Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Suossa tai oikeastaan maisemassa

Kuva on Metsähallituksen saitilta, johon pääsee kuvaa klikkaamalla.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Tai tarkemmin sanottuna: alussa ei ollut suota, kuokkaa, eikä Jussia.

Sen sijaan oli jäätä 2-3 kilometrin paksuudelta, sitten se suli pois ja jäi vetenä altapaljastuneen Suomenniemen päälle ja muodosti Pielisen jääjärven. Jään painosta vajonneet maat nousivat ylöspäin ja jääjärvi pieneni pelkäksi Pieliseksi, ja siihen laskivat vesiään kaikki luoteis- ja pohjoispuolella sijainneet järvet, jotka myös pienenivät pienenemistään. Jotkut kutistuivat niin pieniksi, että rupesivat kasvamaan umpeen ja muuttuivat ajan kuluessa soiksi.

Niin kuin tämä alussa olematon suokin, joka muodostui siihen omalle paikalleen ja kasvaa vieläkin turvetta puolen millimetrin vuosivauhdilla ja valtaa lisää alaa synnyttäjältään, jääjärven joltakin pikkulahdelta, josta oli ensin tullut matala pikkujärvi ja nyt suota ja rimpeä.

Suomalainen Jussi syntyi ja kasvoi yhdessä suon kanssa. Ensin ei ollut kuokkaa vaan hän metsästi ja kalasti niissä korvissa, joiden keskelle suo hiljalleen syntyi. Ja keräili järvenrannoilta ja sittemmin siihen syntyneeltä suolta syötävää ja lääkeaineita tarpeen mukaan. Ja kasvoi kiinni suohonsa, niin, että monille hänen jälkeläisilleenkin suo saattaa vielä olla tärkein maisema. Ja lopulta hän kutsui itseää suomalaiseksi niin kuin ihan asiallista onkin.

Sitten, yhtenä elokuun alun sateisena päivänä, suon laitaan sattui eräs nuori ja pellavapäinen Hanhensulka kumiteräsaappaissaan vielä terävine ja uteliaine silmineen. Kädessä keikkuva pieni pärekoppa oli puolillaan mehukkaankeltaisia suomuuraimia, tai hillaksi kai marjaa sielläpäin sanottiin. Hän pysähtyi pitkospuille reunasuon pitkien kanervien, suopursujen ja sarojen seassa niin, että pää ei noussut paljoakaan kasvien latvuksia ylemmäksi. Kaikkilla vaivaiskoivuilla, joita suolla kasvoi enemmän kuin mitään muita puita, oli selvästi Hanhensulkaa parempi näköala suomaisemaan: yli aavaksi rimpinevaksi tuhansien vuosien aikana kasvaneen aukion, entisen järven, ja yli rämemäisen reunasuon, aina ympäröivään korpeen saakka.

Hanhensulka on koko ikänsä tallentanut muistikuvia. Ei tosin tietoisella vaivanäöllä vaan ihan tuosta vaan, ilmaiseksi. Muistikuvia syntyy, kun on syntyäkseen. Muuten niitä ei tule.

Siitä nemenomaisesta päivästä lähtien Hanhensulka on muistanut silloin tällöin, sekä valveilla että myös unissa, tätä nimenomaista suota ja tätä yhtä tiettyä hetkeä suon pitkässä historiassa. Tähän tapaan:

”Edessä on paksuturpeinen rimpinevan pintamosaiikki. Sen halki kulkee lievästi mutkitellen harmaaksi päivettynyt pitkospolku, joka häviää näkyvistä laajaan avosuohon kohonneen saaren taakse. Keskellä suota kiiluu useita vesipeilejä saman harmaan värisinä kuin ylläoleva tihkusateinen taivas. Suon peittona on turvelattia, jossa näkyy kuivia kumpareita, kermejä, ja lettoisia painanteita, kuljuja. Turvekerros saattaa paikoitellen olla parin metrin paksuinen, mutta rimpien rannoilla se on niin ohut, että edes pieni lintu ei pysyisi sen päällä kuivin jaloin. Joka puolella näkyy erilaisia saraheiniä, variksenmarjaa, suopursuja, kanervaa, mustikanvarpuja. Ja tupasvillaa, joka on korkeampi kuin monet muut heinät. Sekä vaivaiskoivuja ja kitukasvuisia männynkäkkäröitä. Reunasuolla, rämeikössä, näkyy hieskoivuja ja pajukkoa ja niiden takana suo muuttuu korveksi korkeine kuusineen ja mäntyineen.

Maisema ei ole liikkumaton. Koilliskulmassa on suolta noussut pienikokoisen karhu, naaras ehkä, vaikka poikasta ei näy. Se mulkaisee taakseen juuri tällä nimenomaisella hetkellä, jotenkin hajamielisen oloisesena. Katsoo hentovartaloista pitkospuilla seisojaa suoraan silmiin – tai siltä tästä ainakin tuntuu. Suon länsilaidalla repii isokokoinen uroshirvi kiukkuisilla päänliikkeillä syötäväkseen matalaa pajukkoa. Keskellä suota jonkin rimmen lettoisella reunalla kurottelee kaulojaan kurkipariskunta. Mäntyjä ja kuusia kasvavassa suosaaressa pyllistelee Äiti Hanhensulka ahkerasti muurainmättäillä, eikä ole tietävinään mitään ympäristön eläinkunnasta. Pikku-Sisko Hanhensulan valkoinen pää vilahtelee mättään toisella puolella. Isä Hanhensulan piipunhaju kiemurtelee rauhoittavasti muistikuvan luojan sieraimiin saakka suon omien hajujen seuraksi.”

Muistikuva suomaisemasta on tietysti rakenneltu vuosikausien aikana semmoiseksi kuin se on nyt mielessä. Siinä on uusia tasoja, ja lisää syvyyttä, niin, että se ensimmäinen kumiteräsaappainen kokija ei muistikuvaa omakseen enää ehkä edes tuntisi.

Pohjana muistikuvalla on alkuperäinen nähty maisema, jonka näkijä ei tiennyt olevansa sen oleellinen osa. Nyt, ajan yli nähtynä, kokija on osana maisemaa, sekä näkijänä että kohteena. Alkuperäistä nähtyä kohdetta on myöhemmin mielessä täydennetty paikan ja ajan määrityksellä, kasvien ja eläimien nimillä, suon historialla ja sen sellaisilla seikoilla.

Maisemalla on myös uusia tai ainakin ensimmäistä näkemistä turpeampia kokemuskehiä.

On esteettinen kehä, joka on määrittänyt tästä nimenomaisesta suosta omakohtaisen ja paradigmaattinen suomaiseman. Kauneuden mallin. Jos muistelija osaisi maalata, hänen suomaalauksensa muistuttaisivat kai tästä suosta. Maiseman kokijaksi tullaan tällä kokemuskehällä.

Sitten on eettinen kehä, jolla surraan suomalaisten soiden tuhoutumista. Soiden vähenemisen vaikutusta ekologiaan ja laajemmin koko maailman ilmastoon. Kehitysahneudessa ojittamalla viljelyskelpoiseksi muokatut suot eivät enää kasvamalla sido itseensä hiiltä vaan vapauttavat sen hetkessä taivaan tuuliin. Aiemmin kolmannes Suomen pinta-alasta on ollut suota, nyt alkuperäisistä soista on vain kolmannes luonnontilassa. Tällä kehällä myös surraan sitä, että monet suomalaiset eivät enää tunnista 'suon luonnonmukaisia ekologisia vaihtelusuuntia: korpisuus, rämeisyys, nevaisuus, lettoisuus, lähteisyys ja luhtaisuus'. Ja hämmästellään ihmisen valtaa luonnon yli. ’Luonnonmukaisuuskin’ on vain ihmisen maisemalleen antama lisäarvo, joka voidaan joissakin oloissa muuttaa vaikka rahaksi.

Ulompana on myyttinen kokemuskehä, jossa sijaitsee ihmisille ominainen intuitiivinen kokemusmystiikka. Sillä kehällä me kaikki olemme šamaaneja, joiden alkuperäisen kulttuurin rippeissä elää vieläkin henkeä siitä jääkautisesta Jussista, jolla ei vielä ollut kuokkaa eikä suota.

Kun ajattelen suota, ajattelen tätä muistikuvaa. Kun katselen suota, yritän, pelokkaasti ehkä, etsiä sen rannoilta karhua tai, toiveikkaana, kurkia tai hirveä. Joitakin näistä on jälkeenpäinkin nähty, mutta pysyvää muistikuvaa paikasta ja ajasta ei ole muilta soilta, vain hämäriä muistirippeitä, joita ei voi jäsentää tai tulkita.

Siinä se, muistikuva maisemasta; näkijänä, kokijana ja šamaanina.

Puhtaassa maisemassa

Kuva: Näköala Kolilta. I. K. Inha, Suomi kuvissa.1896

Huom. 12.5 aamuyöllä: Maailmanperintölistalla onkin Suomesta yhteensä seitsemän kohdetta kuten Timbuktun dee kertoo kommenteissa, joten tein asianomaisen korjauksen tuonne alemmaksi.

Kansalliskirjailija, kai häntä saa sellaiseksi kutsua, vaikka puhuikin savoa äidinkielenään, Juhani Aho sanoi jossakin kirjoituksessaan (Uusi Kuvalehti. 1893):

”Samoin kuin pyhiinvaeltaja luulee saavansa ja epäilemättä saakin kaiken hartautensa jossain merkkipaikassa puhkeamaan esille, samalla ne, jotka luontoa ihailevat, hakevat seutuja, joissa ns. luonnon jumaluus astuu esiin vaikuttavimpana, monipuolisimpana ja monimuistoisimpana. Yksi sellainen luonnon hartautta herättävä paikka on Koli, sillä sen huipulta näkyy palanen maatamme, jossa on yhdistettynä melkein kaikki sen eri vivahdukset. -- Kaukaisimmat vaarat ovat jo toisella puolen rajan, itsestään ne johtavat ajatuksen Venäjän Karjalan loppumattomiin havumetsiin ja lisäävät siihen vaikutukseen, jonka tämä puoli Kolia jo muutenkin synnyttää, jotain salaperäistä surullisuutta, herättävät muistoja muinaisuudesta ja luovat nykyhetken mielialaan haikeata kaihoa.”

Tämän lastun tarpeita varten olen ajatellut maisemalla olevan jonkinlaisen havaittavan tai kuviteltavan ”tilan, luonteen ja merkityksen” (tiedot, kohtaaminen/diskurssi ja arvot), ja tässä mielessä olen jakanut käsitteen ”maisema” itselleni kolmeen erilaiseen elikkoon: ontologinen, fenomenologinen – tai ehkä pitäisi sanoa empiirinen, en kaikin ajoin oikein ymmärrä näiden eroa – ja metafyysinen maisema;

Ontologinen maisema on tieteellisen ”puhdas” maisemakokonaisuus, joka sisältää maiseman kaikkien olioiden kokoelman nimistöineen. Tämä on maisematieteen kuivakkain, mutta pohjustavana tiedonlähteenä välttämätön osa, jossa maiseman tila luokitellaan.

Fenomenologisessa tai ehkä ilmiö-maisemassa, ihminen kohtaa ympäristönsä ja siinä elävät mm. maisema-arkkitehtuuri, maisemasosiologia sekä maisemahistoria ja muut sen sellaiset pseudotieteet, täällä sijoitetaan myös mm. tuulimyllyt maiseman osaksi ja kuvataan maiseman luonnetta ja vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan ja päinvastoin.

Metafyysisen maiseman sisällä pyristelevät sellaiset ajatukset kuin maiseman kauneus, merkitys ja muisto. Omalle sielunrakenteelleni uskollisena jäkätän lastussa eniten tästä ja joka tapauksessa se on subjektiivisin ja näin ollen kiinnostavin näistä kolmesta. Metafyysisessä maisemassa taistellaan, Don Quijoten antaman esimerkin hengessä, mm. tuulimyllyjä vastaan tai niiden puolesta ja riidellään kansallismaisemista, kulttuurimaisemista ja luonnonmaisemista. Maiseman merkitys on metafyysinen ja subjektiivinen ominaisuus.

Tieto nokkosten (Urtica dioica) kasvamisesta navetan seinustalla suunnilleen pikkupojan nivusten korkuisiksi kuuluu maisemaontologian piiriin, nokkosen polttama keskikesän alaston ”pippeli” maisemafenomenologian piiriin ja nokkosten näkeminen potentiaalisina potenssilääkkeinä kuuluu tietysti maisemametafysiikan piiriin. Toisaalta sukuelintensä piiskaus nokkosilla, eli urtikaatio, potenssinsa kohentamiseksi on vain eräs vähemmän tunnettu hulluuden muoto ja kuuluu ehkä parhaiten psykiatrin sohvalle (tähän lääkitykseen liittynee tunnettu suomalainen rukous: "Hyvä Jumala, ota kipu pois, mutta jätä turvotus").

Anyway…

New Scientist –lehdessä 10.9.2005 oli filosofi David J. Buller ’in artikkeli otsikolla Making modern minds, jossa hän mm. sanoi jotenkin näin:

”Eräs evoluutiopsykologian keskeinen doktriini on, että ihmismieli on adaptoitunut pleistoseenisen kauden metsästäjä-keräilijän elämäntapaan, ja että psykologisesti olemme eläviä kivikautisten esi-isiemme fossiileita.”

Vaikka Buller itse ei tähän usko, ja hyväksyn mielihyvin hänen vasta-argumenttinsa, niin mielihyvin hyväksyn myös näiden evo-psykologien kannan joissakin tapauksissa tärkeäksi nykyihmistä määrittäväksi ominaisuudeksi. Erityisesti silloin, kun ihminen ”kohtaa” asuintilansa, maisemansa. Sehän ei ole sanottavasti muuttunut kuin vasta viimeisten parin vuosisadan aikana. Aikaisemmin elimme periaatteessa samassa ympäristössä kuin kivikautiset esi-isämme, vaikkakin paremmin rakennetuissa asunnoissa.

Kuva: Viestejä maisemassa - keskisuomalainen kulttuuriympäristö, Keski-Suomen ympäristökeskus

Suurin osa kehittyneiden yhteiskuntien ihmisistä, jopa suomalaisista kai jotakin 80 %:n luokkaa, asuu kaupungeissa tai niiden lähiöissä. Kivikautinen aivomme ei kuitenkaan ole erityisen onnellinen uudessa elinympäristössä ja sielujen pohjalla elää atavistinen halu takaisin kivikautiseen ympäristöön. Siksi suurin osa suomalaisista haluaa asua omakotitalossa järven tai meren rannalla rantasaunoineen, vaikkakin keskellä saasteetonta, turvallista, tungoksetonta ja virkistyspalveluita täynnä olevaa kaupunkia, josta löytyy lisäksi hyviä, halpoja, äänettömiä ja saasteettomia lentoyhteyksiä mahdollisimman tyhjissä koneissa Pariisiin, Lontooseen, Kuubaan, Thaimaahan ja Kanarialle.

Hiljakkoin luin jostakin englantilaisesta sanomalehdestä valitusta siitä, että Englannin Pohjanmeren rannikolle ollaan perustamassa tuulivoimaloita, ei aivan rannan tuntumaan, mutta sellaiselle etäisyydelle, että voimalat (niitä on tietysti kymmeniä samassa paikassa) näkyvät rannan asukkaille.

Helposti asian kuittaisi sillä, että kivikauden aivoilla varustettuja arkki-luddiitteja on paikat täynnä.

Suomessa on valitettu koskien valjastamisesta iät ja ajat, ja tuulivoimaloista tullaan nostamaan samanlainen mekkala, kunhan hallitusvalta pääsee sellaiseen vaiheeseen, että uskaltaa niistä tosissaan alkaa puhua julkisuudessa. Voi olla, että sitä jo tehdäänkin, mutta minä luen suomalaisia sanomalehtiä kovin harvoin, ja tällaiset asiat ovat livahtaneet silmien – tai aivojen – ohi jälkiä jättämättä.

Toisaalta esitetään vaatimus, että hiilisaasteen syytäminen maisemaa pilaamasta on lopetettava pikimmiten. Ja että, asian parantamiseksi, kaikkien naapureiden, varsinkin noiden pirun virtasten, ruotsalaisten sekä venäläisten, on syytä vähentää energian kulutustaan, että omasta ikkunasta näkyvä, kaunis ja erityisen suomalainen kansallismaisema jäisi puhtaana tuleville jälkeläispolville.

Nämä toiveet ja vaateet ovat täysin oikeutettuja ja perusteltuja sekä kaikin puolin kannatettavia.

Pari vuotta sitten kirjoitin turhantarpeettoman ärtyneen lastun otsikolla Saavutus, Panu Rajalan pytinki ja muitakin, jossa viittasin Panun, siis Rajalan (miten sitä selvästi helpommin kutsuu tätä kulttuurijättiläistä etunimeltä, vaikka ei edes olla sinuttelusuhteissa) päiväkirjamerkintään 3.5.2005, jossa tämä oli valittanut sillanpäämäisen hämeenkyröläismaisemansa huonontumisesta uuden naapurin rakennettua komean, valkoseinäisen pytingin siihen Panun työhuoneen ikkunan eteen peltoaukean toiselle puolelle.

Rajala sanoi mm: ”Innoittava maisemani tästä työhuoneen ikkunasta ikuisiksi ajoiksi turmeltu”, joka saattoi hyvinkin olla totta, ja Panu ansaitsee lastuvittuilun sijasta meidän kaikkien tavistenkin sympatiat osakseen.

Mutta joka tapauksessa kaikki nämä kulttuurimaisema-ongelmat ovat panneet ajattelemaan, miten maisemaan ja sen säilyvyyteen itse suhtautuu.

Yksi heti mieleen pullahtava ajatus on, että maisema maisemana on pelkästään ihmiselle merkityksellinen asia. Ja toisaalta, että sen merkitys on esteettinen. Ympäristöllä on ihmiselle funktionaalinen merkitys, maisemalla ei. Jos ympäristö, ympäröivä luonto, ilma, vesi jne, ovat riittävän huonoja, ihminen tulee sairaaksi tai kuolee. Jos maisemassa on vikaa, ihminen saattaa tulla pirun vihaiseksi, mutta ei välttämättä kiukkuunsa kuole.

Maisema ei ole osa luontoa.

Maisemasta puhuttaessa on aina kysymys kulttuurista ja sen arvoista. ”Maisemaa” ei ole ilman sitä katsovaa, ymmärtävää ja arvottavaa ihmistä.

Euroopan maisemasopimus määrittää maiseman ”alueeksi sellaisena kuin ihmiset sen mieltävät” ja sen ”ominaisuudet johtuvan luonnon ja/tai ihmisen toiminnasta ja vuorovaikutuksesta”. Emilia Weckman tarkentaa [4] tätä näin:

”Maisema muodostuu elollisista ja elottomista tekijöistä sekä ihmisen tuottamasta vaikutuksesta, jotka ovat ns. maiseman perustekijöitä, niiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta sekä maiseman visuaalisesti hahmotettavasta ilmiasusta, maisemakuvasta.”

Lähtökohdaksi maisemakysymyksissä on otettava ihminen ja hänen katsomansa, kokemansa tai elämänsä maisema, joka tietysti koetaan kaikilla aisteilla, sikalan hajut esimerkiksi Askolan Monninkylässä ovat osa monninkyläläistä maisemaa, useimmille monninkyläläisille valitettavasti, sikalan omistajalle ja työntekijöille ei niinkään valitettavasti. Maisema havaintona ja muistona on kaikkien aistien tuotosta, vaikka visuaalinen muisto voi olla muita hallitsevampi ja jotkut muut aistimuistot saattavat olla niin vaimeita, että niitä ei aina edes erota muistoiksi, kuten keväinen kielon tuoksu tai hippiäisen hipsutus, jota pirulaista ei taida enää edes kuulla.

Euroopan maisemasopimus puhuu ”ihmisistä” eli viittaa jonkinlaiseen demokraattiseen järjestelmään maisemien arvioinnissa. Maiseman arvottamisessa on lähtökohtaisesti aina kysymys mikrokulttuurista. Maisemaa ei koskaan, edes demokratiassa, katso ja ymmärrä ihmisten joukko vaan ”aisteillaan ajatteleva” esteettinen ihminen.

Maisemaa tai jotakin sen osaa killittäessään joku näkee esimerkiksi komean vaaran tiheine metsineen ilman sen kummempaa arvolatausta, toinen näkee potentiaalisen laskettelurinteen, kolmas komean huvilanpaikan, neljäs muutaman hehtaarin arvokkaita ja kaatovalmiita puita, viides säilytettäväksi arvokkaan luonnonmaiseman, kuudes jopa kansallismaisemaksi sopivan näkymän.

Kukapa menisi sanomaan kuka näistä katsojista on oikeassa. Lopulta, pitkän kädenväännön, sanasodan, kiukuttelun ja puunhalailun jälkeen, demokratia heilauttaa hakkuaan ja vaara jätetään koskematta tai hakataan paljaaksi ja asia on siltä osin selvä. Joku on onnellinen, joku toinen kiukkuinen, kukaan ei ehkä edes kuollut.

Tulee mieleen sellainenkin itsestäänselvyys, että maisema ei ole kaksiulotteinen, niin kuin maisemataulu tai maisemavalokuva.

Tosin löisin vaikka vetoa (jos yleensä löisin vetoa), että useimmat suomalaiset tunnistivat näistä kaksiulotteisista taulu- tai valokuvamaisemista ainakin näkymän Aulangon näkötornilta itään, jossa on Aulangonjärvi ja siinä semmoinen koukkunokkainen niemi nimeltä Lusikkaniemi. Myös Kolilta Pieliselle Purjeselän ja Kelvänsaaren yli koilliseen avautuva näkymä on meistä monelle tuttu (kuva tämän lastun alussa).

Ne ovat kuvia Suomen kansallismaisemista, joihin kuuluvat myös Saana-tunturi, Suomenlinna, Olavinlinna, Hangon kasino, Imatrankoski, Eduskuntatalon ympäristö, Helsingin suurtori, Eteläsatama. Kaikki ovat välittömästi suurelle osalle suomalaisia nimeltäänkin tuttuja tai ainakin tutunomaisia näkymiä.

Oikea maisema on vähintään kolmiulotteinen, eli maisema ihmiselle on aina tila.

Tällaista maisematilaa rajoittavat sen reunamerkit, joiden laatu ja etäisyys ovat yksilölliseen kokemiseen liittyviä ominaisuuksia. Filosofi Jeff Malpas on Tuulikki Korhosen mukaan [1] määrittänyt paikan ”avoimeksi mutta rajalliseksi seuduksi, jossa maailma tapahtuu”.

Maisema voi siis olla myös neliulotteinen, jos aika hyväksytään ulottuvuudeksi.

Yksilön kannalta katsottuna aikamaisema on siivutettu aikajanalle, merkittävää on yleensä vain se aika, jonka yksilö maisematilassaan elää. Vaikka on joillakin yksilöillä suurempikin aikaperspektiivi, mutta sitä ei voi sanoa enemmistön näkökannaksi, vaan maisemaelitisteille ominaiseksi ominaisuudeksi, jota toiset pitävät vähintään yhteiskunnalle haitallisena tai jopa repivän revisionistisena ominaisuutena.

Yksilön kannalta merkittävin maisematila on tietysti asuinmaisema, asuintila.

Jostakin, en tiedä mistä, luin, että ihmisen ”omistama” (jopa ehkä ”ymmärtämä”) maailma tilana on sen kokoinen kuin tämä voi päivässä kulkea.

Jos on jalankulkeva ihminen, niin tämän”avoin mutta rajallinen seutu, jossa maailma tapahtuu” on muutaman kilometrin kokoinen säteeltään. Jos ihminen kuljettaa Finnairin lentokoneita, niin tällainen ”omistettu” tila on tietysti paljon suurempi, jopa tuhansien kilometrien mittainen.

Vielä muutama vuosikymmen sitten yleisin suomalaisten asuintila käsitti maalaistalon peltoineen ja metsineen, naapuritalot, kylän ja muutaman ympäröivän naapurikylän taloineen ja peltoineen.

Kukkulan harjalla sijaitsevasta talosta voi sellaisen maisematilansa nähdä jopa kokonaan, ainakin kirkkaalla ilmalla, ja horisontissa näkyvät sitä rajoittamassa rajamerkit joku kirkontorni tai viljasiilo, ehkä AIV-torni tai maisemasta muuten esiin pistävä rakennelma, vaara, järvi tai jopa erityisen kookas puu taivaanrantaa vasten.

Siinä oli jalankulkijan tai hevosmiehen ”omistama” asuintila, joka oli helppo hahmottaa ja joka useimmiten on kaikin puolin kulkijalle tuttu.

Jalankulkijan asuintilan mittakaava oli vaatimaton: ehkä 10-15 kilometriä kaikkiin suuntiin. Jokainen talo siinä tilassa tiedettiin ja monet ihmiset, ehkä kaikkikin, tunnettiin ainakin nimeltä, ei välttämättä oikealta sukunimeltä, mutta tiedettiin, että se on se ”Koskelan Annikin poika” tai ”Kivipellon Fannin pojan tytär” (myöhempinä kesinä heidän tiedettiin lisäksi viettävän epäilyttävän pitkiä aikoja Jyllinjoen jokirannan lepikoissa ongella, varsinkin heinänteon aikoihin, mutta se on jo ihan toinen juttu, eikä edes kuulu muille kuin niille itselleen).

Hevonen ja myöhemmin linja-auto lisäsivät asuintilaa maantienvarsia myöten kauemmaksi, naapurikirkonkyliin, kauppalaan tai jopa kaupunkiin saakka: hevosella lähdettiin aamulla hankkimaan tavaroita, joita lähikylän kauppa ei voinut toimittaa, ja takaisin tultiin illalla, että ehdittiin lypsämään lehmät ja ruokkimaan siat (sikojen, erityisesti etappisikojen, ruokailutottumuksiin voi tutustua täällä) ja lampaat ynnä hevoset. Ja niin tehtiin linja-autollakin.

Hevosmiehen ja linjurilla kulkevien asuintila oli suurentunut 30-50 kilometrin säteiseksi huikeaksi maailmankaikkeudeksi, jossa suurin osa ihmisistä oli tuntemattomia, joitakin satunnaisia entisiä heiloja tai kauemmaksi naituja sukulaisia ja näiden sukulaisia lukuun ottamatta, näitä tavattiin sattumanvaraisesti pidoissa, seuroissa, lavatansseissa tai muilla juhlilla.

Omat autot ja moottoripyörät ja varsinkin televisio suurensivat tilaa jo niin huikeaksi, että jo siitä puhuminenkin tuntui kuin suurelta seikkailulta. 1950-luvulta lähtien käytiin bussimatkoilla kokonaan muissa maisemissa kuten Tukholmassa ja lopulta lennettiin Mallorcalle ja Ateenaan tai Romanian aurinkorannoille, ja ruvettiin jopa kuulumaan harvalukuisten maailmankansalaisten joukkoon.

Astronautit avasivat meille tavallisillekin ihmisille mahdollisuuden nähdä maapallo osana suurempaa maisemaa, avaruutta. Ennen avaruusmatkoja maa oli ollut vain maata, iso epämääräinen paikka, jossa maisema sijaitsi. Avaruudesta, erityisesti kuulennoilla, otetuissa kuvissa maapallo oli ensimmäisen kerran pieni yksityiskohta todella suuresta maisemasta.

Ei ehkä ole sattuma, että ympäristötietoisuus ja -aktivismi levisivät samanaikaisesti avaruusmatkailun kanssa. Maassa kävelijälle maa on äärettömän suuri, lentomatkoilla maapallo pienenee, mutta vasta avaruudesta sen kai näkee todellisena – äärettömän pienenä.

Mutta tämä laajennus ei taida kuitenkaan koskea ihmisen omaa asuinmaisemaa, se pysyy samankokoisena kuin aikanaan maalaisella jalankulkijalla. Kaupunkimaisema on yhtä kotoinen kaupunkilaiselle kuin hiljainen maalaismaisema maalaiselle. Ja molemmat pitävät toistensa maisemamakua vähintäänkin outona.

Oma lapsuuden maisemani oli juuri viljelymaisema. Muisti toimii sinnekin saakka sen verran, että muistaa ensimmäisen maisematilansa ulottuneen päärakennuksen ja pihaa ympäröivien aittojen, navetan ja tallien rajoittamaksi turvalliseksi kohdun tai ehkä sylin laajentumaksi.

Sitten se suureni maantielle saakka, jossa kulkevista autoista tuli naisväeltä perään kiukkuisia varoituksia. Niitä kulkikin tiellä paljon, joinakin päivinä saattoi maitoauton ja Paunun sekä Postin yhteensä neljän linjurin lisäksi ohi kulkea Niemen Miikan Vedette, jos ei ollut heinä- tai toukotöiden aika, ja joinakin päivinä yksi kuormuri Kirkonkylältä, jonka omistaja tiedettiin nimeltä (ja jo äänestä tiedettiin että sieltä tulee sen ja sen ”kemssu”). Vilkkaampina päivinä tiellä kulki lisäksi Salavan ”raktori” ja joku satunnainen ”moottori” tai kuormuri, joista ei mitään sen kummempaa tiedetty. Myös rakennusten takaiset metsät tulivat metri metriltä tutummiksi. (Olenkin kirjoittanut syyskussa 2005 lastun näistä maisemista otsikolla Unelmien vainioita).

Ikaalisten kauppalan maisema oli seuraava asuintila. Erityisesti Vanhalta Tampereentieltä alas Kyrösjärven rantaa (johon ei ollut lupa mennä) kulkevan lehtevän Mänttikujan ympäristö, valkoisine, punaisine ja keltaisine säänsyömine taloineen Ympärillä oli vanha pienkauppala, useimmat kadut olivat ”puistokatuja”, vaikka ei niitä kutsuttu edes kaduiksi silloin, paitsi tietysti Valtakatu, Kauppakatu ja Itsenäisyydenkatu, joita ilman ei kai kauppalaa edes saanut olla olemassa. Katujen ja teiden varsilla kasvoi vanhoja arvopuita, joiden juurilla uninen pikkukauppalan elämä vilisi kävelyvauhdilla, ja suurin melu oli kuin kärpäsen surinaa korvissa, ja ehkä olikin.

Oman kehitykseni kannalta ehkä tärkein maisematila oli Suolahti teollisuuslaitoksineen, Keiteleen rantoineen ja ympäröivine saloineen. Ja sitten Tampere ja lopulta Helsinki. Ulkomailla on lyhyempiä tai pitkäaikaisempia kotimaisemia ollut lähinnä kaupungeissa: Jedda, Dakar, Nairobi, Kairo jopa Manhattanin eteläpuolella sijaitseva puutarhamainen Governors Island ja Lontoon Mayfair ja tietysti viimevuosien Bryssel. Mutta mikään näistä ei ole koskaan tuntunut varsinaiselta kotimaisemalta, vaikka tietysti niitä kaikkia voi kutsua asuinmaisemakseen.

Muutoilla ”omistettu” maailma hiljalleen ja vahingossa suureni, mutta olkoon suurentamatta tässä lastussa. (Olen kirjoittanut helmikuussa 2006 osasta vanhoista asuinympäristöistäni oikein erityisen lastun otsikolla Koivu ja tähti (1): Koti poikineen).

Löisin taas vetoa, jos siis yleensä löisin vetoja, että suomalaisille, lukuun ottamatta muutamia vannoutuneita helsinkiläisiä Eirasta, Kalliosta tai Kluuvista (ja jotka lukevat suomeksi pelkästään Turtiaisen runoja tai sen Henrik Tikkasen Märta-rouvan kertomuksia ruotsiksi), siis meille muille rakkain maisematila on sellainen, jossa on pelkästään vanhoille kulttuurimaisemille ominaisia elementtejä. On tietysti järvi, on peltoja ja ympärillä siintää metsiä. On muutamia maalaistaloja, tutun värisiä, ja harmaita suuleja ja latoja. Tai ehkä vanha nuokkuva ruukki- tai myllymaisema hiljaa virtaavan, kapeahkon joen roikkuvanvihreällä rannalla, joka on katkaistu pienehköllä padolla, jonka yli kuljetaan kapeaa luonnonkivisiltaa.

Aikaisemmin ei oikein kukaan ollut kiinnostunut maisematilansa suojelusta. Tämä johtui siitä, että sitä ei tuntunut uhkaavan oikein mikään. Uuden AIV-tornin rakentaminen aiheutti vain kateutta naapureissa, mutta sen ei sanottu mitenkään rikkovan maalaismaiseman idylliä. Nyt on asia tietysti aivan toinen.

Jokaista maisematilaa pyritään nyt suojelemaan kynsin hampain, vaikka sillä ei olisi mitään sanottavia maisemallisia tai kulturelleja arvoja. Nekin, jotka vastustavat atomi- ja hiilivoimaloita, vastustavat myös koskien valjastamista ja tuulivoimaloita omissa asuintiloissaan.

Suomesta on maailmanperintölistalle hyväksytty yhteensä viisi kohdetta: Suomenlinna, Vanha Rauma, Petäjäveden vanha kirkko, Verlan puuhiomo ja pahvitehdas sekä Sammallahdenmäen pronssikautinen hautakiviröykkiöalue Ala-Satakunnassa.
Virheen korjaus 12.5.: Timbuktun dee ilmoitti tämän lastun kommenteissa, että kohteisiin on lisätty Struven ketju (2005) ja Merenkurkun saaristo (2006).

Lauri Putkonen täsmentää näin [5]:

"Historiallisen rakennetun kulttuuriympäristömme luonteenomaisimpia kohteita ovat maaseudun ja saariston kylät, puukaupungit, kaupunkikeskustat, ruukit, tehtaat, sahat, työväenasuntoalueet, kartanot, pappilat, kirkot ympäristöineen, laitos- ja rautatieasema-alueet, linnoitukset sekä vanhat tiet ja kanavat. Rakennetut kulttuuriympäristöt ovat vaatineet pitkän ajan kehittyäkseen niiksi monikerroksisiksi ympäristöiksi, joita ne tänä päivänä ovat. Sekä paikalliset, alueelliset että taloudelliset ja ekologiset tekijät ovat suuresti vaikuttaneet kehitykseen. Osana elävää elämää ne ovat koko ajan muutoksille alttiita."

Sekä suomalainen luonnonmaisema että kulttuurimaisema, kansallismaisema, tunnetaan yleisesti uhatummaksi nyt kuin koskaan aikaisemmin. Tosin 60-luvun heräämisen vuoksi olemme sentään saaneet vetemme suhteellisen puhtaiksi. Toisaalta maisemallekin ”tarttis tehrä jotakin”.

Kuva Hanhensulka: tulilla australialaisessa metsässä

Tuulivoimala-kenttien ja atomivoimaloiden perustaminen on paikallista maisemaa rikkovaa, mutta niin on fossiilisten, ja bio-polttoaineidenkin polttaminen. Jos ilmakehän lämpeneminen tosiaan on kiinni ihmisen omista toimista, silloin meidän on kai tehtävä päätökset kahden huonon vaihtoehdon välillä, ja valittava oikein tulevien sukupolvien puolesta. Ympäristö ja maisema sen mukana ovat kai vain lainaa siltä tulevaisuuden oliolta, jota viimeiseksi kutsutaan ihmiseksi. Mikäänhän ei ole ikuista. Mutta myös monet ikuisuutta lyhyemmät ajat ovat kovin pitkiä, ja niidenkin aikana näitä maisemia on jonkun asuttava.

Ehkä on oikein, että energiatehokkuus voittaa maisemanostalgian kustannuksella. Vaikka katkeralta se tietysti omalta osalta tuntuu, vaikka metsissä ei enää kovin usein ehdi eksyäkään, eikä istua tuijottamassa tuleen.

Lisälukemista:

[1] Tuulikki Korhonen, luento Arabian henki, Ympäristöestetiikan tapaus 2003
[2] Olavi Granö, artikkeli Puhdas maantiede aikansa kuvastimessa, Tieteessä tapahtuu-lehti 4/98,
[3] Sami Pihlström, artikkeli Ympäristökeskustelun mahdollisuudesta, Tieteessä tapahtuu-lehti 4/98,
[4] Emilia Weckman pamfletissaan Tuulivoimalat ja maisema, Suomen ympäristö 5/2006
[5] Lauri Putkonen, Rakennettu kulttuuriympäristö esipuhe. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristötkulttuurihistorialliset ympäristöt 1993 -luettelo

Taide, tekijä ja kokija

Kuva Hanhensulka: Australian alkuperäisasukkaiden taidetta Grampians'in luonnonsuojelualueella tammikuussa 2006

Serkkuni M-L, joka on nykyisin nariseva humanistinainen vaikka olikin joskus innokas ja esteettistä silmää kovasti tyydyttävän oloinen esteetikkotyttö, sanoo aina kysyttäessä opiskelleensa yliopistossa estetiikkaa, erotiikkaa ja romantiikkaa.

Se että hänestä tuli vanhapiika, ei ole välttämättä yliopisto-opintojen ja valittujen oppiaineiden syytä, vaikka, merkityksellisesti monien akateemisesti indoktrinoitujen ihmisten tavoin, päätyikin alalle, johon ei ollut aikonut päätyä: hänestä nimittäin tuli kirjastonhoitaja johonkin paikkaan nimeltä Monninkylä. Itse opiskelin vähän lehtimiesoppia, filosofiaa ja kirjallisuutta, politiikkaa sekä urheilun teoriaa, ja päädyin teknokraatiksi Brysseliin. Joten en voi osoitella malkaa kenenkään muun silmässä.

Sitten viime viikolla lueskelin internetiltä esteetikkoa nimeltä Kalle Puolakka, ensin artikkelissa nimeltä Estetiikan opiskelijana olemisesta, ja mietin taiteen olemusta, tulkintaa ja tarkoitusta - tietysti hyvin suurella esteettisyydellä.

En tiedä kuinka yleistä lapsilla on imaginäärisen toverin ylläpito.

Itselläni sellainen oli, kun leikin vielä tikkujalkaisilla kävyillä, joita kutsuin lehmiksi ja muiksi elikoiksi – jopa poroiksi joskus. Ja kuvittelin pirttirakennuksen, navetan, tallin ja kahden aittarivin rajaaman leikkitilani – muistoissani aina aurinkoinen, koivikon somasti laikkuiseksi varjostama valkoapilainen ja piharatamojen pilkuttama, sametinvihreä nurmi – suuriksi vainioiksi tai lapin lumisiksi aavoiksi, tunsin näet jo sadun Sampo Lappalaisesta lauluineen poron juoksettamisesta, jonka Arvoisa Lukijakin ehkä muistaa:

Pitkä öinen tie,
päivä lyhyt vain
juokse laulaissain
minne matka vie.
Tääll´ ei turvaa näy,
täällä sudet käy.

Omat hämärät muistot tästä kuvitellusta toverista tosin sotkeutuvat muiden (lähinnä äidin ja äidinäidin) kertomusten, satujen lukemisen, kirjojen ahmimisen, ilojen ja surujen, ja mieltä hyökkäävästi rajoittavan (ja vapauttavankin) rationaalisen ajattelun, koulutuksen siis – ja itse asiassa koko eletyn elämän – oksentamaan dionyysiseen kuraprunniin, jonka pohjattomuudesta ammennan koko heiveröisen ihmisenelämäni kontekstin.

Imaginäärinen toveri, minua vahvempi ja kehittyneempi, opetti kai elämään yhteisössä ja väittelemään suuttumatta, leikkimään ajatuksilla. Ajatuksilla ei oikein voinutkaan muuten leikkiä, koska ympäristö oli niin maanläheinen tässä-ja-nyt-yhteisö: metsiä kaatava, maata muokkaava, siemeniä kylvävä, kasvua ihaileva, satoa korjaava ja maan tuottoa syövä, kehräävä, kutova ja juova; sekä samalla tosimielellä tai ilokseen ja ajankulukseen naida napsautteleva, sokeahko pastoraalisinfonia.

Ongelmana ei ollut eläminen yhteisössä, se oli tietysti paljon onnellisempaa kuin kenelläkään uuden vuosituhannen alun konsumeristisessa kivi- ja betoniviidakossa eläjällä. Vaan sokeuden parantamisen ongelma, jota imaginäärinen toveri oli yrittänyt opettaa siinä kunnolla onnistumatta – vähän niin kuin Pikku Prinssi erämaahan eksyneen lentäjän opettajana.

Paljon myöhemmin, Vammalassa, jolloin toverista oli enää haikeanhiertävä muisto jäljellä, luin Kaarlo Sarkian, suomalaisen Apollon, runoja, joita pidin maailmankaikkeuden kauneimpina ja hiotuimpina timantteina. Ja taidan pitää vieläkin. Niin kuin tämäkin runo nimeltään Älä elämää pelkää ajalta, jolloin Sarkia oli jo tuberkuloosin leimaama mies.

Älä elämää pelkää
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla.
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje.
Ei kuolema sinulle oveaan sulje.

Kaj Chydenius on säveltänyt tämän ja Ritva Sorvali laulanut (Love Records, 1997) karhean hunajansuolaisella ja sensuellin mahlaisella äänellään.

Sarkian runo, Chydeniuksen musiikki ja Sorvalin laulu ovat kai kaikki omilta arvoiltaan taideteoksia, taidetta. Minulla on aina ollut vaikeus ymmärtää kenen tehtävä on tuottaa taideteos, sanotaan vaikka runo, sen sävellys ja sen esitys: tekijän vai kokijan. No tietysti runoilija kirjoittaa runonsa, kirjailija kirjoittaa teoksensa, sekä, ammattitaidolla tai hyvällä onnella, lataa sen omaa intentiotaan ja oman elämänsä merkityksiä, symboleita, alluusioita, allegorioita ja ellipsejä täyteen.

Mutta ongelma on se, että minä en ole elänyt samaa runoilijan elämää. Enkä ole ”rakentanut lisäarvoja” tekijän tavoin ”nuoruuden kokemusten, alakulttuureihin vihkiytymisen, identiteetin itsetietoisuuden saavuttamisen” kautta, ”samalla allergisesti että salaa riippuvaisesti mausta ja muodista”.

Arvoisa Lukija ymmärtää tästä viimeisestä, että olen taas salaa lueskellut runoilija Teemu Mannisen analyysejä hänen blogistaan Cacoethes Scribendi, ja tietokoneille uskoutuneena teknologiafriikkinäkin alentunut jopa vanhanaikaisesti tulostamaan paperille kolme hänen mieltä-ärsyttävää ja -ravitsevaa tekstiään, joissa hän ensin analysoi (muiden mielipiteitä), että kansan maku on perseestä ja (edustamansa) kulttuurielitisti on omassakin ajassamme ”a man (ja tasa-arvon vuoksi kai myös a woman) of taste” (5.7.2006), ja sitten vesittää sen pettymyksekseni väittämällä, ettei hän itse olekaan ”sprengleriläinen kansanvihollinen” (12.7.2006) eikä halua leimautua elitistiksi, vaikka onkin Tuli ja Savu –lehden päätoimittaja.

Olen ymmärtämättömänä lueskellut kaikenlaisia opaskirjoja, joissa on puhuttu tekijästä (kirjoittajasta), tekijäfunktiosta, tekijäpositiosta, lukijasta, sisäistekijästä, sisäislukijasta, jne. Ja kaikki positiot, funktiot, tekijät ja lukijat ovat päässäni iloisena suttuna, niin kuin kaikki muutkin ajatukseni ja ideani itse asiassa. Ja sitten Teemu yrittää sotkea lopunkin ymmärrykseni, puhuu hyvästä ja huonosta mausta ja jostakin olennosta nimeltään homunculus-päätalo.

Ja heti ajattelen, että tätä minä ymmärrän. Nimittäin muistan lääkärin, jota kutsuttiin nimellä Paracelsus, vaikka oli oikealta nimeltään Theophrastus Philippus Aureolus Bombastus von Hohenheim. Paracelsus oli sveitsiläinen alkemisti (ja lääkäri myös), joka sanoi luoneensa uudenlaisen olennon, keinotekoisen ihmisen, jota kutsui nimellä homunculus (suomeksi ”pieni mies”).

Hän julkaisi myös homunculuksen reseptin, johon kuului pussillinen luita, spermaa, ihon kappaleita ja tukkaa siitä eläimestä, jonka pienoiskopioksi uusi olento oli tarkoitettu, ja joskus myös mandrake-kasvin (Mandragora officinarum) juuri, joka muistuttaa ihmiskehoa. Kaikki piti pantaman hevosenpaskakasaan neljäksikymmeneksi päiväksi jolloin homunculuksen sikiö olisi valmis. Olio olisi vain 12 tuuman korkuinen ja pienuudestaan huolimatta olisi kaikin puolin ihmisen oloinen ja veroinen, jopa joissakin asioissa ihmistä parempi.

Homunculus muistuttaa jotenkin imaginäärisestä, ikuisesti ideoiden maailmaan kadonneesta toveristani.

Se on läpäissyt humanistienkin seulan (Teemunkin siis), sitä käytetään allegorisesti selittämään ihmisen mieltä tai tietoisuutta, pientä miestä (tai miksei myös naista), joka on sisälläsi, osa ”sinää” tai paremminkin ”minää”. Meistä jokainen on ehkä joskus "varmuudella" tiennyt, että mielen kaksijakoisuus on todellista todellisuutta, on ”minä” ja se joku ”toinen”. Olen nähnyt psykologien joskus käyttävän tästä toisesta sanaa zombi, joka on sikäli ongelmallinen nimitys, että se sisältää ajatuksen sisäisen toisen ajattelemattomuudesta, mikä ei tunnu oikealta.

Omaa raadollista teknokraatinelämää viettäessä on aina tuntunut siltä, että sisällä on sellainen toinen, jolla on makua ja herkkyyttä, mihin ei itse pirullakaan pysty kuin häviävän mitättöminä kvanttisekunteina. Ja jonka esteettisiä tarpeita pitäisi pystyä jatkuvasti syöttämään kuin Molokin kitaa: lukemalla vain hyviä kirjoja, kuuntelemalla vain hyvää musiikkia, katselemaan helpon ja kauniin Aidan sijasta vaikeaa Evgeni Oneginia, Huuliharppukostajan tai Olkikoirien sijasta Neidonlähdettä ja ihailemalla omien seinätaulujensa sijasta Helene Schjerfbeck’in omakuvia.

Mutta liha on kovin heikko, vaikka henki yrittäisi olla kuinka vahva tahansa.

Ja taidekokemusten valinnoissa on vaikeutena se, että osaisi valita oikein. Esteettisesti onnistuneen runon esteettisesti epäonnistuneen runon sijasta, oikeaan osunut valinta vaikkapa Kejosen ja Kontron väliltä.

Valinta on sekä inklusiivinen että eksklusiivinen teko, jos kumarrat niin samalla pyllistät. Musta-valkoiselle mielelle tämä ei ole ongelma, sille, joka ymmärtää mustan ja valkoisen vain harmaan erilaisina sävyinä, valinta on aina ongelma.

Onneksi on olemassa estetiikan erehtymätön auktoriteetti, taiteen asiantunteva eliitti.

Olenkin aina mukavuudenhaluisesti ajatellut, että ajassa vaikuttava asiantunteva eliitti määrää, mikä kirja lasketaan kulloinkin taiteeksi, mikä teos on kulloinkin esteettisesti tyydyttävä. Sama pätee kaikkiin taiteisiin - ja (soveltuvasti) tieteisiinkin.

Taiteen asiantuntijoiksi lasketaan tietysti ne, jotka kuuluvat (lukeutuvat, hakeutuvat tai hyväksytään) eliittiin.

Oheinen kuva Ars Machina (alla, kone, joka tuottaa, elää ja nauttii taiteesta) selventää ajatustani.

Taide on epämääräinen (abstrakti) kuvitelma jostakin, jota ei itse asiassa ole olemassa muuten kuin suhteessa siihen mikä ei ole taidetta (arkielämään?). Taiteen eliitti pystyy kuitenkin harjaantuneen hyvän makunsa avulla määrittämään ja rajaamaan sitä (puheillaan, kirjoituksillaan ja "jaloillaan", lukemalla tai käymällä konserteissa, taidenäyttelyissä tai oopperajuhlilla) sopivaksi omaan aikaansa ja makuunsa. Ajassa vaikuttava taiteilija (runoilija, kirjailija, säveltäjä) tuottaa, ex nihilo, taiteeksi kuvittelemiaan teoksia, joita kriitikot, tutkijat ja taiteen muu eliitti tarkastelevat ja joko hylkäävät tai hyväksyvät taideteoksiksi. Samanaikaisesti ”suuri yleisö” – kansa – arvottaa taiteilijan teosta ja joko ostaa sen tai on ostamatta, oman makunsa mukaan, jota eliitti pitää huonona. Paitsi, jos ”kansa” päättää ostaa eliitin hyväksymää taidetta – sanotaan vaikka Hotakaista Remeksen sijasta. Tosin eliitti pitää silti kansan makua huonona ja olettaa, että kansa ei todella ymmärrä mitä on ostanut.

Eliitin tärkein tehtävä on huolestua taiteen tilasta ja ylläpitää keskustelua "...kulttuurin palkitsemisjärjestelmistä, taiteen asemasta poliittisessa päätännässä, viestinnässä: jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten 'kansa' taiteen kokee..." (lainaus Teemulta) ja (yleisesti narisemalla) ylläpitää yhteiskunnassa kulloinkin vallalla olevaa "hyvän maun" järjestelmää. Ja tässä taiteen eliitti käyttää valtaa (niin kuin muutkin yhteisölliset eliitit: rapparit, leijonat, puolueet, urheiluseurat). Se on yhteiskunnan "homunculus-päätalo" tai ehkä paremminkin "homunculus-nabokov", joka on meillä kaikilla yksilöilläkin sisällämme, ja ajattelee ainakin salaa, vaikkei ääneen sanoisikaan, olevansa uniikki sekä taideajatuksiltaan vertaansa vailla, ja että jokainen muu, joka puhuu samasta taiteesta, on ignoramus, tyhmempi, tympeämpi ja ajatuksiltaan vajavaisempi. Ja tämä toinen ei ymmärrä taiteesta juuri mitään tai, jos ymmärtääkin, niin ainakin vain ihan vähän.

Muuten tuolla lastun alussa on kuva Australian alkuperäisasukkaiden tekemistä kuvista, joita me tulkitsemme taiteeksi. Ja sitä ne ehkä ovatkin samalla lailla kuin graffiti voi olla taidetta omassa ajassamme. Emme tietysti tiedä mihin tarkoitukseen kuvat on luolan seinälle tehty, niiden tarkoitus on voinut olla uskonnollinen tai jokin meille täysin tuntematon. Ja alkuperäisasukkaiden itsensä taideteoksina pitämät kuvat ovat saattaneet olla jollakin jo tuhoutuneella materiaalilla, onhan noiden kuvien päivistä jo 20,000 vuotta, joista vain kymmenes osa on ollut Herran vuosia.

Laitan tähän vielä taidemaalari Agnes Martin'in sanoja teoksesta Hiljaisuus taloni lattialla niin kuin ne kirjasi Jyrki Siukkonen esseessään Tyhmä kuin maalari? Leibniz ja taiteellisen tiedon olemus (julkaistu Niin & Näin lehden numerossa 2/99).

Niin, elämä voi olla hyvin monimutkaista, mutta kurinalaisuus auttaa meitä palaamaan yksinkertaisuuteen, jolloin reagoimme jälleen niin kuin lapsena ja ymmärrämme ajatuksia ja havaintoja lasten tavoin. Mutta se ei ole paluuta lapsuuteen, ymmärräthän, sillä meillä on tietoisuus, jonka olemme vain päästäneet hämärtymään. Tietoisuus ja havaintokyky, se on asioiden intuitiivista ymmärtämistä.

Tämä lastun ensimmäisellä rivillä mainitsin serkkuni M-L:n, joka on pari kolme vuotta minua vanhempi, teini-iässä ylittämättömän suuri ero, eikä M-L osoittanut minun suhteeni mitään sanottavampaa mielenkiintoa - yleistä kiusoittelua lukuunottamatta - huolimatta omista, ilmiselvästi liekeissä roihuvista tunteistani. Minulle sen sijaan M-L:n ja tämän hyvän ystävän, nykyisen näyttelijä KW:n, näkeminen uimapuvuissa, täysin ilman käpyä selän alla, opetti arvostamaan naisen vartalon kauneutta. Erityisesti heidän uimapuvun peittämät merkittävästi keikkuvat pakaransa ovat jääneet mieleen muottina esteettisestä ideaalista, ja antaa vieläkin suuntaa esteettiselle kauneuden arvostukselleni.

Lisälukemiseksi:
Kalle Puolakka, Häpeän teatteri
Kalle Puolakka, Intentioharhan harha
Edmund Burke, Johdatus makuun (suom. Markku Mustaranta, Niin & Näin, 1/98)
Nick Zangwill, Aesthetic Judgement (Stanford Encyclopedia of Philosophy)

Kuva Hanhensulka: Ars machina