Auringon valosta

Aurinko valaisee aina samat paikat, ja syventää samat varjot.

Memeettistä sanailottelua

Sanojen Anita lähetti haasteen uuteen memeettiseen ilotteluun.

Väliotsikot puhuvat puolestaan ilman sen kummempia selityksiä. Kuitenkin vielä sanoisin, että kaikki ovat vaikeita. Millä kriteereillä esimerkiksi sana olisi lempisanani? Vaikea sanoa, mutta annetaan tulla mitä sylki suuhun tuo.

Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.)?

Hilla, kaunis, kaipaus, paluu, onnellinen, salaisuus

En kyllä osaa sanoa, miksi juuri nuo sanat pomppasivat mieleen, miksi juuri tuossa järjestyksessä. Haluaisin tietysti sanoa, että ne tulivat vapaasta tahdosta, mutta en voi vakuuttavasti niin tehdä.

Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein?

Utuinen

Sekin pomppasi varkain mielen pohjamudista, enkä voinut muuta kuin panna sen näytille.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms?

Niinmutta, kuules, perkele, toisaalta, kulta

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten?

No niitä on tietysti paljon, eikä ainoaa ja merkittävintä voi valita, merkitys on aina ajasta ja paikasta kiinni joka tapauksessa. Suomesta saattaisi tämä olla sielua lähellä:

Kaikki saavat, mutta komiat ensin. (Isostakyröstä)

Tai Persiasta vaikkapa tämä Omar Khajjamin kehoitus (oma käännös englannista):

Havahdu aamun ensimmäiseen valoon. Nouse ylös! Oi nuoruus, täytä kiireesti sielusi ruusuisella viinillä, joka pulppuaa aamunkajon kristalliastiasta.

Tosin tämä Korkea veisuun pätkä koskettaa sielua myös (en ole varma miksi?):

Kuin punainen nauha ovat sinun huulesi, ja suusi on suloinen; kuin granaattiomena, kypsyyttään halkeileva, on sinun ohimosi huntusi takana

Ja Maria Jotunilta tulee tämä seuraava aforismi aforismeista:

Jos me välähdykseltä näemme jonkin totuuden ja luulemme keksineemme jonkin uuden viisauden, voimme olla varmat, että sadat tahi tuhannet ovat sen ennen meitä keksineet satojen, ehkäpä tuhansien vuosien kuluessa.

Ja kokeillaan vielä tämä joltakin tuntemattomalta:

Vahvat nauravat ja heikot itkevät mutta viisaat hymyilevät.

Mutta valituksi tulee kuitenkin tämä:

Ku torutaa ni kuuntele, ku pieksetään ni kääntele, ku kiitetään ni pierase.

Vaikka en ole kuitenkaan ihan varma sopiiko se edes tänne virtuaalikulttuurin läpitunkemaan blogistaniin.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan?

Karju, vittu (ja sen johdannaiset), pirteä, kyrpii, kamala

Siis tässä on näiden sanojen arvostelusta kysymys, eikä sanojen takana olevista ideoista, vaikka se ei tietysti voi olla vaikuttamatta. Nuo v-alkuiset ja kyrpiikin tuntuvat kyrpivän erityisesti mieltä. En millään totu siihen, että hyvin nuoret naisetkin käyttävät niitä julkisuudessa ilman sen kummempia estoja. Onko sanoilta hävinnyt kärki niin tyystin, että ne eivät enää tunnut miltään. Omassa sielussani kärki vielä pistelee pahasti.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Anita valitsi omaksi fraasikseen tässä kategoriassa sanonnan ”Mitä kuuluu?”, joka olisi minullekin tullut ensimmäiseksi mieleen. ”Moi!” on toinen samanlainen. Mutta valitaan vaikka tämä:

Tämä maksaa maltaita.

Oi kun tuli oikein kylmänväreitä tuosta viimeisestä.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.

tuhatvuotissyntymäpäivä

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Opin tänään Iltalehdestä seuraavan sanan:

keskusdigisovitin

Että sellaiset sanat, taidan olla niin myöhässä, että "kaikki" ovat tämän jo tehneet. Tässä menköön haaste kaikille kilteille Suomen (ja ulkomaankin) bloggareille, jotka eivät vielä ole saaneet haastetta tai tehneet tätä haastamatta.

Lapsista ja lapsenlapsen jne. lapsista

Hanhensulan ”afo-aarreaitasta”: Nautittavat hetket maksetaan nauttimalla. Väkinäisten hetkien maksuksi riittää rahakin.

Olen saattanut jo mainita, että kävin Suomessa. Lensin sinne viime viikon keskiviikkona ja painuin moottoritietä minkä valtion saabista lähti Vantaan kentältä Tampereelle ja hotelli Ilvekseen.

Kummasti kaikki hienotkin hotellit ja erityisesti niiden asuinhuoneet muistuttavat jotenkin kylmän kalsealla tavalla toisiaan. On kylpyhuone sisääntulon vieressä, on yksi leveä tai kaksi kapeampaa sänkyä, jotka vievät suurimman osan tilasta. On yksi tuoli. Ja on televisio, josta saa tilata huomaamattomasti ja tarvittaessa laskuun häpeällisiä todisteita liittämättä ”elokuvakanavan” tai katsella ilmaiseksi paikallisia uutisia.

Aina ruotsalaisessa hotellissa majaillessani katson uutisia sillä silmällä, että toteaisin niiden muistuttavan kovasti suomalaisia uutislähetyksiä.

Eikä tässä toiveessa juuri koskaan pääse pettymäänkään. Pukeutuminen, ilmeet, eleet ja puhujan pään muoto eivät juurikaan eroa suomalaisista uutistenlukijoista. Puhe tulee kovin väkinäisen kankeana ja ilmeet ovat totisen osaaottavia ja vakavia. Riippumatta siitä, mistä milloinkin puhutaan.

Nyt Suomessa ehdin yhtenä aamuna katsella sen oikean suomenruotsalaisen kulttuurieläimen, ent. ministerin, pianistin, psykiatrin ja kirjailijan, Claes Andersonin ja sen mikä-sen-nimi-nyt-olikaan, no, sen lakinaisen joka tapauksessa, sykofanttista (ei ole nyt aikaa tarkastaa tuon sanan suomalaista oikeinkirjoitusta) toistensa nuoleskelua joissakin tärkeissä asioissa. Tämä on kuitenkin ja valitettavasti aamuteeveen kohokohta ja kliimaksi. Niin alas näyttää teeveen anti aamuisin vajonneen. Joten Andersonia ja sitä toista täytyy tästä oikein kiitellä.

Heidän vahdikseen on palkattu hento ja hyvännäköinen nuori nainen, joka yrittää aina välillä piipertää kiehtovalla äänellään jotakin, jonka molemmat suurisuiset kulttuurisudet jättävät huomiotta ja näyttävät muutenkin siltä kuin alkaisivat juuri hotkia aamupalakseen tätä punahilkka-parkaa. Ja molemmat näyttävät jo syöneenkin pari punahilkkaa matkalla Lasipalatsiin, jonka toisessa päässä blogiystävämme Saara jo varmaan samanaikaisesti pitää aamusaarnaansa laiskalle ja muutenkin kovakorvaiselle kirjanmyyjäkunnalleen, jos heistä on joku sattunut ylipäätään tulemaan töihin juuri sinä aamuna.

Mutta pääasia Suomen matkalla oli käynti nelivuotiaan pojanpojan synttäreillä, jotka olivatkin oikein mukavat juhlat. Isovanhemman sielulle tekee oikein hyvää lukea iltasatuja, leikkiä salaa lasten leluilla ja lelluttaa jälkikasvujaan käsistä ja jaloista niin, että kartano kaikuu riemun kiljaisuista ja kai vähän kauhunkin. Desibelejä on noin 150 ja äänenkorkeus juuri isovanhemman korvan kuulokyvyn tuntumassa, jossakin 15,000 hertsin paikkella. Eli samoilla lukemilla hyvin tuntemani Fouga Magisterin moottoreiden kiljunnan kanssa: sekä kovuudeltaan että korkeudeltaan.

Ja sitten kotiin tultuani näen, että Ripsa ja Rauno Räsänen ovat keskustelleet lasten saannista tuolla alempana olevan Plotinos-lastuni kommenttiloorassa. RR on lisäksi jatkanut juttua omalla blogillaan samalla kun on kertonut, mitä mieltä minun olisi ollut hyvä olla Plotinoksesta kirjoittaessani. Tällainen täydentäminen onkin todella hyödyllistä ja toivottavaa, ja siitä on muutenkin vain hyvää sanottavaa, niin että tietää seuraavalla kerralla korjata ajatuksiaan oikeanmakuiseen suuntaan.

Mutta piti oikeastaan vain kirjoittaa lasten ja lastenlasten ja lastenlastenlastenten jne ihanuudesta. En kuitenkaan ehdi sitä nyt tässä kiireessä tehdä, joten laitan tähän alle tekstin aikaisemmin (heinäkuussa 2005) kirjoittamastani lastusta, joka päällisin puolin näyttää edelleen olevan yhtäpitävä tämänhetkisten ajatusmöykkyjeni kanssa.

***

Lapsista ja niiden tekemisestä puhutaan näköjään muuallakin kuin vällyjen alla: puolesta (tosi hienosti, vaikka Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta, mutta sehän on sosiologian tai siis hänen tapauksessaan historiankirjoituksen todellinen olemus) ja vastaan. On yllättävää, että lapsia tekemättömät vaativat hyökkäävillä puheillaan lapsellisia perustelemaan lastensa elossapitämistä. Sitäpaitsi, jos joku ei pidä sängyssä iloittelusta, niin voihan lapsen tehdä niinkin, ettei nauti siitä ja vaikka silmät kiinni, niin kuin kai useimmat lapset tehdäänkin.

Tälle blogihenkilölle lapsenteko ei ole oikeus vaan armolahja, jonka on antanut esi-isien ketju. Ja henkilölle elämä on aina kuolemaa, tai oleminen olemattomuutta parempi vaihtoehto.

Tietoisesti lapsettomat ovat valinneet omien ajatustensa mukaan olemattomuuden oman aikansa jälkeen. Se on heidän valintansa ja heidän oikeutensa valita. Eikä siihen tulisi kenenkään lapsellisen puuttua. Jos tarpeeksi moni tekee tämän vapaan valinnan, laji haviää olemasta. Ihminen näyttää olevan ainoa tietoinen olio maailmassa. Koska olemassaolo on tietoisuudesta kiinni, ihmisen mukana häviää koko olemassaolo.

Blogihenkilölle tulee tästä mieleen myös itsemurha, koska ”ihminen” ei ole vain se vaivainen, hetken leijuva tomuhiukkanen, johon joku on vahingossa puhaltanut elävän hengen. Vaan jatkumo, joka alkaa jostakin, me kutsumme alkua Aatamiksi ja Eevaksi, ja jatkuu niin kauan kuin eliöketju, josta ihminen pitää paikkaansa omaksi ajakseen, on olemassa.

Yksilöiden, äitien ja isien, ketju on blogihenkilölle päätähuimaava ajatus.

Jokaisen esi-vanhemman kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat mukana, ja muodostavat tämän nimenomaisen henkilön. Kukaan muu kuin juuri tämä ei voisi kirjoittaa juuri tässä paikassa ja tällä hetkellä tätä sanaa ”tätäskä”. Älä Arvoisa Lukija kysy merkitystä, henkilö ei tiedä sitä itsekaan, se vain tulla tupsahti tyhjyydestä ehkäpä maailmankaikkeuden pimeän aineen ja näkyvämmän alkukuran avulla henkilön ajatusmaailmaan – ja siinä se nyt on.

Jokainen omassa ajassaan lapsettomuus-ratkaisuaan tekevä yksilö tekee ratkaisunsa kaikkien esi-isiensä ja kaikkien potentiaalisten jälkeläistensä osalta. Ja jos ratkaisu on olemassaoloa vastaan, sitä voidaan kutsua itsekkyydeksi.

Blogihenkilöllä on ollut suunnaton onni syntyä vanhemmaksi ja myös isovanhemmaksi kahdelle pojalle. Oman lapsensa jäljistä maailmassa on suunnattoman ylpeä, henkilön tapauksessa pojan, koska ei ole tyttäriä siunaantunut, vaikka yrittämisestä ei ole syytä henkilöä syyttää. Oman pojan ajatusten lukeminen mm. näillä ja muillakin palstoilla ja hänen muiden luovien ajatustensa tuotteiden näkeminen ja kuuleminen on suuri onni tai jopa jonkinlainen hurmos. Tietysti hän on itsepäinen inttäjä – tullut toiseen vanhempaansa siinä suhteessa – mutta hän elää ja ajattelee ja luo ja puhuu paskaa pöhnässä ollessaan, jopa ylpeän vanhempansa kanssa. Ja hänen edessään on jatkona jo kaksi poikaa, ja jos onni on tämän eliön puolella, heidän edessään muita poikia ja tyttäriä.

Saara sanoi tuolla omassa blogissaan suutuspäisään, että ” Lasten tekeminen ei ole pelkästään lasten tekemistä. Se on ihmisten tekemistä. Lapsi on IHMINEN.” Vaikka Saara onkin kiukkuinen ämmä, niin kirjoittaa se osaa ja joskus sen ajatusten kanssa on oltava samaa mieltä. Niin kuin nyt tuossakin.

Anita Konkka näytti sanovan jossakin blogissaan lastenlastensa kuvan alla näin: ” Lapsenlapset: Alisa, Jyry ja Jeremi vilpolassani eli parvekkeella viime lauantaina. Alisan sylissä on kissa Noora, työtoverini tai pikemminkin työnjohtaja, koska se valvoo tietokoneen vieressä mitä minä teen. Alisalla on yhtä isot etuhampaat kuin mnulla.”

Ja ihan onkin Konkan etuhampaat Alisalla, eli samassa ihmisketjussa he omalla paikallaan kököttelevät. Ja kissaketjun päästä on Konkalle siunaantunut vielä hyvä ystäväkin, tämä Noora.