John Milton,
Paradise Lost (wikipedian mukaan):
… which thus must ever fight,
Unless the Almighty Maker them ordain
His dark materials to create more Worlds,
Into this wilde Abyss the wary fiend
Stood on the brink of Hell and looked a while...
Luin viikon vaihteessa
Mail on Sunday –lehteä, jossa oli koululaisten hassuja vastauksia koekysymyksiin. Yksi vastaus kertoi John Miltonista tähän tapaan:
”Milton meni naimisiin ja kirjoitti Kadotetun paratiisin. Sitten hänen vaimonsa kuoli ja hän kirjoitti Takaisin saadun Paratiisin.”
Miltonin
Kadotettu paratiisi on kertomus Jumalasta ja Hänen suhteestaan luomaansa maailmaan, hyvyydestä ja pahuudesta, ja kapinasta auktoriteettia vastaan ja sen seurauksista. Enkeli
Lucifer (Saatana) nousee kapinaan Pääenkeli Jumalaa vastaan ja joutuu pois Taivaasta. Hän menee Paratiisiin ja houkuttelee Aatamin ja Eevankin kapinaan. Nämä joutuvat pois Paratiisista, mutta – ihmisen kannalta merkitsevästi – löytävät toisensa ihmisinä, miehenä ja naisena. Eli Milton esittää kehityskertomuksen, jolla on modernisti sekä huono että hyvä loppu lukijan oman harkinnan mukaan.
Milton kirjoitti ajassa, jossa
Thomas More oli jo kirjoittanut
Utopiansa ja mestattu, uskonpuhdistus oli jo saanut jalansijan,
Henrik VIII oli kähminyt katolisen kirkon omaisuuden itselleen ja nuoleskelijoilleen, englantilaiset olivat nousseet
Cromwellin johtamaan kapinaan rojalistisen hallitusvallan auktoriteettia vastaan ja mestanneet kuninkaansa,
Kaarle I:n, ja perustaneet tasavallan, josta tosin tuli painostavan hirmuvaltainen yleiseen vallankumousten tapaan ja siksi myös hyvin lyhytaikainen. Milton oli jo kirjoitusaikana sokea ja saneli tarinansa tyttärelleen, mutta sillä ei ole muuta merkitystä kuin se, että tytär on näin saattanut päästä vaikuttamaan lopulliseen versioon.
Fiktiossa, niin kuin muussakin kirjallisuudessa tiedekirjat mukaan lukien, tarinaniskijä istuu alas, alkaa naputtaa näppäimistöään ja luo maailman, täyttää sen olennoilla, määrittää vallitsevat luonnonlait, syy-ja-seuraus-suhteet, myytit ja kertoo tarinan, joka tapahtuu juuri siinä maailmassa eikä missään muussa.
Kaikki kirjailijat luovat oman maailmansa, toiset ovat erottamattomasti samannäköisiä kuin se missä itse kukin elää. Tämä ei ehkä eroa mitenkään merkittävästi siitä, miten me itse luomme maailmamme, elämämme ja itsemme siinä ja muutkin oliot. Meidän oma maailmamme muodostuu narratiivista, jossa olemme itse päähenkilöinä, ja jossa on iloa tai ilottomuutta, onnea tai onnettomuutta, myyttejä, lakeja, syitä ja seurauksia. Joidenkin maailma on pannukakku, joidenkin toisten maailmassa maa on maailman napa, ja taas toisilla se on vain merkityksetön hiukkanen universumin tomua kylmän ja valottoman tyhjyyden seassa.
Kaikissa tarinoissa olennoilla, ainakin ihmisillä on sielu (paitsi ehkä sieluttomilla ihmisillä, mutta toisaalta heidän sielunsa saattaa vain olla ”sieluton” ja silti olemassa). He syntyvät, elävät ja kuolevat – ja saattavat jopa kummitella jälkeenpäin tai ainakin ”elävät” haamuina niin kuin
Paasilinnan sielukas toimittaja
Herranen ajassa.

Kuva: Lyra tukevasti Panserbjørne Iofur Raknison'in selässäPhilip Pullman luo kokonaisen sarjan maailmoja kirjasarjassaan
Universumin tomu. Kirjan pääteemaksi voisi ehkä sanoa Jumalan ja maailman välistä suhdetta, mutta se saattaa laittaa uskonnollisen tavoitteen liiaksi etualalle. Kuten kirjailija on monissa haastatteluissaan sanonut, hän tuntee itsensä tarinankertojaksi, uskonto on vain kulissi eikä kirjan tarkoitus. Hän sanoo antavansa ajatuspalikoita lukijoilleen ja antaa lukijoidensa itse päättää, mitä mieltä asioista ovat. Hänen mukaansa kirjailijan pitää luottaa lukijaansa.
Muuten kirjasarjan suomalainen nimi on taas yksi esimerkki siitä miten epämääräisesti jotkut kirjojen nimet tulevat käännetyiksi. Pullmanin kirjasarja on alkuperäiseltä nimeltään
His Dark Materials. Se ei ole pelkästään jylhän kaunis vaan viittaa siihen, mistä sarjassa on kysymys. Liikutaan perimmäisissä asioissa. Nimi on viittaus John Miltonin
Kadotettuun Paratiisiin, jonka jostakin säkeestä (kts. lastun alussa) se on lainattu, niin kuin on lainattu raameja ja aiheita koko tarinalle, joita kirjasarjan kolmessa osassa kehitellään eteenpäin. Tosin ”tomu” suomalaisessa nimessä on myös jotenkin raamatullisen oloinen, joten ei kai se täysin väärinkään voi olla.
Nimi viittaa myös nykyaikaiseen tieteeseen, jonka yhtenä kutkuttavana kysymyksenä on näkyvän ja näkymättömän aineen olemassaolo, aineen olemassaolon koko perusta itse asiassa, ja ihmisen interaktiot sen kanssa (näkeminenkin on vain interaktiota). Nimi viitannee myös maailmankaikkeuden syntyselityksiin ja puoltaa ehkä jatkuvaa maailman luomisen teoriaa äkkinäisen
Big Bang-luomisen sijasta.
Sarjan nimi ei tarkoita pelkästään pimeää ainetta vaan myös pimeitä ajatuksia.
Pullmanin luomien hyvien olentojen, moraalisääntöihin sidottujen ihmisten, näiden demonien, puhuvien eläinten ja noitien, vastavoimana on poliittista valtaa pitävä, paha, kirkko dogmaattisine oppirakenteineen, palvelijoineen ja salaisine agentteineen. Kirkkoa nimitetään
Magisteriumiksi, jonka palvonnan kohde ei välttämättä ole Jumala vaan olio, jota voisi hyvin kutsua suomeksi vaikka nimellä
Kaikkivalta. Tällä Kaikkivallalla on oikea nimi, jota ei varmuudella tiedetä, mutta häntä kutustaan joskus
El’iksi (Lähi-Idän pakanajumala, josta
Allah on muodostunut) tai
Adonai’ksi (yksi juutalaisten antama nimi nimettömälle Jumalalleen), joskus taas englanniksi nimellä
The Authority.
Magisteriumin palvoma kaikkivaltias henki ei kuitenkaan ole Kaikkivaltias, hän ei ole luonut maailmaa, hän on enkeli vaikkakin voimakkain enkeleistä, niin kuin John Miltonin
Saatana-enkelin vastustaja. Kaikkivallan taakse jäänee tilaa luojajumalalle, kreikkalaisten
Demiurgin tavoin.
Kirja on suunnattu ennen kaikkea institutionaalista vallan väärinkäyttöä vastaan, ja vallan edustajana tarinassa on oman kristillisen kirkkomme näköinen valtalaitos.
Kirjailija Pullman saattaa olla, niin kuin
Newsweekin Donna Freitas kutsuu häntä, ”vastahakoinen teologi”. Pullman sanoo kristillisen
Third Way –lehden haastattelussa, että
”I don’t know whether I’m atheist or agnostic. I’m both depending where the standpoint is”. Eli että en tiedä olenko ateisti vai agnostikko, riippuu näkökulmasta.
Mainitsen tässä vain ohimennen, että Pullman on kirjoittanut sarjansa myös
C.S Lewisin Narnia-sarjan vastaväitteeksi.
Narnia-kirjathan ovat peittelemätöntä uskonnollista propagandaa kätkettynä lastenkirjan kaapuun. Kirjoissa on lisäksi rasismia ja misogyniaa heijastumisina kirjoittajan omista uskonnollisperäisistä ennakkoluuloista.
Newsweekin haastattelussa Pullman onkin sanonut halveksivansa
Narnia-sarjaa.
Kuten on arvattavissa, kirkkokansa on noussut Pullmanin kirjasarjasta takajaloilleen, tuominnut sen ateistiseksi propagandaksi ja kehottanut kaikkia sokeasti uskovia pidättäytymään kirjan lukemisesta, etteivät saastuttaisi neitseellisiä mieliään. Ja sama kehotus pätee sarjan ensimmäisestä kirjasta tehtyyn elokuvaan
The Golden Compass, jonka ensi-ilta oli eilen (28.11.2007) Lontoossa. Ohjaaja on
Chris Weitz.
Katolisen liigan presidentti
Bill Donahue on sanonut kirjaa ”
kutsuksi lapsille tulla ateisteiksi”. Pullman sanoo
Newsweekissä Donahuesta näin:
"Oh, it causes me to shake my head with sorrow that such nitwits could be loose in the world." Eli jotenkin, että ”tällaisen älykääpiön päästäminen vapaaksi maailmalle panee hänet (Pullmanin siis) pudistamaan päätänsä”.
Kauniiden suomalaisnoita-akkojen, kuten noitakuningatar
Serafina Pekkalan ja hänen miespuolisen hanhi-side-kick’insä
Kaisan lisäksi, Pullmanin tarinan mielenkiintoisin aihe on ”ihmisen” kolmijako itseensä eli minään, sieluunsa ja haamuunsa, jotka muodostavat ”ihmisen” kokonaisuuden.
Suomalaisugrilaisessa mytologiassa ihminen oli myös usein jaettu kolmeen osaan nimeltä
itse,
sielu eli
löyly ja
henki, joilla kaikilla oli oma tarkka tehtävänsä ja niistä joku voi liikkua ruumiin ulkopuolella jo elämän aikana: etsiä riistaa, matkata tilapäisesti
Tuonelaan, eli pitkienkin matkojen päähän, jne. Meidän mytologiassamme tunnetaan myös olento nimeltä ”
lievo” tai ”
lieve” (sama kuin saamelaisshamaanien ”
vuokko”).
Lieve on ihmisen auttaja, vartija, hyvähaltija, vähän niin kuin kristilliseltä puolella esiintyvä suojelusenkeli. En voi tätä tietenkään varmuudella sanoa, mutta epäilen, että esimerkiksi iltarukouksissa ei niinkään yritetä puhutella vierasta, ankaraa ja kaukaista ”Jumalaa” vaan manataan huolestuneena tätä ”
lievoa” tai ”suojelusenkeliä” valveille vahtimaan ”
itsen” yöllisiä unia.
Sielu on Pullmanin kirjassa kuvattu kovin elegantisti jokaisen ihmisen mukana kulkevalla eläinhahmoisella demoonilla. Englantilaisessa tekstissä tätä kutsutaan nimellä ”
daemon”. Demonista, joka kai yleensä käsitetään pahaksi hengeksi, eroavasti ”
daemon” on siis ihmisen sielu, hänen henkisten ominaisuuksiensa heijastuma, syvin itsensä.
Tietokonemaailmassa, erityisesti
Unix-koneiden yhteydessä, ”daemon” on käyttöjärjestelmässä istuva ohjelmanpätkä, joka ”kuuntelee” pääohjelmaa lukemalla jonkun rekisterin tietoja ja suorittamalla ennalta määrätyn tehtävän. Epäilenpä, että Pullman on saanut nimen ”
daemoneilleen” tietokonenörteiltä.
Kirjan päähenkilön,
Lyra Belacquan,
daemon on nimeltään
Pantaleimon. Koska Lyra on vielä lapsi, hänen
daemon-sielunsa voi muuttaa muotoaan mielialan mukaan. Aikuisilla, niin kuin hyvin tiedämme, sielu on ottanut pysyvästi tietynlaiseksi jähmettyneen muodon, ja sitä on vaikea tai mahdoton muuksi muuttaa.
Nautin kirjojen lukemisesta kovasti, tosin niiden lukemisesta on jo jonkin aikaa – kirjat ovat nyt muuttokontissa Antwerpenin satamassa. Odotan innolla pääsyä elokuviin, tosin en taida viitsiä mennä heti ensimmäisten päivien aikana. Sitä tungosta ja jonottamista ei pirullakaan kestä.
Daemonini erityisesti kärsisi suurista joukoista, ja suurista joukkoliikkeistäkin itse asiassa ja ehdottomista totuuksista. Mutta se on jo toinen juttu.
Tunnustan uskovani, että nautin filmistä vähintään yhtä paljon kuin kirjoista, ja uskon lisäksi, että
tämä Catholic Leaguen arvio on oikeaan osuva, vaikka se tulee innokkailta ajatuspoliiseilta:
“…if unsuspecting Christian parents take their children to see the movie, they may very well find it engaging…”
Filmin fanien kokoontumispaikka on nimeltään
Bridge to the Stars.