Memeettistä sanailottelua

Sanojen Anita lähetti haasteen uuteen memeettiseen ilotteluun.

Väliotsikot puhuvat puolestaan ilman sen kummempia selityksiä. Kuitenkin vielä sanoisin, että kaikki ovat vaikeita. Millä kriteereillä esimerkiksi sana olisi lempisanani? Vaikea sanoa, mutta annetaan tulla mitä sylki suuhun tuo.

Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.)?

Hilla, kaunis, kaipaus, paluu, onnellinen, salaisuus

En kyllä osaa sanoa, miksi juuri nuo sanat pomppasivat mieleen, miksi juuri tuossa järjestyksessä. Haluaisin tietysti sanoa, että ne tulivat vapaasta tahdosta, mutta en voi vakuuttavasti niin tehdä.

Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein?

Utuinen

Sekin pomppasi varkain mielen pohjamudista, enkä voinut muuta kuin panna sen näytille.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms?

Niinmutta, kuules, perkele, toisaalta, kulta

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten?

No niitä on tietysti paljon, eikä ainoaa ja merkittävintä voi valita, merkitys on aina ajasta ja paikasta kiinni joka tapauksessa. Suomesta saattaisi tämä olla sielua lähellä:

Kaikki saavat, mutta komiat ensin. (Isostakyröstä)

Tai Persiasta vaikkapa tämä Omar Khajjamin kehoitus (oma käännös englannista):

Havahdu aamun ensimmäiseen valoon. Nouse ylös! Oi nuoruus, täytä kiireesti sielusi ruusuisella viinillä, joka pulppuaa aamunkajon kristalliastiasta.

Tosin tämä Korkea veisuun pätkä koskettaa sielua myös (en ole varma miksi?):

Kuin punainen nauha ovat sinun huulesi, ja suusi on suloinen; kuin granaattiomena, kypsyyttään halkeileva, on sinun ohimosi huntusi takana

Ja Maria Jotunilta tulee tämä seuraava aforismi aforismeista:

Jos me välähdykseltä näemme jonkin totuuden ja luulemme keksineemme jonkin uuden viisauden, voimme olla varmat, että sadat tahi tuhannet ovat sen ennen meitä keksineet satojen, ehkäpä tuhansien vuosien kuluessa.

Ja kokeillaan vielä tämä joltakin tuntemattomalta:

Vahvat nauravat ja heikot itkevät mutta viisaat hymyilevät.

Mutta valituksi tulee kuitenkin tämä:

Ku torutaa ni kuuntele, ku pieksetään ni kääntele, ku kiitetään ni pierase.

Vaikka en ole kuitenkaan ihan varma sopiiko se edes tänne virtuaalikulttuurin läpitunkemaan blogistaniin.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan?

Karju, vittu (ja sen johdannaiset), pirteä, kyrpii, kamala

Siis tässä on näiden sanojen arvostelusta kysymys, eikä sanojen takana olevista ideoista, vaikka se ei tietysti voi olla vaikuttamatta. Nuo v-alkuiset ja kyrpiikin tuntuvat kyrpivän erityisesti mieltä. En millään totu siihen, että hyvin nuoret naisetkin käyttävät niitä julkisuudessa ilman sen kummempia estoja. Onko sanoilta hävinnyt kärki niin tyystin, että ne eivät enää tunnut miltään. Omassa sielussani kärki vielä pistelee pahasti.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Anita valitsi omaksi fraasikseen tässä kategoriassa sanonnan ”Mitä kuuluu?”, joka olisi minullekin tullut ensimmäiseksi mieleen. ”Moi!” on toinen samanlainen. Mutta valitaan vaikka tämä:

Tämä maksaa maltaita.

Oi kun tuli oikein kylmänväreitä tuosta viimeisestä.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.

tuhatvuotissyntymäpäivä

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Opin tänään Iltalehdestä seuraavan sanan:

keskusdigisovitin

Että sellaiset sanat, taidan olla niin myöhässä, että "kaikki" ovat tämän jo tehneet. Tässä menköön haaste kaikille kilteille Suomen (ja ulkomaankin) bloggareille, jotka eivät vielä ole saaneet haastetta tai tehneet tätä haastamatta.

Sielusta, tietoisuudesta ja muista mustista bokseista

Kuva: Humboldt Universität zu Berlin, Computer- und Mediensercive, Blutner/ Philosphy of Mind/ Consciousness

Sitä ajattelee kaikenlaista, kun istuu viskilasi kädessä ja tuijottaa eteensä – tyhjyyteen niin kuin sanotaan, vaikka eihän siinä edessä juuri koskaan pelkkää tyhjyyttä ole.

Tuijotellessa tuntuu siltä, että ajatustoimintaa ei millään saa loppumaan. Itse asiassa mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä enemmän se tuntuu tekevän työtä.

Tietysti, jos viskiin liottaisi tyhmyyksissään LSD:tä tai jotakin sen sellaista tyhjyyden sijasta, alkaisi tuijottaa jotakin kovasti värikkäämpää ja huikeampaa; saattaisi vahingossa päätyä takaisin 60-luvulle, ellei olisi varovainen. Mutta silloinkaan ei ajattelua saisi kokonaan toppuuteltua.

Sitä istuu siinä mielipaikallaan tuijottamassa, hokee mantraansa ja tuntee viskilasin kädessään, vaikka ei tuntisi sitä puristavansa, tajuaa maailman ympärillään ja tietää, että maailma ei pelkästään ole siinä ympärillä, vaan on nimenomaan maailman keskipisteen ympärillä. Ja tajuaa siinä keskellä entiteetin, jota kutsuu varmuudella itsekseen.

Eikä pelkästään tajua sitä keskustaa itsekseen, vaan tuntee sen koko narratiivin, ei sivutuotteena (epifenomeenina) vaan niin kuin ilmestyksenä (epifaniana). Eli tietää eläneensä, elävänsä ja elää nyt ja ainakin jonkin hetken tulevaisuudessa. Saattaa epifanian – ja viskin – vaikutuksesta jopa äännähtää, että ”Minä(!) Elän(!)”, ja pistää varmemmaksi vakuudeksi mielessään huutomerkin kummankin sanan perään. Ja ottaa sitten tukevan kulauksen vanhuuttaan savunmakuista viskiä, jota on kypsytelty vanhoissa sherrytynnyreissä vähintään 15 vuotta.

Semmoista sitä helposti ajattelee sielunsa tai päänsä sisällä, jopa joskus ilman viskilasia. Tosin viskilasin kanssa nuo huutomerkit kuuluvat selvästi voimakkaampina.

Sitten sitä yrittää kysyä itseltään, kun muita ei silloin ole paikalla, että missähän tämä maailmannapa – sielu – sijaitsee. Ja siihen täytyy tietämättömän vastata, että ei missään tai kaikkialla (jotka saattanevat tarkoittaa yhtä ja samaa).

Tämän tietää, koska tajuaa äärettömän pienen ja äärettömän suuren samanaikaisesti, ei oikein selvästi, mutta suurin piirtein.

Usein vielä huomauttaa itselleen, että itseä ei olisi ilman vuorovaikutusta, viestintää, muun maailmankaikkeuden kanssa, ja ajattelee siihen päälle, että näin ollen kehoakaan ei olisi ilman sellaista vuorovaikutusta, olisi kai vain joku kasa alkeishiukkasia epämääräisen somasti lähekkäin asettautuneina, siteenä ehkä pienehkö ämpärillinen universumin pimeää kuraa, joilla ei myös olisi sen kummemmin päätä eikä häntää ilman vuorovaikutusta.

Sitten saattaisi tulla mieleen ajatus hermoverkosta, tai jos haluaa sillä kerralla hienostella, neuroverkosta - varsinkin , jos on tutustunut ruotsalaisen biologin, Jonas Frisénin, ajatuksiin.

Neuroverkko tarkoittaa kai tilaa, jossa on vähintään kaksi (tai ehkä verkkoon tarvittaisiin vähintään kolme) prosessointiin kykenevää, aktiivista neuronia (osapuolta), joiden välillä on toimiva yhteys, synapsi, jossa joku ärsytys siirtyy osapuolelta toiselle (eli tapahtuu viestintää).

Aivotutkijat väittävät, että koko elävän olennon sieluksi kutsuttu ilmiö voidaan selittää aivojen neuronien ja synapsien avulla. Se on tietysti hienompi tapa sanoa, että sielua ei aivotutkijoiden mukaan ole olemassa omana entiteettinään. Samojen tutkijoiden mielestä psykologiaa – sielutiedettä – tieteenä ei oikeasti voisi edes olla, koska ei ole sieluakaan, jota se tutkisi.

Tavallisena yltiödualistisena taviksena sitä on suunnattomia vaikeuksia uskoa, että oma sielu, minä, voidaan selittää olemattomaksi, koska tietäähän vastaansanomattomalla varmuudella sielun olevan olemassa, koska ajattelee niin olevan.

OK, OK, nykyisin tämän ajatuksen sovellukset ovat vähän kliseisiä eivätkä kovin vakuuttavia. Alkuperäisenä ajatus ei tietysti ollut kliseinen, kun ranskalainen Renatus Cartesius sanoi sen ensimmäisenä. Hän taisi sittemmin kuolla nuhaan suomalaistenkin oman – ja jopa ruotsalaiseksi erityisen pähkähullun tai ehkä yliviisaan (tätä eroa on vaikea varmuudella päätellä) – kuningatar Kristiinan aikaisin-valistuneessa, roomalaiskatolisessa hovissa.

Sillä, mitä välineitä käytän ajatellessani, ei näyttäisi olevan merkitystä sille, että minäni – tai sieluni siis, joka on aivoihin ja muuhun materiaan nähden metatason olio – on olemassa, vaikka ei ehkä olekaan kuolematon sanan varsinaisessa fyysisessä merkityksessä. Vaistomaisesti sitä ajattelee, että minä – sielu – on jotenkin erilaista esimerkiksi ”kuolleen luonnon” olemassaoloon verrattuna. Vaikka tietysti sielukin voi olla kova kuin kivi tai sitkeä kuin kuusipuu tai kylmä kuin kuollut kala, mutta omasta sielustaan ei tällaista helposti ajattele – varsinkaan, jos kuvittelee pitävänsä humanismia elämänasenteenaan.

Ulkomaailman suhteen ihmisen ajattelutoimintojen ja muiden ruumiintoimintojen voi kuvitella olevan jonkinlainen ”Black box”, prosessijärjestelmä, joka on sikäli suljettu, että sen sisäisestä toiminnasta ei voi pelkillä ulkopuolisten aisteilla saada oikein mitään tolkkua. Mitä tapahtuu maksassani, jota savunmakuinen viski juuri nyt pehmeästi kutittelee, tai mustanpuhuvassa sapessani, jota selvästi sapettaa neuroniverkostoa ajatellessani, tai aivojen neuroneissa. Tätä ei ulkopuolinen osaa ilman tutkittavan aktiivista apua sanoa.

Jos vain katselee toimetonta ihmistä, ei tiedä, mitä tämän sisällä liikkuu. Paitsi, jos tämä ”black box” alkaa jotenkin kommunikoida: rupeaa hyrisemään, hymyilee, nauraa, näyttää keskisormea (esimerkiksi leikkiessään sormileikkejä mukuloidensa kanssa), vittuilee tai vetää turpiin. Silloin sillä voi kuvitella olevan jonkinlaisen sielun.

Sielu on toimimista – prosessia. Prosessit määrittävät ihmisen ja sen sielun sekä itselleen että muille.

Aivotutkimuksessa, 80-luvun lopulle saakka ”kaikki” aivotutkijat ”tiesivät”, että aivot on korvautumaton elin. Kun se on kasvanut siihen mihin kasvaa, uusia aivosoluja ei synny. Jos niitä kuolee, niitä ei korvata uusilla.

Muutama varovainen mielipide uusien aivoneuronien jatkuvalle synnylle naurettiin maanrakoon, eikä kukaan oikein kehdannut edes tutkia sen mahdollisuutta. Muistan olleeni kovin huolestunut tästä asiasta joskus 16. ikävuoden paikkeilla, kun uskoin, että aivot ovat kasvaneet siksi miksi kasvavat, ja selvästi tunsin, että viisautta olisi pitänyt olla tuntuvasti senaikaista enemmän. Ja tämä oli mielestäni suuri epäoikeudenmukaisuus muuten oikeudenmukaiselta näyttävässä maailmassa. Sitähän ei tuossa iässä ole kaikilta osiltaan muutenkaan parhaimmillaan. (Valitettavan epäoikeudenmukaisesti sama tunne on muuten jatkunut näihin päiviin saakka.)

Nyt tiedemiehet sen sijaan ”tietävät”, että neuroneja kuolee ja syntyy jatkuvasti. Prosac – mielentilalääke – nopeuttaa neuronien syntymistä (neurogenesistä), siksi se helpottaa depression vallassa olevaa, jolta masennus on tuhonnut kipeästi tarvittavia neuroneita varsinkin kai mantelitumakkeessa, sielun melankolia-astiassa.

Uudet neuronit aiheuttavat siis iloista mieltä, eikä syyttä. Siinä saattaa olla tulevaisuuden parannuskeino vanhaniän Alzheimerille tai Parkinsonin taudille, joita ei nyt pystytä edes kunnolla hidastamaan, parantamisesta puhumattakaan. Neuronigenesiksen osalta tieteen toisinajattelijat – kuten tuo aiemmin mainittu ruotsalainen Jonas Frisén – olivat oikeassa.

Neuronien syntysodan yhtenä aseena käytettiin mm. linnunlaulua, ja aivan oikein että käytettiin, linnut ja ihmiset lienevät ainoita eläviä olentoja, jotka laulelevat jopa omaksi ilokseen, kuten voi kuulla joka yö meidän terassilta yhden yökyöpeli-mustarastaan harjoitellessa yön vaimentamalla äänellä uusia kevätlaulujaan. Ja sen lisäksi molemmat ”opettavat” lajinsa muita laulelemaan uudella tavalla. Esimerkkinä vaikkapa joku pääministeri, joka on ystävällisesti opettanut vihreää nais-edustajatoveriaan, Merikukkaa, kuinka karaokelauluja lauleskellaan selvin päin, mikä äkkiä ajatellen tuntuisi mahdottomalta ajatukselta.

Tästä Arvoisa Lukija voi päätellä, että ajattelen ihmisyhteisöäkin neuroniverkkona.

On ihminen ja on toinen ihminen, molemmilla jonkinasteinen tietoisuus, joiden välillään tapahtuu kommunikaatiota. Jos kommunikaatio on molemmille miellyttävä kokemus, voi näiden välille syntyä pysyväisluontoisempi yhteys, josta saattaa jopa syntyä yhteisö. Sanotaan vaikka Suomen kansa, kirkkokunta, kommunistinen liike, kirjojen lukupiiri tai sonniyhdistys – tai jopa poliittinen susipari.

Tietoisuuksien, tai sielujen, välisessä yhteydessä meemeillä väitetään olevan jokin tärkeä tehtävä. Ei niillä meemeillä, joita omiin ajatuksiinsa kyllästyneet lastunikkarit levittävät toinen toisilleen, vaikka periaate onkin kokolailla sama.

Meemi on geenien tavoin levitettävissä oleva kulttuurikoodin peruselementti, jolla voi tartuttaa muiden viattomia ajatuksia uusilla ideanaihioilla, joista voi syntyä uusia maailmankatsomuksia niin kuin vapaus, valistus, kommunismi, uskonto, konsumerismi, kontaminaatio tai ilmatilan lämpenemisen anti-ideologia ja sen sellaiset toinen toistaan hienommat meemirihmastot.

Yhteiskunta (ja muukin yhteisö) on itse asiassa valtava kommunikaatioprosessi, eikä sitä ole olemassa kuin kommunikaatioprosessina (Rousseaun yhteiskuntasopimuskin ja yksityinen tai julkinen omaisuus, jopa ns. ”kansalaisten yhteistahto” on pelkkää ideoiden kommunikaatiota).

Niin kuin tietysti on oma sielummekin, joka on meidän oma sisäinen pikku yhteisömme, jossa ei tarvitse edes väitellä kuin omantuntonsa (homunculuksen, alitajunnan) kanssa.

Joko homunculus-alitajunta (omatunto) tai me itse (sielu) voi voittaa näissä väittelyissä. Jossakin niiden välillä keikahtelee kai sitten ihmisen vapaa tahto, oli mitä oli todellisuudessa.

Miten tällainen neuroniverkko saa tietoisuuden eli sielun?

Sitä eivät tiedemiehet pysty tyydyttävästi selittämään. Heidän mukaansa se vain kuin varkain nousee (emergoituu) riittävän kompleksisesta neuroverkosta.

Voiko mikä tahansa neuroniverkko saavuttaa saman tilan? Voiko yhteiskunnalla olla sielua, tai yhteisöllä? Internet on valtava, jatkuvassa muutoksessa oleva neuroniverkko, noodeina tai neurooneina tietokoneet ja käyttäjien aivot. Onko silläkin sielu? Tai blogimaailmalla? – bloggareita aivoineen on jo yli 100 miljoonaa. Ja jos sillä on, missä se sijaitsee? Voiko sielu edes sijaita missään?

Ja mihin ihmeeseen laskin sen viskilasin käsistäni? Minulle on nimittäin syntymäisillään emergentti ennakkoaavistus siitä, että tarvetta tukevalle ryypylle harkitaan parhaillaan jossakin homonculukseni sisällä. Itse tulen tietysti tietoiseksi siitä vasta joskus 500 millisekunnin kuluttua, jos sittenkään: ryyppy saattaa mennä suoraan tunnetusti ahneen homunculukseni turpeahuuliseen suuhun.

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Se oli eilen illalla, kun katselin sopivan synkkänä kirjastoani, ja ihmettelin, mitä pirua jotkut kirjat tekevät siellä. Ja toisaalta, missä pirussa ovat jotkut muut kirjat, joiden ehdottomasti pitäisi olla siellä.

Nimittäin Saara, pirulainen, entisine tulipunaisine tukkineen, iski meemillä, jossa pitäisi ottaa kirjastonsa viideltä hyllyltä yhdeksäs kirja ja sanoa siitä jotakin viisasta. Itse hän on täyttänyt oman osansa meemiin viisaalla närinällä, jota yritin lukea naurunpyrskähdysteni kanssa samassa tahdissa. Mutta vaikeaa se oli.

Lähestyin siis kirjahyllyjäni ja katsoin sitä myötähäpeän tunteilla. Vaikka kirjasto on alun perin ollut aakkosjärjestyksessä, niin järjestys on vähitellen kaikonnut. Lukemattomia kirjoja on työnnetty sinne ja tänne, ja osa pantu lappeelleen sinne, missä tilaa vaan on löytynyt. Ja monet ovat pysyneetkin lukemattomina.

Viime lauantainakin menimme Brysselin pappilan kirjamyyjäisiin sillä silmällä. Ja ostimme taas muutaman opuksen, joita olimme ensin himoiten kähmineet pappilan vapaaehtoisten kirjanmyyjien epäluuloisten katseiden alla.

Minä ostin itselleni syntyjään perulaisen, brasilialaisen tai argentiinalaisen Amerikassa vaikuttaneen Carlos Castanedan Tarinoita voimasta –kirjan, joka kertoo jostakin Don Juanista, joka näkee näkymättömiä ja yrittää opettaa kirjan minääkin näkemään samoja asioita. Ostin myös John Le Carré ’n vakoilukirjan Yön pakolainen (1993). Ja ikonikirjan, jota olin aikaisemmin katsellut haikeana kuopiolaisessa ortodoksikaupassa nimeltä Lampukka. Kirja on nimeltään Ikonikirja (Helsinki. Otava 1995), kirjoittaja munkkiveli Arseni, joka tosin taitaa olla nyt arkkimandriitta tai oikea piispa tai jotakin jossakin Joensuun suunnalla. Myymälä on valitettavasti jo hävinnyt kauppojen taivaaseen, tai mihin kaupat sitten häviävätkään kun häviävät. Puoliso osti pari ohutta Outi Pakkasta.

Kaikki ostetut olivat jo sopivasti voilla, suklaalla ja kahvilla sotattuja, joten niitä ei näin ollen tarvitsisi itse edes lukea ja silti näyttäisivät luetuilta. Olen muuten joskus väkivaltaisesti väännellyt lukemattomia kirjojani ja kääntänyt niiden kulmia hiirenkorvalle ennen kuin olen lainannut niitä jollekin tuttavalleni. Jotenkin hävettää, jos kirja on kirjastoon säilötty, eikä kuitenkaan ole luetun näköinen.

Olen aina halunnut omistaa kirjan, enkä ole käyttänyt kirjaston palveluja paljoakaan. Paitsi Sonkajärven Mäkikylässä, jossa setäni Jaska Hanhensulka, joka oli käynyt amerikat ja sodat jo siinä vaiheessa, piti Mäkikylän ainoaa kirjastoa. Jostakin syystä, jota en osaa tyydyttävästi selittää, perintökirjastossamme, joka on levällään pitkin Pohjois-Savoa ja jonka jaosta ei ole vielä edes päästy aloittamaan kunnon riitaa, on monia kirjoja, joissa on kirjaston leima etulehdillä. Mutta tämä ongelma jääköön jonkun muun sala- tai julkipoliisin ratkaistavaksi.

Niin kuin esimerkiksi Boris Akunin ’in tarkkasilmäisen etsivän, jonka nimeä en tiedä, kontolle.

Nimittäin ensimmäinen yhdeksäs kirja löytyi ylimmän hyllyn vasemman puoleisesta laidasta, ja sen nimi on Winter Queen. Voisin kysyä, että mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä, mutta tiedän kyllä vastauksen: puoliso ei lue juuri muuta kuin dekkareita. Ja niitä on löydyttävä koko ajan lisää, mieluimmin P.D. James ’iltä, Ruth Rendell ’lta tai joltakin muulta tutulta kirjoittajalta. Mutta uusiakin kirjoittajia on silloin tällöin kokeiltavana. Akunin todettiin huonohkoksi genrensä edustajaksi, joten itse en edes vaivautunut sitä avaamaan.

Akuninin kirjan vasemmalla puolella on Douglas Adams ’in The Long dark Tea-Time of the Soul, jonka sen sijaan olen lukenut useammin kuin kerran vaikka se onkin dekkari. Kirjassa holistinen yksityisetsivä Dirk Gently, löytää rikkaan asiakkaansa murhattuna ja tämän ruumiista erotetun pään pyörimässä gramofonilla. En halua paljastaa enempää kirjan juonesta (tuokin oli jo liikaa), koska joku Arvoisasta Lukijasta haluaa ehkä tutustua kirjaan lähemmin. Tosin Anita Konkka taisi yrittää sitä lukea ja totesi sen liian pitkäveteiseksi. Akuninin kirjan oikealla puolella on Isaac Asimov ’in Alaston aurinko (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä, 1976), jota en ole avannut noin 25 vuoteen, mutta en raaskinut antaa sitä divariin, johon myin satoja kirjoja ennen viimeisintä lähtöä Suomesta. Mutta on se tullut luettua aikanaan useammin kuin kerran. Alaston aurinko on sci-fi-mysteeritarina, Asimovin robottisarjasta ja jatkoa kirjalle The Caves of Steele, jota en ole lukenut suomeksi, vaikka se on kyllä suomennettu nimellä Teräsluolat (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1974). Asimovin ohella olen erityisen ihastunut omistamaan, ja lukemaankin, Kim Stanley Robinson ’in, Arthur C. Clark ’in ja Robert A. Heinlein ’in kirjoja. Viimemainittua on Kurt Vonnegut kehunut parhaaksi sci-fi-kirjailijaksi, mutta en ole tästä aivan samaa mieltä.

Sitten suoraan kerrosta alemmaksi, g:llä alkavien kirjojen pariin. Ja yhdeksäs on Graham Greenen Kymmenes mies, joka on syvästi psykologinen tarina miehestä, joka arvotaan vankijoukosta ammuttavaksi (joka kymmenes mies ammutaan), mutta ostaa elämänsä lahjoittamalla omaisuutensa köyhemmälle miehelle, joka suostuu hänen tilallaan ammuttavaksi. Nyt ollaan syvällä minun osastossani. Greenen ”kaikki” kirjat on luettu moneen kertaan oppimismielessä. Sellaiseen myyntimenestykseen täytyy olla jokin kirjoista näkyvä syynsä. En vain ole sitä vielä löytänyt, mutta jatketaan lukemista. Vasemmalla puolella on Greenen Voima ja kunnia ja oikealla A Burnt-out Case.

Sitten riviä alempaa löytyy Kim Stanley Robinsonin The Memory of Whiteness, sen vasemmalla puolella Derek Robinsonin Piece of Cake (ei hääppöinen lentokirja) ja oikealta K. S. Robinsonin The Wild Shore. The Memory of Whiteness on tarina matemaatikosta ja muusikosta nimeltä Holywelkin, joka keksii uuden hiukkasfysiikkaan liittyvän teoria ja lisäksi rakentaa soittimen, jota kutsuu nimellä Orchestra ja esittää maailmanhistorian ihmeellisintä musiikkia suurissa konserteissa pitkin aurinkokunnan siirtokuntia. Holywelkinin teoria pohjautuu aikaisempiin teorioihin, mm. nimeltä mainittuun todelliseen Kaluza-Klein teoriaan, joka laajentaa Einsteinin suhteellisuusteorian viiteen ulottuvuuteen ja todistaa sähkömagneettisen voiman viidennen ulottuvuuden painovoimaksi. Tai jotakin sen suuntaista, josta en ymmärrä tuon taivaallista (sic.). Tästä huolimatta kirja kannattaa lukea, se on yksi kiinnostavimmista sci-fi-kirjoista ever. Jotenkin sen maailma yhdistyy jopa Hermann Hessen Lasihelmipelin teemoihin.

Riviä alempana löytyy yhdeksäntenä Carl Saganin ja Ann Druyan ’in (Saganin viimeinen vaimo) In Shadows of Forgotten Ancestors : A Search for Who We Are, sen vasemmalla puolella on Josef Skvorecky ’n The Return of Lieutenant Boruvka, joka on joku dekkari. Ja oikealla puolella Carl Saganin Ensimmäinen yhteys, josta on tehty samanniminen hyvä elokuva pääosassa Jodie Foster. In Shadows of Forgotten Ancestors selittää lukijalle, missä ja miksi me olemme elämän kehityskulussa. Evoluutioteorialla on tietysti vankka osuus kirjan sisällöstä. Pariskunnan televisiosarja Cosmos selitti puolestaan, missä me olemme koko maailmankaikkeudessa. Joten näiden kahden avulla ihminen tietääkin lähes kaiken itsestään, paitsi, jos haluaa käyttää Raamattua vaihtoehtoisena selityksenä.

Sagan on kai sanonut jotenkin deistisesti, että (wikipedia):

Jos 'Jumalalla' tarkoitetaan fyysisiä lakeja jotka määräävät universumin rakenteen, niin selkeästi sellainen Jumala on olemassa. Tällainen Jumala on kuitenkin tunteellisesti epätyydyttävä... painovoimalain rukoilemisessa ei ole paljoakaan järkeä.

Ja sitten kerrosta alemmaksi ja yhdeksäs kirja on Omar Khaijam ’in Teltantekijä, vieressä vasemmalla on Christian Stukenbroch ’in ja Barbara Töpper ’in 1000 Masterpieces of Euroopean Painting ja vasemmalla Selected Verses of C.J. Dennis, joka on australialainen (ja paikallisella englannilla kirjoittava) runoilija 1900-luvun alusta. 1000 Masterpieces of Euroopean Painting on melko hyvä taidekirja, jota voi jopa suositella ainakin sellaiselle, joka on kiinnostunut taiteista ammatti-ihmistä matalammalla tasolla.

Sitten siirryin ’studion’ puolelle ’kirjastohuoneesta’ ja yhdeksäs kirja oli Colin Renfrew ’n Before Civilization - the Radiocarbon Revolution and Prehistoric Europe. Vasemmalla puolella on tätä paljon kiinnostavampi Spencer Wells ’in The Journey of Man, ja oikealla Steven Mithen ’in After the Ice. Ellei ole todella kiinnostunut argeologisten löytöjen ajoittamisesta ja erityisesti löytöjen radiohiiliajoituksista, ei Renfrew ’n kirjasta ole paljoakaan iloa. Sen sijaa nämä kaksi muuta kirjaa ovat kiinnostavia jokaiselle, jota kiehtoo ihmisen alkuperä, eri rotujen sukulaisuus, ja ympäristö sekä kulttuuri edellisen jääkausimaksimin jälkeen (ihmisen ”historiaa” viimeiseltä 15,000 vuodelta).

Että sellaisia yhdeksänsiä kirjoja löytyi Hanhensulkien kirjahyllystä. Jotkut löydetyistä kirjoista joutuvat heti uuden lukemisen alle, joten kyllä tästä Saaran potkaisusta alkaneesta meemistä oli oikein hyötyäkin.

Ai niin, ja sitten kolme uutta uhria. Haastetaan vaikkapa Korennon elämää, Tärkeimmät ja Sunblindin ill. jatkamaan meemiä.

Liejukala

Runon muodossa mutta Käymälän haasteen mukaan:

"Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi."

Sitten vielä ihmiset
oletteko havainneet taivaalla toisenne
te kaikki elektrisiittisen ikuisuuden liftarit
olen ilmojen sankari ilman muuta
pohjalla menen kerälle, horrostan kuin liejukala
ulospäin tyhjänä ja valheellisena.

Ei kukaan jaksa niitä molempia.

(HUOM: Tämä runo ottaa osaa myös Runotorstain viikkoantologiaan Runon arjen kautta)

Olen liberaali!

Tämä testi täytyi tehdä sekä yllättäen keskustalaiseksi osoittautuneen Blogisiskon esimerkkiä noudattaen että omasta mielenkiinnostakin. Ja tulos ei ehkä ollut yllätys.

En vain vieläkään pidä sellaisista leimoista kuin vasemmistolainen tai oikeistolainen. Miksi Stalin lasketaan vasemmistolaiseksi ja Hitler oikeistolaiseksi. Vanhojen verenmakuisten leimojen tilalle olisi syytä keksiä uusia. Yhteiskunta on mennyt eteenpäin ja niin pitäisi meidänkin tehdä.

World's Smallest Political Quiz -testin voi tehdä täällä.

Lisäksi testisaitti kertoi minusta ja muista liberaaleista näin:

LIBERALS usually embrace freedom of choice in personal matters, but tend to support significant government control of the economy. They generally support a government-funded "safety net" to help the disadvantaged, and advocate strict regulation of business. Liberals tend to favor environmental regulations, defend civil liberties and free expression, support government action to promote equality, and tolerate diverse lifestyles.

The RED DOT on the Chart shows where you fit on the political map.

Piinapenkissä taas!

Virtuaaliystävä Karpalolta kiehui kiukku yli laitojen ja hän haastoi minut meemiin, jossa on mieltäkiehtovia kysymyksiä, joten niihin täytyy tietysti vastata. Päivittäisen (heh, heh) palstan pito vaatii inspiraatiota hien lisäksi ja tämä tietysti inspiroi kovasti kalkkeutuneita aivoja.

1. Missä on parhaat maisemat ilmasta katsottuna?

Ah, niitä on nähty lentovuosien aikana niin paljon, että on vaikea valita.

Ensimmäiseksi täytyy mainita Mikkelin, Savonlinnan ja Heinäveden seudut Etelä-Savossa. Ensimmäiset matkalentoharjoitukset joskus ilmailun neoliittisellä kaudella jouduin suuntaamaan ilkeän mutta hyvän lennonopettajani P. Kojon käskystä sille alueelle. Alla oli miljoonia toinen toistaan paremmin samannäköisiä järviä, lampia ja lätäköitä, joista ei koneen lentämisen ohella tahtonut saada mitään tolkkua. Ensimmäisen kerran elämässäni todella tajusin mitä tarkoittaa, kun puhutaan tuhansien järvien maasta. Ne järvimaisemat tulivat seuraavan kesän aikana entistä paremmin tutuiksi, kun jouduin lentämään Saab Safirilla mastojen korkeusmittauksia ilmailukarttoja varten heinäkuisessa, pirun turbulenttisessa lentosäässä - ja yleensä krapulaisena. Mutta nuorena ei vaivat ole minkään esteenä.

Kuva: Nattaset kairan takana horisontissa Veikko Vasaman näkeminä

Vuosia myöhemmin vein tuttua, silloista Hymy-lehden toimittajaa Risto Riihosta Ivalon kentälle haastattelemaan yhtä inarilaista riistapoliisia, joka oli Hymy-lehteen sopivan eksentrinen (näinhän sanotaan, kun ei haluta käyttää sanaa ”hullu”, joka suomenkielessä on jotenkin hämärästi myönteinen sana, mehän rakastamme kylähullujamme täysin rinnoin) ja joka oli käräyttänyt jonkun ministerin tai muun kepulaispoliitikon kalastelusta ilman asiaankuuluvia lupia. Joka tapauksessa, oli huikean aurinkoinen, aikainen syyspäivä ja Lapin ruska riehui parhaimmillaan. Edellisyönä oli satanut hyvin ohut lumikerros.

Lensimme Cessna 310:lla hyvin matalalla Sompiojärven yli ja Nattasten nännien välistä. Lapin lempeä maisemat levisivät alla kuin suomalainen sielu – tasaisena väriaariana, jossa näkyi siellä täällä laakeasti nousevia nyppylöitä, joiden nimi päättyy yleensä sanaan –pää. Edessä Laanilan vieressä olivat Kiilopää, Iisakkipää ja Kaunispää ja Kopsujärven takana itärajan suunnalla häämöttivät Luirojoen yläjuoksun Tuiskupäät, Lukkapää ja Ukselmapää. Eihän näitä lappalaisnimiä suomalainen kolonialisti edes osaa suomentaa saatikka sitten ymmärtää.

Minulla on kuvakin siitä (ei tuo yläpuolella oleva, joka on siis Veikko Vasaman omaisuutta) alle sadan metrin lentokorkeudella otettuna, kun lähestytään Nattasia. Joten joskus, kun tulee vanhemmaksi ja muisti alkaa mennä, voi vielä katsella ja ihmetellä, että mikähän tuokin kuva mahtaa olla. On tavallaan hyvä, että muisti huononee vanhempana, näin voi lapsenlapsille kertoa toisenlaisesta - ja tietysti paljon mielenkiintoisemmasta - elämästä.

Ja jos pilvet hyväksytään maisemaksi, niin samalla Cessna 310:lla (joka muutama vuosi sitten räjäytettiin kai venäläisen mafian toimesta dynamiitilla kappaleiksi Malmin lentoasemalla yhtenä lumisena yönä) tehty lento Utista Tampereelle, takapenkeillä neljä örinäkännissä ollutta autokauppiasta, voitaisiin myös ottaa maisema-esimerkiksi. Utissa oli pilvikorkeus 60 metriä, puuskainen tuuli ja kova räntäsade. Pilven ylärajan, 850 metrin yläpuolella oli taivaallisen rauhallista lennellä ja lentokorkeus oli 900 metriä (lentopinta 30, kuten ilmailukielessä sanotaan), juuri tasaisen pilvikerroksen yläpuolella. Täysikuun valaisemat unimaiseman pumpulipilvet raapivat koneen pohjaa. Meillä suomalaisilla shamaanien jälkeläisillä (vaikka Sedis kyllä sanoi, että shamaaneilla ei ole jälkeläisiä, mutta mitäpä elokuvatohtorit shamaaneista tietäisivät joten jätetään lausunto omaan arvoonsa), etsijöillä ja näkijöillä, on tietysti omakohtaisia kokemuksia unisielun lennosta juuri sellaisten maisemien yli, joten Arvoisa Lukija tietänee mitä tarkoitan.

Kuva: Barringer Meteorite Crater Arizona, USA

Ja onhan niitä pajon muitakin. Grönlannin jäävuoret, Alpit ja Himalajan huiput ensimmäisen kerran nähtynä, samoin punakeltaiset suolakentät Ngorongoron kraatteria Nairobista päin lähestyttäessä, tai Arizonalaisessa erämaassa oleva toinen kraatteri (Barringer Meteorite Crater), joka kertoo siitä, kuinka turvattomia me täällä maapallolla todella olemme, vaikka hoitaisimme ympäristöongelmat kuntoon, mikä ei sekään näytä niin varmalta.

2. Kummalla mieluummin, moottorilla vai ilman?

Ilman, moottori vain häiritsee omia ajatuksia ja lentämistä jyrinällään. Ja sitä paitsi se voi laueta milloin tahansa.

3. Mikä on suosikkisi niistä kirjoista joita haluaisit kirjoittaa?

Siitä lähtien, kun aloin lukea ja kirjoittaa tosissani, on mieli tehnyt kirjoittaa samoja kirjoja kuin Waltari kirjoitti. Sinuhesta pidän eniten, mutta erityisesti tekee mieli kirjoittaa Mikael Karvajalka/Hakim uudestaan ja vähemmälle huomiolle jäänyt Turms, kuolematon. Eikä se vielä ole liian myöhäistä.

Jostakin syystä sellainen poikakirjaklassikko kuin Jalmari Saulin Ketunlukon oravapojat on jäänyt mieleen toivekirjana. Haluan kirjoittaa myös sellaisen kirjan kunhan ehdin.

4. Tunnetko kotiseuturakkautta nykyisessä kotimaassasi?

En tunne. Belgia ei miltään osin ole herätellyt kotiseuturakkautta.

Bryssel on tietysti 15 vuoden jälkeen kotikaupunki, mutta eipä sitäkään kotiseutuna rakasta, onpahan vain läpeensä tuttu asuinpaikka, joka ei ansaitse olla Euroopan pääkaupunki muuten kuin sijaintinsa vuoksi. Täältä pääsee onneksi nopeasti vaikka junalla tai autolla Berliiniin, Pariisiin tai Lontooseen.

5. Mikä on positiivisuutesi salaisuus?

Vanhan kyynikon suupielet vääntyvät tästä alakuloiseen hymyyn. Hävettää jo etukäteen kirjoittaa tämä seuraava, mutta sanottavahan se on: rakastan elämää. Ja omalta osaltani vastustan eutanasian ajatusta intohimoisesti. Uskon nimittäin, että tämä on meidän ainutkertainen mahdollisuutemme tietoiseen olemassaoloon, ja se on käytettävä hyväksi niin kauan kuin mahdollista. Sen jälkeen seuraava tyhjyys houkuttelee erittäin vähän.

6. Vasen vai oikea?

Anita Konkan monta kuukautta sitten aloittama vasenkätisyyskeskustelu pani ajattelemaan tätä oikein tosissaan (ja kirjoitin siitä oikein lastun). Olenkin sen jälkeen yrittänyt tehdä mahdollisimman monia asioita vasemmalla kädellä - harjoitellut jopa kirjoittamista - ja toivon tulisesti oikean puolen aivoista kehittyvän vähintään vasemman puolen tasolle. .

Halut ovat siis oikean puoleiseen ajatteluun, joka tietysti tarkoittaa hämäriä ja epämuodikkaita vasemmistoliberaaleja ajatuksia ja epämääräisiä utopioita.

Kerron itsestäni, kun kerran käsketään...

Blogisisko haastoi kertomaan itsestäni, ja vaikka olen sitä nyt tehnyt yli vuoden näiden lastujen välityksellä (alussa kylläkin kerroin jostakin henkilöstä, jonka nimi oli kai blogihenkilö tai bloginpitäjä jne) niin otan haasteen vastaan. Varsinkin kun kysymykset eivät ole liian "henkilööntunkeutuvia".

Suolaista vai makeaa?
- makeaa vaikka kyllä suolainenkin menee - varsinkin tiettyinä aamuina ryppyisen otsan kanssa.

Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
- tähän ikään mennessä heitä on tietysti valinnan vaikeuteen saakka - jopa hyvin läheisiä, joista jonkun on onneksi löytänyt uudestaan.

Ehkäpä lähinnä sydäntä on äidinäidin isä Vihtori Koskela, joka oli syntynyt 1877 ja kuoli, kun olin vähän toisella kymmenellä. Hän teki minulle pienen kirveen, jota vieläkin muistelen ylpeydellä. Kuusivuotiaan mielestä kirves teki lapsesta aikuisen.

Viikonpäivä josta pidän?
- no sunnuntai ehkä, useimmiten ainoa päivä, jona voi tehdä mitä itse todella haluaa ilman ulkopuolista painetta. Tosin ei aina.

Kuukausi josta tykkäät?
- heinäkuu, jolloin luonto on jo kypsä, mutta ei kuivunut. Vähän niin kuin näkee itsensäkin, toisten silmät ehkä eivät näe ihan samalla lailla;)

Mieleenpainunein kirja?
- tämä on himolukijalle vaikeampi kysymys jo vastauksen välttämättömän kliseisyyden vuoksi.

Ehdokkaita on liian monta; kuten Raamattu – varsinkin historian syvyyden vuoksi, Välskärin kertomukset – muotoili sitä miten näen suomalaisuuden, Karamazovin veljekset – ehkä eniten Ivanin tuskien vuoksi (tai en osaa varmasti sanoa), suomalaisen sielussa on kai jotakin venäläistä, jopa slaavilaista ja ortodoksisuuteen sopivaa mystisyyttä ja synkkyyttä. En ole kuitenkaan toivottavasti aivan samalla matkalla kuin Ivan. Ja tietysti Linnan pääteokset, vaikka ovatkin osin vaikeita nieltäviksi.

Ja muitakin tietysti kuten Hemingwayn Ja aurinko nousee ja ennenkaikkea Nuoruuteni Pariisi (englanninkielinen nimi A Moveable Feast on paljon suomenkielistä mitäänsanomatonta nimeä parempi) (Huom. 15.5.2006: korjasin tuon edellisen, kun hävetti niin paljon).

Mutta kai on kuitenkin vastattava, että Waltarin tuotanto ja erityisesti Sinuhe, jonka luin ensimmäisen kerran liian nuorena, samoihin aikoihin kuin Karamazovin veljekset. Kyllä, näin sisältä tulee, että Sinuhe sen on oltava, vaikka kuulostaisi kuinka kliseiseltä.

Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
- haikeudella on ehkä vähän voimakas sana, mutta historianopettajani Tyrvään yhteislyseossa, sukunimi oli Kärnä, mutta vaikka olikin mieleenpainuva, en saa nyt juuri muistettua etunimeä. Opetti pitämään historiasta, koska teki sen niin mielenkiintoiseksi. Henkilönä näin jälkeenpäin ajatellen oli ehkä ”pompous little bastard”, mutta se ei haitannut yhtään.

Haaveiletko lottovoitosta?
- kyllä, ja monien kirjojen julkaisemisesta myös, ja nuoruuden lähteen löytämisestä..

Pidätkö tavarataivaasta?
- en pidä, paitsi kirjoista, jos nekin lasketaan tavaraksi

Vai oletko minimalisti?
- olen, vaikka en osaa puhua enkä kirjoittaa lyhytsanaisesti.

Onko tämä päivä ollut hyvä päivä (keskiviikkona kirjoitettu)?
- minulle lähes jokainen päivä on hyvä päivä, varsinkin jos oppii jotakin uutta. Lisäksi puhuin puhelimessa isän ja pojan kanssa, mikä tietysti lisää päivälle pyhää henkeä ja muutakin hohtoa. Ja Juha Itkonen sai ansaitusti Kirjallisuuden valtionpalkinnon omaksikin yllätyksekseen - ja kannusteeksi omalle pojalle. Hurraa!!!

Lähetän tämän Tärkeimpien tekijälle, K. Ellilälle ja Saaralle, koska kukaan heistä ei pidä näistä kyselyistä.

Auran väri

Timbuktu kävi raapaisemassa yhtä lastuani ja käväisin katsomassa mitä Afrikkaan kuuluu. Kovin on värikästä Timbuktussa - jopa koirujen siniset kielet näyttävät oikein suloisilta, mutta paljon ei ole näyttänyt tapahtuvan, kun Deellä on ollut aikaa pelata pokeria ja testailla auransa väriä. Deen aura onkin mielenkiintoinen, okra, auroista herkin.

Oma aurani tuli tänään violetiksi. Siitä sanotaan mm. että:

...Violetti haluaa tulla kuuluisaksi, matkustaa ympäri maailmaa, liittyä rauhanjoukkoihin tms. ylevää - ja monet heistä nämä haaveet toteuttavatkin. Violetti ihminen löytää itsensä usein johtajana tai opettajana, monet koettavat saada idealisminsa leviämään kirjallisuuden, taiteen tai musiikin keinoin.

Koska elämme parhaillaan violettia aikakautta, tuntee jokainen violetti ihminen, joka ei toteuta sisäistä kutsumustaan, parhaillaan voimakasta sisäistä tarvetta tarttua toimeen, saattaa päätökseen se, mitä hän on syntynyt tänne tekemään. Hänellä saattaa vain olla vaikeuksia löytää se erityisalue, jolla hänen on tarkoitus tavottaa oma suuruutensa. (joo vaikeaa on tämä ollut!!!)

Monille violeteille opetettiin lapsena, että hänen unelmansa ovat suuruudenhulluja ja mahdottomia. Sen vuoksi violetti on saattanut kadottaa alkuperäisen yhteytensä oman sisimpänsä kutsuun. Siksi violetin olisi tärkeää pysähtyä kuuntelemaan sisintään ja kysymään itseltään, tekeekö hän juuri sitä, mitä varten uskoo olevansa olemassa. Jos ei, hän ei koskaan saavuta elämässään tyytyväisyyden ja täyttymyksen tunnetta, ja hänen elämäänsä värittää raskas tyhjyyden tunne.

Ah, osuu niin lähelle sielun reunaa, että ihan hirvittää. Lisäksi oman aurani voimavärejä ovat: lila, magenta, okra ja oranssi.

Lila: ...Herkkä lila on unelmoija ja tuulihattu, jonka on vaikea tarttua arjen rutiineihin. Hän mieluummin pakenee päiväuniin kuin ottaa vastuuta sen enempää itsestään kuin toisistakaan. Rahan ansaitseminen ja säännöllinen töissä käyminen on vastenmielistä tälle kauneuden palvojalle, joka mieluummin yrittää löytää viimeisiä viattomuuden rippeitä unelmistaan. Niistä voi tehdä runoja ja lauluja, mutta sekään ei ole lilalle niin kovin tärkeää - hänen ei tarvitse saavuttaa mitään konkreettista ollakseen onnellinen. Hän haluaa vain olla rauhassa ja seikkailla mielikuvituksensa loputtomissa aarreaitoissa ja satujen lumotuilla saarilla...

Magenta: ...Magenta nauttii herättämästään hämmingistä ja ravistelee mielellään läheistensä luutuneita käsityksiä. Villi irokeesikampaus tai hurjat lävistykset voivat olla magentan ilmaisumuotoja - mutta vain silloin, jos kukaan muu ei niitä käytä. Moottoripyöräjengissä magenta todennäköisesti pukeutuisi jakkupukuun. Hänen tehtävänsä kun on olla rohkeasti, räväkästi erilainen...

Okra: ...Okra
kadottaa aina tavaransa jonnekin ja viettää suuren osan ajastaan etsimällä niitä. Ulkopuoliselle hänen elämänsä saattaa näyttää jatkuvalta kaaokselta, ja suuremman järjestyksen ystävät saattavat menettää hermonsa yrittäessään - turhaan - saada levottoman okran pysähtymään...

Oranssi: ...Oman elämän asettaminen vaaraan on sellainen adrenaliiniruiske oranssille ihmiselle, että oikeastaan vasta äärimmäiset kokemukset kuolemaa uhmaten saavat hänet tuntemaan tyydytystä ja onnistumista. Oranssi ihminen hyppää huikaisevia benji-hyppyjä, valloittaa vuorten huippuja ja rakastaa ääriolosuhteiden tuomia haasteita...

Laiskan päivän laiskaa lastuamista. Omaan napaansa tuijottaminen ei tietysti ole outoa puuhaa bloginpitäjälle. Sitähän koko lastujen veistely on - laillistettua narsismia, josta ei edes jää huonoa omaatuntoa niin kuin tyyneen lammen pintaan tai peiliin tuijottamisesta.

Luonnetestejä (kuva vieressä) löytyy täältä.

Sattuman leikkiä

Sanojen kautta tällainen sattumameemi (Pääsiäismeemi - sattuman leikkiä) aamun huvitukseksi:

1) Nappaa lähinnä oleva kirja, 2) avaa sivulta 123, 3) lue 6. lause ja 4) laita se journaliisi.

Kirja on Mathew Gale'n Dada & Surrealism (Phaidon Press Limited, 1997), kuudes lause sivulla 123:

The brothers believed in the justice and internationalism of the class struggle.

Lauseessa tarkoitetut "veljekset" olivat kommunistisen Malik Verlag kustantamon omistajaveljekset Wieland Herzfelde ja John Heartfield, jotka olivat Club Dadan jäseniä, kuten Walter Mehring, Franz Jung, Johannes Baader jne.

Hyvää kiirastorstaita.

Testit kai kertovat jonkinlaisen totuuden

Sanat oli testannut itsensä (4.4. Idioottitesti) ja saanut imartelevan tuloksen. Ajattelin piristää kauniin keväistä aamuani ja saada samanlaisen tuloksen, mutta suureksi surukseni sain melkein päinvastaisen. Toisaalta sehän selittää, miksi minulla on samanlainen tunne kuin Ranskan mellakoiden ja Italian vaalien voittajilla (ketä ne nyt sitten ovatkaan?). "Me voitimme! Tota, mitäs nyt?" Muistuttaa jotenkin vuodesta 1968 ja kai 1848:kin!

Päälle piti vielä tehdä hippitesti. Ja nehän selittivätkin kaiken.

I am 51% Idiot.

I am an idoit. Not as much as most. There are even people out there that annoy the hell out of me. What was I talking about?

Take the
Idiot Test
@ FualiDotCom

I am 50% Hippie.

I am not a child of the 60’s but my heart is true to the cause, man. I realize that being a hippie is not just bell bottoms and tie-dye. It is also about the drugs and smelling bad, too!

Take the
Hippie Test
@ FualiDotCom

No, ellei näistä testeistä ole muuta hyötyä, ne ainakin selittävät tyhjentävästi sanonnan "Metsä vastaa niin kuin siihen huutelee." Saapa nähdä vastaako Ranskassakin.