Ennui

Kuva: William-Adolphe Bouguereau (1825-1905), La Nuit, eli Nyks, yön jumalatar

Näin unta runosta:

Ei paha ole.
Kenkään vaan, ihminen.
Vaan toinen on heikompi toista

Toistelin tätä mantrana pimeässä ja ajattelin kai Leinoa ja kenkiä.

Sitten huomasin, että siihenhän on Runoilija pannut vahingossa pari pistettä ja pilkun liikaa, ja katkonut rivit väärin, eivätkä sanoituksetkaan aivan oikeilta kuulostaneet. Ei puhunutkaan Runoilija heikoista kengistä niin kuin norsunluisen portin läpi lennähtäneiden Oneirosten kuvissa kelluva Nyksin palvoja oli ensin luullut, vaan ihmisestä niin kuin kaikki muutkin runoilijat ja ajattelijat, ad nauseam. Myös nämä Yönhaltijan pojat, jotka ajelevat unia tarpeen ja kohteen mukaan norsunluisten tai pukinsarvisten porttiensa läpi.

Sitten rupesin tuijottamaan omaa napaani niin kuin Thot/Kronos/Saturnus, ja muistelin vähän nuoruuttani.

Huolimatta siitä, että murjotin innokkaasti kokonaisen ihmisiän tuntuisen ajan puberteettikaudella, voin vieläkin syyttää vanhempiani kovin katkerasti ainakin tästä asiasta: lapsuuteni oli aivan liian onnellinen, jopa ajoittain kovin iloinen, jos toden saa ääneensä sanoa.

Onnellinen lapsuus ei tee hyvää kirjailijaksi aikovalle.

Onnellisuudestaan huolimatta puberteetin kourissa elävänä sitä todisti päivittäin oikeiksi sen yhden irlantilaisen smart-arse-dandyn, Oscar Wilden, sanat viisaudesta ja kokemattomuudesta; silloin ei itse mitenkään merkittävällä tavalla ymmärtämättä sen kummemmin viisautta kuin kokemustakaan vaikka kai ajoittain niistä kovasti puhelikin.

Todisti siis, vähän Wilden tarkoitusta muunnellen, sen, että teini-ikäisen koti on tila, jossa nuorukaiset ovat aina alttiita tiuskimaan vanhemmilleen koko finninaamaisen viisautensa, jonka ammentavat kokemattomuutensa syvistä ja mutaisista lähteistä.

Ei sitä ymmärtänyt edes, vaikka lukikin Dostojevskia, Camus'ta tai Kierkegaardia, että puberteetiajan eksistentiaalisen murjotuksensa olisi voinut helposti uhota todelliseksi depikseksi ja lastata näin aineksia tulevia suurromaanejaan varten.

Mutta todellisuudessa oli toisin eikä niin käynyt, ja lapsuutensa ja nuoruutensa sai kärsiä, murjotuksestaan huolimatta, munaskuita tärisyttävän onnellisuuden kourissa, niin että siitä ei edes tällä varttuneemmalla iällä tahdo kokonaan päästä eroon.

Ei, vaikka ajattelisi toiveikkaasti ennuita.

Sehän on tietysti selvä, että ennui tarkoittaa tavallisessa puheessa pitkästyneisyyttä, turhautuneisuutta, välinpitämättömyyttä, anti-innokkuutta ja sen sellaista älyn laiskuutta, vaikka hedelmällinen tyhjyys voisi olla tarkempi vastine.

Tai ehkä ennui on tätäkin positiivisempi sana: sehän sisältää ajatuksen hereille häiritystä turhaumasta, joka saattaa olla kaiken luovuuden elinehto tai jopa luovuutta suoltava lähde; syvä niin kuin Saturnuksen napa, jota tämä itseensä vetäytyvä jumala itse tuijottaa päivät päästään omassa itsessään, yksin, ajatuksiensa mereen vaipuneena kuten kai kuka tahansa muukin kirjoittaja.

Ennui on tietysti ranskaa ja se pitäisi ääntää ranskalaisittain.

Suomalaisittain ääntämisohje voisi näyttää jotenkin miehisen vaativasti tältä: 'an-Nyii'. Ranskalaisten kielessä sanalla olisi suomalaiselta kuulostava pidennetty konsonantti (varsinaisia kaksoiskonsonantteja ei oma korvani erota missään puhutussa kielessä, edes suomessa, paitsi teeskennellyn perusteellisesti sanoja äännettäessä) ja sana tietysti 'hidastuu' loppuaan kohti, niin kuin käy muillekin lyhyille ranskalaisille sanoille, joissa on paino siellä peräpäässä ja etummaisena hätäisesti suhaistu, lyhyenläntä tavunen.

Sylvia Plath ei tehnyt ennui'ta tunnetuksi runolla Ennui (kirjoitettu opiskelijatyttönä vuonna 1955), jossa hän valittaa vaaran ja jännityksen (romantiikan) katoamista ihmisten elämästä. Runo julkaistiin vasta pari vuotta sitten, vuosikymmeniä runoilijan varsinaisen kuoleman jälkeen.

Charles Baudelaire oli kirjoittanut ennuista jo sata vuotta aikaisemmin runossa Au Lecteur, kokoelmassa Pahan kukia (eli alkuperäisesti Fleurs du Mal, vuodelta 1857, osasuom. Yrjö Kaijärvi, WSOY, 1961), jota tietyt nuoret suomalaiset tulenkantajat kai lukivat toisilleen armottoman ennuinsa kourissa mm. Vienolan 'eksoottisessa' puutarhassa ja eksoottisissa palmusaleissa kuvitellen paheen modernismiksi ja nauttien runouden lisäksi, huhujen mukaan, aineista, jotka eivät vielä silloin tainneet olla lain mukaan edes kunnolla kiellettyjä.

Huonommin menestyvien ennui-dekadenssi taitaa paremminkin viihtyä kaljapussihommissa Kallion betonikorpien kätköissä.

Länsimaisen romaanin tavallinen tarina onkin kamppailua ennuista

ennuihin.

Kerrottakoon vielä lopuksi satu Zhuangzi'n eli Mestari Zhuang'in tapaan:

Eläkeläinen näki unta. Unessa eläkeläinen puuhasi iloisena kaikenlaisia kevyitä, sopivan haasteellisia ja muutenkin antoisia töitä ympäri maita ja mantuja tehden sitä, mikä milloinkin huvitti, joskus jopa 12 tuntia päivässä. Äkkiä herätessään eläkeläinen oli mikä oli, eläkeläinen, totta tosiaan ja epäilemättä. Mutta hän ei tiennyt oliko eläkeläinen joka uneksi olevansa työläinen, vai työläinen, joka uneksi olevansa eläkeläinen. Uneksija tuli ajatelleeksi, että eläkeläisen ja työläisen välillä pitäisi olla joku ero. Ja eroa pitäisi kutsua olosuhteiden muutokseksi. Sen pituinen se.

Kathmandussa tavataan!

Nuoresta Voimasta, Marxista ja hämäryydestä

Kuva Nuori Voima numero 1/2009

Aluksi vähän Lassi Nummea:

Kuusien pysty seinä.
Raoista taivaan ulottuvuus, valon täyttämä,
valkea, harmaa.
Apilapälvet suitsevat mettä,
kaupunki pysyttelee näkymättömissä,
ja muutkaan maan piirteet eivät maanittele
katsetta, joka tyytyy tähän:
kuusiin, apilanurmeen ja tiehen,
ja valoon kuusenlatvojen takana.

Groucho Marx on kuulemma sanonut, että:

"Outside of a dog, a book is man's best friend. Inside of a dog, it's too dark to read."

Niin kuin monia englanninkielisiä huulia (tai idiomeja tai ’pun’eja), tätäkään ei voi oikein kunnolla suomentaa menettämättä sen kärkeä, erityisesti sanaleikki – sanojen leikki, on mahdottomuus kielestä toiseen.

Sanaleikkiä ei tietysti voi kääntää, koska sanat eivät ole samoja vaikka ajatukset ehkä olisivatkin. Siksi kai selväsanaista proosan tarinaa voidaan ’helposti’ kääntää kieleltä toiselle, runoutta ei oikein voi, paitsi eeppistä runoutta, joka on oikeastaan vain formuun taottua proosaa.

Miten kääntäisi tuon yläpuolella olevan Lassi Nummen runon? Katso vaikka sanojen ’ulottuvuus’, ’apilapälvet’, ’suitsevat’, ’mettä’, ’maanittele’ ja ’apilanurmeen' käyttöä. Vaikeita suomalaisia sanoja, vaikeita suomalaisia ajatuksia.

Tietysti pystyvä kääntäjä keksii niillekin jonkinlaisen näpäkältä näyttävän käännöksen, mutta uudelleen uudessa kielessä syntynyt runo ei esitä samaa ajatusta, samoilla sanaleikeillä, samalla kulttuurin ajatusmaailmalla.

Runoa ei voi kääntää. Runon kääntäminen on turhaa.

Tällaistakin tuli mieleen, kun lueskelin postilaatikkoon juuri tupsahtanutta ’kirjallisen kulttuurin’ Nuori Voima –lehteä numero 1/2009, jonka teemana on ’Kielto’. Nuoren Voiman tulo postilaatikkoomme, jostakin selittämttömästä syystä, saa puolison nauramaan kippurassa ja purskahtamaan uuteen nauruun aina, kun näkee minut, äskettäin pestyissä ja silitetyissä, lähes sopiviksi kuluneissa samettihousuissa, ahmimassa Nuoren Voiman suuria ajatuksia.

Ja siitä tulikin mieleen, että apropos, eikö Nuori Voima kilpailekin jo liikaa Niin ja Näin –lehden kanssa?

Pitäisikö sen palvella enemmänkin kirjallisen kulttuurin hiekkalaatikoilla asioita kurapuvuissaan ihmetteleviä nuoria voimia, eikä niitä muutamaa asioista samalla hämärällä tavalla ajattelevaa akateemista spekuloijaa, jotka häärivät muutenkin kulttuurin vallankahvojen tuntumassa sumuttamassa tavallisen kirjallisen kulttuurin kuluttajan muutenkin sumuisia ajatuksia.

(Tietysti paluu johonkin 40- ja 50-lukujen Nuoren Voiman tapaiseen askartelukerhomaiseen alennustilaan olisi pähkähullua, mutta saattaisi jostakin sen aikaisen alennuksen ja nykyisen yliälyllisen ylennyksen väliltä löytyä jonkinlainen 'suurta lukijakuntaa' tyydyttävä kompromissi, jos sitä oikei yrittäisi löytää.)

Mutta erityisesti tuo ylläoleva kääntämisongelma tuli mieleen Nuoren Voiman takakannen runosta ’ei kumpikaan’, jossa Samuel Beckett oli sanonut jotakin, jonka Caj Westerberg oli kääntänyt joksikin muuksi.

Kumpikin, runoilija ja kääntäjä, jäävät ymmärtämättömiksi eri lailla ja samalla kuitenkin samalla lailla. Siinä alleviivautuu molemmille osittain yhteisen kulttuuripohjan kurjuus ja ihanuus.

Ja runohan päättyykin sopivasti näihin neljään eiku viiteen!!! riviin, joita Nuoren Voiman toimituskunta on varmasti suurella ajatuksella ja ihaillen pelokkaasti katsellut.

”...
kuulumattomat askeleet ainoa ääni
kunnes viimein lopullinen pysähdys, lopullisesti poissa itseltä ja muulta
ei enää ääntä
enää hiipumaton kevyt valo huomiotta jääneeseen ei kumpaankaan
sanomattomaan kotiin”

P.S Noita rivejä pitäisi olla siis viisi, blogin palstaleveys ei oikein sovi pitkille runoriveille. Samalla lisäsin omaan tekstiosaani yhden tärkeän, unohtuneen sanan.

Pietarilaista ylellisyyttä ja muuta munakasta

Kuva Daily Mail: "Yllättäen" löytynyt Fabergén "Rothschildin kellomuna" on myynnissä Lontoon Christie'n huutokauppakamarilla

Motoksi tähän lastuun sopii hyvin vaikkapa Sokrateen suuhun pantu lause:

Ylellisyys on keinotekoista köyhyyttä.

No, tuota lausetta jos alkaa analysoida, se liukenee helposti sisällöttömäksi. Joten ehkä sen sijaan voisi motota elokuvaohjaaja John Boormanin lauseella

Elokuva muuttaa rahaa valoksi.

Muistattehan, Arvoisat Lukijat, käsikirjoittaja-ohjaaja Boormanin erinomaisen neo-noir-elokuvan Point Blank (suomeksi Tappajan jäljet, on se nyt yhtä pirua, että suomeksi ei keksitä osuvia nimiä elokuville!) vuodelta 1967? Elokuvan noir-hohto sen kun kirkastuu ajan kanssa, niin kuin pääosan esittäjä Lee Marvininkin, mitä ei kovin monista kuvista tai näyttelijöistä voi sanoa; edes Brian Helgelandin myöhemmin ohjaama uusintaversio Payback (suomeksi Payback – tilinteko) ei yltänyt parempaan, vaikka pääosassa oli taskukokoinen seksipommi Mel Gibson.

Boormanin lauseesta voi muotoilla paraphrasiksen tämän lastun käyttöön esimerkiksi, että:

Ylellisyysesine muuttaa rahaa valohoidoksi.

Australialainen kulttuuriesseisti Clive James sanoi hiljan Times Literary Supplement:issa, esseessä brittiläisestä elokuvasta, jotenkin, että ” In cinema, money might not be everything, but it is always the first thing”. Eli suomeksi, että ”Elokuvanteolle raha ei ehkä ole tärkein mutta aina ensimmäinen tekijä”. Vähän niin kuin oikeassakin elämässä. Vanhan kliseen mukaa raha ei teekään onnelliseksi, vaikka köyhänä helposti niin ajattelisi, vaan rauhalliseksi.

Toisaalta ra(u)hattomuus tekee kokijansa usein onnettomaksi.

Ja à propos TLS, jonka tämän viikon numerossa kirjailija, esseisti ja konservatiivinen poliitikko Ferdinand Mount (joka onkin tähän juttuun sopivasti perinnöllinen aatelismies, baronet, eli Sir William Robert Ferdinand Mount, 3rd Baronet) sanoo historiasta ja antiikkitavaroista otsikolla The thinginess of history, että:

We are no longer so confident of being able to identify a dominant historical narrative and relegate the rubbish to the dustbin of history.

Eli suomeksi jotenkin, että: "Emme ole enää kovin varmoja kyvystämme tunnistaa historian tärkeintä narratiivia ja hylätä sen kuonaa roskakoppaan".

Ja siitä rohkaistuna voinkin sujuvasti kävellä huojuvaa aasinsiltaa nykyisinkin harvainrahassa kylpevään Pietariin ja puhua sen historian "thinginess'ista".

Pietarissa käynti ei taida olla erityinen ylellisyyden multihuipentuma, ei ole ollut sitä enää pitkään aikaan. Itse asiassa ei sitten tsaarien ja heidän aikansa yhteisen kansan dostojevskilaisen kurjuuden päivien, vaikka ajat ovat varmasti kovasti muuttumassa Pietarissakin, Pohjolan Venetsiassa, jonka Pietari Suuri perusti suomalaisten asuttamalle ja epäterveen soiselle alueelle, Nevan suulle, koska oli niin innostunut laivoista ja laivastoista.

Pietari ei olekaan mikä tahansa tavallista elämää viettävä kaupunkipahanen vaan historian pystyynkuollut kulissi. Niin kuin Wien, jossa haisee kuolema, tai Rooma tai Firenze; kaikki kulttuurikäärinliinoja rakennettu kivettyneen ajan viipaleista.

Pietarin raunioilla on tarjottavana kaksikin sielua. Siellä näkee samoissa kulisseissa sekä harvojen ylettömän ylellisyyden että yhä uudelleen petetyn kansan tasa-arvounelman epäonnistumisen rauniot, dostojevskilaisen kurjuuden tasajaon muistomerkit.

Kaksisieluisesta ihmisestä voi tulla joko skitsofreeninen tai luova (tai "juova", kun monet taiteilijaksi aikovat eivät ole ymmärtäneet "luomisen" ja "juomisen" hienonhienoa eroa).

Sama saattaa päteä kaupunkeihinkin. Historian sattumien summana ne voivat kitua tai kukoistaa: ikuista syksyä junnaavan skitso-kaupunki Moskovan tavoin tai häilähtävän luovuudenhullun Dionysos-kevätpäivän eläneen Firenzen.

Nevanlinnan vanhan linnakaupungin paikalle pystytetyn Pietarin nimihistoria heijastaa sen asukkaidenkin kohtaloita: perustajansa hollantilaista laivastokoulutusta kuvastellut ensimmäinen nimi Sinkt Pieterburg, sitten utilitaarinen Pedrograd, pääkaupungista kurjistuvaksi maakuntakaupungiksi muuttunut vallankumouksen toiveikas kehto Leningrad ja lopulta takaisin Pyhän Pietarin nimikkokaupungiksi, uudelleen kristinuskon ja sen rakkaan ottopojan, rahanvallan, alamaiseksi, neo-edistyksen keskukseksi.

Pietarilaisesta ylellisyydestä puhuttaessa tulevat tavalliselle, sekä naisia että kulttuuria hämmentyneenä rakastavalle suomalaiselle ehkä ensimmäiseksi mieleen ihanat pietarilaishuorat ja toiseksi ”venäläiset klassikot”, sitten Talvipalatsi, joka on kai nyt restauroitu lähes alkuperäiseen loistoonsa. Ja Aurora, jonka maine on jopa huikeasti suurempi kuin laiva itse tai edes sen vaikutus venäläisten historiassa.

Mieleen saattaa tulla myös jalokiviseppä Peter Carl Fabergé (oikeasti Carl Gustavovich Fabergé), tsaarin kultamunainen jalokivimestari.

Hän sattui elämään taitojensa kanssa juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa (kuoli maanpaossa 1920), Pietarissa kulta-aikaan, jolloin ylellisyysesineillä oli arvonsa, jonka voi sekä mitata laadussa ja kauneudessa että mittauttaa selvässä rahassa. Peterin isä oli ranskalainen hugenotti Gustave Fabergé, joka oli muuttanut Pohjois-Ranskan Picardien maakunnasta ensin Liivinmaalle ja sittemmin Pietariin pakoon uskonnollisia vainoja Ranskassa. Samaan hugenottikansainvaellukseen otti osaa myös Suomen ilmailuhallinnon entisen pääjohtajan Carl Erik Calas’in esi-isät, mutta he asettuivat ruotsinkieliseen Helsinkiin sivistyneen ranskankielisen Pietarin sijasta.

Fabergén munajumputuksen näyttää aloittaneen vuonna 1885 tsaari Aleksanteri III, joka tilasi koristellun pääsiäismunan tsarinnalleen, tanskalaissyntyiselle Maria Fjodorovnalle, joka oli kastettu kovin poroporvarilliselta kuulostavalla nimellä Dagmar.

Munanhankintaa jatkoi tsaarin poika, Nikolai (myöh. II) ja muu äveriäs Ryssänmaa yritti matkia tsaariperheensä ylellisyyttä ja osti Fabergén munia minkä varoiltaan pystyi, siihen saakka, kun I maailmansota lopetti synnynnäisten aatelisten herruuden Venäjällä ja köyhyydessä kurjistuvat venäläiset tappoivat vuonna 1917 koko roskajoukon tai säikyttivät muuten ulos maasta. Monet ilman muniaan, joista onkin nykyisin kymmenen näytillä Kremlin museossa (puoliso on niitä siellä ihaillutkin sillä aikaa, kun itse istuin hautomassa omia muniani jossakin kansainvälisessä kokouksessa Sheremetjevon lentokentän virallisenkylmissä kokoustiloissa). Jotkut emigrantit pakenivat maasta pesämuniensa kanssa, joiden avulla oli hyvä aloittaa uutta elämää sodanköyhyttämässä Euroopassa.

Fabergén munia tehtiin vähintään 68, mahdollisesti jopa 77, joista Aleksanteri III ja huono-onninen Nikolai II tilasivat yhteensä yli viisikymmentä (10 tehtiin Aleksanterille ja loput Nikolaille). Nikolai tilasi munia sekä äidilleen Maria Fjodorovnalle että kunnon aviomiehen tapaan vaimolleen, hesseniläissyntyiselle tsarinna Alexandra Fjodorovnalle. Tsaarien munista on vielä varmuudella jäljellä 44, tosin niitä epäillään olevan enemmänkin salaisissa kokoelmissa, yhteensä jopa 50.

Munia tehtiin myös ”tavallisille” venäläisille ja jopa ulkomaalaisille. Juuri viime viikolla julkaistiin uutinen, että Lontoon Christie'n huutokauppakamarilla on marraskuun 28. päivänä huudettavana ranskalaisen paronin, Edouard de Rothschildin ja Germaine Alice Halphen'in kihlajaisiin vuonna 1902 valmistunut muna, joka on ollut "kateissa" Rothschildien kaapissa vuosikymmenet (samainen pankkiirisuku on tunnettu myös jumalattoman ylihintaisista Château Lafite Rothschild -viineistä). Jos joku Arvoisista Lukijoista on munista kiinnostunut, niin vaivaisella parillakymmenellä miljoonalla eurolla olisi Lontoosta saatavilla pinkkiä munaa.

Siperialaisten kultakaivosten johtaja, aatelissyntyinen Aleksandr Ferdinandovitš Kelch (sukua on nykyisin mm. Hollannissa ja Belgiassa timanttikauppiaina), tilasi seitsemän munaa rikkaan moskovalaisvaimonsa Varvara Petrovna Bazanovan varoilla (Kelchit asuivat Pietarissa Tshaikovskogo kadun numeron 28 ns. Kelchin talossa, jossa majaillee nykyisin UNESCO, Suomen Pietarin konsulaatti taitaa sattumoisin olla samalla kadulla numerossa 71). Aleksandr Kelch erosi vaimostaan ennen vallankumouksia ja hävisi 1930-luvulla Siperiaan köyhtyneenä ja ajan tapaan tuomittuna Stalinin vainoharhoissa virallisesti irtolaiseksi.

Varvara-vaimo puolestaan muutti omaisuuksineen Pariisiin pakoon vallankumousta ja myi muniaan eniten tarjoaville. Keräilijöitä löytyi hyvin jopa sodan runtelemassa maailmassa. Sodilla ja muilla murrosajoilla taitaakin olla sellainen merkillinen ominaisuus, että ne rikastuttavat rikkaita uskomattomiin mittasuhteisiin ja köyhdyttävät jo muutenkin köyhiä, jotka lisäksi joutuvat toimimaan rikkaiden sodissa tykinruokana. Ei liene ihme, että köyhät vastustavat muutoksia kynsin hampain ja rikkaat keinottelijat taas ottavat ne avosylin vastaan.

Venäjän lähihistoria on murrosaikojen omaisuusihmeestä hyvänä esimerkkinä. Samoin oma kieltolakiaikamme.

Myöhempien aikojen Fabergé-munien keräilijät ovat äveriästä porukkaa.

Keräilijäjoukkoon kuuluu mm. Malcolm Forbes (y’know, rikkaitten pää-äänenkannattaja, The Forbes Magazine). Hänen perikuntansa myi vuonna 2004 koko munakokoelman, yhteensä yhdeksän munaa, entiselle neukkuaikaiselle rautatieinsinöörille, ja nykyisen, Jeltsinin ja Putinin yhteisvoimin luoman liberaalin kauppa-ajan öljy- ja alumiinimiljardöörille nimeltä Viktor Vekselberg. Hänen munansa ovat kierrelleet ympäri maailmaa näytillä, mm. Suomessa, jossa niitä saattoi ihastella ainakin Museokeskus Vapriikissa, Tampereella nääs.

Egyptin ja Sudanin viimeinen varsinainen kuningas ja kansainvälinen playboy Faruk I, arabiaksi Fārūq al-Awwal oli myös munien keräilijä. Hänen perhensä oli siirtynyt 1800-luvun alussa Albaniasta Egyptiin, jossa pääsivät lopulta maan hallitsijoiksi. Playboy-Faruk pakotettiin luopumaan munineen vallasta 1952 Nasserin kapinan kynnyksellä.

Monacon ruhtinasprinssi Rainier Louis Henri Maxence Bertrand Grimaldi keräsi yhden Fabergé-munan lukuisien munasarjojen lisäksi, hänhän oli tunnetusti myös naistenmies. Ranierin muna oli tsarinna Aleksandralle vuonna 1887 tehty Sinisen käärmeen kellomuna.

USA:n kommunistipuolueen perustajan Julius J. Hammerin poika, Armand Hammer oli tarmokas munienkaupustelija. Hän oli Neuvostoliiton julki-salainen agentti ja myi Kremlin ylijäämämunat (yhteensä 14) 1930-luvulla Neuvostoliiton valtionkassan puolesta pääasiassa Amerikan äkkirikkaille. Kremlin uudet, marxilaista Prometheas-uskoa tunnustavat valtijat eivät ymmärtäneet utilitaristisessa kiihkossaan ylellisyysesineiden todellista arvoa vaan näkivät ne vain vanhan vallan dekadenssin hyödyttöminä pölynhiukkasina, historian kuonana.

Hammer oli myös mm. Leninin, Stalinin ja Suomen aurinkopresidentti Kekkosen henkilökohtainen ystävä. Munien myynnin lisäksi Hammer ylösrakensi venäläiseen öljyyn erikoistuneen Occidental Petroleum-yhtiön.

Hammer, amerikkalainen filantrooppi, ynnä hänen öljymiljoonansa ja erityisesti yksityissuihkukoneensa muistetaan Suomessa erityisesti siksi, että demokraattinen ja lahjomaton presidenttimyyrämme Kekkonen matkusteli niillä silloin tällöin ilmaiseksi, mm. Islantiin kalastamaan lohia.

(Suluissa mainittakoon, että entinen varapresidentti Al Gore Jr saa myös kiittää varakkuudestaan tätä samaa öljy-filantrooppia. Nykyisinhän Gore on paremmin tunnettu öljyn vastustajana ja elokuvaksi ylennetystä PowerPoint -esitelmästään Epämiellyttävä totuus, tekijänsä rahasampo, josta saattaa tällä viikolla helistä kassaan jopa Nobelin rauhanpalkinto.)

Minkähänlainen yleinen ja yhtäläinen melu nousisi nykyisin, jos Tarja-presidenttimme harrastaisi Kekkosen tapaista kalastusmatkailua.

”Tempora mutantur, nos et mutamur in illis”!

Ajat muuttuvat ja me ajelehdimme illuusioissa. Tai: ”aikansa kutakin, sanoi koira, kun järsi salvettuja muniaan”.

Kuva: Viimeinen Fabergén muna, Karjalankoivu-muna vuodelta 1917

Viimeisin valmistunut Fabergén muna, 51. tsaarien tilaama (saattoi olla 54. myös, tsaarimunasarjan tarkka luku on eri lähteissä erilainen), on huhtikuulta 1917, muutama viikko helmikuun vallankumouksen jälkeen.

Viimeisin muna liittyy sikäli suomalaisiin, että sen valmistusaineena on karjalainen koivu ja kultaa on käytetty vain koristeena. Muna oli kateissa 1920-luvulta vuoteen 2002, jolloin tuntematon omistaja möi sen (yksityiselle) Venäjän kansallismuseolle. 52. muna ei koskaan valmistunut, kun historialliset tapahtumat pääsivät livahtamaan munasarjan edelle.

Niin katoaa Glooria maailmalle. Tosin Fabergén glooria taitaa vieläkin kasvaa.

On kai mahdoton kuvitella toista ylellisyysesine-sarjaa, joka olisi häikäisevämpi luovuudeltaan, maineeltaan tai nimettömien venäläisten kultaseppätekijöidensä taidoilta.

Kyllä sellaista ”keinotekoista köyhyyttä” pitäisi mielellään omanaan, himmeiksi pureskeltujen Fiskarssin teräsveitsien ja -haarukoiden ja naarmuuntuneiksi juotujen Iittalan Ultima Thule-lasien lisänä!

Lisälukemista:

Munien nykyiset omistajat ja paljon muutakin tietoa näkyy saitilta, jonka nimi on Mieks Fabergé Eggs.

Fabergén tarinaan voi tutustua mm. tällä saitilla, jossa puhutaan muutenkin maailman aarteista, ja tamperelaisen Museokeskus Vapriikin saitilla, jossa esitellään viimevuotista näyttelyä, johon tutustuin itse täällä Brysselissä, nimeltä Fabergén aika.

Ferdinand Mount: The thinginess of history, The Times Literary Supplement, Times online, 10.10.2007.

Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa?

Määritellään aluksi sanaa ”valta”, uskoaksemme Teemu Mannisen sanaa, että ” siihen en usko, että on olemassa keskustelua ilman käsitteitä, käsityksiä tai väärinkäsityksiä”. Max Weber on kai määrittänyt vallan näin:

Valta tarkoittaa kaikkia mahdollisuuksia saada oma tahto läpi sosiaalisen suhteen sisällä myös vastarinnankin edessä, samantekevää mihin tämä mahdollisuus perustuu. (suomennos Petri Ylikoski)

Eli valta on weberiläisittäin suhde, joka vallankäyttäjällä on vallankäytön kohteeseen (Jouko Nurmiainen, kts. viite lastun lopusta). Taiteen eliitin valtaa käsiteltäessä on myös mielenkiintoista kysyä: miten valta perustelee itsensä ja mitä se pitää keskeisinä tehtävinään? Tähän vastaaminen vaatii kuitenkin enemmän tilaa kuin yksi lastu, joten vastaus jäänee tältä(kin) osin väkisin vajavaiseksi.

Jokin aika sitten kirjoitin otsikolla Taide, tekijä ja kokija, jossa spekuloin mm. taiteilijan ja taiteen eliitin asemasta. Todistelin (oikein piirtelemäni kuvan kanssa, jota kutsuin nimellä Ars Machina), että taiteilija tekee taiteeksi kutsumiaan teoksia, joilla nuolaisee Taiteen jumalaista kylkeä ja taide-eliitti päättää onko teos taidetta vai roskaa, eli käyttää valtaa.

Kommenteissa Rita Dahl sanoin mm. näin:

…Eliitti on vaikea käsite. Millä perustein jonkun päätetään kuuluvan eliittiin? Mitä eliitti-sana tarkoittaa; tietyn perussivistyksen omaavaa henkilöä vai yhtä tietyllä alalla vallassa olevista? Pitäisin niin kansaa kuin eliittiä imaginäärisinä konstruktioina, johon jokainen varmaan suunnilleen osaa paikantaa itsensä. Ja eliitti on mielestäni enemmän asiantuntijayleisöä kuin valtaapitäviä. Jostain syystä uskon asiantuntijayleisön auktoriteettiin tässä mielessä enemmän kuin itse valtaapitävien...

Eli Rita, joka kai kuuluu taiteen eliittiin, kyseenalaisti eliitin vallan olemassa olon. Samoissa kommenteissa Stockholm Slender, Botanist on Alp –blogin pitäjä, arveli että:

Humanismi - tai "uusi teoria" - ei tosiaan välttämättä ole avuksi taidetta analysoitaessa. Mutta mysteeriltähän se vaikuttaa: on helppoa nähdä hierarkia, eron Kalle Päätalon ja Elizabeth Bowenin välillä, eikä tosiaankaan vain lukijan konstruoimana, silti ei tunnu löytyvän mitään kovin merkityksellisiä älyllisiä argumentteja tukemaan tätä common sense -intuitiota. Funktionaalisuus tai instrumentalismi eivät minusta ole hyödyllisiä…

Sitten lastussani Keskustella vai eikö keskustella, kas siinä pulma sivusin muun haipin ohella valtaa ja sen käyttöä. Rauno Räsänen laajensi keskustelua omalla saitillaan nietscheläisesti väkivallan suuntaan, ja päätyi tähän johtopäätökseen:

Arkaaisessa esihistoriassamme tuska ja nautinto, valta, väkivalta ja kilpailu olivat vielä yhtä ja samaa dionyysistä hurmosta eli yksilöitymätöntä voiman ja purkautumisen tunnetta.

Ja kun hieman raaputamme vuosituhansien aikana syntynyttä kulttuurista (apollonista) pintakerrosta, havaitsemme, että sieltä se löytyy sivilisaation kosmeettisen kuoren alta aivan sama dionyysinen "hirviö" kuin miljoona vuotta sitten. Ihminen.

Tuohon ei ole mitään pahaa sanottavaa. Mutta Räsänen sanoi aikaisemmin tekstissään näin: ”eikä yhteisö toimi ikään kuin se olisi vain yksi valtava ihmisyksilö kuten Thomas Hobbes oletti”. Siitä on hyvä alkaa jäkättää lisää.

Myös Marjatta Ripsaluoma (Ripsa) innostui kommentoimaan ja sanoi vallasta näin:

…Minä en tiedä mitä valta on. Se tuntuu käsitteenä niin tavattoman abstraktilta, että en tajua miten sen vuoksi ylipäänsä voi rajoittaa keskustelua. Sitäkin blogistanissa tapahtuu … Jäin miettimään että ehkä Suomemme maa on liian pieni, sen "intelligentsija" vaivainen, sen yhteydet Eurooppaan hajanaiset. En sano että meillä on liian hyvin asiat, sanon että on pahasti, koska näkyvyys edistää valtaa ja sillä suodatetaan uutta luovaa tekstiä/kuvia/ musiikkia tehokkaasti pois. Se valta tällä hetkellä tuntuu olevan raha…

Ripsa iskee tässä mielenkiintoiseen ilmiöön. Nimittäin paikallinen, tässä tapauksessa suomalainen taiteen eliitti, on suuremmissa kuvioissa, esimerkiksi Euroopan taiteen eliittiin verrattaessa, rahvasta eikä eliittiä. Samaan tapaan kuin sanotaan vaikka turkulainen taiteen eliitti katsotaan kehä kolmosen ulkopuolisena yhteisönä suomalaisen taiteen rahvaaksi.

Siinähän sitä onkin kommenttisarkaa yksinäiselle lastunikkarille kynnettäväksi ja lastun puurtamiseksi.

Tämä lastu käsittelee valtaa vain taiteen eliitin kannalta, en uskalla puhua siitä laajemmassa mielessä. Voi olla, että joku on jollakin blogillaan tästä jo puhunut, mutta ei ole sattunut silmään. Olen selaillut lastua varten monia internetiltä löytyviä akateemisia papereita, mm. Mika Karhun esseetä Vallan tunne ja Petri Ylikosken oppimateriaalia nimellä Onko valta dispositiokäsite? sekä Jouko Nurmiaisen referaattia Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimukseen. Kaikki ovat taviksenkin tajuttavissa olevia tarinoita, linkit löytyvät tämän lastun lopusta.

Thomas Hobbes tosiaan arveli, että ihmisyhteisö on kuin mammuttimainen ihminen. Tämä on helppo ymmärtää, jos ottaa lähtökohdakseen ihmismielen rikkinäisyyden.

Ajattelen itse aina, että sisällämme on pieniä itsenäisesti ajattelevia pesäkkeitä, kutsutaan niitä tässäkin vaikka homunculuksiksi, jotka riitelevät keskenään tajunnan huomiosta ja tuottavat kulloiseenkin sosiaaliseen tilanteeseen sopivan roolin, jota sitten dionysolaisesti hämmästyttävällä näyttelijänlahjalla vedämme niin, että yleisö luulee roolia meidän itsemme ”minäksi”.

Eli elämme elämäämme sarjana erilaisia, dynaamisia ja fiktiivisiä tarinoita. Identiteetti on prosessi eikä staattinen tila tai rajapinta.

Hobbesin visioon on helppo yhtyä tältä kannalta. Sisäiset homunculukset olisivat (valta)eliittejä, jotka kilpailevat – niin – vallasta, jonka määrä on ehkä vakio ja siitä kilpailu on nolla-summa-peliä, ja jonka kilpailukohteena on epämääräinen möykky, jota voi kutsua vaikka "vallan resursseiksi". Poliittinen eliitti on tietysti parhaiten erottuva sosiaalinen ryhmittymä, mutta eliittejä, lobbareita, on lähes joka lähtöön.

Taiteen eliitti ei ole mitenkään erilainen kuin muut eliitit tavoitteidensa tai menetelmiensä osalta.

Marxilaisittain voidaan sanoa, että eliitti reproduktoi vallitsevaa järjestystä käytännöillään ja tekee hankalammaksi järjestyksen muuttumisen (wikipedian tynkäartikkeli sanasta eliitti). Eliitin määrittämisen käytännön tasolla suorittaa eliitti itse (Nurmiainen) me-ja-muut-hengen synnyttämisen ja ylläpitämisen avulla ja erityisesti syntyneen ryhmän johtavan aseman tiedostamisen kautta. Eliitti on vanguard, etujoukko, jota muut katsovat ihaillen ja kadehtien ja yleisesti organisoituina (Lenin) seuraavat kuin lampaat. Tämä on riittävän hyvä eliitin määritys tätä lastua varten.

Petri Ylikoski kirjoittaa pamfletissaan (osoite alla) vallan muodoista ja luettelee niitä kaikkiaan kahdeksan: voimankäyttö, manipulointi, pakottaminen, palkitseminen, legitiimi auktoriteetti, kompetentti auktoriteetti, henkilökohtainen auktoriteetti, ja vakuuttaminen.

Valta siis tarkoittaa paljon muutakin - ja on hienosyisempää - kuin vain voimankäyttöä, eli valtaa, joka on oikeutettu lailla kaikissa totalitäärisissä valtioissa (kaikissa valtioissa itseasiassa, demokratiahan toteutuu valtion kokoisissa jättiorganisaatioissa vain näennäisenä, elitistisenä harvainvaltana puolueiden avulla).

George Orwell'in romaani 1984 on hienosyisen ahdistava ja brutaali kuvaus yllä luetelluista vallan muodoista. Kirjan perusteella tehdyssä elokuvassa toista päähekilöä, vallankäyttäjä O'Brien'ia näytteli Richard Burton niin vakuuttavasti, että omassa mielessäni Burtonin näyttelijänkuva on aina välttämättä tämän vallankäyttäjän näköinen. (Näytteleminen sinällään on tietysti parhaimmillaan vallankäytön muoto, sehän on taitavaa manipulaatiota.)

Taiteen eliitin sisällä voi erottaa erilaisia toimijoita. On esimerkiksi kulttuuriministeri, instituutio, joka asemansa vuoksi on osa (tätäkin) eliittiä, ja jonka ”valta” ilmenee kykynä varmistaa ja ylläpitää taiteen resursseja (rahaa). Kuitenkaan tämä asema ei sinällään anna valtaa määrittää taidetta, hänhän ei osoita rahaa itse vaan noudattaa nimettyjen neuvonantajiensa ja taiteen eliitin antamia neuvoja.

Ministerin henkilökohtaiset ominaisuudet määräävät minkä verran valtaa hän itse asiassa käyttää taiteen yli.

Voimakas kulttuuriministeri, sanotaan vaikka Donner, jos sellainen olisi, voisi käyttää enemmän valtaa taiteen ymmärryksensä vuoksi kuin sanotaan vaikka entinen ministeri Karpela. Nykyinen ministeri Saarela on erilaisessa asemassa, koska hänellä on nyt takanaan tai oikeastaan keittiössään harmaa eminenssi, taiteen asiantuntija, jolla on oma, ehkä tarkasti kohdistuva, taiteen dispositio. (Tiedän, että dispositio on kovin epämääräinen termi, mutta olkoon. Ehkä kuitenkin näytelmäkirjailijoiden olisi kiivaasti teroitettava elokuvakäsikirjoittajan kykyjään pysyäkseen jonkinlaisessa leivässä. Tässä kohdassa pitäisi olla hymiö!) Mitä se tarkoittaa ministerin ja eminenssin itsensä vallan suhteen, tullee nähtäväksi läheisessä tulevaisuudessa.

Taidevaikuttajana ministeri Saarela tietysti käyttää legitiimiä auktoriteettiä, vaikka esimerkiksi apurahojen jako ei olekaan hänen peukalonsa alla (eikä hän näytä, heinäkuisen kulttuuriohjelmansa perusteella katsoen, erityisen kiinnostuneelta siitä, miten kulttuurin määrärahoja itseasiassa käytetään).

Missä sitten on taiteen todellinen valta?

Nurmiainen vertaa weberiläistä ja foucaltilaista valtakäsitettä. Ensinmainitussa valta on vallanpitäjän ja kohteen välinen suhde. Michel Foucault sensijaan katsoo, että "ihmisen olemusta ja myös motiiveja määrittää vahvasti hänen toimintansa ja hänen todennettavissa olevat (sosiaaliset) suhteensa". Eli foucaultilainen valta näyttää ilmenevän sosiaalisena verkostona, joka välttämättä, hämähäkin seitin tavoin, on keskeltä tieheää ja reunaalueiltaan aukkoista.

Taiteen eliittiverkoston sisällä valtaa käytetään ehkä jotenkin weberiläisittäin:

On voimankäyttöä (esimerkkinä vaikkapa kirjailijaliiton kohinat), manipulointia (aivopesua, propagandaa, mainontaa niin, että vallan kohde ei tiedä olevansa taiteen eliitin hyökkäyksen kohteena), pakottamista (uhataan antaa tai edistää apurahojen saantia tai estää apurahojen saanti riippuen taideteosten luonteesta), palkitseminen (annetaan tai luvataan apurahoja tietynlaisista teoksista), kompetenssi (jonkun tahon, sanotaan vaikka apurahojen suosittelijan, katsotaan omaavan ylivoimaista tietoa taiteen luonteesta ja häntä kuunnellaan), henkilökohtainen karisma (henkilöä kuunnellaan, koska hänellä on karismaa, esimerkkinä joku, kuka tahansa, kansankunnan kaapinpäällisistä kulttuurivaikuttajista, Kekkonen aikanaan ääriesimerkkinä), vakuuttaminen (ehkä viattominta vallankäyttöä, perustellaan argumentein, miksi joku taideteos on muita ansiokkaampi).

Joissakin vallankäytön muodoissa (voimankäyttö, manipulointi) kohteelle (taiteilija, suuri yleisö) ei tarvitse kertoa vallankäytöstä, muissa kohteen on oltava tietoinen vallankäyttökyvystä, muuten vallan käytöllä ei ole mahdollisuutta toteutua.

Ylläesitetty weberiläinen vallankäytön mekanismi sisältää lisäksi kaksi subjunktiivista kontrafaktuaalia (Ylikoski): jos vallankäyttäjä haluaa jotakin, kohde toimii halutulla tavalla, ja jos vallankäytön kohde tekee vastarintaa, vallankäyttäjä pystyy nujertamaan vastarinnan ja viemään tahtonsa joka tapauksessa läpi.

Että sellaista on pähkinänkuoressa taiteen eliitin vallankäyttö ja sen erilaisten muotojen ilmeneminen.

Jetta Huttunen sanoo pamfletissaan Tieto on valtaa: Valtaa on siellä missä joku tietää enemmän kuin joku toinen. Internetin kehittyminen muuttaa myös taiteen eliitin valta-asemaa ja vallan kohteiden mahdollisuuksia.

Demokratia lisääntyy. Ihmiset tulevat ylenmäärin onnellisiksi.


Lisälukemista:

Petri Ylikoski: Onko valta dispositiokäsite?
Mika Karhu: Vallan tunne
Jouko Nurmiainen: Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimuksessa