Lada-Jussi Kulonen

Meidän yhteinen YLE'mme muistaa, kun emme itse ole niin varmoja muistamisesta.

 "Ladassa yhdistyy etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki.― Lada-mainos 1970-luvulta".

 Heh, heh...toisaalta tottahan tuo tavallaan on.

 Joka tapauksessa tuolla viereisessä kuvassa hymyilevällä miehellä, nimeltään Jussi "Lada-Jussi" Kulonen, on tämän YLE'n jutun mukaan yhteensä 29 itäautoa, on tuttuja merkkejä, joita lähihistoriassamme ajettiin ahkerasti Suomenkin teillä. YLE'n mukaan siellä on Polonez, Wartburg, Moskvitš, UAZ, ZIL ja GAZ, ja tietysti Ladoja.

Venäläiset ja monet itäblokin autot olivat sekä huonompia että parempia kuin maineensa - riippuen tietysti siitä, kenen kanssa oli puheissa―omistajan vai naapurin miehen― ja helppoja ylläpitää itse, jos oli haluja ja taitoa niin kuin minun isälläni, joka ajoi kortin vasta 36-vuotiaana (1956), mutta tekniikan miehenä pystyi rakentamaan ja korjailemaan 'mitä tahansa'.

Kunnon autokuskia hänestä ei tosin koskaan tullut. Toisaalta minusta ei koskaan tullut kunnon tekniikan miestä, joten perheen sisällä säilyi kunnon tasapaino siirryttäessä hänen polvestaan minun polveeni.

Nykyisille autoillehan ei voi itse tehdä juuri mitään, mikä on ehkä turvallisuuden kannalta parempi optio―ainakin minun kohdallani.

Ladahan oli italialaisten suunnittelema Fiatin mallin 124 pohjalta ja valmistettiin VAZin tehtailla Toljatissa, Samaran Oblastissa jossakin Volgan mutkassa, ulkomaille sitä siis myytiin nimellä Lada, mutta venäläinen nimi oli oli aluksi Žiguli. Nimi oli napattu pikkukaupungista, joka sijaitsi Toljattia ja VAZ'in tehdasta vastapäätä Volgan, joen siis, toisella rannalla. Nykyisin tehtaan omistaa Renault.

Kuten Lada-Jussista huomaa, nostalgia on hurjaa unta.

Siitä tuleekin mieleen yksi toinen, kirjallinen, laina, joka saattaa olla Arvoisalle Lukijalle tutumpi ja tuota ensimmäistä todempikin:

"Menneisyys on vieras maa; siellä tehdään asiat toisin.

Keskellä Lesley Poles Hartley ystäviensä ympäröimänä

 Se on Lesley Poles Hartleyn kirjasta Sananviejä (The Go-Between, 1953, suom. 1955, Tammi, Keltainen kirjasto), jonka luin englanniksi Nairobissa asuessani vuonna 1986.

 Lukupaikka ja -aika olivat otollisia ymmärtämään Hartleyn kuvaamaa ajan―edellisen vuosisadan vaihteen―arvojen ja elämän sirpaloitumista, vaikka helppoa se olisi ollut ehkä muutenkin henkilölle, minulle siis, joka olin viisivuotias vuonna 1949, 1800-lukuisen agraarisen talkooyhteiskunnan haikeassa jälkinäytöksessä, joka hävisi kuin uni parissa kolmessa vuodessa, ja on siitä lähtienkin muuttunut yhä kiihkeämmällä vauhdilla, ja jota olen ihmetellyt sinisin silmin läpi kaikki ohi mennessään vaahdonneet vuosikymmenet, ja toivottavasti saan vielä elää muutaman muunkin, koska elämä on hyvä olotila; olemattomuutta olisikin vaikea kestää, jos sitä voisi jotenkin kokea. Mutta saatan olla väärässäkin. Mistäpä sen tietäisi.

 Sodanjälkeinen aika jonnekin 70-luvun puoleenväliin oli parasta aikaa elää. Jotakin tapahtui, ehkä tulin vain vanhaksi. Aluksi ei ollut rahaa, mutta ei ollut tavarankaan tarvetta.

Sananviejän kirjoittaja oli 5 vuotias vuonna 1900, aika jota kirja kuvaa, ja kirjoitti sen lähes 60-vuotiaana (tarinan kertoja oli 12-vuotias tarinan ajassa ja kertoo siitä 65-vuotiaana). Omassa elämässäni vuosi 1949 oli samanlainen raja-aika: rupesin muistamaan asioita ja ikuinselta virralta tuntunut aika alkoi murentua, nyt―75 vuoden iässä―muistan sitä hellästi kuin ensimmäistä rakkautta. Siksi Sananviejäkin ehkä tuntui merkittävältä silloin kun luin sen.

Tuo ylläoleva lainaus, jota olen usein käyttänyt englanniksi, tuntuu suomeksikin suussa sulavalta, vähän kuin orsikuivasta reikäleivästä ohuesti höyläisty ruislastu kirnutuoreen voin kanssa.

Vaikka voihan tuokin muisto olla pelkkää nostalgian lumetta. Tosin uskon että näin ei ole.

Malagaseista vielä sen verran, että...

Selvyyden vuokksi sanottakoon, että malagasit tuossa edellisessä lastussa ovat tietysti menettäneet Madagaskarilla herrakansan asemansa ja maan todellisuus on nyt aivan toinen kuin se oli silloin neljännesvuosisata sitten.

Malagaseja ei varmaan Euroopassa ole pidetty siirtomaaherroina, heitähän ei alkuperämaastaan mitenkään johdettu - eivät tainneet sinne päin edes pitää yhteyttä. Jostakin tuntemattomasta syystä vain olivat joskus vuoden tuhat paikkeilla muuttaneet Madagaskariin ehkä Borneon suunnalta (kielisukulaisuus on sinne päin) ja päättäneet, että uudella seudulla on hyvä olla, ja pitäneet omanaan koko maanosan (eihän sitä oikein kehtaa pelkäksi saareksi kutsua on se sen verran suurikokoinen ja kelluu kai omannimisellään mannerlaatalla).

Nyt maa on mennyt vielä enemmän alaspäin. Itsenäisyydestä Afrikan yleiseen tapaan on jo viisi vuosikymmentä ja Antananarivossa toisen väriset - ja kokoisetkin (malagasit ovat nimettäin yhtä pieniä kuin alkuperäisen maansa muutkin asukkaat) - ihmiset pitämässä valtaa.

Dance macabre ja hipaisevat olkapäät

Video Hanhensulka: jollakin Olympuksen pikkukameralla filmattu Changu Narayanin Käärmejumalan juhlissa Kathmandun lähettyvillä 14.8.2010.

Aivan liian monta vuotta sitten istuin lasi erinomaista viskiä hentoluisissa kourissani Madagaskarilla, Fianarantsoan kaupungissa, joka taitaa olla omasta mielestään saarimaan kultturelli keskus, vaikka onkin melko kaukana pääkaupungista, Antananarivosta. Vähä kuin Jyväskylä siellä Suomessa siis, tai ehkä Turku? Fianarantsoan nimikin kuuluu malagasista suomeksi käännettynä jotenkin, että 'erinomainen koulutus'.

Olin tullut kutsuttuna näihin juhliin, ja olin aivan sopimattomasti pukeutunut. Häpesin asuani salaa vilpoisasti paitahiasillani, vaikka olinkin kietaissut soman solmion kaulaani ja vetäissyt jopa sukat jalkoihini.

Muut juhlijat olivat hännystakeissa ja pitkissä hameissa. Molemmat olivat nähneet parhaat vuotensa jo ehkä ennen omaa syntymääni, pukujen kantajatkaan eivät enää olleet kovin nuoria. Joka tapauksessa kaikki olivat koristeita kaupungin kermakakusta: useat ranskalaisten kolonialistien kouluttamia ranskalaisissa yliopistoissa tai eliitin omassa hallintokorkeakoulussa, virkamiehiä ja toimihenkilöitä, teknokraatteja ja kansankynttilöitä, jotkut professoreja maakunnan uusimmasta ylpeydenaiheesta, Fianarantsoan yliopistosta.

Hännyksiin ja lattiaa laahaaviin hameisiin pukeutuneet juhlijat olivat, ainakin pääosin, malagaseja, tulleet saarelle joskus tuhatkunta vuotta aikaisemmin Borneolta tai jostakin sieltä päin, puhuivat keskenäänkin voimakkaan murteellista ranskaa ja tanssivat nyt juuri jotakin vanhaa ranskalaiskolonialista seuratanssia, joka oli jotenkin hämärästi tuttu Tyrvään yhteislyseon vanhojen tassien kerhosta, johon jostakin raivoisanmustasukkaisen rakastuneen päähänpistosta olin joskus ilmoittautunut finninaamoineni. (Siitä muistuukin mieleen Proust ja hänen hedelmättömän toivoton rakkautensa Albertineen, mutta menköön saman tien pois mielestä, että tämä tarina pääsisi itse asiaan, eikä Proustilla tietenkään ollut naamassaan mitään niin rahvaanomaisen maatiaista kuin finnit ovat.)

Tanssijat kulkivat ympyrää lattialla, joka näytti liidutulta, ja pyörähtivät vakavina yhteen suuntaan ja kohta taas toiseen yhtä vakavina, kumarsivat ja niiasivat, niiasivat ja kumarsivat niin että hännystakin helmat ja avoimia kaula-aukkoja ympyröivät röyhelöt heilahtivat tarkoituksellisen merkittävästi. Evätkä pelkästään vakavina, vaan toden tosissaan, selittämättömän sentamentaalisen ja kunnioittavan nostalgiansa kynsissä.

Oli kuin tanssin tarkasti satoja vuosia sitten säännösteltyjä vakavia askelia olisi laahustettu Versailles'n saleissa, tanssijoiden iho olisi aasialais-afrikkalaisen ruskeanharmaan värinsä sijasta ollut kymmeniä esi-isäsukupolvia valkoisempi ja aika olisi ollut sata tai pari sataa vuotta aikaisempi. Niin kuin ehkä olikin.

Katselin tätä hännystelyä ja helmoja likaavaa askellusta sivusta, lasiseinän takaa, johon pianolla kolkuteltu musiikki ei kuulunut kuin muutamana irrallisena sävelen puolikkaana silloin tällöin. Ja yritin muistella mitä Camus oli joskus sanonut.

Ja muistinkin, muutenhan tätä juttua ei olisi voinut edes kirjoittaa. Hän nimittäin sanoi jotenkin, että todella absurdia on katsella lasiseinän takana kiivaan äänettömästi puhelimeen puhuvaa miestä. 'Ja miettiä', totesi siis Camus, 'miksi tämä on hengissä'.

Tanssijat eivät paljoa puhelleet lasiseinän takana, mutta Camus'n ajatus tunki väkisin mieleen herkullisten viskipaukkujen välillä. Tuhat vuotta pienellä ryhmällä ja vieraalla mantereella, ja silti elossa ja paikallisesti katsottuna, ja jos armeliaasti unohti ranskalaiset, jopa herrakansana, joka voi katsella alaspäin jossakin muualla laahustavia oikeita afrikkalaisia.

Madagaskarissa ei silloin juurikaan satanut, vaikka vuodenaika oli suunnilleen sama kuin täällä Nepalissa on juuri nyt. Kellon aika oli tietysti kovasti toinen, onhan täällä Nepalissa kellot vasta varttia vaille silloin kun muualla ovat puntit tasan.

Nepalissa sen sijaan on monsuunikausi parhaimmillaan. Parhaimmillaan siinä mielessä, että aika on oikea; olenhan nyt juuri täällä ja aina halunnut kahta asiaa: kokea aasialaisia monsuunisateita ja käydä Nepalissa. Olen tosin halunnut aina monia muitakin asioita, mutta niistä joskus toisella kertaa.

Sen voin jo nyt varmuudella sanoa, että aikaisemmmissa elämissä koettu länsiafrikkalainen 'monsuuni' Dahomayssa, Biafrassa ja Liberiassa ei eroa nepalilaisesta juuri millään merkittävällä tavalla: molemmat kohisevat maahan saakka tasaisena seinänä, kummatkin kastelevat kesäpaidan ja kesäisen tummansinisten housujen alla herkkänä karheutta pelkäävän ihon viimeistä ihohuokosta ja -karvaa myöten niin, että sitä tuntee todella olevansa märkä munaskuita myöten niin kuin kai suomeksi vieläkin sanotaan. Aivan kuin räystästynnyriin pudonnut kollikissa. Tai vastasyntynyt ja nurmikolle yllätyksekseen pötkähtänyt sonnivasikka.

Mutta siihen lasikaapissa kiivastelevaan absurdiin puhelimenkäyttäjään palatakseni, ymmärrän nykyisin ja jopa silloin Fianarantsoan baarissa melko hyvin mitä Camus tarkoitti. Vaikka tuon sanominen saattaa kyllä olla yltiöpäistä liiottelua.

Mutta kuunneltuani nyt jo kohta neljä viikkoa hotellin ala-aulan koreilla sohvilla istuen nepaliksi, hinduksi, punjabiksi, gusaratiksi, bengaliksi, urduksi ja newariksi käytyjä arjalais- indo-eurooppalaisia keskusteluja (höystettynä muutamalla lauseella näiden sukulaiskieliä, englantia, saksaa ja italiaa, joista sentään ymmärtää sieltä täältä sananpoikasen, ja tietysti tiibettiä, kiinaa ja japania), samalla kun olen yrittänyt lukea kolmatta kertaa Italo Calvinon kirjaa nimeltä Six Memos for the New Millenium (Vintage International, 1988), ihmettelen joskus vegetaarille sopimattoman toivorikkaan odottavana, miksi itsekukin keskustelijoista on vielä hengissä ja ehkä ymmärrän Camus'n tarkoitusta paremmin, mutta kovin varma en kyllä ole.

Hotelliaulan sananvaihto kuulostaa useimmiten siltä kuin keskustelijat olisivat tuossa tuokiossa käymässä toistensa kurkkuun kiinni, ottamassa kai jokaisella hotellini seinällä roikkuvia kukreja, kurkha-veitsiä, kiivaasti heiluviin käsiinsä ja sahaamassa pelkkää hyväntahtoista meluisuuttaan vastapuolen keskustelijalta kurkun poikki.

Vakuutan tässä kiireesti Arvoisalle Lukijalle, että näin ei kuitenkaan ole käynyt, edes omasta toimestani, ja sain sen Calvinon kirjankin lopulta luettua loppuun ja siirryin tutkimaan James Woodin esseekokoelmaa vastuuttomasta minästä, nauramisesta ja romaaninkirjoittamistaidosta, The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel (Farrar, Straus and Giroux, 2004).

Arvoisa Lukija jo tietäneekin, että James Wood on itseasiassa Englannin Putte Wilhelmsson; vähän kiltimpi vain, vähän sosiaalisempi ja omaa pienemmän egon ja suuremman lukijakunnan, asuuhan hän nykyisin Amerikassa.

Madagaskarista ja Nepalista puhuminen samaan hengenvetoon on tässä tarkoituksellista. Osaksi tietysti siksi, että voin salaista syyllisyyttä ja likaisentuntuista ylpeilyä osoittaen mainita käyneeni molemmissa maissa.

Mutta iltaisin istun useimmiten illallisen ja voimakkaan kahvin aiheuttaman hyvänolon kalvaessa sisuksia hotelli Everestin ala-aulassa ja kuuntelen pianonsoittoa ja räyhääviä keskustelijoita. Pianon päällä on nuhruinen lappu, jossa lukee jotenkin, että: 'This is a Paino Keyboard. It must be played. Please do not touch'.

Pianoa soittaa tummaan pukuun, valkoiseen, hieman nuhruiseen paitaan, mustiin kenkiin ja valkoisenharmaisiin sukkiin pukeutunut nepalilainen 'painonsoittaja'. Tullessaan soittotuolinsa taakse hän kumartaa olemukseensa sopivan ylpeästi ja lintumaisen kevyesti, kääntäen päätään sekä oikealle että vasemmalle, jossa istun nojatuolissani lähes joka ilta juuri tähän aikaan. Hän nyökkää tunnistavasti, istuu tuoliinsa ja ottaa pienen muistikirjan esille ja asettelee sen huolellisesti pianonsa nuottitelineeseen.

Kirjassa on muutaman tahdin mittaisia pätkiä musiikkia, jota hän soittaa joka ilta, pysähtyy joskus kesken tahdin ja tekee pienen korjauksin nuotteihinsa. Tutuntuntuisia kappaleita, elokuvamusiikkia useiden vuosikymmenien takaa. Täsmälleen samassa järjestyksessä.

Ohutta musiikkia linnunluun ohuilla sormilla ja omalla 'aksentilla' esitettynä.

Uskallan juuri ja juuri kuunnella sitä samalla kun luen kirjaani, olenhan sopivan ohut itsekin. Jos olisin kilon tai pari paksumpi, olisin sopimattoman paksu kuuntelemaan sellaista ohutta ohuesti ohuilla sormiluilla soiteltua musiikkia. Ehkä juuri tästä syystä Punjabista ja muualtakin Intiasta tulleet paksuhkot hotellivieraat eivät edes huomaa tupakansavuisessa ilmassa risteileviä ohuita musiikinvärähtelyjä.

Jotenkin madagaskarilaisia tanssijoita ja näitä nepalilaisia ajatellessani ovat mieleen tulleet myös Tšehov ja Dostojevski.

Ensinnäkin Fjodor Karamazovin Veljeksistä, jossa hän vihaa naapuriaan; ei siksi, että naapuri olisi tehnyt Fjodorille pahaa, vaan siksi, että pahantekijä oli ollut Fjodor itse. Hän sanoo asiasta jotenkin, että: 'kerran tein hänelle todella häpeällisen ja likaisen tempun, ja heti kun olin sen tehnyt vihasin häntä temppuni takia'.

Vaikka Fjodor Pavlovits ei ollutkaan siirtomaaherra, niin siirtomaaherruuteen yleisesti kuuluva siirtomaa-alamaisten vihaaminen saattaisi olla jopa näin pienestä inhimillisestä tekijästä riippuvainen.

Tšehovilla on novelli jonka nimi taitaa olla Virkamiehen kuolema (suom. Juhani Konkka).

Novellissa päähenkilö, vähemmän kaunis ulosottomies Ivan Dmitritš Tšervjakov, yskäisee teatterissa täysin vahingossa räkää ylemmän virkamiehen, oikean kenraalin, takille. Asia vaivaa häntä ajan kuluessa enemmän ja enemmän kunnes hän kuolla kupsahtaa pelkästä häpeästä.

Dostojevskilla on tarina vähän samasta asiasta Kellariloukossa (joka on taidettu kääntää uudestaan nimellä Kirjoituksia kellarista).

Tarinassa kertoja joutuu vastakkain voimakkaan upseerin kanssa, joka nostaa kertojan kevyesti tieltään sivuun, ja jatkaa matkaansa sen enempää asiaa ajattelematta. Sen sijaan kertojan mieltä tapaus kaivertaa aina enemmän ja enemmän. Hän päättää lopulta kostaa häpeällisen kohtalonsa kävelemällä upseeria päin Nevski Prospectilla antamatta tälle tietä. Hän yrittää aikansa ja lopulta ajattelee: 'Miksi se olen aina minä, joka väistää? Miksi aina täsmälleen minä, eikä milloinkaan hän?' Kertoja jatkaa jääräpäisesti kostotoimiaan ja eräänä päivänä upseeri ohittaakin kertojan hipaisemalla vain tämän olkapäätä ja kertoja on ekstaasissa, koska uskoo lopulta kostaneensa häpäisijälleen.

Näistä tarinoista tulee jotenkin mieleen sekä Madagaskarin hännystakkinen ja laahustavahameinen vaatimattomuuttaan ylpeä malagasiväestö että Nepalin ainaitsenäiset nepalit, jotka ovat kovasti ylpeyttään ylpeähköä kansaa.

Omassa mielessäni madagaskarilaiset olisivat jotenkin tšehovilaisia käytökseltään ja nepalilaiset (ja intialaiset myös) jotenkin dostojevskilaisia tässä nimenomaisessa katsantokannassa.

Madagaskarilaiset kuolisivat häpeästä, jos sattuisivat räkäisemään ranskalaisherrojensa takinselkiin.

Nepalilaiset (ja intialaiset) puolestaan kostaisivat tuossa hotellin edessä kulkevalla Babar Mahal'illa (joka muistuttaa kovasti monikilometrista bussipysäkkiä sekä ajotiellä että jalkakäytävällä) olemalla väistämättä vastaansa tulevia herrakansojen edustajia, kuten suomalaisia valkonaamoja, kunnes ohikulkijoiden olkapäät hipaisisivat toisiaan. Täällä Intian alueella olkapäävoittaja lankeaisi ekstaasiin, yhtyisi jumalaansa ja Krishnan tapaan rakastaisi tyydytettynä taas hetken kaikkia ja kaikkea (kunnes tarvittaisiin uutta kostoa jostakin yhtä suuresta rikoksesta).

Kummatkin kansat tulisivat tyydytettyä: toisen kunnia korjaantuisi kuolemalla häpeästä, toisen olkapään hipaisulla. Jossakin tässä tarinassa kai piilee jokin opetuskin, mutta en ole aivan varma.

Puolikas keltaista aurinkoa

Kuva NYT:n kirjallisuussivuilta: kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie

Helsingin sanomat kirjoittaa 15.4. lyhyesti ’nigerialaisen’ Chimamanda Ngozi Adichie’n kirjasta Puolikas keltaista aurinkoa (julkaistu Englannissa nimellä Half of a Yellow Sun, Fourth Estate, 2006). Otsikko oli hieman olantakaa huitaistu Nigerialaiskirjailija Adichie teki romaanin Biafran sodasta, kyseessä ei siis ole sotakirja. Itse olen kirjoittanut aiheesta narsistisen lastun otsikolla Pelosta ja Afrikasta (Dionysoksen kevät, 12.6.2007).

Laitoin tuon ’nigerialaisen’ heittomerkkien sisään tuossa yläpuolella siksi, että globalisoituneessa maailmassa kirjailijan – tai kenenkä muun tahansa –kansalaisuus voidaan hyvin kyseenalaistaa.

Adichie muutti alle kaksikymppisenä Amerikkaan opiskelemaan ja on sittemmin asunutkin siellä, vaikka nykyisin jakaa aikansa USA:n ja Nigerian välillä’ kuten hänen belgialainen nimikkosaittinsa asiasta kertoo. Jostakin syystä esimerkiksi jiddishin kielellä pääosin kirjoittanut, ’amerikkalainen’ Isaac Singeriä (alun perin puolan-juutalainen Icek-Hersz Zynger) ei kutsuta puolalaiseksi kirjailijaksi, mutta mustan Afrikan kirjailijat kantavat koko tuotantonsa ajan oman maansa värejä, vaikka eivät olisi lapsuusaikaansa lukuunottamatta edes oleskelleet – kirjoittamisesta puhumattakaan – omassa maassaan.

Englannin kieli – tai tässä yhteydessä tulisi mielestäni ehdottomasti kirjoittaa englanninkieli, palaan tähän nimimerkki Lukijan aloittamaan keskusteluun suomen kielen yhdyssanojen kirjoitussäännöistä jossakin tuonnemmassa lastussa – englanninkieli siis on entisissä Englannin siirtomaissa syntyneiden kirjailijoiden pääasiallinen kirjoituskieli. Eikä siitä ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin, kirjoja pitäisi tietysti kirjoittaa mieluimmin kielillä, joiden ymmärtäjien joukosta löytyvät kirjojen lukijatkin.

Ongelma siis on minkä maalaisiksi olisi luettava sellaiset kirjailijat kuin Adichie, tridinadilaissyntyinen intialainen V.S. Naipaul, Saint Lucialla syntynyt trinidadilainen runoilija Derek Walcott, ja jos laajennetaan kielivalikoimaa jopa algerialaissyntyinen Albert Camus, entä pariisilaistuneet Samuel Beckett ja Eugène Ionescu tai Kanadan Quebekissä venäjän-juutalaiseen perheeseen syntynyt Shlomo Bello, joka tunnetaan paljon paremmin chigacolaisena Saul Bellow’na.

Adichie ei ehkä olisi julkaissut kirjoja, jos olisi jäänyt synnyinmaahansa Nigeriaan, jossa opiskeli lääkäriksi pari vuosikurssia ennen siirtymistään Amerikkaan. Siellä hän opiskeli itsensä kirjailijaksi, valmistui maisteriksi Baltimoren John Hopkins yliopiston luovan kirjoittamisen kursseilta. Hänen sisarensa, Ijeoma, on lääkäri ja tekee lääkärintointaan amerikkalaisten potilaidensa hyväksi.

Joka tapauksessa, lukekaa onneksi melko nopeasti suomeksi aikaansaatu kirja (suomentanut Otavalle Sari Karhulahti), joka paikoitellen on lähellä chick lit’iä, ajoittain liian harhailevaa mutta aina tarkkanäköistä. Kirjoittajana Adichie on ’valmiina syntynyt’ (jo paljon huomiota englanninkielisessä lukijakunnassa herättänyt esikoisteos Purple Hibiscus ilmestyi vuonna 2003, kun kirjailija oli vain 26-vuotias, kirja voitti Commonwealth Writers’ Prize’n).

Tyydyttävän paksua kirjaa on vaikea laskea käsistään, teksti on nautittavaa, yksityiskohtaista, tarkkanäköistä ja runollista. Suomennoksesta en tiedä sen kummempaa, koska en ole kirjaa edes nähnyt, vaikka sen miniälleni P:lle Suomalaisen kirjakaupan ystävällisellä avulla hiljan toimitinkin merkkipäivän muistoksi.

Kauas pilvet karkaavat

Kuva Amazon.com: African Queen, C.S. Forester

Elämänsä muistaa sarjana ajan eristämiä näyteltyjä kohtauksia, joissa itse esittää minänsä jotakin pikkuista osa-aluetta ja vastanäyttelijät oman minänsä siruja. Kohtausten väliaika on kuin kuivuessaan rypistyvä lakana pyykkinarulla. Tarinan tahdin määräävät huonot päätökset, jotka jäävät tienviitoiksi jokaiseen ohitettuun tienhaaraan. Päättymätön päiväuni, josta ei herää vaikka haluaisi.

Kenya Airwaysin kone liukui Afrikan sademetsien ja savannien yli. Lähestyimme Jomo Kenyattan mukaan nimettyä kansainvälistä lentoasemaa. Tämä matka oli alkanut muutama päivä sitten Bulawayosta ensin Hararen kautta Lilongween ja sieltä ”kotiin” Nairobiin. Air Zimbabwen epäsiistin Boeing 737:n jälkeen Kenya Airways’in vanha Boeing 707 näytti siistiltä ja tuntui kotoiselta – jopa turvalliselta. Istuin samalla paikalla kuin aina KA:n koneissa, viimeisen penkkirivin vasemmanpuoleisen ikkunan vieressä. Ihailin aasialaissyntyisten lentoemäntien samettisilmiä ja pehmythuulista, mantelisilmistä alkavaa hymyä, naukkailin mustaleimaista viskiä ja katselin laiskasti ikkunasta näkyvää Itä-Afrikan hautavajoamaa.

Se oli näkynyt koko matkan ajan Lilongwesta, Malawin pääkaupungista, jossa olin paksupohjaiset kengät jaloissa pelännyt järjettömästi bilhartsiaa, jonka saa kävelemällä paljain jaloin seisovassa vedessä, ja jatkuisi Kenian länsiosien läpi perille saakka ja siitä eteenkinpäin. Kaikki itäafrikkalaiset suurjärvet, Njassa–järvi eteläisimpänä ja Viktoria-järvi Kongon, Kenian ja Ugandan rajalla pohjoisimpana, sijaitsivat pitkänä ketjuna hautavajoaman pohjalla. Tuhansien kilometrien päässä vajoaman pohjoispäässä ovat Raamatusta tutut Kuollutmeri, Jordanjoki ja Genetsaretin järvi. Eteläpää ulottuu Malawiin ja Mosambikin pohjoisosiin saakka.

Alla oli nyt entinen Saksan alusmaa Tanganjika, nykyinen Tansania, jonne me suomalaiset aikanaan lahjoitimme hyväntahtoisesti kolme rautaista kalastusalusta. Ne ruostuivat rannalle käyttämättöminä epäonnistuneen kehitysavun symboleiksi: lahjoittajan omiin tuotteisiin sidotun kehitysavun muistomerkeiksi. Hyvät tarkoitukset eivät korvaa järkeä.

Jostakin syystä olen aina ajatellut, että C.S. Forester’in kirjan Afrikan kuningatar tapahtumapaikkana oli Tanganjika-järvi ympäristöineen, jonka ohi lensimme hetki sitten. Mutta valitettavasti kirjan Ulanga- ja Bora-joet ovat fiktiivisiä, vaikka Ulanga-niminen joki Tansaniassa onkin jossakin Rufiji-joen yläjuoksulla.

Matkalukemisena oli mukanani Isak Dinesenin (Karen Blixen) kirja Out of Africa, jota en ole suomeksi kai koskaan lukenut (Eurooppalaisena Afrikassa). Siinäkin englantilaiset ja saksalaiset käyvät afrikkalaista ensimmäisen maailmansodan sivunäytöstä, siirtomaasotaa, jonka yhtenä ruokkijana olivat saksalaisten Afrikan unelmat. Blixenin ja Foresterin kirjat kuvaavat eurooppalaisten Afrikkaa: rikastumisen, seikkailun ja romantiikan mannerta. Oikea Afrikka ei tietysti ole sellainen; sen tunnusmerkit ovat köyhyys, toivottomuus ja kuolettava arki.

Koneen lentorata kulki Meru-vuoren ja Kilimanjaron vähäisen lumihatun länsipuolelta, vuoren korkeimman laen, Kibo’n, pää on Afrikan ainoa lumipeitteinen vuorenhuippu. Ngorongoron, kuolleen tulivuoren kansallispuisto sitä sivuavine järvineen näkyi vasemman puolen ikkunoista, lännempänä levisivät Tansanian Serengetin ja Kenian Masai Maran luonnonsuojelualueet. Suolainen Natron-järvi oli niin lähellä lentoreittiä, että se näkyi vain painamalla nenänsä littuun lasia vasten ja muljauttelemalla silmiä ulos kuopistaan.

Suuret alueet suolan tappamaa maata levisi Natronin pohjoispuolella, Lengai-tulivuori oli joskus sylkäissyt myrkylliset sisuksensa siihen ja todennäköisesti tappanut suuret joukot eläimiä ja kasvillisuuden ehkä tuhansiksi vuosiksi tästä eteenpäinkin. Natronin rantavesissä kuvitteli kymmenen kilometrin korkeudestakin näkevänsä pikkuflamingojen vaaleanpunaiset joukot tanssimassa elämälle myrkyllisessä vedessä.

Mutta se saattoi olla pelkkää kangastusta.

Pilvet näkyivät pieninä valkoisina lumitäplinä ja tummina varjoina keltaisenvihreällä savannilla. Vaikka oli heinäkuu, niin tänään ei sataisi. Taivaanranta oli keltaisensininen, utuinen viiva. Ajatus ei pysähdy, vaikka pää laskeutuu vasten viileitä ikkunapieliä ja silmäluomet painavat…

Yöllä satoi sakeaa lunta, kun matkustimme äidin kanssa Sonkajärvelle Ukin hautajaisiin. Ukki kuoli joulukuun lopussa ja hautajaiset olivat loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina.

Ensin menimme Paunun bussilla Jämijärveltä Tampereelle. Junan kolmannessa luokassa pääsimme Iisalmeen Haapamäen ja Pieksämäen kautta. Liisa nukkui penkkien välissä olevalla hattutelineellä, kun oli siihen riittävän pieni. Pieksämäen asemalla odotimme monta piinaavaa aamuyön tuntia etelästä tulevaa junaa. Iisalmesta jatkoimme linja-autolla Takkotiehaaraan, josta se, Iisalmen Linjan auto, jatkoi Rutakolle, Sonkajärven keskustaan. Äiti, kaksivuotias Liisa-sisko ja minä taivalsimme viimeisen kilometrin kovalumista vanhaa viitostietä ja syvällä nietosten välissä mustahopeisena viivana lirisevän Lammaspuron yli mummulan mäelle. Äiti kantoi Liisaa ja niin paljon matkatavaroista kuin jaksoi. Minulle jäi joku kassi, joka painoi mutta onneksi liukui hyvin pakkaslumella.

Vanhan viitostien molemmin puolin nuokkui pelottavan sankkaa ryteikköä, huonosti hoidettua kuusimetsää raskaassa lumilastissa. Isä hakkautti metsät kuntoon parikymmentä vuotta myöhemmin, kun oli lunastanut kotitilansa viikonloppuviljelyksiksi. Tammikuun päivä oli aurinkoinen ja karvalakin alla tukka liimautui vasten kuumentunutta päätä. Äiti oli kiukkuinen isälle. Tämä oli tulossa omia aikojaan Kotkasta, jossa oli ensimmäistä vuottaan sahakoulussa opiskelemassa.

Isän ikkunasta Kotkassa näkyi iso kahvipannu. Se oli Pauligin kahvimainos ja oli Kotkan kattojen yläpuolella monia vuosia, kunnes kai joskus 60- tai 70-luvulla saneerattiin pois, kun Kotkaa uudistettiin nykyaikaa vastaavaan kuntoon. Näin sen kahvipannun seuraavana kesänä, kun pääsin käymään siellä äidin kanssa. Liisa-sisko jäi kiukkuisena huutamaan serkkujen luo Monninkylään. Hän olikin vasta vajaan kolmen ikäinen eikä ymmärtänyt, että äidilläkin oli tarpeensa, joita varten oli onneksi olemassa isä. Tosin en minäkään sitä ymmärtänyt, vaikka ihmettelin, kun retkisänkyni siirrettiin aina yöksi isän yksiön pieneen eteiseen. Mutta tammikuussa se oli vielä kaukana tulevaisuudessa.

Ukin arkkua oli pidetty kahden sahapukin päällä kylmässä vaateaitassa. Sieltä se kannettiin hartaasti Irma-tamman vetämän parireen heinälavalle, joka oli koristeltu kuusenhavuilla. Savolaisen tavan mukaan arkku aukaistiin pihassa ennen lähtöä kirkolle. Ukin valkoisilla poskilla oli tummia varjoja ja kuoppia, ja vahva parransänki. Nenänpää oli kääntynyt koukulle ylähuulta kohti. Suonikkaat, isoniveliset kädet ristitty rinnalle. Päällä oli tumma puku ja valkoinen kaulukseton paita, jonka ylin nappi oli auki. Ensimmäisen kerran ymmärsin, että kuolema tarkoittaa kylmettynyttä ruumista ja arkkua, jonka päälle lapioidaan jäisiä multapaakkuja niin, että kansi kopisee. Runsaan kuukauden kuluttua, helmikuussa, täytin viisi vuotta.

Paljon myöhemmin, ihmisiältä tuntuneen ajan kuluttua, sain matkustaa yksin ensimmäisen kerran. Olin kahdeksanvuotias (tuo –vuotias pääte taitaa tulla sanasta ”vuosi”, vaikka voi sen kuvitella sanasta ”vuota” myös, ihohan on samanikäinen kantajansa kanssa, mutta uusiutuu koko ajan ja pysyy pitkän aikaa joustavana, kunnes kurtistuu pelottavan ryppyiseksi vuodaksi).

Rahapulan rohkaisemana äiti uskalsi panna mukulansa junaan Jyväskylän asemalla, johon saakka tuli mukana Suolahdesta modernilla lättähatulla. Repussani oli rukiisten voileipäviipaleiden päällä silavasiivuja minulle ja meetvurstia Liisalle, ja mehupullojen lisäksi ruskea kirjekuori, jossa olivat kaikki tarvittavat liput ensin junalla Jyväskylän ja Haapamäen kautta Tampereelle ja sitten Paunun linjurilla Jämijärvelle. Liisan letit oli sidottu sinisillä ruseteilla, päällä oli leveä leninki, äidin kutoma villatakki ja jalassa kiiltonahkakengät – parasta asua ei voinut pakata pieniin kasseihin.

Tampereen asemalla odotti Mummun sisko, Suoma-täti, joka varmisti, että osuttiin oikeaan linja-autoon.

Suoma oli pelottavan hieno nainen, isoksi permanentattu tukka ja kaksitehoiset pöllösilmälasit. Hän oli ompelija niin kuin äitikin, mutta roteva ja pidempi kuin miehensä Viljo, joka oli rappari ja kova kommunisti. Isäni oli entinen suojeluskuntalainen, eikä pitänyt Viljosta ennen kuin Terttu-tädin häissä, jossa joutui juovuksissa navetan kulman takana tappeluun kankaanpääläisten kuokkavieraiden kanssa ja Viljo tuli auttamaan. Suomalla ja Viljolla oli itse rakennettu talo Lamminpäässä – sen kulmalle pääsi bussilla numero kuusi – ja hienosteleva tytär, jonka nimi oli Pirjo. Olin kovasti häneen rakastunut monta vuotta, mutta hän oli minua paljon pidempi kunnes täytin kuusitoista. Silloinkin meidän silmämme olivat vasta samalla tasalla, joten en uskaltanut hänelle koskaan rakkauttani tunnustaa, vaikka makailimme usein kesäkuumalla alastomat kyljet vastakkain Jyllinjoen rantatörmällä lammashaassa. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi.

Suoma sanoi linja-auton ovelta hyvästiksi kovalla äänellä kurtistaen muutenkin pelottavia kulmiaan:

”Hanhensulka, pirät sitten paikat, etkä anna niitä kenellekkää! Onkos sulla ne pussit valmiina? Ja näytä lippua, jos kysyvät!”

Nyökyttelin, kun en uskaltanut Suomalle oikein mitään sanoa. Hän vilkaisi lähteissään haastavasti oven vieressä Työmies-pölliä pureskellussa holkissa vetelevään hujoppiin, joka oli auton rahastaja, mutta tämä katseli ilmeettömänä Pyynikin tuuheita rinteitä mitään sanomatta. Autoon olimme nousseet Heinätorilta.

Liisa oli silloin jo lähes kuusivuotias, hän oksensi aina kaikissa autoissa, erityisesti bensankatkuisissa linjureissa. Minulla oli äidin pakkaamia ruskeita paperipusseja repussa. Rahastaja heitteli täyttyviä pusseja tienposkeen, kun pysähdyttiin. Auto oli pitkänokkainen Sisu (taisi olla mallia VH-5 tai VH-7, varma en tästä kuitenkaan ollut). Istuimme ensimmäisessä penkissä. Yksi isokokoinen täti oli matkalla Pispalasta Ikaalisiin ja seisoi siinä meidän penkin vieressä, vaikka linjurin takaosassa oli vapaita paikkoja.

”Mikäs, sun nimes on?” se kysyi imelästi jossakin Pinninkankaalla ja tökkäsi sormella olkapäähäni.
”Hanhensulka”, mutisin ja kurkin epäluuloisena kulmieni alta paksua reittä, joka kiristi ruudullista tyykihametta. Jaloissa oli paksut ruskeat sukat ja lintalleen astutut ruskeat korkokengät. Nainen haisi happamelle maidolle ja iholle.
”Hanhensulka, ota tuo siskos syliis niin mää istun siihen viereen!” se vaati.
”Tota, tota, hän oksentaa”, sanoin niin arvokkaasti kuin uskalsin ja todisteena tarjosin Liisalle uutta pussia.
”Siellä takana on kyllä tilaa istua”, puuttui rahastaja asiaan ovikuilusta, jossa nojaili rennosti oveen. Olin jo kateellisena päättänyt ruveta rahastajaksi, koska hän sai käytellä vipua, jolla linjurin iso etuovi väännettiin auki.
”Niillä on paikkaliput”, rahastaja lisäsi ja valmistautui avaamaan ovea seuraavan maitolavan vieressä pysähdysmerkkiä näyttäville.
”Kyllä tässä aikuistenkin pitäisi saada istua”, protestoi täti ja töytäisi isolla takapuolellaan kädensijalla olevaa kyynärpäätäni.
”Äiti sanoi, että me saadaan istua tässä”, sanoi Liisa kasvot valkoisina ja alkoi itkeä kiukkuisesti, ”sano sille! Minä en sun syliis istu!” se vielä lisäsi kiivaasti suhisten ja oksensi seuraavan lastin huonosti sulanutta metvurstileipää ruskeaan pussiin. Suoma oli tuonut uudet leipäpaketit tullessaan ja kierrekorkilliset koskenkorvapullolliset maitoa junassa voiksi kirnuuntuneen tilalle. Viljo juopotteli usein niin kuin kunnon kommunistimuurarin pitikin tehdä. Leipien päällä oli teemakkaraa ja meetvurstia. Äidin antamissa pulloissa oli ollut patenttikorkit. Meillä juotiin vain maitoa, piimää ja joskus limonaadeja.

Joku oksennuspusseista meni pohjasta rikki ja Ikaalisissa taytee tullut linjuri haisi vielä enemmän mummulan maitolavalle saakka. Saattoi se haista Parkanoon saakka, sinnehän se oli matkalla, mutta se asia ei meitä koskenut. Väsyneenä en hajua jaksanut enää kovin paljoa edes hävetä. Linjuri pysähtyi ennen mummulaa muillakin tutuilla paikoilla: Salavan punavalkoisella maitolaiturilla, Kiviojan harmaalla maitolaiturilla Mikon sepänpajan vieressä ja Kivisillan keltaisella maitolaiturilla.

Reijo istui vastassa mummulan punamullalla maalatulla maitolavalla, oli varmaan istunut siinä aamusta saakka. Hän oli mummulassa kunnan kasvattina. Ei hymyillyt juuri koskaan, mutta nauroi joskus kovalla kurkkuäänellä ja kirosi niin kuin aikuinen mies, vaikka oli vain vuoden minua vanhempi. Minulla ei muita veljiä ollutkaan.

Mummulan kesätaivaalla ajelehti laiskasti pulleita pumpulipilviä, kymmenet heinäsirkat sirisivät soratien molemmin puolin. Maitolavan vieressä pellavapelto oli vielä vihreä; se oli viimeinen vuosi, kun mummulassa oli kylvetty omaa pellavaa ja syksyllä kehrättäisiin viimeiset omat langat.

”…seatbacks to upright position, extinguish your cigarettes and…”

Nairobin länsipuolen savannien ja Ngong-kukkuloiden yläpuolella kellui korkealla pieniä ja litteitä kumuluspilviä. Vasemman puolen ikkunoista näki Nairobin vanhan kentän, Wilson Field’in kaksi pitkää kiitotietä, asematasolla seisoi enemmän vanhoja DC-kolmosia ja muita arvokoneita kuin millään muulla lentokentällä. Sen vieressä on Kenian vanhin eläintensuojelualue, Nairobi National Park, jonka itäkulmassa on ravintola nimeltä Carnivore, joka tarjoilee pelkästään liharuokia. Saatavilla on 12-lihalajinen illallinen, mm. impalan paahdetusta lavasta pöydässä suoraan lautaselle leikattuja herkkupaloja, villisikaa ja sen sellaista. Carnivoren ikkunasta voi hyvällä onnella nähdä kansallispuiston leijonien pyydystävän impalaa omaksi illallisekseen.

Mutta minä en ole koskaan sellaista nähnyt. Enkä tunne ketään, joka olisi nähnyt, vaikka tällaista kuulee kerrottavan.

Rotujen erottelusta

Kuva Barnes and Nobles: Avoid boring People

Tässä lastussa käsitellään rotua ja älykkyyttä.

Valitettavasti kumpaakaan ei pystytä tieteellisesti määrittämään ilman jumalatonta riitaa.

Rotu käsitetään "kansanomaisesti" lähinnä ulkoisiin eroihin liittyväksi: ihon väriin, silmäpoimuihin, kokoon. Älykkyyttä ei voida sen kummemmin määrittää, vaikka sen osa-alueiden mittaamiseksi on olemassa menetelmiä. Mittaustulokset näyttävät selittävän hyvin, miksi ihmiset menestyvät paremmin tai huonommin päättelyä vaativissa tehtävissä, yksinkertaistettuna: korkeampi älykkyysosamäärä – parempi päättelykyky.

Mutta vieraillaan pikaisesti urheiluareenoilla ennen kuin juttu jatkuu.

Ja siellä huomaamme, että jokaisen kansainvälisen miesten sadan metrin kilpailun lähtöpaikalla verryttelee joukko toinen toistaan komeampia, mustia, isomuskelisia miehiä.

Me valkoiset tavismiehet katsomme kadehtien heidän komeuttaan ajatellen naama vihreänä, että tuo ulkonainen koreus saattaa hyvinkin korreloida positiivisesti miesten tuuriin naisten keskuudessa.

Kyse tässä(kin) kateudessa on siis seksistä ja sen epätasaisesta ja epäreilusta saatavuudesta. (Tälle on olemassa oikein kaksiosainen, pseudotieteellinen termikin, jonka ensimmäinen osa alkaa kirjaimella p ja sointuu killua-verbin jonkun imperatiivin kanssa ja toisen osan muodostaa sana kateus. Mutta jääköön nyt tässä sanomatta.)

Monetkaan meistä eivät valittele sitä, että nämä mustat urhot ovat geeniperimänsä vuoksi maailman nopeimpia miehiä. Heillä on enemmän nopeita lihassoluja, ehkä siksi, että afrikkalaisten lajinsäilymisstrategiana on ollut juosta pakoon saalistavia kissaeläimiä, jotka ovat lyhyillä matkoilla kovin nopeita. Meillä poronpurijoiden jälkeläisillä taas on enemmän hitaita lihassoluja, koska esi-isät jutasivat pitkiä matkoja lumihangissa porojensa lihan perässä ja siirsivät sitkeyttä jälkeläisilleen geeniensä välityksellä.

Mutta tästä me valkoiset miehet emme ole kovin otettuja. Sen sijaan jokaisella ohutjäsenisellä miehenpuolella käy mielessä se, kuinka komeaa olisi astua vaikkapa Marskin baarin testosteroni-näyttämölle kello yksi yöllä ja näyttää siltä kuin nämä musta puolijumalat näyttävät nopeine lihassoluineen.

Kilpailu seksistä on kovaa jopa sivistyksellä silattujen miesten kesken, ja aiheuttaa tappeluita, puukotuksia ja muuta toistensa klohmimista.

Mikään ei kaivele miestä sen enempää, kuin toiselle miehelle lankeava seksionni. Ei mikään, paitsi se, että toisella on tai hänellä oletetaan olevan suuremmat miehiset seksityökalut, mukaan lukien pään sisällä hyrräävä harmaa aivomassa.

Luen The Independent-lehteä lähes päivittäin. Ja hyvä lehti se onkin, saa useimpina aamuina veren kiertämään mukavan kiihkeästi joko tyytyväisen hyrinän tai kiukkuisen korinan säestyksellä.

Tiistaiaamuna The Independent kertoi etusivullaan DNA:n salaisuuksien paljastajasta nimeltä James Watson, joka on tullut Amerikasta Englantiin luennoimaan DNA:sta, sen keksimisestä ja siitä saadusta Nobelin lääketieteen palkinnosta, ja buffaamaan juuri ilmestynyttä kirjaansa nimeltä Avoid Boring People; Lessons from a Life in Science.

Arvoisa Lukija saattaa vankan elämänkokemuksensa turvin olla vakaasti sitä mieltä, että tiedemiesten välttäminen pitää saman tien huolen pitkäveteisten ihmisten kohtaamisongelmasta. Ja Lukija saattaa olla tässä arviossaan melko oikeassa.

Watsonin ensimmäisen luennon piti olla tänä iltana Lontoon tiedemuseossa, mutta museo peruutti täyteen buukatun luennon häthätään eilen illalla vedoten rasismin vastaisiin mielipiteisiinsä, joiden arvelevat olevan ristiriidassa tohtori Watsonin mielipiteiden kanssa. Tiedemuseo siis sensuroi DNA-tohtoria väittäen tämän olevan rasistin.

Nimittäin viime viikonvaihteen Sunday Times julkaisi haastatteluartikkelin professori Watsonista (The elementary DNA of Dr Watson) ja tiistainen The Independent –lehti artikkelin otsikkolla Fury at DNA pioneer's theory: Africans are less intelligent than Westerners, ja niiden molempien.mukaan Dr. Watson sanoo mustasta rodusta mm. näin:

“…all our social policies are based on the fact that their (siis mustien “rotuna”) intelligence is the same as ours – whereas all the testing says not really…”

Wikipedia, tuo laiskojen lastunikkareiden ehtymätön aarreaitta, pitää sisällään mm. sivun, jonka otsikko on ”Race and Intelligence”. Parantumattomana laiskurina hypähdin tietysti sinne luettuani The Independent’iä. Ja siellä tapahtui kummia.

Ensimmäisellä lukukerralla sivulla oli viitenumero 28, joka viittasi tuohon Sunday Times’in artikkeliin. Toisella lukukerralla se oli salaperäisesti hävinnyt. Kolmannella kerralla viite oli pantu takaisin. Ja lopulta viimeisellä lukukerralla se oli taas hävinnyt kuin taikauskosta. Wikipedia varottaa sivun yläreunassa lukijoitaan ilmoittamalla, että ” The neutrality of this article is disputed. Please see the discussion on the talk page. Please do not remove this message until the dispute is resolved.”

Lievää vahingoniloa tuntien totesin siellä myös viittauksen (numero 50) Tatu Matinisä Vanhasen älykkääseen julkaisuun nimeltään IQ and the wealth of nations ja viitteen (numero 27) kirjaa koskevaan Helsingin Sanomien kansainvälisen sivun artikkeliin ”Comments in interview could bring charges of inciting racism against PM Vanhanen's father”. Kirjassa esitettiin arvelu, että Afrikan ja Euroopan materiaalisen hyvinvoinnin erot voidaan selittää afrikkalaisten alemmalla keskimääräisellä älykkyydellä. Arvoisa Lukija ymmärtänee, että yllä mainittu vahingonilo liittyy lastussa aikaisemmin mainittuun miesten väliseen seksikateuteen ja kohdistuu pääministeri Vanhasen näennäisesti ehtymättömään onneen naismaailmassa.

Mutta onhan tällä älykkyys ja geenit -asialla moraalisia puoliakin.

Mikä on tiedemiesten oikeus tutkia ihmisten genomia ja julkistaa tutkimustensa tuloksia? Onko oikein, että tiedämme olevamme geneettisesti erilaisia? Mitä on rasismi?

Tämän aamuisessa The Independent-lehdessä tohtori Watson julkaisee oman puheenvuoronsa asiassa (James Watson: To question genetic intelligence is not racism). Siinä hän sanoo mm. näin:

…
I have always fiercely defended the position that we should base our view of the world on the state of our knowledge, on fact, and not on what we would like it to be. This is why genetics is so important… we shall also be able to understand how genes influence intellectual capacities… In some cases, how these genes function may help us to understand variations in IQ, or why some people excel at poetry but are terrible at mathematics… We do not yet adequately understand the way in which the different environments in the world have selected over time the genes which determine our capacity to do different things. The overwhelming desire of society today is to assume that equal powers of reason are a universal heritage of humanity. It may well be. But simply wanting this to be the case is not enough. This is not science…

Suomeksi jotenkin että:

…Olen aina tiukasti puolustanut sitä kantaa, että meidän tulisi perustaa näkemyksemme maailmasta tietoon, tosiasioihin, eikä siihen miten haluaisimme asioiden olevan. Siksi genetiikka on niin tärkeää…me opimme ymmärtämään kuinka geenit vaikuttavat älykkyyteen…Joissakin tapauksessa geenien funktio voi auttaa meitä ymmärtämään älykkyysosamäärien eroja, tai sitä, miksi jotkut ihmiset ovat hyviä runoilijoita mutta surkeita matemaatikkoja…Me emme ymmrrä vielä riittävästi miten erilaiset ympäristöt ovat vaikuttaneet aikojen kuluessa niiden geenien valintaan, jotka vaikuttavat kykyymme tehdä erilaisia asioita. Nykyisin meidän ihmisyhteisömme ylivoimaisena haluna on olettaa, että ihmisten universaali perintönä on samanlainen päättelykyky. Näin saattaa ollakin. Mutta tämän pelkkä haluaminen ei ole kylliksi. Se ei ole tiedettä…

Tohtori Watson on BBC:n uutisten mukaan tänään erotettu toistaiseksi 50 vuotta johtamastaan tutkimuskeskuksesta (Lab suspends DNA pioneer Watson). Tosin jo 79-vuotiaana hän on tuskin asiasta kovin otettu.

Jostakin syystä kukaan ei ole niin nokonuuka tai nosta melua, jos joku väittää, että alussa mainitut, mustat sadanmetrin juoksijat ovat geneettisesti ohjelmoituja olemaan valkoisia satasen pyrähtäjiä nopeampia. Harvoin tosin on puhetta heidän älykkyydestään. Mistäköhän sekin omalaatuisuus johtuu!

Omalta osaltani voin sanoa, että haluan ehdottomasti tietää olenko tyhmä geeniperimäni vuoksi vai kasvatuksen vaikutuksesta (tosin, onnekkaasti, molemmissa tapauksessa voin syyttää vanhempiani). Uskon, että monet muut ajattelevat tästä samalla tavalla. Toisaalta en ole erityisen halukas tietämään, jos seksionneni on ennalta ohjelmoitu kovin vajavaiseksi, vaikka salaa epäilen näin olevankin. Tietämättömässä toivossa on siinä suhteessa parempi elää, eikä yrittänyttä laiteta (mitä se sitten tarkoittaakin).

Afrikan suhteen tiedämme jo nyt, että avustusrahan jakaminen sinne ei auta huolimatta rokkarifilosofien kuten Bono ja Geldoff aktivismista. On valittava joku muu strategia tai jättettävä koko maanosa rauhaan. Rauhaanjättäminen ei globaalissa maailmassa ole mahdollista, joten strategiaa on jotenkin muutettava.

Siitä, onko geeneillä tämän asian kanssa mitään tekemistä, en tosin osaa ajatella sitä enkä tätä.

Mutta, niin kuin lähes jokaisessa mutkikkaassa asiassa, vastaus on tieteen tuloksissa, joita saa kai aikaiseksi vain tutkimalla asiaa. Ja vastauksen haluan tietää oikein kovasti.

P.S. James Watson on ensimmäinen ihminen, jonka koko genoomi on selvitetty. Tämän voi lukea vaikkapa The Independet'in artikkelista Gene structure: It's life, Jim.

Wild geese: villihanhet tulevat ja menevät

Kuva Wikipedia: Frederick Forsythin Dogs of War kansikuva

Motto (Doris Lessing, The Cleft, 2007):

(The Squirts) were always tormented by the demands of their maleness, but did not know what it was they yearned for.

Suomeksi se voisi olla, että: "Ruiskauttelijoita kaivelivat aina heidän miehisyytensä vaatimukset, vaikka eivät itse tienneet mitä himoitsivat."

Tähän lastuun kuulumattomasti voisi tässä ensin sanoa, että on mielenkiintoista nähdä miten kaunokirjallinen suomentaja kääntää tuon Lessingin viimeisimmän kirjan nimen (”cleft” kirjassa tarkoittaa naista ja voisi olla vaikkapa ”rako” tai ”vako”) ja kirjan miehistä käytetyn nimityksen, ”squirts” (suomeksi ehkä ”ruiskauttelija”).

On kovin sopivaa, että lähes samana päivänä kuin tämä entinen rhodesialainen, 88-vuotias ”pirteä vanhus”, Doris Lessing, saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon lähes elämänmittaisesta työstä, pariisilaisessa sairaalassa kuolee vain 78-vuotias Alzheimerille aivonsa luovuttanut mies nimeltä Bob Denard, jonka oikea nimi oli Gilbert Bourgeaud.

Ennen kun sanon tästä asiasta enempää, muistelen hieman jännityskirjallisuutta ja elokuvataidettakin.

Frederick Forsyth on julkaissut kirjan Dogs of War (vuodelta 1974), jossa brittiläinen teollisuusmies palkkaa urheita eurooppalaisia palkkasotureita kukistamaan afrikkalaisen Zangaron valtion presidentin. Kirjan ”Zangaron” mallina on entinen espanjan alusmaa Päiväntasaajan Guinea, joka onkin espanjalaisten kolonialistien jäljiltä yksi surkeimmista Afrikan maista.

Richard Burton, tunnettu sekä loistavana näyttelijänä että Elisabeth Taylorin kaksinkertaisena aviomiehenä, taisteli rahasta ”onnensoturina” elokuvassa Wild Geese rinnallaan Richard Harris ja Roger Moore. Elokuva perustui rhodesialaisen kirjailijan, Daniel Carney’n, romaaniin, jossa globalisoituneen rahan voimalla, elokuvassa tätä moraalitonta kaupallista intressiä edusti Steward Granger, yritettiin muuttaa nimeämättömän afrikkalaisen valtion historiaa. Eli tavallinen post-kolonialistinen tarina, tosin tarinalla oli näennäisesti moraalinen piikki hännässään.

Elokuvista muistetaan muitakin palkkasoturitarinoita. Kuten japanikaisen Akira Kurosawan leffa Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai; vuodelta 1954). Siinä isännistään vapautuneet samurait, joita kai japaniksi kutustaan nimellä ronin, palkkautuvat auttamaan rosvojoukon uhkaamaa kylää. Sama teema toistuu monissa lännenkuvissakin. Seitsemän samurain hollywoodilainen versio on Sam Peckinpah'n Hurja joukko (Wild bunch vuodelta 1969). Viime vuodelta muistamme myös Edward Zwick’n elokuvan Veritimantti (Blood Diamond), jossa Leonardo DiCaprio näytteli omantunnonarkaa palkkasoturia.

Brysselissä, lähellä Schumanin liikenneympyrää ja Berlemontin uljasta rakennusta, on meluinen ja kuluneen näköinen irkkupubi, jonka nimi on Wild Geese.

Wild Geese, villihanhi, tarkoittaa nykyisin ketä tahansa onnetonta irlantilaista, joka on lähtenyt leveämmän leivän toivossa emeraldisaareltaan ulkomaille. Alun perin se tarkoitti erityisesti niitä irkkusotilaita, joita ranskalaislaivat salakuljettivat sadan vuoden ajan länsi-irlantilaisesta Limerickin satamasta sotilaiksi Irlantilaiskaartiin Ranskaan irlantilaisten jakobiinien hävittyä Limerickin taistelun vuonna 1691. Kuuluisin näistä onnensotureista oli irkkuaatelinen Patrick Sarsfield, jota muistetaan mm. Wild Geese-pubin lautasenalustoissa. Englantilaisten hämäämiseksi pakenijat merkittiin laivojen rahtikirjoihin villihanhina, wild geese.

Wild Geese-elokuvan (ja kirjan) tarina perustui (osaksi) tositapahtumiin Kongon Stanleyvillessä vuonna 1964. Kongon kapinalliset, joita kutsuttiin nimellä simba, olivat vanginneet 1600 eurooppalaista yrittäessään kaapata vallan Kongon presidentiltä Moise Tshombe’lta. Bob Denard oli mukana Kongossa niin kuin monessa muussakin afrikkalaisessa poliittisessa riidassa, jota yritettiin ratkaista aseilla – lähinnä kai venäläisellä ”kalasnikovilla”.

Itse kuulin ensimmäisen kerran Denardista Biafran sodan aikaan Punaisen Ristin toimistovirkailijalta nimeltä Ludovig, joka oli kovasti samannäköinen kuin kovaonninen kongolaispoliitikko Lumumba, jonka mukaan suomalaiset nimesivät jonkun cocktailinkin, olisiko siinä ollut rommia ja kolajuomaa? En nyt ole ihan varma. Ludovig kertoi, että Denard tappeli silloin biafralaisten puolella näiden taistellessa nigerialaisia vastaan.

Biafran sodan molemmilla puolilla oli palkattuja sotilaita. Biafran ilmavoimien ”perustaja” oli ruotsalainen kreivi Carl von Rosen, jonka koneina olivat kevyet, ruotsalaiset MFI-koulukoneet aseinaan siipien alle kiinnitetyt raketit. Nigerialaisten ilmavoimissa lensi itäsaksalaisia Iljushin IL-28-lentäjiä, jotka kävivät lähes joka yö pommittamassa Biafran ainoaa henkireikää, Ulin lentokenttää, raketeillaan. Varsinaisen sodan lihamyllyn läpi kulkivat kuitenkin paikalliset sotilaat molemmilla puolilla. Ja suurimmat kärsimykset kohdistuivat siviiliväestöön, jota yritettiin ruokkia Punaisen Ristin ja Kirkkojen maailmanneuvoston avustuslennoilla. Nälänhätä oli siviileillä kuitenkin kovin suuri.

Denard hipaisi toisenkin kerran omaa elämääni. Komorien pääsaarella, pääkaupungissa Moronissa isäntänä toiminut ilmailuhallinnon virkailija osoitti ohiajaessa puiden ja kiviaidan suojaamaa taloa ja kertoi hymyillen leveästi harvennetulla hammastarhallaan, että siellä asui Komorien senhetkinen vahva mies, ”eversti Bob”. Muslimiksi kääntyneen Denardin ja Komorien kohtalot olivat siihen aikaan kovasti toisiinsa kietoutuneita. Denard järjesti komorilaisilla yhteensä neljä vallankaappausta, joiden aikana mm. murhattiin Komorien istuva presidentti, Ali Soilih. Denard oli murhasta syytettynä Pariisissa, mutta vapautettiin syytteistä näyttöjen puutteessa.

Vapauttavalla päätöksellä on symbolistakin arvoa. Nimittäin Denardin oman ”tunnustuksen” mukaan, kaikilla hänen Afrikan seikkailuillaan oli ranskalaisten hyväksyntä. Ei tietenkään julkisesti vaan salaisesti niin kuin salaisille agenteille on tapana elokuvissakin.

Toinen kuuluisa Afrikan sotilaiden auttaja oli irlantilaissyntyinen ”Mad Mike” Hoare. Hän toimi lisäksi Wild Geese-elokuvan sotateknisenä neuvonantajana. Sattumoisin tämä Hoaren sukunimen englanninkielinen ääntäminen auttaa ymmärtämään onnensotureiden motiiveja.

Palkkasoturit ovat sodan huoria, jotka palvelevat niitä, jotka tarvitsevat apua vallanhimonsa tyydyttämiseksi.

Palkkasoturi-instituutio ei ole uusi ilmiö. Jo muinaiset egyptiläiset käyttivät nubialaisia joukkoja, joita kutsuttiin sanalla ”medjai”. Itse asiassa lähes kaikki sotajoukot ovat palkkajoukkoja.

Nykyajassa ehkä tunnetuin ulkomaalainen palkkasoturiarmeija on Vatikaanin sveitsiläinen kaarti, joka on vahtinut paavien turvallisuutta hassuissa puvuissaan vuodesta 1506 lähtien. Waltarin Mikael Karvajalasta/Hakimista muistamme päähenkilön ja tämän ”sidekickin”, Antin, sotakokemukset keisari Kaarle V:n armeijassa Roomaa ryöstämässä ja Konstantinopolin sulttaanin, Suleiman I Suuren, sotajoukoissa Wienissä. Myös suomalaiset hakkapeliitat 30-vuotisessa sodassa olivat palkkasotureita, vaikka ehkä suomalaisina mielellämme yritämme antaa heille palkkasoturia arvokkaamman arvon. Ranskan muukalaislegioonalla on vieläkin romanttista hohtoa ja vetoa seikkailunhaluisille, vaikka legioona on nykyisin kiinteä osa muuta armeijaa ja sitä paitsi hajasijoitettu Ranskan maaseudulle.

Yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat armeijat ovat vasta satavuotiaita. Mekaaniseksi muuttunut sota vaati ylettömästi muuhunkin kuin pyssyn käyttöön koulutettuja sotilaita ja niin valtaapitävät keksivät kansalaisvelvollisuuden, jonka perusteella saadaan rintamille tarvittaessa nopeasti halpaa tykinruokaa ja upseereille kengänkiillottajia.

Genevan sotakonventti antaa palkkasotilaille oman, tavallisesta armeijasta erottuvan laillisen määritelmänsä.

Palkkasotilas on vapaaehtoisesti tehtäväänsä palkkautunut henkilö, joka lupautuu sotimaan saadakseen henkilökohtaista materiaalista etua, yleensä kai rahaa (Geneven sopimuksen lisäpöytäkirjan 47. artikla tarkentaa). Palkkasoturille ei taata samaa ”turvallisuutta” kuin tavallisille sotilaille, itse asiassa heillä ei ole oikein muuta turvaa kuin vihollisen hyväntahtoisuus.

Presidentti Bushin perustama Guantánamon vankila salaisine vankeineen ja kidutuksineen perustuu juuri tavallisen sotajoukon ja palkkasotureiden eroon. Bushin hallinto perustelee Guantánamon vankien erityiskohtelua Geneven sopimuksella, jonka englanninkielinen versio sanookin selvästi, että: A mercenary shall not have the right to be a combatant or a prisoner of war. Viimemainituilla on sopimuksessa tarkasti määritetyt oikeudet.

Nykyisessä globaalin korporaatiokapitalismin ajassa Denardin tapaiset ”romanttiset yksityisyrittäjät” eivät enää menesty palkkasoturiyritysten kilpailijoina.

Lehdistä saa usein lukea esimerkiksi amerikkalaisesta Blackwater-yhtiöstä, jolla on Irakin sodassa tuhansia vahvasti aseistettuja sotilaita. Lehdissä on myös vilahdellut muita kaupallisten sotajoukkojen nimiä. Kuten eteläafrikkalais-englantilainen Executive Outcomes (perustaja englantilainen Simon Mann, jolla on ystäviä korkeissa asemissa, mätänee nykyisin zimbabwelaisessa vankilassa epäonnistuneesta Päiväntasaajan Guinean vallankaappausyrityksestä tuomittuna), myöhempi Sandline International (tunnetaan erityisesti Sierra Leonen sodan osapuolena Englannin hallituksen laskuun) ja vielä myöhempi Aegis Defence Services (toimii mm. Irakissa, omistajiin lukeutuu kirjailija Frederick Forsyth); ja amerikkalaiset AirScan, DynCorp International ja Vinnell Corporation (viimemainitun omistaa asekauppias Northrop Grumman Corporation).

Ehkä tuo lastun motoksi Lessingiltä lainattu lause kuvaa miehisiä miehiä muutenkin kuin vain The Cleft-kirjan tarkoittamassa sukupuolisessa mielessä. Kirjassa eristetyt ja harjaantumattomat miehenpuolet eivät oikein tiedä mitä pystyssä jököttävällä kalullaan tekisivät. Sama saattaa päteä myös miehisiin testosteroni-hormoneihin noin yleisemminkin.

Pelosta ja Afrikasta

Kuva: Chimamanda Ngozi Adichie, kirjailija, Belgian Liegessä asuvan Daria Tunca'n luomalta saitilta

Aion kirjoittaa tässä lastussa vähän afrikkalaisesta kirjailijasta nimeltään Chimamanda Ngozi Adichie, joka on syntyjään nigerialainen ibo, tai nykyisin on oikeammin sanoa igbo, joka on yksi Nigerian suurimmista etnisistä ryhmistä heti haussojen ja jarubojen jälkeen.

Adichie on juuri voittanut englantilaisen Orange-kirjallisuuspalkinnon, joka jaetaan vuosittain ”maailman parhaalle” englanniksi julkaistulle naiskirjailijalle.

Palkitun romaanin nimi on Half of a Yellow Sun, jossa tämä keltaisen auringon puolikas viittaa 1970 Nigerian sisällissodassa kukistuneen Biafran lippuun. Sain romaanin käsiini maanantaina ja aloin lukea saman tien. Kirja on kirjoitettu englanniksi; kauniilla, rikkaalla ja soljuvalla kielellä, jota on ilo lukea. Viimeaikoina vain hyvin harvoin olen aloittanut kirjan lukemisen yhtä suurilla osotuksilla ja näyttää siltä, että lukukokemuksesta ei tule pettymystä niin kuin usein tapahtuu. Sen nauttiminen on vielä kesken, joten en sano siitä tassä lastussa paljoa, mutta yritän palata siihen joskus myöhemmin.

PS: lisäys 13.6. kello 0100: Half of a Yellow Sun virallinen saitti on täällä.

Tähän asti tunnetuin igbo-syntyinen kirjailija on ollut Chinua Achebe, joka kirjoitti mm. kirjan Things Fall Apart. Se on iso tarina isosta aiheesta: kolonialismin vaikutuksesta igbo-heimon vaiheisiin. Achebe on ehdolla tämän vuoden International Booker-palkinnon saajaksi kirjallisesta elämäntyöstään. Ehdokaslista on muutenkin aika pelottavan näköinen, kuin who-is-who kansanvälisessä nykykirjallisuudessa, niin kuin tietysti asiaan kuuluukin: Chinua Achebe, Margaret Atwood, John Banville, Peter Carey, Don DeLillo, Carlos Fuentes, Doris Lessing, Ian McEwan, Harry Mulisch, Alice Munro, Michael Ondaatje, Amos Oz, Philip Roth, Salman Rushdie, ja Michel Tournier. Voisiko kirjallisuuslista enää paljoa tuosta parantua. Itselläni olisi vaikeuksia valinnan tekoon, monet listalaisista ovat "suosikkikirjailijoitani", mitä se sitten tarkoittaneekaan käytännössä.

Narsistisena virtuaalilastujen nikkarina täytyy minun tietysti kirjoittaa vähän lisää itsestäni. Ja siksi aloitan tämän lastun puhumalla pelosta ja sodastakin.

Pelko on ihmisen syvimpiä viettejä ja aistimuksia. Se on itse asiassa niin syvällä, että sen rinnalla ovat vain sellaiset perusasiat kuin nälkä ja himo. Tai rakkaus olisi ehkä parempi nimitys ihmisten naimishimolle, vaikka epäilen vahvasti, että rakkaus on kulttuurinen konstruktio, joka kasvaa vasta sielun tullessa tietoiseksi itsestään. (eikö ole muuten somaa, että indoeurooppalainen ”lust” on muuttunut suomalaiseksi ”lystiksi” täällä metsäläisten keskuudessa: miten hyvin sopiva ja iloinen asia!)

Joka tapauksessa kaikissa näissä, ja pelossakin, puhumme ihmisen itsensä, lajin, säilymisestä.

Kuva Hanhensulan privaattikokoelmista: Punaisen Ristin avustustyöntekijä, kovin nuori Hanhensulka, tutkii hämmästyneenä afrikkalaista öljypalmupuuta (Elaeis guineensis)

Pelossahan on pohjalla eläinten ”fight or flight” -reaktio, eli ”tapellako vai paeta”. Pelon vastakohta +/- asteikolla olisi ehkä raivo. Pelko voisi olla sen positiivisessa päässä ja raivo puolestaan negatiivisessa, riippuen siitä, miten itse kukin näihin kahteen sisuksissaan suhtautuu.

Erilaisuuden vierastaminen on samaa ihmiselle lajina ominaista pelkoa. Toiseutta ei pelätä vain länsimailla, vaikka joskus poliittisesti korrektissa hysteriassa siltä tuntuu, samaa epäluuloa ja vihamielisyyttä synnyttävää pelkoa esiintyy tietysti muuallakin. Sitä ei vain muiden osalta välttämättä kutsuta rasismiksi. Pelko syöttää rasismia ja saattaa johtaa väkivaltaisuuksiin jopa sotiin.

Afrikassa heimokultturien vuosisataiset pelot ja kostokierteet ovat usein syinä aseellisiin selkkauksiin. Ruandan hutsit ja tutut tappoivat toisiaan niin kuin tekivät naapurimaan Burundin hutsit ja tutut. Naapureiden heimovaltasuhteissa oli erona se, että toisessa tutut olivat enemmistönä ja tappoivat hutseja ja toisessa tilanne oli päinvastainen.

Sotilaskirjoja lukeneet ovat oppineet, että pelkoon turtuu.

Voin omalta osaltani sanoa, että en ole pelkoon mitenkään merkittävällä tavalla tottunut tai turtunut, vaikka olenkin ollut sotilas 2.5 vuotta elämästäni, lentänyt satoja tunteja sekä sotilas- että siviilikoneilla ja sen lisäksi kiertänyt YK:n passilla varustettuna mm. Afrikassa, jossa olin kovin nuorena myös Punaisen Ristin hommissa Biafran sodassa. (Arvoisa Lukija näkee tästä aasinsillasta, että olemme lähestymässä asiaa, mutta on tässä siihen vielä tekstimatkaa jäljellä.)

Kaikissa noissa toimissa pelko oli mielessä vähän väliä. En ole mitenkään rakennettu kestämään pelkoa, en henkisesti enkä ruumiillisesti. Henkisesti olen mieluumminkin pelkuri ja ruumiillisesti olen aina muistuttanut heinäseivästä, jolla on pajunvitsoista rakennetut raajat. (Ja nykyisin johonkin puoleenväliin näyttää tarttuneet omena, joka on sidottu seipääseen polkupyörän löysähkösti täytetyllä sisäkumilla, ja kutsun niitä vatsakseni ja vyötärökseni. Mutta tämä on ns. sivulause, eikä varsinaisesti kuulu kirjalliseen lastuun.)

Biafra oli yksi ensimmäisiä afrikkalaisia mediasotia, joissa valkoisilla ei ollut paljoakaan tekemistä taistelumielessä; Biafran puolella taistelleen ruotsalaisen kreivi Carl Gustaf Von Rosenin ruotsalaisilla MFI-koulutuskoneilla varustettuja ”ilmavoimia” ja Nigerian puolella lennelleitä itäsaksalaisia MiG-21- ja Iljushin IL-28 -lentäjiä lukuun ottamatta.

Biafran sota oli myös kolonialismin "aiheuttama".

Nigerian perustamisesta olivat vastuussa englantilaiset siirtomaaherrat, jotka eivät siellä, eivätkä juuri missään muuallakaan, kunnioittaneet afrikkalaisten "villi-ihmisten" ikiaikaisia heimorajoja. Useimmissa Afrikan maissa asukkaat, kansalaiset, ovat ensisijaisesti oman heimonsa jäseniä omine kielineen ja erilaisine kulttuureineen, ja vasta toissijaisesti "kansallisvaltionsa" kansalaisia. Näin on vieläkin, vaikka osaksi tämä on muuttumassa, mutta muutos on hidas, eikä ehkä edes toteudu kaikissa Afrikan maissa koskaan.

Biafran sodassa afrikkalaiset tappoivat "vieraita" afrikkalaisia, igbot joruboja ja haussoja ja nämä igboja. Taustalla oli erilaisuuden lisäksi sekä kilpailu vallasta että rikkauksista, sillä Nigerian öljyvaroista suuri osa sijaitsi juuri Biafrassa tai sen välittömässä ympäristössä. Eli kyseessä oli heimo- ja öljysota niin kuin monet muutkin sodat viime vuosisadalla olivat ja ovat ilmeisesti tälläkin hetkellä.

Kuva: National Museum of African Art, Inscribing Meaning, uli -taiteilija Agbaejije Anunobi luo seinämaalausta nigerialaiseen obi-taloon

Oma sotakokemukseni Biafrasta rajoittui hyvinpalkattuun, miellyttävän työntäyteiseen ja ajoittain joutilaiseen aikaan Cotonoun kaupungissa Dahomeyssä (nykyinen Benin), josta Punainen Risti lensi käytettyinä lahjotetuilla tai vuokratuilla DC-6-, DC-7- ja C-97-koneilla avustuslentoja, ja pikakäynteihin Biafran ainoaan aukiolevaan henkireikään, eli Ulin lentokentälle.

Avustuslennot tehtiin yöaikaan. Nigerian raja ylitettiin juuri auringon laskun tienoilla. Ulin kenttä oli maantienpätkä, jota oli vähän levennetty ja vahvistettu lentotoimintaa varten, kiitotien leveys oli vain 23 metriä. Kenttä sijaitsi lähellä Niger-jokea, sen itäpuolen epäterveellä suoalueella. Liikkuminen kiitotien, muutaman pikkutien ja pyöreiden lastausalueiden ulkopuolella oli vaikeaa ja vaarallistakin julmetun suurten tai myrkyllisten käärmeiden vuoksi.

Joka yö Punaisen Ristin koneet Fernando Po'n saarelta ja Cotonousta ja Kirkkojen Maailmanneuvoston avustuskoneet Sao Tome'n saarelta lensivät Portugalista ja Etelä-Afrikasta saakka tulleiden aselentojen seassa, näillä oli aina avustuslentoihin nähden etuoikeus.

Ruoka-apua tuotiin Uliin 500 tonnia yössä: pyörryttävän pahalle haisevaa, kuivattua kalaa, maitojauhetta, lääkeaineita, avustushenkilökuntaa, mm. tukholmalaisia poliiseja avustusalueiden järjestyksenpitoon, ja sen sellaisia hyödykkeitä.

Useimpina öinä tuotiin Biafrasta pois pahasti haavoittuneita sotilaita, jotka koottiin Cotonoun lentokentän konkurssiin menneen ravintolan tiloihin, omistaja oli ranskalainen M. Marcel Paris (ei ehkä ollut oma nimi), joka sai näin hyvän korvauksen tyhjäksi jääneistä ravintolatiloistaan, odottamaan kuljetusta Eurooppaan (mm. Suomeen) ja Amerikkaan.

Biafralaiset hoitivat itse koneiden lastauksen ja purkamisen sekä Ulissa että Cotonoussa: sitkeän näköisiä laihoja mutta lihaksikkaita ja rivakkoja miehiä näkyivät olleen. He ilmestyivät jostakin pimeän rajalta koneelle, kävivät heti toimeen, tyhjensivät koneen nopeasti ja kuljettivat painavat säkit hartioillaan pimeyden rajan yli valonheittimien ulottumattomiin, toivat pimeydestä pahasti haavoittuneita sotilaita ja siviilejä ja hävisivät nopeasti purkamaan toisia koneita.

Kokemukseni Biafrasta rajoittui siis muutaman kirkkaan valonheittäjän valaisemalla lentokentän lastausalueella vietettyihin tunteihin, biafralaisten purkajien katseluun avustuskoneen vierestä, ja nopeaan lentoon takaisin Cotonou'un. Nigerian raja oli kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ylitettävä ennen päivännousua, tätä niin kuin kaikkia muitakin hyväksyttyjä, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä rikottiin joka yö.

Kukin kone teki 3-5 avustuslentoa yön aikana. Lentohenkilökunnalle maksettiin peruspalkan ja päivärahojen lisäksi lentolisää, tehtävästä riippuen 25-100 dollaria jokaiselta lennolta, joten useimmat miehistöt rikkoivat päivännäkösääntöjä täyttääkseen omaa lompsaansa niin paljon kuin ehtivät.

Nuorelle suomalaiselle idealistille Afrikka oli merkillinen sekoitus eksoottisuutta, villiyttä ja primitiivistä kulttuuria, johon oli sekoittunut siirtomaa-ajan jäljiltä rippeitä eurooppalaisuudesta. Dahomeyssa suuri osa asukkaista puhui paikallisten kielten lisäksi ranskaa ja jotkut vähän englantia, Nigeriassa (ja Biafrassa) puhuttiin omien kielten lisäksi hämmästyttävän sujuvaa, vaikkakin voimakkaan murteellista englantia. Tosin jotkut paremmin koulutetut ibot puhuivat englantia englantilaisella korostuksella, ja paljon paremmin kuin useimmat avustamaan tulleet eurooppalaiset.

Punaisen Ristin toimistossa työskenteli mm. alunpitäen kongolainen (batetela-heimosta niin kuin sankarinsa ja Kongon Demokraattisen Tasavallan ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba) Ludovique, poliittinen idealisti ja kommunisti, joka oli hankkinut tutkinnon Prahan yliopistossa opiskelemalla marxilaista politiikkaa ja tiedotusoppia. Hän ei pitänyt valkoisista ryhmänä, vaikka yksilöinä heidän kanssaan tulikin toimeen tyydyttävästi.

Oma afrikkalaisen politiikan ihmettelyni ärsytti häntä ja ilmeisesti myös mairitteli jossakin määrin. Joka tapauksessa öisten työvuorojen aikana hän kertoi Lumumbasta (jota hän kovasti muistutti näöltään) ja tämän politiikasta ja kuolemasta, Afrikan ja Dahomeyn sosialistisesta tulevaisuudesta, korruptiosta, odotettavissa olevista vallankumouksista (sellainen tapahtuikin Dahomeyssa pari vuotta Biafran sodan päättymisen jälkeen) ja poliittisista kokouksista muiden vasemmistolaisten afrikkalaisten kanssa monissa Afrikan maissa ja tietysti myös opiskeluajastaan Prahassa. Lopulta hän lähti Kinshashaan (vuoteen 1966 saakka nimi oli Belgian kuninkaan ja siirtomaarosvon, pimeäsydämisen Leopold II:n mukaan Leopoldville) johonkin poliittiseen kokoukseen, jolta ei enää palannut Punaiselle Ristille. Enkä tiedä mitä hänelle sen koommin on tapahtunut.

Ludovique edusti afrikkalaista keskiluokkaa, niin kuin toinenkin toimistovirkailija, laihajäseninen ja muutenkin pienikokoinen Maximilian, jolla oli neljä vaimoa, useita lapsia ja muutama rakastajatar siinä sivussa. Ludovique oli rodullisesti lähellä Keski-Afrikan ja rannikkoalueen mustaihoisia, länsimaalaisittain katsoaen hän oli "tyypillinen" afrikkalainen, Maximilian oli puolestaan Saharan alueen syvänruskeita ja sileäihoisia ihmisiä, Dahomeyssa koko ikänsä asunut ja siellä opiskellut talousmies. Ludovique halveksi Maximilianin pinnallisuutta ja poliittista välinpitämättömyyttä ja Maximilian taas pelkäsi Ludoviquen kiihkeyttä ja kongolaista alkuperää. Onneksi he eivät joutuneet juuri koskaan tekemään työtä yhdessä.

Yleensä eurooppalaisena katsoo afrikkalaista yhteiskuntaa ja ajattelee, että siinä ei ole kuin muutama vallankahvan ylellisyydessä elävä korruptoitu poliitikko, sotilas ja suurliikemies ja heidän alaisuudessaan valtava joukko sivistymätöntä "alaluokkaa", joka elääkituuttaa jatkuvassa puutteessa, syöpäläisten, tautien ja naapureidensakin raiskaamina.

Usein länsimaalaisilta unohtuu se, että, niin kuin kaikissa yhteiskunnissa, näiden kahden ääripään välillä on suurempi tai pienempi kyvykäs keskiluokka, joka on yleensä hyvin koulutettua väkeä ja joiden keskuudesta tulevat hallinnon virkamiehet, pastorit, opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit, kauppiaat, lehtimiehet, poliisit, sotilaat, poliitikot ja muut nykyaikaista yhteiskuntaa pyörittävät ja ylläpitävät ihmiset. Rikkaalla ja koruptoituneella yläluokalla on vähän tai ei ollenkaan vaikutusta ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Yhteiskunta pyörii rattaat kirskuen tai hyvin voideltuina huolimatta siitä, mitä yläluokka tekee muilta kansalaisilta varastamillaan rahoilla; tässä suhteessa meidän länsimaisen yhteiskuntamme ja afrikkalaisen yhteiskunnan erilaisuudessa on kysymys vain aste-eroista.

Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kirjoittaa keskiluokkaisesta afrikkalaisuudesta heristelemättä sormeaan, saarnaamatta tai valittamatta. Hän sanoo muutamassa haastattelussa kertoessaan länsimaalaisten suhtautumisesta kirjoituksiinsa mm:

"...I was writing about middle-class Africans who had cars and who weren't starving to death, and therefore (to them) it wasn't authentically African (story)..."

eli suomeksi jotenkin, että:

"...kirjoitin keskiluokkaisista afrikkalaisista, joilla on autoja ja jotka eivät ole kuolemassa nälkään, ja sen vuoksi (arvostelijoille) tämä ei ollut autenttista afrikkalaista tarinaa..."

Adichien tarkoitus on kertoa Afrikasta, joka ei ole suunnaton pakolaisleiri, vaan suunnaton ja värikäs maanosa, jolla on oma tulevaisuutensa ja jossa on menestyksellä elämäänsä elävien ihmisten joskus iloinen, joskus surullinen joukko omine tarinoineen, eikä vain yksi ja sama nälkäännääntyvien suurisilmäisten ja sairaan isovatsaisten lasten tarina, niin kuin länsimainen media asioista kertoo.

Adichie sanoo The Guardian-lehden G2-liitteen haastattelussa 8.6.2007:

"...On niin kuin afrikkalaisilla ei olisi lupaa olla eri yhteiskuntaluokista, että autentisuus olisi jotenkin synonyymi köyhyyden kanssa ja vaatisi eurooppalaisilta sääliä ja sympatiaa. Afrikka on paikka, johon länsimaalaiset menevät selvittelemään omia moraalikysymyksiään. Tätä näkee elokuvissa ja monissa Afrikkaa käsittelevissä kirjoissa, ja se ottaa rajusti päähän...Afrikkalaisten täytyy itse kirjoittaa omat tarinansa eikä antaa länsimaalaisten määrittää asioita heille kuten ovat tehneet jo viimeisen verisen sadan vuoden osalta..."

Adichien romaanista kerron lisää kunhan olen sen lukenut kokonaan, ja jos laiskuudeltani ehdin.

Malilaista musiikkia ja vähän banjonsoittajien irvailua

Kuva: Festival sur la Niger, malilainen muusikko Bassekou Kouyate ja ngoni-soitin

Banjon soittajista sanotaan, että heidän taitonsa ei ole musikaallista lahjakkuutta vaan hermovika. Asia saattaa olla näin. Mutta banjon arvellaan kehittyneen afrikkalaisten orjien mukanaan tuomista soittimista, tai ainakin soittimien rakennus- ja soittotaidosta.

Länsiafrikkalainen kora on ehkä näistä mustan Afrikan soittimista tunnetuin, sen arvellaan olevan kotoisin 1700-luvulta. Sitä soitetaan yleisesti monissa Länsi-Afrikan maissa. Vähemmän tunnettu soitin tulee Malista ja on nimeltään ngoni, joka muistuttaa pientä melaa, johon on viritelty 3-5 kieltä ja jota soitetaan ilman plektraa. Ngoni on ikivanha, sitä on soiteltu Saharan laitamilla ainakin 800 vuotta.

Kuuluisin malilainen ngoni-musiikin esittäjä oli hiljan muusikoiden taivaaseen vilahtanut Ali Farka Toure. Hänen oppilaansa on malilainen Bassekou Kouyate, jonka esi-isät ovat esittäneet musiikkia ehkä 1100-luvulta saakka. Tällaisia musikaalista traditiota muistissaan kantaneita malilaisperheitä kutsutaan nimellä griot. Kouyate esiintyi mm. autiomaan musiikkijuhlilla, Festival au désert, jotka pidettiin mm. tämän vuoden tammikuussa parin tunnin kameli-matkan päässä Timbuktusta Saharan hiekkadyynien keskellä.

Bassekou Kouyaten oma WEB-saitti on täällä, ja siellä voi kuunnella erillisiä trackejä. Kouyaten vaimo on laulaja nimeltään Amy Sacko ja hänen viehättävää malilaisolemustaan voi ihailla täällä, Festival sur le Niger-musiikkijuhlien saitilla (eli suomeksi Juhlat Niger-joen rannalla). Juhlat pidetään Segoussa, Malissa helmikuussa (meidän timbuktulaiset virtuaaliystävämme Mr. Bones tai muu entourage, jotka ilmiselvästi nauttivat matkanteosta kohti Timbuktua paljon enemmän kuin mahdollisesta perillepääsystä, ovat saattaneet käydäkin näilläkin juhlilla). Malin musiikkiskeneen voi laajemmin tutustua myös täällä.

Kouyaten saitilta löytynyt Jonkoloni-kappale kuulostaa aikalailla samanlaiselta kuin Cotonoussa, Dahomeyssä Biafran sodan aikana vapaana ollessa yöt ja päivät kuuntelemani musiikki, jota kutsuin paremman nimen puutteessa nimeltä ”namu-namu-jenkka”. Levy oli 78 kertaa pyörähtelevä iso kiekko, jossa ei ollut enää tietoakaan esiintyjistä tai musiikin nimistä. Sain sen Cotonoun kauppatorilta ostamani vanhan levysoittimen mukana.

Soittimessa oli toistotoiminto ja levyllä vain yksi kappale, toinen puoli oli naarmuuntunut pilalle. Pidin kappaletta soimassa aina, kun olin "kotona Cotonoussa" (kotihan on aina siellä, missä milloinkin pitää puhtaita kalsareitaan), ja musiikki tulee joskus vieläkin kummittelemaan uniini - soihan se pahus korvissani kuukausikaupalla. Siitä tuli niin pyhää musiikkia nuorelle Hanhensulalle, että levy laitettiin läksiäisjuhlien kunniaksi säpäleiksi Excelsior-yökerhon baaritiskin kulmaan useiden afrikkalaista valkoista rommia, nimeltä Clementine, sisältäneiden jäähyväiscocktailien jälkeen kyynelten valuessa virtanaan pitkin entistä kuoppaisemmiksi painuneita poskia. (Pahus olisi sittenkin pitänyt ottaa se levy mukaan.) Levysoitittimen lahjoitin viimeiselle ”houseboylle” nimeltä Thomas, joka oli oikein mukava mies ja piti talon erinomaisen siistinä ja sukat silitettyinä, vaikka valmistikin kamalan makuista ruokaa.

Myös ainavalpas Australian yleisradio (Australian Broadcasting Corporation, ABC) tarjoaa internetin välityksellä tilaisuuden nauttia mm. afrikkalaisesta musiikista. ABC:n 55-minuuttista ohjelmaa, Weekend Planet, voi kuunnella joko windowsin mediaplayerillä tai realplayerillä täällä. Siellä soitellaan musiikkia Kouyaten ensimmäiseltä albumilta nimeltä Segu Blue ja muuta banjosukuista musaa myös Japanista. Segu blue-albumilla esiintyy myös, Amy Sacko.

Great bollocks, pity for the pain

Korjasin tekstistä pari älytöntä asiavirhettä, joita ei kehdannut jättää korjaamattakaan. Joten tästä tuli haamupäivitys.

Kuva on The Hunger Site:lta

Vuonna 2001 maailman lämpenemisteoria oli näyttävän puolestapuhujan tarpeessa ja epäonninen amerikkalaispoliitikko Al Gore oli Valkoisen talon jälkeisessä limbossa, never-land’issä, johon merkittävään julkiseen virkaan tyrkyllä olleet poliitikot helposti joutuvat.

Kuva: kansanedustaja Anni Sinnemäki, kuva ei liity tähän lastuun, mutta olkoon tässä osoittamassa, että vihreä liikekin voi olla silmiähivelevää

Al Gore keksi itsensä uudestaan ja ryhtyi vapaana olevaan ”vapaaehtoistehtävään” – kasvihuoneilmiön päävastustajaksi. Naimakauppa on ollut hyödyllinen molemmille osapuolille: ilmatilanlämpenemis-lobbarit saivat näyttävän, tosin kovin pitkäveteisen puolestapuhujan, ja Al Gore sai olla mukana kiihottavassa elokuvassa, An Inconvenient Truth, joka palkittiin pari viikkoa sitten Oskarilla. Kaikki ovat siis tyytyväisiä ja hyrisevät ikuisesta onnesta. ”We are doomed. What’s for dinner?”

Eilen illalla englantilaisella Channel 4:llä kenialainen poliitikko ja kehitysekspertti (nimeä en voi valitettavasti paljastaa, kun en löydä sitä mistään) sanoi seuraavasti:

‘I don't see how a solar panel is going to power a steel industry, how a solar panel is going to power a railway network… There is somebody keen to kill the African dream, and the African dream is to develop. We are being told don't touch your resources, don't touch your oil, don't touch your coal; that is suicide.’

Suomeksi käännettynä tämä voisi olla jotenkin, että: ”En ymmärrä, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää terästeollisuutta, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää rautatieverkostoa… Joku on innokas tappamaan Afrikan unelman, ja Afrikan unelmana on kehittyä. Meitä käsketään: älä koske omiin luonnonrikkauksiisi, älä koske öljyysi, älä koske hiileesi, se olisi itsemurhaa.”


Kuva: Channel 4

Eilen tuli julkisuuteen itse asiassa kaksi mielenkiintoista – näennäisesti toisistaan riippumatonta – tietopakettia. Ensin Forbes-lehti – tuo maailman superrikkaiden nuoleskelija ja äänenkannattaja – julkaisi viimeisimmän superrikkaiden listansa meidän kateellisten taviksien halveksittavaksi.

Forbesin listalla on nyt 946 ihmistä (näistä naisia 83), jotka ovat toteuttaneet omat unelmansa ja tulleet äveriäiksi yli villeimpien unelmiensa (tai enhän minä tiedä heidän unelmiensa villeydestä mitään), yli miljardin dollarin omaisuuden omistajiksi. Ykkösenä on tietysti muuan William Gates III. Siellä on ainakin yksi kirjailija, J.K Rowling (Englannin ainoa naismiljärdööri), Harry Potterin äiti, joka on juuri ja juuri kavunnut 1 miljardin rajan maagiselle puolelle.

Listatut superrikkaat omistavat kaikesta maailman hyvinvoinnista päätäravistuttavien 3.5 triljoonan Amerikan dollarin verran mammonaa. Forbes kutsuikin viime vuotta ”rikkaimmaksi ihmiskunnan historiassa” eikä mitenkään syyttä. Se on sellainen lista, että suomalaisista jopa Rytsölän veljekset olisivat jääneet parhaimmillaankin sen ulkopuolelle, tai rakkaudenkipeät kyläkauppiaat. Nokia-Ollilasta en tiedä, enkä edes niistä 20 ruotsinkielisestä ökyperheestä, joita yritettiin köyhdyttää laulamalla silloin joskus iloisella…mikäs vuosikymmen se taas olikaan…siinä kuitenkaan onnistumatta. Silloisista laulajista joku nallukka saattaa nykyisin jo lähestyä pääsyään superrikkaiden listalle.

Mutta, ja jotenkin kohtalouomaisesti, listan julkaisun kanssa samanaikaisesti Kiina, kommunismin viimeinen merkittävä sillanpääasema maailmassa, ilmoitti, että yksityinen (maan ja tuotantolaitosten) omistus ei olekaan rikos, ja politbyroon (tai miksi sitä nyt Kiinassa kutsutaankin) vanhat ja ihmisystävälliset kivikasvot aukaisevat uusilla omaisuuslaeilla itselleen ja muillekin kiinalaisille tien superrikkaiden kastiin. Tosin siellä on jo muutama kiinalainen, mm. maailman 9. rikkain (omaisuus 23 miljardia dollaria) hongkongilainen liikemies Li Ka-shing, joka omistaa lähes kaiken omistettavissa olevan Hong Kongissa, joka puolestaan on nykyisin Kiinan erityisessä suojeluksessa oleva vapaan kaupan linnake – niin kuin Macaokin ja Shanghai.

Toinen mielenkiintoinen juttu oli siis englantilaisella Chanel 4:llä esitetty ohjelma nimeltä The Great Global Warming Swindle (Suuri maailman lämpenemispetos), joka kyseenalaisti parhaillaan valmistumassa olevan, YK:n sponsoroiman ilmatilaraportin päätelmät (raportin poliittinen yhteenveto julkaistiin muutama viikko sitten).

Ja sen kanssa samanaikaisesti Brysselissä kokoontuivat Euroopan ilmastonvaltiaat, jotka eivät tietysti päässeet ilmatilanpäästöjä rajoittavassa poliittisessa ohjelmanjulistuksessaan puusta pidemmälle. Pääasiallisena syynä, ja ristiriitaisten tieteentietojen lisäksi, on EU:n päätöksien konsensusvaatimus, jonka vuoksi jo yksi poikkeava ääni estää sitovan päätöslauselman syntymisen. Keski-Euroopan uudet EU-jäsenet Puola, Tšekki, Unkari jne. eivät voi hyväksyä sitä, että heidän pitäisi rajoittaa rikastumistaan Länsi-Euroopan jo rikastuneiden saastuttajavaltioiden käskystä.



Kun kommunismi kukistui, idealistista aktivistiporukkaa kommunismin sinisilmäisistä kannattajista, Leninin ”hyödyllisistä idiooteista”, oli pilvin pimein samassa tilanteessa kuin Al Gore vuonna 2001, intohöyryä pursusi suusta ja jopa korvista, mutta hyväksyttävän oloista kanavaa höyrylle oli vaikea löytää. He halusivat siirtyä muihin sosiaalisen omantunnon liikkeisiin. Siirtymistä tapahtui vihreisiin puolueisiin, Greenpeaceen ja muihin globalisaation vastaisiin aktivistirintamiin. Tämä on ymmärrettävää. Oikeistolainen nihilismi ei tietysti voinut houkutella sosiaalisesti ajattelevia aktivisteja.

Siirtymistä tapahtui muihinkin toimiin. Channel 4:n harhautus-ohjelman tuottaja, Martin Durkin, on yksi tällainen kommunismia tukenut siirtymäaktivisti, joka on löytänyt uuden kotinsa globalisaation vastaisessa toiminnassa tosin monista muista poikkeavasti anti-anti-climate-change –liikkeestä.

Durkin on aikaisemmin törkkinyt viheraktivisteja mm. kohuaherättäneellä televisio-ohjelmallaan Agains Nature vuodelta 1998. Hänen globalisaation vastainen perustelunsa löytyy samalta linjalta kuin tuolla aikaisemmin referoidut kenialainen ja keskieurooppalainen huoli kehityksen pysähtymisestä maailman köyhimpien keskuudessa eurooppalaisten ja amerikkalaisten poliitikkojen ilmastotoimenpiteiden vuoksi. Kehityksen pysähtymisestä kärsivät ensimmäisinä ja eniten jo nyt huonoimmassa asemassa olevat ihmiset. Poliittisesti korrektilta kuulostava päätös eurooppalaisissa teräs- ja lasipalatseissa Schuman-aukion tuntumassa, on kuolemantuomio afrikkalaisessa savimajassa.

Channel 4:n ohjelman pääasiallinen sisältö ei ollut maailman lämpenemisen tai hiilidioksiden vaikutuksen kieltäminen. Sanomana oli se, että maailma on lämmennyt ja kylmennyt olemassaolonsa aikana jatkuvasti ja että tässä lämpötilanmuutoksessa ihmisten osuus on merkityksetön ja mahdollisesti olematon ja toisaalta auringon osuus ratkaisevan merkityksellinen. Tukenaan Durkinilla oli joukko tiedemiehiä, joita erityisesti näytti huolestuttavan se, että tieteelliset tutkimukset, jotka eivät lähtökohtaisesti kannata ihmisen syyllisyyttä maapallon lämpenemisestä, eivät saa resursseja

Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, minä kannatan tietysti puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa, metsien säilyttämistä, biodiversiteettiä, jääkarhuja ja jopa Heidi Hautalaa (tai salaa ehkä mieluummin Maria Väkipartaa). Egoistina haluaisin sen lisäksi viettää kohtuullisen mukavaa elämää: ajella jonkilaisella autolla, lentää joskus jopa pitkiä matkoja, koska lentäminen on ainoa mannertenvälisen matkustuksen järkevä vaihtoehto, valokuvata, soittaa akustista kitaraa, lukea paperille painettuja kirjoja, katsella sähköllä toimivaa televisiota ja kirjoittaa näitä lastuja sähköllä toimivalla tietokoneella kohtuullisen kirkkaassa sähkövalossa ja mukavan lämpimässä työhuoneessa, jota pitäisi kylläkin siivota, ainakin pöydillä ja tuoleilla kasatut vanhat lehdet pitäisi laittaa kierrätykseen.

Mutta olen kovin huolestunut myös pojan ja pojanpoikien tulevaisuudesta.

Se, että 2500 tiedemiestä on jotakin mieltä, ei riitä itselleni minkään asian perusteluksi. He ovat kannattaneet thalidominiakin, agent orangen tuotantoa, DDT:tä torakoiden tappamiseksi, PCB:n käyttämistä jääkaapeissa, asbestin käyttämistä rakennusaineena, lyijyn imeyttämistä viemärien kautta kalojen lihaan, eläinrehun syöttämistä lehmille ja sen kautta BSE-tautia, tohtori Mengelen perinnöllisyys- ja muitakin kokeita ja atomipommia.

Olen melko varma, mutten voi tietysti todistaa asiaa, että kaikkien noiden osalta oli tieteellisiä vastaväitteitä, jotka jätettiin omaan arvoonsa, koska eivät olleet tieteen valtavirran mielihalujen mukaisia.

Kuva: Kalaharin san-kansan metsästäjä

Näin ollen tässäkin asiassa mielipiteeni on – ei edes veteen vaan – ilmaan vedetty, monivärinen viiva, eli great bollocks. Pity the pain.

Ja siitä puheenollen:

Forbes julisti siis viime vuoden historian rikkaimmaksi vuodeksi. He sanoivat lisäksi: ”The best way to create wealth is to have free markets and free people, and more and more of the world realising it.” (eli suomennettuna jotenkin, että ”paras tapa luoda rikkautta on vapailla markkinoilla ja vapaalla kansalla, ja useammat ja useammat maailmalla alkavat ymmärtää tämän”.

Ja sitten takaisin Brysseliin, jossa Schuman-aukiolta lähtee itäänpäin kaupungista ulos johtava kaunis ja leveää, puidenreunustama katu, läpi Woluwe-laakson, yli tukkoisen kehätien ja puistomaiseen Tervureniin, Brysselin naapurikaupunkiin.

Sieltä löytyy pari entistä kuninkaallista palatsia, joista toinen on nykyisin Afrikka-museo, joka rakennettiin aikanaan kuningas Leopold II:n toimesta juhlistamaan hänen afrikkalaisia tiluksiaan, joita kutsuttiin Kongon vaapaksi valtioksi ja jotka kattoivat koko nykyisen Kongon alueen ja enemmänkin. Siellä tuotettiin orja- ja pakkotyövoimalla mm. kumia, joka kuljetettiin raaka-aineeksi Euroopan teollisuudelle. Leopoldkin olisi ollut Forbesin listalla, jos sitä olisi silloin jo julkaistu.

Moni nykyinen miljardiomaisuus löytää juurensa samanlaisesta kehitysmaiden riistämisestä. Guggenheim-museoissa käydessään voi lähettää kiitoksen henkimaailman välityksellä afrikkalaisille verisiksi hakattuille selkänahoille, yksi guggenheimien rikkauden lähteistä on juuri kongolainen kumimahlaa vuotava puu.

Leopold II oli rikollinen, jonka toimesta murhattiin kaikkiaan 20 miljoonaa afrikkalaista. Josef Conrad kertoo siitä Pimeyden sydän-kirjassa (Heart of Darkness). Leopold II:n seuraajat jatkoivat samaan tahtiin. Kuningasperheellä (Saxe-Coburg-Saalfeld) on Brysselissä muitakin oikein kauniita palatseja, joissa on eksoottisia kasveja ja eläimiä.

Muuta luettavaa:

Channel 4:n ohjelmasaitti: The Great Global Warming Swindle

James Lovelock: ekoaktivismin ”isä”, nettiartikkeli: Gaia Theory

Global warming: An inconvenient truth or hot air? , nettiartikkeli, The Independent, 4.3.2007

Nigel Lawson (entinen Englannin valtionvarainministeri): Here is another inconvenient truth (but this one will infuriate the Green lobby), The Independent, 9.3.2007

Globalisation and the Environment –blog, erityisesti postaus päivätty 2.3.2007

Nettiartikkeli Bringing facts, compassion to global warming issue, Committee for Constructive Tomorrow

Nettiartikkeli Global Warming Fast Facts, National Geographic News