Kirja, joka muutti elämääni

Kuva: Kai Ekholmin sivuilta Kielletyt kirjat

Motto:

”…Haavikon 1970-luvun Suomi oli tulos teollisen nousun kulta-ajan jälkeisestä äkillisestä, väkipakoin lietsotusta ja hallitsemattomasta kehityksestä, joka rajoittui teollistumiseen ja tekniikan kehittymiseen, mutta sivuutti tavallisen kansalaisen ja etenkin kehityksestä osattoman maaseutuväestön täysin. Kehityksestä tuli sortoa, sillä se rikkoi vanhan elämänmuodon tarjoten tilalle elinkelvottomia oloja. Kansakunnan linjan mustavalkoiset kuvat esittävät äänetöntä kansaa, kun taas kielen taso, etenkin kuvatekstit, ilmentävät haluttua näkemystä tapahtumista…” (Johanna Pentikäinen: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina , s. 15)

Kirjoitan tätä kateellisena (niin kuin tavallista), kateellisena siitä, että en voinut olla Mukkulassa kirjailijoiden seassa, niin kuin esimerkiksi Sanojen A. Konkka (lastu Kooste kirjailijakokouksesta kertoo tilaisuudesta enemmän) vaan olin sen viikonvaihteen sateisessa Knokkessa ja sunnuntai-illan illallisella kahden miellyttävän, mutta äärimmäisen tylsän taiwanilaisen herrasmiehen seurassa, jotka puhuivat lähes pelkästään tietokonejärjestelmistä. Hetkeksi sain keskustelua kääntymään kiinankieleen ja opin, että sana ”kirkas” kirjoitetaan kahta merkkiä käyttäen: aurinkoa ja kuuta tarkoittavia. Nopeasti keskusteli luiskahti takaisin teknologiaan, liikennevirtojen ohjailuun ja Pekingin lentokentän liikennetilastoihin: kuulemma 1100 lentoa päivässä, joka on paljon minkä tahansa mittapuun mukaan laskettuna.

Mutta nyt ajattelen siis kirjoja ja kirjailijoita ja vähän Mukkulaakin (mutta vain kateuden välähdyksenä). Ja olen sitä mieltä, että mikään kirja ei koskaan muuta kenenkään elämää.

Tämä on tietysti itsestään selvä seikka, vaikka radiossa tai Hesarissa muuta väitettäisiin. Sen sijaan kirja voi muuttaa ihmisen elämään, ja monet ovat jo muuttaneetkin, toivottavasti vielä moni muu muuttaa, ja kirjojen kautta voi saada mahdollisuuden muuttaa elämäänsä, jos niin haluaa. Tulla tietoiseksi jostakin ”muusta” jostakin ”erilaisesta”, jonka voi toteuttaa tahtonsa mukaan. Tai olla toteuttamatta.

Listaan tähän lastuun muutaman elämääni muuttaneen kirjan, en tiedä vielä tuleeko niitä kymmenen vai sata. Hesarin bloginpitäjän, Lukupiirin iki-ihanan Kirsi Pihan (Listojen viehätys) houkuttamana tätä listaa väsäilen, mutta jätän pois sellaiset ilmiselvät muuttajaklassikot kuin Sota ja rauha (joka muutti elämään sikäli, että sen parissa on ollut hyvä etsiä unta vielä sen kokonaan kertaalleen luettuaankin) ja Rikos ja rangaistus (vaikka se tulee mieleen aina, kun jotakin vakavampaa ajattelee. Aivan viime aikoina olen tosin päätynyt siihen, että R&R on valoisa ja positiivinen kirja viimeisen lukunsa vuoksi).

Olen jättänyt pois myös sellaiset lukijana omaksi koetut itsestäänselvyydet kuin Sinuhe, Sadan vuoden yksinäisyys, Täällä Pohjantähden alla, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, ja Kalevalankin, ja tietysti paljon muita myös, joita en edes muista pois jättäneeni, vaikka ovatkin muuttaneet elämään. Pirkko Saision Punainen erokirja melkein ylti listalleni, mutta on aivan liian tuore kirjallinen tapaus, että voisi sanoa sen muuttaneen elämääni. Kirjan tuoreus, kilahtelevan kristallinen kieli ja jotenkin – ehkä pinnallinen – totuuden ja vilpittömyyden tuntu (jos mikään fiktio voi yleensä olla vilpitöntä) ovat tuoreina mielessä. Samoin ylti listan hännän alle myös Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, mutta eipä ihan livahtanut hännän alta listalle saakka.

Ja alla on sitten itse lista, johon lopulta ajautui 15 kirjaa. Se on jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä, vaikka täytyy sanoa, että järjestyksen laatiminen oli lähes yhtä tuskallista kuin itse listan saaminen kokoon. (Viittaan tässä samalla suomalaisten mielielokuvien listaani lastussa Suomalaisten elokuvasuosikit ja vähän omanikin muutamia päivä sitten ja kahteen aikaisempaan lastuuni: Lastenkirja muokkaa ja Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat, ja ehkä voisi mainita myös lastun Rakastan, rakastat, jne… myös)

Boccaccio: Decamerone.
Mika Waltari: Mikael Karvajalka (Mikael Hakim)
Ernst Hemingway: Ja aurinko nousee tai ehkä myöhemmin luettu Nuoruuteni Pariisi (Moveable Feast, pidän englanninkielisestä versiosta enemmän), vaikea sanoa
Albert Camus: Sivullinen
Voltaire: Candide
Virginia Woolf: Orlando
Cervantes: Don Quijote
Joseph Heller: Catch 22 (en ole lukenut suomalaista versiota Me sotasankarit)
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä
Hermann Hesse: Lasihelmipeli
Marcel Aymé: Vihreä tamma
Jack London: Erämaa kutsuu
Erica Jong: Lennä, uneksi
William Golding: Kärpästen herra

Itselleni tuo lista on tietysti täysin itsestään selvyys, kun sen juuri suurella vaivalla ja hämmästyneenä sain aikaiseksi hylkäämällä monia ja yrittämällä kaivella muistin kätköistä joitakin lähes unohtuneita ”unohtumattomia” teoksia. Kun sitä tässä vielä ihailen, en voi olla sanomatta, että se on oikein hyvä lista – jopa joitakin naiskirjailijoita eksyi joukkoon, vaikka en sitä tietoisesti tohtinut tekeväni.

Decameronea luin erityisesti ”tietyssä iässä”. Nimenomaan siinä iässä, jossa kirja oli vielä tavallaan kiellettyjen listalla, vaikka ei minulta erityisesti kai monia kirjoja olla koskaan kiellettykään, korkeintaan ylenkatsottu jotakin teosta siinä toiveessa, että sillä olisi jotakin vaikutusta lukuhaluihini. Vaikutus oli tietysti useimmiten juuri toivotun vastakohta. Joskus ylenkatsottu kirja aiheutti pettymyksen (esimerkkinä Myklen Laulu punaisesta rubiinista), toisinaan ikuisen jäljen. (Toisaalta kai kaikki kirjat jonkinlaisen jäljen johonkin jättävät.)

Decamerone siis ajoittui sukupuolisen heräämisen vuosiin. Sehän on tarinakokoelma, novelleja, tietysti ”boccaciolaisia” juoninovelleja (nuoressa mielessä juonena oli tietysti vain se yksi asia, jota ehkä siihen aikaan tosiaan ajatteli joka seitsemäs sekunti, vanhemmiten ajattelutiheys on kai hidastunut sekunnilla tai parilla) vastakohtana samoihin aikoihin lahjaksi saamilleni ”tshehovilaisille”, ”ratkaisemattomille” tai ”avoimiksi jääville” novelleille, jotka olivat Juhani Konkan suomentamassa valikoimassa ja vasta myöhemmin lukemiini "kafkalaisiin", pinnallisesti mielettömiin novelleihin.

Konkan kääntämä Tshehov-kokoelma on hävinnyt aikojen kuluessa, vaikka omassa kirjastossa on kyllä muita Tshehoveja, kuten Nainen ja sylikoira (ja muita novelleja, Otava), jonka kääntäjänä on Ulla-Liisa Heino joskus 70-luvun alussa. Mielenkiintoista on se, että – ilmeisen syvästä ja pysyvästä vaikutuksestaan huolimatta - viihdyttävää Boccaciota ei tule mieleen enää nykyisin lukea, vaikka Tsehov ja Kafka pysyvät tiiviisti aktiivisessa käytössä.

Miksi Decamerone on sitten tällä listalla? Pääsyy on ehkä se, että Decameronen tarinat vaikuttivat pysyvästi rakkauselämään ja suhtautumiseeni naiseen.

Listan loppupäässä oleva Marcel Aymén Vihreä tamma on jokaiselle punaveriselle pikkumiehelle ja miksei –naisellekin, ellei ole jo parantumattomasti eksynyt romanttisten hömppäkirjojen kurjimukseen (uusi kirjallinen, hömppäkirjoja juhliva blogi, hymyänostattavan tunnustuksellinen Hömpän helmet, on syytä tässä yhteydessä mainostaa) pakollinen lukukokemus (tai niin ainakin itse olisin valmis vannomaan), mutta Aymé on kirjoittanut koko joukon novelleja myös, ja jopa lastenkertomuksia.

Yritin joskus lukea hänen kokoelmaansa Le Passe-Mureille (suomeksi se voisi olla Seinänläpikävelijä, vaikka sitä ei kai ole suomeksi edes käännetty), mutta en jaksanut kahlata sitä kokonaan läpi, kun silloin vielä tarvitsin ahkeraan hiirenkorville kääntynyttä ranskankielen sanakirjaani). Mutta sieltä on mielessä novelli nimeltä La Carte suomeksi esimerkiksi Kuponki), joka olisi ihan oivallinen luettavaksi kenelle tahansa (ja sitä paitsi olen kateellinen siitä, että hän, enkä minä, on sen kirjoittanut). Tämä la carte-kuponki on ajatuskokeilu siitä, miltä maailma näyttäisi, jos jokaisen elämä olisi pysyvästi säännöstelty, kortilla, ja jokainen saisi elää vain tietyn määrän päiviä kuukaudessa. Kun oma kuukauden elämisosuus on käytetty, henkilö lakkaa olemasta ja alkaa taas olemisensa seuraavan kuun alussa.

Kansalaiset on Aymén novellissa luokiteltu hyödyllisyytensä mukaan, ja hyödyttömät ihmiset (kuten kirjailijat) saavat olla olemassa vain 15 päivää kunakin kuukautena. Ottaen huomioon kuinka huonosti keskivertokirjailija tienaa, tämä voisi olla ihan käytännöllinen ratkaisu, ja ihmettelenkin, että kulttuuriministeriö ei ole tullut ajatelleeksi tällaista hyvinkin erinomaista ehdotusta kirjallisten määrärahojen niukkuuden paikkaamiseksi. Heräävät ajatukset Hölmöläisistä ja lyhyen peiton jatkamisesta voi helposti häivyttää ajattelemalla kuinka onnellista elämä olisi, kun lukemattomia kirjoja olisi puolet vähemmän.

Tällaisen kirjalistankin tekemiseen menisi puolet vähemmän aikaa.

Mika Waltarin Mikael-trilogiasta valmistui vain kaksi ensimmäistä osaa; kolmannen oli kai tarkoitus vaelluttaa Mikael yksijumala-uskontojen syntysijoille saakka, Kaksoisvirtojen maahan ja ehkä jopa Jerusalemiin ja Egyptiin saakka, mutta niin vain jäi kirjoittamatta ”Mestarikirjailijalta”, vaikka Mikael Hakimin lopussa selvästi viitataan kolmannen osan mahdollisuuteen, ja vahinko on tietysti meidän, jälkipolvien kirjallisten ihailijajoukkojen. Joka tapauksessa kirjan olo listalla on perusteltua, koska yksi syy rauhattomaan ja alati matkustelevaan elämäänni on kai juuri tässä Mikaelissa, joka ehkä jollakin tavalla muistuttaa myös itseäni (jos tämän voi tässä narsistisen hybriksensä kourissa salaiseksi toiveajatuksekseen paljastaa).

Hemingwayn esikoiskirja, Ja aurinko nousee, on omasta mielestäni, vaikka ei ehkä universaalisti näin tunnustettaisikaan, kirjailijan ”paras” kirja. Tosin hyvänä kilpailijana on Nuoruuteni Pariisi (ja siitä herää kysymys: miksi F. Scott Fitzgerald ei ole listalla? johon en osaa kylläkään vastata), enkä osaa ratkaista, kumpi Hemingwayn kirjoista on mieluisampi. Joka tapauksessa Pariisi on tullut kovin tutuksi, ja Shakespeare ja Co –kirjakauppa myös, vaikka ei enää sijaitsekaan samalla paikalla kuin Hemingwayn aikaan.

Camus’n Sivullinen on vähän vaikeampi kirja. Luin sen ensin suomennettuna ja sittemmin (hyvin suurella vaikeudella) ranskaksi (L'étranger).

Sota on kai vaikuttanut ratkaisevasti jokaiseen sodanjälkeiseen sukupolveen, vielä nykyiseenkin vanhempiensa kautta. Itse olen ensimmäistä lähes sodanjälkeistä sukupolvea, jolla on sotaperintönä ensinnäkin koko aikuisikänsä sodassa elävä isä (oli sodassa 19 –vuotiaasta lähtien 24 -vuotiaaksi ja käy sitä läpi vieläkin, 87 -vuotiaana) ja tasapainoisempi äiti, joka oli entinen rintamalotta, ja heidän perintönään vakaa maalaismaailmankatsomus, jossa kaikilla ja kaikella on yksisilmäisen tarkasti määritetty sijansa.

Sen lisäksi elin ajassa, jossa – yht’äkkiä ja lähes varottamatta – kaikki vanhat arvot läjättiin mielettöminä romukoppaan, jopa neukut olivat ystäviä ja hyväntekijöitä eivätkä suinkaan ikiaikaisia perivihollisia. Vanhan tilalle tyrkytetty vaihtoehto oli omassa mielessä yhtä mieletön kuin esivanhempien maailma, vaikka näitä edustavien vanhempiensa kanssa ei enää ollut oikein mitään järkevää keskustelupohjaa, ei ollut mitään sanottavaa toisillemme, paitsi tietysti kasvattajien moittiminen ja kasvatettavan urahteleva mökötys. Lisäksi elin alemman keskiluokan köyhähköä elämää, joka olisi kai kuitenkin lähes kaikille aikaisemmille sukupolville ollut elämää suhteellisessa yltäkylläisyydessä.

Siihen ympäristöön hyppäsi sitten romaanihenkilö, Mersault, joka järjettömästi ja ilman ”pätevää” syytä murhaa jonkun arabin rannalla ja joutuu rikoksesta tuomiolle.

Itsellä ei onneksi ollut arabeja murhattaviksi. Vaikka samantekevyys, arvonihilismi, olikin kovin houkutteleva ja mieltäkiihtova vaihtoehto teini-ikäiselle mielelle, sille ei kuitenkaan halunnut antaa periksi – ainakaan ilman suuria omantunnon vaivoja. Kirjan avulla pystyi kuitenkin murhaamaan jumalansa, jonka nimi oli jo silloin mielessä muuttunut alkamaan pienellä alkukirjaimella, ja lukemaan raamattunsa ilman mustavalkoisia silmälaseja. Siksi kai Sivullinen on niin raivostuttavan voimakkaasti elämään muuttanut kirja.

Camus’n hengessä ja mielenkiinnon kauhulla olen myös seurannut isäni elämän luisumista kuoleman odottamisen vankilassa itsetietoisen mustavalkoisesta voimasta vapaudenaikansa alun, lapsuudenkodin, huonekaluja ja pikkutapahtumia muistelevaan pelon haikeuteen.

Näyttää siltä, että tämä lastu on kasvamassa liian pitkäksi, joten lienee parasta lopettaa kesken ja ehkä palata tähän listaan uudestaan tuonnempana tai ehkä kommenteissa. Sanoo hän, toivorikkaana:)

Laskutoimituksia ja luomakuntaa

Kuva: World Conservation Union (klikkaa kuvaa suuremmaksi)

Herra Nutz esitti pari päivää sitten (28.5.2007, Päivän laskutoimitus) ajankuluksi laskutoimitusta päivittäin nälkään kuolleiden ihmisten lukumäärästä.

Se oli tylyä luettavaa.

Tylyä luettavaa, vaikka merkillisellä ja tarpeettomalla tavalla vähäpätöisempää, mutta ei yhtä ihmiskeskeistä, on myös se, että eläin- ja kasvikunnasta tarkkailtavien lajien koko määrästä (noin 40,000 lajista) yli 16,000 on tuhoon tuomittujen joukossa tai listattu uhanalaisiksi (Red List, listan ylläpitäjä on sveitsiläinen World Conservation Union, IUNC). Eurooppalaisista nisäkäslajeista yksi kuudesta on uhanalaisia (European Mammal Assessment).

Koko maailmassa elää vähintään noin 5,000 nisäkäslajia, noin 10,000 lintulajia ja yli 300,000 kasvilajia. Hyönteislajien määrää ei kukaan tunne edes kokoluokaltaan, mutta sen arvellaan varmuudella olevan pitkälle yli 1,000,000.

IUNC luokittaa eläinten uhanalaisuuden 7-portaisella asteikolla (kuva yllä, klikkaa suuremmaksi).

Herra Nutzin laskutoimituksen kohteet ja nämä eläinkunnan uhanalaiset ovat tavallaan kilpailemassa samoista elinmahdollisuuksista, vaikka tämä ei tietysti pidä paikkaansa kaikkien uhanalaisten lajien osalta.

Jotkut niistä kuolevat "luonnostaan", vaikka niitä yrittäisi pelastaakin, ja jotkut uhanalaiset, ehkäpä suuri enemmistö, on sellaisia lajeja, joita emme ole koskaan nähneet tai edes kuulleet, emme tiedä mitään niiden olemassaolosta, emmekä kai järin suuresti edes välitä. Toisaalta nälkään kuolevilla ihmisillä ja tuhoutuvilla eliölajeilla on myös toisiaan tukevaa yhteyttä, joka liittyy sekä lajien sisäiseen lukumäärään että niiden keskinäisiin suhteisiin.

Lajien todellisesta lukumäärästä emme tiedä oikein tuon taivaallista.

Nimettyjä lajeja on yhteensä noin 1.5 miljoonaa. Niiden lisäksi tiedemiehet arvelevat maailmassa olevan ehkä 10 tai 100 miljoonaa eläin- ja kasvilajia kaiken maailman ötökät mukaan lukien.

Luonnossa vallitseva ”normaalin” lajien vuosittaisen tuhoutumisvauhdin on arveltu olevan 1 tuhoutunut laji miljoonasta elävästä.

Nykyistä, paljon nopeampaa tuhoutumisvauhtia emme tiedä, koska emme edes tiedä lajien kokonaismäärää. Mutta biologit (mm. harwardilainen, erityisesti muurahaisia tutkiva entomologi, Edward O. Wilson) arvelevat tuhoutumisvauhdin olevan vähintään 2.7 ja ehkä jopa 270 lajia jokaisena päivänä.

Kun laji on tuhoutunut, se on tuhoutunut, pyyhitty päiviltä, hävinnyt kokonaan ja usein tai ehkäpä useimmiten tietämättömyytemme takia jälkiä jättämättä. Sen sijaan ja raa’an inhorealistisesti, jotenkin linkolalaisittain sanottuna päivittäin nälkäänkuolleet ihmiset eivät aiheuta ihmislajin määrään edes havaittavaa koloa.

Kuten olemme Darwinilta oppineet jokainen laji on syntynyt evoluution avulla.

Evoluutio lajien synnyn syynä on jotenkin tyydyttävämpi kuin Raamatun selitys, vaikka kieltämättä Mooseksen kirjan maailmansynnyssä on samaa myyttisyyttä ja mystisyyttä kuin suomalais-ugrilaisilla sotkanmunilla Ilmattaren sirolla polvella. Molemmat selitykset lienevät yhtä totuudenmukaisia.

Ihmiskeskeinen elämänsyntyidealismi johtaa eläinten ja luonnon kannalta ja luonnonystävän näkökulmalta vähintäänkin kiusallisiin päätelmiin. Mooseksen ensimmäinen kirjan jakeet 28-31 täsmentävät tätä:

28. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet".
29. Ja Jumala sanoi: "Katso, minä annan teille kaikkinaiset siementä tekevät ruohot, joita kasvaa kaikkialla maan päällä, ja kaikki puut, joissa on siementä tekevä hedelmä; olkoot ne teille ravinnoksi.
30. Ja kaikille metsäeläimille ja kaikille taivaan linnuille ja kaikille, jotka maassa matelevat ja joissa on elävä henki, minä annan kaikkinaiset viheriät ruohot ravinnoksi". Ja tapahtui niin.
31. Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kuudes päivä.

Voisi helposti sanoa, että joskus kolmetuhatta vuotta sitten sen aikaisia uskonnollisia tarpeita varten luodulla tarinalla ei ole sen kummempaa merkitystä nykyajassa.

Kuitenkin, länsimailla vähintään yksi kolmesta ihmisestä, joissakin maissa jopa 8 kymmenestä, uskoo vankasti ensinnäkin ”persoonalliseen Jumalaan” eikä vain ”jumalaan” tai miellyttäviin luonnonuskontojen ”jumaliin”. Ja uskoo lisäksi, että Raamattu on tämän ihmisen näköisen Jumalan sanaa, totista totta. Luonnonuskonnoilla sanotaan olevan luontoa kunnioittavampi suhtautuminen muuhun luomakuntaan (vaikka tämä ei ehkä pidä paikkaansa, niin tämän lastun tarkoituksia varten oletan niin ehdottomasti olevan), ja siksi luonnon jumalallisuuteen uskovat kohtelevat sitä vähintäänkin vertaisenaan, jopa ihmistä tärkeämpänä, vaikka täytyy tällaistenkin uskovaisten tietysti syödä ja juoda melko säännöllisesti.

Lajien katoaminen ei ole mitenkään poikkeuksellista luomakunnan historiassa. Lajeja syntyy ja katoaa koko ajan tasaiseen tahtiin, tämä prosessi kuuluu evoluutioon yhtä olennaisena osana kuin uusien lajien syntykin.

Joukkotuhot ovat harvinaisempia, vaikka niitäkin on luonnontutkijoilla tiedossa ainakin viisi viimeisten 440 miljoonan vuoden aikana. Niistä kussakin hävisi kokonaan 40-85 prosenttia silloin eläneistä lajeista. Biodiversiteetin kasvattaminen "entiselleen" otti luonnolta vähintään 10 miljoonaa vuotta. Maailman tietysti valloittivat kokonaan uudet eliölajit, jotka löysivät ekokolonsa evoluution avulla. Hävinneet lajit pysyivät ja pysyvät hävinneinä.

Evoluutio ei ole räjähdysmäistä puuhaa, vaikka kuuleekin (kuvaannollista) puhetta yhden tai toisen epookin aikaisesta lajien räjähdysmäisestä lisääntymisestä.

Ihmisen geneettisestä perimästä geenitutkijat näkevät, että ihminen on myös mennyt ns. geneettisen pullonkaulan läpi jossakin vaiheessa, jolloin ihmiskunnan koko määrä oli ollut alle 100 yksilöä. Lajin häviäminen on melko varmaa, jos yksilöitä on jäljellä alle 50, joten ihmisen olemassaolo on ollut pirun pienestä muutoksesta kiinni. Mutta jostakin syystä täällä vielä ollaan, ja lasketaan kiinnostuneina tai huolestuneina, miten muut eläimet menestyvät.

Kuva: Marsupial frog, ruma mutta silti uhanalainen eläinlaji

Suurimmat otsikot uhanalaisuudestaan saavat ”muodikkaat” lajit kuten sarvikuono, gorilla, tiikeri, panda ja sen sellaiset.

Näiden mediaseksikkäiden lajien lisäksi on sitten koko joukko toinen toistaan rumempia, niljakkaampia ja ällöttävämpiä lajeja, joiden kannattajiksi ei ole suurta tungosta edes luonnonsuojelijoiden joukossa. Aikaisemmin mainittu Wilson arvelee, että vuoteen 2100 mennessä puolet kaikista nykyisistä lajeista on lopullisesti menetetty (ja näistä siis suurin osa ilman, että edes tiedämme niiden olemassaolosta).

Onko tällä mitään todellista merkitystä?

On ja ei. Lajina olemme ohjelmoituja selviämään. Itsekkäät geenit takaavat, että ihminen tulee aina laittamaan ihmisen lajina kaikkia muita lajeja tärkeämmäksi.

Ekosysteemi on hierarkinen rakennelma. Jokaisella lajilla on oma paikkansa järjestelmässä, ja jokaisen lajin olemassaolo riippuu muiden lajien olemassaolosta, joko ravintona tai lukumäärän pitämisenä elintilan ja ravinnon vaatimalla tasolla. Jos yksilöitä on liikaa, ravinto ei riitä. Ja yksilöitä on liikaa, jos lajilla ei ole (lajityypille välttämättömiä) luonnollisia vihollisia. Eläinkunnan osalta yksinkertaistaen voi kai sanoa, että saaliseläimet tarvitsevat luontaisia vihollisia, metsästäjiä, lukumääränsä pitämiseksi kurissa; ja (erityisesti ravintoketjun yläpään) petoeläinten lukumäärää ja levinneisyyttä säätelee ravinnon saatavuus (saaliseläinten määrä ja sijainti).

Ihminen, petoeläin ja metäsästäjä, on jostakin evolutiivisen sattuman oikusta päässyt parempaan asemaan kuin muut lajit, eikä ole suoranaisesti enää edes osa lajien keskeistä hierarkiaa. Ihminen valitsee omat ravinnonlähteensä ja kasvattaa niitä tarpeen mukaan.

Ihmisen ongelmana on kuitenkin se, että edes me emme pysty selviämään täysin ilman muita lajeja. Ilma, jota hengitämme, ei synny sattumalta vaan sitä tuotetaan kasvien avulla. Ruoka ei tule kenenkään raiskauksesta epäillyn kyläkaupiaan hyllyiltä vaan pelloilta ja muualta luonnosta.

Voi tietysti kuvitella Utopian (tai Dystopian, riippuen katsantokannasta) johonkin tulevaan aikaan, jossa valtavat, ihmisen tekemät planeetanmittakaavaiset tekokeuhkot tuottavat happea ihmisen omaan, ehkä kokonaan suljettuun ekosysteemiin, jonka sisällä säädellään mikroskooppisen tarkasti hengitysilman laatua, jopa säätä. Sellaisessa järjestelmässä ei muuta elollista luontoa ehkä enää tarvittaisi. Sen tarpeiksi tuotetaan synteettistä ruokaa kuolleesta luonnosta hajottamalla epäorgaanista ja rakentamalla orgaanista ainetta ja siitä syötäväksi kelpaavaa mössöä.

Olen varma, että tämä prosessi pystyttäisiin tekemään täysin automaattiseksi. Tilaisimme nappia painamalla pihvin tai kasvispadan, ja ne rakennettaisiin koneellisesti ilman elävää luontoa. Ja taustalla sirkuttaisivat virtuaaliset linnut ja humisisivat virtuaaliset hongat. Tieteiskirjailija Isaac Asimov on kuvannut tällaista järjestelmää mm. kirjassaan Teräsluolat (Caves of Steel, suom Matti Kannosto).

Asimov onkin oikein hyvä tekoympäristön kuvaajaksi, hänen kirjansakin muistuttavat enemmän pikaruokaa kuin kirjallista gourmet'a, vaikka ovatkin riittävän nautittavia luettaviksi.

Helpompi olisi ehkä kuitenkin säilyttää nykyinen luontomme, pitää siitä huolta, ja elää sen kanssa tasapainossa ja harmoniassa. Sekin on ehkä Utopia.

Edward O. Wilson sanoo esitelmässään On the Relation of Science and the Humanities:

“…My point is that genetic evolution and cultural evolution are somehow interwoven. We are only beginning to obtain a glimmer of the nature of this process…”

Hän siis väittää, varmasti aivan oikein, että ihmisen (yhä jatkuva) geneettinen evoluutio ja kulttuurievoluutio ovat jotenkin toisiinsa kytkettyjä. Ja olemme (tieteessä) vasta alkuaskelilla sen kytkennän ymmärtämisessä. Tämä on tietysti pelottava lausunto, joka ei ennusta hyvää ihmiskunnan tulevaisuudelle.

Nimittäin tänään luin sattumalta jostakin, että Putinin Venäjä on jatkanut sotahullun Bushin hallinnon uudelleen aloittamaa asevarustelukierrettä kokeilemalla uusia mannertenvälisiä ohjuksia, jotka pystyvät tunkeutumaan amerikkalaisten suunnitellun ”ohjuskilven” läpi. Suomalaisina tietysti tiedämme missä määrin venäläisiin tuotteisiin on luottamista, ja tämä on omiaan vähentämään uusien ohjuskehitelmien aiheuttamaa kylmää pelon hikeä. Mutta näyttää silti siltä, että MAD on takaisin kansainvälisen diplomatian jatkeena.

MAD eli ”Mutually Assured Destruction”, suomeksi tuo voisi olla vaikkapa tällaisen iskulauseen muodossa:

”Yhteisvoimin Takaamme Tuhoutumisemme”.

Siitä voisi saada vaikka soman laulun aikaiseksi.

Ehkä luonnolla sittenkin on vielä toivoa tulevasta.

Puhtaassa maisemassa

Kuva: Näköala Kolilta. I. K. Inha, Suomi kuvissa.1896

Huom. 12.5 aamuyöllä: Maailmanperintölistalla onkin Suomesta yhteensä seitsemän kohdetta kuten Timbuktun dee kertoo kommenteissa, joten tein asianomaisen korjauksen tuonne alemmaksi.

Kansalliskirjailija, kai häntä saa sellaiseksi kutsua, vaikka puhuikin savoa äidinkielenään, Juhani Aho sanoi jossakin kirjoituksessaan (Uusi Kuvalehti. 1893):

”Samoin kuin pyhiinvaeltaja luulee saavansa ja epäilemättä saakin kaiken hartautensa jossain merkkipaikassa puhkeamaan esille, samalla ne, jotka luontoa ihailevat, hakevat seutuja, joissa ns. luonnon jumaluus astuu esiin vaikuttavimpana, monipuolisimpana ja monimuistoisimpana. Yksi sellainen luonnon hartautta herättävä paikka on Koli, sillä sen huipulta näkyy palanen maatamme, jossa on yhdistettynä melkein kaikki sen eri vivahdukset. -- Kaukaisimmat vaarat ovat jo toisella puolen rajan, itsestään ne johtavat ajatuksen Venäjän Karjalan loppumattomiin havumetsiin ja lisäävät siihen vaikutukseen, jonka tämä puoli Kolia jo muutenkin synnyttää, jotain salaperäistä surullisuutta, herättävät muistoja muinaisuudesta ja luovat nykyhetken mielialaan haikeata kaihoa.”

Tämän lastun tarpeita varten olen ajatellut maisemalla olevan jonkinlaisen havaittavan tai kuviteltavan ”tilan, luonteen ja merkityksen” (tiedot, kohtaaminen/diskurssi ja arvot), ja tässä mielessä olen jakanut käsitteen ”maisema” itselleni kolmeen erilaiseen elikkoon: ontologinen, fenomenologinen – tai ehkä pitäisi sanoa empiirinen, en kaikin ajoin oikein ymmärrä näiden eroa – ja metafyysinen maisema;

Ontologinen maisema on tieteellisen ”puhdas” maisemakokonaisuus, joka sisältää maiseman kaikkien olioiden kokoelman nimistöineen. Tämä on maisematieteen kuivakkain, mutta pohjustavana tiedonlähteenä välttämätön osa, jossa maiseman tila luokitellaan.

Fenomenologisessa tai ehkä ilmiö-maisemassa, ihminen kohtaa ympäristönsä ja siinä elävät mm. maisema-arkkitehtuuri, maisemasosiologia sekä maisemahistoria ja muut sen sellaiset pseudotieteet, täällä sijoitetaan myös mm. tuulimyllyt maiseman osaksi ja kuvataan maiseman luonnetta ja vaikutusta ihmiseen ja yhteiskuntaan ja päinvastoin.

Metafyysisen maiseman sisällä pyristelevät sellaiset ajatukset kuin maiseman kauneus, merkitys ja muisto. Omalle sielunrakenteelleni uskollisena jäkätän lastussa eniten tästä ja joka tapauksessa se on subjektiivisin ja näin ollen kiinnostavin näistä kolmesta. Metafyysisessä maisemassa taistellaan, Don Quijoten antaman esimerkin hengessä, mm. tuulimyllyjä vastaan tai niiden puolesta ja riidellään kansallismaisemista, kulttuurimaisemista ja luonnonmaisemista. Maiseman merkitys on metafyysinen ja subjektiivinen ominaisuus.

Tieto nokkosten (Urtica dioica) kasvamisesta navetan seinustalla suunnilleen pikkupojan nivusten korkuisiksi kuuluu maisemaontologian piiriin, nokkosen polttama keskikesän alaston ”pippeli” maisemafenomenologian piiriin ja nokkosten näkeminen potentiaalisina potenssilääkkeinä kuuluu tietysti maisemametafysiikan piiriin. Toisaalta sukuelintensä piiskaus nokkosilla, eli urtikaatio, potenssinsa kohentamiseksi on vain eräs vähemmän tunnettu hulluuden muoto ja kuuluu ehkä parhaiten psykiatrin sohvalle (tähän lääkitykseen liittynee tunnettu suomalainen rukous: "Hyvä Jumala, ota kipu pois, mutta jätä turvotus").

Anyway…

New Scientist –lehdessä 10.9.2005 oli filosofi David J. Buller ’in artikkeli otsikolla Making modern minds, jossa hän mm. sanoi jotenkin näin:

”Eräs evoluutiopsykologian keskeinen doktriini on, että ihmismieli on adaptoitunut pleistoseenisen kauden metsästäjä-keräilijän elämäntapaan, ja että psykologisesti olemme eläviä kivikautisten esi-isiemme fossiileita.”

Vaikka Buller itse ei tähän usko, ja hyväksyn mielihyvin hänen vasta-argumenttinsa, niin mielihyvin hyväksyn myös näiden evo-psykologien kannan joissakin tapauksissa tärkeäksi nykyihmistä määrittäväksi ominaisuudeksi. Erityisesti silloin, kun ihminen ”kohtaa” asuintilansa, maisemansa. Sehän ei ole sanottavasti muuttunut kuin vasta viimeisten parin vuosisadan aikana. Aikaisemmin elimme periaatteessa samassa ympäristössä kuin kivikautiset esi-isämme, vaikkakin paremmin rakennetuissa asunnoissa.

Kuva: Viestejä maisemassa - keskisuomalainen kulttuuriympäristö, Keski-Suomen ympäristökeskus

Suurin osa kehittyneiden yhteiskuntien ihmisistä, jopa suomalaisista kai jotakin 80 %:n luokkaa, asuu kaupungeissa tai niiden lähiöissä. Kivikautinen aivomme ei kuitenkaan ole erityisen onnellinen uudessa elinympäristössä ja sielujen pohjalla elää atavistinen halu takaisin kivikautiseen ympäristöön. Siksi suurin osa suomalaisista haluaa asua omakotitalossa järven tai meren rannalla rantasaunoineen, vaikkakin keskellä saasteetonta, turvallista, tungoksetonta ja virkistyspalveluita täynnä olevaa kaupunkia, josta löytyy lisäksi hyviä, halpoja, äänettömiä ja saasteettomia lentoyhteyksiä mahdollisimman tyhjissä koneissa Pariisiin, Lontooseen, Kuubaan, Thaimaahan ja Kanarialle.

Hiljakkoin luin jostakin englantilaisesta sanomalehdestä valitusta siitä, että Englannin Pohjanmeren rannikolle ollaan perustamassa tuulivoimaloita, ei aivan rannan tuntumaan, mutta sellaiselle etäisyydelle, että voimalat (niitä on tietysti kymmeniä samassa paikassa) näkyvät rannan asukkaille.

Helposti asian kuittaisi sillä, että kivikauden aivoilla varustettuja arkki-luddiitteja on paikat täynnä.

Suomessa on valitettu koskien valjastamisesta iät ja ajat, ja tuulivoimaloista tullaan nostamaan samanlainen mekkala, kunhan hallitusvalta pääsee sellaiseen vaiheeseen, että uskaltaa niistä tosissaan alkaa puhua julkisuudessa. Voi olla, että sitä jo tehdäänkin, mutta minä luen suomalaisia sanomalehtiä kovin harvoin, ja tällaiset asiat ovat livahtaneet silmien – tai aivojen – ohi jälkiä jättämättä.

Toisaalta esitetään vaatimus, että hiilisaasteen syytäminen maisemaa pilaamasta on lopetettava pikimmiten. Ja että, asian parantamiseksi, kaikkien naapureiden, varsinkin noiden pirun virtasten, ruotsalaisten sekä venäläisten, on syytä vähentää energian kulutustaan, että omasta ikkunasta näkyvä, kaunis ja erityisen suomalainen kansallismaisema jäisi puhtaana tuleville jälkeläispolville.

Nämä toiveet ja vaateet ovat täysin oikeutettuja ja perusteltuja sekä kaikin puolin kannatettavia.

Pari vuotta sitten kirjoitin turhantarpeettoman ärtyneen lastun otsikolla Saavutus, Panu Rajalan pytinki ja muitakin, jossa viittasin Panun, siis Rajalan (miten sitä selvästi helpommin kutsuu tätä kulttuurijättiläistä etunimeltä, vaikka ei edes olla sinuttelusuhteissa) päiväkirjamerkintään 3.5.2005, jossa tämä oli valittanut sillanpäämäisen hämeenkyröläismaisemansa huonontumisesta uuden naapurin rakennettua komean, valkoseinäisen pytingin siihen Panun työhuoneen ikkunan eteen peltoaukean toiselle puolelle.

Rajala sanoi mm: ”Innoittava maisemani tästä työhuoneen ikkunasta ikuisiksi ajoiksi turmeltu”, joka saattoi hyvinkin olla totta, ja Panu ansaitsee lastuvittuilun sijasta meidän kaikkien tavistenkin sympatiat osakseen.

Mutta joka tapauksessa kaikki nämä kulttuurimaisema-ongelmat ovat panneet ajattelemaan, miten maisemaan ja sen säilyvyyteen itse suhtautuu.

Yksi heti mieleen pullahtava ajatus on, että maisema maisemana on pelkästään ihmiselle merkityksellinen asia. Ja toisaalta, että sen merkitys on esteettinen. Ympäristöllä on ihmiselle funktionaalinen merkitys, maisemalla ei. Jos ympäristö, ympäröivä luonto, ilma, vesi jne, ovat riittävän huonoja, ihminen tulee sairaaksi tai kuolee. Jos maisemassa on vikaa, ihminen saattaa tulla pirun vihaiseksi, mutta ei välttämättä kiukkuunsa kuole.

Maisema ei ole osa luontoa.

Maisemasta puhuttaessa on aina kysymys kulttuurista ja sen arvoista. ”Maisemaa” ei ole ilman sitä katsovaa, ymmärtävää ja arvottavaa ihmistä.

Euroopan maisemasopimus määrittää maiseman ”alueeksi sellaisena kuin ihmiset sen mieltävät” ja sen ”ominaisuudet johtuvan luonnon ja/tai ihmisen toiminnasta ja vuorovaikutuksesta”. Emilia Weckman tarkentaa [4] tätä näin:

”Maisema muodostuu elollisista ja elottomista tekijöistä sekä ihmisen tuottamasta vaikutuksesta, jotka ovat ns. maiseman perustekijöitä, niiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta sekä maiseman visuaalisesti hahmotettavasta ilmiasusta, maisemakuvasta.”

Lähtökohdaksi maisemakysymyksissä on otettava ihminen ja hänen katsomansa, kokemansa tai elämänsä maisema, joka tietysti koetaan kaikilla aisteilla, sikalan hajut esimerkiksi Askolan Monninkylässä ovat osa monninkyläläistä maisemaa, useimmille monninkyläläisille valitettavasti, sikalan omistajalle ja työntekijöille ei niinkään valitettavasti. Maisema havaintona ja muistona on kaikkien aistien tuotosta, vaikka visuaalinen muisto voi olla muita hallitsevampi ja jotkut muut aistimuistot saattavat olla niin vaimeita, että niitä ei aina edes erota muistoiksi, kuten keväinen kielon tuoksu tai hippiäisen hipsutus, jota pirulaista ei taida enää edes kuulla.

Euroopan maisemasopimus puhuu ”ihmisistä” eli viittaa jonkinlaiseen demokraattiseen järjestelmään maisemien arvioinnissa. Maiseman arvottamisessa on lähtökohtaisesti aina kysymys mikrokulttuurista. Maisemaa ei koskaan, edes demokratiassa, katso ja ymmärrä ihmisten joukko vaan ”aisteillaan ajatteleva” esteettinen ihminen.

Maisemaa tai jotakin sen osaa killittäessään joku näkee esimerkiksi komean vaaran tiheine metsineen ilman sen kummempaa arvolatausta, toinen näkee potentiaalisen laskettelurinteen, kolmas komean huvilanpaikan, neljäs muutaman hehtaarin arvokkaita ja kaatovalmiita puita, viides säilytettäväksi arvokkaan luonnonmaiseman, kuudes jopa kansallismaisemaksi sopivan näkymän.

Kukapa menisi sanomaan kuka näistä katsojista on oikeassa. Lopulta, pitkän kädenväännön, sanasodan, kiukuttelun ja puunhalailun jälkeen, demokratia heilauttaa hakkuaan ja vaara jätetään koskematta tai hakataan paljaaksi ja asia on siltä osin selvä. Joku on onnellinen, joku toinen kiukkuinen, kukaan ei ehkä edes kuollut.

Tulee mieleen sellainenkin itsestäänselvyys, että maisema ei ole kaksiulotteinen, niin kuin maisemataulu tai maisemavalokuva.

Tosin löisin vaikka vetoa (jos yleensä löisin vetoa), että useimmat suomalaiset tunnistivat näistä kaksiulotteisista taulu- tai valokuvamaisemista ainakin näkymän Aulangon näkötornilta itään, jossa on Aulangonjärvi ja siinä semmoinen koukkunokkainen niemi nimeltä Lusikkaniemi. Myös Kolilta Pieliselle Purjeselän ja Kelvänsaaren yli koilliseen avautuva näkymä on meistä monelle tuttu (kuva tämän lastun alussa).

Ne ovat kuvia Suomen kansallismaisemista, joihin kuuluvat myös Saana-tunturi, Suomenlinna, Olavinlinna, Hangon kasino, Imatrankoski, Eduskuntatalon ympäristö, Helsingin suurtori, Eteläsatama. Kaikki ovat välittömästi suurelle osalle suomalaisia nimeltäänkin tuttuja tai ainakin tutunomaisia näkymiä.

Oikea maisema on vähintään kolmiulotteinen, eli maisema ihmiselle on aina tila.

Tällaista maisematilaa rajoittavat sen reunamerkit, joiden laatu ja etäisyys ovat yksilölliseen kokemiseen liittyviä ominaisuuksia. Filosofi Jeff Malpas on Tuulikki Korhosen mukaan [1] määrittänyt paikan ”avoimeksi mutta rajalliseksi seuduksi, jossa maailma tapahtuu”.

Maisema voi siis olla myös neliulotteinen, jos aika hyväksytään ulottuvuudeksi.

Yksilön kannalta katsottuna aikamaisema on siivutettu aikajanalle, merkittävää on yleensä vain se aika, jonka yksilö maisematilassaan elää. Vaikka on joillakin yksilöillä suurempikin aikaperspektiivi, mutta sitä ei voi sanoa enemmistön näkökannaksi, vaan maisemaelitisteille ominaiseksi ominaisuudeksi, jota toiset pitävät vähintään yhteiskunnalle haitallisena tai jopa repivän revisionistisena ominaisuutena.

Yksilön kannalta merkittävin maisematila on tietysti asuinmaisema, asuintila.

Jostakin, en tiedä mistä, luin, että ihmisen ”omistama” (jopa ehkä ”ymmärtämä”) maailma tilana on sen kokoinen kuin tämä voi päivässä kulkea.

Jos on jalankulkeva ihminen, niin tämän”avoin mutta rajallinen seutu, jossa maailma tapahtuu” on muutaman kilometrin kokoinen säteeltään. Jos ihminen kuljettaa Finnairin lentokoneita, niin tällainen ”omistettu” tila on tietysti paljon suurempi, jopa tuhansien kilometrien mittainen.

Vielä muutama vuosikymmen sitten yleisin suomalaisten asuintila käsitti maalaistalon peltoineen ja metsineen, naapuritalot, kylän ja muutaman ympäröivän naapurikylän taloineen ja peltoineen.

Kukkulan harjalla sijaitsevasta talosta voi sellaisen maisematilansa nähdä jopa kokonaan, ainakin kirkkaalla ilmalla, ja horisontissa näkyvät sitä rajoittamassa rajamerkit joku kirkontorni tai viljasiilo, ehkä AIV-torni tai maisemasta muuten esiin pistävä rakennelma, vaara, järvi tai jopa erityisen kookas puu taivaanrantaa vasten.

Siinä oli jalankulkijan tai hevosmiehen ”omistama” asuintila, joka oli helppo hahmottaa ja joka useimmiten on kaikin puolin kulkijalle tuttu.

Jalankulkijan asuintilan mittakaava oli vaatimaton: ehkä 10-15 kilometriä kaikkiin suuntiin. Jokainen talo siinä tilassa tiedettiin ja monet ihmiset, ehkä kaikkikin, tunnettiin ainakin nimeltä, ei välttämättä oikealta sukunimeltä, mutta tiedettiin, että se on se ”Koskelan Annikin poika” tai ”Kivipellon Fannin pojan tytär” (myöhempinä kesinä heidän tiedettiin lisäksi viettävän epäilyttävän pitkiä aikoja Jyllinjoen jokirannan lepikoissa ongella, varsinkin heinänteon aikoihin, mutta se on jo ihan toinen juttu, eikä edes kuulu muille kuin niille itselleen).

Hevonen ja myöhemmin linja-auto lisäsivät asuintilaa maantienvarsia myöten kauemmaksi, naapurikirkonkyliin, kauppalaan tai jopa kaupunkiin saakka: hevosella lähdettiin aamulla hankkimaan tavaroita, joita lähikylän kauppa ei voinut toimittaa, ja takaisin tultiin illalla, että ehdittiin lypsämään lehmät ja ruokkimaan siat (sikojen, erityisesti etappisikojen, ruokailutottumuksiin voi tutustua täällä) ja lampaat ynnä hevoset. Ja niin tehtiin linja-autollakin.

Hevosmiehen ja linjurilla kulkevien asuintila oli suurentunut 30-50 kilometrin säteiseksi huikeaksi maailmankaikkeudeksi, jossa suurin osa ihmisistä oli tuntemattomia, joitakin satunnaisia entisiä heiloja tai kauemmaksi naituja sukulaisia ja näiden sukulaisia lukuun ottamatta, näitä tavattiin sattumanvaraisesti pidoissa, seuroissa, lavatansseissa tai muilla juhlilla.

Omat autot ja moottoripyörät ja varsinkin televisio suurensivat tilaa jo niin huikeaksi, että jo siitä puhuminenkin tuntui kuin suurelta seikkailulta. 1950-luvulta lähtien käytiin bussimatkoilla kokonaan muissa maisemissa kuten Tukholmassa ja lopulta lennettiin Mallorcalle ja Ateenaan tai Romanian aurinkorannoille, ja ruvettiin jopa kuulumaan harvalukuisten maailmankansalaisten joukkoon.

Astronautit avasivat meille tavallisillekin ihmisille mahdollisuuden nähdä maapallo osana suurempaa maisemaa, avaruutta. Ennen avaruusmatkoja maa oli ollut vain maata, iso epämääräinen paikka, jossa maisema sijaitsi. Avaruudesta, erityisesti kuulennoilla, otetuissa kuvissa maapallo oli ensimmäisen kerran pieni yksityiskohta todella suuresta maisemasta.

Ei ehkä ole sattuma, että ympäristötietoisuus ja -aktivismi levisivät samanaikaisesti avaruusmatkailun kanssa. Maassa kävelijälle maa on äärettömän suuri, lentomatkoilla maapallo pienenee, mutta vasta avaruudesta sen kai näkee todellisena – äärettömän pienenä.

Mutta tämä laajennus ei taida kuitenkaan koskea ihmisen omaa asuinmaisemaa, se pysyy samankokoisena kuin aikanaan maalaisella jalankulkijalla. Kaupunkimaisema on yhtä kotoinen kaupunkilaiselle kuin hiljainen maalaismaisema maalaiselle. Ja molemmat pitävät toistensa maisemamakua vähintäänkin outona.

Oma lapsuuden maisemani oli juuri viljelymaisema. Muisti toimii sinnekin saakka sen verran, että muistaa ensimmäisen maisematilansa ulottuneen päärakennuksen ja pihaa ympäröivien aittojen, navetan ja tallien rajoittamaksi turvalliseksi kohdun tai ehkä sylin laajentumaksi.

Sitten se suureni maantielle saakka, jossa kulkevista autoista tuli naisväeltä perään kiukkuisia varoituksia. Niitä kulkikin tiellä paljon, joinakin päivinä saattoi maitoauton ja Paunun sekä Postin yhteensä neljän linjurin lisäksi ohi kulkea Niemen Miikan Vedette, jos ei ollut heinä- tai toukotöiden aika, ja joinakin päivinä yksi kuormuri Kirkonkylältä, jonka omistaja tiedettiin nimeltä (ja jo äänestä tiedettiin että sieltä tulee sen ja sen ”kemssu”). Vilkkaampina päivinä tiellä kulki lisäksi Salavan ”raktori” ja joku satunnainen ”moottori” tai kuormuri, joista ei mitään sen kummempaa tiedetty. Myös rakennusten takaiset metsät tulivat metri metriltä tutummiksi. (Olenkin kirjoittanut syyskussa 2005 lastun näistä maisemista otsikolla Unelmien vainioita).

Ikaalisten kauppalan maisema oli seuraava asuintila. Erityisesti Vanhalta Tampereentieltä alas Kyrösjärven rantaa (johon ei ollut lupa mennä) kulkevan lehtevän Mänttikujan ympäristö, valkoisine, punaisine ja keltaisine säänsyömine taloineen Ympärillä oli vanha pienkauppala, useimmat kadut olivat ”puistokatuja”, vaikka ei niitä kutsuttu edes kaduiksi silloin, paitsi tietysti Valtakatu, Kauppakatu ja Itsenäisyydenkatu, joita ilman ei kai kauppalaa edes saanut olla olemassa. Katujen ja teiden varsilla kasvoi vanhoja arvopuita, joiden juurilla uninen pikkukauppalan elämä vilisi kävelyvauhdilla, ja suurin melu oli kuin kärpäsen surinaa korvissa, ja ehkä olikin.

Oman kehitykseni kannalta ehkä tärkein maisematila oli Suolahti teollisuuslaitoksineen, Keiteleen rantoineen ja ympäröivine saloineen. Ja sitten Tampere ja lopulta Helsinki. Ulkomailla on lyhyempiä tai pitkäaikaisempia kotimaisemia ollut lähinnä kaupungeissa: Jedda, Dakar, Nairobi, Kairo jopa Manhattanin eteläpuolella sijaitseva puutarhamainen Governors Island ja Lontoon Mayfair ja tietysti viimevuosien Bryssel. Mutta mikään näistä ei ole koskaan tuntunut varsinaiselta kotimaisemalta, vaikka tietysti niitä kaikkia voi kutsua asuinmaisemakseen.

Muutoilla ”omistettu” maailma hiljalleen ja vahingossa suureni, mutta olkoon suurentamatta tässä lastussa. (Olen kirjoittanut helmikuussa 2006 osasta vanhoista asuinympäristöistäni oikein erityisen lastun otsikolla Koivu ja tähti (1): Koti poikineen).

Löisin taas vetoa, jos siis yleensä löisin vetoja, että suomalaisille, lukuun ottamatta muutamia vannoutuneita helsinkiläisiä Eirasta, Kalliosta tai Kluuvista (ja jotka lukevat suomeksi pelkästään Turtiaisen runoja tai sen Henrik Tikkasen Märta-rouvan kertomuksia ruotsiksi), siis meille muille rakkain maisematila on sellainen, jossa on pelkästään vanhoille kulttuurimaisemille ominaisia elementtejä. On tietysti järvi, on peltoja ja ympärillä siintää metsiä. On muutamia maalaistaloja, tutun värisiä, ja harmaita suuleja ja latoja. Tai ehkä vanha nuokkuva ruukki- tai myllymaisema hiljaa virtaavan, kapeahkon joen roikkuvanvihreällä rannalla, joka on katkaistu pienehköllä padolla, jonka yli kuljetaan kapeaa luonnonkivisiltaa.

Aikaisemmin ei oikein kukaan ollut kiinnostunut maisematilansa suojelusta. Tämä johtui siitä, että sitä ei tuntunut uhkaavan oikein mikään. Uuden AIV-tornin rakentaminen aiheutti vain kateutta naapureissa, mutta sen ei sanottu mitenkään rikkovan maalaismaiseman idylliä. Nyt on asia tietysti aivan toinen.

Jokaista maisematilaa pyritään nyt suojelemaan kynsin hampain, vaikka sillä ei olisi mitään sanottavia maisemallisia tai kulturelleja arvoja. Nekin, jotka vastustavat atomi- ja hiilivoimaloita, vastustavat myös koskien valjastamista ja tuulivoimaloita omissa asuintiloissaan.

Suomesta on maailmanperintölistalle hyväksytty yhteensä viisi kohdetta: Suomenlinna, Vanha Rauma, Petäjäveden vanha kirkko, Verlan puuhiomo ja pahvitehdas sekä Sammallahdenmäen pronssikautinen hautakiviröykkiöalue Ala-Satakunnassa.
Virheen korjaus 12.5.: Timbuktun dee ilmoitti tämän lastun kommenteissa, että kohteisiin on lisätty Struven ketju (2005) ja Merenkurkun saaristo (2006).

Lauri Putkonen täsmentää näin [5]:

"Historiallisen rakennetun kulttuuriympäristömme luonteenomaisimpia kohteita ovat maaseudun ja saariston kylät, puukaupungit, kaupunkikeskustat, ruukit, tehtaat, sahat, työväenasuntoalueet, kartanot, pappilat, kirkot ympäristöineen, laitos- ja rautatieasema-alueet, linnoitukset sekä vanhat tiet ja kanavat. Rakennetut kulttuuriympäristöt ovat vaatineet pitkän ajan kehittyäkseen niiksi monikerroksisiksi ympäristöiksi, joita ne tänä päivänä ovat. Sekä paikalliset, alueelliset että taloudelliset ja ekologiset tekijät ovat suuresti vaikuttaneet kehitykseen. Osana elävää elämää ne ovat koko ajan muutoksille alttiita."

Sekä suomalainen luonnonmaisema että kulttuurimaisema, kansallismaisema, tunnetaan yleisesti uhatummaksi nyt kuin koskaan aikaisemmin. Tosin 60-luvun heräämisen vuoksi olemme sentään saaneet vetemme suhteellisen puhtaiksi. Toisaalta maisemallekin ”tarttis tehrä jotakin”.

Kuva Hanhensulka: tulilla australialaisessa metsässä

Tuulivoimala-kenttien ja atomivoimaloiden perustaminen on paikallista maisemaa rikkovaa, mutta niin on fossiilisten, ja bio-polttoaineidenkin polttaminen. Jos ilmakehän lämpeneminen tosiaan on kiinni ihmisen omista toimista, silloin meidän on kai tehtävä päätökset kahden huonon vaihtoehdon välillä, ja valittava oikein tulevien sukupolvien puolesta. Ympäristö ja maisema sen mukana ovat kai vain lainaa siltä tulevaisuuden oliolta, jota viimeiseksi kutsutaan ihmiseksi. Mikäänhän ei ole ikuista. Mutta myös monet ikuisuutta lyhyemmät ajat ovat kovin pitkiä, ja niidenkin aikana näitä maisemia on jonkun asuttava.

Ehkä on oikein, että energiatehokkuus voittaa maisemanostalgian kustannuksella. Vaikka katkeralta se tietysti omalta osalta tuntuu, vaikka metsissä ei enää kovin usein ehdi eksyäkään, eikä istua tuijottamassa tuleen.

Lisälukemista:

[1] Tuulikki Korhonen, luento Arabian henki, Ympäristöestetiikan tapaus 2003
[2] Olavi Granö, artikkeli Puhdas maantiede aikansa kuvastimessa, Tieteessä tapahtuu-lehti 4/98,
[3] Sami Pihlström, artikkeli Ympäristökeskustelun mahdollisuudesta, Tieteessä tapahtuu-lehti 4/98,
[4] Emilia Weckman pamfletissaan Tuulivoimalat ja maisema, Suomen ympäristö 5/2006
[5] Lauri Putkonen, Rakennettu kulttuuriympäristö esipuhe. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristötkulttuurihistorialliset ympäristöt 1993 -luettelo

Subjektiivisesti lapsettomuudesta ja lapsellisuudesta

Kuva: luonnikkaita siittiöitä kovassa vauhdissa (kopioitu fotosearch.com:lta

Kirjailijan häiriöklinikan kirjailija Kirsti Ellilä kertoi (Ärsytystä heti aamutuimaan) kuinka joku 27-vuotias perheenäiti oli jossakin aamun lehdessä valittanut, ettei saa yhteiskunnan varoilla turvata kovalla vaivalla saatavissa olevien lastensa ikää ja sukupuolijakautumaa, tai jotakin yhtä mielipuolista.

Nykyisessä hedonistisessa maailmassa kaikkien pitäisi saada kaikkea mikä milloinkin mieleen tulee, niin kuin nyt lapsiakin ja näille jopa sukupuoli. Lapsensaantia pidetään jonkinlaisena jokamiehenoikeutena (pitäisi kai sanoa jokahenkilön oikeutena, mutta siitä puuttuisi särmikkuuttä ja jopa terä niin että olkoon noin), joka pitäisi tyydyttää muiden veronmaksajien varoilla. Samanaikaisesti raskaudenkeskeytystä pidetään yleisesti myös kaikkien oikeutena, ehkäisymenetelmänä itse asiassa, ja sekin pitäisi saada veronmaksajien varoilla.

Molemmat mielipiteet ovat huonosti ymmärretyn hedonismin tuomia harha-ajatuksia, joiden tarkastelu ei kestä minkäänlaista kriittisyyttä.

Minulla on terävän siniharmaat silmät, ja haluaisin ruskeat; olen asiasta kovin murheellinen. Muutos olisi täysin mahdollista joko ostamalla värilliset irtolinssit tai leikkauksella, jolla väriä jotenkin muutetaan. Lisäksi haluaisin, pysytelläkseni sukupuoliasioissa, enemmän staminaa stressin, tupakan, muiden hedonististen elintapojen ja liiallisen valvomisen huonontamalle sukupuoliselle kyvylleni. Sekin asia korjaantuisi lääketieteen avulla, ostamalla viagraa tai jotakin muuta spämipostissa päivittäin mainostettavaa ihmelääkettä. Haluaisin myös tuuheamman tukan ja se saisi olla pehmeästi kihartuva ja irtonaisen ilmava, jota vaikkapa puolisoni olisi hyvä silitellä tarpeen vaatiessa. Lääkkeitä taitaa siihenkin olla tarjolla. Lisäksi haluaisin lisää älykkyyttä, joka järjestyisi nauttimalla esimerkiksi Prosacia tai jotakin Alzheimerin tautiin tai dementiaan tehoavaa lääkettä, vaikka en tietääkseni vielä pitkään aikaan kärsikään noista vaivoista.

Kaikki siis järjestyisi joko niin, että olisin rikas ja maksaisin hoidot itse, tai, koska en ole rikas, vaatimalla yhteiskunnan varoja näihin operaatioihin ja lääkityksiin.

Kuva: fotosearch.com, spermanluovuttajauros vauhdissa

Mutta mielestäni verorahojen – ja yhteiskunnan tarjoaminen lääkäreiden, sairaanhoitajien ja sairaalapaikkojen – käyttö hedonististen halujeni tyydytykseen, vaikka hivelisikin mukavasti sieluani, olisi täysin väärin.

Yhteiskunnalla – eli muilla veronmaksajilla – ei ole mitään syytä hoitaa mielihaluihin liittyviä ”ongelmia”. Jos on siniharmaat silmät, olkoot vaan. Jos ei saa lapsia, ei saa lapsia. Ja – veronmaksajien ja yhteiskunnan kannalta – sillä siisti. Asia voi jossakin vaiheessa vaivata mieltä, mutta niin vaivaavat nämä minun vääränväriset silmänikin ja muut ikävät piirteeni.

Lapsen saaminen ei ole ”jokaisen oikeus”. Se on luonnon – geenien – suoma armolahja, joka joillekin on sattuman oikusta suotu ja taas toisille ei. Keinosiemennyksellä, munasolujen istutuksilla ja hormonihoidolla avustettu lapsensaanti pitäisi ehdottomasti pitää veronmaksajien varoilla tapahtuvien hoitojen ulkopuolella. Jos joku haluaa siitä maksaa yksityisen terveydenhoidon piirissä, niin asia ei meille muille mitenkään kuulu, vaikka potentiaalinen äiti olisi jo eläkeiässä, ja sen pitäisi olla sallittua, jos sillä ei oteta resursseja (esimerkiksi sairaalapaikkoja) todellisesti tarpeelliselta terveydenhoidolta. Muuten ei.

Toinen asiaan liittyvä ”ongelma” on siemenen tai munasolun luovuttajien anonymiteetti. Lakia ollaan ilmeisesti muuttamassa niin, että lapsella olisi oikeus tietää luovuttajan henkilöllisyys ja näin oikeus jossakin vaiheessa päättää haluaako tuntea oikean isänsä tai äitinsä.

Tämä on mielestäni oikein. Ja lapsen oikeus tuntea oikeat vanhempansa pitää taata sekä näissä hormonitapauksissa että myös adoptiolapsille. Itse asiassa on eettisesti väärin, jos lapselle ei edes kerrota siitä, että tämä on adoptoitu, saatikka että tämä ei saa tietää biologisten vanhempiensa henkilöllisyyttä.

Näissä, ja lähes kaikissa muissakin asioissa lapsen oikeudet ovat vanhempien mielihyvän tai mielipahan edellä.

Jos tämä johtaa harvenevaan siemenenluovuttajien määrään – jota en kylläkään usko – niin se on melko pieni haitta. Kenenkään ei nimittäin ole koskaan pakko saada lapsia – ehkä köyhiä katolisia maita lukuun ottamatta, joissa kirkko paavinsa bullilla ja muilla keinoilla pitää syntyvyydensäännöstelyä tehokkaassa kuristuksessaan.

Ja vielä tähän loppuun sanottakoon, että abortti ei ole, eikä saisi koskaan olla, syntyvyyden säännöstelyä, se on jotakin aivan muuta.

Voi sian pallit

Illalla selailin parin viikon takaista New Scientist -lehteä (4.2.22006). Feedback kirjoitti kolumnissaan tieteellisestä tutkimuksesta nimeltä "Castration-induced vocalisation in domestic piglets, Sus scrofa: Complex and specific alterations of the vocal quality", jonka B. Puppe et al. olivat julkaisseet Applied Animal Behaviour Science -lehden numerossa 95, p 67.

Kuten artikkelin nimi sanoo, se kertoo villisian (Sus Scrofa) äänen muutoksista, kun siltä sipaistaan kivekset pois ilman puudutusta, nukutusta tai muutakaan helpotusta. Ja lopputuloksena - ehkä itselleen yllätyksenä - tutkijat sanovat, että:

The observed changes of acoustical parameters during the surgical period can
be interpreted as vocal indicators for experienced pain and suffering.

Kuva: kesysika katselee huolestuneena villiveljiensä kohtaloa huolestuttavasti numeroidusta karsinastaan

Juttu on tietysti omiaan nostamaan vedet kaikkien lajien urosten silmiin silkasta myötäkauhusta ja jossakin tuolla alhaalla jotkut tuntemattomat lihasryhmät aktivoituvat ja yrittävät myötätunnon tuskasta kiskoa kiveksiä takaisin sinne, mistä joskus hamassa menneisyydessä putosivat nykyisille, kivulle aina-alttiille paikoilleen.

Ja tämä tuo taas mieleen puoliksi unohtuneen salvaus-riehan, joka järjestettiin Jämijärven Mummolan kesäisellä nurmikolla kauan sitten. Kohteena oli Pläsi, ylpeä ja ärhäkkä ori, ja muutama naapuritalojen hevonen Kiviperältä ja vähän kauempaakin muilta kyliltä, ettei eläinlääkärin olisi tarvinnut tulla volkkarillaan pelkästäään yhden salvauksen takia Kankaanpäästä saakka, vai olisiko tullut Parkanosta.

Joka tapauksessa tuskaisen hirnu-kiljunnan säestyksellä sipaistiin näiltä ylpeiltä orhilta pallit pusseineen pois ja heitettiin Halli-koiralle, joka näytti olevan erityisen perso kivesaterialle. Niin kuin kai Euroopan ihmisistä ainakin ranskalaiset ja espanjalaiset myös, erityisesti jos kyse on miekalla hitaasti tapetun härän elimistä. Eikö muuten ole vähän tekopyhää, että me eurooppalaiset päivittelemme muslimien halal-lihan sinänsä irvokkaista tappotavoista ja samalla järjestämme vielä 21. vuosisadalla näitä häräntapporituaaleja verenhimoisen kansan viihdykkeeksi.

Itselläni oli kivekset monta päivää hellänä ja silmät vedessä pelkästä salvauksen katselusta. Pläsistä tuli sittemmin säyseä ruuna, joka antoi minunkin valjastaa itsensä vikuroimatta, eikä pullistellut edes mahaansa, kun yritin saada mahavyötä kireämmälle. En tiedä minkälaisia muutoksia Sus scrofa-lajin uroksille tapahtuu näissä tapauksissa. Ehkä köyhät tutkijat saivat syödä tutkittavat elukat yliopiston laskuun tutkimuksen päätyttyä. Eiväthän ne tutkijoiden palkat suuria ole, joten pienikin apu lienee paikallaan.

Olenhan minä kai jo Arvoisalle Lukijalle kertonut olevani kasvissyöjä?