Luovutettu sota

Kuva: BBC, Life in Iraq

En oikein viitsisi Irakin sodasta mitään kirjoittaa, koska lehdet kirjoittavat siitä aivan tarpeeksi paljon ja minulla on sellainen hytinä, että suurin osa ihmisistä ajattelee Irakista koko lailla samalla tavalla: typerysten käymä typerä sota.

Kuitenkin…eilen katselin televisiosta englantilaisten ”vapauttaman” Basran siirtymistä brittien tavoitteissaan epäonnistuneilta sotavoimilta irakilaisten omiin käsiin. En usko, että olin ainoa katsoja, joka tunsi homman synkkyydestä huolimatta tietynlaista mielihyvää tuuliajolla olevien militaristien tappiosta ja kaupungin luovuttamisesta niihin käsiin, joihin se itse asiassa kuuluukin: irakilaisille itselleen. Pitäkööt hyvänään. Tosin britit jäävät vielä joksikin aikaa Basran lentokentälle vahtimaan tilannetta irakilaisten olkapään yli.

Kenraalimajuri Graham Binns allekirjoitti luovutuspaperit englantilaisten puolesta ja kehaisi jotenkin, että ”4.5 vuotta sitten johdin joukkoja, jotka vapauttivat Basran sen vihollisilta, nyt olen ylpeä luovuttaessani sen takaisin kaupungin ystäville”.

Tietysti tiedän jo ennestään, että sotilaiden on oltava sokeita todellisuudelle pystyäkseen toimimaan ammatissaan, onhan toisen ihmisen tappaminen koko lailla merkittävä asia. Mutta eilen kuultu paskanpuhuminen menee jopa sotilaiden kastissa yli äyräidensä.

Viisi vuotta sitten Basra oli kohtuullisen rauhallinen kaupunki, jota tosin Irakin vallassa ollut maallinen ba’ath-puolue kohteli kaltoin. Maa oli ”tasavalta”, jonka presidenttinä oli armoton ja kovakätinen diktaattori niin kuin näissä entisissä brittien alusmaissa on ollut tapana.

Irakin ba’ath-puolue pääsi ensimmäisen kerran hetkeksi valtaan 1963 CIA:n avustamassa vallankaappauksessa syöstyään vallasta Neuvostoliiton tukeman kenraali Abdulkarim Qasim’in. Hän oli puolestaan syössyt vallasta hašimidi-sukuisen kuningas Feisal II:n (Jordanian hašimidi-kuningas Husseinin serkku), jonka isoisän, Feisal I:n, olivat britit vuonna 1920 istuttaneet juuri – alueellisista seurauksista välittämättä – perustamansa Irakin valtaistuimelle vahtimaan brittien öljyetuja. Baa’athit olivat välillä muutaman vuoden ilman valtaa kunnes Saddam Hussein kaappasi taas CIA:n tukemana vallan takaisin ba’ath-puolueelle vuonna 1968. Ba’ath on ideologialtaan jonkinlainen islamilais-panarabistinen sosialistipuolue. Puolueen perustaja Michel Aflaq oli kristitty.

Shiiat sekä Basrassa että muualla Irakissa olivat kovilla ”sosialisti”-Saddamin alaisuudessa siitä huolimatta, että ovat lukumääräisesti Irakin suurin ”etninen” ryhmä. Irakin arabeilla, sunneilla ja shiioilla, on erona vain se, että he tulkitseva islamin ilosanomaa hieman eri tavalla joissakin mitättömissä yksityiskohdissa, joista tietysti uskontojen tapaan tehdään ylisuuria ja näin saadaan aikaiseksi periaatteellinen riita, jota ei tietysti voi millään ratkaista, koska kysymyksessä on ns. uskon asia. Kolmas irakilaisryhmä, kurdit, jotka ovat sunnimuslimeja, eivät ole arabeja. He puhuvat persian sukuista omaa kieltänsä ja (shiiauskoisten) iranilaisten tavoin halveksivat arabeja (tietysti persialaisten ja turkkilaisten lisäksi, toisten etnisten ryhmien halveksunta on tavallista kurdienkin keskuudessa niin kuin maailmassa yleensä).

Eilen luovutettu Basra on aseistettujen shiiamilitanttien käsissä, sunneilla ei kaupunkiin ole asiaa. Näitä voimakkaita militanttiryhmiä on Basran alueella kolme, kaikki hampaisiin saakka aseistautuneita odotettavissa olevaa keskinäistä yhteenottoaan varten. Kaupunki luovutettiin Irakin uudelleen tyhjästä luodulle armeijalle, joka on terroriryhmien ”saastuttama”. Kenenkään taustaa ei voi tarkastaa luotettavasti kaupungissa vallitsevan kaaoksen vuoksi.

Neljän ja puolen vuoden sodalla on tapettu yli puolimiljoonaa irakilaista siviiliä. Sotilaan aivoilla tämä voidaan ehkä tulkita myönteiseksi seikaksi ottaen huomioon, että brittisotilaita on Irakin sodassa kuollut toistaiseksi vain 174. En voi tätä varmuudella sanoa, mutta epäilen, että Saddam Hussein ei tappanut läheskään näin paljon vastustajiaan viimeisten neljän ja puolen vuoden hallintonsa aikana.

Basrassa ei vieläkään ole luotettavaa vesihuoltoa, sähköä ei ole tarjolla ympäri vuorokauden ja siviilien, lastenkin, jatkuvana uhkana on joutua yhden tai toisen islamisti-hihhulin teilaamaksi uskaltautuessaan ulos neljän seinän sisältä – ja jopa seinien sisällä, omissa kodeissaan.

Englantilaisten itsensä tekemien haastattelujen mukaan vain kaksi prosenttia Basran väestöstä katsoo brittijoukkojen saaneen jotakin hyvää aikaiseksi kaupungissa, 86 prosenttia väittää, että nämä saivat lähinnä pahaa aikaan. Brittien maassaolo on katsottu miehitykseksi.

Eilinen luovutus tulkitaan Irakissa brittien häviöksi kyseenalaisilla perusteilla aloitetussa sodassa. Sodan todellinen syy oli öljy, josta saatavat voitot menivät aikaisemmin Saddamin ja tämän ba’ath-puoluelaisten kätyreiden taskuun. Nyt voitot menevät amerikkalaisille öljy-yhtiöille.

Samaan aikaan toisaalla.

Turkki ilmoittikin eilisen ilmahyökkäyksen jälkeen, että amerikkalaiset, jotka valvovat Irakin ilmatilaa ja pystyisivät helposti torjumaan turkkilaisten hyökkäykset, olivat antaneet luvan näiden ilmaiskuun kurdien alueelle Pohjois-Irakissa. Amerikkalaiset näyttävät oppineen oikein hyvin briteiltä ja jo kai roomalaisilta periytyvän imperialistisen ”hajota ja hallitse” -periaatteen.

Toisaalta historiaansa ajatellen sekä britit että amerikkalaiset muistuttavat päivä päivältä enemmän omaa häntäänsä jahtaavaa ja pureksivaa koiraa.

Maailmankansalaisen etikkaa: Ihmiskunnan perintöä

Kuva: Victor Winstone’n Gertrude Bell (Barzan Publishing)

Tekopyhyys ja älykäs tyhmyys ovat ihmistä melko hyvin kuvaavia ominaisuuksia.

Erityisesti englantilaisilla on monisatavuotiset, imperialistiset perinteet tekopyhyydestä, enemmän tai vähemmän älykkäästä tyhmyydestä ja varsinkin puuttumisesta asioihin, jotka eivät heille mitenkään kuulu.

Useimmiten puuttumiset on perusteltu milloin mistäkin maailmankolkasta kumpuavalla uhalla Englannin turvallisuutta tai taloudellisia etuja vastaan, ja perustelut on puettu paremman kulttuurin, hallinnon tai uskonnon levittämisen hyväätarkoittavaan kaapuun.

Nykyajassa imperiuminsa kauan sitten menettäneet englantilaiset ovat amerikkalaisten apureina tuhoamassa Irakia ja Afganistania kertoen, että kysymyksessä on Uuden Yhteiskunnan rakentamisprojekti, jonka ensivaiheessa on näytetty lähinnä tuhottavan entisen yhteiskunnan infrastruktuuria ja moraalista perustaa. Kyseessä on heidän mukaansa hyvin perusteltu sota terrorismia vastaan, ovathan sekä afgaanit että irakilaiset selvästi terroristeja jo ulkonäöltäänkin ja erityisesti uskonnollisilta mielipiteiltään, jotka ovat epäilyttävän spiritualistisia.

Mutta on myös sanottava, että historia on taas kerran tullut nykyaikaan kuokkavieraaksi ja pureskelee ahneesti pehmeän ylimielisiin länsimaisiin persuuksiin.

Historiantunneilla, tämän lastunikkarin kouluaikaan joskus neoliittisen kauden alkuvaiheessa, kai, opettajat vakuuttivat, että historian ei pitäisi olla vain henkilöiden historiaa, vaan sitä pitäisi lähestyä kaikkien ajassa eläneiden näkökulmasta, sosiaalisena tapahtumana, jonkinlaisena dialektina, vähän niin kuin Karl Marx opetti meitä kaikkia tekemään omassa yhteiskuntakritiikissään.

Se on tietysti pelkkää pötyä ja omat silmät ja historian todelliset tapahtumat osoittavat aivan muuta.

Jonkun sattuman oikusta ja/tai omilla suurenmoisilla kyvyillään tärkeään aseman päässeen yksilön vaikutus historian kulkuun – jopa kymmenien tai satojen vuosien taakse – on paljon yksilön omia voimavaroja suurempaa ja perusteellisempaa.

Otetaan yliyksinkertaistaen esimerkiksi historiallinen metatarina, historian kaapin päältä, päähenkilöksi ja priimusmoottoriksi vaikkapa Julius Caesar, joka hallitsi vain muutaman vuoden, mutta teki Augustuksen hallinnon mahdolliseksi, joka taas mahdollisti jumalaisen ja rajattoman keisarivallan Roomassa. Sen avulla rajattomaan valtaan hyvin sopiva kristinusko voitti madzalaisuuden (zarathustralaisuus), mitralaisuuden, gnostilaisuuden ja muut kilpailevat vanhat ja uudet uskonnot koko valtakunnan alueella. Sitten kristinuskon oppiriidat ja sen Raamatun perusteella tukemien keisareiden vallanhimo jakoivat Rooman kahdeksi kilpailevaksi osaksi ja jakautuminen tuhosi lopulta valtakunnan vielä pienemmiksi osiksi, ja mahdollisti Lähi-idän, myös Turkin, ja Pohjois-Afrikan, jopa Espanjan, joutumisen jihadia käyvän ekspansiivisen islamin valtaan. Voimakas Rooma olisi ollut sen esteenä. Ja vielä nytkin käymme uskonsotaa Irakissa ja muissa maissa, ja Bushin sanoin olemme ristiretkellä.

Ilman Caesarin muutamaa vallassaolovuotta tuo kaikki olisi tapahtunut aivan toisin. Ei välttämättä paremmin, pelkästään toisin.

Toinen esimerkki on tunnettuusarvoltaan vähäisempi kuin Caesar.

Jo kaatuneen britti-imperiumin vaikuttajista voidaan tässä yhteydessä mainita nainen, Gertrude Bell: yläluokkainen "matahari", seikkailija (naispuolinen Arabian Lawrence siis), imperiumin virkanainen ja kirjoittaja, joka sananmukaisesti piirsi Irakille (ja sen rajanaapureille) vielä nykyajassakin voimassaolevat rajat.

Gertrude Bell – arabit kutsuivat häntä nimeltä Al Khatum, Lady, tai miksei suomalaisittain Rouva – oli naiseudestaan huolimatta Lähi-idän vaikutusvaltainen ”harmaa eminenssi” ja ”kuninkaantekijä”, joka ei itse ollut vallan kahvassa, mutta jolla oli mahdollisuus kuiskia seireeninlaulujaan valtaapitävien vastaanottavaisiin korviin sekä kotona Englannissa että salongeissa ja ehkä monissa eriuskoisissa sängyissä (tosin tämä(kin) on pelkkää pahanilkistä arvelua) paikan päällä, Kairossa, Mekkassa, Basrassa ja Bagdadissa.

Häntä voi kutsua jopa Irakin perustajaksi.

Bellillä oli virallinen asema brittien Bagdadin hallinnossa virkanimikkeellä Oriental Secretary (itämainen sihteeri, oikeastaan poliittinen upseeri, politrukki) tehtävänään yhteydenpito arabeihin laajalla alueella ja neuvoa brittien suurlähetystöä ja paikalla sotinutta armeijaa arabimaailman asioissa.

Tuohon maailmanaikaan tärkeä tehtävä naiselle, vaikka sitä ei tietysti omassa poliittisesti korrektissa ajassa saisi noin sanoa.

Irak itsenäistyi vasta vuonna 1932, mutta itsenäisyyttä oli valmisteltu jo 1. maailmansodasta lähtien. Mesopotamiassa olleet turkkilaiset ja näitä tukeneet saksalaiset heitettiin sodan seurauksena pois ja näin Ottomaanien sulttaanit menettivät 400-vuotisen otteensa Mesopotamian, ja yleensäkin Arabian, vallankahvasta.

Länsivallat, erityisesti Englanti ja Ranska, kiiruhtivat varmistamaan öljynsaantinsa, Mesopotamia oli öljyrikas alue ja sieltä saatava öljy oli taattava länsimaisen kehityksen voiteluaineeksi. Itseasiassa Arvoisan Lukijan ja myös minun itseni nykyisen hemmotellun aseman rakentajaksi ja takaajaksi.

Öljynsaanti taattiin roomalaisilta perityllä hajoita ja hallitse (divide et impera) -menetelmällä: antamalla Arabian länsiosan (Hejaz) hallitsevalle perheelle, Husseineille eli hasemiiteille, takuut tuhansien kilometrien takana syntyvän maan, Irakin, kuninkuudesta, johon istutettiin Feisal ibn Hussein (ranskalaisten potkaistua hänet pois Syyrian nukkekuninkaan istuimelta, johon britit olivat hänet aikaisemmin laittaneet).

(Samalla Arabian keskiosan kuningaskunnan AbdulAziz Ibn Saudin valta Keski-Arabian (Najd) öljyvaroista taattiin erityisesti amerikkalaisten painostuksesta. Sinne syntyi Saudi-Arabia, jonka Saudien perheen yksinvalta on vieläkin amerikkalaisten erityisessä suojelussa. Myös Jordania annettiin mekkalaisille husseineille (ensimmäinen kuningas oli mainitun Feisalin veli, Abdullah ibn Hussein), eikä sielläkään varmaan kyselty kansalaisilta olisiko oikein tuoda maahan kuningas Arabiasta saakka. Tosin Jordanian kuninkaat ovat olleet Lähi-idän harvoja kohtuuden ääniä, mikä on kohtuuden nimissä sanottava!)

Gertrude Bell piirsi omin hennoin yläluokkaisin käsin Bagdadin suurlähetystössä omalle kartalleen Mesopotamiaan uuden maan, Irakin, rajat. Samalla määräytyivät Turkin, Syyrian, Jordanian, Kuwaitin, Saudi-Arabian ja Persian rajat. Yleiseen kolonialistiseen tapaan kynän jäljet eivät noudattaneet mitään luonnollisia uskonnollisia tai heimo-rajoja ja Irakin uudelle alueelle tuli sekä pohjoisen kurdeja (suurin osa öljystä on siellä), länsipuolen sunni-muslimeja (joita Arabian mekkalaiset wahhabi-sunnit tietysti tukivat) ja kaakkoisen öljykenttien ja jokirantojen shiia-muslimeja (joita Persian shiiat katsoivat tietysti uskonveljinään kuuluvaksi omaan vaikutuspiiriinsä).

Ja, voila, tästä voidaankin hypätä suoraan nykyaikaan, jossa Irakia revitään juuri samoihin kolmeen suuntaan. Ja jossa pureskellaan länsimaisia persuuksia.

Gertrude Bell oli oman aikansa älykäs tyhmyri.

Rikkaan teollisuusperheen turhaksi tunnettu tytär, joka ei halunnut naimisiin jollekin sisäänsiitetylle idiootille, vaan etsi ja löysi tyhjälle ja toimettomalle elämälleen uuden suunnan. Ja siitä halusta ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka lopputulokset ovatkin äärimmäisen ikäviä irakilaisille.

Tähän loppuun vielä kevennykseksi muistelu Charlotte Brontë 'n Shirley'stä, joka on suomennettu vuonna 1988 samalla nimellä (suomentaja Kaarina Ruohtula).

Brontë sanoo päähenkilöstä, Shirley Keeldar ’ista (on muistettava, että Shirley on itse asiassa miehen nimi, vaikka sen nykyisin useimmiten kuulee vain naisten yhteydessä, eli vähän niin kuin suomalainen nimi Toini, joka sattuu olemaan äitini nimi myös, vaikka hänet tunnettiinkin toisella nimellään), siis Brontë sanoo Shirleystä tähän tapaan:

…she had no Christian name but Shirley: her parents, who had wished to have a son, finding that, after eight years of marriage, Providence had granted them only a daughter, bestowed on her the same masculine family cognomen they would have bestowed on a boy, if with a boy they had been blessed…

Kirjan päähenkilöllä on ennakoivia piirteitä Gertrude Bell’istä, vaikka tämä ei ollutkaan peheensä ainoa lapsi. Hänkin oli löytänyt elämälleen muuta sisältöä kuin ylellisyydessä elämisen ja vain omaa ulkomuotoaan ajattelevan ”high society” -bimbon roolin, vaikka Charlote Brontën aikana ei sanaa bimbo vielä ollut edes keksitty. Konsepti sinällään oli silloin – niin kuin ehkä kaikkina aikoina – tunnettu.

Seuraava keskustelun pätkä kirjan henkilöiden, Shirleyn ja Carolinen, välillä valaissee asiaa ehkä paremmin. Pätkä on siis Bronten Shirley ’stä, Luvusta XI:

…
'Caroline,' demanded Miss Keeldar abruptly, 'don't you wish you had a profession - a trade?'

'I wish it fifty times a day. As it is, I often wonder what I came into the world for. I long to have something absorbing and compulsory to fill my head and hands, and to occupy my thoughts.'

'Can labour alone make a human being happy?'

'No; but it can give varieties of pain, and prevent us from breaking our hearts with a single tyrant master-torture. Besides, successful labour has its recompense; a vacant, weary, lonely, hopeless life has none.'
…

Keskustelu osoittanee kuinka paljon feministit ovat muuttaneet maailmaa naisten osalta. Muuten muistanemme myös, että sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa on nykyisin nainen ulkoministerinä.

Lisälukemista: ulkoministeri Erkki Tuomiojan artikkeli Gertrude Bell'istä

Ranskalainen totuus ja televisio

Usein sodista ja muista mellakoista jää ihmisten mieleen vain epämääräisiä mielikuvia, jotka muuttuvat ajan myötä ja muuttuneina tulevat totuuksiksi.

Itselläni on muistikuvia suomalaisten poliisien ratsuväkihyökkäyksistä Vietnam-mielenosoittajia vastaan Helsingissä joskus iloisella 60-luvulla. Vaikka ne olivat vain pieni ja vähäpätöinen osa mielenosoitusten kokonaisuudessa, ne omassa mielessä jotenkin määrittävät niitä tapahtumia, ja varmasti joskus vanhainkodin keinutuolissa lastenlapset saavat kuulla tapahtumista värikkään tarinan, joissa isovanhemmalla on suuri ja merkittävältä kuulostava rooli (olemattoman sijasta) ja poliisit ovat näytelmän konnia. Niin kävi hiljattain myös Kiasman edustalla tapahtuneelle taistelulle ja siitä tulee paikallaolijoille ja muillekin ehkä jonkinlainen urbaani myytti, tosi tai epätosi, kukapa siitä niin kovasti joskus tulevaisuudessa välittää. Ja osallistuneet "opiskelijapojat" ovat sankareita ja poliisit konnia.

Tapahtumia määrittäviä julkisia kuvia on tietysti paljon, jotkut niistä aitoja monet lavastettuja. Iwo Jiman valtauksen lipunnosto oli lavastettu, mutta siitä ei kukaan nyt enää niin välitä.

Lavastamatta vietnamilaisella tiellä alasti ja napalmin polttamana juoksevan alle kymmenvuotiaan tytön kuva määritti sitä sotaa paremmin kuin tuhannet metrit viisaita analyyseja sen ajan lehdissä.

Suomen talvisotaa määrittävät kai kuvat valkokaapuisista suomalaissotureista suksineen (suomalaisille ja ulkomaalaisille samalla tavalla). Jatkosodan määritykseksi sopii ehkä parhaiten ylimyksellisen Mannerheimin ja vähemmän ylimyksellisen Hitlerin tapaaminen radan varrella jossakin Utin lentokentän tienoilla. Tai ehkä kuva Helsinkiä vartioivasta ilmavalvontalotasta. Onhan näitä.

Ja yksi sellainen määrittävä kuva on palestiinalaisisästä suojelemassa 12-vuotiasta poikaansa Mohammed al-Durra’a israelilaisten kivääritulelta jollakin Gazan kadulla. Kuva oli otettu ranskalaisen televisioyhtiön, France-2:n kuvaajan, palestiinalaisen Talal Abu Rahma’n ottamasta pitkästä filminpätkästä, jota France-2 levitti tapahtuman jälkeen ilmaiseksi kaikille halukkaille. Kukapa ei olisi ollut liikuttunut, ja tapahtuman aiheuttama kiukku palestiinalaisten keskuudessa johti vieläkin jatkuvaan intifadaan.

France-2 on haastanut kolme bloginpitäjää oikeuteen näiden väitettyä lastuissaan, että tilanne oli lavastettu ja koko filmi, sanomalehdissä levitettyine kuvineen väärennös. Toissapäivänä oikeuden syyttäjä suositteli, että France-2:n syyte hylättäisiin ja ensimmäisenä oikeuteen joutunut ranskalainen, kansanedustajaehdokas ja internetmoguli (Media Ratings), Philippe Karsenty vapautettaisiin. Kolmen asiassa istuvan tuomarin päätös on odotettavissa 19 lokakuuta.

Oikeudessa kävi ilmi, että France-2:n toimittaja, Charles Enderlin, ei ollut itse paikalla, kun kuvat otettiin. Silti hän, tietenkin luottaen tuttuun kuvaajaansa, sanoi maailmalle levitetyssä editoidussa filmissä, että israelilaiset ampuivat Mohammedin tämän jouduttua vahingossa palestiinalaisten ja israelilaisten tulitaistelun keskelle.

Alkuperäisen otoksen nähneet ”puolueettomat tarkkailijat” (heh, heh) ovat todistaneet, että luodit eivät voineet tulla israelilaisista aseista. Tällaisia ”puolueettomia” ovat mm. l’Express-lehden päätoimittaja Denis Jeambar ja asiaa tutkinut elokuvaohjaaja ja tuottaja Daniel Leconte. Myös joku saksalainen televisioyhtiö on omissa tutkimuksissaan tullut samanlaiseen johtopäätökseen.Näin ollen luodit, mikäli tilanne oli Muhammedin kuoleman osalta totuuden mukainen, tulivat palestiinalaisten itsensä aseista. Taistelupaikalla oli kuvaajia myös muista televisioyhtiöistä, mutta tätä tapausta ei ole muiden filmeillä (tämä ei tietysti todista sitä eikä tätä).

Me voimme tietysti totuudenmukaisesti sanoa, että tällä ei ole kokonaisuuden kannalta suurempaa merkitystä suuntaa tai toiseen. Israelilaiset ja palestiinalaiset ammuskelevat toisiaan kuoliaiksi kuukausi kuukauden perään ja varmasti jatkavat vielä vuosikaudet.

Muistan itse selvästi, kun näin tämän filminpätkän BBC:n uutisissa ja myöhemmin säälittävänä kuvana lehdissä. Ja se vaikutti minun mielipiteeseeni. Ennen näkemistä ja näkemisen jälkeen asenteeni israelilaisiin ja palestiinalaisiin oli selkeästi erilainen. Monista syistä johtuen, joista jotkut (kaikki?) ovat selkeästi subjektiivisia, suhtauduin israelilaisiin myönteisemmin ennen kuvien näkemistä.

Siksi tällä on minulle itselleni suuri merkitys.

En tietysti ole enää siinä määrin sinisilmäinen, että uskoisin kaiken mitä televisiossa näytetään tai lehdissä kirjoitetaan. Mutta siitä huolimatta tämä tapaus on mielessäni suunnaton pettymys. France-2:n toimittajan lisäksi uutistoimituksessa on ollut myös muita päätökseen osallistujia. Viime kädessä tietysti uutisista vastaava päätoimittaja on vastuussa, jos kanava lankeaa lavastettuun ansaan.

Bloggari Karsentyn suurin rikos onkin ilmeisesti ollut se, että hän vaati sekä toimittaja Enderlinin että France-2:n uutispäällikön, Arlette Chabot’n, eroa.

Toimittaja Enderlin on sanonut tilanteesta mm. näin:

…the image corresponded to the reality of the situation, not only in Gaza but also in the West Bank…

Eli suomeksi: ...kuva vastasi todellisuutta ei vain Gazan vaan myös Länsirannan tilanteesta…

Propaganda, vaikka olisi tarkoitettu puhumaan oikean asian puolesta, ei liene journalismia. Ainakaan yleiseurooppalaisessa mielessä, vaikka ehkä vastaisikin ranskalaista käsitystä toimittajan työstä.

Lisälukemista Cybercast News Service:ltä .