Toimiva demokratia vai Eurooppa

Kuva Independent.ie:ltä, irlantilaiset ääntenlaskijat sekoittamassa eurooppalaista edistystä

Kumpaakin näistä ei voi saada samanaikaisesti, on joko unohdettava toimiva demokratia tai erottava Euroopasta.

Miten demokratian voisi parhaiten määrittää. Ehkä se sisältäisi jotenkin tällaista:

Demokratia on asioita ymmärtämättömän vähemmistön tekemiä päätöksiä välinpitämättömän enemmistön asioista.

Mitä vieraampi vallan keskus, sitä suurempi välinpitämättömyys.

Irlanti on puhunut.

Äänestettyään ensin Euroviisuedustajakseen kalkkunan, irlalantilaiset päättivät äänestää koko Euroopan kohtalosta, joka Unionin merkillisten vanhojen sääntöjen perusteella oli pudonnut irlantilaisten käsiin. Heistä äänestyskoppiin vaivaitui alle 50 %, joista karvan verran yli puolet äänesti Lissabonin sopimuksen kumoon (näin ainakin näyttää tätä naputellessani).

Tämä tapahtui maassa, joka vähän yli kolmessa vuosikymmenessä on muiden eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla raahattu väkisin samalle vuosisadalle meidän muiden kanssa ja kustannettu perunoita kaluavasta maatalousyhteiskunnasta teollisuuden ja kaupankäynnin mestariluokkaan. Ja lisäksi Eurooppa on lähettänyt heidän joukkoonsa rauhankyyhkyjä, kuten Harri Holkerin, houkuttelemaan irlantilaisia olemaan tappamatta toisiaan enempää kuin on eurooppalaisen tavoitetason mukaan suotavaa ja kohtuullista.

Puolet Irlannissa äänestäneistä on jotakin 0.5 % eurooppalaisten äänestäjien yhteismäärästä. Eli 0.25 % eurooppalaisäänestäjistä päätti loppujen puolesta, että Lissabonin sopimus ei ole Euroopan asukkaiden kannalta riittävän hyvä asia. Heistä ehkä viisi tai kuusi oli lukenut sopimuksen, kukapa viitsisi tosissaan kahlata läpi 270-sivuista asiakirjaa, joka on kirjoitettu jollakin oudolla kielellä, joka muistuttaa erehdyttävästi englantia.

Toisaalta, voisin yrittää lyödä vetoa, jos olisi rahaa vedonlyöntiin, että juuri Suomen eduskunnassa sopimuksen puolesta äänestäneiden enemmistö ei ollut vaivautunut lukemaan sopimusta, eikä tule lukemaankaan.

Tämä ei ole luottamattomuutta poliitikkoihin ja demokraattiseen parlamenttiin. Päinvastoin. Se osoittaa, että luotan heihin sokeasti, ja luottavaisesti tiedän, että tämä sopimus, niin kuin monet muutkin äänestetyt tärkeät paperit, on jäänyt lukematta. Vain todelliset poliittiset geekit kuten ulkoministeri Stubb ja entinen ulkoministeri Tuomioja ja sen sellaiset, joko innokkaat tai muuten idealistiset poliitikot, viitsivät näitä lukea. Ja joka tapauksessa kansanedustajien äänestyssormea käyttävät poliittiset puolueet, joiden päättäjistä suurin osa on myös jättänyt nämä paperit lukematta, mutta puolueella kuin puolueella on asiasta puoluepoliittinen päätös, jota kaikkien on tietenkin noudatettava.

Mitä pirua demokratia oikein on.

Kaikki maat käyvät määrävälein äänestyskopeissa äänestämässä itselleen edustajat parlamentteihin ympäri Eurooppaa ja sitten heihin ei luoteta. Äänestysprosenteista toki tiedämme, että suuri osa kansalaisista ei ole kiinnostunut yhteisten asioiden hoidosta. He ovat kiinnostuneita tärkeämmistä asioista, kuten julkkisten rakkauselämästä, potkupallotuloksista, ja Linda Lampeniuksen rintakupin koosta. Ja tietysti siitä, että saavat ostettua ruokaa, voivat lentää aurinkorannoille silloin tällöin ja pystyvät vaihtamaan ylihintaisen autonsa uuteen kahden tai mahdollisesti kolmen vuoden välein, eikä satasenttinen litteä tv'kään olisi pahitteeksi.

On kai erityisen typerää olettaa, vaikka olen kyllä kieltämättä näin itsekin monet kerrat olettanut, että 'tavallinen kansalainen' ymmärtäisi politiikasta enempää kuin pääministeri Vanhanen ihmissuhteista.

Parlamentit valitaan ajamaan yhteisiä asioita seuraaviin vaaleihin saakka. Poliitikot tehkööt päätökset äänestäjiensä puolesta, eikös tätä eurooppalaista demokratiaa kutsuta myös edustukselliseksi kansanvallaksi. Tuskin poliitikkojen päätökset ovat paljoakaan huonompia, tai parempia, kuin 'tavallisten kansalaisten', joten vaihtoehtoa ei taida demokratian puitteissa olla. Tietysti on suuri joukko 'tavallisia kansalaisia' (heitä tapaa erityisesti blogeilla, häpeäkseni on sanottava, että tälläkin itseasiassa, ja lehtien yleisönosastoilla), jotka usein olettavat pysytyvänsä hoitamaan asioita paremmin kuin julkkispoliitikot, entiset mallit ja urheilijat. Nämä menkööt ehdolle vaaleihin, jos haluavat demokraattisia päätöksiä tehdä, ja, jos tulevat valituiksi, tehkööt sitten päätöksiä omantuntonsa mukaan meidän tyhmempien puolesta.

Tai toisaalta voimme unissamme vaeltaa ruusunpunaiseen Utopiaan, Uuteen Uljaaseen Eurooppaan, jota toimivan demokratian puutteessa vallitsevat 'asiantuntijat'.

Ja Platonin esimerkin mukaan valtaapitävässä joukossa ei saa olla runoilijoita.

Kansainvälinen naistenpäivä

Tietenkin naistenpäivä on joka päivä. Mutta koska tänään (todennäköisesti) juhlitaan naisia yleisemminkin ympäri maailmaa, niin juhlitaan tässä blogissakin.

Joten menestystä kaikille maailman naisille. Ja toivotaan vaikutusvaltaakin. Vaikka voima, valta ja kunnia tahtovatkin olla jonkinlaista nolla-summa-peliä. On siis oltava varovainen sen kanssa kuinka paljon niitä asioita toivoo kenellekin jaettavaksi.

Ja kiitos omastakin puolestani. Olemassaolo on olemattomuutta parempi.

Lisää naistenpäivätietoa on täällä.

Kuva on BBC:n naistenpäivä-aiheiselta saitilta (vuodelta 2004). Ja kuvaa naisia tiilenteossa Multanissa, Pakistanissa. Olen joskus kouluvuosina ollut kesätöissä tiilitehtaalla sekä tuolla kurapuolella että kärräämässä kuumia tiiliä pois uunin dantemaisesta pätsistä.

Nainenkin tähän muistikuvaan liittyy. Nimittäin yhden naisen ainoa tehtävä oli kaataa uunista tulevien kärräreiden päälle vettä ämpäristä, ja hän otti tehtävänsä niin tosissaan, että joidenkin kärräreiden piti siitä oikein toppuutella ärräpäiven kanssa.

Saattoi olla, että ämpärinaisella oli naisten ja miesten väliseen yhteiseloon liittyviä patoutumia purkamatta ja näki ämpärissään hyvän keinon niiden tasaamiseksi. Toisaalta voi olla, että hän oli vain innokas työssään. Mutta ei se puhdas ja viileä vesi varmaan kenellekään pahaa tehnyt. Saattoi joillakin olla jopa päivän ainoa puhdistautuminen, silloin olivat ajat ja olosuhteet toiset kuin nykyisin. Vettä ei kotona säästelty siksi, että siitä olisi ollut yleismaailmallisesti pulaa, vaan siksi, että se oli useissa kodeissa pakko kantaa vinttikaivosta ämpärillä sisään. Ja sehän oli tietysti miesten työtä.

Valitaan miellyttävin puolue ja kaunein ehdokas ja…

Kuva: suhteellisen äänimäärän laskija Victor D'Hondt (1841-1901)

Sananvapaus on kuin sinfoniaorkesterin konsertti, jossa soittajat saavat soittaa mitä haluavat. Kansanvaltainen hallinto on kuin sellaisen konsertin kapellimestari. (Hanhensulka, 2007)

Arvoisa Lukija on saattanut huomata, että Suomessa on uhkaavasti lähestymässä se aika, jolloin jokaisen demokratiaan luottavan ja sitä kunnioittavan henkilön on taas kerran päätettävä olla äänestämättä.

Tätä kutsutaan kansalaisvelvollisuudeksi.

En tiedä missä sitä kutsutaan kansalaisvelvollisuudeksi, mutta olen nähnyt useiden poliitikkojen mainitsevan julkisuudessa sanan kansalaisvelvollisuus sanojen moraali ja äänestäminen yhteydessä, joten velvollisuuden täytynee olla moraalinen ja perustua Suomen Lakiin.

Äänestämättömyyspäätöstä varten on ensin valittava äänestämättä jätettävä puolue ja sitten se henkilö, jolle ei ääntään tule antamaan. Jos tätä ei tee, antamatta jäänyt ääni saattaa koskea täysin väärää puoluetta tai henkilöä ja menee kokonaan hukkaan. Ja jos näin käy, vaalien jälkeen ei ole moraalista oikeutta valittaa vaalien tuloksena kokoon kutsuttavasta kansaneduskunnasta.

Päätös vaatii runsaasti harkintaa ja selkeät kriteerit. Ilman kriteereitä äänensä antamattomuus saattaa olla arvauksen varassa ja arvaamalla tehdyt päätökset osoittautuvat usein vääriksi.

Suomi on edustuksellinen demokratia, jossa puolue – kulissinaan sen päätöksiin vaalikaudeksi sidotut kansanedustajat – edustaa kansaa ja käyttää poliittista valtaa kansalaisten puolesta. Puolueen päätökset toteutetaan maan hallituksessa, johon puolue nimeää palkkiojärjestelmän mukaan harmittoman joukon mahdollisimman epäpäteviä jäseniään, joita kutsutaan ministereiksi. Muina esimerkkeinä edustuksellisesta demokratiasta voidaan mainita entinen ihanteellisen tasa-arvoinen Neuvostoliitto, presidenttivaltainen Ranska ja Englannin parlamenttaarinen kuningaskunta, jolla ei ole koskaan ollut perustuslakia.

Suomessa vaalit ovat kovin vapaat. Toisin kuin esimerkiksi Belgian demokraattisessa kuningaskunnassa, jossa jokaisen äänioikeutetun on pakko äänestää. Tosin belgialaiset poliitikot ovat tulkinneet tätä pakkoa siten, että äänioikeutetuksi lasketaan vain äänioikeutetuiksi rekisteröityneet. Rekisteröityminen on vapaaehtoista.

Vaaleissa ei pelkästään valita kansanedustuslaitosta vaan mitataan myös kansalaisten luottamusta puoluejärjestelmään.

Mitä vähemmän vaaleissa annetaan ääniä, sitä enemmän puolueet nauttivat äänestäjien luottamusta. Ja tietysti päinvastoin.

Siksi on puolueiden ja poliitikkojen mielenrauhan vuoksi välttämätöntä, että mahdollisimman moni jättää äänestämättä.

Suuret äänestysprosentit tekevät puolueet ja näiden johtajat rauhattomiksi ja he saattavat ryhtyä toimiin, joilla on kauaskantavia ja kohtalokkaita seurauksia koko yhteiskunnalle. Pienet äänestysprosentit puolestaan rauhoittavat poliittista elämää: poliitikot voivat jatkaa leppoisia uniaan ja nauttia täysin rinnoin ansaitsemistaan kulukorvauksista, eikä yhteiskunnalle tule heidän toimistaan mitään pysyvämpää vahinkoa. Siksi vaalien vapauden takaaminen on suomalaisen yhteiskunnan kannalta erittäin tärkeää.

Valittujen kansanedustajien vähäinen äänimäärä on myös kansanvallan ja poliittisen elämän kannalta edullista.

Suuret äänivyöryt ns. ääniharavoille häiritsevät rauhallista politiikantekoa. Ääniharavat uskovat helposti omaavansa erityisen suuren mandaatin poliittisiin tekoihin ja aiheuttavat poliittista häiriötä mm. vaatimalla ministerinsalkkuja vastoin puolueen selviä päätöksiä ja tekemällä muitakin äänestäjiä miellyttäviä, ns. populistisia aloitteita. Tällaisen tilanteen välttämiseksi on erityisen ehdottomasti oltava äänestämättä, tai, jos sitä ei voi välttää, äänestettävä kaikkein nimettömimpiä ehdokkaita. Usein nämä eivät ole edes tehneet mitään erityisiä poliittisia lupauksia, joita joutuvat istuessaan rikkomaan.

Ja sitten muutama sana kriteereistä. Äänestäjät eivät näytä helposti ymmärtävän annetun äänensä ja valitun puolueen ohjelmajulistusten välistä merkittävää yhteyttä. George Bernard Shaw on sanonut jotenkin, että:

Kansanvalta takaa, että meitä ei hallita paremmin kuin ansaitsemme.

Valittu puolue, joka päättää mitä valitut edustajat päättävät asioista, pitää valita todellisten mielipiteidensä mukaan. Nykyoloissa näyttäisi siltä, että ainoastaan Vihreä liitto vastaa omaa näkemystäni tulevaisuuden maailmasta. He kannattavat saasteetonta ympäristöä ja maapallon resurssit huomioon ottavaa kasvuvauhtia. Omalta kannaltani Vihreät on siis ainoa mahdollinen puoluevalinta.

Ehdokkaan valinta on vaikeampi kysymys. Olen onneksi brysseliläinen, joten voin vapaasti valita mihin vaalipiiriin jätän ääneni antamatta. Jo monen vuoden ajan olen ollut ihastunut kansanedustaja Anni Sinnemäen, jonka kamppanjablogissa on valitettavasti vain yksi postaus, ihastuttaviin silmiin ja kovin soisinkin hänen jatkavan kansan edustamista ja uskon niin tapahtuvankin. Tämä tunnustus antaa Arvoisalle Lukijalle vihjeen valintakriteereistäni. Anni sanoo omaa poliittista ajatteluani pahasti raapaisevasti saitillaan Marcel Proustista näin:

Proust sanoi, että rakkaudesta lopulta jää jäljelle vain raastava mustasukkaisuus...

Huh, huh, kun osui pahasti kohdalle. Mutta Vihreän liiton piirissä on suuri joukko muitakin hyvillä poliittisilla ominaisuuksilla varustettuja naisia – onhan nimittäin itsestään selvää, että valitun henkilön täytyy olla nainen, miehet ovat historian aikana osoittaneet missä määrin heihin voidaan luottaa poliittisten päätösten tekijöinä. Alla muutama omilla kriteereillä valittu ehdokas.

Niin kuin esimerkiksi Uudeltamaalta eduskuntaa pyrkivä akat. pätkätyöläinen Sirpa Kauppinen, joka sanoo vaalisivuillaan mm., että:

...Vanhemmuuden kustannukset jaettava tasan työnantajien kesken. Lasten tekemiseen tarvitaan useinmiten kaksi...

Sirpa ei selitä, miksi lastentekoon tarvitaan kaksi työnantajaa, oman käsitykseni mukaan siinä on mukana yksi työnantaja ja yksi työntekijä, mutta tämä on pikkujuttu ja osoittaa vain kuinka vaikeita kysymyksiä nimenomaan poliittiset kysymykset ovat. Sirpa on kaikin puolin varteen otettava ehdokas ääneni saamattomuudelle. Ainoana miinuksena näkisin sen, että hän kutsuu itseään Siruksi, mutta se mennee hänen vaatimattoman ikänsä tiliin, eikä pitäisi olla esteenä valinnalle.

Varsinais-Suomen vaalipiiristä yrittää eduskuntaan arjen asioita erityisesti kannattava biokemisti Mari Saario, joka haluaa blogillaan kaikkien yhdessä näyttävän mistä kansalaisyhteiskunta kusee, vaikka häveliäänä kemistinä ei halua käyttää näin brutaaleja ilmaisuja. Hän huutaa meille kaikille houkuttavasti näin:

Tule ulos vihreästä kaapista. Sylkäise päin isolla rahalla ostettuja kamppanjoita.

Satakunnan vaalipiiristä eduskuntaa yrittävässä Maria Väkiparrassa yhdistyvät varsin ihastuttavalla tavalla kaikki poliitikon tarvitsemat ominaisuudet, häveliäästi jätän ne nyt kuitenkin tässä mainitsematta. Satun tietämään hänen mielipiteitään enemmänkin keskustelujen perusteella ja tiedän myös, että hänellä on kaksi poliitikolle hyödyllistä akateemista tutkintoa (kauppatieteet ja valtiotieteet), hän on eronnut turhautuneena monikansallisen konsulttiyhtiön hunajanhoukuttavista tehtävistä ja toiminut kansankynttilänä ja nyt Satakunnan vihreiden toiminnanjohtajana. Ja lisäksi on vaikea ajatella naista, joka sopisi paremmin kalevalaisen Ainon esikuvaksi. Ihmissusista ja oikeista susista Maria sanoo blogissaan tähän tapaan:

...Palatakseni lopuksi susiin, häirikkösudet on syytä poistaa, muttei kaikkia koiriakaan tapeta tai lähetetä Brysseliin vaikka häiriintyneet yksilöt silloin tällöin käyvät ihmisen kimppuun.

Olen ehdottomasti samaa mieltä Marian kanssa, että häirikkösusia ei pidä Brysseliin lähettää, niitä on täällä jo ihan tarpeeksi saakka omasta takaa. Ilmastonmuutoksesta ja energian kulutuksesta hän puolestaan sanoo näin:

...Konkreettisia toimia kasvohuonepäästöjen hillitsemiseksi olisivat mm. autoverotuksen porrastaminen päästöjen mukaan, joukkoliikenteen tukeminen ja kehittäminen, uusiutuvan energian tukeminen, energiankäytön tehostaminen teollisuudessa sekä energiansäästötalkoot kotitalouksissa (yksinomaan sähkölaitteiden sulkemisella standby-asetuksen sijaan Loviisan toinen reaktori
voitaisiin sulkea ½ vuodeksi)...

Pirkanmaan vaalipiiristä on ehdolla iloisen nimen ja soman hymyn omaava Kirsikka Siik, joka on arkkitehti.

Hän sanoo vastustamastaan ydinvoimasta mm. näin:

...Ennen kuin tarjotaan ratkaisuja, on tiedettävä, mihin ongelmaan ratkaisua haetaan. Jos tavoitteena on energiankulutuksen kasvun mahdollistaminen lyhyellä aikajänteellä vähän tuotantoaikaisia hiilidioksidipäästöjä tuottavalla tavalla, ydinvoima on pätevä ratkaisu … Energiaongelmien ratkaiseminen rakentamalla vielä yksi ydinvoimala vaikuttaisi olevan vähän kuin yritys parantaa hammassärky särkylääkkeellä. Akuuteimmalla hetkellä ratkaisu vaikuttaa helpolta ja halvalta, mutta hetken päästä särky on palannut ja varsinainen ongelma ihan yhtä isona ellei isompana edessä...

Ja mitäpä tuohon olisi lisättävää, paitsi, että Kirsikka sanoo myös näin:

...En kannata ydinvoimaa, koska minusta on reilumpaa ratkaista oman kulutuksemme ongelmat omana elinaikanamme ja omassa maassamme kuin lykätä niitä muille...

Tosin Kirsikan saitilta ei löydy vaihtoehtoisen energiantuotannon ohjelmaa, sen sijaan hän ehdottaa kulutuksen vähentämistä ottamalla sähkölaitteet pois töpseleistään (niin kuin satakuntalainen Mariakin ehdottaa). Energian vaihtoehtoisen tuotanto-ohjelman paljastamien olisi tietysti liikaa vaadittu kansanedustajalla ehdokasvaiheessa. Mutta toisaalta olisihan se mukava tietää.

Loppuun vielä annettakoon kaikkille äänestämättä jättäville neuvoksi Suomen politiikkan sitoutumattoneen Ivan Turgenevin Nihilisti Bazarovin lause, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä tämän lastun kanssa, mutta tasapainottaa somasti alkuun kirjoitettua Hanhensulan aforisminalkiota:

Sinä vain istut paikallasi ja arvostat itseäsi, mitä merkitystä sillä on, voit aivan yhtä hyvin istua paikallasi arvostamatta itseäsi

Non sequitur, modus tollens ja jokapäiväistä tasa-arvoa

Kuva Iltalehti: Maria Guzenina ei hyväksy väkivaltaan vihjaavaa kommentointia.

Motto:
Jos nainen ja mies ovat tasa-arvoisia, he ovat samoja.
Jos nainen ja mies ovat samoja, he ovat tasa-arvoisia.

Elokuussa kirjoitin taiteen eliitin vallasta otsikolla Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa? (siellä muuten Stockholm Slender eli bloginpitäjä Botanist on Alps on vielä jatkanut keskustelua runoudesta ja eliitin vallasta). Lastussa puhuin myös kulttuuriministerin keittiön uudesta harmaasta eminenssistä, joka istuu lähellä taide-eliitin huippua omillakin ansioillaan.

Ja mitä näenkään YLE:n videoarkistossa eilen illalla ja Iltalehden lööpissä tänä aamuna.

Kulttuuriministeri Tanja Saarelan keittiökabinetin harmaa eminenssi on iskenyt ensimmäisen – eikä, toivottavasti, viimeisen kerran. Elokuvaguru Saarela on puolustanut naistansa kunnon miehelle sopivin, lujin ottein. Ja Iltalehti on tietysti kääntynyt juuri oikeiden mielipidesampojen puoleen ja saanut täsmälleen odotettavissa olevia vastauksia.

Pöyristyneet (toivottavasti kirjoitin tuon oikein) Maria Guzenina ja Leena Harkimo (joka ratsasti politiikkaan miehensä nimellä) ovat kovin sanoin tuominneet taideritari Saarelan puheet naisten tasa-arvoa loukkaaviksi, paluuksi 1800-luvulle. How very predictable!

Joku Heinäluoma on naama katkeruudesta pitkänä antanut myös asiassa lausuntonsa, joka on tyypillinen demaripoliitikon tyhjän pyöreä syylliset-on-muualla räkäisy, josta ei tarvitse piitata sen enempää kuin hänen muistakaan politrukin puheistaan.

Sen sijaan näiden suloisten valokuvamallipoliitikkojen puheet kiinnostavat tietysti enemmän kuin elähtäneen näköisen pullamössösossun.

Eniten olen pettynyt Tanja Saarelan antamaan vähättelevän alentuvaan ja ”patronising” puheeseen YLE:llä. Hän näytti sanovan siellä, että joku ilta Saareloilla vietetään ”sanan äärellä”. Voi olla, että Tanjan sana ei ole se, joka kuuluu siinä keskustelussa kovimpana. Mutta mitä kaksi aikuista ihmistä tekevät suljettujen oviensa takana (en viittaa tässä pääministeri Vanhaseen millään tavalla, vaikka hänkin on tämän päivän Iltalehdessä päässyt piirakan jaolle), on näiden oma asia, eikä kuulu meille muille.

Kun aloitin tämän lastujen julkaisun tammikuussa 2005, niin – sen lisäksi, että omasin naurettavan halun sanoa maailmalle mielipiteeni jokaisesta mahdollisesta asiasta ja erityisesti kirjallisuudesta – halusin peitellä sukupuoleni. Sama pätee edelleen, lähes jokaisen lastun yhteydessä uskottelen itselleni, että sukupuoli ei näkyisi tekstissä. Pitkän aikaa, niin olen kommenteista lukenut, monet Arvoisat Lukijat kuvittelivat haarojeni väliin rakenteita, joita siellä ei ollut. Tai ehkä tämä kuvitelma ei ollut aivan niin aktiivista kuin tuosta voisi luulla, mutta näinhän asia tietysti viimekädessä on.

Siksi en ole kirjoittanut paljoakaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja olen jopa ehkä freudilaisen lipsahtelun vuoksi arvostellut omaa sukupuoltani enemmän kuin sitä toista.

Itsestään selvää näyttäisi olevan, että nainen ja mies elävät eri kulttuureissa.

Tietysti he elävät osaksi samoissakin kulttuureissa sanotaan vaikka jossakin opettajainhuoneessa, kunnanvaltuuston kokoussalissa tai lehden toimituksessa, mutta on olemassa (osa)kulttuureita (meritokraattisia kulttuurisfäärejä), joihin miehellä tai naisella ei sukupuolensa vuoksi ole mahdollisuutta osallistua muuten kuin ulkopuolisena ihmettelijänä. Esimerkkeinä vaikkapa naisten kuukautiskiertoon kuuluvat menot tai miehen kivesten (balls) fyysiseen olomuotoon liittyvät onnet ja onnettomuudet, tai seksuaalisten mieltymysten ja aktiivisuuden osa-alueet.

Eli kulttuuri sinällään jakautuu voittamattoman spesifisesti alaosiinsa luonnon tai kulttuuriperinnön sanelemilla ehdoilla.

Tästä seuraa helposti tahmaisen teleologisena suonsilmäkkeenä se, että naiset ja miehet joutuvat jonkinlaisen orgaanisen kollektivismin koukkuun. Tai ehkä koukkua olisi parempi sanoa genotyyppikollektivismiksi, vaikka tyypillistä nais- tai miesgenotyyppiä ei ehkä ole olemassakaan edes poliitikkojen keskuudessa. Muut naiset ja muut miehet pitävät ”ruoskillaan” huolen, että yksilö ajautuu kollektiivin jäseneksi niin aikaisessa vaiheessa kollektiivielämäänsä, että siihen ei voi valikoitua yksilön vapaan tahdon ansiosta.

Tuloksena on pitäytyminen automaattisissa toimintamalleissa, jotka väistävät yksilön oman vapauden ja harkinnan, jopa pääsemisen ulos kollektiivin jäsenyydestä. Feminismi on parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten sen haluaa sanoakin, juuri tällainen vankila. He, linnoissaan taistelevat feministit, ovat genotyyppinsä kollektiivin ajattelemattomia lausunto automaatteja, jos tietää mistä kohdasta löytää heidän laukaisunappinsa.

Guzeninalta erityisesti olisi odottanut, ja Harkimoltakin toivonut (tietysti turhaan) hieman modernimpaa otetta kommenteissaan. Molempien olisi syytä ottaa oppia Olli Saarelan virkistävän suorista ja rohkeista puheista.

Guzenina muuten kirjoitti (vakava-aiheisessa) Iltalehden kolumnissaan 29.9.2006 (jonka sisältämään sanomaan täysin yhdyn) tähänkin tarinaan sopivasti näin:

Mitä hemmettiä?
Englantilaisen sanonnan mukaan lapset oppivat sitä mitä elävät. "Children learn what they live."

Sama sopinee hyvin meihin kaikkiin.

Ai niin, ja PS, olenkin kirjoittanut tähän jollakin tasolla liittyvän Runotorstain 19. haasteen innoittaman runon Hymni kapinalliselle runosivuillani Runon arjessa .

Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa?

Määritellään aluksi sanaa ”valta”, uskoaksemme Teemu Mannisen sanaa, että ” siihen en usko, että on olemassa keskustelua ilman käsitteitä, käsityksiä tai väärinkäsityksiä”. Max Weber on kai määrittänyt vallan näin:

Valta tarkoittaa kaikkia mahdollisuuksia saada oma tahto läpi sosiaalisen suhteen sisällä myös vastarinnankin edessä, samantekevää mihin tämä mahdollisuus perustuu. (suomennos Petri Ylikoski)

Eli valta on weberiläisittäin suhde, joka vallankäyttäjällä on vallankäytön kohteeseen (Jouko Nurmiainen, kts. viite lastun lopusta). Taiteen eliitin valtaa käsiteltäessä on myös mielenkiintoista kysyä: miten valta perustelee itsensä ja mitä se pitää keskeisinä tehtävinään? Tähän vastaaminen vaatii kuitenkin enemmän tilaa kuin yksi lastu, joten vastaus jäänee tältä(kin) osin väkisin vajavaiseksi.

Jokin aika sitten kirjoitin otsikolla Taide, tekijä ja kokija, jossa spekuloin mm. taiteilijan ja taiteen eliitin asemasta. Todistelin (oikein piirtelemäni kuvan kanssa, jota kutsuin nimellä Ars Machina), että taiteilija tekee taiteeksi kutsumiaan teoksia, joilla nuolaisee Taiteen jumalaista kylkeä ja taide-eliitti päättää onko teos taidetta vai roskaa, eli käyttää valtaa.

Kommenteissa Rita Dahl sanoin mm. näin:

…Eliitti on vaikea käsite. Millä perustein jonkun päätetään kuuluvan eliittiin? Mitä eliitti-sana tarkoittaa; tietyn perussivistyksen omaavaa henkilöä vai yhtä tietyllä alalla vallassa olevista? Pitäisin niin kansaa kuin eliittiä imaginäärisinä konstruktioina, johon jokainen varmaan suunnilleen osaa paikantaa itsensä. Ja eliitti on mielestäni enemmän asiantuntijayleisöä kuin valtaapitäviä. Jostain syystä uskon asiantuntijayleisön auktoriteettiin tässä mielessä enemmän kuin itse valtaapitävien...

Eli Rita, joka kai kuuluu taiteen eliittiin, kyseenalaisti eliitin vallan olemassa olon. Samoissa kommenteissa Stockholm Slender, Botanist on Alp –blogin pitäjä, arveli että:

Humanismi - tai "uusi teoria" - ei tosiaan välttämättä ole avuksi taidetta analysoitaessa. Mutta mysteeriltähän se vaikuttaa: on helppoa nähdä hierarkia, eron Kalle Päätalon ja Elizabeth Bowenin välillä, eikä tosiaankaan vain lukijan konstruoimana, silti ei tunnu löytyvän mitään kovin merkityksellisiä älyllisiä argumentteja tukemaan tätä common sense -intuitiota. Funktionaalisuus tai instrumentalismi eivät minusta ole hyödyllisiä…

Sitten lastussani Keskustella vai eikö keskustella, kas siinä pulma sivusin muun haipin ohella valtaa ja sen käyttöä. Rauno Räsänen laajensi keskustelua omalla saitillaan nietscheläisesti väkivallan suuntaan, ja päätyi tähän johtopäätökseen:

Arkaaisessa esihistoriassamme tuska ja nautinto, valta, väkivalta ja kilpailu olivat vielä yhtä ja samaa dionyysistä hurmosta eli yksilöitymätöntä voiman ja purkautumisen tunnetta.

Ja kun hieman raaputamme vuosituhansien aikana syntynyttä kulttuurista (apollonista) pintakerrosta, havaitsemme, että sieltä se löytyy sivilisaation kosmeettisen kuoren alta aivan sama dionyysinen "hirviö" kuin miljoona vuotta sitten. Ihminen.

Tuohon ei ole mitään pahaa sanottavaa. Mutta Räsänen sanoi aikaisemmin tekstissään näin: ”eikä yhteisö toimi ikään kuin se olisi vain yksi valtava ihmisyksilö kuten Thomas Hobbes oletti”. Siitä on hyvä alkaa jäkättää lisää.

Myös Marjatta Ripsaluoma (Ripsa) innostui kommentoimaan ja sanoi vallasta näin:

…Minä en tiedä mitä valta on. Se tuntuu käsitteenä niin tavattoman abstraktilta, että en tajua miten sen vuoksi ylipäänsä voi rajoittaa keskustelua. Sitäkin blogistanissa tapahtuu … Jäin miettimään että ehkä Suomemme maa on liian pieni, sen "intelligentsija" vaivainen, sen yhteydet Eurooppaan hajanaiset. En sano että meillä on liian hyvin asiat, sanon että on pahasti, koska näkyvyys edistää valtaa ja sillä suodatetaan uutta luovaa tekstiä/kuvia/ musiikkia tehokkaasti pois. Se valta tällä hetkellä tuntuu olevan raha…

Ripsa iskee tässä mielenkiintoiseen ilmiöön. Nimittäin paikallinen, tässä tapauksessa suomalainen taiteen eliitti, on suuremmissa kuvioissa, esimerkiksi Euroopan taiteen eliittiin verrattaessa, rahvasta eikä eliittiä. Samaan tapaan kuin sanotaan vaikka turkulainen taiteen eliitti katsotaan kehä kolmosen ulkopuolisena yhteisönä suomalaisen taiteen rahvaaksi.

Siinähän sitä onkin kommenttisarkaa yksinäiselle lastunikkarille kynnettäväksi ja lastun puurtamiseksi.

Tämä lastu käsittelee valtaa vain taiteen eliitin kannalta, en uskalla puhua siitä laajemmassa mielessä. Voi olla, että joku on jollakin blogillaan tästä jo puhunut, mutta ei ole sattunut silmään. Olen selaillut lastua varten monia internetiltä löytyviä akateemisia papereita, mm. Mika Karhun esseetä Vallan tunne ja Petri Ylikosken oppimateriaalia nimellä Onko valta dispositiokäsite? sekä Jouko Nurmiaisen referaattia Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimukseen. Kaikki ovat taviksenkin tajuttavissa olevia tarinoita, linkit löytyvät tämän lastun lopusta.

Thomas Hobbes tosiaan arveli, että ihmisyhteisö on kuin mammuttimainen ihminen. Tämä on helppo ymmärtää, jos ottaa lähtökohdakseen ihmismielen rikkinäisyyden.

Ajattelen itse aina, että sisällämme on pieniä itsenäisesti ajattelevia pesäkkeitä, kutsutaan niitä tässäkin vaikka homunculuksiksi, jotka riitelevät keskenään tajunnan huomiosta ja tuottavat kulloiseenkin sosiaaliseen tilanteeseen sopivan roolin, jota sitten dionysolaisesti hämmästyttävällä näyttelijänlahjalla vedämme niin, että yleisö luulee roolia meidän itsemme ”minäksi”.

Eli elämme elämäämme sarjana erilaisia, dynaamisia ja fiktiivisiä tarinoita. Identiteetti on prosessi eikä staattinen tila tai rajapinta.

Hobbesin visioon on helppo yhtyä tältä kannalta. Sisäiset homunculukset olisivat (valta)eliittejä, jotka kilpailevat – niin – vallasta, jonka määrä on ehkä vakio ja siitä kilpailu on nolla-summa-peliä, ja jonka kilpailukohteena on epämääräinen möykky, jota voi kutsua vaikka "vallan resursseiksi". Poliittinen eliitti on tietysti parhaiten erottuva sosiaalinen ryhmittymä, mutta eliittejä, lobbareita, on lähes joka lähtöön.

Taiteen eliitti ei ole mitenkään erilainen kuin muut eliitit tavoitteidensa tai menetelmiensä osalta.

Marxilaisittain voidaan sanoa, että eliitti reproduktoi vallitsevaa järjestystä käytännöillään ja tekee hankalammaksi järjestyksen muuttumisen (wikipedian tynkäartikkeli sanasta eliitti). Eliitin määrittämisen käytännön tasolla suorittaa eliitti itse (Nurmiainen) me-ja-muut-hengen synnyttämisen ja ylläpitämisen avulla ja erityisesti syntyneen ryhmän johtavan aseman tiedostamisen kautta. Eliitti on vanguard, etujoukko, jota muut katsovat ihaillen ja kadehtien ja yleisesti organisoituina (Lenin) seuraavat kuin lampaat. Tämä on riittävän hyvä eliitin määritys tätä lastua varten.

Petri Ylikoski kirjoittaa pamfletissaan (osoite alla) vallan muodoista ja luettelee niitä kaikkiaan kahdeksan: voimankäyttö, manipulointi, pakottaminen, palkitseminen, legitiimi auktoriteetti, kompetentti auktoriteetti, henkilökohtainen auktoriteetti, ja vakuuttaminen.

Valta siis tarkoittaa paljon muutakin - ja on hienosyisempää - kuin vain voimankäyttöä, eli valtaa, joka on oikeutettu lailla kaikissa totalitäärisissä valtioissa (kaikissa valtioissa itseasiassa, demokratiahan toteutuu valtion kokoisissa jättiorganisaatioissa vain näennäisenä, elitistisenä harvainvaltana puolueiden avulla).

George Orwell'in romaani 1984 on hienosyisen ahdistava ja brutaali kuvaus yllä luetelluista vallan muodoista. Kirjan perusteella tehdyssä elokuvassa toista päähekilöä, vallankäyttäjä O'Brien'ia näytteli Richard Burton niin vakuuttavasti, että omassa mielessäni Burtonin näyttelijänkuva on aina välttämättä tämän vallankäyttäjän näköinen. (Näytteleminen sinällään on tietysti parhaimmillaan vallankäytön muoto, sehän on taitavaa manipulaatiota.)

Taiteen eliitin sisällä voi erottaa erilaisia toimijoita. On esimerkiksi kulttuuriministeri, instituutio, joka asemansa vuoksi on osa (tätäkin) eliittiä, ja jonka ”valta” ilmenee kykynä varmistaa ja ylläpitää taiteen resursseja (rahaa). Kuitenkaan tämä asema ei sinällään anna valtaa määrittää taidetta, hänhän ei osoita rahaa itse vaan noudattaa nimettyjen neuvonantajiensa ja taiteen eliitin antamia neuvoja.

Ministerin henkilökohtaiset ominaisuudet määräävät minkä verran valtaa hän itse asiassa käyttää taiteen yli.

Voimakas kulttuuriministeri, sanotaan vaikka Donner, jos sellainen olisi, voisi käyttää enemmän valtaa taiteen ymmärryksensä vuoksi kuin sanotaan vaikka entinen ministeri Karpela. Nykyinen ministeri Saarela on erilaisessa asemassa, koska hänellä on nyt takanaan tai oikeastaan keittiössään harmaa eminenssi, taiteen asiantuntija, jolla on oma, ehkä tarkasti kohdistuva, taiteen dispositio. (Tiedän, että dispositio on kovin epämääräinen termi, mutta olkoon. Ehkä kuitenkin näytelmäkirjailijoiden olisi kiivaasti teroitettava elokuvakäsikirjoittajan kykyjään pysyäkseen jonkinlaisessa leivässä. Tässä kohdassa pitäisi olla hymiö!) Mitä se tarkoittaa ministerin ja eminenssin itsensä vallan suhteen, tullee nähtäväksi läheisessä tulevaisuudessa.

Taidevaikuttajana ministeri Saarela tietysti käyttää legitiimiä auktoriteettiä, vaikka esimerkiksi apurahojen jako ei olekaan hänen peukalonsa alla (eikä hän näytä, heinäkuisen kulttuuriohjelmansa perusteella katsoen, erityisen kiinnostuneelta siitä, miten kulttuurin määrärahoja itseasiassa käytetään).

Missä sitten on taiteen todellinen valta?

Nurmiainen vertaa weberiläistä ja foucaltilaista valtakäsitettä. Ensinmainitussa valta on vallanpitäjän ja kohteen välinen suhde. Michel Foucault sensijaan katsoo, että "ihmisen olemusta ja myös motiiveja määrittää vahvasti hänen toimintansa ja hänen todennettavissa olevat (sosiaaliset) suhteensa". Eli foucaultilainen valta näyttää ilmenevän sosiaalisena verkostona, joka välttämättä, hämähäkin seitin tavoin, on keskeltä tieheää ja reunaalueiltaan aukkoista.

Taiteen eliittiverkoston sisällä valtaa käytetään ehkä jotenkin weberiläisittäin:

On voimankäyttöä (esimerkkinä vaikkapa kirjailijaliiton kohinat), manipulointia (aivopesua, propagandaa, mainontaa niin, että vallan kohde ei tiedä olevansa taiteen eliitin hyökkäyksen kohteena), pakottamista (uhataan antaa tai edistää apurahojen saantia tai estää apurahojen saanti riippuen taideteosten luonteesta), palkitseminen (annetaan tai luvataan apurahoja tietynlaisista teoksista), kompetenssi (jonkun tahon, sanotaan vaikka apurahojen suosittelijan, katsotaan omaavan ylivoimaista tietoa taiteen luonteesta ja häntä kuunnellaan), henkilökohtainen karisma (henkilöä kuunnellaan, koska hänellä on karismaa, esimerkkinä joku, kuka tahansa, kansankunnan kaapinpäällisistä kulttuurivaikuttajista, Kekkonen aikanaan ääriesimerkkinä), vakuuttaminen (ehkä viattominta vallankäyttöä, perustellaan argumentein, miksi joku taideteos on muita ansiokkaampi).

Joissakin vallankäytön muodoissa (voimankäyttö, manipulointi) kohteelle (taiteilija, suuri yleisö) ei tarvitse kertoa vallankäytöstä, muissa kohteen on oltava tietoinen vallankäyttökyvystä, muuten vallan käytöllä ei ole mahdollisuutta toteutua.

Ylläesitetty weberiläinen vallankäytön mekanismi sisältää lisäksi kaksi subjunktiivista kontrafaktuaalia (Ylikoski): jos vallankäyttäjä haluaa jotakin, kohde toimii halutulla tavalla, ja jos vallankäytön kohde tekee vastarintaa, vallankäyttäjä pystyy nujertamaan vastarinnan ja viemään tahtonsa joka tapauksessa läpi.

Että sellaista on pähkinänkuoressa taiteen eliitin vallankäyttö ja sen erilaisten muotojen ilmeneminen.

Jetta Huttunen sanoo pamfletissaan Tieto on valtaa: Valtaa on siellä missä joku tietää enemmän kuin joku toinen. Internetin kehittyminen muuttaa myös taiteen eliitin valta-asemaa ja vallan kohteiden mahdollisuuksia.

Demokratia lisääntyy. Ihmiset tulevat ylenmäärin onnellisiksi.


Lisälukemista:

Petri Ylikoski: Onko valta dispositiokäsite?
Mika Karhu: Vallan tunne
Jouko Nurmiainen: Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimuksessa

Sananvapaus, sananrajoitus

Kuva: Lasitalo

Mikä olisi vapaus-sanan vastakohta - ei-vapaus. Riippuu kai kontekstista. Rajoittuneisuus ehkä, tai alistuneisuus. Ja sitä rataa. Arvoisa Lukija ehkä huomaa, että molemmissa vastakohtasanoissa näyttää olevan sisältönä ajatus tällaisen ei-vapaan omasta toiminnasta.

Olen ollut tämän viikon seminaarissa, jossa puhuttiin eläkkeelläolemisesta: vapauden ihanuudesta ja kurjuudesta. Pääasiassa kuitenkin houkuttavasti. Mutta siitä ei tänään pitänyt puhua, vaan vapaudesta.

Ja syynä on lastu/päre, jonka luin tänä aamuna. Olen ollut niin tiiviisti eläke-ajatuksen lumoissa, että en ole ehtinyt lastumaailmaa/pärekoria kuljeksia, Mutta nyt siis ehdin lukea Ikkunaiineksen (ja muidenkin) yleviä ajatuksia.

Vedin tietysti herneet nenääni.

Nimittäin tämä Iines puheli kepulaisesta poliitikkosta ja (erityisesti) pääministeristä Matti Vanhasesta, joka on kai tehnyt kanervat ja lähestynyt jotakin kaunotarta tekstiviestillä. Ja Iineksellä on ollut otsaa (niin kuin hänen omakuvastaan näkyy:) tämän puolustamiseksi.

Minulla on aina - lievästi - yllättävää, että ihmiset eivät osaa ymmärtää vapauden nyansseja.

Julkisuuteen omasta halustaa asettautunut ja vaaleissa omakuvalla äänestäjiä kalastellut henkilö on tietysti myös vapaa, mutta eri lailla kuin tavis on vapaa. Tavis on vapaa vain ja ainoastaan niin kuin poliitikot sen sallivat. Ja jos tavis ei pidä tilastaan tai valitsemiensa ihmisten toiminnasta, niin, ns. vapaassa yhteiskunnassa, hänellä on oikeus osoittaa mieltään ja äänestää seuraavissa vaaleissa jotakin muuta henkilöä.

Lehdistön velvollisuus on tiedottaa tavikselle, mitä hänen poliitikkonsa puuhailee. Tämä velvollisuus on olemassa - pääsääntöisesti - poliitikkojen kaikkien toimien suhteen. Taviksella, kuten Iineksellä, joka vastustaa kiivaasti oikeuttaan tietää, on ihailemastaan poliitikosta (esimerkiksi tästä Matista) julkinen kuva, jonka poliitikko on halunnut ihmisille itse antaa.

Tämä Matin itsestään antama kuva sisältää esimerkiksi sen, että siistin ja hiljaisen näköinen mies mennessään kolmen aikaan aamuyöstä maailman kauneimman poliitikon (sensuellin ihastuttavan Tanja Karpelan, joka rakastaa Espoon korvissa tallomista) hotellihuoneeseen, meni sinne keskustelemaan keskustapuolueen tulevaisuudesta eikä syistä, joista joku tavis menisi kauniin naisen tai miehen huoneeseen sellaiseen aikaan. Iines tietysti uskoisi tätä tietoa, koska ei omassa tynnyri-maailmassaan edes tietäisi Matin käyneen Tanjan luona yön mehevimpinä tunteina. Paitsi, jos lehdet asiasta tiedottaisivat.

Matti eroaa pari vuotta tapauksen jälkeen ja haluaa meidän uskovan, että näillä kahdella asialla ei ole yhteyttä. Tämä on tiukasti Matin omaa, yksityistä domainia, eikä lehtien saa kirjoitella mitään muuta. Se on yksityisasia, koska Matin vaimo ei ole julkisuutta tavoitellut henkilö, eikä edes ilmeisesti halua julkisuutta. Tieto avioerosta riittää Matti-kuvan rakentamiseksi.

Sen sijaan Matin seikkailut kauppakeskusten naismaailmassa ja romanttisten tekstiviestien lähettely kauniille naisille kuluu valitun poliitikon osalta julkisuuteen. Me emme vaaleissa valitse vain poliitikkoa vaan ihan oikean ihmisen, johon haluamme luottaa.

Poliitikkojen on elettävä lasitalossa, että demokratia toimisi.

Täysin tuntematon poliitikko ei vapaassa yhteiskunnassa ole mahdollinen. Alistetussa ja pimeässä pidetyssä yhteiskunnassa poliitikolla on tiukasti julkinen ja yksityinen olomuotonsa. Näin oli Neuvostoliitossa ja tietysti vielä nykyiselläkin Venäjänmaalla, jossa lehdistö on poliitikkojen (tai oikestaan valtaeliitin) vallassa, ja poikkipuolin asettuvat toimittajat vaiennetaan - jopa tappamalla. Matti Vanhanen uhkaisi vaiennuksella Ilta-Sanomia, onneksi sellainen ei ole yhtä helposti Suomessa mahdollista.

Iines puolusti ikkunassaan tällaista käytäntöä. Hyi, hyi Iinestä. Sinun lastumiesmoraalisi uinuu!