandiaa, varsinkin sen eteerisen hymnitaitteen iskiessä yllättäen hennon huilumaisesti melun ja kakofonian sekä hämmästyttävän merkillisen orkesterihöyrykoneen puuskutuksen keskeltä kansallisuustunteen herkistämiin neuroniliitoksiin jossakin aivojen kosmisen mustan massan kolossa, joka on varattu juuri sellaisia tarkoituksia varten.

Tuo höyrykone-vertaus tulee muuten, jonkinlaisen onomatopoeettisen kytkennän lisäksi, Atso Almilalta, joka puhuu orkesterista koneena ja tietysti kapellimestarista taitavana koneenkäyttäjänä.

Eikä vertaus taida kovin hullu ollakaan. Atso on muutenkin viisas mies.

Itse asiassa niin viisas, että aina keskustellessamme, kun minä sanon jotakin viisasta musiikista, hän menee omituisen hämmentyneen ymmärtävän näköiseksi. Ja sanoo sitten musiikista jotakin vielä viisaampaa, jota minä en ymmärrä. Mutta en halua näyttää ymmärtämättömyyttäni ja sanon puolestani jotakin mielestäni vielä hyvin paljon enemmän viisaampaa, ja Atso menee hämmentyneen näköiseksi ja…niin edelleen. Merkittävää on, että emme ole vielä joutuneet riitaan mistään asiasta, vaikka olemmekin erilaisten naimakauppojen kautta jotakin täysin määrittelyjen ulkopuolella olevaa sukulaissuhdetta. Ja sukulaisten tulisi tietysti sosiaalisen olemassaolon lakien mukaan olla pysyvästi hedelmällisessä riitasuhteessa.

Mutta ajattelin siellä television edessä nuokkuessani myös taideteosten intentioita, intentioharhaa ja Kalle Puolakan intentioharhan harhaa. (Eikö muuten Kallen nimi ole todistus siitä, että nimi ei ole enne. Kallepuolakan pitäsi nimensä mukaan tietysti olla maanviljelijä Mikkelin maaseurakunnasta eikä Kiasman mahdollisesti tuleva johtaja tai estetiikan mahdollisesti pitkäaikainen professori tai edes mahdollinen suuri, suomalainen filosofi.)

Sibelius saattoi hyvinkin tarkoittaa Finlandia-hymninsä (alun perin nimeltään Suomi herää) aikataivaan rannassa jo silloin näkyvän, itsenäisen Suomen kansallistunteen tulkiksi. Eli sitä musiikin maallikkona, erityisesti näin 89. itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä, helposti ja jotenkin yli-ihannoivasti ajattelee, että tulevalla kansallissäveltäjällä on ollut mielessään jo kirjoitushetkellä tällainen siveellisesti ja kansallisesti korkealentoinen intentio, ja että hän rakensi musiikkinsa valmiiksi tulevien sukupolvien paatoksellisia nationalistikyyneleitä varten.

Myytithän syntyvät juuri näin: tarkoituksettomasta tai tarkoituksellisesta väärinymmärtämisestä. Nimittäin nykyajassa luodulla Sibelius-saitilla sanotaan säveltäjän intentiosta jotenkin ristiriitaisesti tähän tapaan:

Sibelius halusi kuvata yleisemmin Suomen heräämistä ja taistelutahtoa. Myöhemmin Sibelius kertoi Jalmari Finnelle, että hänellä ei säveltäessään ollut käsitystä Finlandian erikoislaadusta. Vasta viedessään partituurin puhtaaksikirjoittaja Ernst Rölligille hänelle tuli mieleen, että sävellys taisi olla jotain tavallista huomattavampaa.

Oli miten oli, Finlandia-hymni sopisi ehkä paremmin meille kansallislauluksi kuin saksalaisen Friedrich Paciuksen säveltämä Maamme, jota kutsuvat naapurissa kauniilla vironkielellä nimeltä Mu isamaa, mu õnn ja rõõm. Ja apropos, ollessani Punaisen Ristin rauhantöissä Biafran sodassa, kuulin Finlandia-hymnin juuri oikeassa käytössä: hetken itsenäisyydestä haaveilleen ja katkerasti taistelleenkin, pienen ja sisukkaan Biafran tasavallan kansallislauluna. Mutta eipä laulu sitä pientä maata auttanut itsenäistymään ja siitä on jo melkein ihmisikä aikaa joka tapauksessa, joten se siitä.

Musiikki kirjoitettuna ja esitettynäkin on sinällään intentiovapaata huolimatta sen aiheuttamista lisko- tai lintuaivojemme voimakkaista tunnetiloista ja muista reaktioista.

Nuoteilla tai nuottiryhmillä (tai ääniaalloillakaan) ei ole mitään sisäisiä merkityksiä. Musiikilla on (satunnaisen musiikinkuluttajan kannalta onneksi) usein selväkielinen nimi vihjeenä siitä, mitä tarkoituksellisia ajatuksia säveltäjä ajatteli säveltäessään. Musiikkikappaleen osien sisältä löytyvät nuotit tai edes sen elitistinen muotokieli eivät mitenkään erityisesti kerro esimerkiksi Suomen kansan, tai minkään muunkaan kansan, kamppailusta identiteettinsä puolesta venäläistä sortovaltaa vastaan.

Sen sijaan musiikki voi kertoa säveltäjän tarkoittamasta yleisöstä esimerkiksi näin: jenkka: kehä III:n ja Impivaarankin takaiset, maailmasta eksyneet juntit, rokki: pintajengi, pop: muotiin höyrähtäneet Big Brother'n katsojat, hiphop: lökäpöksyiset seinäntuhrijat ja rullalautailija, klassinen: vanhat pierut.

Teoksen nimi, sanotaan vaikka Finlandia tai Suomi herää tai Nousevan auringon maa (biafralaisten Finlandia), antaa viitteen – tai peittää vielä paremmin – säveltäjän mahdollisesti alkuperäisestä intentiosta, antaa ensimmäisen illuusion teoksen tietynlaisesta merkityksestä. Musiikin tunnelataus joko vahvistaa tai heikentää nimen antaman illuusion. Toisaalta sävellyksen synnyttämä tunnelataus voidaan nimellä ja lyriikalla ohjata palvelemaan tiettyä tarkoitusta.

Alla Nousevan auringon maan toinen säkeistö:

...Hail to Biafra, consecrated nation,
Oh fatherland, this be our solemn pledge:
Defending thee shall be a dedication,
Spilling our blood we’ll count a privilege;
The waving standard which emboldens the free
Shall always be our flag of liberty...

Šostakovitšin musiikki on kai selvemmin tilattua intentiomusiikkia kuin monilla muilla säveltäjillä (1. sinfonia oli tietysti nuoruuden vapaan intomielinen tuote). Kalle Puolakka kertoo asiasta pamfletissaan Intentioharhan harha (Estetiikan ainejärjestön, Aistimuksen, Ärsyke-lehden numero 2/2003):

Šostakovitš on yksi musiikin historian ristiriitaisimmista hahmoista. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että hänen ja Stalinin välinen suhde on ainutlaatuinen esimerkki säveltäjän ja tyrannin välisestä kanssakäymisestä. Yhdelläkään säveltäjällä ei ole ollut musiikin historiassa yhtä korostuneen poliittista roolia.

Stalin tilasi Šostakovitšilta teoksen lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhliin ja säveltäjä kirjoitti 2. sinfoniansa. Kolmannen hän teki tilauksesta toukokuun ensimmäisen juhlinnan kunniaksi. Yhdeksäs tilattiin 2. maailmansodan päätösjuhliin. 3. sinfonia on arvostelijoiden mukaan epäonnistunut. Puolakka haluaa kuitenkin rakentaa kappaleeseen väkisin uuden intention ja väittää, että säveltäjä kirjoitti tahallaan huonon sinfonian protestiksi Stalinin hallinnolle. Hän ei näytä hyväksyvän sitä, että suuri taiteilija voisi joskus tehdä huonoa työtä. Oli tämän laita miten on, tilaustyö ei tietysti säveltäjän arvoa alenna, jos ei ylennäkään.

Puolakka sanoo jo artikkelinsa nimessä, että intentioharha on itse harhaa ja (vain) taiteilija antaa teokselleen sen intention. Itselleni jää edelleen epäilys siitä, kuka lopulta antaa teokselle tarkoituksen: tekijä vai kokija?

Minkä tahansa taideteoksen, kirjat mukaan lukien, ensisijainen funktio lienee esteettisen nautinnon antaminen. Korkealentoiset ajatukset joistakin teoksen sisään kätketystä sanomasta ovat pötypuhetta. Jos taideteokselle vaaditaan joku muu funktio kuin olla taideteos, esteettinen objekti, se muuttuu joksikin muuksi: kaunokirjallinen teos muuttuu poliittiseksi propagandaksi, runo poliittisen hengen nostattajaksi tai pilkkalauluksi, ooppera käyttönäytelmäksi, veistos monumentiksi. Ja niitä tulisi arvostaa ja arvottaa pääasiallisen funtionsa mukaisilla eikä taiteellisilla kriteereillä.

Viekas taiteilija pystyy harhauttamaan yleisönsä uskomaan, että funktiot ovat olemassa samanaikaisesti. Näin Stalinkin lankesi Šostakovitšin asettelemaan taideansaan ja 60-luvun teatteriyleisö Arvo Salon ja Caj Chydeniuksen ooppera-ansaan. Presidentti Kallion patsaasta, Paasikiven paasista tai Waltarin muistoksi veistetyistä kivistä voidaan kysyä ovatko ne pääasiallisesti kansallisia monumentteja vai taideteoksia. Vastaus ehkä löytyy parhaiten kokijan pään sisältä.

Olen muuten joskus muinaisuudessa, neukkuaikaan, katsellut Bolshoi-teatterissa Joutsenlammen esitystä. Maksoin liput Suomessa ennen lähtöä Visalla, eikä niitä koskaan laskutettu. Sain ne kyllä ennen lähtöä matkatoimistolta Inturistin välittämänä. Silloin teatterin edessä parveili joukko noin nelikymppisiä, viehättäviä, venäjää puhuvia naisia, joita luulin pimeiden lippujen myyjiksi, mutta yllättävästi yrittivätkin ostaa lippujani. En kuitenkaan ilkeyksissäni niitä myynyt ja pääsin näin mahdollisesti ainoan kerran elämässäni nauttimaan Bolshoin silloin koinsyömältä näyttäneestä ruhtinaallisuudesta. Loppuaan kohden esitetty Joutsenlampi kasvoi testosteronin kyllästämäksi, sosialistiseksi kilpahyppelyksi, joka aikaisempien herkkien tassien jälkeen tuntui suomalaisen aamuyön nakkikioskijonon vertaiselta kukkoilulta. Ainakin Bolshoissa näkemäni koreografia oli sitä, muualla ehkä ei niinkään.

Hypyt olivat tietysti komeita katseltaviksi. Baletin tarkoitus, taideteoksena olon lisäksi, on kai luoda harhakuva kehon hetkellisestä irtautumisesta painovoiman kahleista.

Bolshoin hyvinmuodostuneet adonikset ja dianat harhauttivat katsojan muutamiksi silmänräpäyksiksi uskomaan liikkeen pysähtyneisyyteen. Kunnes heräsivät illuusion kahleista ja ymmärsivät katsovansa näyttämölle asetettua väkevänkaunista, houkuttelevaa ja turhamaista fiktiota niin kuin Bolshoin ovien ulkopuolellakin.

Loppuun vielä pätkä P.D.Q. Bach’in Cantatasta ” Blaues Gras”, Duetto: Sag’ mir (vaikkapa opiksi ja ojennukseksi Arvoisten Lukijoiden joukossa mahdollisesti vetelehtiville libreton kirjoittajille, joiden pitäisi olla kirjoittamassa librettoaan eikä seikkailemassa netissä):

Tenor: Tell me, is this creek very deep?
Bass: Can’t be; one of my ducks forded it this morning.
Mister, do you want us to build your house
from the bottom up or from the top down?
Tenor: Well, from the bottom up, naturally!
Bass: Consarn it! We have to tear it down
and start all over again.
Soldier: Very interesting, but stupid!
Bass: ’Til we meet again.
Tenor: May we never meet again.
Tenor & Bass: I’ll say Amen to that.
That’s a big ten-four, good buddy.