Video Hanhensulka: jollakin Olympuksen pikkukameralla filmattu Changu Narayanin
Käärmejumalan juhlissa Kathmandun lähettyvillä 14.8.2010.
Aivan liian monta vuotta sitten istuin lasi erinomaista viskiä hentoluisissa kourissani Madagaskarilla, Fianarantsoan kaupungissa, joka taitaa olla omasta mielestään saarimaan kultturelli keskus, vaikka onkin melko kaukana pääkaupungista, Antananarivosta. Vähä kuin Jyväskylä siellä Suomessa siis, tai ehkä Turku? Fianarantsoan nimikin kuuluu malagasista suomeksi käännettynä jotenkin, että 'erinomainen koulutus'.
Olin tullut kutsuttuna näihin juhliin, ja olin aivan sopimattomasti pukeutunut. Häpesin asuani salaa vilpoisasti paitahiasillani, vaikka olinkin kietaissut soman solmion kaulaani ja vetäissyt jopa sukat jalkoihini.
Muut juhlijat olivat hännystakeissa ja pitkissä hameissa. Molemmat olivat nähneet parhaat vuotensa jo ehkä ennen omaa syntymääni, pukujen kantajatkaan eivät enää olleet kovin nuoria. Joka tapauksessa kaikki olivat koristeita kaupungin kermakakusta: useat ranskalaisten kolonialistien kouluttamia ranskalaisissa yliopistoissa tai eliitin omassa hallintokorkeakoulussa, virkamiehiä ja toimihenkilöitä, teknokraatteja ja kansankynttilöitä, jotkut professoreja maakunnan uusimmasta ylpeydenaiheesta, Fianarantsoan yliopistosta.
Hännyksiin ja lattiaa laahaaviin hameisiin pukeutuneet juhlijat olivat, ainakin pääosin, malagaseja, tulleet saarelle joskus tuhatkunta vuotta aikaisemmin Borneolta tai jostakin sieltä päin, puhuivat keskenäänkin voimakkaan murteellista ranskaa ja tanssivat nyt juuri jotakin vanhaa ranskalaiskolonialista seuratanssia, joka oli jotenkin hämärästi tuttu Tyrvään yhteislyseon vanhojen tassien kerhosta, johon jostakin raivoisanmustasukkaisen rakastuneen päähänpistosta olin joskus ilmoittautunut finninaamoineni. (Siitä muistuukin mieleen
Proust ja hänen hedelmättömän toivoton rakkautensa Albertineen, mutta menköön saman tien pois mielestä, että tämä tarina pääsisi itse asiaan, eikä Proustilla tietenkään ollut naamassaan mitään niin rahvaanomaisen maatiaista kuin finnit ovat.)
Tanssijat kulkivat ympyrää lattialla, joka näytti liidutulta, ja pyörähtivät vakavina yhteen suuntaan ja kohta taas toiseen yhtä vakavina, kumarsivat ja niiasivat, niiasivat ja kumarsivat niin että hännystakin helmat ja avoimia kaula-aukkoja ympyröivät röyhelöt heilahtivat tarkoituksellisen merkittävästi. Evätkä pelkästään vakavina, vaan toden tosissaan, selittämättömän sentamentaalisen ja kunnioittavan nostalgiansa kynsissä.
Oli kuin tanssin tarkasti satoja vuosia sitten säännösteltyjä vakavia askelia olisi laahustettu Versailles'n saleissa, tanssijoiden iho olisi aasialais-afrikkalaisen ruskeanharmaan värinsä sijasta ollut kymmeniä esi-isäsukupolvia valkoisempi ja aika olisi ollut sata tai pari sataa vuotta aikaisempi. Niin kuin ehkä olikin.
Katselin tätä hännystelyä ja helmoja likaavaa askellusta sivusta, lasiseinän takaa, johon pianolla kolkuteltu musiikki ei kuulunut kuin muutamana irrallisena sävelen puolikkaana silloin tällöin. Ja yritin muistella mitä
Camus oli joskus sanonut.
Ja muistinkin, muutenhan tätä juttua ei olisi voinut edes kirjoittaa. Hän nimittäin sanoi jotenkin, että todella absurdia on katsella lasiseinän takana kiivaan äänettömästi puhelimeen puhuvaa miestä.
'Ja miettiä', totesi siis Camus,
'miksi tämä on hengissä'.
Tanssijat eivät paljoa puhelleet lasiseinän takana, mutta Camus'n ajatus tunki väkisin mieleen herkullisten viskipaukkujen välillä. Tuhat vuotta pienellä ryhmällä ja vieraalla mantereella, ja silti elossa ja paikallisesti katsottuna, ja jos armeliaasti unohti ranskalaiset, jopa herrakansana, joka voi katsella alaspäin jossakin muualla laahustavia oikeita afrikkalaisia.
Madagaskarissa ei silloin juurikaan satanut, vaikka vuodenaika oli suunnilleen sama kuin täällä Nepalissa on juuri nyt. Kellon aika oli tietysti kovasti toinen, onhan täällä Nepalissa kellot vasta varttia vaille silloin kun muualla ovat puntit tasan.
Nepalissa sen sijaan on monsuunikausi parhaimmillaan. Parhaimmillaan siinä mielessä, että aika on oikea; olenhan nyt juuri täällä ja aina halunnut kahta asiaa: kokea aasialaisia monsuunisateita ja käydä Nepalissa. Olen tosin halunnut aina monia muitakin asioita, mutta niistä joskus toisella kertaa.
Sen voin jo nyt varmuudella sanoa, että aikaisemmmissa elämissä koettu länsiafrikkalainen 'monsuuni' Dahomayssa, Biafrassa ja Liberiassa ei eroa nepalilaisesta juuri millään merkittävällä tavalla: molemmat kohisevat maahan saakka tasaisena seinänä, kummatkin kastelevat kesäpaidan ja kesäisen tummansinisten housujen alla herkkänä karheutta pelkäävän ihon viimeistä ihohuokosta ja -karvaa myöten niin, että sitä tuntee todella olevansa märkä munaskuita myöten niin kuin kai suomeksi vieläkin sanotaan. Aivan kuin räystästynnyriin pudonnut kollikissa. Tai vastasyntynyt ja nurmikolle yllätyksekseen pötkähtänyt sonnivasikka.
Mutta siihen lasikaapissa kiivastelevaan absurdiin puhelimenkäyttäjään palatakseni, ymmärrän nykyisin ja jopa silloin Fianarantsoan baarissa melko hyvin mitä Camus tarkoitti. Vaikka tuon sanominen saattaa kyllä olla yltiöpäistä liiottelua.
Mutta kuunneltuani nyt jo kohta neljä viikkoa hotellin ala-aulan koreilla sohvilla istuen nepaliksi, hinduksi, punjabiksi, gusaratiksi, bengaliksi, urduksi ja newariksi käytyjä arjalais- indo-eurooppalaisia keskusteluja (höystettynä muutamalla lauseella näiden sukulaiskieliä, englantia, saksaa ja italiaa, joista sentään ymmärtää sieltä täältä sananpoikasen, ja tietysti tiibettiä, kiinaa ja japania), samalla kun olen yrittänyt lukea kolmatta kertaa
Italo Calvinon kirjaa nimeltä
Six Memos for the New Millenium (Vintage International, 1988), ihmettelen joskus vegetaarille sopimattoman toivorikkaan odottavana, miksi itsekukin keskustelijoista on vielä hengissä ja ehkä ymmärrän Camus'n tarkoitusta paremmin, mutta kovin varma en kyllä ole.
Hotelliaulan sananvaihto kuulostaa useimmiten siltä kuin keskustelijat olisivat tuossa tuokiossa käymässä toistensa kurkkuun kiinni, ottamassa kai jokaisella hotellini seinällä roikkuvia
kukreja, kurkha-veitsiä, kiivaasti heiluviin käsiinsä ja sahaamassa pelkkää hyväntahtoista meluisuuttaan vastapuolen keskustelijalta kurkun poikki.
Vakuutan tässä kiireesti
Arvoisalle Lukijalle, että näin ei kuitenkaan ole käynyt, edes omasta toimestani, ja sain sen Calvinon kirjankin lopulta luettua loppuun ja siirryin tutkimaan
James Woodin esseekokoelmaa vastuuttomasta minästä, nauramisesta ja romaaninkirjoittamistaidosta,
The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel (Farrar, Straus and Giroux, 2004).
Arvoisa Lukija jo tietäneekin, että James Wood on itseasiassa Englannin
Putte Wilhelmsson; vähän kiltimpi vain, vähän sosiaalisempi ja omaa pienemmän egon ja suuremman lukijakunnan, asuuhan hän nykyisin Amerikassa.
Madagaskarista ja Nepalista puhuminen samaan hengenvetoon on tässä tarkoituksellista. Osaksi tietysti siksi, että voin salaista syyllisyyttä ja likaisentuntuista ylpeilyä osoittaen mainita käyneeni molemmissa maissa.
Mutta iltaisin istun useimmiten illallisen ja voimakkaan kahvin aiheuttaman hyvänolon kalvaessa sisuksia hotelli Everestin ala-aulassa ja kuuntelen pianonsoittoa ja räyhääviä keskustelijoita. Pianon päällä on nuhruinen lappu, jossa lukee jotenkin, että:
'This is a Paino Keyboard. It must be played. Please do not touch'.
Pianoa soittaa tummaan pukuun, valkoiseen, hieman nuhruiseen paitaan, mustiin kenkiin ja valkoisenharmaisiin sukkiin pukeutunut nepalilainen 'painonsoittaja'. Tullessaan soittotuolinsa taakse hän kumartaa olemukseensa sopivan ylpeästi ja lintumaisen kevyesti, kääntäen päätään sekä oikealle että vasemmalle, jossa istun nojatuolissani lähes joka ilta juuri tähän aikaan. Hän nyökkää tunnistavasti, istuu tuoliinsa ja ottaa pienen muistikirjan esille ja asettelee sen huolellisesti pianonsa nuottitelineeseen.
Kirjassa on muutaman tahdin mittaisia pätkiä musiikkia, jota hän soittaa joka ilta, pysähtyy joskus kesken tahdin ja tekee pienen korjauksin nuotteihinsa. Tutuntuntuisia kappaleita, elokuvamusiikkia useiden vuosikymmenien takaa. Täsmälleen samassa järjestyksessä.
Ohutta musiikkia linnunluun ohuilla sormilla ja omalla 'aksentilla' esitettynä.
Uskallan juuri ja juuri kuunnella sitä samalla kun luen kirjaani, olenhan sopivan ohut itsekin. Jos olisin kilon tai pari paksumpi, olisin sopimattoman paksu kuuntelemaan sellaista ohutta ohuesti ohuilla sormiluilla soiteltua musiikkia. Ehkä juuri tästä syystä Punjabista ja muualtakin Intiasta tulleet paksuhkot hotellivieraat eivät edes huomaa tupakansavuisessa ilmassa risteileviä ohuita musiikinvärähtelyjä.
Jotenkin madagaskarilaisia tanssijoita ja näitä nepalilaisia ajatellessani ovat mieleen tulleet myös
Tšehov ja
Dostojevski.
Ensinnäkin Fjodor
Karamazovin Veljeksistä, jossa hän vihaa naapuriaan; ei siksi, että naapuri olisi tehnyt Fjodorille pahaa, vaan siksi, että pahantekijä oli ollut Fjodor itse. Hän sanoo asiasta jotenkin, että:
'kerran tein hänelle todella häpeällisen ja likaisen tempun, ja heti kun olin sen tehnyt vihasin häntä temppuni takia'.
Vaikka Fjodor Pavlovits ei ollutkaan siirtomaaherra, niin siirtomaaherruuteen yleisesti kuuluva siirtomaa-alamaisten vihaaminen saattaisi olla jopa näin pienestä inhimillisestä tekijästä riippuvainen.
Tšehovilla on novelli jonka nimi taitaa olla
Virkamiehen kuolema (suom.
Juhani Konkka).
Novellissa päähenkilö, vähemmän kaunis ulosottomies Ivan Dmitritš Tšervjakov, yskäisee teatterissa täysin vahingossa räkää ylemmän virkamiehen, oikean kenraalin, takille. Asia vaivaa häntä ajan kuluessa enemmän ja enemmän kunnes hän kuolla kupsahtaa pelkästä häpeästä.
Dostojevskilla on tarina vähän samasta asiasta
Kellariloukossa (joka on taidettu kääntää uudestaan nimellä
Kirjoituksia kellarista).
Tarinassa kertoja joutuu vastakkain voimakkaan upseerin kanssa, joka nostaa kertojan kevyesti tieltään sivuun, ja jatkaa matkaansa sen enempää asiaa ajattelematta. Sen sijaan kertojan mieltä tapaus kaivertaa aina enemmän ja enemmän. Hän päättää lopulta kostaa häpeällisen kohtalonsa kävelemällä upseeria päin Nevski Prospectilla antamatta tälle tietä. Hän yrittää aikansa ja lopulta ajattelee:
'Miksi se olen aina minä, joka väistää? Miksi aina täsmälleen minä, eikä milloinkaan hän?' Kertoja jatkaa jääräpäisesti kostotoimiaan ja eräänä päivänä upseeri ohittaakin kertojan hipaisemalla vain tämän olkapäätä ja kertoja on ekstaasissa, koska uskoo lopulta kostaneensa häpäisijälleen.
Näistä tarinoista tulee jotenkin mieleen sekä Madagaskarin hännystakkinen ja laahustavahameinen vaatimattomuuttaan ylpeä malagasiväestö että Nepalin ainaitsenäiset nepalit, jotka ovat kovasti ylpeyttään ylpeähköä kansaa.
Omassa mielessäni madagaskarilaiset olisivat jotenkin tšehovilaisia käytökseltään ja nepalilaiset (ja intialaiset myös) jotenkin dostojevskilaisia tässä nimenomaisessa katsantokannassa.
Madagaskarilaiset kuolisivat häpeästä, jos sattuisivat räkäisemään ranskalaisherrojensa takinselkiin.
Nepalilaiset (ja intialaiset) puolestaan kostaisivat tuossa hotellin edessä kulkevalla Babar Mahal'illa (joka muistuttaa kovasti monikilometrista bussipysäkkiä sekä ajotiellä että jalkakäytävällä) olemalla väistämättä vastaansa tulevia herrakansojen edustajia, kuten suomalaisia valkonaamoja, kunnes ohikulkijoiden olkapäät hipaisisivat toisiaan. Täällä Intian alueella olkapäävoittaja lankeaisi ekstaasiin, yhtyisi jumalaansa ja
Krishnan tapaan rakastaisi tyydytettynä taas hetken kaikkia ja kaikkea (kunnes tarvittaisiin uutta kostoa jostakin yhtä suuresta rikoksesta).
Kummatkin kansat tulisivat tyydytettyä: toisen kunnia korjaantuisi kuolemalla häpeästä, toisen olkapään hipaisulla. Jossakin tässä tarinassa kai piilee jokin opetuskin, mutta en ole aivan varma.
