Näytetään tekstit, joissa on tunniste muoti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muoti. Näytä kaikki tekstit

15.11.2007

Julkkiksista ja muustakin turhuudesta

5 kommenttia

Motoksi tähän lastuun sopinee laittaa kreikkalais-filosofista runoutta, eurooppalainen julkkiskulttihan lähti todenteolla liikkeelle juuri sieltä Olympoksen juurelta. Filosofi Platon runoili kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten ihmisen arvosta jotenkin tähän tapaan (suomennos Mika Saranpää):
”Ei sinua veistänyt Praksiteles,
ei rautainen taltta:
niin siinä seisot kuin tuomiomme.”

Olipa kerran ylellisyystavaroita huolella ja taidolla ihmiskunnan etuoikeutetuille tuottava käsityöteollisuus, jonka tuotteilla oli kulttuurin luomaa arvoa ja tietysti suuret hinnat.

Kulttuurin luoma tavaran ”arvo” kasvaa jonkinlaisesta sanattomasta ”yhteiskuntasopimuksesta”, jonka juuret taitavat johtaa kivikauteen saakka, eli sinne missä ensimmäisen kerran alettiin vaihtaa tavaraa tavaraan, ja lipeväkielisimmät kauppamiehet ja –naiset pystyivät puhumalla tai pelkällä kosketuksella, molemmat jonkinlaista pyhittävää siunaamista siis, saamaan aikaan tavaran lisäarvoa. Eli, heidän taikomiensa esineiden vaihtoarvo oli suuri ja toisten taas vastaavasti pieni.

Työsuhdehan on myös aina kauppasuhde, jossa myyjä – työntekijä – kauppaa tavaraansa, potentiaalista työpanostaan, ostajalle – työnantajalle. Tosin siinä kaupassa tavaran todellinen merkitys ei aina vastaa edes ulkopuolisten odotuksia niin kuin viimeaikainen naisvaltaisen TEHY:n spektaakkeli osoittaa.

Ylellisyystuotteiden valikoimaan kuului aikaisemmin taidolla ja huolella käsin tehtyjä arvoesineitä (kuten Venäjän tsaarien, Aleksanteri III ja Nikolai II, ja näiden tsarinnojen suuresti himoitsemat Fabergén munat). Tällaisten tavaroiden omistaminen oli sekä yletöntä ylellisyyttä että tuotti mainetta omistajalleen ja joskus valmistajilleen. (Muuten kirjoitin lokakuun alussa näistä munista lastun nimellä Pietarilaista ylellisyyttä ja muuta munakasta.)

Ylellisyystuotteet maksoivat niin paljon, että vain todellisilla kansanriistäjillä oli niihin varaa. ”Keskiluokka” joutui vielä silloin tyytymään tavaraan, jonka omistuksesta ei tullut täyttä tyydytystä puhumattakaan merkittävästä maineesta.

Mutta jossakin vaiheessa ylellisyysmarkkinat muuttuivat keskiluokalle sekä eduksi että epäeduksi. Ylellisyystavarat tulivat juuri ja juuri käsien ulottuville. Ikävää oli vain se, että ylellisyys jaettuna suuremmalle joukolle ei ole enää samassa mitassa ylellistä kuin se oli ennen pienen yläluokkaisen ryhmän etuoikeutena.

Syy ylellisyyden alenevaan arvoon on meissä alempiluokkaisissa ihmisissä itsessämme. Vaadimme joukolla ja äänekkäästi demokratiaa, parempaa yleistä elintasoa ja omaisuuden tasaisempaa jakoa. Vaatimusten toteutuminen on tehnyt (yläluokkaisesta) ylellisyyden eksklusiivisuudesta (keskiluokkaista) mauttomuuden inklusiivisuutta.

Kuva Amazon.com: Dana Thomas, Deluxe, How Luxury Lost Its Luster

Tässä vaiheessa täytyy mainita kirja, jota en ole lukenut, enkä ehkä luekaan. Kirja on Deluxe, How Luxury Lost Its Luster, kirjoittaja Dana Thomas, muotitoimittaja, joka senttailee mm. Newsweek’iin ja Australian Harper’s Bazaar –aikakausilehteen. Thomas kartoittaa kirjassaan sitä, miten ylellisyys menetti asemiaan ja muuttui keskiluokan ylihintaiseksi muodiksi.

Sodanjälkeen toipuvassa Euroopassa liikemiehet valjastivat eksklusiivisten tavaroiden suunnittelijat omaan käyttöönsä ja alkoivat itse pyörittää ylellisyysteollisuutta. He ymmärsivät suunnittelijataiteilijoita paremmin, että sotaa edeltänyt harvojen talousvalta on vähenemään päin, ja että eurooppalaisen keskiluokan – teollisuusmiesten, lääkärien, lakimiesten, kauppiaiden ja pankkiirien etunenässä – vauraus lisääntyi nopeasti uudelleenrakentamisen ja amerikkalaisen raha-avun vauhdittamana.

Liikemiehet päättivät, että ylellisyystavaroista täytyy tehdä massatuotteita, jolloin ostajien piiriin saadaan houkuteltua suuri joukko melko varakasta väkeä, jotka entisillä hinnoilla voivat vain kateellisina katsella rikkaampien ja onnekkaampien onnea. Uus-ylellisyystuotteiden piti kuitenkin säilyttää päällään vanhaa eksklusiivisuuden lumetta, jolla peitettäisiin niiden todellinen massatuotteen luonne ja jolla voitiin perustella niin korkea hintataso, että ostaja luuli edelleen saavansa eksklusiivista arvoa kalliin hinnan vetistämien silmiensä voiteeksi.

Kustannusten alentamiseksi ylellisyystavaroita alettiin tuottaa suurempina erinä ja valmistus siirrettiin ensin Euroopan köyhille syrjäalueille, kuten Portugaliin ja Italiaan, sitten Aasian ”tiikeritalouksien” lapsi-orjatyövoimalla toimiviin hikiverstaisiin, ja lopulta kommunistiseen Kiinaan saakka ruokkimaan kiinalaista talousihmettä. Ostajat viis veisasivat missä ja kenen toimesta tavaroita tuotettiin, varsinkin, kun hintoja alennettiin niin, että ylempi keskiluokka pystyi juuri ja juuri ostamaan kuuluisien merkkiliikkeidenkin tavaroita, mutta superrikkaat voivat silti niitä vielä ostaa ja näyttää rikkaalta. Valmistuskustannukset alentuivat. Mitä kauemmaksi Euroopan sydämestä varsinainen työ siirrettiin, sitä halvempaa se oli. Voitot kasvoivat ja tavaraa oli tarjolla suuremmalle – mutta ei liian suurelle – ihmisryhmälle.

Ja niin tapahtui kuin tarkoitettu oli.

Ylellisyystavarat, vieläkin silmiävetistävän kalliina tosin, alkoivat koristaa keskiluokan tekorikkaiden naisväestöä; ensin tietysti rakastajattaria, ja, vaimojen viisastuttua feminismin vaikutuksesta, vaimoväkeä.

Keskiluokka piti vielä houkutella uskomaan merkkituotteiden ylellistävän lumoavaan vaikutukseen.

Luotiin uusi ihmisluokka, jota englanninkielessä kutsutaan nimellä ”celebrity”, saksaksi ”berümtheit”, ranskaksi ”celebre”, ”célébrité” tai jopa ”nouveau riche” (tosin tätä nimitystä oli käytetty jo ennen viimeistä sotaa, ja sillä tarkoitettiin sellaisia henkilöitä kuin F. Scott Fitzgeraldin ikuistama Jay Gatsby pienois-suuressa romaanissa Kultahattu). Suomeksi kutsumme tätä uutta eksklusiivista ihmistä varsin vaatimattomasti nimellä ”julkkis”.

Uusi julkkis-luokka on kuuluisa erityisesti siitä, että ovat kuuluisia.

Kai julkkisjuhlintaa on esiintynyt koko historian sivu: entistä turhemmiksi muuttuneet kuninkaalliset (suuret joukot varsinkin saksalaisia prinssejä, prinsessoja, herttuoita ja herttuattaria ja sen sellaisia, joita naitiin tarpeen mukaan Euroopan hallitsijasukuihin ylläpitämään perinteistä monisatavuotista sisäsiittoisuutta) ja elokuvatähdet keulilla.

Julkkiskultti kehittyi nykyajan vaatimusten mukaiseksi: demokraattisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi. Kuka tahansa voi tulla julkkikseksi syntyperästään, taidoistaan tai jopa todellisesta varallisuudestaan huolimatta.

Eräs julkkiskultin merkittävä piirre on se, että ”julkkis” on tuote, jota mainostetaan, markkinoidaan, myydään ja käytetään niin kuin muutakin tuotetta. ”Julkkismia” voidaan jopa kutsua ammatiksi, jonka työn tulosta, julkisuuspotentiaalia, voi myydä halukkaalle ostajalle.

Julkkis on potentiaalinen, elävä ja kävelevä mainosteline.

Suuret ylellisyystavaroiden tuottajat vuoraavat jokaisen neliösentin julkkisten ihosta ja jopa sisäkaluista omilla tuotteillaan (joko antamalla tuotteen halvemmalla tai ilmaiseksi julkkiksen käytettäväksi tai maksamalla tavaran käytöstä julkkiksen oman markkina-arvon mukaisen palkkion). Julkispotentiaalin toivotaan vaikuttavan ostajien esinekateuteen niin, että nämä toimivat kuin Pavlovin koirat ja maksavat mielettömiä hintoja ”ylellisyystavaroista” jopa jokapäiväisen leipänsä kustannuksella. Pavlovin koirat tosin maksoivat ruoastaan vain kuolaamalla.

Ja kuolaamisesta tuleekin mieleen, että julkkiksen vastakohta on tavis, joka tosin, keskimääräisen varallisuuden jatkuvasti kasvaessa, ei paljoa eroa julkkiksesta. Tavis voitaisiin ehkä määrittää vielä toiveissaan uinuvaksi tai liian ujoksi julkkikseksi. Yhä useammat meistä ovat Andy Warholin kanssa samaa mieltä siitä, että meistä jokaisella on oikeus kuuluisuuteen (toivomme tosin enemmänkin pitempiaikaista kuuluisuutta eikä vain sen kliseisen 15 minuutin pituista).

Suomenkielen puutteellisuutta, tai ehkä demokraattisuutta, osoittaa se, että englanninkielen ”celebrity” on selvästi ”julkkista” merkittävämmältä kuulostava sana. Sen sijaan suomen ”julkisuuden henkilö” ja englannin ”public figure” vastaavat jotenkin paremmin toisiaan, kummassakin on sellaisen vanhanajan homekorvaisen pönäkän teeskentelyn makua.

Julkkis sen sijaan on modernin rehellisesti, teeskentelemätön oma itsensä. Modernisti narsismin ja itsekkyyden liemessä jo lapsuudesta saakka keitetty uusi, uljas ihminen, jolla ei tarvitse välttämättä olla silauksenaan edes häpyä.

Julkkikset jakautuvat hämäriin alaluokkiin niin kuin Olympoksen jumalatkin aikanaan. On arvojulkkiksia, keskinkertaisia julkkiksia ja alempaa julkkiskastia, pohjimmaisena Big Brother- ja maajussi-ohjelmiin osallistujat. Jokaiselle julkkisryhmälle on tarjolla omat tuotteensa, joiden hinta ja julkkiksen julkkispotentiaali ovat keskenään sidoksissa. Superjulkkikset mainostavat supertavaroita, muut alempia tuotteita, joiden hinta, mauttomuus ja arvo vastaavat yleensä hyvin julkkiksen julkkispotentiaalia.

Hömppälehdet ja iltalehdet ynnä Hesarin Julkkismittari lietsovat ja pitävät ahkerasti yllä taviksen mieltä kiihottavaa julkkiskulttia, turhuuden markkinoita.

Lehtien palstamillejä voi pitää dynaamisena julkkispuntarina. Kateuksissaan voi taviksena kuvitella melkeinjulkkiksen mittaavan naama vihreänä itsestään ja muista kertovia hömppäpalstoja.

Merkittävää julkisuuden markkinoilla on se, että mikä tahansa maininta kelpaa julkkispotentiaalin lisäämiseksi.

Jopa ainailkeä Iltiksen toimittaja, Jumalasta-seuraava Mattiesko Hytönen kelpaa vispaamaan julkkisvaahtoa kuohkeammaksi. Hän sivaltelee omaan julkkisteatterin osaansa kiinnitettynä näennäisesti kriittisellä ruoskalla innokkaita julkkiksia. Tänään hän näyttää muistelevan jonkun Kari Väänäsen tukevaa takapuolta. Iltalehteä myydään samojen julkkisten naamoilla, joiden pikkusyntien pöyhimisestä kolumnistit runkkaavat päivittäisen julkkisorkkunsa. Kuka se sanoi, että kaikki julkisuus on hyväksi.

Hömppälehdet ja julkkikset elävät symbioosissa, jossa lehtien julkaisutilastot ja julkkispuntarin lukemat ovat liitoksessa niin kuin kärpäset ja lehmänpaskalätyskät.

Voi jopa arvella, että julkkis ei ole julkkis ollenkaan, ennen kuin hömppälehdet ovat hänet julkkikseksi ylentäneet tai kriittiset kolumnistit ovat häntä moittineet jostakin kaikille meille yhteisestä inhimillisestä heikkoudesta, kuten ahneudesta, narsismista, totuuden välttämisestä, liioittelusta tai jopa viattomasta sukupuolisesta nälästä.

Arvoisan Lukijan on ehkä mielenkiintoista tietää, mitä ihmiset etsivät hömppäjulkkisjutuista.

Amerikkalaiset tutkijat Tim Groelinga, Matthew A. Baumb ja Martie Haseltonc ovat losangelesilaisessa Kalifornian yliopistossa (UCLA) tutkineet tätä ja havainneet merkittäviä trendejä (Political Scandal, Gender, and Tabloid News: An Experimental Examination of the Evolutionary Origins of Consumer Preferences for Scandalous News).

Sen mukaan itseään viehättävinä pitävät etsivät julkkisjutuista tietoja, jotka mustamaalaavat viehättäviä oman sukupuolen edustajia, kun taas itseään rumina pitävät etsivät vähätteleviä tietoja vastakkaisen sukupuolen julkkiksista. Eli kauniit iloitsevat potentiaalisten kilpailijoiden mustamaalaamisesta, rumat taas, varsin viisaasti, etsivät heikkouksia potentiaalisista partnereista.

(Huomasinkin juuri, että asiaan liittyvästi vapaavuotta pitävä iltapäivätoimittaja Pasi Kivioja on kirjoittanut 10.10.2007 otsikolla Huomio, rumat lukija!, välivuosi-blogissaan Skandaalin polttopisteessä, ja pyytää rumia lukijoitaan kommentoimaan kirjoitustaan. Ehkä hänellä ei ole rumia lukijoita ollenkaan, koska viimeksi katsoessani ei ollut näkyvissä yhtään kommenttia. Mainitsen tämän tässä vain ohimennen, Arvoisien Lukijoiden joukossa on tietysti pelkkiä kauniita ja rohkeita yksilöitä ja sama koskee ilman muuta tämän blogin kirjoittajaakin.)

Toimittajat kirjoittavatkin kovin mielellään ylellisyydestä. Voimme tänään lukea esimerkiksi Anna-lehden WEB-saitilta vaikkapa tällaista valistusta:
”Roberto Cavalli tuo glamourin Hennes & Mauritziin. Superylellisen tyylin kuningas Roberto Cavalli rikkoo raja-aitoja suunnittelemalla Hennes & Mauritzille.”

Hennes & Mauritziin ei helposti tulisikaan kiinnitettyä glamour-tägiä ilman Anna-lehden ystävällistä avustusta. Mutta H & M:nkin tuotteet löytävät tehtävään sopivan julkkiksen kantajakseen, niin kuin kärpäsetkin omat paskaläjänsä.

Suomalainen aikalainen muistanee hyvin superjulkkis Urho Kekkosen naisystävät. Aurinkopresidentin viimeisin naisystävä ei ehkä enää joutunut hoitamaan virkaansa lakanoiden välissä, vaikka Kekkonen olikin esimerkiksi Hesarin silloisten toimittajien mukaan vielä lähes kahdeksankymppisenä kolmekymppisen fysiikalla varustettu (tai jotakin sen suuntaista). Ajat olivat toiset, ja uskalias toimittaja saattoi helposti löytää itsensä soppajonosta, jos kompastui parempiensa ”letkuihin”, tosin astumalla ”letkun” päälle hellän hyväilevästi sai omalle uralleen ainakin hetkeksi jonkinlaista nostetta.

Ja tästä tulikin mieleen, kuinka toimittaja Maarit Tyrkön (joka taisi olla kirjailija-sotasaapassankari Jukka Tyrkön tytär) toimittamassa Tamminiemi-teoksessa suomitaan suomalaisia Kekkosen suulla ja aivan väärin perustein tähän tapaan:
”…Poliittisen realismin taju ei todellakaan ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta…”

Kekkosen julkkiskulttia ajatellen tuossa sitaatissa voisi hyvin ottaa pois ensimmäisen sanan, ja lause voisi sitten kuvata Kekkosen ja johtamansa kansan suhdetta.

Monet muutkin poliitikot ovat julkkiksia.

Mutta jääkööt mainitsematta. Paitsi, että oppikoulun penkiltä ammattipoliitikoksi antautunut ulkoministeri Ilkka Kanerva on luonnollisesti pelkkä julkkis. Ja, ulkomaanasioissa pysyäkseni, niin on omalla omituisella tavallaan Paavo Väyrynenkin, joka nimettiin jonkun pirullisen ironisesta oikusta ulkomaankauppaministeriksi. Tässä voi verrata Väyrystä toiseen entiseen Kekkosen perilliseen, Ahti Karjalaiseen, joka oli sekä kestojulkkis että ”kestomörkkis”, mutta hänen jatkuva kankkusensa oli mörkkikselle hyvä puolustus. Väyrynen lienee mörkkis puhtaasta mörkkis-harrastuksen ilosta, eikä kai voi käyttää juomista perusteluna, vaikka pelkän tilapäisen ”iloisuuden” vuoksi joskus nipistelikin Finnairin lentoemäntien hyvinmuodostuneita pehvoja.

Mutta kukapa punaverinen mies ei salaisesti haluaisi hypistellä sellaisia ja muitakin pehvoja. Ja olla julkkis, että pääsisi tempustaan pelkällä julkkispotentiaalinsa lisäyksellä, eikä joutuisi oikeuden eteen syytettynä sukupuolisesta häirinnästä.

24.4.2007

Mainingit, sukupolvet ja muukin nuorison turmellus

8 kommenttia
Kuva: Mika Waltarin näytelmän Kuriton sukupolvi (vuodelta 1936) perusteella tehdyn elokuvan "poster" Porin tulitikkutehtaan (Suomen toinen, perustettu 1856, omistaja ruotsalainen yksityinen monopolifirma Svenska Tändsticks A.b., alkuperäinen omistaja suurliikemies Ivar Kreuger, joka teki maatajärisyttävän itsemurhan 30-luvulla) tikkuaskin kannessa. Elokuva on vuodelta 1957, ohjaaja Matti Kassila, käsikirjoitus Juha Nevalainen, dialogikäsikirjoitus (erityisesti stadin slangi) Ritva Arvelo. Muuten tuossa kuvassa taitaa Tauno Palon ja Jussi Jurkan lisäksi olla Maija Karhi, vaikka Kaija Siikalalla olikin elokuvassa tärkein naisrooli.

Hamassa muinaisuudessa valvoin kirkkaassa yössä ja istuin täydenkuun huntuvalossa Capo Verdellä, Santiagon (Praia) saaren eteläkärjessä meren yläpuolella hotelli Praiamarin huoneen pienellä parvekkeella, tuijotin hurmioituneena Atlantin yli kohti etelää, missä Etelän risti häämötti lähellä taivaanrantaa, ja imeskelin löyhkäävää ja pahallemaistuvaa capoverdeläistä savuketta, jossa ei ollut filtteriä. Syljeskelin tupakanriput suustani kaiteen yli suoraan mereen.

Parvekkeen alla, suolaveden ja ajan rapauttaman kallioseinämän vieressä hehkui vaaleana kapea kaistale rantaa.

Atlantin mainingit keikahtivat kohisten hiekalle yksi toisensa jälkeen ja monet kohahtivat rantakallioon saakka. Seuraava maininki kohisi jo innokkaana lähellä rantaa, kun edellinen suhisi vielä rantakivikon seassa omaa kuolinvirttään. Uusi imaisi ahneesti vanhan aallon alleen. Keinuvat vedet sekoittuivat toisiinsa, kaappasivat rannasta mukaansa hienoa santaa ja ravinteita, ja siirsivät rantahietikon hiekanjyviä ja sorakiviä millin tai pari suuntaan tai toiseen - tai jättivät kaiken juuri siihen, missä olivat olleetkin, ja hukkuivat vähin äänin vielä uudempien aaltojen alle.

Elokuvassa Half Nelson, joka, sivumennen sanottuna, pitäisi jokaisen katsoa mikäli mahdollista, toinen päähenkilöistä, historianopettaja Dan Dunne (osassa näyttelee Ryan Gosling, jonka suoritus oli ehdolla parhaaksi miespääosaksi viimeisimpien Oskarien jaossa) sanoo oppilailleen historiasta, jotenkin hegeliläisittäin, näin:


History is all about conflicting forces creating change.

Suomeksi ehkä jotenkin, että: Historia kuvaa vastakkaisia voimia, jotka luovat muutosta.

Lauri Viljanen sanoo vuonna 1930 Tulenkantajia edeltäneen sukupolven voimamiehestä Kerttu Saarenheimon Tulenkantajat -kirjan mukaan (WSOY 1966, s. 21) näin:


Juhani Ahon poismeno uuden vuosikymmenen (kuoli 8.8.1921 toim.huom.) aamunkoitossa oli symbolinen tapaus. Hänen kanssaan meni hautaan kaunis, ensimmäinen eurooppalais-suomalainen traditio, jota oli ylläpidetty kaksikymmentä vuotta liian kauan.”

Karl Mannheimin "tunnetun" sukupolviteorian mukaan ”sukupolvi on sosiaalisesti rakentunutta yhteyttä”.

New Scientist –lehden (14.4.2007) artikkeli (They made me do it) toissa viikolla kuvasi, miten tällainen sukupolvi-yhteys johtaa ylettömiin ylilyönteihin, tarkoituksettomaan sadismiin, joukkoriehuntaa ja viime kädessä kai sotaan, jota voitaneen pitää joukkotyperyyden huipentumana. Suomalaisen sananlaskunkin mukaan: joukossa tyhmyys tiivistyy.

Nuorisomuoti, nuorisomusiikki, nuorisomökötys ja nuorison muutkin vanhemmille ikäpolville vastenmieliset tavat voidaan hyvin lukea myös tällaiseksi ”yhteydestä rakentuneeksi” ja helposti tarttuvaksi joukkoliikkeeksi. Ja Mannheimin määritystä seuraillen torjunta aiheuttaa polvien välisen konfliktin, vastakkaisen voiman, josta siis hollywoodilaisten elokuvakäsikirjoittajien hegeliläisen ajatuksen mukaan voi syntyä jotakin uutta.

Elokuvissa nuoriso, elokuva-aikakaudesta riippumatta, usein ja aivan erityisesti esitetään vanhempiaan ihanteettomampina, ja tietysti implisiittisesti huonompina.

Näin esitettyjen nuorten arvomaailma perustuu yksilöllisten tarpeiden tyydyttämiseen karun työtäihannoivan uskon etiikan sijaan. Toisaalta - myös suomalainen, sodassa merkittävimmät kokemuksensa pakosta saanut - vanhempien (pitäisi ehkä nykyajassa sanoa isovanhempien) sukupolvi ei elokuvissa, eikä kai ”oikeassa elämässäkään”, kykene sopeutumaan yhteiskunnan muuttuvaan todellisuuteen, edistykseen, jonka ovat itse saaneet aikaiseksi.

John Landis 'in ohjaama Animal House -elokuva (National Lampoon's Animal House vuodelta 1978, suomeksi Delta-jengi), osoittaa - amerikkalaisten - yksiviivaisen ideatonta suhtautumista nuorison ja vanhemman sukupolven väliseen kuiluun. Ja, vielä merkittävämmin, kuiluun kahden sosiaalisesti erilaisiksi rakentuneen nuorisoryhmän välillä: niiden, jotka haluavat menestyä (hiljainen enemmistö) ja niiden, jotka eivät sitä halua (äänekäs vähemmistö).

Pääasiana elokuvassa on päätön riehuminen ja itsekeskeisen nautinnon tavoittelu, joka elokuvan tekijöillä riittää juonen perusteluksi, mutta todellisuudessa osoittautuu täysin riittämättömäksi, jopa typeräksi perustaksi.

Hyväksi odotettu elokuva latistuukin huonoksi (muuten mikä valtava ero ideoissa ja ajatuksissa vain vuosikymmen vanhemman, 60-lukuisen, idealistisen "hippie road movie" Easy Rider 'in (1969), jossa ensimmäisenä käytettiin julkaistuja levytyksiä - mm. Steppenwolf - elokuvamusiikkina, ja 70-luvun nihilistisen Animal Housen välillä). Merkittävästi elokuvan pääosassa ollut John Belushi kuoli ”oikeassa elämässään” viinan ja huumecocktailin, nimeltä speedball (piikitettyä kokaiinia ja heroiinia), vaikutuksesta jossakin hotellipahasessa Hoollywoodin Sunset Boulevardin varrella.

Minä kuulun siihen osaan "nuorisosta", joka on siinnyt suurissa ikäluokissa, on monesti ristiinnaulittu, lähinnä omituisten mielipiteidensä vuoksi, ja, vaikka ei olekaan vielä kuollut ja haudattu, niin on ainakin sen verran ylösnoussut, että ajattelee”slow-handEric Clapton ’ia Jumalaksi, ja Bob Dylan ’ia arkkienkeli Mikaelin uudelleensyntyneeksi ihmisraunioksi maanpäällä.

Näin ollen en oikeastaan saisi kirjoittaa tätä lastua, olen selvästi jäävi sanomaan juuri mitään nuoruuden turmeltumis-asioista. Mutta samoin perustein olisivat jäävejä myös kaikki muut koskaan syntyneet tai syntyvät ikäpolvet.

Nuoruus on vuosi vuodelta muuttumassa entistä pidemmäksi aikakaudeksi.

Vanhuus näyttää kohtaavan nykyihmistä vain siinä vaiheessa, kun Alzheimer tai dementia ovat vieneet mielestä viimeisetkin vastustuskyvyn rippeet. Siihen saakka ihminen on ylipitkällä, vanhuudesta kieltäytyvällä nuoruusajallaan tai enintään keski-ikäisyyden kynnyksellä.

Keski-ikäisyys määrittyy helpoimmin suhteessa henkilöön itseensä: jokainen, joka on kymmenen vuotta itseä vanhempi, on keski-ikäinen.

Anglosaksisessa maailmassa mainosteollisuus on kehittänyt uuden termin keski-iän pelottamille ihmisille: middle youth. Se tarkoittanee mainostajien demografiassa ikäluokkaa noin 35 vuodesta lähelle 50 ikävuotta.

Suuret ikäluokat ovat olleet onnekkain sukupolvi maan päällä, ainakin täällä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kenties jopa Japanissa saakka.

Vanhemmat tarjosivat yltäkylläisen lapsuuden, vapaan kasvatuksen ja suitsemattoman nuoruuden (kaikki suhteellisesti ottaen tietysti). Ja sodaton rauha Euroopassa takasi yhteiskunnan runsaasti tukeman kohtuullisen turvatun aikuisuuden, hyvän koulutuksen, "rajoittamattoman" kulttuuritarjonnan, lähes "ilmaisen" terveydenhoidon (opimme jopa rakastamaan korkeita veroja), matkustusmahdollisuudet tavismassoille, ja suhteellisen vapauden, hyvinvoinnin ja pitkähkön elämän.

Meidän vanhempiemme mielestä olimme ehkä hemmoteltu ja ainavalittava tyhjäntoimittajien tai kaiken pyhän repijöiden rupusakki. Ja lapsemme syyttävät meitä kiitokseksi saastaisesta luonnosta, narsismista, konsumerismista ja siitä, että emme suostu edes lähtemään eläkkeelle tai kaikilta osin edes kuolemaan; ennusteiden mukaan tulemme elämään inhimillisesti ottaen aivan liian kauan.

Olemme siis selvästi väliinpudonnut ikäluokka. Ja se väli on osoittautunut hunajan ja mannan ynnä nektarin täyttämäksi runsauden kaukaloksi.

Toisaalta, kaikkien menneiden ja tulevien sukupolvien tavoin, "tiesimme" myös olevamme maailmanhistorian ensimmäinen ajatteleva ja kapinoiva ikäluokka (kunnes opimme lukemaan paremmin), joka (sananmukaisesti) pani vanhat arvot roskikseen ja loi uudet ja paremmat. Tässä panemisessa auttoivat sekä jo vanhempiemme sodassa löyhentynyt sukupuolimoraali että E-pilleri, joka on ollut turvanamme jo neljä vuosikymmentä.

Tosin löyhän moraalin ja pillerin avulla loimme lapsillemme kolmanteen ja neljänteen sukupolveen AIDS-epidemian, mutta munathan eivät pysy koskemattomina, jos niistä haluaa nauttia.

Meidän kunniaksemme tehtiin jopa sellaisia elokuvia kuin Kadonnut sukupolvi. Tosin pohjana olevan näytelmän oli kirjoittanut "tulenkantaja-vanhus", Mika Waltari, joskus historian hämärissä, 30-luvulla, josta ei edes haluttu tietää mitään hyvää: omien (iso)vanhempiemme kukkeasta keväästä, synnillisestä mustapaitojen ja innostavien marssilaulujen kymmenluvusta. Siinä ajassa ongelmanuorisona olivat vasta itsenäistymisen jälkeen syntyneet, jotka todellisuudessa jatkoivat 20-luvun Tulenkantaja-sukupolven aloittamaa - tai oikeammin sanottuna - omalta osaltaan jatkamaa kulttuurikapinaa: vanhan repimistä ja uuden luomista.

Olemme siis osaltamme luonnollinen lenkki Kapinoivien tai Kadotettujen Sukupolvien toisilleen puhumatonta hyökyä: isiä ja poikia ja äitejä ja tyttäriä, jotka eivät tunne toisiaan, eivätkä myöskään ymmärrä.

Luin hiljan Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisemasta Kvartti-lehden numerosta 3/05 toimittaja Vesa Keskisen jälkijättöisen artikkelin suomalaisesta nuorisosta 50/60-lukujen vaihteessa.

Vuoden 1959 Viikkosanomien numeroissa 47 (kansikuva vasemmalla)ja 50 oli ollut juttu siitä nuorisosukupolvesta, johon minäkin siis tunnen jotenkin kuuluvani (lisäksi, jotenkin salaisen ilahtuneesti ja jopa oudosti häpeillen, muistan lukeneeni jutun jopa tuoreeltaan Viikkosanomista).

Päätoimittajansa Aatos Erkon (joka silloin toimitti vastuullisesti Viikkosanomia) ohjauksessa, otsikolla Isänmaan toivot, tuleva huippureportteri (toimittaja on tietysti hänen osaltaan aivan liian kesy ilmaus) Sakari Räsänen kirjoitti isänmaan toivoista, joista kai suuri osa on jo kuollut tai ainakin melkein eläkkeellä. Huippulehtikuvaaja Pertti Jenytin oli ottanut jutun höysteeksi joukon puhuttelevia kuvia, joita on Kvartista varastettuina näytillä tämän tekstin ohessa.

Pääkirjoituksen Nuoriso ja pukeutuminen (Viikkosanomat, 50/1959) toimittaja (mahdollisesti Räsänen itse, vaikka saatoi olla Erkkokin) sanaili tähän tapaan:


...nykynuorisomme on kansamme parhaiten pukeutuva osa, jos arvosteluperusteeksi otetaan se, että on tajuttava kehityksen suunta, on paremmin ymmärrettävä pukujen värejä ja viivoja, on osattava yhdistää koristavuus käytännöllisyyteen. Se taju on kansassamme kokonaisuudessaan melko mitätön...
Pääkirjoituksessa viitattiin sosiologeihin MacDougall, James Laver sekä ranskalainen Pierre Clerget. Pääkirjoitus päättyi MacDougallilta lainattuun lauseeseen:


...Kukaan ei ole koskaan pystynyt todistamaan, vaikka asiaa on tieteellisesti todistettu ja tilastoin tutkittu, että moraalisääntöjen noudattamisella sekä vaatemuodin tyylillä tai vaatteiden runsaudella tai vähyydellä olisi
minkäänlaista keskinäistä vaikutusyhteyttä
.

Ja sitten yhtenä aamuna The Independent –lehden Extra-osiossa (johon ei valitettavasti pääse käsiksi internetillä) oli laaja toimittaja John Savage ’in kirjoittama artikkeli otsikolla Teenage kicks, The Birth of Youth Culture, jonka lähdemateriaaliksi Savage oli lueskellut omaa, juuri-ilmestynyttä kirjaansa Teenage: The Creation of Youth Culture (julk. Chatto & Windus).

Savage kertoo nuorisokulttuurin "alkaneen" jo 1920-luvulla, ensin Amerikassa, josta se levisi nopeasti Eurooppaan ja kai meille Suomeenkin. Uuden nuorison lähtölaukauksen oli ampunut kirjallaan This side of The Paradise (ei suomennettu, englanniksi sen voi lukea täältä) amerikkalainen Nobel-kirjailija F. Scott Fitzgerald. Kirjassa määritetään uusi nuorisotyyli, The Slickers, jonka tunnusmerkkejä ovat: edistyksen ihailu, sosiaalisten arvojen älykäs tulkinta, hyvä pukeutumienen (ja sen julkinen vähättely), hyvä koulutus ja sivistys ja niiden esiintuoti (Suomessa merkkinä usein päässäpidetty ylioppilaslakki), menestyminen ja pään peittona rasvattu, sileä tukka eli slick, josta tyylille tulee nimi.

Fitzgeraldin määritys sopii oikein hyvin meidän omille modernin tieteen ja teknologian ylistäjillemme, Tulenkantajille. Esseekokoelmassaan Nykyaikaa etsimässä vuodelta 1929 arkki-tulenkantaja Olavi Paavolainen huudahtaa innokkaana:


"Eikö pilvenpiirtäjä ole yhtä ihmeellinen kuin Keopsin pyramidi? Eikö lentokoneessa ole toteutunut "Tuhannen ja yhden yön" satujen unelma lentävästä taikamatosta?"

Alussa referoin runoilija Lauri Viljasen Tulenkantajissa esitettämää mökötystä Juhani Ahon Suomen kulttuuria ajatellen inhimillisesti ottaen aivan liian myöhäisestä kuolemasta.

Todellisuudessa Tulenkantajia edeltänyt kulttuurisukupolvi, jota Tulenkantajat leimasivat vanhanaikaisiksi, on Suomen kulttuurihistorian merkittävin.

Tulenkantajien ihailussa unohtuu helposti, että erityisesti juuri 1910-luvulla julkaisi sepustuksiaan suuri joukko merkittävimpiä kirjoittajiamme, itseasiassa enemmän kuin minään muuna aikana. Silloin kirjoittivat sellaiset mestarirunoilijat kuin V.A Koskenniemi, Juhani Siljo, Otto Manninen, Aaro Hellaakoski, Viljo Kojo, Larin-Kyösti, Huugo Jalkanen, Joel Lehtonen, L. Onerva ja Eino Leino. Ja prosaistit F.E Sillanpää, Joel Lehtonen (joka siis kunnostautui myös runoilijana), Ilmari Kianto, Aino Kallas, Arvid Järnefelt ja Maila Talvio. Jotkut jo kirjallisia "vanhuksia", toiset vasta 1910-luvulla julkaisemisen aloittaneita. Einari Vuorela ehti julkaista esikoisensa sen vuosikymmenen aikana ja oli muutenkin vähän liian varttunut uudelle Tulenkantajien yltiöhuumaantuneelle sukupolvelle ja jäi arvostuksessa jotenkin väliinputoajaksi.

Tyypillisen, jo iällä olevan , vaikkakin kovin nuorekkaaksi itsensä tuntevan, vanhan pierun tapaan ajattelen usein nenääni nyrpistellen, että ylenmääräinen itsensä rei’ittäminen on kovin vulgaaria, nuorten naisten liian syvälle leikatut kaula-aukot, vaikkakin kieltämättä kovin suloisia silmälle, ovat aivan liian rohkeita, ja että minihameet ovat talvella aivan liian kylmä vaatekappale kenelle tahansa naiselle, vaikka tällaisen takana kävely esimerkiksi Lontoon Carnaby Street'illä lämmittää vanhaakin mieltä oikein mukavasti.

Sanalla sanoen, tämän lastun kirjoittaja ei ole vain iäkäs vaan myös tekopyhä.

Joskus viimevuosisadan alussa Saksassa syntyi nuorisoliike nimeltään Wandervogel. Se oli jonkinlainen vaeltelukerho, jonka jäsenet kulkivat pitkin Eurooppaa nahkahousut ja paksut vaeltelukengät jalassa sekä eväitä täynnä oleva reppu olalla. Vaeltelevat ”vogelit” olivat pääosin nuoria poikia ja miehiä, joita lisäksi epäreilusti epäiltiin usein reippaiden tapojensa vuoksi homoiksi.

Muutama sata vuotta aikaisemmin, jo keskiajalla, Suomessakin oli eurooppalaiseen tapaan juopottelevia ja kapakoissa räyhääviä vaeltajia, teinejä, joiden kulttuurijälkeläisiä saksalaiset ”vogelit” jotenkin olivat, vaikka heidän tapansa eivät olekaan yhtä huonoja kuin rahaa ja kaljaa pummailevilla teineillä. Englanninkielinen termi "teenager" otettiin yleiseen käyttöön vasta vuodesta 1944 alkaen, joten se on suunnilleen saman ikäinen kuin suuret ikäluokat. Suomessa on kuitenkin pitäydytty jo satojen vuosien ikäiseen teini-nimitykseen, "toistaikäinen" ei olisikaan oikein kunnolla suuhun sopiva, sitäpaitsi taitaa sana "teenager" meilläkin olla nykyisin yleistymässä.

Kauan sitten Capo Verdellä mainingit jatkoivat tasaista mojahteluaan rantahiekalle. Yritin laskea maininkien lukumäärää ja vertailla niiden kokoja. Tunnettu totuushan on, että joka seitsemäs aalto on muita suurempi. Valitettavasti sotkeuduin laskuissani pimeyden ja hyvän portugalilaisen vihreän viinin (vinho verde 'n) vaikutuksesta. Seitsemännen aallon sääntö saattaa silti pitää paikkansa.

Ehkä näin on myös kulttuurisukupolvien osalta. Kukkeimmasta kulttuuriajastamme, 1910-luvulta, on nyt aikaa lähes sata vuotta. Jos polvet lasketaan 15 vuoden aikaväleillä, niin ehkä kymmenen vuoden kuluttua, tai niillä main, alkaa uusi kukoistavan suomalaiskulttuurin aikakausi.

Nykyisten vanhempien on näin ollen syytä alkaa tarkkailla jälkeläisiään sillä silmällä, että nämä ovatkin vain väärinymmärrettyjä neroja, eivätkä sottaisia, murjottavia, televisiota työkseen tuijottavia ja muutenkin pahantapaisia kiusankappaleita, joiksi heitä helposti muuten voisi, täysin aiheetta ja virheellisesti, luulla.

Lisälukemista:

Mervi Pantti: Hallittu kurittomuus, Nuorison nousu ja sukupolvikonflikti suomalaisessa elokuvassa 1960-luvulla, Tampereen yliopiston kirjasto, 2003

Erkki Astala & Tommi Hoikkala: Kurittomat sukupolvet, suomalaisen elokuvan nuorisokuvasta, Tampereen yliopiston kirjasto, 2002

Jyrki Pöysä: Tunteiden paloa, Rakastuminen elävöitymisen kuvana elokuvassa Kuriton sukupolvi (1957), ELEKTROLORISTI 1/1997

J.P. Roos: Laajat ja suppeat sukupolvet; esimerkkinä suuret ikäluokat ja niiden ympärille kertyneet sukupolviliikkeet, Helsingin yliopisto

22.3.2007

The Devil writes Blog, or should s/he, really?

4 kommenttia


Kuva: Vogue 'n päätoimittaja Anna Wintour

Kuten kaikki hyvin tietävät, keskimääräinen tietokoneohjelmien rakentelija on huonoihoinen, ylilaiha tai ylilihava, merkittömissä lökäfarkuissa tietokoneen näyttölaitetta päivät pitkät tuijottava mies, jolla on rasvainen iho, pesemätön tukka ja sosiaaliset taidot, joista autistinen kuusivuotias poika olisi ylpeä.

Mutta, vaikka kaikki tiedämmekin tämän hyvin, antaudumme joka päivä hänen tuotteidensa armoille lentokoneissa, junissa, pankkiautomaatilla, jopa sairaaloiden leikkaussaleissa ajattelematta asiaa sen kummemmin.

Sama epäsosiaalinen tietokonegeekki uudistaa myös jokapäiväistä kieltämme.

Tästä on hyvänä esimerkkinä sana ”blogi” englannin sanoista ”WEB log”, joka on juurtunut suomalaisugrilaiseenkin sanastoon, jopa ranskankieleen, jossa Académie Francaise on päättänyt, aivan oikein tietysti, että sana vaatii maskuliinisen artikkelin, eli ranskaksi sanotaan ”un” tai ”le blog”, sen sijaan, että sitä koristettaisiin kauniimman sukupuolen artikkeleilla ”une” tai ”la”.

Mutta tavallisen lastunikkarin ei enää tarvitse blogin nimenmuutosasiassa nojata vain omiin voimiinsa.

Amerikan Vogue –lehden päätoimittaja Anna Wintour (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan The Devil Wears Prada, jossa Meryl Streep näytteli erehdyttävästi Wintour ’ia muistuttavaa muotilehden päätoimittajaa) on nimittäin aloittanut taistelun blog –sanan muuttamiseksi muodikkaampaan, sehän onkin niin auttamattoman ”déclassé”. Hän on estänyt Voguen uuden WEB –saitin aukaisun, uusine blogeineen, ennen kuin innokkaat vogue –bloggarit saavat aloittaa maailmankansalaisten sivistämisen omissa lastuissaan ihkauusilla blogeillaan. Arvoisa Lukija varmasti yhtyy tämän lastunikkarin osanoton kyyneliin Voguen väärinkohdeltujen toimittaja-bloggari-parkojen puolesta.

Avuliaat bloggarit ympäri maailmaa ovatkin tarjonneet omat geekin aivonsa naispäätoimittajan avuksi.

Blogin korvaajiksi on ehdotettu mm., ja jotenkin itsestään selvästi eli näinollen kai kliseisesti, "Blogue ’ta", jossa olisikin oikein soma sointi. Lisäksi on ehdotettu sanaa ”brant” sanoista ”blog rant” (blogileuhkiminen), ”twaffle” englanninkielen ”net waffle” (nettihöpötys), ”bjöurnal”, jossa yhdistetään tunnetusti naurettavalta kuulostavaa ruotsia samanlaiselta kuulostavaan ranskaan sanoista ”blog journal” tosin siinä taitaa olla liikaa toistoa sanat ”log” ja ”journal” kun tarkoittavat kai lähes samaa aisiaa tässä yhteydessä, ”cenpub” ranskankielen sanoista ”Ceci n’est pas un blog” (tämä ei ole blogi), siinä on myös vähän zen 'imäinen sointi, ”Vogueries” englannin ”vagary” –sanan mukaan, mutta se kai sopisi pelkästään Vogue-bloguelle, siitä voisi johtaa yleisemmän "bagary" tai "blagary" sanoista "blog vagary" (blogiylpistelyä), tosin ainakin ensimmäisen sanan sointi on vähän poliittisesti epäkorrektia, vaikka sanoissa onkin maukas leipomon tuoksu, ”snipplets” jonkinlainen diminutiivi sanasta ”snippet” (leike, riekale, pikkutieto), joka jo itsekin on diminutiivinen, ja ”stiary” sanoista ”style diary”, ja siitä voisi johtaa yleisemmän sanan ”shiary” eli ”shit diary”, mutta jääköön johtamatta.

Mm. Writer’s blog –blogi on tarjonnut auttavan kätensä Anna Wintour in (sana)puutteeseen ja pyytää lukijoiltaan apua.

Oma suosikkini olisi ehdottomasti juuri Oxford Concise -sanakirjan avulla löytämäni, ja heti Writer's blog'ille ehdottamani, "blague" jossa on monia hyviä viittauksia. Sen perusmerkitys on humpuuki, mutta siinä olisi myös viitettä englannin sanoihin "blog vague" (blogivihjeitä tai epämääräisyyksiä) ja jopa sanaan plague eli rutto, ja sitähän tämä blogimaailma tavallaan on, nopeasti leviävää ruttoa.

Kielen uusiosanojen syntyminen on kai jotenkin spontaania toimintaa, sana- tai kielioppievoluutiota itse asiassa, jota on vaikea saada estetyksi tai edes suunnatuksi toivotuille urille.

Ranskan akatemian yritys puhdistaa ranskankieli anglismeista ei onnistunut. Samaa on kai yritetty Suomessakin, joskus ehkä hyvillä tuloksilla, kuten sana tietokone osoittaa (tietysti tietokone sanana on ihan mäntti, eihän tietokone tiedä mitään, se vain ynnää nollia ja ykkösiä ja taikoo niistä ymmärrettäviä ikoneita näyttölaitteelle, josta inhimillinen (hah, hah) käyttäjä niitä tulkitsee tietojensa mukaan). Monet aikaisemmat yritykset ovat epäonnistuneet, ajatellaan vaikka sanoja ”kipinälennätin” tai ”langaton lennätin” tai jopa ”kuvaradio”. Kaikki häipyneet historian utuiseen hämärään, ja sinne kuuluvatkin.

Keksijöinä noillekin uusiosanoille olivat tietysti oman aikansa geekit tai nörtit, joita jo kuvailinkin tuolla lastun alussa.

Post Scriptum: Vogue muuten käyttää sanaa ”lookbook” sellaisista WEB-saiteista, joilla käsitellään muotia valokuvien avulla. Se onkin aika näppärä sana.

P.S.2: Uusiosana ”splog” on spämi, joka kai toteutetaan etsintäkoneen ja blogin tagien avulla. Splogin käyttäjä aloittaa uuden blogin, jonka sisältönä on linkki tai linkkejä epämääräisten businesten saiteille. Etsintäkoneet harhautetaan saitille tageillä, jotka kattavat kaiken inhimillisen toiminnan. Ja, voila, splog-spämi on valmis.

20.2.2007

Pyhäinhäväistystä muotivaatteissa

4 kommenttia

Kuva: Dieselin näkemys kasvihuoneilmiön koettelemasta Pyhän Markuksen torista

Diesel on moottori, joka saastuttaa ilmaa, aiheuttaa ilmakehän lämpenemistä – kasvihuoneilmiötä – ja lisäksi likaa teiden varsilla asuvien ihmisten keuhkoja ja on osatekijä keuhkosyövän syntymiselle. Diesel-moottori pitäisikin pikimmiten kieltää ja vaatia ihmisiä ostamaan bensalla kulkevia ajoneuvoja, tai olemaan jopa ilman kiiltäviä kumijalkojaan.

Mutta minkäpä ihmiset haluilleen tekevät ja toisaalta auto on tietysti joillekin välttämätön. Arvoisa Lukija saattaa lisäksi pitää tätä kirjoittajaa tekopyhänä narisijana, ajaahan hän, siis kirjoittaja, Lukijasta en tietenkään tiedä mitään, yksityisellä autollaan lähes joka päivä töihin ja takaisin sen sijaan, että käyttäisi julkisia kulkuneuvoja ja kuluttaisi työmatkoihinsa päivittäin yli tunnin nykyisen puolen tunnin sijasta. Ja Lukija saattaa tässä olla täysin oikeassa.

Diesel on myös italialainen muotiliike, joka tuottaa cooleja vaatteita cooleille ihmisille. Itsekin olen usein ihaillut heidän t-paitojaan, vaikka en ole niitä kyllä, muistaakseni, koskaan jostakin syystä ostanut. Toistaiseksi cool-vaatimus on täytetty hieman huonosti istuvilla Levi’s 501-farkuilla, jotka käyvät jopa satunnaisiin tukkijätkän tehtäviin, ja nimettömillä t-paidoilla.

Diesel on lisäksi tekemässä pyhäinhäväistystä viimeisimmällä mainoskampanjallaan.

Siinä on nimittäin teemana Global Warming. Coolien vaatteiden taustana on käytetty kuvia tunnetuista turistikohteista. Sellaisista kuin Englannin parlamenttirakennus, Kiinan muuri, newyorkilaisen pilvenpiirtäjän kattotasanne, Mount Rushmore amerikkalaisine presidenttinpäineen ja Pyhän Markuksen tori Venetsiassa.

Kohteita on kuvattu tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Englannin parlamenttirakennus on meren rannalla, Kiinan muuri on hiekka-aavikon ympäröimä, New Yorkin pilvenpiirtäjät ja Mount Rushmore ovat lähes kokonaan veden alla ja Pyhän Markuksen torin pulut on korvattu eksoottisilla papukaijoilla. Eli ilmatilan lämpeneminen on jo mainoskuvissa purrut ihmiskunnan herkkiin persuuksiin ja ilmasto muuttunut lämpimäksi niin kuin ennustettu on. Merenpinta on noussut kymmeniä metrejä, sateettomuus on laajentanut hiekka-aavikoita ja muutenkin maailma on mennyt pois tutulta ja turvalliselta tolaltaan.

Tämä mainoskamppanja on tietysti selvää pyhäinhäväistystä. Eihän toki uskonnosta saa tehdä pilkkaa. Sama kuin käyttäisi Jeesusta ristinpuulla mainoksissa, tai Muhammedia, Herra hyvästi varjelkoon! Eihän sellaista ole koskaan tapahtunut.

Dieselin saitilla kysytään kävijältä: Are you Global Warming ready? Ja annetaan jopa täysin asiallisia ohjeita oman valmiustilansa parantamiseksi mm. tähän tapaan:

Asunnon lämmittämiseksi ehdotetaan seksiä (Have sex (quitly)). Reipas seksi lämmittääkin sekä mieltä että ruumista ja huoneetkin tulevat lämpimämmiksi, ainakin jos jaksaa painaa lämmityshommia riittävän pitkään.

Pelkäätkö kasvihuonekaasujen ulospääsyä, kun päästelet iloisia kiljaisuja orgasmin kourissa. Harkitse niiden estämistä sitomalla suu suppuun seksin ajaksi (kinky).

Rakastele pimeässä (darkness is cool).

Kävele ostoksille autolla ajamisen sijasta (lähin Dieselin kauppa on lähempänä kuin luulet).

Paranna asuntosi lämmöneristystä loppuunkäytetyillä deniminriekaleilla.

Älä peseydy, ainakaan kotona, lämpimäksi muuttuneilla rannoillakin voi itseään pitää puhtaana, eikä maksa mitään.

Käännä virrat pois sähkökitarastasi (ja muustakin elektroniikasta). Älä koskaan käännä televisiota tai stereoita stand by:lle vaan käännä virta pois virtakytkimestä.

Kierrätä muotilehtiä antamalle ne mummollesi (hän saattaa muuttaa pukeutumistaan, eikä näytä enää drag-show’n pääesiintyjältä tai anna lehdet sattumalla metrossa tapaamallesi kirjanpitäjätyypille).

Istuta puu.

Syö pihvisi ravintolassa (ja heitä jääkaappi tarpeettomana ulos). Lisäksi pihvin syönti vähentää lehmien määrää, nehän tunnetusti aiheuttavat suuren osan ilmakehän kasvihuonekaasuista, joten niiden syönti on hyvä teko. (Toim, huom: Kasvissyöjänä huomautan tähän, että lihansyöjien kilokalori tuotetaan 12 kertaa suuremmalla resurssien kokonaiskulutuksella kasvisravintoon verrattuna, joten meidän kaikkien pitäisi olla kasvissyöjiä, vihanneksia ja hedelmiä ei tarvitse edes panna jääkaappiin ja säilyvät silti tuoreina.)

Jos Arvoisalla Lukijalla ei ole mitään tähdellisempää tekemistä kuin jatkuva huolestuminen kasvihuoneilmiöstä, niin aikansa kuluksi hän voisi surffailla Dieselin saitille. Se on ihan COOL. Varsinkin introsivun DC-3, josta kauppatavara pullahtaa ulos puulaatikoissa surffarin klikkailtavaksi.
Viihdyttävää. Vaikka tietysti kokonaisuudessaan tyylin ylivoimaa sisällön kustannuksella. Mutta sitähän mainostoiminta on muutenkin, varsinkin muodin mainostaminen.

12.1.2007

Talviunesta heränneenä

4 kommenttia
Takaisin kylmässä Euroopassa. Koko kuukausi meni tietokoneetta niin, että sanaakaan ei tullut kirjoitettua (noin kuvaannollisesti, paperipäiväkirja sai sentään soida tänäkin aikana).

Ennen muuta tähdellisempää, käykääpä Melbourne Runway -saitilla, siellä on kuvattu satunnaisesti kadulta löytynyttä suomalaista(kin) kauneutta australialaisten iloksi.

Näitä satunnaisia-kasvoja-kadulla-saitteja on nykyisin vähän joka puolella. Suomessakin, ainakin kovin hienostunut Helsinki Looks -saitti. Lontoosta löytyy Savvy London -saitti. Ja jopa Moskova on ehtinyt mukaan Look at me -saitilla. New York on tietysti muodissa tiiviisti mukana, onhan se Maailman Paras Kaupunki ilman vakavasti otettavia kilpailijoita, yhden saitin nimi on The Sartorialist, ja siellä on toki naiskauneuttakin miehiin viittaavasta nimestään huolimatta.

Vaikka ei kuulukaan samaan kasvoja-kadulla-sarjaan, niin blogiystävämme Juha K. Korento on aloittanut uuden Pyrstötähti -saitin, jonka ensimmäisissä postauksissa on sattumalta loistavia kuvia Lontoon kaduilta menneen vuodenvaihteen tienoilta.

Kaikille (myöhästyneenä) Hyvää Uuttavuotta 2007!!! Ja hyvää viime joulua, jos sitä vielä ehtii toivottaa.

PS. Niin ja vielä, että Dionysoksen tarinoissa on pari lukua (3. ja 4. luku) yhdestä epämääräisestä ja toivorikkaan epätoivon maustamasta scifi-kirja-projektista pöytälaatikon pölyisistä kätköistä ylös ongittuna.

2.11.2006

Nostra maxima culpa (ehkä)

3 kommenttia

Kuva The Devil wears Prada

Pentele pitää yllään Pradaa (The Devil wears Prada), joka aloitti eilen oman Oscar-kauteni, on tunnustuksellinen elokuva – uskontona ovat muoti ja kosmetiikka.

Ei ole huono elokuva, mutta ei se ole oikein hyväkään.

Tarina sinänsä on ajankohtainen ja jokaista kulutushysteriassa rypevää henkilökohtaisesti koskettava. Ja mielenkiintoinen. En tiedä onko Anttila enää olemassa. Mutta on ehkä hyödyllistä ottaa huomioon, että edes halpakaupoista asusteitaan ostavat eivät ole vapaita kulutusyhteiskunnan Penteleen pauloista.

Kuten elokuvan tärkein henkilö – ei pelkästään siksi, että ainoan todella merkittävän roolin hiljaisella äänellä rämäyttävä Meryl Streep on siinä osassa ja, tapansa mukaan, varastaa koko shown – ”fiktiivisen” muotilehden, Runwayn, päätoimittaja Miranda Priestly sanoo sen jotenkin, että halpakaupasta ostettu erikoisen sinisen värinen jumpperi on tarjolla vain siksi, että muodin diktaattorit valitsivat sen pari vuotta aikaisemmin huippumuodin IN-väriksi. Tai jotakin sen tapaista, ei ollut muistikirja katsoessa mukana.

Eli muodin ruokaketjun alimmat portaat tarjoavat sitä tavaraa, jota huippumuoti pitää yllään tänään, mutta ratkaisevan parin vuoden viivytyksellä. Siksi jokainen, joka elää muodin jokaisen yskäisyn mukana, säälii halpakaupoista ostettujen, ja näin ollen vanhojen, vaatteiden pitäjiä, huolimatta siitä, kuinka hyvin vaatteet muuten sopivat kantajalleen ja sointuvat muihin asusteisiin.

Elokuvan päähenkilö on Andrea (Andy) Sachs, joka saa sattumalla paikan Priestlyn PA:na, toisena sellaisena. Osassa on suussa sulavan näköinen, koiranpentusilmäinen ja töröhuulinen Anne Hathaway. Andy haaveilee urasta lehtinaisena, erityisesti New Yorker –lehdessä. Priestly on elokuvan Devil, pentele tai ehkä häntä voisi kutsua jopa Paholaiseksi, joka terrorisoi alaisiaan ja jota palvellaan ”polvillaan” kuin entisen Rooman keisareita. Elokuva muistuttaa jotenkin Sex and the City –televisiosarjaa, eikä syyttä, ohjaaja on David Frankel, joka ohjasi kuusi S ja C:n episodia. (Sivuhuomatus: Frankel otti myös osaa BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoon, Rome, sekä kirjoittajatiimissä että 7. episodin ohjaajana. Rome oli mahtava, mutta läpeensä nukuttava tarina Roomasta Caesarin aikaan kahden tavallisen roomalaisen ja ”suurien” historiallisten hahmojen näkemänä alkaen vuodesta 52 e.a.a.)

Pentele-elokuvan metatarinan voisi luonnehtia suomalaisella sananlaskulla: Jos Pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Eli tässä tapauksessa työn (tai yksinvaltaisen pomon) vaatimusten täyttäminen yksityiselämän kustannuksella. Andy Sachsilla on nimittäin myös poikaystävä. Heidän suhteensa elokuvassa on pitkäveteinen, täysin epäuskottava ja yksiulotteinen, ja aiheuttaa katsojassa lähinnä yökötystä ja varpaitta kipristelevää myötähäpeää. Myös elokuvan (metatarinan) ratkaisu on jotenkin epätyydyttävä, vaikka ehkä muut eivät ajattele siitä samalla tavalla.

Elokuva perustuu newyorkilaisen, Lauren Weisberger’in ensimmäiseen, samannimiseen romaaniin, jota en parhaalla tahdollanikaan jaksanut lukea kokonaan läpi. Weisberger on toiminut (USA:n) Vogue -muotilehden päätoimittajan Anna Wintour’in assistenttina, joten romaania voisi ehkä luonnehtia omaelämäkerralliseksi.

Elokuva on selvästi kirjaa parempi. Siinä on jopa jytyä, joka näyttää kirjasta puuttuvan täysin. Tosin jyty tulee lähinnä Streepin suorituksesta. Toinen hyvin istuva rooli on Runwayn muotigurun, Nigelin, osa, jota näyttelee Stanley Tucci. Hänet ehkä muistetaan Puck’in osasta Michael Hoffmanin A Midsummernight’s Dream (1999).

Kirjassa Priestlyn ja Sachsin juutalaisuudella oli merkittävä osuus toisin kuin elokuvasta, joka on ehkä silläkin tavalla tehty helpommin kaikkien nieltäväksi.

Painovaikeuksien kanssa kamppaileville elokuvasta on ehkä tulossa ylimääräistä painolastia. Pääosan Andyn koko on amerikkalainen 6, joka vastaa eurooppalaista 8:aa (suomalaisittain 36). Ja hän on Priestlyn mielestä lihava, ja lopulta kai omastakin mielestään, koska laihtuu elokuvan ajan (yksi vuosi) aikana kokoon 4. Muotihuoneissahan taidetaan nykyisin sanoa, että uusi (koko) 2 on entinen 0 ja uusi 0 on -2. Että siihen malliin. Tämä ei tosin vaivannut minua, vaan istuin katsomossa tyytyväisenä uusissa 34/34 tuuman 501:ssäni, jotka ovat juuri oikean mittaiset 185 sentilleni.

Muodin oikuthan ovat kuluttajien itsensä, meidän kaikkien siis, omaa syytä. Olemmehan nimittäin jo antaneet Muoti-Paholaiselle lähes koko kätemme, ja vielä vapaaehtoisesti.

Muuten en itse tullut elokuvasta ulos tyydytettynä, mutta en kovin pettyneenäkään (samoin sanoi puolisoni, joka palvoo Pradaa, vai pitäisikö nyt sanoa Pentelettä, uhraamalla milloin missäkin asiaan kuuluvassa pyhätössä). Tosin omat odotukseni eivät olleet alun alkaen kovin suuret. Meryl Streep tullee olemaan osastaan Oscar-ehdokas.