4.6.2007

Suomalaisten elokuvasuosikit ja vähän omanikin

Kuva: Gabriel - tule takaisin -elokuvan posteri

Helsingin sanomat on hiljan tutkinut 1200 lukijansa elokuvamakua. Suosikkilista muodostui seuraavanlaiseksi:

1. Tuntematon sotilas (Edwin Laineen versio, 1955))
2. Komisario Palmun erehdys (Matti Kassila, 1960)
3. Kahdeksan surmanluotia (Mikko Niskanen, 1972)
4. Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki, 2002)
5. Täällä Pohjantähden alla (Edwin Laine, 1968)
6. Jäniksen vuosi (Risto Jarva, 1977)
7. Valkoinen peura (Erik Blomberg, 1952)
8. Arvottomat (Mika Kaurismäki, 1982)
9. Kulkurin valssi (Toivo Särkkä, 1941)
10. Kauas pilvet karkaavat (Aki Kaurismäki, 1996)

Ihan mukiinmenevä lista, kattaakin yli 60 elokuvavuotta. Muutama subjektiivisen tyly kommentti kuitenkin.

Ensinnäkin kiinnittää huomiota se, että Suuren Elokuvagurujemme leffoista "vain" kolme on selviytynyt tälle listalle (oletettavasti äänestäjistä suurin osa oli Hesarin kulttuurisivujen vakituisia ihailijoita), helpot ja tavallisellekin pulliaiselle katselemalla avautuvat Mies vailla menneisyyttä ja Kauas pilvet karkaavat ovat kiikkumassa listalla, samoin vanhemman veljeksen Arvottomat. Näiden keskinäinen sijoitus listalla heijastanee enemmän muistin uutuutta kuin elokuvien todellista ”paremmuusjärjestystä”.

Toisekseen pistää silmään se, että Kulkurin valssi (vuodelta 1941, käsikirjoitus Mika Waltari) muistetaan vielä ja sijoitetaan Aki Kaurismäen kieltämättä parhaan elokuvan Kauas pilvet karkaavat yläpuolelle. Ehkä Ansa Ikosella ja Tauno Palolla on vetovoimaa yli aikakausien ja elokuvien katsojasukupolvien. Toisaalta itselläni ei ole tietoa haastateltujen ikäjakaumasta ja elokuvien saamista kannatusäänistä.

Olisi oikeastaan melkomoinen ihme, jos Tuntematon sotilas ei päätyisi suomalaisten elokuvanautintojen äänestyksessä ykköseksi. Vaikka sodista on kulunut jo nyt yli 60 vuotta, ne ovat muokanneet kaikkia sodanjälkeisiä sukupolvia ja sota on jonkinlaisena myyttisenä suomalaisena sankaritaruna kai jokaisen kansalaisen mielessä. Tuntematon on syrjäyttänyt Kalevalan, joka on hiljalleen häipymästä yhteisestä kokemusmuistista ja siirtymässä olymposlaiselle unitasolle, jossa sitä ei enää tosissaan edes lueta. Tuntemattomalla, sekä kirjalle että elokuvalle, tullee käymää samalla tavalla.

Suomen sosiaalidemokraattisen kansanosan heräämisen ja valtaannousun synteettinen eepos, Täällä Pohjantähden alla, on ehkä jo osaksi näin tehnytkin. Olen melko varma, ja sille on olemassa jonkinlaista oman kokemuksen luomaa todellisuuspohjaakin, että Pohjantähteä on luettu paljon Tuntematonta vähemmän. Ja samaa pätee niiden elokuvasovelluksiinkin. Tuntuu myös siltä, että Pohjantähden varmasti moni panee tällaisille listoille ykköseksi, vaikka ei olisi koskaan kirjaa lukenut tai elokuvaa nähnyt.

Voi ehkä myös kysyä, missä määrin fyysisesti mammuttimaiseksi tekijänsä käsissä (ja mielessäkin?) kasvanut Kahdeksan surmanluotia (1972) on todellisuudessa Mikko Niskasen parasta tuotantoa. Omasta mielestäni Sissit (1963), Pojat (Niskasen esikoinen vuodelta 1962) ja erityisesti Käpy selän alla (1966) ja jopa myöhäistuotannon Ajolähtö (1982) ovat selvästi sekä merkittävämpiä että parempia elokuvia. Mutta taide on tietysti aina subjektiivista – sekä tekijälleen että kokijalleen.

Jarvan tuotannostakin voisi vähän mutista. Jäniksen vuosi (1977) on siitä harvinainen elokuva, että se on melko selkeästi lähdeteostaan parempi (ottaen huomioon senkin tosiasian, että kirja on Arto Paasilinnan paras tai ainakin yksi parhaista teoksista). Omassa subjektiivis-nostalgisessa miehessä Työmiehen päiväkirja (1967) ja Ruusujen aika (1969) nousevat Jäniksen vuoden edelle.

Mukavaa tuossa Hesarin lukijoiden listassa on kuitenkin se, että suosikkielokuvat jakautuivat niin laajalle ajanjaksolle ja että eriomaisen unohdettavista ja Hollywoodia apinoivista nykyelokuvista ei yksikään läpäissyt äänensäantajien seulaa.

Oma listani, äkkiä ajatellen, olisi ehkä seuraavanlainen:

1. Niskavuoren Heta (Edwin Laine, 1952)
2. Valkoinen peura
3. Ruusujen aika (Risto Jarva, 1969)
4. Tuntematon sotilas
5. Kulkurin valssi
6. Gabriel tule takaisin (Valentin Vaala, 1951)
7. Syyskuinen sunnuntai, (Jörn Donner, 1963), lähinnä siksi, että tämä oli esikoinen, ehkä Mustaa valkoisella (1968) on kuitenkin parempi elokuva.
8. Kauas pilvet karkaavat
9. Ihmiset suviyössä (Valentin Vaala, 1948)
10. Säädyllinen murhenäytelmä (Kaisa Rastimo, 1998)

Kahden ensimmäiseksi sijoittamani välillä on vaikea löytää oikeaa järjestystä (ovathan ne kovin erilaisia elokuvia, tänäään tuntui tältä, huomenna ehkä toiselta). Donnerin Syyskuinen sunnuntai tehtiin Ruotsissa (rahoitusta ei Suomesta löytynyt), joten en ole varma voiko sitä edes laittaa suomalaiselle listalle. Onhan Donnerista itsestäänkin kai joskus vaikea sanoa onko hän suomalainen vai ruotsalainen.

Että semmoista tänään, kun lämpötila on lopultakin kiivennyt kesäisiin lukemiin, ilmassa on utua ja kosteuden makua muutenkin, illalla saattaa sataa. Mustarastaat ovat aloittaneet toiset reviirilaulunsa tätä ”kesänä” ja naapurin harakkapari rakensi kaksi pesää samaan puuhun –eivät ehkä pitäneet ajatuksesta, että naapurissa asuisi joku muu. Lienevätkö suomesta alun perin?

14 kommenttia:

Sari kirjoitti...

Itselleni on aika mahdotonta laatia tällaisia listoja. Elokuvia, kuten kirjojakaan, ei yksinkertaisesti voi laittaa paremmuusjärjestykseen, niin banaalia kuin tämän toteaminen onkin. Mutta tietysti voisin miettiä, mitkä näistä elokuvista haluaisin paremmuuslistalle, jos ihan pakko olisi. Täytyy sanoa, että mielikuvitukseni ei riitä listan sisällön radikaaliin muuttamiseen, mutta olen kanssasi samaa mieltä, mitä tulee Jarvan ja Niskasen pätkiin.
Kaurismäen veljeksiin suhtaudun hieman ambivalentisti, en ole vieläkään oikein päättänyt pidänkö heistä vai en. Ehkä Akista kuitenkin vähän, ja Mikasta hiukan vähemmän.

Ihmettelen sitä, että Valkoinen peura on noin korkealla. (Myös sinun listassasi, huomaan)Minuun kyseinen filmi on tehnyt niin lähtemättömän vaikutuksen, että en muista siitä kuin hajanaisia hiihtokuvia. Taitaa pitää katsoa se uudestaan?

Hanhensulka kirjoitti...

Tällaiset listat on tietysti tehtävä vähän kieli poskessa. Vai pitääkö sanoa poskella? Vähän samaa kuin yrittäisi panna Mona Lisaa, David -patsasta ja Huutoa paremmuusjärjestykseen.

Kymmenen listan ulkopuolella on tietysti valtava määrä hienoja ja jo unohtuneita filmejä. Ajatellaan vaikka sellaistakin "suspense trilleriä" kuin Linnaisten kartanon vihreä kameri, vieläkin nousee karvat pystyyn, kun sitä ajattelee.

Valkoinen peura on kaikin puolin hieno leffa (ehkä sekin on kasvanut mielessä suuremmaksi ajan yli). Se palkittiin jopa Golden Globella aikanaan (1957), ainoa suomalainen voittaja itse asiassa. Filmissä on erityisen hienoa myös se, että tarinaa ammennetaan suomalaisugrilaisista myyteistä. Kannattaa muistuttaa siitä itseään uudestaan. Tragediaa, jännitystä, mystiikkaa, niin ja eksoottista mutta ehtaa suomalaista Seksikkyyttä.

Mikä voisi olla leffana kiinnostavampaa? Jotenkin Suomen tarkoitushakuinen tekeminen 50-luvun Neukkulaksi, ala Kaurismäet, ei innosta läheskään yhtä paljon:)

Hanhensulka kirjoitti...

Tarkoitin tietysti Linnaisten kartanon vihreä kamari!!!

Sari kirjoitti...

Käsittääkseni Kaurismäet tavoittelevat juuri 'sitä jotain' joka tihkuu vaikkapa Vaalan töistä.

Itse kaipaan vanhojen suomi-filmien tahallista ja tahatonta huumoria. Lapsen niitä katseltiin vanhempieni anekdoottien säestyksellä, koska iäkkäät vanhempani (he hankkivat meidät lapset suhteellisen myöhään)ovat eläneet sen ajan, jolloin työväentalolla puupenkillä, lievässä ristivedossa nautittiin joka viikko uudesta Suomi-leffasta. Vuoroviikoin tosin käytiin tansseissa.
(Mielikuvissani vanhempani olivat nuoruudessaan kotikutoiset tauno ja ansa)

Sari kirjoitti...

Hei, ja minä muistan tuon "Linnaisten kartanon vihreä kamari":n!!!
Eikös siinä ollut taas Regina kosteine silmineen pällistelemässä? Ja kaikilla oli jotkut erittäin tyylikkään ulkomaalaiset nimet!

Juu, oikeassa olin, piti tarkistaa IMDB:stä- esim. Adelaide Triste-Ruban on kadehdittavan aristokraattinen nimi....

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, ja se on oikein Setä Topeliuksen kirjoittama kauhututtu.

Ripsa kirjoitti...

Tämän päivän Hesarissa kehua retostellaan Teemalta tulevaa Hannes-Häyrys -komediaa nimeltä "Radio tulee hulluksi", näkyy olevan Matti Kassilan ohjaus, vuodelta 1952.

Ja sitähän en ole muuten nähnyt. MILLE ihmeelle suomalaiset ovat mahtaneet nauraa vuonna 1952. Minäkin raukka jouduin aloittamaan koulun sinä vuonna.

Enkä ole herranaikoihin istahtanut alas katsomaan suomalaista vanhaa leffaa, että sivistyisiköhän tuota?

Tai ansaitsisinkohan naurua tai edes hymyä sen kamaluuden jälkeen että ampiainen herätti ennen kahdeksaa ja pisti minua kyynärtaipeeseen ja käsvars paisui ilmapallopesäpallomailan mittoihin, kunnes Mies juoksi apteekista hakemaan kyypakkauksen.

Olo EI tunnu täysin normaalilta. On sitä paitsi epänormaalia että aggressiivisia amppareita liikkuu kesäkuun alussa.

Etappisika kirjoitti...

Mirjam Kuosmanen vaatimena - coolia kyllä. Mutta siinä on se "aitouden" taakka aina näissä - saamelaiset ovat vetäisseeet joi´un vääräää kurkkuun sitä katsellessa, luulisi. Ikihauskojahan ovat -50-luvun länkkärit, joissa intiaaneina ovat kaljaa ja hamburgereita vetäneet lattiamanut, sulka päässä ja osasivat rumpujen taustalla sanoessa tomtomtom-tomtomtom ilmoittaa käsi pystyssä (velttoa hauista ympäröi alli) Waynelle jotta: Hau! Red man come in peace.

Sari kirjoitti...

"Radio tekee murron" on kyllä eri hyvä!
..ja 50-luvulla puhuttiin niin kauniisti!
Oih!

Sari kirjoitti...

Ripsa, luulin kerran, että sisareni on jo aloittanut salaisen porno-kuva-kokoelman, kun käsiini osui kuva miehen elimestä, joka vaikutti JÄTTIMÄISELTÄ. Kuului kuulemma siskoni kaverille, joka oli ikuistanut ampiaisen piston vaikutukset intiimissä ruumiinosassaan. Että sinänsä sinulla oli onnea, kun vaan käsivarteen...
(Olen pahoillani, että tuon keskusteluun aiheeseen täysin liittymättömiä ja asiattoman ronskeja kuvauksia puolituttujen kokemuksista, mutta en voinut jättää tätä muistikuvaa jakamatta.)

Hanhensulka kirjoitti...

No niin, no, täällä on tietysti päästy asiaan, kun hetkeksi kääntää silmänsä muualle.

Hannes Häyrinen siinä RAdio-murrossa tosiaan naurattaa kiiltokuvaposkineen. Vähän keskinkertaista parempi huumorileffa, joita tehtiin liukuhihnalla 50-luvulla. Ilman muuta kannattaa katsoa, jos käsiin sattuu.

Mirjam Kuosmanen olikin seksiätihkuva vaadin. Siinä olisivat tinseltownin aikalaistytöt jääneet ilman muuta toiseksi, jos Mirjan rukka olisi päässyt Hollywoodiin saakka. Siihen aikaan osattiin meillä muutenkin ylinäytellä komeasti. Osattiin tietysti muuallakin, kuului ajan kuvaan.

Ovat ehkä meidän suomalaisetkin esi-isämme uskoneet samoihin myytteihin ennenkuin unohtivat omat juurensa. Joten siinä mielessä turhaan joikhata vastalauseita. Valkoiset eläimet ovat tietystikin olleet meillekin pyhiä, peurat mukaanlukien. Saamelaiset näitä uskomuksia tietysti meille saakka säilöivät. Toisaalta Lapin oman kulttuurin tunnettuuden edistämistähän sekin elokuva tavallaan oli, vaikka tietysti romantisoidussa muodossa.

Toivottavasti, Ripsa, olet saanut piikin pois kyynärtaipeesta ilman pahempia seurauksia!!!

Muuten olisivatkohan Pekka ja Pätkä maailmankuuluja, jos olisivat joltakin muulta kielialueelta. Monissa niistä elokuvissa oli toki paljon muutakin kuin vain sinänsä mukavaa huumoria (tosin jotkut toisaalta saattoivat olla aika paskoja jopa sen ajan mittapuun mukaan). Olivathan Majakka ja Perävaunukin kai (?) maailmalla tunnettuja aikanaan, vaikka olivatkin tanskalaisia, jotka tunnetusti puhuvat yhtä maailman rumimmista kielistä (samalla kielellä Kierkegaardkin tietysti ajatteli). Tosin heidän aikanaan kilpailu alalla ei ehkä ollut yhtä kovaa kuin sotien jälkeen.

Ripsa kirjoitti...

Sari. Rupesin hihittämään sitä kuvaa. Ajattele nyt, tämmöinen vakava 61-vuotias eläkeläinen ja tulossa lokakuussa jo tokan kerran isoäidiksi!

Toivottavasti siskos ystäväpoika oli jotenkin härnännyt kohtaloaan ja ansainnut sen ampparin piston!

Toisaalta. Ikä antaa oikeuksia varmaan enempäänkin hävyttömyyteen kuin mihin olen tottunut. Kenes näytelmä oli tämä Vanha hävytön nainen, Beckett'n vai Ionescon?

Piikki jäi kyynärpäähän, se ehti ladata sen sisään tohon valtimon vai laskimoko se on mistä hoitajat ottavat verinäytteen, viereen, josta näyttää haarautuvan sisäisen verenpurkauksen ei mustelma vaan kuin rikkoutunut pieni verisuoni. Ei ole kipeä kuin vähän enää, kun söin kyypakkauksen, tai siis ne pillerit.

"Radio tulee hulluksi" sai meidät kummatkin hihittämään ja hohottamaan. Se oli helkkarin hyvin käsikirjoitettu ja Matti Kassila oli yksi ohjaajista, Teuvo Tulio oli tuottaja ja sillä vissiin oli noita innokkaita apupoikia enemmänkin.

Tämän elokuvan meille soi Elokuva-arkisto, jonne Teuvo Tulion tuottamat leffat päätyivät, koska se ei koskaan myynyt niitä millekään Suomi-filmille tms., en tiedä miksi. Kai sillä oli rahaa tarpeeksi.

Vakava asia kohelluksen taustalla on se - ja leffa oli kuvattu Lapinlahden mielisairaalassa - että jos et ole hullu ennen, niin sitten ainakin olet jos joudut mielisairaalaan.

Eli suomalainen versio aiheesta Yksi lensi yli käenpesän, leffassa oli jopa suomalainen versio siitä inkkarista. Tämä inkkari tosin ei tainnut päästä poies, koska se suunnitteli koko lääkärikunnan ja hoitajien päiden leikkaamista tekemällään terävällä machetella. Hannes Häyrynen siinä ihmetteli että mites nyt noin, niin suom. inkkari totesi että ne pääthän voidaan ommella aamulla takas kiinni, kun me ollaan jo karattu.

Muuten Hanhensulan lista on OK, mutta liian vakava!

Varapygmi kirjoitti...

Jos sopii elähtäneen kyynisesti häiritä, niin perin harvassa ovat suuret elämykset suomielokuvan parissa minulla, vaikka monta olen nähnyt.

Peruskamoista T. Sotilas, K. Palmun erehdys, Kauas pilvet karkaavat ja 9 S-luotia ovat minulle jääneet elämyksinä mieleen.

Sitten on esimerkiksi sellainen tapaus kuin Pekka Parikan Pohjanmaa, joka on minulle suuri elokuva sen suhteen, että eläväisen kuljetuksen lisäksi käsitellään aihetta tavalla, joka kuvaa yhtä syrjää kansastamme erittäin osuvasti.

Vastaavaa juttua, mikä on kiehtonut vaikkapa tshekkiläisissä, ranskalaisissa, espanjalaisissa, italialaisissa, japanilaisissa (jne) elokuvissa, joissa omat kertovat hellän karusti millaista elämä voi olla.

Jarva on tehnyt monta hyvää elokuvaa, mutta ei osunut koskaan minun katselussani napakymppiin. 'Mies joka ei osannut sanoa ei' kuuluu minusta niihin, joissa on aitoa elämää, joka poikkeaa muista kansoista.

Sitähän ei tietenkään kysytty.

Hanhensulka kirjoitti...

Kyllä Suomessakin tosiaan tehtiin hyviä leffoja. Mutta lähde mistä ammennetaan hyvyyttä ei ole kovin suuri, siksi kai niitä ikimuistoisia ei kovin montaa ole. Palmut olivat hyviä, varsinkin Erehdys. Pekka Lipposen seikkailut olivat aika metkoja, vaikka niissä ei ehkä sisällöllistä syvyyttä kovin paljoa ollut. Korkki oli jotenkin chandlerimäinen sankari.Olihan niissä, niin kuin monissa muissa, nykyajasta katsottuna seksismiä jopa jos haluaa ilkeä olla jonkin asteista rasismia ja kovaa kansallistunnon kohinaa. Mutta ajat olivat toiset.