Elokuun viikkokirjoja

Anita Konkka kirjoitteli parhaillaan lukunsa alla olevista kirjoista ja pani lukumeemin kiertämään.

Mnulla oli sopivasti meneillään kirjojen vaihtoviikonvaihde, vein joitakin pois pitkin viikkoa ja otin toisia tilalle. 'Lukukasassa' ovat nyt:

samuel becket: Echo's Bones, joka sisältää hänen esikoisteoksestaan poisjätetyn novellan, noin 50 sivua, meidän aikalaiskriitikoidemme selityksiä, mm. annotaatiota kaikkiaan 56 sivua, ynnä muuta sellaista. Lukaisin sen heti tukka pystyssä ja syvennyn siihen uudestaan tuota pikaa.

Jo kirjan nimikin on enigma. Lisäksi lähes jokainen lause viittaa johonkin muuhun tekstiin, josta useimmiten - ainakaan tällä lukijalla - ei ole ajatuksen harmainta haituvaakaan, saati sitten itsekoettua tiedonjyvästä. becketin mallilukija lienee hän itse, tai ehkä James Joyce kävisi sellaiseksi. Suomesta kenties joku iästään kolme tai neljä vuosikymmentä kirjojen lukemiseen ja niistä luennointiin tai kirjoittamiseen, tai kenties molempiin, aikansa hukannut kirjallisuuden professori tai kärkeväsanainen kriitikko voisi huomata monia viittauksia, jotka livahtavat tällaisen itseni näköisen lukijan silmien ohi kuin rikas mies ane-passia hikisessä kädessään vilkuttaen roomalaiskatoliseen taivaaseen.

Echo's Bonesia en suosittele herkkähermoisille tai sellaisille, jotka ajattelevat omaa elämäänsä ja varsinkin kuolemaansa liialla huolella. Muille toki sitäkin enemmän.

Alberto Angela: A Day in the Life of Ancient Rome, joka siis kertoo yhden 'tavallisten roomalaisten', rikkaiden ja köyhien, vapaiden ja orjien, tavallisen roomalaispäivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista vuonna 115, jolloin roomalainen imperiumi oli voimansa tunnossa, 'koko maailman' valtiaana keskellä Pax Romanaa, jota kesti kai vielä senkin jälkeen kolmisensataa vuotta, tosin liukuen vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi, kunnes romahti muutamassa vuodessa kokonaan malliksi tuleville imperiumeille, jotka mallista eivät juuri mitään piitanneet.

Kirjoittaja on oikeassa elämässään juontajana, isänsä Pierron kanssa, kahdessa Italian television tiedeohjelmassa: Superquark ja Ulisse.

Tämän kirjan tilalla etsin tuolta lähikirjastoista oikeastaan John Williamsin kirjaa Augustus, mutta en tähän hätään sitä löytänyt, joten tähän on tyytyminen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän, joka löytyi Suomi Klubin vaatimattomasta kirjastosta Altonan kaupungista, Melbournen länsipuolla. Siellä on myös Juhan esikoisteos silloin tällöin saatavana. Nyt (uudelleen) luvun alla olevalla kirjalla on joitakin erityisiä, mutta hämäriä kosketuskohtia omaan sieluuni, ja siksi, sekä kielen vuoksi tietenkin, sitä lueskelen mielihyvin. Altonan Suomi-talo täyttää syyskuussa 40 vuotta. Talolla on mielenkiintoinen historia ja ulkoakin päin näyttää siltä kuin oikea arkkitehti olisi sen suunnitellut, niin kuin onkin. Talon vihki suomalaisten käyttöön 22.9.1974 Suomen silloinen suurlähettilä Tuure Mentula.

Palautin samalla kuukauden lainassa olleen Yrjö Hosiaisluoman teoksen, Lauri Viljanen, joka täytynee kohtapuoleen ottaa uudelleen lainattavaksi. Opiskelukiireet ovat vähentäneet radikaalisti vuorokautista lukuaikaa.

Ujostellen mainitsen tässä myös neljännen kirjan, jonka taas kerran lainasin oman kylän kirjastosta. Se on Teach Yourself Russian, jonka avulla yritän auttaa itseäni lukemaan Tšehovia ja miksei Dostojevskiäkin tai ehkä jopa Tolstoita tai Gogolia alkukielellä kunhan ennätän, onhan tässä ehkä vielä elämää edessäkin, vaikka onhan sitä jo takanakin riittävästi.

Muuten, viime viikolla palautin latinan oppikirjan samaan Carnegien kirjastoon, ja saan sen ilmeisesti takaisin taas tällä viikolla, ellei joku muu innokkaampi ehdi sitä ottaa. Säännös ovat sellaiset, että lainausten välillä täytyy olla kokonainen viikko odotusaikaa ennen kuin saa kirjan taas omiin odotuksesta kuumiin sormiinsa näpellettäväksi.

Mutta se on, kuten Arvoisa Lukija hyvin arvannee, jo toinen tarina.

Ansioista saatua

Kuva vieressä on ystävällisesti varastettu Antikvaarin sivulta ja palautetaan tietysti heti lähteelleen, kun noin miljoonan vuoden kuluttua internetistä ei enää löydy yhtään viittausta siihen täällä Dionysoksen keväässä. Se kuvaa petroskoilaisen Karjala Autonomisen Nuvostotasavallan kustantamon vuonna 1958 julkaisemia muistelmia, jotka oli muistutellut suomalaissyntyinen vasemmistoaktivisti, Aura Kiiskinen. 

Kuten Lewis Carroll suosittelee Liisan seikkailut ihmemaassa-kirjassaan matemaatikolle sopivalla tarkkuudella, aloitan alusta ja jatkan kunnes tulen tämän tarinan loppuun; sitten lopetan.

Syönkin siis ensin herkullista, melbournelais-venäläisessä Baker in the Rye-leipomossa iki-ihanien venakkojen toimesta tänä aamuna tiiviiksi leivottua borodinski-limppua ja venäläisiä nakkimakkaroita Lyonin sinapin kanssa sekä nautin kapitalistista Coca Colaa niiden kyytipojaksi (lääkärini, Irina Khanina, joka taitaa olla Ukrainasta lähtöisin vaikka on hän opiskellut ja asunut Pietarissakin, on uhkaillut ennenaikaisella poismenolla ja määrännyt minut, helläluonteisen, ja nyt siis entisen, kasvissyöjän syömään lihaa veren rautapitoisuuden kasvattamiseksi, heikohkoista, moraalisista vastalauseistani huolimatta), ja mietiskelen historian hitaasti raahustavassa virrassa, jo edessäni muutaman mutkan takana pyörteiden viemänä kelluvaa, tuntematonta savolais-piikaa, Miina Kiiskistä, ja hänen suhdettaan Leninin kunniamerkkiin (Орден Ленина), joka annettiin ensimmäisenä Komsomolin Totuus-lehdelle (ehkä paremmin tunnettu Suomessakin nimellä Komsomolskaja pravda tasan 83 vuotta sitten, 23.5.1930.

 Mitalin satojentuhansien saajien joukossa on tietysti toinen toistaan ansioituneempiä nimiä sieltä ja täältä, ympäri neukkuyhteisön sosiaaliseen kokeiluun ystävällisesti suhtautuvaa maailmankaikkeutta.

Tässä alla on listasta poimittuina muutamia mitalin saajia, joilla saattaa olla kuuluisuutta Neuvostoliiton todellisuuden ulkopuoleltakin:

Andrei Saharov, Juri Gagarin (ensimmäinen avaruusmies), Valentina Tereškova (avaruuden ensimmäinen nainen), Phạm Tuân (vietnamilainen lentäjä, ensimmäinen aasialainen avaruudessa), Valeri Poljakov (pisimmän avaruuslennon tehnyt avaruusmies), Anastas Mikojan, Nikita Hruštšov, Mikhail Kalašnikov, Lydia Litvjak (II maailmasodan aikainen hävittäjä-ässä, vain kaksi naista on nimetty 'ässiksi' ilmailun historiassa, toinen on Lydian hyvä ystävä nimeltään Jekaterina "Katja" Budanova, jota jostakin syystä ei näy Lenin palkinnon saajana), Sergei Eisenstein, Mikhail Šolohov, Vladislav Tretjak (jääkiekkoilija), Maxim Gorki, Lavrenti Berija, 'idänkaupan isäntä' Nikolai Patolitšev (jota moni suomalainen kauppaministeri ei ehkä mielellään muistele, eivät ole edes tehneet hänestä suomenkielistä Wiki-sivua), Leonid Brežnev, Boris Jeltsin, amerikkalainen öljymiljardööri ja Kekkos-tukija Armand Hammer, Arnold Rüütel, Josip Broz Tito ja Fidel Castro.

 Suomalaisiakin on joukossa: presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto, kaikki samalta kuuliaiselta linjalta valmistuneita. Ja yllämainitun piika Miina Kiiskisen avioton tytär, Kuopion mlk:ssa syntynyt Auroora "Aura" Kiiskinen, joka valittiin kansanedustajaksi neljä kertaa, ensiksi vuonna 1908, osallistui vuoden 1918 tapahtumiin mm. Suomen kansanvaltuuskunnan jäsenenä, pakeni huhtikuussa 1918 Venäjälle ja kirjavien seikkailujen jälkeen kuoli Petroskoissa 1968 suomalaisilta melko huomaamattomasti, mitä ei liene syytä pitää suurena ihmeenä.

 Tästä Auroorasta voisi joku suomalainen kirjailija, vaikkapa nainen, kirjoittaa fiktiivis-faktuaalisen romaani-elämäkerran. Värikästä aineistoa linee vaikka useampaankin romaaniin.

Kääntääkö vai eikö kääntää…

Kuva: Virginia Woolfin esikoisteoksen, The Voyage Out, ensipainoksen kansi vuodelta 1915

Käännöstyö on yleisönpalvelua. Tämähän tietysti on selvä juttu. Mutta yleisöllä ja palvelulla on omat tarpeensa, joita varten käännöstyö tulisi kai tehdä.

Rahan vuoksi ei jotakin Cervantesia, Henry Jamesia, Balzacia, Daniel Defoen vähemmän tunnettuja teoksia, James Joycen hämäräperäisiä suurteoksia tai edes Virginia Woolfin esikoisteosta kannata ruveta suomentamaan. Myyntinumerot tulevat todennäköisesti pysymään leivänansaitsemisrajan kylmemmällä puolella. Siperia, kirjallinenkaan, ei ole koskaan mukava olotila, vaikka Kristina Carlson Maan äärissä mitä sanoisi “Amurinmaasta, onnenmaasta”.

Kieltämättä kirjoja ahmivan lukijan kannalta on kiusallista, että, jos näin ajattelee käännöksistä, niin ajatuksen voi saman tien laajentaa suurempaankin tilaan: miksi yleensä julkaista vähälevikkisiä teoksia ahmijoiden tarpeisiin, sanotaan vaikka runoutta, aforismeja tai ‘parempaa’ kirjallisuutta. Myyntiluvut kaikkien näiden osalta masentavat jopa kirjallisuuden rakkauteen hurahtaneen, luomattoman tavislukija, ammatikseen maailmojaluovista kirjailijoista puhumattakaan. Mutta tätä en tietenkään kysele.

(Muuten, asian sivusta, eikö ole merkillinen juttu, että sanalle ‘kirjailija’ ei ole anglosaksisessa maailmassa hyvää vastinetta, vaikka suurin osa maailmalla luodusta kirjallisuudesta kirjoitetaan aluksi juuri englannin kielellä. Sekä ‘writer’ että ‘author’ kuulostavat ‘kirjailijaan’ verrattuna jotenkin vähäisemmiltä; niin kuin mämmi tai hernesoppa ilman ilmavaivoja, tai vappusima rusinoilla mutta ilman koskenkorvan puraisua.)

Kääntämiskysymys tulisikin ehkä jakaa pienempiin siivuihin näin: Miksi kääntää englannin kielellä kirjoittavia romaanikirjailijoita?

Nimittäin (erityisesti)nuorista suomalaisista aikuisista se osa, joka tällaista kirjallisuutta lukee, kykenee lukemaan englanninkielisiä teoksia niiden alkukielellä. Tästä syystä myös tyrkyllä olevia kääntäjiä – ja todennäköisesti kustantajille tyrkytettyjä käännöksiä – on ylen määrin enemmän kuin muista kielistä käännettyjä teoksia.

Tilanne vahvistaa entisestään vahvaa englanninkielisen kulttuurin asemaa muidenkielisten kulttuurien kustannuksella. Muiden kielialueiden kirjallisuudella ei ole samanlaista luonnollista, suomenkielistä lukijalaumaa.

Englanninkielisen kirjallisuuden – sekä uuden että vanhan – voisi aivan hyvin julkaista reaaliajassa sellaisenaan.

Aluksi ehkä ostajien määrä vähenisi suomennettuun verrattuna; pitkällä tahtäyksellä englantia taitamaton lukijajoukko häviää joka tapauksessa (internetiähän ei voi käyttää, jos ei osaa englantia) ja kääntäminen tulee näin  luonnollista tietä vuosi vuodelta tarpeettomammaksi. Nyt englanninkieliseen käännöstyöhön upotettuja varoja voisi suunnata muihin kieliin; tietysti muihin eurooppalaisiin kieliin ja vielä eksoottisempiinkin, kuten aasialaisiin kieliin. Se olisi sikälikin sopivaa, että 21. vuosisata tullee olemaan Aasian aikaa, niin kuin 19. oli eurooppalaisten kolonialistien ja 20. amerikkalaisten kulta-aikaa.

Osaa kirjallisuudesta – sanotaan vaikkapa Joycen Finnegans Waken kaltaisia teoksia – ei edes voida kääntää suomeksi. Sivullisesta tuntuu järjettömältä keksiä väkisin suomenkieleen uutta kerrankäytettävää sanastoa (tarkoitan tässä todellisia hapax legomenon-sanoja, joita Joycen teokset vilisevät alkukielellä), jota kukaan lukijoista ei ymmärrä yhtään sen kummemmin kuin alkuperäisiä ‘englanninkielisiä’ termejä.

Jotenkin tekopyhyydeltä näyttää sellainen julkaisutarve, joka käännättää ns. klassikkoja uudelleen englannista juuri sen jälkeen, kun ne ovat vapautuneet copyrightin seitsemänkymmenvuotisesta pannasta. Ostaja ehkä ihmettelee myös, miksi näin vapautunut teos ei ole merkittävästi halvempi kuin uudemmat kirjat. Mutta se on ehkä jo toinen juttu.

Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Kirja joka muutti elämääni

MM. Kirjailijan Häiriöklinikalla puhutaan kirjoista, jotka muuttivat elämää. Tästä on puhuttu ennenkin Blogistanissa. Olen itsekin siitä kirjoitellut lastun joskus Isonvihan tai Nuijasodan aikoihin otsikolla Kirja, joka muutti elämääni

Vuosi 2011 on jo vähän pidemmällä

Kuva: Hanhensulan työhuoneen käsikirjaston vasenta laitaa syksyn alussa 2011

Blogi on jäänyt ohitusraiteelle odottamaan muiden kiireiden loppumista. Arvoisan Lukijan ei tarvitse luulla, että tämä loppuisi tähän; kirjoittaminen vaatii ajan lisäksi motivaation, jota ei aina ole.

Kuvan kirjoja on lueskeltu ahkerasti tämän vuoden aluksi. Lukemisen pääteemoja on ollut kaksi: postmodernismi tai poststrukturalismi (miten vain haluamme kutsua tätä nykyistä kirjallisuusvaihetta länsimailla) ja kritiikin teoria. Molemmista on vuosikymmeniä julkaistu toinen toistaan ratkiriemukkaampia vuodatuksia, joiden parissa ei illalla tarvitse pelätä unettomuutta.

Kolmantena kesän ja alkusyksyn teemana ovat olleet 1700- ja 1800-luvun kirjat alkaen Tristan Shandystä, Robinson Crusoen kautta 1800-luvun vahvoihin naisiin ja Dickensiin. Tosin Jane Austen taisi kirjoittaa ensimmäiset tarinansa jo 1700-luvun lopussa, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin nousun aikoihin, mutta George Eliot on vankasti 1800-luvun poliittisen heräämisen ajoilta. Nämä kirjat eivät valitettavasti näy käsikirjastossa, osaksi ovat tuolla 'pääkirjaston' puolella ja osaksi bitteinä HP:n sisuksissa.

1700- ja 1800-luvut ovat kai keskiluokkaisen, hillittömän harmin leimaamaa vallankumousta.

Eurooppaa innokkaasti rakentavaa keskiluokkaa harmitti hillittömästi oma osansa ja se vaati itselleen enemmän kuin yhteisen uskonnon lupaaman taivasosan, joka Ilmestyskirjan mukaan tuntui enemmänkin lottovoitolta kuin varsinaiselta palkkiolta: Armon lottovoiton kai saa vain 144,000 (Ilm. 7:4) sinettiotsaista, Tulitaivaan, Empyreumin, ikuisuuteen halajavaa Israelin sukukuntalaista, ja monet senaikaiset henkilöt osasivat jo laskea.

Taivasosan sijasta vaaditiinkin palkkiota siitä, että keskiluokka oli senaikaisessa nykyhetkessä olemassa ja rakentamassa yläluokan tyhjäntoimittajien lisäksi itselleen taivasta tänne maan päälle - tai ainakin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa; ja jotakin kouraantuntuvaa, lähinnä kai rahaa, tavaraa ja vaikutusvaltaa oltiinhan tultu kapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa henkiset arvot - jopa oma sielu - kaupattiin Mammonalle.

Austen, Dickens ja Eliot katsovat ongelmaa eri tahoilta. Austen naisen asemaa ja siihen liittyen omaisuutta, Dickens lasten kohtelua ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, Eliot yhteiskunnallista tasa-arvoa ja tietysti naisten asemaa naisten osalta kriittisemmin kuin Austen. Brontën sisarukset romantis-goottilaisine tarinoineen maistuvat edelleen omassa miehenmielessäni liiaksi chiclitin makuisilta, joten niihin ei aivan helposti tule uudelleen tartuttua.

Austenin Mansfield Park (suomeksi Kasvattitytön tarina, suom. A. R. Koskimies, Karisto, 1954) ja Emma (suom. Aune Brotherus, WSOY 1951) tulisi lukea peräkkäin. Ensimmäisen Fanny ja toisen Emma ovat Austenin ihmisluonnon (human condition) kritiikissä henkevyyden eri ääripäissä: molemmat humanistisia älypäitä, Fanny syrjäänvetäytyjä ja Emma aktiivinen toisten asioihin sotkeutuja. Moraalina näissä tarinoissa saattaisi olla se, että oikean immeisen tulisi ajelehtia jostakin näiden kahden naisen välimaastossa.

Dickenshän on rahantunteva satiirikko, jonka henkilöhahmot on kaiverrettu oiviksi stereotyypeiksi. Ajatellaan vaikka hänen juutalaisiaan: Fagania Oliver Twistissä tai tämän anteeksipyyntöä, Riah'ia, Our Mutual Friend'issä (lienee vielä suomentamatta?). Kirjat ovat teemoiltaan vähän samanlaisia, tosin Twist on vielä lapsellisen sinisilmäinen tarina verrattuna tähän Yhteiseen ystäväämme - Dickensin viimeiseksi jäänyt romaani, jossa näkyy lopputuotannon (Dombey ja poika-romaanista alkaen) tummuus ja satiiria peittelevä sosiaalinen kritiikki.

Dickens oli ensimmäinen kirjallinen supersankari, jo omassa ajassaan eikä vain jälkimaailmalle niin kuin kävi mm. Kafkalle. Onko Dickens kaikkien aikojen tärkein romaanikirjailija, tärkeämpi kuin Dostojevski, Tolstoi, Austen, Roth, Bellow? Kukapa senkin tietää.

Eliotin kirjat ovat jokaisella lukukerralla parempia ja parempia, Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski, 1966) taitaa olla hänen arvostetuin kirjansa vaikka Silas Marner (Silas Marner, Raveloen kankuri, suom. Ferd. Ahlman, 1869 tai Kankuri ja hänen aarteensa, suom. Väinö Siikaniemi, 1925) saattaa olla tätä parempi romaani (mielipiteethän ovat aina kritisoitavissa).

Yllä olevassa kuvassa näkyvistä kirjoista voisi mainita sen verran, että Italo Calvino ja Umberto Eco ovat nautittavinta lukemista ja kritiikin teoria, vaikkakin kovin mielenkiintoista, kuitenkin periaatteessa pettymys. Jotenkin samanlainen tunne kuin sosiaalisesti kantaaottavan kirjan viimeinen luku, josta jää aina pahanlainen maku lukijansuuhun, itsestäänselviä kliseitä toisteleva paatoksellinen maailmanparannus ei ota istuakseen luettavaksi vaikka sitä yritettäisiin kovalla voimalla istuttaa.

Vielä erikseen mainittakoon Mario Vargas Llosan Aunt Julia and the Scriptwriter (Julia-täti ja käsikirjoittaja, suom. Sulamit Hirvas. Otava, 1992), joka on viimeisimmän Nobel-kirjailijan nyrkinisku päin Gabriel García Márquezin pläsiä. Nämä kirjalliset jättiläisethän kävivät jonkin kulttuurifestivaalin eteisaulassa samaan aiheeseen liittyvän oikeankin nyrkkitappelun, jossa kai triangelin kulmina olivat nämä kaksi kirjailijaa ja Vargas Llosan vaimo, huhutaan ilkeämielisesti - ja varmasti aivan ilman päätä tai häntää, vaikka onhan siitä mustasilmäinen kuva jonkin meksikkolaislehden arkistossa ja muuallakin.

Ja siitä tulikin mieleen, kun tämä viimeinen kappale tässä alkaa, että kirjallisuudenkin suhteen ihminen on mitä syö. Paskan jauhanta hukkaa arvokasta elämänaikaa ja likaa sielua niin, että liasta on ajankin kanssa vaikea päästä eroon, nuorena tätä ei tule edes ajatelleeksi ja jonkun viisaamman ohjaus siinä vaiheessa saattaa olla tulevalle elämälle ensiarvoinen asia. Siksi kirjallisuuden opetuksen tulisi olla innokasta ja laadukasta, sehän tietysti on tärkein oppiaine koulussa.

Ihastuttava e-kustantaja Pottereille

Kuva, Pottermore

Kirjailija J.K. Rowling, joka on ulkoapäin katseltuna kuin eteerisenihastuttava runoilija (muistikuvistani koottuna jotenkin viuhkalaulaja Eila Kivikk'ahon, Virginia Woolfin ja yhden entisen englanninkielen opettajani oloinen), on päättänyt kustantaa ja julkaista itse Harry Potter-e-kirjat. Ja mikäpä siinä, turhaa maksaa välikäsille työstä, jota näiden ei edes tarvitse tehdä.

Paperikirjojen omakustantaminen on tietysti vaikeampaa ja työläänpää, vaikka kustannustoimittamisesta onkin kai luovuttu nykyaikaisissa kustantamoissa. Kirjan saattaminen painoon ja jälleenmyyjille vaatinee liikaa työtä omakustantajalta (muutaman runokirjan levittäminen niille, enintään noin 200 runojen lukijalle, jotka runokirjoja osatavat normaalisti, ei ehkä ole liian suuri työ yhdelle ihmiselle).

Rowling piti e-kustantamisoikeudet itsellään luovuttaessaan kirjojansa kustantajalleen, Bloomsburylle. Viisas nainen, ei ihme, että loi mieltäkutkuttavan, lähesuskottavan ja hyvin myyvän kirjamaailman myös. Kaikki Harry Potterit tulevat siis lopulta lähinpään tietokoneeseesi sähköisessä muodossa.

Potter-e-kirjoja ei suojata kopiointien estämiseksi, suojaushan ei kopiointia edes estä. Sen sijaan jokainen myyty kirja pystytään tunnistamaan jälkeenpäin sähköisen leimansa avulla.

Kirjojen markkinointiin ja 'Potter-tulenkantamiseen' on perusteilla uusi WEB-site, Pottermore, joka avattaneen joskus lokakuussa tänä vuonna.

Varhaiset kurjet

Kuva: Tšingiz Aitmatov

Viime aikojen uutiset Kirgisian suunnalta eivät ehkä Arvoisasta Lukijasta koreilta kuulosta. Entiset neukkuveljet - kirgiisit ja uzbekit - uhittelevat toisilleen ja 400,ooo uzbekia on joutunut pois kirgiisien jaloista ja paennut jonkin joen yli ja varmaan neukkuajoilta paikalle vahingossa jääneen piikkilanka-aidan läpi Uzbekistanin puolelle.

Surullinen tarina herätti joitakin vahingossa eläviksi jääneitä ja Godot'n odotuksen unessa uinuvia aivosoluja sen verran, että aloin muistella Tšingiz Aitmatovia ja tämän novellikokoelmaa Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1976).

Ja hetikohta sivulta 27, niminovellista Varhaiset kurjet, löytyi tällainen vähämerkityksellinen pätkä neukkuaikaista kansojenystävyyttä:

"...
Jätettyään rattaat tutun teehuoneenpitäjän valvontaan isä vei hänet torille. Aluksi he tervehtivät isän ystäviä - täkäläisiä uzbekkeja. 'Assalam aleikum! Tämä on minun vanhin poikani!' Bekbai esitteli poikansa. Uzbekit tervehtivät Sultanmuratia nousten seisaalleen ja painaen kätensä rintaa vasten. 'Kohteliasta väkeä!' isä sanoi tyytyväisenä. 'Uzbekki ei katso ikään, hän on aina kunnioittava...'
..."

Siinä siis neljätoistavuotias kirgiisipoika käy hevosmies-isänsä siivellä ensivisiitillään kaupungissa, Dzambulissa, joka on nykyisen Kazakstanin puolella lähellä nykyisen Kirgisian rajaa eikä kovin kaukana edes nykyisestä Uzbekistanin rajasta. Kuutisenkymmentä kilometriä Dzambulin kaupungista (nykyisin kai Taraz) lounaaseen, päivänmatkan päässä parihevosten vetämillä kärryillä kulkien, on Kirgisian puolella Kirovin piirikunnassa kylä nimeltä Sheker, josta Tšingiz Aitmatov ja oletettavasti myös tämä novellin päähenkilö Sultanmurat ovat kotoisin.

Aitmatovin haikean optimistisia varhaisnovelleja lukiessa ymmärtää aina paremmin ja paremmin niitä köyhyyden kiristyksessä itkeätihrustavia venäläis-mummoja ja -pappoja, jotka hämmästelevät valtakuntansa outoa lahoamista ja hajoamista ilman sanottavaa varotusta ja nykyvenäläisten ja muidenkin neukkuajan ystävien, nykyisten öljymiljardöörien, suihkukoneita, loistoristeilijöitä, piiskannotkeita vaaleaverikkötyttöystäviä ja potkupalloklubeja. Ihmettelevät kai myös mielessään, että mihinkähän mahtoivat joutua isien ja äitien taistelemat solidaarisuus, ystävyys, avunanto ja yhteinen kansalaisomaisuus. Ja koko elämäkin, kai.

Tai näin ainakin jotenkin luulisin, mutta asiasta en ole mitenkään varma.

Lukulistaa 2010: Loppiaisesta tammikuun loppuun

Kuva Hanhensulka: Lukemista vuoden 2010 aluksi

Viime vuoden puolella tilasin ABC:n (paikallinen YLE) kirjakaupasta ohjelmasarjan Civilisation, A Personal View by Lord Clark, jota olin käynyt siellä kuolaamassa muutaman kerran pitkin kevättä ja alkukesää.

Valitettavasti joku vietävän DVD:n kerääjä oli selkäni takana kaapannut valmiiksi kuolaamani viimeisen kappaleen joten jouduin sen sitten erikseen itselleni tilaamaan. Ja heti kohta kolmen ja puolen viikon odottamisen jälkeen se tulikin. Kolmetoistaosainen sarja maksoi 79.99 taalaa eri vähän alle 60 euroa nykyisellä kohtuuttoman huonolla euron kurssilla laskettuna.

Tuo 'Lord Clark' on itse asiassa nyt jo manan majoille siirtynyt kulttuurikommentaattori Kenneth Clark, josta joku Miranda Carter (The Daily Telegraph, 28.6.2003) sanoo DVD-laatikossa olleen Viewing Notes-kirjasen mukaan näin:

"Kenneth Clark believed that the most vital thing about art was the sheer electric shock one could get from seeing a fantastic work, and that that experience was open to anyone...we could do with another like him."

Eli suomeksi jotenkin, että KC oli saanut taiteesta sähköiskun ja väitti, että kuka tahansa muukin voisi sellaisen saada. Tai jotakin sen suuntaista.

Joka tapauksessa muistan hyvin, että katselin tämän sarjan YLE:llä, joskus kivikaudella, ehkä siinä 60-luvun loppupään paikkeilla, sarja valmistui 1967, ja vaikka en silloisesta, olisiko ollut valkoisesta Salora-tv:stäni saanutkaan sähköiskua, niin ohjelma jäi siinä määrin muistiin, että se oli siis pakko tilata ja katsella uudestaan. Toistaiseksi olen ehtinyt ihastella vain neljä ensimmäistä osaa ja muut tulee ehkä ihasteltua vielä ennen tämän tammikuun loppua.

Suuressa viisaudessaan BBC:n kuvaajat olivat kuvanneet ohjelman filmille (35 milliselle eikä silloin yleisesti käytetylle 16 milliselle), jota voidaan näyttää nykyisillä isoilla kuvaruudullakin niin, että resoluutio näyttää siltä kuin oikeaa elokuvaa katselisi.

Tuossa kuvan kirjakasassa on sekä DVD-laatikko, Civilisation, että vähän alempana sen perusteella julkaistu komea ja monivärinen Länsimäinen perintömme (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1969, suom. Heidi Järvenpää). Kirjan suomalainen nimi on melko epäonnistunut, vaikka käännöstä muuten lueskelee mielellään. Minulla on myös kirjastossa pehmytkantinen englanninkielinen versio, nimi on tietysti Civilisation (Penguin Books, 1985).

Kirjakuvassa pitäisi näkyä ainakin:

Lasse Koskela, Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja, Johdatus kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin (Tietolipas 150, SKS, 2000, 2. painos). Kirja on muuten melko hyvä (oppikirja siis), paitsi että siinä on huonohko indeksi, mikä tietysti ottaa päähän silloin kun sieltä yrittää jälkeen päin etsiä jotakin. Tällä kertaa etsin kirjan käsiini kirjahyllystä lähinnä juuri lukemani Richards'in Principles of Literary Criticism-kirjan vuoksi ja myös etsiäkseni suomalaisia käsityksiä postmodernin kirjallisuuden alkuajoista.

Anton Chehov: Plays. Tämä oli esillä jo viime vuoden luku-urakassa. Nyt, viimeisen viikon aikana, olen lueskellut yhden näytelmän illassa. Tšehovin näytelmien lukeminen ei ole sellaista pitkänpiimän juontia kuin näytelmien lukemienn yleensä. Kokemus on vähän samanlainen kuin lukisi tiukasti postmodernia tekstiä, jossa henkilöhahmoja ja tapahtumia katsellaan ulkoapäin juurikaan (tekstillä) näitä syventämättä. Tšehovin tekstit ovat kuitenkin niin sujuvia, että niitä lueskelee mielihyvin. Ensilukemalla näytelmät vaikuttavat melko köykäisiltä, ja komedioiksihan niitä kai voisi kutsuakin, vaikka hän itse taisi nimitellä niitä draamoiksi. Mutta syventymällä niihin enemmän, niin näkee syvemmälle, pohjaan saakka, jos viitsii katsella. Ei ihme, että ovat sata vuotta ensiesitysten jälkeenkin vielä suosiossa täysin vieraissa yhteiskunnissa ja oudoilla kielillä. Näistä useimmat kai kirjoitettiin Moskovan taideteatterille, jonka johdossa oli silloin Konstantin Stanislavski.

Anatoli Rybakov: Chidren of Arbat (Hutchinson, 1988). Tämä ostos oli syy siihen, että huomasin Arbatin lapsia näytettävän YLE Teemalla, valitettavasti sarjaa ei voi täältä ulkomailta seurata Teeman eikä Areenan saitilta, vaikka sieltä Suomesta sen voi kyllä tehdä. Kirja on paksu, 685 sivua, koska kaikki kolme osaa ovat samoissa kansissa.

Naomi Epel: Writers Dreaming (Bookman Press, 1993). Kirjaa varten on haasteteltu 26 kirjailijaa, jotka kertoilevat unistaan ja niiden vaikutuksesta kirjoittamiseensa yleensä ja erityisesti tiettyjen kirjojen valmistumiseen. Mukana ovat mm. Isabel Allende, Stephen King ja Elmore Leonard.

Nevil Shute: Round The Bend (PAN Books, 1951). Shute on "australialainen" kirjailija siinä mielessä, että sotien jälkeen hän osti maata ja rakensi komean talon Australiaan ja asettui tänne asumaankin aina kuolemaansa saakka. Aikanaan Shute oli suosittu kirjailija. Hänen kirjansa eivät vaadi kovin paljoa ajatustyötä, jonkinlainen ajatuksiltaan laiskan miehen Graham Greene siis. Tämä nimenomainen kirja kertoo ilmailun alkuajoista Lähi-Idässä, joten sillä on näin ollen enemmän kuin vain vähäinen kosketus omaankin pikku maailmaani.

Nevil Shute on ehkä parhaiten tunnettu kirjastaan On The Beach, tai oikeammin sanottuna samannimisestä, kovin sentimentaalisesta elokuvasta (ohjaus Stanley Kramer), jossa kuolivat ydinsaasteen aiheuttamaan sairauteen sekä Ava Gardner että Gregory Peck ja ennen heitä kaikki muut maailman ihmiset. Suomeksi kirja ja elokuva taisivat olla nimeltään Viimeisellä rannalla (suom. Eija Palsbo, 1958).

Eero Pakarinen: Lentosirkus Pilvien Huimapäät (Karisto, 1977). Kaivoin tämän esille kirjahyllystä, kun aloin lukea tuota Shuten kirjaa. Se alkaa kertomuksella englantilaisesta lentosirkustouhusta. Suomalaiset eivät olleet niissä asioissa yhtään muita eurooppalaisia jäljessä ja tämä lentomestari evp. Pakarisen muistelukirja sen oikein hyvin todistaakin. Monia siinä esiintyviä henkilöitä, Pakarinen mukaanlukien, tunsin henkilökohtaisestikin ja räkänenäisenä resupekkana kävin heitä muutaman kerran vahtaamassa myös Jämin lentokentän reunalla ja katsomassa sitä jäkäläristillä merkittyä paikkaa, johon Viktor Andro, ensimmäinen 'lepakkopuvussa' hypännyt suomalainen, putosi ja kuoli pukuineen, joka oli estänyt laskuvarjon aukaisukahvan käytön huonon suunnittelun vuoksi. Tämä kirjan lukeminen sujuu parhaiten armottoman kovilta ilmailunharrastajilta.

Susan Sontag: At The Same Time, Essays & Speeches (Farrar Straus Giroux, 2007). Sontag kuoli vuonna 2004 ja tämä essee- ja puhekokoelma julkaistiin kuoleman jälkeen hänen poikansa, David Rieff'in luvalla. Rieff on kirjoittanut kirjan alkusanat. Tämä on yksi niistä kirjoista, joista voi käyttää englanninkielen sanaa 'inspiring'. Sanaa käytetään tietysti kaikenlaisesta roskasta, jopa romanttisista jutuista, joita lukevat ehkä sadattuhannet lukijat. Ja hyvä että lukevat. Sontag aloitti Nadine Gordimer -luentonsa (Johannesburgissa vuonna 2004) At the Same Time: The Novelist and Moral Reasoning (kirjan sivulta 210) lainaamalla tohtori (samuel) Johnsonia tähän tapaan:

"The chief glory of every people arises from its authors."

Eli suomeksi jotenkin, että kansa saa sellaiset kirjailijat kuin ansaitsee ja päinvastoin. Johnson sanoi jotakin lähes joka asiasta, mutta tässä tapauksessa, erityisesti tuota englanninkielistä tekstiä ajatellen, hän saattoi osua naulankantaan. Tai johonkin.

Susan Sontag: In America, a novel (Farrar Straus Giroux, 2000). Tätä tankkaan vieläkin hiki hatussa.

Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuustutkimuksen peruskäsitteitä (Tietolipas 174, SKS, 2003). Tämä on ollut nyt lukulistalla, kun olen ilokseni kertaillut sitä, mitä Susanna Suomela sanoo Teemasta ja sen tutkimuksesta (s. 141). Teemaan liittyvästä topos-käsitteestä hän sanoo mm., että:

"Topokset ovat eäänlaista kirjallista varastotavaraa; kokoelma vuosisatojen kuluessa osittain jo kliseiksi muuttuneita retorisia formuloita, kuvia, metaforia ja allegorisia sanontoja."

Että sellainen on kirjallisuuden topos (englanninkielessä monikkomuoto on topoi, suomessa se taitaa olla topokset).

Clive James: From The Land Of Shadows (Picador, 1983). Taas yksi kokoelma kulttuurikommentaattori Jamesin loppumattomasta esseemyllystä, joka taitaa olla jo Sampoakin tuottavampi. Tosin Sampo taisi pudota veteen ennen kuin tuotti yhtään mitään ja silti sitä vieläkin muistellaan.

Sen pituinen ja sitä rataa.

Lukulistaa 2009: Lokakuulta loppiaiseen

Kuva: Hanhensulka, lukemista loppuvuonna 2009

Olen ehkä maininnut aikaisemminkin, että ostan kirjani nykyisin lähinnä käytettyinä käymällä lähes joka lauantai Melbournen Federation Square'llä, jonka Ian Potter -talossa on useita täytenä notkuvia pöydällisiä toinen toistaan parempia kirjoja.

Uusiakin kirjoja tulee ostettua, Suomessa käydessä luonnollisesti ja joskus jopa tilaamalla suomalaisista verkkokaupoista, mutta myös Australiassa. Puolisolle täytyy tietysti ostaa jokainen julkaistu Mankell ja Larson ja sen sellaiset ja itse yritän pysyä ajantasalla australialaisen kirjallisuuden suhteen. Mutta uudet kirjat ovat julmetun kalliita ja ostopäätöstä täytyy harkita hyvin tarkkaan. Loput täytyy lukea kirjaston hyllyltä, vaikka katkeralta se tuntuukin, kun mieluimmin pistäisi luetun kirjan takaisin omaan hyllyynsä.

Viime lauantaina ostin yhden kirjan (joka on puolison nimenomaisesta määräyksestä kirjaostosten ehdoton yläraja), jonka tietysti unohdin tuosta oheisesta kuvasta, koska luen sitä parhaillaan. Kirja on kirjallisuuskritiikin 'klassikko', jonka 'jokainen' englantia puhuva kirjojen rakastaja tuntee ainakin nimeltä: I.A. Richards'in 20-luvulla kirjoittama Principles of Literary Criticism.

Näin kirjan jo muutamia viikkoja sitten, mutta käyttämällä tärkeysjärjestyksen periaatetta sen vuoro tuli vasta tällä viikolla, hinta oli kahdeksan taalaa (noin 5.5 euroa), joten kohtuullisella hinnalla sen sai itselleen lunastetuksi. Etukirjaimet I ja A tuossa nimessä tarkoittavat Ivor Armstrong, mutta joka paikassa hänet näytetään tuntevan vain I.A.:na.

Kuva: Hanhensulka, Lorna M.M. Mitchell'in Ex Libris

Ostamani kirja oli 12. painos vuodelta 1950, hyväkuntoinen, eikä siinä ollut kovinkaan montaa kynänjälkeä (valitettavasti, niitä on joskus mukava lueskella).

Sen sijaan oheisessa kuvassa näkyvä Ex Libris nimelle Lorna M.M. Mitchell oli liimattu etukannen takapuolelle. Nopea internet-etsintä ei paljon lisätietoja tarjonnut. Pari mahdollisuutta oli tarjolla, toinen oli opiskellut kirjallisuutta Englannissa 1930-luvun lopulla, toinen syntynyt 1928 ja työskennellyt jossakin vaiheessa jollakin aboriginaaliasemalla mahdollisesti lääkärinä. Mutta nämä ovat tietysti spekulaatioita, kuolleesta henkilöstä lienee kysymys, niin kuin usein on käytettyjen kirjojen entisisten omistajien osalta asioiden laita.

Ajatus kuolleen henkilön kirjasta on sekä jotenkin mukavalla tavalla häiritsevä että lohduttava myös. Osoittaahan se, että joku muukin henkilö on pitänyt kirjasta jopa kuolemaansa saakka. Tosin kirja on saattanut maata unohdettuna jollakin pölyisellä hyllyllä, mutta sitä parempi sitten, että saa lopulta lukijan niin kuin kirjan kuin kirjan kuuluukin saada.

Kuvassa pitäisi näkyä:

W.J. Peasley: The Last of the Nomads, tarina kahdesta aboriginaalista nimeltä Warri ja Yatungka, viimeiset mandildjara-heimon edustajat, jotka elelivät erämaissa jossakin Länsi-Australian osavaltion Western Gibson Desert-aavikkoalueella heimon ikiaikaisella kivikauden tavalla kunnes kuolivat joskus 1970-luvulla. Heidän mukanaan kuoli aboriginaalien koko elämänmuoto.

Nykyisin 'alkuperäisissä' oloissa elävät abot asuvat vaatimattomissa taloissa ja vain silloin tällöin erämaan armoilla. Elämänmuoto on loppunut, mutta aboriginaalit itse tai näiden 'puolestapuhujat', ne siis, jotka yrittävät pitää alkuasukkaat näiden omilla alkuperäisillä asuinalueilla ja samassa kivikautisessa tilassa kuin ennenkin eivät sitä vielä näytä hevillä uskovan. Nykyisin alkuperäinen taide, tanssit, laulut jne, ovat lähinnä turisteja varten.

Edellinen Australian kenraalikuvernööri (kuningatar Elisabethin edustaja maan päällä) joutui vaikeuksiin sanoessaa lähtöhaastattelussaan, että suurin osa aboriginaaleista elää tavallisina modernin yhteisön jäseninä. Näin onkin, noin 350,000 aboriginaalia kaikkiaan noin 500,000:sta on niin kuin kuka tahansa australialainen, jonka etnistä alkuperää on mahdoton tunnistaa ellei asiaa kysy. Missä määrin heidän atavistinen sielunsa kaipaa takaisin erämaiden yksinkertaisiin ja koviin oloihin ei ole minun tiedossani.

Peter V. Jones (toim.): The World of Athens, (Open University Set Book vuodelta 1984) kertoo antiikin Ateenasta kaiken tietämisen arvoisen. Siinä on 405 tiheään präntättyä sivua, joten kahlaamista riittää. Onneksi sitä voi lueskella epäjärjestyksessä. Vielä on paljon luettavaa.

Grahame Clark: The Stone Age Hunters (Library of the Early Civilization vuodelta 1967). Sivulla 126 kirjoitetaan näin Uuden Guinean aboriginaaliasutuksesta:

"None of these peoples have contributed to the main line of human history except in the most marginal way and, with the hindsight of history, we might be tempted to dismiss them as of little consequence. Yet it would be wrong and unpardonably arrogant to think of themas peoples who might as well not have existed..."

Täällä entisten siirtomaaherrojen jälkeläisten maassa tämä liippaa jotenkin läheltä suomalaisuuttakin, tai vielä lähempää saamelaisuutta ehkä, niin läheltä, että yht'äkkiä tuntee kohtalonyhteyttä tuntemattomien guinealaisten alkuasukasheimojen tuntemattomien jäsenten kanssa. Kirja on muuten täynnä mielenkiintoisia kuvia ja piirroksia kivikauden asutuksista, esineistä jne. "Hyvin mielenkiintoista" kuten puoliso sanoi hymyssä suin nähtyään sen kertaisen saaliini Federation Squaren kirjapöydiltä.

Jean-Paul Sartre: The Age of Reason, Penguin Classics 2009. Niin kuin vuosiluvusta käy ilmi, tämä ei ole käytettynä ostettu, onpahan muuten vain tarpeeksi halpa, alennushintaan 9.99 taalaa Borders-kirjakaupasta. Kirja kertoo pariisilaisesta filosofian opettajasta, jolla on hyvin ranskalainen ongelma. Hän nimittäin yrittää saada kerättyä 4000 frangia toisen maailmansodan alla rakastajatterensa aborttia varten.

Italo Calvino: Invisible Cities, Picador 1974, on 'tarina' Marco Polosta, kaupungeista ja Kublai Khanista, vaikka kertookin itse asiassa salaa pelkästään yhdestä kaupungista, maailman tärkeimmästä kylläkin, eli Venetsiasta.

David Lodge: Consciousness and the Novel, Penguin Books, 2003. Lähtökohdaksi kirjalle on ajatus siitä, että meidän tietoisuutemme 'itsestä', tai 'minusta' ehkä, muodostuu jatkuvasti päivittyvästä oman elämän narratiivista, kertomuksesta, jossa saattaa olla jotakin omaa, jotakin varastettua, ehkä vähän sinistä, jotakin uutta, jotakin vanhaa. Mutta ennen kaikkea itsen narratiivin sydämenä on oma sisäinen elämä, koko rikkaudessaan: draamassaan, komiikassaan ja tragadiassaan, joka on vain meidän itsemme tiedossa. Ja kaikesta tästä tajuamme olevamme me itse. 'A consistent illusion of life' kuten Lodge sanoo puhuessaan Philip Roth'in luomasta romaanihenkilöstä 'David Kepesh'.

Lodge ottaa kirjassaan loogisen seuraavan askeleen ja todistaa, että (länsimainen) romaanitaide on itseasiassa kirjoitettu tämän saman ajatuksen, ihmisen sisäisen minä-tarinan kartoitukseksi.

Jotkut kirjailijat antavat kirjalliselle 'itselleen' oman 'elämän ja henkilöllisyyden': ajattele vaikkapa Philip Roth'in Nathan Zuckermania tai J. M. Coetzee'n Elizabeth Costelloa ja monia muita kirjallisia alter egoja. Useimmilla kirjailijoilla nimi vaihtuu kirjasta toiseen, niin kuin 'Woody Allen'-henkilö Woody Allenin filmeissä. (Omasta kirjastostani löytyy myös Lodgen The Art of Finction, Penguin Books, 1992.)

William Shakespeare: The Sonets, Avenel Books, 1980. Sonetit numerosta I alkaen numeroon CLIV

Clive James: The Meaning of Recognition, New Esseys 2001-2005, Picador, 2006. Kirja on omistettu Ian McEwanille ja mottona on Robert Musil'in: "No fixed idea except to avoid fixed ideas" (suomeksi kai jotenkin, että 'ei fiksattuja ajatuksia paitsi fiksattujen ajatusten välttäminen'.

Clive James: Falling Towards England, Unreliable Memoirs II, 1985. Clive James on yksi Australian kulttuurielämän pienuutta pakoon Eurooppaan ja Amerikkaan lähteneistä australialaisista. Tehtyään Englannissa näkyvän televisiouran ja riittävästi mammonaa hän taitaa nykyisin asustella New Yorkin Manhattanilla.

Harry Mount: Amo, Amas, Amat... and All That, How to Become a Latin Lover, Short Books, 2006.

Siitä lähtien, kun en oppinut Exercitia Latinan avulla sujuvaa latinan kieltä, olen aina haikean kateellisena ajatellut, että latinaa olisi kyllä mukava oppia. Onhan Suomen koululaitoksen vanhin opetusaine juuri latinan kieli, sitä on opiskeltu suomalaisissakin kouluissa jo yli 700 vuoden ajan, joten perinteitä sujuvan latinan taitamiselle olisi kovinkin olemassa.

Tässä vain meidän kesken, Arvoisa Lukija, voin sanoa, että olen myös jotenkin kateellinen Kemppisen tekemistä hienoista Catullus-käännöksistä, mutta tästä ei tarvitse sen enempää suutaan aukoa, tunnistettu kateushan veisi kai kalatkin vedestä (mitä se sitten tarkoittaakin).

Ostin siis tämän Amo, Amas, Amat... and all that -kirjan salaisena aikomuksena oppia lisää latinaa, saa nähdä kuinka käy, alku ei ole lupaavaa. Vaikka olenkin kyllä jo uudestaan oppinut että tuo amo, amas, amat on amare verbin yksikön preesenssin taivutusta minän, sinän ja hänen osalta. Ja lisäksi, että "horas non numero nisi serenas" tarkoittaa "en laske tunteja elleivät ole ihania", jonka sanonkin sitten aikanaan kuolinvuoteellani, jos muistan. Joten latinin oppiminen taitaa olla yhtä hyödyllistä kuin silloin aikanaan. Mutta ihmisen arvomaailman tulisi tietysti sallia tavoitteille muitakin perusteluja kuin hyödyn.

Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, SKS, 2003. Kirjan sivulla 287 Janna Kantola sanoo runoista tähän tapaan (siteeraten Pentti Saarikosken artikkelia Parnassossa 5/1978):

"... Kenties voimme vastata runoilijalle...ja sanoa, etteivät runot ole mitään yksiselitteisiä julkilausumia, jotka voi hyväksyä tai torjua, vaan ne ovat olentoja, ja kehittyvät, muuttuvat aina kun niitä luetaan...".

Tällä kertaa avasin tosin kirjan lähinnä lukeakseni Klaus Braxin ajatuksia kirjallisuuslajeista (Imitaatiosta kommunikaatioon - laji kirjallisuudentutkimuksessa, s. 117). Braxin väitöskirjan voi muuten lukea pdf-tiedostona täältä (varoitus, siinä on yli 300 sivua).

Kerttu Saarenheimo: Tulenkantajat, WSOY, 1966. Tähän saatan palata ihan kohta uudestaan.

Toimi Havu (toim.): Ilon ja aatteen vuodet, Karisto, 1965. Toini Havu on tunnettu kriitikkona paremmin kuin tämän kirjan toimittajana. Erityisen muistorikas oli hänen kritiikkinsä Tuntemattomasta sotilaasta (Hesari 19.12.1954), jossa hän arvostelee Tuntematonta kovin sanoin ja samalla kehaisee Jussi Talven pari kuukautta ennen Linnan teosta julkaistua Ystäviä ja vihollisia. Havu sanoo Talven teoksesta mm. näin: "... suurimittainen sotaromaani, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitetä...". Tuli muuten mieleen (tai oikeastaan lunttasin asian internetiltä), että ystävämme Sanojen Anitan sukulaisetkin ovat julkaisseet sotakirjoja, kuten kirjasta Juhani Konkka: Neuvostovakoilijatar, WSOY, 1942, näkyy.

Friedrich Nietzsche: Beyond Good and Evil, Prelude to a Philosophy of the Future, Penguin Classics, 1990. Saksankielinen alkuteos oli nimeltään Jenseits von Gut und Böse, 1885, suomeksi Hyvän ja pahan tuolla puolen, suom. J.A. Hollo, 1966 (Hollo käänsi myös runoteoksen Näin puhui Zarathustra, 1961).

Henkilökohtaisesti ajattelen, että preussilais-sveitsiläinen Nietzsche oli selkeimmillään kirjoittaessaan Italiassa vuonna 1888, menetettyään järkensä näkyvän valon, lyhyen kirjeen ystävälleen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt'ille. Se kuului näin (suom. Tarmo Kunnas):

"Kunnianarvoiselle Jacob Burkhardtille. Tämä oli se pieni pila, jonka tähden annan anteeksi itselleni maailman luomisesta aiheutuneen pitkästymisen. Nyt olette Te - olet sinä - meidän suurin opettajamme: sillä, minä yhdessä Ariadnen kanssa, olen kaikkien asioiden tasapaino, meillä on joka asiassa sellaisia, jotka ovat meidän yläpuolellamme...Dionysos."

Että sellaisia kirjoja tuli luettua lokakuusta vuoden loppuun. Uusi vuosi tuo uudet lukemiset. Mutta se on jo toinen juttu.

Runoilijan salista tai jostakin siltä suunnalta

Tässä vaiheessa lukuvuotta sitä silloin aikoinaan, oliko se tosiaan jo viime vuosituhannella, oli jo päässyt hyvään vauhtiin ’hienomman kirjallisuuden’ suhteen kesän riehakkaan kevytkirjallisuuden lukufestivaalin jäljiltä. Ja alkoi katsella mitä uutta oli joulua varten kustannustoimittajien harhautumattoman hienolla maulla lukijoiden ihailtavaksi kulloinkin kustannettu. Ja tietysti oli aika myös katsoa mitä hengentuotteita oli valittu palkittaviksi. Nyt lukijaminä on jotenkin hämmentynyt; täällä Etelämeren rannalla nimittäin valmistutaan juuri nyt kuuman kesän kuumiin lukukarkeloihin ja 'hinompi kirjallisuus' saa aivan kohdakkoin haistaa pitkät 'poot' käyttääkseni idioomia, jota ainakaan australialaiset eivät käytä, joten sitä ei voi edes parhaalla tahdollaan kutsua kliseeksi näin pää alaspäin eläessään (hups, taisi tuossa viimeisessä tulla päästettyä pitkä ja haiseva klisee, mutta taitakoon vain).

Sitä ei tietysti silloin aikanaan tavallisena lukijamaallikkona edes käsittänyt, että kirjailijat myös seurasivat suurella kiihkeydellä syksyisiä kirjamarkkinoita.

Ei käsittänyt ennen kuin oli lukenut Iltasanomista Kirjanpitäjältä ylenannettua vuodatusta kirjailijan tuskasta, ruskasta ja ... ei kun siis pelkästään tuskasta ja ruskasta. Eikö muuten tämä Kirjanpitäjältä-kolumnisti näytäkin kovasti kuin nuorelta kirjailija L. Lehtiseltä, paitsi että on vielä painavamman, vanhentuneemman ja jotenkin – miten sitä uskaltaisi sanoa – elähtäneemmän oloinen. Elähtäneemmän siis pelkästään siinä merkityksessä, että on jo elänyt ja levähtänyt melkoisen kasan vuosia ja ainakin enemmän kuin silloin aikaisemmin, kun suuri poliittinen tulevaisuus ei vielä ollut läheskään takana päin.

No olkoon nyt edessä tai takana, ei siitä oikeastaanpåtänyt mitään puhua, vaan Kirjanpitäjän valituksesta kirjojensa menestyksestä ja menehdyksestä. Hän sanoo mm. tähän tapaan:

”...
Aina tähän aikaan vuodesta me kirjoja kirjoittavat ihmiset huomaamme miten tuon toisen kirjoittajan kirjat myyvät omiani paremmin, kustantaja mainostaa niitä enemmän ja puolueelliset kriitikot kehuvat vain niitä. Ensimmäisenä tulee mieleen vahtaa kustantajaa, mutta sama meno kuuluu olevan käynnissä myös muissa kustannusyhtiöissä. Tuskainen kirjailija on jätetty yksin pahaan maailmaan.
...”

Tämä tietysti aiheuttaa ahneessa lukijassa armottoman halun kiirehtiä kirjakauppaan ostamaan syksyn ylihinnoiteltuja kirjauutuuksia, mutta halu jää valitettavasti kovin tyydyttämättömäksi pelkästään liian suuren matkan ja ehkä myös suurehkon hinnan vuoksi.

Täältä Australiasta käsin ei oikein nimittäin osaa ymmärtää sitä, että kirjat näyttävät maksavat paljon enemmän suomalaisille lukijoille verrattuna meihin australialaisiin.

Kun katson suomalaisen kirjakaupan hinnastoa niin en voi olla panematta merkille täysin kateettomasti, että Keltaisen kirjaston tarjoama Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies maksaa 26.40 euroa ja vastaavasti myös kovakantinen If On A Winters Night A Traveller on hinnaltaa 29.95 Australian dollaria. (Yksi Au-taala on noin 0.6 euro-taaleria, eli tämä meikäläisten hinta on pyöreästi laskien 18 euroa.)

En osaa tuota sen kummemmin kommentoida, vaikka ero näyttääkin kovin merkittävältä.

Sen sijaan todettakoon, että Finlandia raatia olisi syytä syyttää vaikkapa angstimaniasta, kun katsoo tämän vuoden valittuja. Lukuhimojen täytyy olla melkomoisia, että tästä kasasta pääsee jouheasti läpi. Itse ehdotan pelkistä nostalgiasyistä voittajaksi Merete Mazzarellaa ja kirjaansa Ingen saknad, ingen sorg, En dag i Zacharias Topelius liv. Sen suomalainen nimi kuulostaa aivan kuin joltakin Mauri Sariolan ’jännäriltä’, Ei kaipuuta, ei surua. Nimi ainakin on kovinkaunis. Luetuista arvosteluista jää jotenkin sellainen maku, että kirja olisi Alastalon salin ja Runoilijan talon ristisiitos, mutta saatan olla tässä kovin väärässäkin.

Oikeastaan oli asiaakin. Nimittäin vanhin pojanpoika täyttää komeat seitsemän vuotta ja tarvitsisi ekaluokan lukutaitoaan vastaavan kirjan. Olisiko hyviä ehdotuksia. Iltasatuina hänelle kuulemma pitää nykyisin lukea mm. Baltian maiden historiaa, tosin jossakin määrin sensuroituna kovin helläluontoisen ja kauniin miniäni vaatimuksesta.

Mikä on tietysti aivan oikein ja kohtuullista niin kuin naisten vaatimukset tietysti aina muutenkin ovat.

Lukulistaa 2009: Lokakauden lukemisia

Kuva Hanhensulka: Lukemista lokakuulla 2009

Lokakaudeksi tämä kevään 2009 toinen kuukausi muuttuikin. Onneksi itseasiassa.

Nimittäin talven jäljiltä vesivarannot Viktorian lukuisissa makeanvedenvarastoissa olivat viitisen prosenttiyksikköä viimevuotista vähäisemmät. Sen sijaan lokakuun lopussa ollaan samanverran viime vuotta edellä. Altaat ovat täynnä lähes 40 %:n volyymilla.

Tervetuoloa siis kesä vaan Viktorian janoisille pelloille ja satumaisiin eukalyptus-metsiin, vedessä kyllä löytyy.

Huhupuheiden mukaan vesirajoituksissa nousemme tasolle, jolla puutarhaansa voisi kastella sunnuntaina ja keskiviikkona sekä aamulla, kuten tähänkin saakka, että myös illalla. Tosin omaan päähäni ei mahdu, miksi kukkia pitäisi kastella saman päivän aamutuimaan ja uudestaan illan suussa, mutta on täällä muutakin kummallista.

Kuten tämä päivä. Koko Viktoria on kiinni ja ihmiset kokoontuneet pukeutuneina hepsankeikoiksi ja hulivileiksi katselemaan hevosten ravaamista sormenkorkuisten ratsastajien ajamina pitkin syväruohoista kilparataa ja lyömään vetoa siitä, mikä näistä isojen hevosten ja pienten jockeytten parivaljakoista on tosikoitoksessa kaikkia muita kovempi. (P.S. Voittaja oli kuulemma yllätys, nimeä myöten, voittajaratsuna oli nimittäin nelivuotias ori nimeltä Shocking, jota miljonäärinä tunnettu pääministerimme Kevin Rudd'kin oli aivan oikein veikannut voittajaksi)

Tänään on siis Melbourne Cup Day, joka ulkopuolisen silmin näyttää suuremmalta juhlalta kuin Australia Day sitten keskellä kesää - tammikuussa.

Mutta ei nyt pitänyt puhua hepsankeikoista eikä myöskään hulivileistä vaan kirjallisuudesta. Yllä olevassa kuvassa on lokakuun luku-urakkaa Hanhensulan kirjoituspöydän kulmalla. Kuvassa pitäisi näkyä:

Catullus: The Poems of Catullus, alkulatinasta sujuvalle englannille kääntänyt runoilija ja Ezra Pound-ekspertti Peter Whigham (1926-1987), Penguin Classics, 1966.

Donner: Elämänkuvia (Kirjapaja Oy, 2004, suom. Laura Voipio)

John Armstrong: In Search of Civilization; Remaking a Tarnished Idea, Penguin Books 2009.

Raija Oranen: Leijonan osa, Teos, korjaamaton oikovedos, julkaisuvapaa 27.8.2009. Tästä piti kirjoittaa Teokselle jotakin, arvelen että useat Arvoisasta Lukijasta olivat samassa veneessä, mutta osaltani jäi kirjoittamatta, koska sain sen tänne periferiaan kovin myöhään, vaikka oli lentämällä tänne lennähtänytkin.

The Arabian Nights, toim. Kate Douglas Wiggin ja Nora A. Smith, kuvitus Maxfield Parrish, esipuhe Mark Helprin, Quality Paperback Book Club, New York, 1996. Alkuperäisistä Tuhannen ja yhden yön 264 tarinasta ovat toimittajat toimittaneet kirjan pehmeisiin kansiin, 339 hienolle, kermanväriselle paperille suureksi pettymyksekseni vain kymmenen vahvasti poliittisen korrektiuden mukaisiksi sensuroitua satua. Esipuheen mukaan oli poispyyhitty 'vain arabeille ja vanhoille herroille soveltuvat pätkät'.

Aemmin olen lukenut, hyvin kauan sitten, kaukaisella viisikymmenluvulla, ja hyvin kaukana täältä, kylmässä ja paksun lumen peittämässä maassa, Helmi Krohnin pienehkön kokoelman näitä iki-ihania persialaissatuja (vai lienevätkö sittenkin intialaisia aivan ensimmäiseltä alkuperältään) nimellä Tuhannen ja yhden yön tarinoita (vuodelta 1919) ja vähän myöhemmin J.A. Hollon käännöstyön Tuhatyksi yötä, johon oli valittu viisikymmentäyksi parasta tarinaa.

Lawrence Durrell: The Alexandria Quartet, Faber and Faber, London, 1968. Kvartetti sisältää romaanit Justine, Balthazar, Mountolive ja Clea, jotka on suomennettu neljänä eri kirjana, suomentajana kirjailija T. A. Engström. Durrellia ei ole taidettu kovin paljon suomentaa, vähemmän vielä kuin velipoikansa Geraldin kirjoja, vaikka aihetta kyllä kovasti olisi. Näistä Aleksandria-kvartetin rakkaustarinoista pääsee mukavasti alkuun, ja joku kyvykäs lukija saattaa innostua luettuaan jopa suomentamaan muitakin Durrellin teoksia (vaikka onhan näitä rumien, valkoisten, anglosaksisten miesten kirjoja suomeksikin jo pilvin pimein luettavina, joten siinä suhteessa ei kirjallisia pulavuosia tarvitse välttämättä vietellä).

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Tämä on vielä luvun alla, aloitettu jo elokuun aikana ja kirjoitinkin tästä (hyvin) vähän aikaisemmassa lastussa.

Myös kuvassa näkyvä J.R.R Tolkien'in On Fairy-stories kummittelee sattuneesta syystä myös lokakuun lukulistalla, vaikka sitä luettiin ankarasti edellisenkin kauden aikana niin kuin tuosta yllämainitusta lastusta voi lukea.

Laitetaan tähän loppuun vielä Arvoisan Lukijan ihmeteltäväksi Catulluksen Carmen numero 58 alkukielisenä, Jukka Kemppisen suomentamana ja kahtena englanninnoksena (ensimmäinen Cecilia Treder'in kääntämänä ja toinen Peter Whigham'ia) ja hännän huippuna vielä norjaksi, kun en löytänyt ruotsinnosta mistään.

(Muuten tästä Catulluksesta tulee aina mieleeni joskus seitsemänkymmenluvun loppupuolella Tukholman Östermalminkadun varrella tapaamani, murteellista suomea käheällä äänellä vääntänyt ehkä nelikymppinen nainen, jolta oli kaksi etuhamasta jossakin rakkauskahakassa isketty sopivan avuliaasti pois tieltä. Tosin oma kohtaamiseni koski pelkästään ystävällistä ajatustenvaihtoa ja tupakanpolttamista, samalla kun kaverini Pietari V. kusaisi myös kovin ystävällisesti läheisen talon seinään suomalaiskateellisen ja oulunmurteisen vastalauseensa ruotsalaisesta hyvinvoinnista.)

Caeli, Lesbia nostra, Lesbia illa.
illa Lesbia, quam Catullus unam
plus quam se atque suos amavit omnes,
nunc in quadriviis et angiportis
glubit magnanimi Remi nepotes.

Suomeksi Jukka Kemppinen:

Lesbia, minun Lesbiani, oma Lesbia,
sama jota Catullus rakasti ennen
enemmän kuin silmiään ja omaisiaan,
ottaa takapihoilla ja syrjäkujilla nyt
kansan urhokkailta pojilta suihin.

Englanniksi Cecilia Treder:

Caelius, our Lesbia, that Lesbia,
that same Lesbia, whom Catullus loved
more than himself and more than all his own,
now loiters at the cross-roads and in the backstreets
ready to toss-off the grandsons of the brave Remus.

Englanniksi Peter Whigham:

Lesbia, our Lesbia, the same old Lesbia,
Caelius, she whom Catullus loved once
more than himself and more than all his own,
loiters at the cross-roads
¤ and in the backstreets
ready to toss-off the 'magnanimous' sons of Rome.

Norjaksi Ricardo Odriozola:

Caelus, vår Lesbia, du vet, den Lesbia,
kvinnen som Catullus elsket mer enn seg selv
og mer enn sin slekt
bor nå på korssveiene og blindgater
og suger til seg Remus barnebarn.

Lukulistaa 2009

Kuva Hanhensulan työpöydän kulman luku-urakkaa elokuulta 2009. Kuvassa pitäisi näkyä:

Donner: Elämän kuvia, Kirjapaja, 2004, tähän täytyy aina silloin tällöin tarttua uudestaan. Tällä kertaa siksi, että olen ajatellut miten sana 'civilization' pitäisi tarkasti ottaen kääntää suomen kielelle. Vaihtoehtoina olisivat kai lähinnä 'sivilisaatio' ja 'sivistys', yhteydestä riippuen ja joskus jopa näitä yleisempi 'kulttuuri'.

Sivulta 94 saa lukea tällaista Donnerin haikailua: "En usko, että olisin pystynyt pysyvästi vaikuttamaan mihinkäään."

Tiettyyn ikään ehdittyään alkaa ihminen kummasti katsella taaksensa ja miettiä kysymystä, johon Donnerilla on tuossa valmiina kunnollinen ja lähes kaikenkattava vastaus.

David Malouf: Ransom, Knopf/Random House Australia, 2009. Queenslandilainen Malouf on tällä hetkellä Australian tunnetuin kirjailija, tosin länsiaustralialaisen Tim Winton'in kannattajat saattavat olla asiasta toista mieltä. Malouf on kirjoittanut jo kauan, syntynytkin ennen sotia. Viimeisin kirja, Ransom, on uudelleen kirjoitettua Homerosta.

Pankaapa runoilija, kirjailija, esseisti Maloufin nimi mieleen tulevia Nobel-palkintoja ajatellen, muita palkintoja hänellä on jo roppakaupalla. Ne jotka jo silloin lukivat, muistanevat kuinka yllätettyjä 'kaikki' olimme Patrick Whiten nobelista, Maloufin palkitseminen ei ehkä olisi aivan yhtä suuri yllätys. Hänen tähänastisistaan tunnetuin on ehkä Remembering Babylon, joka sijoittuu Australian 1800-luvun alkupuolella. Maloufia voi ihailla puhumassa Ransom'ista, ja kirjoittamisesta yleisemminkin, täällä.

Virginia Woolf: The Common Reader, Harvest Books, Ameriikan versio vuodelta 1925.

Woolf sanoo kirjansa alussa mm. "The common reader...differs from the critic and the scolar. He is worse educated, and nature has not gifted him so generously."
Eli suomeksi jotenkin, että "Tavis-lukija ei ole kriitikon tai (kirjallisuuden) tutkijan veroinen. Hän on huonommin koulutettu ja Luonto ei ole suonut hänelle lahjoja yhtä anteliaasti."

En ole aivan varman tuon paikkansa pitävyydestä, mutta eihän Woolfia vastaan uskalla peloltaan väittää, vaikka tämä taisi muuttaa omin käsin Taivaan laitumille jo samana vuonna kuin tuo Malouf vasta syntyi. Muistetaan myös, että Woolf oli etuoikeutettua englantilaista väkeä, jolla sanan 'common' käytännön tunteminen saattoi olla jossakin määrin puutteellista. Joka tapauksessa nautittavaa kirjallista esseistiikkaa - tai miksi sitä nyt kutsuisi.

Gore Vidal: Live From Golgata, Abacus, 1992. Tämä on vasta hiljan aloitettu ja kuuluisi näin ollen vasta syyskuun, eli kevätlukemisen joukkoon. Jos kristityt olisivat spirituaalisesti muslimien veroisia niin tämän kirjan vuoksi syntyisi kristittyjen mellakoita, joissa poltettaisiin ateistien lippuja ja lähetystöjä ja laulettaisiin reippaita kristillisiä sotilasmarsseja.

V.S. Naipaul: A bend in the river, Penguin books, 1980, kertoo Afrikasta naipaulilaisen ymmärtävällä ja ylenkatseellisella tavalla. Naipaulin paras kirja, jonka luin ensimmäisen kerran Nairobissa jakarandojen kukkiessa vuonna 1986. Naipaul-esseeni on juuri syntymäisillään, 80 % valmiina niin kuin lienee laita lähes kaikkien (ainakin omien) projektien osalta.

Umberto Eco: Foucault's Pendulum, Picador, 1990 (alkukielellä Il pendolo di Foucault, suomennettu nimellä Foucaultin heiluri, suom. Tuula Saarikoski, WSOY, 1990). Tässä on kirja niille, jotka mielellään jättävät aloittamansa kirjan lukematta. Nimittäin tämän kirjan osalta lukemattomuuden kynnys on vain muutaman helpon sivun, ehkä vain kahden, mittainen. Oivallinen portti Econ kirjoihin: jos pystyt lukemaan sen niin muiden Econ kirjojen, kuten lapsellisen helpon Ruusun nimen, lukeminen on oleva lasten leikkiä.

Eco muuten paljastaa tällaista kirjallisuuden historiallista triviaa esseekokoelmassaan On Literature (s. 332): Ruusun nimi kirjoitettiin vielä kirjoituskoneella (kirjailija ei paljasta oliko käytössä Olivetti). Muut romaaninsa hän kirjoitti sanojen käsittelyohjelmilla: Foucaultin heiluri Wordstar 2000:lla, Edellisen päivän saari Word5:llä ja Baudolino Winwordilla. Kuningatar Loanan arvoituksellisesta liekkistä Eco ei (kronologisen mahdottomuuden vuoksi) sano mitään, mutta olettaa sopii, että se on kirjoitettu vielä uudemmalla Winwordillä.

Jean-Paul Sartre: What is literature?, alkukielellä Qu'est ce que la littérature?, 1948, suomeksi Mitä kirjallisuus on? (suom. Pirkko Peltonen, Helvi Nurminen, Otava, 1976). Kirjaa voisi kutsua vaikkapa kirjallisuuden kriitikon eksistenttialistiseksi käsikirjaksi. Sartre osoittaa siinä omalla kiihkoeksistentialistisen tasapuolisella tavallaan miten asiat kirjallisuuden suhteen oikeasti ovat.

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Antaeus tämän esseekokoelman nimessä tarkoittaa amerikkalaista kulttuurilehteä, jota julkaistiin vuodesta 1970 vuoteen 1994 ensin Tangerissa, Marokossa (lehden toinen perustaja, taiteilija ja kirjailija Paul Bowles asui siellä) ja myöhemmin NYC'issä. Antaeus julkaisi myös muutaman kirjan, mm. tämän 'kirjallisuuden nautintona' -kokoelman (ei liene suomennettu). Kirja oli varsinainen löytö Melbournen Federation Squaren kirjamarkkinoilta hintaan AU$ 8.45.

Esseitä on kaikkiaan 20 kirjailijalta, sellaisilta kuin Joseph Conrad (Books, 1905) ja Joyce Carol Oates (Literature as Pleasure, Pleasure as Literature).

Kirjan alusta löytyy tällainen, hyvin lukijan elämään sopiva lainaus Petroniuksen Satyriconista: "Tyydytyksensä odottaminen on väsyttävää hommaa".

Maijastina Kahloksen Hesarissa julkaistun artikkelin veijaritarina Satyriconista (suom. Pekka Tuomisto) voi lukea täältä blogista Arduum res gestas scribere.

George Watson: The story of the novel. Kirjan nimeen on piiloitettu sanaleikki, englanniksi kai pun: se nimittäin kertoo romaanin tarinan, tosin hyvin anglosaksisesta näkökulmasta (mikä ei tietysti ole herrakansan edustajalta mitenkään outo näkökulma) ja toisaalta kertoo tarinasta romaanin sisällä. Se on hyvä läpileikkaus englantilaisen, amerikkalaisen ja osin myös ranskalaisen romaanin kehittymsestä 1700-luvun alusta 1960-luvulle. Don Quijotelle annetaan toki sille kuuluva arvonsa ensimmäisenä modernina, länsimaisena romaanina.

Kirjaa lukiessa ja vertaillessa sitä Econ On Literature-kokoelmaan ja tuossa alla mainittuun Kunderan The Curtain-kirjaan (tai ehkä enemmänkin Kunderan toiseen esseekokoelmaan nimeltä The Art Of The Novel, joka oli lukulistallani aikaisemmin tänä(kin) vuonna, hämmästeli sitä, kuinka yksimielisiä ainakin nuo mainitut kirjailijat ovat korkeakirjallisuuden avainromaaneista ja kuinka pieni näiden lukumäärä lopulta on ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeiseltä ajalta mielipiteet eroavat ja avainromaanien lukumäärä kenties kasvaa kovasti, ollaanhan lähestymässä uutta kirjallista aikakautta, jolla on työnimenä postmodernismi ja jonka tulevaisuudesta emme (osin emme edes menneisyydestä) vielä tiedä tuon taivaallista (saattaahan olla, että koko postmoderni huuhaa on juuri sitä ja osoittautuu, että Joycen jälkeen on turha enää kirjoitella käsittämättömiä tekstejä käsittämättömällä kielellä, joka keksitään kirjoitushetkellä, runous on tietysti aivan oma lukunsa tässäkin mielessä).

Milan Kundera: The Curtain, alkukielellä (ranska) Le Rideau. Luin tämän kokoelman niin pian The Art of the Novel'in jälkeen, että lukiessa tuli jossakin määrin pettynyt olo. Tämä saarnakokoelma tosin kuuluu Kunderan pyhään kirjallisuusteoreettiseen kolminaisuuteen, jossa kolmantena pylväänä on Testaments Betrayed, alkukielellä (ranska) Les testaments trahis.

J.R.R Tolkien: On Fairy-stories on lyhyt essee (noin 18,000 sanaa), joka on tehty paksuksi kirjaksi (320 sivua) lisäämällä siihen tuhottomasti kommentteja ja taustatietoja. Esseessään Tolkien esittelee, tietysti, haltija- ja tonttutarinat kirjallisena genrenä. Tolkien oli Oxfordissa kirjallisuuden proffana ja opetti mm. nuorta kirjallisuusnoviisia nimeltä V.S. Naipaul, joka on jälkeen päin sanonut koko opiskeluaikansa olleen hedelmätöntä (mutta kenelläpä ei näin ole päässyt käymään)! Muistettakoon tässäkin, että Tolkien tunsi hyvin Kalevalan, jolla on ollut jonkinlaista vaikutusta hänen suunnattomiin ja niille, jotka eivät ole haltioituneita lukijoita, nukuttaviin eeppoksiinsa.

Kinky and Karlheinz

Kuva saitilta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’

Arvoisa Lukija on jo ehkä huomannut, että blogituttava Anni Heino on raapaissut hiljaiseksi mennyttä blogiaan Mayday 34˚35'S 150˚36'E. Eikä syyttä. Hän on julkaissut kirjan: Talking to Kinky and Karlheinz – 170 musicians get vocal on The Music Show (ABC Books, 2008).

Kirja perustuu ABC:n, eli Australian Broadcasting Corporationin, joka on niin kuin brittien BBC tai meidän pikkuinen YLE:mme, radiomusiikkiohjelmaan The Music Show, jossa shown vetäjä, säveltäjä Andrew Ford, on haastateltu ’jokaista, joka on jotakin musiikin alalla’. Shown vieraina ovat kahden vuosikymmenen aikana olleet mm.: Karlheinz Stockhausen, Nigel Kennedy, Patti Smith, The Kronos Quartet, Pierre Boulez ja kirjailija David Malouf, jonka viimeisintä kirjaa, Ransom, olenkin juuri sattumalta lukemassa (kirjoitan siitä jotakin joskus jossakin).

Anni Heinon kirjasta voi luke tarkemmin englanniksi sivulta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’. Ja kirjaan liittyviä 'blogitekstejä' voi lueskella täällä.

Lukemista ja luettua 2009

Kuva Hanhensulka

Vuosi on ollut tavallinen kirjavuosi Hanhensulkain kirjastossa. On lainailtu kirjastosta, osteltu lähinnä kirjamarkkinoilta ja tietysti saatu lahjaksi myös. Melbournen keskustassa, Federation Squarella, onkin mainiot kirjamarkkinat käynnissä joka lauantai. Aivan vieressä on lisäksi terassillinen baari, josta saa hyvää Pinot Gris -valkoviiniä sanojen painikkeeksi ja onnitteluksi hyvinostetuista teoksista.

Kuvassa näkyy osa tänä vuonna luetuista kirjoista siististi työhuoneen käsikirjaston hyllyyn kasattuna. Kirjastokirjat on jo palautettu ja joitakin muita laitettu oikeille paikoilleen aakkosten mukaan oman kirjaston pitkille hyllyille.

Oikeasta kirjastosta lainasin Patrick French'in paljonpuhuvan V.S. Naipaul-(osa)elämäkerran 'The World Is What It Is: The Authorized Biography of V.S. Naipaul' ja Naipaulin myös kovin paljon puhuvan Intia-kirjan 'India: A Wounded Civilization', molemmat kävisivät hyvin häräntappoaseiksi, mutta unilääkkeeksi niistä ei olisi.

Parhaillaan on luvun alla Umberto Econ matkat hypertodellisuudessa, 'Travels in Hyperreality' ja sen oheislukemistona S.I. Hayakawan vanha teksti nimeltä 'Ajattelun ja toiminnan kieli', Otava vuodelta 1968.

Kaikkia kuvassa näkyviä voi hyvin vaikkapa suositella luettaviksi, paitsi tuota 'Suomen kielen kielioppia', joka, jos uskoo nimimerkki Lukijaa tuolla jossakin vanhan lastun kommenttiloorassa (ja Lukijaa on tietysti aina uskottava), on jo iäkäs ja aikansa elänyt.

Siinä kuvassa pitäisi siis näkyä:

Hannu Salama: Lomapäivä, novelleja vuodelta 1962, Otava,
Eeva Joenpelto: Ritari metsien pimennosta,WSOY:n kotimaiset valiot vuodelta 1966,
Thomas Pynchon: Gravity's Rainbow,
Plato: The Republic,
Jose Saramago: Seeing,
Setälä-Nieminen-Ojajärvi: Suomen kielen kielioppi,
David Attenborough: The First Eden,
Umberto Eco: Travels in Hyperreality, esseitä,
Umberto Eco: On Literature, vähän uudempia esseitä,
Reko Lundan: Rinnakkain, WSOY, 2004,
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, Teos, 2004,
V.S. Naipaul: The Mystic Masseur, esikoisteos,
Anton Chekhov: Plays,
Salman Rushdie: The Enchantress of Florence,
Michail Bulgakov: The White Guard.

Tuota Econ kirjallisuuskirjaa täytyi lukea melkein kokonainen kuukausi siinä on sen verran pureskeltavaa. Eikä Pynchonkaan hevillä antaudu, sitä lukee vähän kuin Joycea, paitsi, että Pynchon on humoristi, mikäli ymmärrän oikein.

Puolikas keltaista aurinkoa

Kuva NYT:n kirjallisuussivuilta: kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie

Helsingin sanomat kirjoittaa 15.4. lyhyesti ’nigerialaisen’ Chimamanda Ngozi Adichie’n kirjasta Puolikas keltaista aurinkoa (julkaistu Englannissa nimellä Half of a Yellow Sun, Fourth Estate, 2006). Otsikko oli hieman olantakaa huitaistu Nigerialaiskirjailija Adichie teki romaanin Biafran sodasta, kyseessä ei siis ole sotakirja. Itse olen kirjoittanut aiheesta narsistisen lastun otsikolla Pelosta ja Afrikasta (Dionysoksen kevät, 12.6.2007).

Laitoin tuon ’nigerialaisen’ heittomerkkien sisään tuossa yläpuolella siksi, että globalisoituneessa maailmassa kirjailijan – tai kenenkä muun tahansa –kansalaisuus voidaan hyvin kyseenalaistaa.

Adichie muutti alle kaksikymppisenä Amerikkaan opiskelemaan ja on sittemmin asunutkin siellä, vaikka nykyisin jakaa aikansa USA:n ja Nigerian välillä’ kuten hänen belgialainen nimikkosaittinsa asiasta kertoo. Jostakin syystä esimerkiksi jiddishin kielellä pääosin kirjoittanut, ’amerikkalainen’ Isaac Singeriä (alun perin puolan-juutalainen Icek-Hersz Zynger) ei kutsuta puolalaiseksi kirjailijaksi, mutta mustan Afrikan kirjailijat kantavat koko tuotantonsa ajan oman maansa värejä, vaikka eivät olisi lapsuusaikaansa lukuunottamatta edes oleskelleet – kirjoittamisesta puhumattakaan – omassa maassaan.

Englannin kieli – tai tässä yhteydessä tulisi mielestäni ehdottomasti kirjoittaa englanninkieli, palaan tähän nimimerkki Lukijan aloittamaan keskusteluun suomen kielen yhdyssanojen kirjoitussäännöistä jossakin tuonnemmassa lastussa – englanninkieli siis on entisissä Englannin siirtomaissa syntyneiden kirjailijoiden pääasiallinen kirjoituskieli. Eikä siitä ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin, kirjoja pitäisi tietysti kirjoittaa mieluimmin kielillä, joiden ymmärtäjien joukosta löytyvät kirjojen lukijatkin.

Ongelma siis on minkä maalaisiksi olisi luettava sellaiset kirjailijat kuin Adichie, tridinadilaissyntyinen intialainen V.S. Naipaul, Saint Lucialla syntynyt trinidadilainen runoilija Derek Walcott, ja jos laajennetaan kielivalikoimaa jopa algerialaissyntyinen Albert Camus, entä pariisilaistuneet Samuel Beckett ja Eugène Ionescu tai Kanadan Quebekissä venäjän-juutalaiseen perheeseen syntynyt Shlomo Bello, joka tunnetaan paljon paremmin chigacolaisena Saul Bellow’na.

Adichie ei ehkä olisi julkaissut kirjoja, jos olisi jäänyt synnyinmaahansa Nigeriaan, jossa opiskeli lääkäriksi pari vuosikurssia ennen siirtymistään Amerikkaan. Siellä hän opiskeli itsensä kirjailijaksi, valmistui maisteriksi Baltimoren John Hopkins yliopiston luovan kirjoittamisen kursseilta. Hänen sisarensa, Ijeoma, on lääkäri ja tekee lääkärintointaan amerikkalaisten potilaidensa hyväksi.

Joka tapauksessa, lukekaa onneksi melko nopeasti suomeksi aikaansaatu kirja (suomentanut Otavalle Sari Karhulahti), joka paikoitellen on lähellä chick lit’iä, ajoittain liian harhailevaa mutta aina tarkkanäköistä. Kirjoittajana Adichie on ’valmiina syntynyt’ (jo paljon huomiota englanninkielisessä lukijakunnassa herättänyt esikoisteos Purple Hibiscus ilmestyi vuonna 2003, kun kirjailija oli vain 26-vuotias, kirja voitti Commonwealth Writers’ Prize’n).

Tyydyttävän paksua kirjaa on vaikea laskea käsistään, teksti on nautittavaa, yksityiskohtaista, tarkkanäköistä ja runollista. Suomennoksesta en tiedä sen kummempaa, koska en ole kirjaa edes nähnyt, vaikka sen miniälleni P:lle Suomalaisen kirjakaupan ystävällisellä avulla hiljan toimitinkin merkkipäivän muistoksi.

Lukulista

Aloitan vuoden 2008 alusta (kokeilumielessä) uuden lastukategorian "lukulista", jonka alla märehdin viimeksi luettuja kirjoja ja ehkä muita mielenkiintoisia lukujuttuja. Se piti aloittaa jo viime vuoden aikana, mutta siirtyi ja siirtyi varsinaisen lukemisen viedessä "kaiken" vapaa-ajan.

Parhaillaan lopettelen kirgiisialaisen Tšingiz Aitmatov'in kokoelmateoksen Varhaiset kurjet ja muita novelleja uudelleenlukemista. Palaan siihen tuossa tuokiossa.

Universumin tomuja

John Milton, Paradise Lost (wikipedian mukaan):

… which thus must ever fight,
Unless the Almighty Maker them ordain
His dark materials to create more Worlds,
Into this wilde Abyss the wary fiend
Stood on the brink of Hell and looked a while...

Luin viikon vaihteessa Mail on Sunday –lehteä, jossa oli koululaisten hassuja vastauksia koekysymyksiin. Yksi vastaus kertoi John Miltonista tähän tapaan:

”Milton meni naimisiin ja kirjoitti Kadotetun paratiisin. Sitten hänen vaimonsa kuoli ja hän kirjoitti Takaisin saadun Paratiisin.”

Miltonin Kadotettu paratiisi on kertomus Jumalasta ja Hänen suhteestaan luomaansa maailmaan, hyvyydestä ja pahuudesta, ja kapinasta auktoriteettia vastaan ja sen seurauksista. Enkeli Lucifer (Saatana) nousee kapinaan Pääenkeli Jumalaa vastaan ja joutuu pois Taivaasta. Hän menee Paratiisiin ja houkuttelee Aatamin ja Eevankin kapinaan. Nämä joutuvat pois Paratiisista, mutta – ihmisen kannalta merkitsevästi – löytävät toisensa ihmisinä, miehenä ja naisena. Eli Milton esittää kehityskertomuksen, jolla on modernisti sekä huono että hyvä loppu lukijan oman harkinnan mukaan.

Milton kirjoitti ajassa, jossa Thomas More oli jo kirjoittanut Utopiansa ja mestattu, uskonpuhdistus oli jo saanut jalansijan, Henrik VIII oli kähminyt katolisen kirkon omaisuuden itselleen ja nuoleskelijoilleen, englantilaiset olivat nousseet Cromwellin johtamaan kapinaan rojalistisen hallitusvallan auktoriteettia vastaan ja mestanneet kuninkaansa, Kaarle I:n, ja perustaneet tasavallan, josta tosin tuli painostavan hirmuvaltainen yleiseen vallankumousten tapaan ja siksi myös hyvin lyhytaikainen. Milton oli jo kirjoitusaikana sokea ja saneli tarinansa tyttärelleen, mutta sillä ei ole muuta merkitystä kuin se, että tytär on näin saattanut päästä vaikuttamaan lopulliseen versioon.

Fiktiossa, niin kuin muussakin kirjallisuudessa tiedekirjat mukaan lukien, tarinaniskijä istuu alas, alkaa naputtaa näppäimistöään ja luo maailman, täyttää sen olennoilla, määrittää vallitsevat luonnonlait, syy-ja-seuraus-suhteet, myytit ja kertoo tarinan, joka tapahtuu juuri siinä maailmassa eikä missään muussa.

Kaikki kirjailijat luovat oman maailmansa, toiset ovat erottamattomasti samannäköisiä kuin se missä itse kukin elää. Tämä ei ehkä eroa mitenkään merkittävästi siitä, miten me itse luomme maailmamme, elämämme ja itsemme siinä ja muutkin oliot. Meidän oma maailmamme muodostuu narratiivista, jossa olemme itse päähenkilöinä, ja jossa on iloa tai ilottomuutta, onnea tai onnettomuutta, myyttejä, lakeja, syitä ja seurauksia. Joidenkin maailma on pannukakku, joidenkin toisten maailmassa maa on maailman napa, ja taas toisilla se on vain merkityksetön hiukkanen universumin tomua kylmän ja valottoman tyhjyyden seassa.

Kaikissa tarinoissa olennoilla, ainakin ihmisillä on sielu (paitsi ehkä sieluttomilla ihmisillä, mutta toisaalta heidän sielunsa saattaa vain olla ”sieluton” ja silti olemassa). He syntyvät, elävät ja kuolevat – ja saattavat jopa kummitella jälkeenpäin tai ainakin ”elävät” haamuina niin kuin Paasilinnan sielukas toimittaja Herranen ajassa.

Kuva: Lyra tukevasti Panserbjørne Iofur Raknison'in selässä

Philip Pullman luo kokonaisen sarjan maailmoja kirjasarjassaan Universumin tomu. Kirjan pääteemaksi voisi ehkä sanoa Jumalan ja maailman välistä suhdetta, mutta se saattaa laittaa uskonnollisen tavoitteen liiaksi etualalle. Kuten kirjailija on monissa haastatteluissaan sanonut, hän tuntee itsensä tarinankertojaksi, uskonto on vain kulissi eikä kirjan tarkoitus. Hän sanoo antavansa ajatuspalikoita lukijoilleen ja antaa lukijoidensa itse päättää, mitä mieltä asioista ovat. Hänen mukaansa kirjailijan pitää luottaa lukijaansa.

Muuten kirjasarjan suomalainen nimi on taas yksi esimerkki siitä miten epämääräisesti jotkut kirjojen nimet tulevat käännetyiksi. Pullmanin kirjasarja on alkuperäiseltä nimeltään His Dark Materials. Se ei ole pelkästään jylhän kaunis vaan viittaa siihen, mistä sarjassa on kysymys. Liikutaan perimmäisissä asioissa. Nimi on viittaus John Miltonin Kadotettuun Paratiisiin, jonka jostakin säkeestä (kts. lastun alussa) se on lainattu, niin kuin on lainattu raameja ja aiheita koko tarinalle, joita kirjasarjan kolmessa osassa kehitellään eteenpäin. Tosin ”tomu” suomalaisessa nimessä on myös jotenkin raamatullisen oloinen, joten ei kai se täysin väärinkään voi olla.

Nimi viittaa myös nykyaikaiseen tieteeseen, jonka yhtenä kutkuttavana kysymyksenä on näkyvän ja näkymättömän aineen olemassaolo, aineen olemassaolon koko perusta itse asiassa, ja ihmisen interaktiot sen kanssa (näkeminenkin on vain interaktiota). Nimi viitannee myös maailmankaikkeuden syntyselityksiin ja puoltaa ehkä jatkuvaa maailman luomisen teoriaa äkkinäisen Big Bang-luomisen sijasta.

Sarjan nimi ei tarkoita pelkästään pimeää ainetta vaan myös pimeitä ajatuksia.

Pullmanin luomien hyvien olentojen, moraalisääntöihin sidottujen ihmisten, näiden demonien, puhuvien eläinten ja noitien, vastavoimana on poliittista valtaa pitävä, paha, kirkko dogmaattisine oppirakenteineen, palvelijoineen ja salaisine agentteineen. Kirkkoa nimitetään Magisteriumiksi, jonka palvonnan kohde ei välttämättä ole Jumala vaan olio, jota voisi hyvin kutsua suomeksi vaikka nimellä Kaikkivalta. Tällä Kaikkivallalla on oikea nimi, jota ei varmuudella tiedetä, mutta häntä kutustaan joskus El’iksi (Lähi-Idän pakanajumala, josta Allah on muodostunut) tai Adonai’ksi (yksi juutalaisten antama nimi nimettömälle Jumalalleen), joskus taas englanniksi nimellä The Authority. Magisteriumin palvoma kaikkivaltias henki ei kuitenkaan ole Kaikkivaltias, hän ei ole luonut maailmaa, hän on enkeli vaikkakin voimakkain enkeleistä, niin kuin John Miltonin Saatana-enkelin vastustaja. Kaikkivallan taakse jäänee tilaa luojajumalalle, kreikkalaisten Demiurgin tavoin.

Kirja on suunnattu ennen kaikkea institutionaalista vallan väärinkäyttöä vastaan, ja vallan edustajana tarinassa on oman kristillisen kirkkomme näköinen valtalaitos.

Kirjailija Pullman saattaa olla, niin kuin Newsweekin Donna Freitas kutsuu häntä, ”vastahakoinen teologi”. Pullman sanoo kristillisen Third Way –lehden haastattelussa, että ”I don’t know whether I’m atheist or agnostic. I’m both depending where the standpoint is”. Eli että en tiedä olenko ateisti vai agnostikko, riippuu näkökulmasta.

Mainitsen tässä vain ohimennen, että Pullman on kirjoittanut sarjansa myös C.S Lewisin Narnia-sarjan vastaväitteeksi. Narnia-kirjathan ovat peittelemätöntä uskonnollista propagandaa kätkettynä lastenkirjan kaapuun. Kirjoissa on lisäksi rasismia ja misogyniaa heijastumisina kirjoittajan omista uskonnollisperäisistä ennakkoluuloista. Newsweekin haastattelussa Pullman onkin sanonut halveksivansa Narnia-sarjaa.

Kuten on arvattavissa, kirkkokansa on noussut Pullmanin kirjasarjasta takajaloilleen, tuominnut sen ateistiseksi propagandaksi ja kehottanut kaikkia sokeasti uskovia pidättäytymään kirjan lukemisesta, etteivät saastuttaisi neitseellisiä mieliään. Ja sama kehotus pätee sarjan ensimmäisestä kirjasta tehtyyn elokuvaan The Golden Compass, jonka ensi-ilta oli eilen (28.11.2007) Lontoossa. Ohjaaja on Chris Weitz.

Katolisen liigan presidentti Bill Donahue on sanonut kirjaa ”kutsuksi lapsille tulla ateisteiksi”. Pullman sanoo Newsweekissä Donahuesta näin: "Oh, it causes me to shake my head with sorrow that such nitwits could be loose in the world." Eli jotenkin, että ”tällaisen älykääpiön päästäminen vapaaksi maailmalle panee hänet (Pullmanin siis) pudistamaan päätänsä”.

Kauniiden suomalaisnoita-akkojen, kuten noitakuningatar Serafina Pekkalan ja hänen miespuolisen hanhi-side-kick’insä Kaisan lisäksi, Pullmanin tarinan mielenkiintoisin aihe on ”ihmisen” kolmijako itseensä eli minään, sieluunsa ja haamuunsa, jotka muodostavat ”ihmisen” kokonaisuuden.

Suomalaisugrilaisessa mytologiassa ihminen oli myös usein jaettu kolmeen osaan nimeltä itse, sielu eli löyly ja henki, joilla kaikilla oli oma tarkka tehtävänsä ja niistä joku voi liikkua ruumiin ulkopuolella jo elämän aikana: etsiä riistaa, matkata tilapäisesti Tuonelaan, eli pitkienkin matkojen päähän, jne. Meidän mytologiassamme tunnetaan myös olento nimeltä ”lievo” tai ”lieve” (sama kuin saamelaisshamaanien ”vuokko”). Lieve on ihmisen auttaja, vartija, hyvähaltija, vähän niin kuin kristilliseltä puolella esiintyvä suojelusenkeli. En voi tätä tietenkään varmuudella sanoa, mutta epäilen, että esimerkiksi iltarukouksissa ei niinkään yritetä puhutella vierasta, ankaraa ja kaukaista ”Jumalaa” vaan manataan huolestuneena tätä ”lievoa” tai ”suojelusenkeliä” valveille vahtimaan ”itsen” yöllisiä unia.

Sielu on Pullmanin kirjassa kuvattu kovin elegantisti jokaisen ihmisen mukana kulkevalla eläinhahmoisella demoonilla. Englantilaisessa tekstissä tätä kutsutaan nimellä ”daemon”. Demonista, joka kai yleensä käsitetään pahaksi hengeksi, eroavasti ”daemon” on siis ihmisen sielu, hänen henkisten ominaisuuksiensa heijastuma, syvin itsensä.

Tietokonemaailmassa, erityisesti Unix-koneiden yhteydessä, ”daemon” on käyttöjärjestelmässä istuva ohjelmanpätkä, joka ”kuuntelee” pääohjelmaa lukemalla jonkun rekisterin tietoja ja suorittamalla ennalta määrätyn tehtävän. Epäilenpä, että Pullman on saanut nimen ”daemoneilleen” tietokonenörteiltä.

Kirjan päähenkilön, Lyra Belacquan, daemon on nimeltään Pantaleimon. Koska Lyra on vielä lapsi, hänen daemon-sielunsa voi muuttaa muotoaan mielialan mukaan. Aikuisilla, niin kuin hyvin tiedämme, sielu on ottanut pysyvästi tietynlaiseksi jähmettyneen muodon, ja sitä on vaikea tai mahdoton muuksi muuttaa.

Nautin kirjojen lukemisesta kovasti, tosin niiden lukemisesta on jo jonkin aikaa – kirjat ovat nyt muuttokontissa Antwerpenin satamassa. Odotan innolla pääsyä elokuviin, tosin en taida viitsiä mennä heti ensimmäisten päivien aikana. Sitä tungosta ja jonottamista ei pirullakaan kestä. Daemonini erityisesti kärsisi suurista joukoista, ja suurista joukkoliikkeistäkin itse asiassa ja ehdottomista totuuksista. Mutta se on jo toinen juttu.

Tunnustan uskovani, että nautin filmistä vähintään yhtä paljon kuin kirjoista, ja uskon lisäksi, että tämä Catholic Leaguen arvio on oikeaan osuva, vaikka se tulee innokkailta ajatuspoliiseilta:

“…if unsuspecting Christian parents take their children to see the movie, they may very well find it engaging…”

Filmin fanien kokoontumispaikka on nimeltään Bridge to the Stars.