Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Eksotiikkaa, erotiikkaa ja muuta huvitusta

Kuvat ©Hanhensulka 2010

Eksotiikka häviää tiedon lisääntyessä.

Jokainen joskus matkaillut on varmasti joutunut sellaisen kiusallisen totuuden eteen.

Jotkut ovat lopettaneet matkustamisen kokonaan. Jos kaikki paikat ovat yhtä eksoottisia, niin mikään ei ole eksoottinen, eikä ole syytä matkustaa saadakseen eksoottisia kokemuksia muistettavakseen. Niitä voi vaikka kuvitella, tai lukea Rudyard Kiplingin kirjoista.

Sitä odottaa omalta Shangri Laltaan kovin paljon.

Shangri Lan satama on vähän kuin avioliitonkin satama. Ennen sen löytämistä sitä ajattelee kuin kuuta ennen ihmisen ensimmäisiä askelia siellä: Onko se juustoa, onko se reikäinen, onko se asuttu, onko sen valo hopealangasta punottua siltaa metsälammen pinnalla lämpimänä kesäyönä, miten aukaista yksinkertainen koukkulukko sitä katsomatta, onko sillä väliä, että kuu ei ole koskaan lukenut Anna Kareninaa eikä juuri mitään muutakaan?

Tällaisia sitä helposti ajattelee Shangri Lastaan, eikä vain ajattele, vaan odottaan juuri niin olevan kuin ajattelee: ei sinne päin tai lähestulkoon, vaan juuri niin kuin sen on mielessään monet kerrat kuvitellut.

Muistan hyvin pettymyksen, kun joskus viisikymmentäluvulla yht'äkkiä ilman sen kummempaa valistusta amerikkalaiset paljastivat, että kuu on rutikuiva paikka – vähän kuin Turku, vaikka eivät amerikkalaiset ehkä juuri siinä yhteydessä Turkua maininneet.

Mutta varmasti tarkoittivat sanoa:

'Kuu on rutikuiva kuin Turku!'

Tai toisella kotimaisella:

'Moon is ruti-dry as Turku!'

Jotenkin tuossa ei olekaan englanninkielellä samanlaista terävän selvyyden oloa kuin suomeksi. Vaikka, jos sitä vähän parantelisi, siitä voisi tulla parempi:

'Moon is dry-ass Turku!'

No ei se paljoa parantunut, mutta kyllä se Turun kuvaukseksi hyvin kelpaa, vaikka Kuun kuvauksena se koetaan ehkä kuulaisten keskuudessa suurena loukkauksena, mutta onko sillä niin suurta väliä, mitä kuulaiset ajattelevat kunniansa loukkauksista. Mit...? Aivan niin, olen Arvoisan Lukijan kanssa täsmälleen samaa mieltä, vaikka en mielelläni käytäkään tuollaista kieltä.

Mutta, vaikka Turku varmasti kaivelee Lukijan mieltä jatkuvan kiihottavasti, niin ei nyt pitänyt Turusta puhua – ainakaan Shangri Lana.

Sen sijaan voin vakuuttaa, että Nepali on aina ollut mielessä Shangri Lana.

Sitä on ajatellut, tietoisesti mielessään mainitsematta Kathmandua, että täällä on kaupunki, joka on kuin Shangri La. Täällä on runollisen kauniita järviä. Täällä on vuolaana virtaavia mahtavia jokia, joiden varsilla sivistystä syntyi. Täällä on kullattuja torneja. Täällä on maa, johon voisi itse (se itse, joka on mielessä jotenkin Michael Cainen oloinen, sympaattinen unelmoija), siis itse tulla, astua esille ja huudettaisiin heti kuninkaaksi.

Hups, tuliko tämä kaikki puhuttua julkisuudessa. Sanoinko vahingossa tällaisia kuvitelmia ääneen, vaikka oli tarkoitus vain itsekseen taas ajatella.

Mutta näin ei edes täällä Nepalissa ole. Todellisuus on jotenkin todellisempaa kuin kuvitelmat.

Ja todellisuudesta puhuakseni: Voi olla, että jos Suomi olisi kuin Englanti, niin minäkin olisin täällä kolonialistina, vaikka tunnen itseni mieluummin liberaaliksi humanistiksi.

Täällä on yksi englantilainen, johon hyvin sopii sana 'slob' (niin kuin kovin moneen muuhunkin englantilaiseen, ja vielä useampaa ranskalaiseen, mutta olkoot ne nyt rauhassa saippuoittaan). Lisäksi hän on seksisti ja rasisti ja kolonialismin apologisti, sanalla sanoen: tyypillinenenglantilainen.

Yritän välttää hänen kanssaan syömistä. On vaikea syödä kohteliaasti sellaisen henkilön kanssa, joka kertoo (kuulovaikeuksien vuoksi, joka ei tietysti ole hänen syytään) kovaäänisesti kolonialistisia, rasistisia ja seksistisiä latteuksia, sylkien samalla suuhunsa juuri ahtamaansa ruokaa pitkin omaa lautastaan ja hyvin tärkättyä pöytäliinaa aina minun lautaselleni saakka.

Jotenkin kauhulla tulee sellainen ajatus päähän samalla kun yritän varjella lautastani ainakin suuremmilta lihanpalasilta, olenhan sentään kunniallinen vegetariaani, siis sellainen ajatus, että jos olisin englantilainen niin olisin juuri tämän henkilön tapainen rasistinen, seksistinen ja kolonialistinen anakronismi ja 'slob', jolla on lisäksi täysin yhteensopimattomat värit ja rumasti roikkuvat housut ynnä hoitamattomat kengät, joihin on tungettuna harmahtavat, ent. valkoiset, tennissukat. Aivan, aivan: Lenita pyörtyisi pelkästä ajatuksestakin, mikä ei sinällään olisi täysin huono asia.

Enkä siis olisikaan täällä kohteliaanvaatimattomana, liberalistis-humanistisena kansainvälisenä (pikku)virkamiehenä, joka katsoo kiinnostuneen oloisena suoraan silmiin ja hymyilee ystävällisen vaatimattomasti jokaiselle kohtaamalleen henkilölle paitsi miehille, ja on palvelemassa Shangri Lataan kuin yhteistä hyvää, eikä suinkaan huudattamassa itseään kuninkaaksi. Vaikka – Arvoisa Lukija ei tätä ehkä vielä tiedä – vaikka siis täällä olisikin sattumalla juuri nyt kuninkaan virka vapaana.

En kuitenkaan tullut tänne siksi, vaan parantuakseni työnhimostani, rahanhimostani ja Nepalin lumostani.

Nimittäin asiahan on niin, että tieto vähentää uskomuksia.

Tämän sanominen näin ääneen tuntuu kovin lapselliselta, kun ajattelee sitäkin, että monet tiedemieheksi itseään kutsuvat uskovat joko avoimesti tai salaa – ajatellen varmuuden vuoksi ja matemaattisesti iäisyysasemaansa, Blaise Pascalin tavoin – kaiken maailman jumaliin. Meidänkin luterilaisia tiedemiehiä voisi mainita, jotka uskovat kristinuskon kolmeen jumalaan, joista kuviensa mukaan yksi näyttää jotenkin Karl Marxilta, toinen jotenkin palestiinalaiselta Intifada-taistelijalta, ja kolmas ajoittain Chevy Chaselta elokuvassa Näkymättömän Miehen Muistelmat.

Mutta kolme on kovin vähän jumalista puhuttaessa.

Nimittäin täällä Shangri Lassa jumalia on jokaisessa kadunkulmassa, on kotijumalia ja vierasjumalia, on naisjumalia ja miesjumalia, on kaupunkijumalia, käärmejumalia ja sadonkorjuujumalia (eikös tuo Karl Marxin näköinen ollut sadonkorjuujumalia joskus nuoruudessaan ennen aikaa nelisen- tai viitisentuhatta vuotta sitten luodessaan koko maailman kuudessa päivässä ennen kuin lepäsi seitsemäntenä ja ihaili kättensä töitä).

Itse asiassa täällä Shangri Lassa on jumala jokaiseen lähtöön, tuloon, tekoon ja ajatukseen, jonka voi kuvitella, eivätkä nämä ihmiset, joita muhamettilaiset ja kristityt kutsuvat ilkeyttään pakanoiksi, ole kovin nokonuukia siitä millekä jumalalleen milloinkin uhrejaan kantavat: pääasia on värikkyys ja rytmikäs meteli.

Lisäksi Shangri Lan jumalat ovat sikäli ajan hengessä kiinni, vaikka ovatkin jo kovin vanhoja – vanhempia kuin Karl Marx – että opettavat ihmisille uusia seksiasentoja temppeleidensä kattojen tukirakenteissa, mitä ei voi pitää mitenkään vähäpätöisenä asiana ajatellen vaikkapa lähetystyöntekijöitä ja näiden vaimoja ja heidän tunnetusti vaatimatonta yhteistä asentovalikoimaansa. Saattaa olla, että ensimmäiset kristityt intialais-nepalilaiset ja muut arjalaisrotuiset olivat vähintään hämmentyneitä saadessaan avio-oppia tänne ensimmäisenä tulleilta lähetyssaarnaajilta.

Nämä paikalliset oppaat esittelevät iloisen ylpeinä pienoisveistoksia iloisesti parittelevista uskovaisista ja väittävät, että ne, kuten Kama Sutra, olivat nimenomaan opetusintoa yhteiskunnassa, jossa vanhemmat olivat niin häveliäitä, että eivät kehdanneet puhua mukuloilleen kukista ja mehiläisistä.

Minä en usko Kama Sutran tai kattorakenteiden seksikuvaelmien opetustarkoitukseen.

Uskon sen sijaan, että ne on tehty samasta syystä kuin ns. taiteelliset naistenkuvat Rubensin rehevissä maalauksissa ja Playboyn keskiaukiokuvituksissa ja internetin videomateriaalissa: halvaksi erotiikaksi, Willendorfin Venus-patsaiden jälkeläisiksi.

Tosin en ole aivan varma olivatko Rubensin maalaukset halpoja edes omassa ajassaan – olihan hän aikansa rikkain taiteilija ennen kuin venytti likviditeettinsä liian ohueksi kerrokseksi elämänsä pinnalle ja menetti omaisuutensa senaikaisille liikemiehille – taiteentukijoille, jotka halusivat seinälleen rehevää pornografiaa ja mahdollisimman halvalla.

Sillä tavalla matkustaminen avartaa tietoja ja hämärtää eksotiikan olemattomaksi, eikä Shangri Lakaan aina selviä pienittä kolhuitta.

Noissa oheisissa kuvissa yhden patanilaisen temppelin tukirakenteista ei siis olekaan eksoottista Kama Sutran opetuskuvitusta vaan eroottista mieliku-vitusta.

Maailmaperintöä ja suomalaisia presidenttejä

Tänään taas Kathmandun Durbar -aukiolla. Sen niminen on ainakin kaikissa kolmessa Kathmandu-laakson kaupungissa: Kathmandussa, Patanissa ja Bhaktapurissa.

Vanha nimi on Hanuman-dhoka. Täynnä temppeleitä ja museo, joka kuvaa Nepalin kolmen viimeisen jumalana palvotun kunkun elämää: Tribhuvan'in, Mahendra'n ja tämän pojan, Birendra'n (joka ammuttiin) . Kaikki samaa sukua ja 'jatkonimeltään' Bir Bikram Shah.

Tämäkin Durbar-aukio, niin kuin ne kaksi muutakin (tuossa alla olevassa videossa näkyvä isoin aukio on Bhaktapurin Dunbar), on Maailmanperintö ja näinollen YK:n armollisessa suojeluksessa, mitä se suojelu käytännössä merkinneekään. Ainakaan se ei edellytä YK-joukkoja siivoamaan haisevia roskia, jotka peittävät aluetta vähän kuin olisivat tarkoituksellista päällystetyötä.

Sitä museota kierrellessä sattui silmään tutunnäköinen kunniamerkki. Ja selevällä suomen kielellä siinä vieressä oli kunniakirja, jossa sanottiin, että plänikkä oli Koiviston antama kunkkuveljelleen. Ja itse merkissä Birendra-kunkulle luki, että 'Isänmaan hyväksi'.

Varmaan isänmaansa hyväksi Koivisto oli valkoisenruusun ketjuineen Birendralle lyönyt kaulaan ja tainnut antaa 'pystykorvan' samalla laakilla, sennäköinen ase siellä yhdessä lasikaapissa näytti olleen. Kuparilaatasta en saanut huonon valon ja erikoisennäköisten kirjainten vuoksi mitään selvää.

Tämä kunkkukin oli kova ampuja niin kuin Koivistokin, saaleilla vain oli eri määrät jalkoja.

Kunkku oli näköjään ammuskellut tiikereitäkin, niitähän oli Nepalissa vielä hänen aikaansa muutama sata. Eli hänellä on näin ollen yhtymäkohtia ainakin kahden Suomen presidentin kanssa: Mannerheim oli myös tapana ammuskella tiikereitä eläkepäivillään Suomessa silloin 20-luvulla. Tai siis Marskin ammuskelu tapahtui kyllä Intiassa eikä Suomessa - tietääkseni, mutta se on vain pieni yksityiskohta, josta ei nyt sen enempää.

Päivä Bhaktapurissa

Video ©Hanhensulka 2010. Musiikki Aisha Duo, Despertar (Silent Songs, 1969).

Kävelin päivän (14.8.2010) Kathmandun naapurikaupungissa Bhaktapurissa ja näppäilin useimmiten tähtäilemättä lonkalta kuvia silmiin sattuvista ihmisistä tai muista ihmeistä. Kuvat eivät ehkä ole valokuvauksen historian parhaita laadultaan, mutta itselle tietysti korvaamattoman arvokkaita.

Bhaktapur on yksi kolmesta vanhasta kaupungista Kathmandun laaksossa, muut kaksi ovat Kathmandu ja Patan. Aikoinaan kaikkia kaupunkeja hallitsi Malla-sukuinen hallitsija (ennen 240 vuotta hallinneita ja muutama vuosi sitten kumoonkaadettuja Shah-suvun kunkkuja). Sekä Mallat että Shahit olivat joko veljeksiä tai muuten läheisiä sukulaisia ja paikallisten kapinallisten puutteessa tappoivat toisiaan aikansa kuluksi.

Yksi näistä Malla-kuninkaista näkyy hetken näissä kuvissa istumassa Bhaktapurin päätorilla pylvään päässä, ne vanhat hallitsijat tuppasivat korottamaan itsensä jumaliksi, muuten eivät ehkä olisi pystyneetkään varastamaan yksinkertaisen kansa, minunkaltaiseni siis, vapautta ja omaisuutta. Vieläkin on tietysti samat menot yhteiskunnassa, vaikka nykyiset ryöstäjät eivät olekaan nimeltään kuninkaita.

Projektista on yli puolet takanapäin, kotiin Melbourneen lähdetään 6 lokakuuta Bangkokin kautta niin kuin tullessakin.

Lento-onnettomuus Everestin juurella

Kuva Himalaya Times: Lukla, yksi Nepalin turismin tärkeimmistä kentistä. Tunnetaan myös nimellä Tenzing-Hillary Airport. Kentän kautta kuljetetaan kaikki Everestiä ihailemaan menevät turistit, jotka jatkavat sieltä joko samoillen tai helikoptereilla.

Tämän aamun lento-onnettomuudesta Kathmandun lähettyvillä on vähän lisätekstiä ja Nepal TV:n tekemä videoDaidaloksen lennossa. Kuvassa näyttäisi olevan juuri Dornier, joka tapauksessa se on Luklan kiitotien lentoonlähtöpaikalla. Kiitotielle laskeudutaan vain tuolta toisesta päästä eli ylämäkeen ja lentoolähdöt suoritetaan alamäkeen.

Malagaseista vielä sen verran, että...

Selvyyden vuokksi sanottakoon, että malagasit tuossa edellisessä lastussa ovat tietysti menettäneet Madagaskarilla herrakansan asemansa ja maan todellisuus on nyt aivan toinen kuin se oli silloin neljännesvuosisata sitten.

Malagaseja ei varmaan Euroopassa ole pidetty siirtomaaherroina, heitähän ei alkuperämaastaan mitenkään johdettu - eivät tainneet sinne päin edes pitää yhteyttä. Jostakin tuntemattomasta syystä vain olivat joskus vuoden tuhat paikkeilla muuttaneet Madagaskariin ehkä Borneon suunnalta (kielisukulaisuus on sinne päin) ja päättäneet, että uudella seudulla on hyvä olla, ja pitäneet omanaan koko maanosan (eihän sitä oikein kehtaa pelkäksi saareksi kutsua on se sen verran suurikokoinen ja kelluu kai omannimisellään mannerlaatalla).

Nyt maa on mennyt vielä enemmän alaspäin. Itsenäisyydestä Afrikan yleiseen tapaan on jo viisi vuosikymmentä ja Antananarivossa toisen väriset - ja kokoisetkin (malagasit ovat nimettäin yhtä pieniä kuin alkuperäisen maansa muutkin asukkaat) - ihmiset pitämässä valtaa.

Dance macabre ja hipaisevat olkapäät

Video Hanhensulka: jollakin Olympuksen pikkukameralla filmattu Changu Narayanin Käärmejumalan juhlissa Kathmandun lähettyvillä 14.8.2010.

Aivan liian monta vuotta sitten istuin lasi erinomaista viskiä hentoluisissa kourissani Madagaskarilla, Fianarantsoan kaupungissa, joka taitaa olla omasta mielestään saarimaan kultturelli keskus, vaikka onkin melko kaukana pääkaupungista, Antananarivosta. Vähä kuin Jyväskylä siellä Suomessa siis, tai ehkä Turku? Fianarantsoan nimikin kuuluu malagasista suomeksi käännettynä jotenkin, että 'erinomainen koulutus'.

Olin tullut kutsuttuna näihin juhliin, ja olin aivan sopimattomasti pukeutunut. Häpesin asuani salaa vilpoisasti paitahiasillani, vaikka olinkin kietaissut soman solmion kaulaani ja vetäissyt jopa sukat jalkoihini.

Muut juhlijat olivat hännystakeissa ja pitkissä hameissa. Molemmat olivat nähneet parhaat vuotensa jo ehkä ennen omaa syntymääni, pukujen kantajatkaan eivät enää olleet kovin nuoria. Joka tapauksessa kaikki olivat koristeita kaupungin kermakakusta: useat ranskalaisten kolonialistien kouluttamia ranskalaisissa yliopistoissa tai eliitin omassa hallintokorkeakoulussa, virkamiehiä ja toimihenkilöitä, teknokraatteja ja kansankynttilöitä, jotkut professoreja maakunnan uusimmasta ylpeydenaiheesta, Fianarantsoan yliopistosta.

Hännyksiin ja lattiaa laahaaviin hameisiin pukeutuneet juhlijat olivat, ainakin pääosin, malagaseja, tulleet saarelle joskus tuhatkunta vuotta aikaisemmin Borneolta tai jostakin sieltä päin, puhuivat keskenäänkin voimakkaan murteellista ranskaa ja tanssivat nyt juuri jotakin vanhaa ranskalaiskolonialista seuratanssia, joka oli jotenkin hämärästi tuttu Tyrvään yhteislyseon vanhojen tassien kerhosta, johon jostakin raivoisanmustasukkaisen rakastuneen päähänpistosta olin joskus ilmoittautunut finninaamoineni. (Siitä muistuukin mieleen Proust ja hänen hedelmättömän toivoton rakkautensa Albertineen, mutta menköön saman tien pois mielestä, että tämä tarina pääsisi itse asiaan, eikä Proustilla tietenkään ollut naamassaan mitään niin rahvaanomaisen maatiaista kuin finnit ovat.)

Tanssijat kulkivat ympyrää lattialla, joka näytti liidutulta, ja pyörähtivät vakavina yhteen suuntaan ja kohta taas toiseen yhtä vakavina, kumarsivat ja niiasivat, niiasivat ja kumarsivat niin että hännystakin helmat ja avoimia kaula-aukkoja ympyröivät röyhelöt heilahtivat tarkoituksellisen merkittävästi. Evätkä pelkästään vakavina, vaan toden tosissaan, selittämättömän sentamentaalisen ja kunnioittavan nostalgiansa kynsissä.

Oli kuin tanssin tarkasti satoja vuosia sitten säännösteltyjä vakavia askelia olisi laahustettu Versailles'n saleissa, tanssijoiden iho olisi aasialais-afrikkalaisen ruskeanharmaan värinsä sijasta ollut kymmeniä esi-isäsukupolvia valkoisempi ja aika olisi ollut sata tai pari sataa vuotta aikaisempi. Niin kuin ehkä olikin.

Katselin tätä hännystelyä ja helmoja likaavaa askellusta sivusta, lasiseinän takaa, johon pianolla kolkuteltu musiikki ei kuulunut kuin muutamana irrallisena sävelen puolikkaana silloin tällöin. Ja yritin muistella mitä Camus oli joskus sanonut.

Ja muistinkin, muutenhan tätä juttua ei olisi voinut edes kirjoittaa. Hän nimittäin sanoi jotenkin, että todella absurdia on katsella lasiseinän takana kiivaan äänettömästi puhelimeen puhuvaa miestä. 'Ja miettiä', totesi siis Camus, 'miksi tämä on hengissä'.

Tanssijat eivät paljoa puhelleet lasiseinän takana, mutta Camus'n ajatus tunki väkisin mieleen herkullisten viskipaukkujen välillä. Tuhat vuotta pienellä ryhmällä ja vieraalla mantereella, ja silti elossa ja paikallisesti katsottuna, ja jos armeliaasti unohti ranskalaiset, jopa herrakansana, joka voi katsella alaspäin jossakin muualla laahustavia oikeita afrikkalaisia.

Madagaskarissa ei silloin juurikaan satanut, vaikka vuodenaika oli suunnilleen sama kuin täällä Nepalissa on juuri nyt. Kellon aika oli tietysti kovasti toinen, onhan täällä Nepalissa kellot vasta varttia vaille silloin kun muualla ovat puntit tasan.

Nepalissa sen sijaan on monsuunikausi parhaimmillaan. Parhaimmillaan siinä mielessä, että aika on oikea; olenhan nyt juuri täällä ja aina halunnut kahta asiaa: kokea aasialaisia monsuunisateita ja käydä Nepalissa. Olen tosin halunnut aina monia muitakin asioita, mutta niistä joskus toisella kertaa.

Sen voin jo nyt varmuudella sanoa, että aikaisemmmissa elämissä koettu länsiafrikkalainen 'monsuuni' Dahomayssa, Biafrassa ja Liberiassa ei eroa nepalilaisesta juuri millään merkittävällä tavalla: molemmat kohisevat maahan saakka tasaisena seinänä, kummatkin kastelevat kesäpaidan ja kesäisen tummansinisten housujen alla herkkänä karheutta pelkäävän ihon viimeistä ihohuokosta ja -karvaa myöten niin, että sitä tuntee todella olevansa märkä munaskuita myöten niin kuin kai suomeksi vieläkin sanotaan. Aivan kuin räystästynnyriin pudonnut kollikissa. Tai vastasyntynyt ja nurmikolle yllätyksekseen pötkähtänyt sonnivasikka.

Mutta siihen lasikaapissa kiivastelevaan absurdiin puhelimenkäyttäjään palatakseni, ymmärrän nykyisin ja jopa silloin Fianarantsoan baarissa melko hyvin mitä Camus tarkoitti. Vaikka tuon sanominen saattaa kyllä olla yltiöpäistä liiottelua.

Mutta kuunneltuani nyt jo kohta neljä viikkoa hotellin ala-aulan koreilla sohvilla istuen nepaliksi, hinduksi, punjabiksi, gusaratiksi, bengaliksi, urduksi ja newariksi käytyjä arjalais- indo-eurooppalaisia keskusteluja (höystettynä muutamalla lauseella näiden sukulaiskieliä, englantia, saksaa ja italiaa, joista sentään ymmärtää sieltä täältä sananpoikasen, ja tietysti tiibettiä, kiinaa ja japania), samalla kun olen yrittänyt lukea kolmatta kertaa Italo Calvinon kirjaa nimeltä Six Memos for the New Millenium (Vintage International, 1988), ihmettelen joskus vegetaarille sopimattoman toivorikkaan odottavana, miksi itsekukin keskustelijoista on vielä hengissä ja ehkä ymmärrän Camus'n tarkoitusta paremmin, mutta kovin varma en kyllä ole.

Hotelliaulan sananvaihto kuulostaa useimmiten siltä kuin keskustelijat olisivat tuossa tuokiossa käymässä toistensa kurkkuun kiinni, ottamassa kai jokaisella hotellini seinällä roikkuvia kukreja, kurkha-veitsiä, kiivaasti heiluviin käsiinsä ja sahaamassa pelkkää hyväntahtoista meluisuuttaan vastapuolen keskustelijalta kurkun poikki.

Vakuutan tässä kiireesti Arvoisalle Lukijalle, että näin ei kuitenkaan ole käynyt, edes omasta toimestani, ja sain sen Calvinon kirjankin lopulta luettua loppuun ja siirryin tutkimaan James Woodin esseekokoelmaa vastuuttomasta minästä, nauramisesta ja romaaninkirjoittamistaidosta, The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel (Farrar, Straus and Giroux, 2004).

Arvoisa Lukija jo tietäneekin, että James Wood on itseasiassa Englannin Putte Wilhelmsson; vähän kiltimpi vain, vähän sosiaalisempi ja omaa pienemmän egon ja suuremman lukijakunnan, asuuhan hän nykyisin Amerikassa.

Madagaskarista ja Nepalista puhuminen samaan hengenvetoon on tässä tarkoituksellista. Osaksi tietysti siksi, että voin salaista syyllisyyttä ja likaisentuntuista ylpeilyä osoittaen mainita käyneeni molemmissa maissa.

Mutta iltaisin istun useimmiten illallisen ja voimakkaan kahvin aiheuttaman hyvänolon kalvaessa sisuksia hotelli Everestin ala-aulassa ja kuuntelen pianonsoittoa ja räyhääviä keskustelijoita. Pianon päällä on nuhruinen lappu, jossa lukee jotenkin, että: 'This is a Paino Keyboard. It must be played. Please do not touch'.

Pianoa soittaa tummaan pukuun, valkoiseen, hieman nuhruiseen paitaan, mustiin kenkiin ja valkoisenharmaisiin sukkiin pukeutunut nepalilainen 'painonsoittaja'. Tullessaan soittotuolinsa taakse hän kumartaa olemukseensa sopivan ylpeästi ja lintumaisen kevyesti, kääntäen päätään sekä oikealle että vasemmalle, jossa istun nojatuolissani lähes joka ilta juuri tähän aikaan. Hän nyökkää tunnistavasti, istuu tuoliinsa ja ottaa pienen muistikirjan esille ja asettelee sen huolellisesti pianonsa nuottitelineeseen.

Kirjassa on muutaman tahdin mittaisia pätkiä musiikkia, jota hän soittaa joka ilta, pysähtyy joskus kesken tahdin ja tekee pienen korjauksin nuotteihinsa. Tutuntuntuisia kappaleita, elokuvamusiikkia useiden vuosikymmenien takaa. Täsmälleen samassa järjestyksessä.

Ohutta musiikkia linnunluun ohuilla sormilla ja omalla 'aksentilla' esitettynä.

Uskallan juuri ja juuri kuunnella sitä samalla kun luen kirjaani, olenhan sopivan ohut itsekin. Jos olisin kilon tai pari paksumpi, olisin sopimattoman paksu kuuntelemaan sellaista ohutta ohuesti ohuilla sormiluilla soiteltua musiikkia. Ehkä juuri tästä syystä Punjabista ja muualtakin Intiasta tulleet paksuhkot hotellivieraat eivät edes huomaa tupakansavuisessa ilmassa risteileviä ohuita musiikinvärähtelyjä.

Jotenkin madagaskarilaisia tanssijoita ja näitä nepalilaisia ajatellessani ovat mieleen tulleet myös Tšehov ja Dostojevski.

Ensinnäkin Fjodor Karamazovin Veljeksistä, jossa hän vihaa naapuriaan; ei siksi, että naapuri olisi tehnyt Fjodorille pahaa, vaan siksi, että pahantekijä oli ollut Fjodor itse. Hän sanoo asiasta jotenkin, että: 'kerran tein hänelle todella häpeällisen ja likaisen tempun, ja heti kun olin sen tehnyt vihasin häntä temppuni takia'.

Vaikka Fjodor Pavlovits ei ollutkaan siirtomaaherra, niin siirtomaaherruuteen yleisesti kuuluva siirtomaa-alamaisten vihaaminen saattaisi olla jopa näin pienestä inhimillisestä tekijästä riippuvainen.

Tšehovilla on novelli jonka nimi taitaa olla Virkamiehen kuolema (suom. Juhani Konkka).

Novellissa päähenkilö, vähemmän kaunis ulosottomies Ivan Dmitritš Tšervjakov, yskäisee teatterissa täysin vahingossa räkää ylemmän virkamiehen, oikean kenraalin, takille. Asia vaivaa häntä ajan kuluessa enemmän ja enemmän kunnes hän kuolla kupsahtaa pelkästä häpeästä.

Dostojevskilla on tarina vähän samasta asiasta Kellariloukossa (joka on taidettu kääntää uudestaan nimellä Kirjoituksia kellarista).

Tarinassa kertoja joutuu vastakkain voimakkaan upseerin kanssa, joka nostaa kertojan kevyesti tieltään sivuun, ja jatkaa matkaansa sen enempää asiaa ajattelematta. Sen sijaan kertojan mieltä tapaus kaivertaa aina enemmän ja enemmän. Hän päättää lopulta kostaa häpeällisen kohtalonsa kävelemällä upseeria päin Nevski Prospectilla antamatta tälle tietä. Hän yrittää aikansa ja lopulta ajattelee: 'Miksi se olen aina minä, joka väistää? Miksi aina täsmälleen minä, eikä milloinkaan hän?' Kertoja jatkaa jääräpäisesti kostotoimiaan ja eräänä päivänä upseeri ohittaakin kertojan hipaisemalla vain tämän olkapäätä ja kertoja on ekstaasissa, koska uskoo lopulta kostaneensa häpäisijälleen.

Näistä tarinoista tulee jotenkin mieleen sekä Madagaskarin hännystakkinen ja laahustavahameinen vaatimattomuuttaan ylpeä malagasiväestö että Nepalin ainaitsenäiset nepalit, jotka ovat kovasti ylpeyttään ylpeähköä kansaa.

Omassa mielessäni madagaskarilaiset olisivat jotenkin tšehovilaisia käytökseltään ja nepalilaiset (ja intialaiset myös) jotenkin dostojevskilaisia tässä nimenomaisessa katsantokannassa.

Madagaskarilaiset kuolisivat häpeästä, jos sattuisivat räkäisemään ranskalaisherrojensa takinselkiin.

Nepalilaiset (ja intialaiset) puolestaan kostaisivat tuossa hotellin edessä kulkevalla Babar Mahal'illa (joka muistuttaa kovasti monikilometrista bussipysäkkiä sekä ajotiellä että jalkakäytävällä) olemalla väistämättä vastaansa tulevia herrakansojen edustajia, kuten suomalaisia valkonaamoja, kunnes ohikulkijoiden olkapäät hipaisisivat toisiaan. Täällä Intian alueella olkapäävoittaja lankeaisi ekstaasiin, yhtyisi jumalaansa ja Krishnan tapaan rakastaisi tyydytettynä taas hetken kaikkia ja kaikkea (kunnes tarvittaisiin uutta kostoa jostakin yhtä suuresta rikoksesta).

Kummatkin kansat tulisivat tyydytettyä: toisen kunnia korjaantuisi kuolemalla häpeästä, toisen olkapään hipaisulla. Jossakin tässä tarinassa kai piilee jokin opetuskin, mutta en ole aivan varma.

Leijat Kathmandun yllä

Kuva Wikipedia: Ardea purpurea, ruskohaikara

Parikymmentä metriä Kathmandun kattojen yläpuonlella ei nieleskele yhtä paljon pahanmakuisia pakokaasuja kuin alapuolella Babar Mahal'in tasolla, jossa miljoona autoa, miljoona moottoripyörää ja satatuhatta pyöräilijää taistelee oikeudestaan ajaa viattoman jalankulkijan yli, jos vain tilaisuus tällaista hellämielistä vegetaaria puistattavaan verityöhön tulisi. Jalankulkijat ovat kuitenkin liukkaita liikkujia, ovat sitten miehisen tahraisissa paidoissa ja roikkuvissa housuissa, tai naisellisen suloisissa sareissa, joita monet kathmandulaiset naiset pitävät viehättävillä kurveillaan. Jotkut jopa ajavat skoottereitaan sarin helmat liehuen monsuunisateiden edellään työntämissä leudoissa tuulissa.

Patan'in kattojen yllä leijuu pakokaasujen lisäksi suurehko haukka. Ei ole kiikaria eikä lintukirjaa, joten haukan tunnistaminen ei onnistu vaikka silmät selällään ja Korkha-oluen kirkastamina sitä ihailenkin. Miljoona pulua lehahtaa Everest-hotellin katonkulmalta siivilleen ja yrittää onneaan haukansilmien edessä, ja onnistuvatkin penteleet. Niiden kuhertelua katsellessa tulee jotenkin verenhimoinen olo vegetaarillekin, ja pulun pakoonpääsy jättää mieleen jotenkin syyllisenmakuisen pettymyksen.

Vähän tuolla oikeaalla Buddhanagarin slummikylän keskellä nousee taivaalle ryhmä leijoja kuin hentoja höylänlastuja. Nousevat ja laskevat, syöksyvät ja nousevat äkkiä ylös, kääntyvät toistensa ympärillä ja pyörivät samat kierrokset äkäisesti toiseen suuntaan. Yksi kääntyy oikealle laajassa kaaressa, kääntyy vasemmalle ja nousee lisää, taas oikealle ja vasemmalle ja on kohta kaksinverroin muita leijoja ylempänä ja jää siihen jököttämään kuin sulhanen kaasojen keskelle.

Sattumalla juuri täältä katolta katsottuna Budhanagarin takana kauempana, Bagmati-joen toisella puolella Kathmandun tiehästi rakennetun asutuksen keskellä Chakupat'in ja Kupandolïn välissä vihreässä puistossa, korkeiden, vehreiden puiden keskellä on palatsi, jota kai kuningasperhe ei enää tarvitse, koska on pahaksi onnekseen syöksettu vallasta ja toistensa kanssa riitelevät poliitikot eivät ole vielä päässeet kädenväännössään niin pitkälle, että tietäisivät kuka on seuraava 'kunkku' tai miksi sitten itseään kutsuukin.

Jos katolta katsoisi enemmän oikealle, luoteen suuntaa, niin näkyisi harmaa kiemurteleva pilvi, joka nousee Thamelin kapeilta kaduilta ja vanhaa keskustaa ympäröiviltä leveiltä ajoteiltä, joilla pienikokoiset paikallisbussit sysäävät mustanpuhuvaa ja kuolettavaa Diesel-kaasuaan meidän kathmadulaisten nieleskeltäviksi. Jotain tarttis tehrä, mutta poliitikoista ei tällaisen saasteastian kesyttämiseen ole, hehän eivät tee mitään poliittisesti vaarallisia päätöksiä missään muuallakaan, eivät edes Suomessa, niin miksi sitten täällä Himalajan jääläjien alla, missä monsuunisateet eivät ole puhdistaneet ilmaa yksinkertaisesti siksi, että ne ovat tänä vuonna ajaneet Nepalin ohi sekä oikealta että vasemmalta ja myös takaa niin kuin uutiset terroristeja paapovan Pakistanin kohtalosta ovat kertoneet täällä Kathmandussakin.

Arvoisa Lukija on tietysti maailman ekologiasta niin kiinnostunut että tietää eilen olleen maailman tiikereiden päivän. Nepalintiikeri on sikäli ollut moniin muihin, kuten siperiantiikeriin, verrattuna onnellisemmassa asemassa, että sen lukumäärä on lisääntynyt viime vuosina tiukkojen metsästysmääräysten vuoksi. Nimittäin Chitwan kansallispuistossa on viimeisten kahden vuoden aikana löytynyt uhkarohkeiden tiikerinlaskijoiden toimesta 34 uutta, aikuista tiikeriä ja siellä niitä on nyt yhteensä 125. Koko maasta löytyy 155 aikuista tiikeriä niin kuin Kathmandu Post kertoo tämänaamuisilla sivuillaan. Tosin kovin suurta hurraata ei tiikerien vuoksi vielä tarvitse päästellä: vuonna 2000 nepalilaisia tiikereitä oli löytynyt vielä yhteensä 370. Koko maailmassa on nyt vain 3,500 tiikeriä, kun vielä sata vuotta sitten – englantilaisten maailmanvallan pahimpina metsästysvuosina – niitä oli 100,000.

Tiikereiden suurimpana uhkana ovat olleet postkolonialistisessa maailmassamme kiinalaismiehet, jotka ovat vaatineet potenssilääkkeitä tiikereistä ja muista uhanalaisista elukoista. Miksi he potenssilääkkeitä tarvitsisivat, kun maassa on jonkinasteinen lastenteon kieltolaki ei ole vielä itselleni selvinnyt. Mutta eihän kiinalaisista oikein muutenkaan selvää ota, joten siinä suhteessa heidän ja tiikereiden väliset suhteet eivät ole mitenkään erityisen omalaatuisia.

Parempia uutisia on ehkä Kiinastakin hiljakkoin tiikereille luvassa. Nepali ja Kiina ovat viime kuussa allekirjoittaneet yhteisymmärryssopimuksen tiikereiden elinten suojelusta, joten kohtapuoleen ei Kiinassa seiso oikein kunnolla muu kuin kiitos tiikereiden puolesta.

Leijat leijuvat vieläkin Kathmandun yllä ja oikealta tulee näkyviin kolme kaulat koukussa lentävää harmaata pienikokoista haikaraa tai pitäisiköhän noita kutsua egreteiksi. Kun en oikein siitäkään asiasta mitään tiedä niin olkoon tämä kirjoitus tällä erää valmis. Ja päälle otan pienen ryypyn juuri Gorkhan kyytipojaksi eteentuotua vihreäleimasta JW:ta, on se sen verran kallista täällä Himalajan juurien hemaisevasti kaartuvilla kyljillä, että ei oikein isoa ryyppyä raski ottaa.

P.S. Jälkeenpäin tutkittuna nuo haikarat olivatkin nimeltään purple heron (Ardea purpurea), iltahämärässä vastavaloon ei oikein kunnolla erottanut värejä. Suomalainen nimi on ruskohaikara.

On the way to johonkin

Jaha, sitten ollaan Bangkokissa. Tavallaan menee hyvä yritys hukkaan, kun täällä on aikaa vain vajaa neljä tuntia. Sitten toiseen Thai Airwaysin koneeseen ja kokka kohti Kathmandua.

Koko yön on päässä soinut 'On my way to Mandalay', meneehän reitti Bangkokin jälkeen jotenkin Burman rajoja viistäen, joten ei se Mandalaykään voi kovin kaukana reitistä olla.

Viimeisen säkeistön sanat ovat tälle iälle jo liian uskaliaita, mutta laitetaan ne kuitenkin tähän:

...
I'm on my way to Mandalay,
Beneath the shelt'ring palms I want to stray,
Oh, let me live and love for aye,
On that Island far away;
I'm sentimental for my Oriental love, so sweet and gentle,
That's why I'm on my way to Mandalay,
I've come to say "Good-bye."

Että siihen malliin ne Mandalayhin menevät. Kathmanduun menijöistä ei taideta laulella millään tavalla!

Ennui

Kuva: William-Adolphe Bouguereau (1825-1905), La Nuit, eli Nyks, yön jumalatar

Näin unta runosta:

Ei paha ole.
Kenkään vaan, ihminen.
Vaan toinen on heikompi toista

Toistelin tätä mantrana pimeässä ja ajattelin kai Leinoa ja kenkiä.

Sitten huomasin, että siihenhän on Runoilija pannut vahingossa pari pistettä ja pilkun liikaa, ja katkonut rivit väärin, eivätkä sanoituksetkaan aivan oikeilta kuulostaneet. Ei puhunutkaan Runoilija heikoista kengistä niin kuin norsunluisen portin läpi lennähtäneiden Oneirosten kuvissa kelluva Nyksin palvoja oli ensin luullut, vaan ihmisestä niin kuin kaikki muutkin runoilijat ja ajattelijat, ad nauseam. Myös nämä Yönhaltijan pojat, jotka ajelevat unia tarpeen ja kohteen mukaan norsunluisten tai pukinsarvisten porttiensa läpi.

Sitten rupesin tuijottamaan omaa napaani niin kuin Thot/Kronos/Saturnus, ja muistelin vähän nuoruuttani.

Huolimatta siitä, että murjotin innokkaasti kokonaisen ihmisiän tuntuisen ajan puberteettikaudella, voin vieläkin syyttää vanhempiani kovin katkerasti ainakin tästä asiasta: lapsuuteni oli aivan liian onnellinen, jopa ajoittain kovin iloinen, jos toden saa ääneensä sanoa.

Onnellinen lapsuus ei tee hyvää kirjailijaksi aikovalle.

Onnellisuudestaan huolimatta puberteetin kourissa elävänä sitä todisti päivittäin oikeiksi sen yhden irlantilaisen smart-arse-dandyn, Oscar Wilden, sanat viisaudesta ja kokemattomuudesta; silloin ei itse mitenkään merkittävällä tavalla ymmärtämättä sen kummemmin viisautta kuin kokemustakaan vaikka kai ajoittain niistä kovasti puhelikin.

Todisti siis, vähän Wilden tarkoitusta muunnellen, sen, että teini-ikäisen koti on tila, jossa nuorukaiset ovat aina alttiita tiuskimaan vanhemmilleen koko finninaamaisen viisautensa, jonka ammentavat kokemattomuutensa syvistä ja mutaisista lähteistä.

Ei sitä ymmärtänyt edes, vaikka lukikin Dostojevskia, Camus'ta tai Kierkegaardia, että puberteetiajan eksistentiaalisen murjotuksensa olisi voinut helposti uhota todelliseksi depikseksi ja lastata näin aineksia tulevia suurromaanejaan varten.

Mutta todellisuudessa oli toisin eikä niin käynyt, ja lapsuutensa ja nuoruutensa sai kärsiä, murjotuksestaan huolimatta, munaskuita tärisyttävän onnellisuuden kourissa, niin että siitä ei edes tällä varttuneemmalla iällä tahdo kokonaan päästä eroon.

Ei, vaikka ajattelisi toiveikkaasti ennuita.

Sehän on tietysti selvä, että ennui tarkoittaa tavallisessa puheessa pitkästyneisyyttä, turhautuneisuutta, välinpitämättömyyttä, anti-innokkuutta ja sen sellaista älyn laiskuutta, vaikka hedelmällinen tyhjyys voisi olla tarkempi vastine.

Tai ehkä ennui on tätäkin positiivisempi sana: sehän sisältää ajatuksen hereille häiritystä turhaumasta, joka saattaa olla kaiken luovuuden elinehto tai jopa luovuutta suoltava lähde; syvä niin kuin Saturnuksen napa, jota tämä itseensä vetäytyvä jumala itse tuijottaa päivät päästään omassa itsessään, yksin, ajatuksiensa mereen vaipuneena kuten kai kuka tahansa muukin kirjoittaja.

Ennui on tietysti ranskaa ja se pitäisi ääntää ranskalaisittain.

Suomalaisittain ääntämisohje voisi näyttää jotenkin miehisen vaativasti tältä: 'an-Nyii'. Ranskalaisten kielessä sanalla olisi suomalaiselta kuulostava pidennetty konsonantti (varsinaisia kaksoiskonsonantteja ei oma korvani erota missään puhutussa kielessä, edes suomessa, paitsi teeskennellyn perusteellisesti sanoja äännettäessä) ja sana tietysti 'hidastuu' loppuaan kohti, niin kuin käy muillekin lyhyille ranskalaisille sanoille, joissa on paino siellä peräpäässä ja etummaisena hätäisesti suhaistu, lyhyenläntä tavunen.

Sylvia Plath ei tehnyt ennui'ta tunnetuksi runolla Ennui (kirjoitettu opiskelijatyttönä vuonna 1955), jossa hän valittaa vaaran ja jännityksen (romantiikan) katoamista ihmisten elämästä. Runo julkaistiin vasta pari vuotta sitten, vuosikymmeniä runoilijan varsinaisen kuoleman jälkeen.

Charles Baudelaire oli kirjoittanut ennuista jo sata vuotta aikaisemmin runossa Au Lecteur, kokoelmassa Pahan kukia (eli alkuperäisesti Fleurs du Mal, vuodelta 1857, osasuom. Yrjö Kaijärvi, WSOY, 1961), jota tietyt nuoret suomalaiset tulenkantajat kai lukivat toisilleen armottoman ennuinsa kourissa mm. Vienolan 'eksoottisessa' puutarhassa ja eksoottisissa palmusaleissa kuvitellen paheen modernismiksi ja nauttien runouden lisäksi, huhujen mukaan, aineista, jotka eivät vielä silloin tainneet olla lain mukaan edes kunnolla kiellettyjä.

Huonommin menestyvien ennui-dekadenssi taitaa paremminkin viihtyä kaljapussihommissa Kallion betonikorpien kätköissä.

Länsimaisen romaanin tavallinen tarina onkin kamppailua ennuista

ennuihin.

Kerrottakoon vielä lopuksi satu Zhuangzi'n eli Mestari Zhuang'in tapaan:

Eläkeläinen näki unta. Unessa eläkeläinen puuhasi iloisena kaikenlaisia kevyitä, sopivan haasteellisia ja muutenkin antoisia töitä ympäri maita ja mantuja tehden sitä, mikä milloinkin huvitti, joskus jopa 12 tuntia päivässä. Äkkiä herätessään eläkeläinen oli mikä oli, eläkeläinen, totta tosiaan ja epäilemättä. Mutta hän ei tiennyt oliko eläkeläinen joka uneksi olevansa työläinen, vai työläinen, joka uneksi olevansa eläkeläinen. Uneksija tuli ajatelleeksi, että eläkeläisen ja työläisen välillä pitäisi olla joku ero. Ja eroa pitäisi kutsua olosuhteiden muutokseksi. Sen pituinen se.

Kathmandussa tavataan!

Saramago, Lear ja Annapurna

José Saramago International Spanish Language Congress'issa Rosariossa Argentinassa, 2004. Kuva: Leo La Valle/EPA

Kuten Arvoisa Lukija ehkä huomasi, José Saramago – portugalilainen Nobelkirjailija vuodelta 1998 ja uskolleen loppuun saakka uskollinen kommunisti – kuoli eilen. Hän oli syntynyt vuonna 1922 vanhemmille, joista Saramagon oma saitti sanoo portugaliksi näin: Os seus pais são José de Sousa, jornaleiro, e Maria de Jesus, doméstica.

Ja mikäpä siinä, kaikkihan me lopulta kai kuolemme: toiset siirtyvät uuteen elämään (jossakin taivaassa tai kunkin kohtalon mukaan jossakin muussa, uudessa olomuodossa kuten koirana, etanana tai iilimatona, sen mukaan kuinka on tämänkertaista elämääsä vietellyt), toiset puolestaan pullahtavat olotilaan, jota ei voi edes ateistisen parhaalla tahdollakaan kutsua kuin olemisen vastakohdaksi – olemattomuudeksi, siis itseasiassa samaksi tutuksi tilaksi, josta tähän maailmaan uuden elämän kivusta kovasti parkuen tulla tupsahdimme.

Tarkkaavainen Lukija ehkä muistaakin, että kehuskelin jokin aika sitten sivistys-luku-urakkani kynsissä Saramagon kirjaa Seeing, jossa hän muistaakseni todistaa, että jokainen äänestämätön ääni merkitsee enemmän kuin pelkästään se tyhjä rengas, jonka sisältä äänestysnumero puuttuu ja ainakin saman verran kuin tottelevaisesti hyväksyttyjen vaalilistojen mukaisesti oikeinnumeroitu ääni – varsinkin jos äänestämättömiä ääniä on tarpeeksi paljon. Kirjan kuvaama kansa on siis noussut jonkinlaiseen nihilistis-gandhilaiseen väkivallattoman äänettömään kapinaan, joka tietysti tekee valtaapitävän luokan entisestäänkin hermostuneemmaksi.

Romaani on vähän raskaslukuinen. Alkupuoli tuo kovasti mieleen kommunistisen naapurimme Ruotsin jaarittelevat, sosialistissoittoiset, päällepäsmäävät ja sormeaheristelevän kaikkitietävät sekä kaikkeensotkeutuvat Kansankodin kansanpelastajat. Mutta loppupuolensa vuoksi sen voi aivan hyvin lukea, ja vaikka kääntää suomeksikin, ellei ole jo käännelty.

Jostakin syystä Saramagosta puhuminen tuo mieleen muutaman näytelmän.

Oman henkisen tilani takia kai erityisesti Beckettin Huomenna hän tulee. Eikö tämäkin näytelmännimi osoita kuinka turhaa ja virheellistä taiteen kääntäminen kieleltä toiselle itse asiassa on. Sekä alkukielellä että Beckettin omana englanninnoksena (häh! Onks toi nyt suomee???) nimi sanoo jotakin merkittävää sisällöstä.

Täällä Melbournessa oli menneellä viikolla kova myrsky, jonka aikana satuin lueskelemaan sekä Beckettin Godot’sta (jota esitetään parhaillaan Melbournessa) että Shakespearen Kuningas Lear-näytelmän rakenteesta kirjassa Dramatic Construction (Edward Mabley vuodelta 1972 (Chilton Book Company, Philadelphia).

Kuningas Lear’han on kuvaus eläkkeelle siirtymisen vaikeudesta ja haikeudesta.

Paavo Cajanderin suomennos sanoo Lear’in aikeista tähän tapaan:

”...
Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi.
Tuo kartta tuokaa. -- Tietkää, kolmijakoon
Panemme valtamme, lujasti päättäin
Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet
Nuorempain harteille, ja taakatoinna
Madella hautaa kohti. ..”

Kaikki eläkkeelle siirtyneet ovat ehkä nähneet edessään juuri tuollaisen auvon: ”Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet...” ja huomanneet että edessä onkin pelkkä ”matelua hautaa kohti”, mikä toiveena tai edes tavoitteena ei ole järin häävi.

Beckettin Godot’n odotus livahtaa tiettyyn ikään ehtineelle pelkurille helposti mieleen. Näytelmässä on kaksi paljonpuhuvaa ja tyhjänpäiväistä odotusnäytöstä, jotka ovat toistensa kopioita kuin hiljaisen elämän hiljaisen peräkkäiset tai päällekkäiset päivät.

Huomenna hän tulee onkin tragikomedia, niin kuin elämä itsekin, tietysti.

Godot’ta , jota ei ehkä ole edes olemassa kuin sanansaattajien mielikuvituksessa, odottavat laiskasti ja ilman sen kummempaa intoa Becketin luomat ihmiskunnanedustajat, tragikoomiset rentut, Vladimir ja Estragon.

(Olen muuten melko varma, että tämän lastun teemaan hyvin sopivat sen Rimmisen pussikaljaromaanin hahmot ovat saaneet vaikutteita näistä Beckettin miehistä tai ovat ehkä itse lueskelleet Godot’sta ja odottamisesta. Voisi tässä sanoa vielä sen verran Kaljottelijoista, että kirjan muutaman ensisivun maisema-avaruuden kuvaus on suomalaista romaanitaidetta läheltä eturiviä, vaikka vaikutelma rikkoutuisikin, kun kirjahenkilöt alkavat toimia ja puhua, ja vaikka ei kirjasta muuten pitäisikään, tai vaikka ajattelisi, että sen tekstissä on tavoiteltu liikaa Sieppari ruispellossa-romaanin kielenpieksentää. Jos siis tällä tavalla ajattelevia ihmisiä lukijoiden keskuudesta löytyisi, mikä ei ole ollenkaan varmaa.)

Mutta siitä olen nyt juuri koko lailla varma, että eläkkeen tai vapaan kirjailijan uran sijasta olenkin tässä lähipäivinä siirtymässä joksikin aikaa uusiin maisemiin.

Menen nimittäin Nepalin Kathmanduun Annapurnan (alunperin sanskriitinkielinen nimi tarkoittaa köyhälle alueelle hyvin sopivasti Täynnä Ruokaa) ja Sagarmathan (Taivaan Jumalatar tai näin kolonialistittain Mount Everest) juurille ’YK:n hommiin’.

Lähdön pitäisi olla edessä noin viikon kuluttua, ja YK:n kuvaan hyvin kuuluvasti kuukauden päivät myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Näin ollen, ja ko. YK:n alajärjestön byrokratiaa entuudesta tuntien, en vielä ’pidätä hengitystä’ kuin ajoittain.

Joten perästä kuuluu kohtapuoleen, jos kommunikaatiotorvet pysyvät jotensakin kunnossa.

Pakistanit ja muslimien demokratia

Kuva> Wikipedia

Benazir Bhutto murhattiin niin kuin yleisesti ennustettiin. Hän oli syntyperältään sindhi, jotka asuvan pääosin Pakistanin kaakkoisosissa, ja uskonnoltaan shiia-muslimi.

Demokratia on vaikea asia etnisesti yhtenäisissä maissa niin kuin Suomi, monen vahvan etnisen ryhmän, jotka lisäksi ovat kieleltään erilaisia, keskinäiset erimielisyydet tekevät demokratian vieläkin vaikeammaksi – ehkä jopa mahdottomaksi. Väkivaltainen ja loistava menneisyys lisäävät tietysti omanarvon tunteita ja syventävät kuoppaa, jossa yhdessä asustelevat (lisäksi pakistanilaiset ovat omasta mielestään oikeita arjalaisia, joka tietysti lisää pelokkaassa eurooppalaismielessä pelkoa ja epäluuloakin).

Pakistanin, niin kuin lähes kaikkien muidenkin entisten britti-imperiumin maiden rajat on alun perin määritetty välittämättä kielellisistä tai heimorajoista. Pakistan syntyi yhdessä Intian kanssa, jolloin entisestä Imperiumin Intiasta erotettiin pääosa muslimeista omaksi maakseen ja odotettiin, että nämä saisivat jotenkin kansallisen itseisarvon oman maansa rajojen sisällä. Siitä on nyt vasta 50 vuotta ja vaikka ulkomailla tavattavilla pakistanilaisilla on selvästi nationalistista ylpeyttä, niin maa on vieläkin toivottoman jakautunut ja otollinen ääriryhmien houkutuksille – sellaisten terroristiryhmienkin kuin talibanit ja al-kai’ida.

Pakistanin on liittotasavalta ja sen virallinen kieli on hindinsukuinen urdu, joka on maan ”lingua franca”. Sen lisäksi puhutaan monia muita vahvoja paikalliskieliä. Suurin kieliryhmä on punjabi, näitä on lähes puolet koko maan 162 miljoonasta asukkaasta. Punjabeja on lisäksi Intian puolella noin 23 miljoonaa eli maiden yhteinen punjabi-väestö on määrältään sadan miljoonan luokkaa. Kieliryhmien sisällä vaikuttavat lisäksi heimorajat, jotka lisäävät jännitystä ja tekevät poliittisen tilanteen vielä epämääräisemmäksi.

Länsimaiden kannalta tilanne lienee sekä hyvä että huono.

Huonoa on ennen kaikkea se, että pakistanilaisilla on käytössään atomipommi, joka on alun perin hankittu lähinnä intialaisten pelotukseksi (ja paikallisen MAD-tilanteen takaamiseksi). Nyttemmin Pakistanin ydinasetta katselee kadehtien koko muu islamilainen maailma, toistaiseksi ei muilla muslimimailla ole käytössään ydinaseita eikä kai maanosien (ja kulttuurien) väliseen pyhään sotaan soveltuvia kantoraketteja. Afganistanin tilanne ei myöskään parane siitä, että Pakistan on hiljaa luisumassa totaaliseen kaaokseen.

Hyvänä tilannetta pitänevät länsimaiden militaristinen haukkaparvi ja ehkä sotateollisuus siinä mukana. Pakistanin hajoaminen etnisiä rajoja pitkin tietäisi maan sotakyvyn huononemista ja länsimailla ehkä odotetaan ”sivistyneimmän” pakistanilaisryhmän hallitsevan maan hajoamisen jälkeenkin käytössä olevaa ydinasetta. Tällainen saattaa tietysti olla toiveajattelua.

Pakistan on pitkään ollut kylläkin rauhaton, mutta kuitenkin kehittynyt ja ”länsimaistunut” maa. Nykyinen presidentti, Pervez Musharraf, syntyi Delhissä, Intiassa ja on punjabi. Hän on saanut sotilaskoulutuksensa englannissa ja hänellä näyttää olevan länsimaiden valtionpäämiesten keskuudessa arvostettu asema, vaikka meidän liberaalimme eivät tietysti sotilasvallankaappauksella valtansa hankkinutta kenraalia juurikaan arvosta. Niin kuin monessa muussakin rauhattomassa maassa (mukaan lukien Irak ennen amerikkalaisten miehitystä) vahva ja epädemokraattinen hallitus takaavat kuitenkin jonkinasteisen vakauden kansalaisille.

Liberaaleilla poliittisilla ajattelijoilla on edessään uusi päänvaiva: miten suhtautua odotettavissa oleviin demokratian kavennuksiin, kenraalit eivät tällaisia poliittisia murhia hyväksyne, vaikka tämä nimenomainen raivasi tieltä varteenotettavan pääministerin, ehkäpä tulevan presidentin. Toinen vaihtoehto on terroristien vallan kasvu. Heillä on jo nyt kahvat käsissään Pashtunissa Pakistanin pohjoisosissa, joka on täysin kiväärinheiluttajien vallassa, ehkä muuallakin alkaa olla sama tilanne.

Onneksi meillä suomalaisilla on ulkoministerinä mies, jolla on kai lähinnä naiset mielessä, eikä ajatusten joukossa liene liberaalien poliittisten mielipiteiden häivääkään. Edellinen ulkoministerimme saattaisi aukaista suunsa tässä asiassa liian herkästi ja liian suurelle. On kuitenkin hyvä liberaalinakin muistaa, että toivoo vain sellaista, jonka tosiaan haluaa tapahtuvan.

Muuten Pakistanin motto näyttää kuuluvan urduksi: Ittehad, Tanzim, Yaqeen-e-Muhkam, joka suomennettuna voisi olla vaikkapa: Yhtenäisyys, kurinalaisuus ja usko.

Noiden vaatimisesta on syntynyt vaikeuksia muissakin maissa.

"1957, Hati Malaya", entä "1917, Suomen sydän"

Kuva ©Ranjana Longman: elokuvaohjaaja Shuhaimi Baba ja näyttelijä Fred Longman

Ranjana, rakas ystävä neljännesvuosisadan takaa, lähetti kuvia miehestään, jonka nimi on proosallisesti Fred.

Fred on sydämeltään näyttelijä, vaikka on oikealta koulutukseltaan ja ammatiltaan palomies, tosin eläkeläinen nykyisin. Oli erikoistunut lento-onnettomuuksiin, tai oikeastaan niiden pelastustyöhön. Hän on alkujaan Uudesta-Seelannista, mutta saanut koulutuksensa Englannissa, josta löysi myös vaimonsa, ihastuttavan Ranjanan. Ranji oli paennut kaksitoistavuotiaana Keniasta Englantiin vanhempiensa kanssa kenialaisten, tansanialaisten ja ugandalaisten potkittua intialaissyntyiset yhteiskunnan tukipilarit maistaan pois, ja päätyi Fredin vaimoksi. Minä tapasin heidät ensin Saudi Arabiassa ja sittemmin myös Lesothossa, jossa Fred oli lentokentän palopäällikkönä. Heillä on kaksi sydäntäkouristavan kaunista tytärtä nimeltään Kiri ja Sharni. Mutta, kuten sanoin, Fred itse on sydämeltään näyttelijä.

Tähänastisen näyttelijänunelmansa Fred on tyydyttänyt amatööriteatterissa. Hän osaa laulaa myös, joten takana on koko joukko musikaalejakin. Viimeisimmät amatööriesiintymiset ovat tapahtuneet Malesiassa, jossa Ranji on englanninkielen opettajana Kuala Lumpurissa ja Fred paneutuu kunnon eläkeläisen tavoin kulttuuriin.

Jostakin merkillisestä syystä omasta maailmastaan eristyksissä asuvat ulkomaalaisyhteisöt panostavat runsaasti energiaa näihin amatööriproduktioihin, joissa useimmiten esiinnytään enemmän palavasta innostuksesta kuin ammattitaidosta. Fred on kuitenkin poikkeus, hän osaa näytellä hyvin.

Puolisolla ja minulla on usein ollut riitaa amatöörien esityksistä, joita hän pitää suuressa arvossa vikoineenkin ja joita itse en voi sietää. Kiemurtelen yleensä tuskissani esitysten läpi, erityisesti, jos ne sisältävät laulua ja erityisen erityisesti mieslaulua. Amatöörinaislaulajat ovat usein miesväkeä parempia, en osaa selittää miksi näin on, mutta näin vain on. Oopperaesityksistä nämä amatööriproduktiot eroavat sikäli, että oopperassa saa helposti makean unen päästä kiinni, mutta amatööriesityksissä tästä ei tule mitään, ja jos nukahtaakin, niin heti jo pää keikahtaa taaksepäin ja kurkusta korahtelevat kuorsauksen ensimmäiset äänet; seurauksena terävän kyynärpään isku kylkiluiden reumanarkoihin väliin. Oopperassa uni on usein niin miellyttävää, että pimeydessä kukaan sitä ei edes kunnolla huomaa.

Ilmeisesti ylikehittyneestä myötähäpeästä johtuen en oikein pysty rauhallisesti kuuntelemaan väärin laulettuja lauluja, enkä katselemaan huonosti, vaikkakin innolla, näyteltyjä teatterikappaleita tai ihailemaan amatööritaidetta juuri missään muussakaan muodossa.

Tämä on ehkä jotenkin tekopyhää amatöörikirjoittajalta, mutta asialle ei juurikaan mitään voi tehdä, vaikka omatunto siitä kovasti kolkuttaa, ja olen ollut huomaavinani, että tämänkään tekopyhyyteni suhteen en ole mitenkään ainoalaatuinen ihmisten joukossa.

Mutta Fred on siis poikkeuksellisen hyvä amatöörinäyttelijä. Ja ilokseni voin Arvoisalle Lukijalle ilmoittaa, että hän on nyt tehnyt läpimurron elokuva-alalle.

Malesia itsenäistyi vuonna 1957 englantilaisten siirtomaavallasta ja, niin kuin monet muutkin Englannin imperiumista itsenäistyneet maat, joutui paikallisten ”kommunistien” lietsomaan sisällisotaan, jonka jälkipuintia ei ole käyty loppuun malesialaisten kesken. Kommunismi antoi viime vuosisadalla nimen yhteiskuntien vähäosaisten riistettyjen toiveille ja tavoitteille; tosin kommunismia, sellaisena kuin se esiintyi vallankumouksellisten unelmissa tai edes Neuvostoliitossa, tuskin ilmeni missään muualla maailmassa, vaikka niin ehkä yleisesti uskotaankin.

Me suomalaiset olemme itsenäistymisemme kanssa kai vähän samassa asemassa kuin malesialaiset. Vuoden 1917 ja itsenäistymisen ”todellinen tarina” syineen ja seurauksineen on vielä kertomatta. Vuoden 1917 yksisilmäinen näkeminen itsenäisyyttä ajaneen porvarinvalkoisen ja neuvostokapinaa lietsoneen kommunistinpunaisen tappeluna ei tietenkään anna oikeata kuvaa niin kuin mm. tämä Tampereen yliopiston historiatieteenlaitoksen arkisto monipuolisesti osoittaa.

Itsenäisyystarinan puutteellisuus johtuu ehkä siitä, että ns. ”suuret tarinat” eivät postmodernin rikkinäiseksi syömässä ajassa ole erityisen suosittuja. Moderni puolestaan katsoi vain eteenpäin ja jätti vanhat asiat kaivelematta tai kosketti niitä vain pintapuolisesti tai ehkä ”yksivärisesti” olisi parempi sana. Jopa romanttiset realistit kuten Taata Sillanpää jättivät koko hurskaan kurjuutemme kuvan keskeneräiseksi. Huolimatta runsaista apologioista Täällä Pohjantähden alla oli myös yksivärinen tarina, vaikkakin hyvin kiihottavasti kerrottu sekä Linnan kirjassa että Laineen elokuvissa.

Kuva: 1957 Hati Malaya-elokuvan mainos

Mutta takaisin Fredin näyttelijänuraan. Malesialainen elokuvaohjaaja Shuhaimi Baba on tehnyt elokuvan nimeltä 1957 Hati Malaya (Malaijin sydän), joka kertoo viidestä nykymalesialaisesta nuoresta, jotka tekevät kuvakirjaa vuoden 1957 tapahtumista ja tutustuvat ensimmäisen kerran todella syvästi maansa historiaan. Niin kuin kai kaikista historian tapahtumista, Malesian itsenäisyydestä kerrotaan uusille sukupolville vain voittajien tarinoita. Sisällissotien häviäjät jäävät usein vaille omaa narratiiviaan. Tapahtumista saadaan vain puolikas kuvaa, jos sitäkään.

Fred näyttelee elokuvassa tärkeää, mutta pientä, sivuosaa, englantilaista Sir Henry Gurney’ä, joka oli siirtomaavallan pääedustaja Malaijissa kunnes kapinoivat paikalliset kommunistit murhasivat hänet vuonna 1951. Gurney’n murhasta on Time –lehti kirjoittanut tapahtumavuonna mm. näin (Servant of Empire, Time, 15.10.1951):

”Sir Henry Lovell Goldsworthy Gurney, 53, High Commissioner for the United Kingdom to the Federation of Malaya, was a man who seemed to be precisely what he was — a stern and incorruptible servant of Empire. Like a hundred colonial administrators before him, he was a public-school man (Winchester) and an Oxford graduate…”

Eli suomeksi jotenkin, että: ”Sir Henry Lovell Goldsworthy Gurney, 53, Yhdistyneen kuningaskunnan suurlähettiläs (päävaltuutettu) Malaijin federaatiossa oli mies, joka näytti täsmällleen silmä mikä oli – tyly ja lahjomatohn Imperiumin palvelija. Kuten sadat edeltäneet siirtomaavirkailijat hän oli yksityiskoulun kasvatti ja valmistunut Oxfordin yliopistosta…”

Yksityiset sisäoppilaitokset ja Oxfordin ja Cambridgen yliopistot olivat siirtomaavallan virkamiesten inkubaattoreita, osaksi jopa perustettu tätä tarkoitusta varten. Niissä koulutettiin yläluokkaisesta ja ylemmän keskiluokan nuorisosta jyrkkiä siirtomaavaltiaita, jotka tulivat tunnetuksi ”jäykästä ylähuulestaan” (stiff upper lip), jonka avulla englantilaiset ylläpitivät tiukkaa komentoa historian suurimmassa imperiumissa, jossa ”aurinko ei koskaan laskenut”.

Elokuva 1957 Hati Malaya kertoo malesialaisen näkökulman ajasta, jolloin Englannin siirtomaavallan aurinko ei vain laskenut vaan romahti lopullisesti, ja jonka seurauksena tämäkin pieni eurooppalainen saarivaltakunta kutistui merkitykseltään oman kokoluokkansa mukaiseksi. Niin kuin oli jo aikaisemmin käynyt kaikille muille siirtomaavalloille, eurooppalaisille ”suurvalloille”, yksi toisensa jälkeen, ensin Portugalille, Hollannille ja Espanjalle, sitten Saksalle ja lopulta Ranskalle ja Englannille. Suomettuneena suomalaisena en tietysti laske Neuvostoliittoa historian ylenkatsottujen imperialistien joukkoon.

Arvoisa Lukija muistanee Fred Schepisi’n elokuvan Six degrees of separation, jossa tutkittiin ihmisten välisten fyysisten etäisyyksien olemusta. Väitteenä se, että kaikki maailman ihmiset voidaan yhdistää kuuden tuttavuuden ketjulla. (Tosin BBC:n Michael Blastland ei tätä hevillä usko, lue vaikka hänen artikkelinsa Connecting with people in six steps.)

Jos Arvoisalla Lukijalla ei aikaisemmin ollut kontaktia malesialaiseen elokuvaan, niin nyt on. Tosin kontakti perustuu virtuaaliketjun olemassaoloon. Mutta koko olemassaolohan on virtuaalista, niin kuin Wachowskin veljesten, Larryn ja Andyn, Matrix meille jo vastaansanomattomasti todisti.

Tämän kautta Lukija koskettaa myös ketjua, jonka toisessa päässä on Fred Longman, näyttelijä.

Yliluutnantti Häkämies ja Afganistanin aseistaminen

Kuva YLE: puolustusministeri J. Häkämies aavikkosoturina aseidensa vieressä Afganistanissa

Suomen hallituksen virallinen uutiskanava, YLE, näyttää muutama päivä sitten tiedottaneen hallituksen puolustusministerin, jotenkin hämärästi Outsiderin Pekka Lipposta muistuttavan yliluutnantti Jyri Häkämiehen Afganistanin matkasta.

No, tiedän kyllä, että Suomi on sotaa käyvä maa, onhan suomalaisia joukkoja samanaikaisesti monillakin sotatantereilla. Erityisesti Afganistanissa USA:n ja NATO:n joukkojen tukena, mikä on tietysti täysin OK ja laillista kansainvälisen sotalain pykälien mukaan, muutenhan meidän joukkojamme ei siellä olisi.

YLE:n uutisen koristeena oli oikein kuvakin Häkämiehen jämäkästä katais-kokoomuslaisesta olemuksesta. Puolustusministeri oli siis keikaillut Afganistanissa nykyaikaisen korpisoturin aavikkosodankäyntiin somasti koristelluissa asusteissa.

Rivien välissä YLE:n uutinen tähdensi sitä, että puolustusministeri on sotilas (lienee tosin reserviläinen ja pantu kansanvaltaisessa vastuussa ja nimenomaan siviilinä pakottamaan asevoimia rauhanomaiselle tielle) mainitsemalla tämän sotilasarvon, joka siis on, kuten sanottua, yliluutnantti.

Olisiko edes mahdollista, että sotilasarvon mainitseminen oli YLE:n nimettömältä toimittajalta salaista sarkasmia tai jopa ironiaa tai ehkä suomalaisilta yleensä onnistumatonta poliittista satiiria?

Kuva CNN: ylipäällikkö-presidentti George W. Bush saapuu kertomaan voittoisasta Irakin sodasta (2003) USS Abraham Lincolnin miehistölle

Ehkä Häkämies oli saanut kokoomuksen veret seisauttavasta vaalivoitosta häkää suoniinsa siinä määrin, että ajatteli olevansa samoilla asioilla kuin presidentti George W. Bush muutama vuosi sitten julistaessaan Irakin sodan voitetuksi amerikkalaisen, juuri sodasta palaavan lentotukialuksen, atomivoimalla käyvän Nimitz-luokan USS Abraham Lincoln'in kannella oikeassa hävittäjälentäjän asussa. Amerikkalaiset taitavat muuten kutsua Bushin usein sotilaspuheidensa aikana käyttämää puseroa osuvasti ”bomber-jacket’iksi”, eli pommittajapuseroksi.

En tiedä mitä afgaani-isännät oman puolustusministerimme asusta ajattelivat. Itselleni hänen esiintymisestään tuli lähinnä huvittuneen myötätunnon oksennuksenmaku suuhun. Uskoisin myös, asiasta mitään tietämättä, että Afganistanin sotaa kommentoivat kirjeenvaihtajakonkarit olivat vähintään yllättyneitä, ehkä jopa huvittuneen vinon hymyn verran, pienen Suomen jämerän puolustusministerin militaristisesta kekkaloinnista, ennen kuin jättivät kirjoittamatta tästä merkittävästä valtiovierailusta sanaakaan.

Sota-asunsa kiihottamana Häkämies oli lisäksi luvannut puhua ylipäällikölleen, rauhanpuolustaja-Tarjalle, sen puolesta, että Suomi lähettäisi 100,000 monien varusmiesikäluokkien hellästi hoivaamaa ja rankasti kiroamaa kalashnikovia tälle sota-alueelle, jossa ilmeisesti onkin kalashnikoveista jo kova pula.

Afganistanissa näitä aseita ei liene edes kolmea tai neljää jokaista asukasta kohden, joten presidentti Hamid Karzain toive 100,000 lisäaseesta on täysin ymmärrettävä.

Kas kun puolustusministeri ei saman tien luvannut koppakaupalla maamiinoja kalashnikovien kyytipojiksi; oltaisiin päästy niistäkin helposti eroon. Tai ehkä puolustusministeri arvelee miinoja vielä tarvittavan Karjalan rajalle katkomaan rajan yli yrittävien karjalaistyttöjen ja –poikien koipia lyhyemmiksi: karjalaisethan ovat tunnetusti aivan liian kookasta, pitkä- ja hoikkasääristä kansaa.

Samalla Häkä-Jyri moitti edeltäjiään, seksikkään ja julkikiimaisen pääministeri Matti Vanhasen aikaisempaa hallitusta, siitä, että näiden kielteinen päätös vajaa vuosi sitten samassa kalasnikov-asiassa oli poliittinen eikä näin ollen perustunut kansainväliseen lakiin (joka, tietysti Afganistania mitenkään koskematta, erityisesti kieltää aseiden viennin sotaakäyviin maihin tai maihin, joissa niitä käytettäisiin kansanmurhaan tai sen sellaiseen; Afganistanissa tavalliset yksittäiset, yksilöönkohdistuvat ja yhdellä kalashnikovilla tehdyt murhat eivät ole kansainvälisellä lailla erityisen kiellettyjä).

Ent. ulkoministeri Erkki Tuomioja näyttää sanoneen julkisuudessa, että hän on selvitellyt häkäpäiselle ja harkintakyvyttömälle puolustusministerille kielteisen päätöksen laillisia ja ulkopoliittisia perusteita. Ehkä nämä perustelut eivät olleet tarpeeksi sotaisia yliluutnantille, tervettä järkeä ei tietysti maastopukuisella yliluutnantilla voida edes olettaa olevan.

Toivottavasti presidentti-Tarja lukee ylipäällikkönä puolustusministerilleen lakia niin kuin se tulisi lukea. Ja kertoo tälle lisäksi minkälainen siviilipuolustusministerin edustusasun tulisi olla virallisilla vierailuilla sotaakäyviin maihin.

Kiinalaiset tulee

Kuva: Kiinalaisen amiraali Zheng He'n yhdeksänmastoinen laiva 1400-luvun alusta

Me eurooppalaiset olemme olleet aina kulttuurisovinisteja ja kolonialistisiä riistäjiä, sehän on sanomattakin selvä.

Ajatus siitä, että joku laivan kapteeni purjehtii puolen maailman halki, rantautuu jollekin paratiisirannalle ja julistaa "löydetyn" maan tuhansien kilometrien päässä sijatsevan paljon pienemmän kotimaansa - ja erityisesti epämiellyttävän kuninkaansa - alusmaaksi, on vähintäänkin absurdia. Ranskalaiseen, espanjalaiseen, portugalilaiseen, hollantilaiseen, belgialaiseen ja varsinkin anglosaksiseen arroganttiin ja kristinuskon ruokkimaan yli-ihmiskäsitykseen se tietysti sopii oikein hyvin jopa siellä, missä paikallinen korkeakulttuuri oli ollut jo satoja - ehkäpä tuhansia - vuosia vanhempaa kuin koinsyömässä kotimaassa. Olivathan siellä ruotsalaisetkin omalta osaaltaan sörkkimässä, mitä isoisempien siirtomaaöykkäreiden pöydiltä tähteeksi jäi.

Suomi ja suomalaiset ovat tässä maailmanjaossa jääneet osattomiksi, ellei Ahvenanmaata lasketa alusmaaksi. Päinvastoin olemme olleet valloitusten kohteena, vaikka meillä ei juurikaan ole mitään aarteita siirrettäväksi emämaan - Ruotsin, Tanskan, saksan tai Venäjän, maailmanajasta riippuen - siirtomaaporvareille.

Voi olla, että ruotsalaiset eivät oikein edes katsoneet Suomea alusmaaksi, paremminkin huonommaksi, köyhemmäksi mutta eksoottiseksi osaksi omaa maataan niin kuin Z. Topelius Välskärin kertomuksissa kokee lukijoilleen osoittaa. Vähän niin kuin uusmaalaiset katsovat nykyisin savolaisia ja savolaismaita lehmisavuisine muistoineen. Tai niin kuin länsisaksalaiset katsovat vieläkin itäisiä alueitaan, vaikka nykyinen rautakansleri Angela Merkel onkin sieltä syntyjään. Merkelistä sanotaan hänen kotisvullaan aseistariisuvasti:

Häufig kocht dann die CDU-Chefin für ihren Mann, den Berliner Chemieprofessor Joachim Sauer. Am liebsten rustikal: Kartoffelsuppe, Schnitzel oder Forelle.

Eli kotona ei Saksan omasta "Iron Ladysta" ole tietoakaan. What a pussycat! Tai kotikissa ehkä pitäisi sanoa. Joku voisi ähkäistä, että naisen paikka onkin juuri siellä, oman ukkonsa ja keittiön lieden välissä. Mutta minä en tietysti uskalla sellaisia suustani päästellä.

Saksalaisista tulikin mieleen, että ilmeisesti jo valistuksen ajan filosofi Hegel ajatteli hyvin eurokeskeisesti, että ihmiskunta, kulttuuri tai miksi sitä nyt kutsuisi, on kehittynyt aasialaisesta alustaan, lähi-idän kulttuurien ja eurooppalaisen helleenisen/hellenistisen kulttuurin kautta kristinuskoon – eurooppalaisuuteen. Ja ihmiskunta/kulttuuri kehittyi kohti vapautta, rationaalisuutta (järjen suuruutta materian yli) ja (kaiken) ymmärtämistä ja sen sellaista.

Samanaikaisesti maailma on muuttunut: yhdentynyt, globalisoitunut, samanlaistunut. Indoeurooppalaisella kulttuurillamme on samaistavana, timantinkovana peitsenteränään englannin kieli, joka tunkeutuu kovimmankin kulttuurihaarniskan läpi halukkaiden paikallisten kätyreide avustamana.

Vanha ja epäilyttävä sanonta kuuluu, että ”kaikki vaikuttaa kaikkeen”, joillakin tasoilla se ehkä pitää paikkansa. Kulttuuri on järjestelmä, jossa kaikki ”on kytketty kaikkeen muuhun”. Meille ei oman kulttuurijärjestelmämme osalta ole olemassa ”ulkopuolista”, ei edes vaikka olisimme Pentti Linkola (joka on kuulemma aloittanut blogin pidon kirjeitse, vaan enpä ole nähnyt).

Me olemme "kaikki" sisäpuolella halusimme tai emme. Järjestelmän (tai sen osan) ymmärtämisen edellytyksenä olisi kuitenkin, että sitä pystyisi tarkastelemaan ulkopuolelta. Sisäpuolelta ei oikein näen mihin aika järjestelmäämme heivauttaa, ainakaan ennen kuin se on heivautuksensa heivauttanut.

Globalisaatio ei ole kuin sanana uusi keksintö. Ja ideoiden leviäminen on (aina?) tapahtunut taloudellisen ylivallan siivellä.

Kiinalaiset levittivät suuruutensa päivinä omia ideoitaan suurilla (kauppa)laivastoilla ja kertovat ylpeinä tarinoita Ming-dynastian (1368-1644, pääkaupunki Nanjing) aikaisesta eunukkiamiraali Zheng He:stä, joka purjehti 1400-luvun alussa laivastoineen satakaksikymmenmetrisellä, yhdeksänmastoisella lippulaivalla Tyynenmeren laidoilta Intian valtameren toiselle puolelle saakka, ainakin nykyisen Somalian rannikolle, ehkä jopa Afrikan eteläkärjen ympäri Euroopan porteille, Kap Verden saarille saakka. Eunukkiamiraalin entourage oli jopa kolmesataa laivaa ja 27,000 ihmistä ja koko poppoota varten kannettiin omat kiinalaisherkut, koska barbaarien ei tietenkään voinut olettaa syövän niin kuin kunnon kiinalainen kulttuuripersoona söi siihen aikaan.

Me ihailemme Kolumbusta, kapteeni Cookia tai portugalilaisia "maailmanvalloittajia", jotka paljon myöhemmin valloittivat maailman pienillä, jopa vain 30-metrisillä purteloillaan ja muutamalla kymmenellä tai sadalla miehellä. Erona on se, että kiinalaiset eivät halunneet "globalisoitua" vielä silloin - me eurooppalaiset sen sijaan halusimme.

Neljännes maailman asukkaista on nykyisin kiinalaisia. Lähes kaikkea, mikä on tuottamisen arvoista maailmassa valmistetaan Kiinassa. Ja kiinalaiset kuluttajat haluavat aliarvostetulle valuutalleen ostamisen arvoisia (länsimaisia) tavaroita.

Kuva: Presidenttien vaimot Valkoisentalon nurmikolla

Kiinan kommunistisella hallintovallalla on nykyisin inhimilliset ja stävälliset kasvot. Niin kuin naapurin aina-aurinkoinen KGB-Putin, Kiinan presidentti Hu Jintao on yhtä vähän pelottava kuin oma entinen äkkiväärä neukkuagenttimme Tarja Halonen. Ennen viime viikon tapamista George Bushin ja Hun välillä Washingtonissa amerikkalaiset ihmisoikeusaktivistit yrittivät saada Bushia ottamaan keskusteluissa esille Kiinan lupaukset ihmisoikeustilanteen korjaamiseksi ennen vuoden 2008 olympialaisia sanomalla mm:

In spite of promises to improve human rights, China continues to account for upwards of 80 percent of all executions documented in the world, tortures numerous people to death, and denies the right to freedom of conscience, expression, religion and association. (T. Kumar, Amnesty International USA Advocacy Director for Asia and the Pacific)

Presidentti Bush sanoi tapaamisen jälkeen mm. näin:

...Our trade relationship can become even stronger, as China adopts policies that allow U.S. companies to compete in China with the same freedom that Chinese companies are able to compete here in the United States. So we welcome China's commitments to increase domestic demand, to reform its pension system, to expand market access for U.S. goods and services, to improve enforcement of intellectual property rights, and to move toward a flexible, market-based exchange rate for its currency...

Ja presidentti Hu vastasi tähän tapaan:

...We will continue to pursue the strategy of boosting domestic demand and ensure fast and balanced economic and social development in China. This will create more opportunities for China-U.S. economic cooperation and trade. We will continue to advance the reform of the RMB exchange rate regime, take positive steps in such areas as expanding market access, increasing imports, and strengthening the protection of intellectual property rights, and further expand China-U.S. economic cooperation and trade...

Maailman rikkain mies, Bill Gates tapasi maailman suurimman maan presidentin Hu Jintaon ennen maailman äveriäimmän maan presidenttiä George Bushia, joten Bill saakoon viimeisen puheenvuoron tähän kiinalaiseen pyörähdykseen:

...With the recently announced cooperative engagement agreements with computer manufacturers to pre-load genuine Windows® operating systems, we see even greater opportunities in China and the chance to build long-lasting relationships with customers and partners in China...