Korttajärven pohjamudasta jääkiekkomailoja

Konspiraatioteorioitsijat etsivät aina ns. savuavaa asetta.

Ilmastotieteen savuava ase taidettiin löytää toiissapäivänä jonkun verikoiraa näyttelevän ilmastopakanan toimesta. Tämä oli pukeutunut hakkeriksi ja kaivanut kilokaupalla säköposteja, jotka todistavat (oletettavasti) sen, että ilmastonlämpenemiseen lujasti uskovat tiedemiehet ovat yrittäneet peitellä oman uskonsa vastaisten tietojen julkituloa. Sähköposteja toisilleen lähetelleet uskovaiset ovat odotettavasti väittäneet, että heidän postejaan on tulkittu kuin Piru Raamattua ja sen lisäksi irrallaan kontekstistaan.

Ilmaston lämpenemistä on todistettu jääkiekkomailaa muistuttavalla käyrällä, josta käy ilmi, että viimeisten aikojen lämpötilat ovat kääntyneet jyrkkään nousuun, ja lisäksi, että syypää nousuun on ihminen.

Mailateorian kannattajista erityisesti kaksi, Michael Mann ja Keith Briffa, ovat todistaneet kovin äänekkäästi ja omien sanojensa mukaan vastaansanomattomasti, että maailma lämpenee ihmisen toimesta katastrofaalisesti ja ellemme tee jotakin meidät perii aiemmin mainittu Piru. Todistusaineistona oli k'ytetty my;s suomalaisia tutkimustuloksia Korttajärven (UPDATE: jossakin Jyväskylän seudulla) pohjamutien tarjoamasta todistusaineistosta kääntämällä ne juuri päivastaiseksi, olettaen ehkä, että Suomen kaltaisessa takapajulassa ei osattaisi lukea – ainakaan englanninkieltä.

Te siellä suloisessa Suomessa olette tietysti nähneet Martti Backmanin tekemän televisio-ohjelman nimeltä Ilmastonmuutos peruutettu, joka lienee lähetetty YLE TV1:llä. Onneksi nykyajan ihmeiden avulla sitä voi hämmästellä YouTubella kolmiosaisena täälllä ja ilmeisesti myös YLE Arenalta. Backman ei ehkä ansaitse kaikkien jakamatonta suosiota puolueettomana ohjelmantekijänä, mutta samaa lienee sanottava myös mm Al Goresta, joka hänkin on esitellyt omaa PowerPoint juttuaan yleisölle, jopa siinä määrin, että sai asiasta jopa Nobelin rauhanpalkinnon. Tämähän on norjalaisten jakama palkinto, jonka arvoa ehkä lisää huomattavasti se, että viime vuonna palkinto annettiin kunnon savolaiselle ex-pressalle, joka lisäksi on Hanhensulkien sukua.

Tarkkaava Lukija ehkä kiinnitti huomiota siihen, että Backmanin ohjelma lähetettiin Berliinin muurin kaatumisen muistopäivänä. Tällä ei ehkä ole asian kanssa mitään yhteyttä, eikä silläkään, että sama päivä oli myös Kristalliyön muistopäivä, vaikka sitä eivät ehkä kovinkaan monet enää muista.

Tosin syytä olisi, totalitääriset ajatukset eivät ole kaukana edes ilmastonmuutosuhkailusta. Arvoisa Lukija on ehkä kiinnittänyt huomiota Uuden Uljaan Euroopan Presidentin, what’s-his-face, toiveeseen, että Kööpenhaminan kokouksessa ei pelkästään laitettaisi maailman ilmastokirjoja sekaisin, vaan samalla luotaisiin koko maapallonlaajuinen hallitus. Uuden Presidentin nälkä on ehkä ehtinyt jo kasvaa kovasti parin presdenttipäivänsä aikana, ja tähtäimessä on vielä laajempi presidenttiys.

Lisälukemista:

Atte Korhola: Ilmastotieteen lamakausi.

Universumin tomuja

John Milton, Paradise Lost (wikipedian mukaan):

… which thus must ever fight,
Unless the Almighty Maker them ordain
His dark materials to create more Worlds,
Into this wilde Abyss the wary fiend
Stood on the brink of Hell and looked a while...

Luin viikon vaihteessa Mail on Sunday –lehteä, jossa oli koululaisten hassuja vastauksia koekysymyksiin. Yksi vastaus kertoi John Miltonista tähän tapaan:

”Milton meni naimisiin ja kirjoitti Kadotetun paratiisin. Sitten hänen vaimonsa kuoli ja hän kirjoitti Takaisin saadun Paratiisin.”

Miltonin Kadotettu paratiisi on kertomus Jumalasta ja Hänen suhteestaan luomaansa maailmaan, hyvyydestä ja pahuudesta, ja kapinasta auktoriteettia vastaan ja sen seurauksista. Enkeli Lucifer (Saatana) nousee kapinaan Pääenkeli Jumalaa vastaan ja joutuu pois Taivaasta. Hän menee Paratiisiin ja houkuttelee Aatamin ja Eevankin kapinaan. Nämä joutuvat pois Paratiisista, mutta – ihmisen kannalta merkitsevästi – löytävät toisensa ihmisinä, miehenä ja naisena. Eli Milton esittää kehityskertomuksen, jolla on modernisti sekä huono että hyvä loppu lukijan oman harkinnan mukaan.

Milton kirjoitti ajassa, jossa Thomas More oli jo kirjoittanut Utopiansa ja mestattu, uskonpuhdistus oli jo saanut jalansijan, Henrik VIII oli kähminyt katolisen kirkon omaisuuden itselleen ja nuoleskelijoilleen, englantilaiset olivat nousseet Cromwellin johtamaan kapinaan rojalistisen hallitusvallan auktoriteettia vastaan ja mestanneet kuninkaansa, Kaarle I:n, ja perustaneet tasavallan, josta tosin tuli painostavan hirmuvaltainen yleiseen vallankumousten tapaan ja siksi myös hyvin lyhytaikainen. Milton oli jo kirjoitusaikana sokea ja saneli tarinansa tyttärelleen, mutta sillä ei ole muuta merkitystä kuin se, että tytär on näin saattanut päästä vaikuttamaan lopulliseen versioon.

Fiktiossa, niin kuin muussakin kirjallisuudessa tiedekirjat mukaan lukien, tarinaniskijä istuu alas, alkaa naputtaa näppäimistöään ja luo maailman, täyttää sen olennoilla, määrittää vallitsevat luonnonlait, syy-ja-seuraus-suhteet, myytit ja kertoo tarinan, joka tapahtuu juuri siinä maailmassa eikä missään muussa.

Kaikki kirjailijat luovat oman maailmansa, toiset ovat erottamattomasti samannäköisiä kuin se missä itse kukin elää. Tämä ei ehkä eroa mitenkään merkittävästi siitä, miten me itse luomme maailmamme, elämämme ja itsemme siinä ja muutkin oliot. Meidän oma maailmamme muodostuu narratiivista, jossa olemme itse päähenkilöinä, ja jossa on iloa tai ilottomuutta, onnea tai onnettomuutta, myyttejä, lakeja, syitä ja seurauksia. Joidenkin maailma on pannukakku, joidenkin toisten maailmassa maa on maailman napa, ja taas toisilla se on vain merkityksetön hiukkanen universumin tomua kylmän ja valottoman tyhjyyden seassa.

Kaikissa tarinoissa olennoilla, ainakin ihmisillä on sielu (paitsi ehkä sieluttomilla ihmisillä, mutta toisaalta heidän sielunsa saattaa vain olla ”sieluton” ja silti olemassa). He syntyvät, elävät ja kuolevat – ja saattavat jopa kummitella jälkeenpäin tai ainakin ”elävät” haamuina niin kuin Paasilinnan sielukas toimittaja Herranen ajassa.

Kuva: Lyra tukevasti Panserbjørne Iofur Raknison'in selässä

Philip Pullman luo kokonaisen sarjan maailmoja kirjasarjassaan Universumin tomu. Kirjan pääteemaksi voisi ehkä sanoa Jumalan ja maailman välistä suhdetta, mutta se saattaa laittaa uskonnollisen tavoitteen liiaksi etualalle. Kuten kirjailija on monissa haastatteluissaan sanonut, hän tuntee itsensä tarinankertojaksi, uskonto on vain kulissi eikä kirjan tarkoitus. Hän sanoo antavansa ajatuspalikoita lukijoilleen ja antaa lukijoidensa itse päättää, mitä mieltä asioista ovat. Hänen mukaansa kirjailijan pitää luottaa lukijaansa.

Muuten kirjasarjan suomalainen nimi on taas yksi esimerkki siitä miten epämääräisesti jotkut kirjojen nimet tulevat käännetyiksi. Pullmanin kirjasarja on alkuperäiseltä nimeltään His Dark Materials. Se ei ole pelkästään jylhän kaunis vaan viittaa siihen, mistä sarjassa on kysymys. Liikutaan perimmäisissä asioissa. Nimi on viittaus John Miltonin Kadotettuun Paratiisiin, jonka jostakin säkeestä (kts. lastun alussa) se on lainattu, niin kuin on lainattu raameja ja aiheita koko tarinalle, joita kirjasarjan kolmessa osassa kehitellään eteenpäin. Tosin ”tomu” suomalaisessa nimessä on myös jotenkin raamatullisen oloinen, joten ei kai se täysin väärinkään voi olla.

Nimi viittaa myös nykyaikaiseen tieteeseen, jonka yhtenä kutkuttavana kysymyksenä on näkyvän ja näkymättömän aineen olemassaolo, aineen olemassaolon koko perusta itse asiassa, ja ihmisen interaktiot sen kanssa (näkeminenkin on vain interaktiota). Nimi viitannee myös maailmankaikkeuden syntyselityksiin ja puoltaa ehkä jatkuvaa maailman luomisen teoriaa äkkinäisen Big Bang-luomisen sijasta.

Sarjan nimi ei tarkoita pelkästään pimeää ainetta vaan myös pimeitä ajatuksia.

Pullmanin luomien hyvien olentojen, moraalisääntöihin sidottujen ihmisten, näiden demonien, puhuvien eläinten ja noitien, vastavoimana on poliittista valtaa pitävä, paha, kirkko dogmaattisine oppirakenteineen, palvelijoineen ja salaisine agentteineen. Kirkkoa nimitetään Magisteriumiksi, jonka palvonnan kohde ei välttämättä ole Jumala vaan olio, jota voisi hyvin kutsua suomeksi vaikka nimellä Kaikkivalta. Tällä Kaikkivallalla on oikea nimi, jota ei varmuudella tiedetä, mutta häntä kutustaan joskus El’iksi (Lähi-Idän pakanajumala, josta Allah on muodostunut) tai Adonai’ksi (yksi juutalaisten antama nimi nimettömälle Jumalalleen), joskus taas englanniksi nimellä The Authority. Magisteriumin palvoma kaikkivaltias henki ei kuitenkaan ole Kaikkivaltias, hän ei ole luonut maailmaa, hän on enkeli vaikkakin voimakkain enkeleistä, niin kuin John Miltonin Saatana-enkelin vastustaja. Kaikkivallan taakse jäänee tilaa luojajumalalle, kreikkalaisten Demiurgin tavoin.

Kirja on suunnattu ennen kaikkea institutionaalista vallan väärinkäyttöä vastaan, ja vallan edustajana tarinassa on oman kristillisen kirkkomme näköinen valtalaitos.

Kirjailija Pullman saattaa olla, niin kuin Newsweekin Donna Freitas kutsuu häntä, ”vastahakoinen teologi”. Pullman sanoo kristillisen Third Way –lehden haastattelussa, että ”I don’t know whether I’m atheist or agnostic. I’m both depending where the standpoint is”. Eli että en tiedä olenko ateisti vai agnostikko, riippuu näkökulmasta.

Mainitsen tässä vain ohimennen, että Pullman on kirjoittanut sarjansa myös C.S Lewisin Narnia-sarjan vastaväitteeksi. Narnia-kirjathan ovat peittelemätöntä uskonnollista propagandaa kätkettynä lastenkirjan kaapuun. Kirjoissa on lisäksi rasismia ja misogyniaa heijastumisina kirjoittajan omista uskonnollisperäisistä ennakkoluuloista. Newsweekin haastattelussa Pullman onkin sanonut halveksivansa Narnia-sarjaa.

Kuten on arvattavissa, kirkkokansa on noussut Pullmanin kirjasarjasta takajaloilleen, tuominnut sen ateistiseksi propagandaksi ja kehottanut kaikkia sokeasti uskovia pidättäytymään kirjan lukemisesta, etteivät saastuttaisi neitseellisiä mieliään. Ja sama kehotus pätee sarjan ensimmäisestä kirjasta tehtyyn elokuvaan The Golden Compass, jonka ensi-ilta oli eilen (28.11.2007) Lontoossa. Ohjaaja on Chris Weitz.

Katolisen liigan presidentti Bill Donahue on sanonut kirjaa ”kutsuksi lapsille tulla ateisteiksi”. Pullman sanoo Newsweekissä Donahuesta näin: "Oh, it causes me to shake my head with sorrow that such nitwits could be loose in the world." Eli jotenkin, että ”tällaisen älykääpiön päästäminen vapaaksi maailmalle panee hänet (Pullmanin siis) pudistamaan päätänsä”.

Kauniiden suomalaisnoita-akkojen, kuten noitakuningatar Serafina Pekkalan ja hänen miespuolisen hanhi-side-kick’insä Kaisan lisäksi, Pullmanin tarinan mielenkiintoisin aihe on ”ihmisen” kolmijako itseensä eli minään, sieluunsa ja haamuunsa, jotka muodostavat ”ihmisen” kokonaisuuden.

Suomalaisugrilaisessa mytologiassa ihminen oli myös usein jaettu kolmeen osaan nimeltä itse, sielu eli löyly ja henki, joilla kaikilla oli oma tarkka tehtävänsä ja niistä joku voi liikkua ruumiin ulkopuolella jo elämän aikana: etsiä riistaa, matkata tilapäisesti Tuonelaan, eli pitkienkin matkojen päähän, jne. Meidän mytologiassamme tunnetaan myös olento nimeltä ”lievo” tai ”lieve” (sama kuin saamelaisshamaanien ”vuokko”). Lieve on ihmisen auttaja, vartija, hyvähaltija, vähän niin kuin kristilliseltä puolella esiintyvä suojelusenkeli. En voi tätä tietenkään varmuudella sanoa, mutta epäilen, että esimerkiksi iltarukouksissa ei niinkään yritetä puhutella vierasta, ankaraa ja kaukaista ”Jumalaa” vaan manataan huolestuneena tätä ”lievoa” tai ”suojelusenkeliä” valveille vahtimaan ”itsen” yöllisiä unia.

Sielu on Pullmanin kirjassa kuvattu kovin elegantisti jokaisen ihmisen mukana kulkevalla eläinhahmoisella demoonilla. Englantilaisessa tekstissä tätä kutsutaan nimellä ”daemon”. Demonista, joka kai yleensä käsitetään pahaksi hengeksi, eroavasti ”daemon” on siis ihmisen sielu, hänen henkisten ominaisuuksiensa heijastuma, syvin itsensä.

Tietokonemaailmassa, erityisesti Unix-koneiden yhteydessä, ”daemon” on käyttöjärjestelmässä istuva ohjelmanpätkä, joka ”kuuntelee” pääohjelmaa lukemalla jonkun rekisterin tietoja ja suorittamalla ennalta määrätyn tehtävän. Epäilenpä, että Pullman on saanut nimen ”daemoneilleen” tietokonenörteiltä.

Kirjan päähenkilön, Lyra Belacquan, daemon on nimeltään Pantaleimon. Koska Lyra on vielä lapsi, hänen daemon-sielunsa voi muuttaa muotoaan mielialan mukaan. Aikuisilla, niin kuin hyvin tiedämme, sielu on ottanut pysyvästi tietynlaiseksi jähmettyneen muodon, ja sitä on vaikea tai mahdoton muuksi muuttaa.

Nautin kirjojen lukemisesta kovasti, tosin niiden lukemisesta on jo jonkin aikaa – kirjat ovat nyt muuttokontissa Antwerpenin satamassa. Odotan innolla pääsyä elokuviin, tosin en taida viitsiä mennä heti ensimmäisten päivien aikana. Sitä tungosta ja jonottamista ei pirullakaan kestä. Daemonini erityisesti kärsisi suurista joukoista, ja suurista joukkoliikkeistäkin itse asiassa ja ehdottomista totuuksista. Mutta se on jo toinen juttu.

Tunnustan uskovani, että nautin filmistä vähintään yhtä paljon kuin kirjoista, ja uskon lisäksi, että tämä Catholic Leaguen arvio on oikeaan osuva, vaikka se tulee innokkailta ajatuspoliiseilta:

“…if unsuspecting Christian parents take their children to see the movie, they may very well find it engaging…”

Filmin fanien kokoontumispaikka on nimeltään Bridge to the Stars.

Poliisin oikeuksista ja kansalaisten velvollisuuksista

Hesarissa näyttää olleen 23.5.2007 juttu siitä, että innokas kihlakunnansyyttäjä Harri Ilander on syyttänyt 84 viimesyksyiseen Smash ASEM –mielenosoituksiin osallistunutta nuorta ihmistä sekä Helsingin kaupunginvaltuutettua, vasemmistoliiton Paavo Arhinmäkeä ja Suomen Kuvalehden valokuvaajaa metelöinnistä väärällä paikalla (Mannerheimin patsaalla) ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. 24 syytetylle vaaditaan vankeustuomiota, loput, mukaan lukien työtään tehnyt lehtikuvaaja selviäisivät pelkillä sakoilla ja merkinnällä rikosrekisteriin.

Arhinmäen pidätystä (ilkeämielisesti voisin sanoa, että Arhinmäki itse näyttää pidätystä julkisuudenkipeästi kovasti halunneen, mutta en halua tällaista suustani päästää) voi käydä itse ihailemassa Smash-ASEM-videolta, on siellä muitakin ASEM-videoita. Vasemmistoliiton asema suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ei tietysti ole hääppöinen, onhan aika korjannut suuren osan niistä ongelmista, joita varten sosiaalidemokraattinen ja myöhemmin kommunistinen liike perustettiin ja joita vaativat korjattaviksi. Uusia, yhtä suuria haasteita on vaikea löytää, ainakaan sellaisia, joista saisi näkyvää julkisuutta ja demokraattista kannatusta, ja joista voisi vaikkapa tehdä lauluja jälkipolville. ASEM-mielenosoituksesta tuskin lauluja tullaan tekemään.

Eikä sananvapaudesta, josta näissä syytteissä on lähinnä kysymys. Suurin osa ihmisistä ei ole sananvapaudesta järin huolissaan, eivät näytä olevan edes kirjailijat. Ongelma on siinä, että, jos huolestuu liian myöhään, ei ole enää sananvapautta huolestumisensa ilmaisemiseksi.

Vaikeinta sananvapauden puolustamisessa on tietysti se, että sitä on puolustettava myös niille, joiden mielipiteistä ei välttämättä erityisemmin piittaa. Puolikkaalla sananvapaudella ei yhteiskunnan murrosvaiheissa ole järin paljoa merkitystä.

Suuren, hiljaiseksi enemmistöksi sanotun keskiluokan pitäisi oman asemansa vuoksi olla äänekkäimmin puolustamassa sananvapautta. Käytännössä asia heidän osaltaan on juuri päinvastoin, sananvapauden rajoituksia ollaan puolustamassa helposti. (Yllättäen näin tästä todisteena jopa hyvin suositun bloggailijan, ikkunaiineksen, harrastavan tätimäisen huolestuneesti tällaista jossakin päreessään (22.5.2007 otsikolla Herkistynyt kunniantunto). Tai ehkä siitä ei pitäisi olla yllättynyt, määrittäähän hän yleissivistystäkin sanojen rousku ja rausku ymmärtämisen avulla.)

Syyttäjä näyttää Hesarissa sanovan, että kahdeksan syytetyistä "näyttää tunnustaneen tekonsa", ja lakitupaan kutsutaan vain 78 syytetyistä. Ehkä kihlakunnansyyttäjä on menettänyt, toivottavasti tilapäisesti, harkintakykynsä tai ei muuten muista, että Suomi on länsimainen demokratia, jossa ihmisillä on kokoontumisen ja asiansa esittämisen oikeus. Tosin en varmuudella tiedä, missä määrin kihlakunnansyyttäjällä on tällaisessa tapauksessa harkintavaltaa, saattaa olla, että sitä ei paljoa ole.

Arvoisa Lukija muistanee, että poliisi lopetti sisäministerin käskystä väkivaltaisesti kyseisen mielenosoituksen, eli toimi asiassa käskettynä ministerin ja hänen kauttaan hallituksen poliittisena iskunyrkkinä.

Poliisin oikeus on tietysti noudattaa päällikkönsä eli kulloisenkin sisäministerin käskyä, ja kansalaisten velvollisuus on olla osoittamatta mieltään, jos mielenosoitus on suunnattu hallituksen politiikkaa vastaan.

Hesarin jutun kuvitus panee miettimään mihin näennäisesti demokraattinen maa on menossa.

Onko kuvan suurikokoinen saapas mielenosoittajanuorukaisen hennolla selällä jonkilaista alenevan polven sukua rautasaappaille, joita entinen SS-mies ja kirjailija, Niilo Lauttamus, joskus piti jaloissaan ja kirjoittelikin niistä? Hän ei kirjassaan tarkoittanut suomalaisia saappaita, vaikka niiden rautasaappaiden kanssa oltiinkin sotilasliitossa siihen aikaan, tietysti tahdottomina niin kuin tukkipuu kosken kuohuissa, kuten nykyinen Rouva Presidenttimmekin muistaakseni on julkisuudessa todistanut. Ja kai, virkansa puolesta, mielenosoitusten aikainen ulkoministerimme Erkki Tuomiojakin, jota ei tietysti, virkansa vuoksi, voinut näissä mielenosoituksissa näkyä, on näin ainakin ajatellut ja on saattanut sanoakin. Mistäpä senkin tietää.

Sananvapaus, sananrajoitus

Kuva: Lasitalo

Mikä olisi vapaus-sanan vastakohta - ei-vapaus. Riippuu kai kontekstista. Rajoittuneisuus ehkä, tai alistuneisuus. Ja sitä rataa. Arvoisa Lukija ehkä huomaa, että molemmissa vastakohtasanoissa näyttää olevan sisältönä ajatus tällaisen ei-vapaan omasta toiminnasta.

Olen ollut tämän viikon seminaarissa, jossa puhuttiin eläkkeelläolemisesta: vapauden ihanuudesta ja kurjuudesta. Pääasiassa kuitenkin houkuttavasti. Mutta siitä ei tänään pitänyt puhua, vaan vapaudesta.

Ja syynä on lastu/päre, jonka luin tänä aamuna. Olen ollut niin tiiviisti eläke-ajatuksen lumoissa, että en ole ehtinyt lastumaailmaa/pärekoria kuljeksia, Mutta nyt siis ehdin lukea Ikkunaiineksen (ja muidenkin) yleviä ajatuksia.

Vedin tietysti herneet nenääni.

Nimittäin tämä Iines puheli kepulaisesta poliitikkosta ja (erityisesti) pääministeristä Matti Vanhasesta, joka on kai tehnyt kanervat ja lähestynyt jotakin kaunotarta tekstiviestillä. Ja Iineksellä on ollut otsaa (niin kuin hänen omakuvastaan näkyy:) tämän puolustamiseksi.

Minulla on aina - lievästi - yllättävää, että ihmiset eivät osaa ymmärtää vapauden nyansseja.

Julkisuuteen omasta halustaa asettautunut ja vaaleissa omakuvalla äänestäjiä kalastellut henkilö on tietysti myös vapaa, mutta eri lailla kuin tavis on vapaa. Tavis on vapaa vain ja ainoastaan niin kuin poliitikot sen sallivat. Ja jos tavis ei pidä tilastaan tai valitsemiensa ihmisten toiminnasta, niin, ns. vapaassa yhteiskunnassa, hänellä on oikeus osoittaa mieltään ja äänestää seuraavissa vaaleissa jotakin muuta henkilöä.

Lehdistön velvollisuus on tiedottaa tavikselle, mitä hänen poliitikkonsa puuhailee. Tämä velvollisuus on olemassa - pääsääntöisesti - poliitikkojen kaikkien toimien suhteen. Taviksella, kuten Iineksellä, joka vastustaa kiivaasti oikeuttaan tietää, on ihailemastaan poliitikosta (esimerkiksi tästä Matista) julkinen kuva, jonka poliitikko on halunnut ihmisille itse antaa.

Tämä Matin itsestään antama kuva sisältää esimerkiksi sen, että siistin ja hiljaisen näköinen mies mennessään kolmen aikaan aamuyöstä maailman kauneimman poliitikon (sensuellin ihastuttavan Tanja Karpelan, joka rakastaa Espoon korvissa tallomista) hotellihuoneeseen, meni sinne keskustelemaan keskustapuolueen tulevaisuudesta eikä syistä, joista joku tavis menisi kauniin naisen tai miehen huoneeseen sellaiseen aikaan. Iines tietysti uskoisi tätä tietoa, koska ei omassa tynnyri-maailmassaan edes tietäisi Matin käyneen Tanjan luona yön mehevimpinä tunteina. Paitsi, jos lehdet asiasta tiedottaisivat.

Matti eroaa pari vuotta tapauksen jälkeen ja haluaa meidän uskovan, että näillä kahdella asialla ei ole yhteyttä. Tämä on tiukasti Matin omaa, yksityistä domainia, eikä lehtien saa kirjoitella mitään muuta. Se on yksityisasia, koska Matin vaimo ei ole julkisuutta tavoitellut henkilö, eikä edes ilmeisesti halua julkisuutta. Tieto avioerosta riittää Matti-kuvan rakentamiseksi.

Sen sijaan Matin seikkailut kauppakeskusten naismaailmassa ja romanttisten tekstiviestien lähettely kauniille naisille kuluu valitun poliitikon osalta julkisuuteen. Me emme vaaleissa valitse vain poliitikkoa vaan ihan oikean ihmisen, johon haluamme luottaa.

Poliitikkojen on elettävä lasitalossa, että demokratia toimisi.

Täysin tuntematon poliitikko ei vapaassa yhteiskunnassa ole mahdollinen. Alistetussa ja pimeässä pidetyssä yhteiskunnassa poliitikolla on tiukasti julkinen ja yksityinen olomuotonsa. Näin oli Neuvostoliitossa ja tietysti vielä nykyiselläkin Venäjänmaalla, jossa lehdistö on poliitikkojen (tai oikestaan valtaeliitin) vallassa, ja poikkipuolin asettuvat toimittajat vaiennetaan - jopa tappamalla. Matti Vanhanen uhkaisi vaiennuksella Ilta-Sanomia, onneksi sellainen ei ole yhtä helposti Suomessa mahdollista.

Iines puolusti ikkunassaan tällaista käytäntöä. Hyi, hyi Iinestä. Sinun lastumiesmoraalisi uinuu!

Sananvapaus, Tapiola-yhtiöt ja kummankin toimeenpanoporras

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi on eilisessä lastussaan käsitellyt kulttuurilehti Kaltion 1100 lukijaa neniinvetänyttä kulttuuritekoa, josta ansio lankeaa jollekin Harri Kynnökselle ja hänen johtamalleen lehden hallitukselle. Papinniemi oli myös ehtinyt haastattelemaan Kynnöstä, joka oli sanonut tämän:

Emme halua horjuttaa suomalaista yhteiskuntaa, ymmärrät varmaan

Papinniemi ei ollut ymmärtänyt.

Huolimatta Kynnöksen suuruudenhullusta ajatuksesta lauseessa ymmärrän sen tietysti hyvin. Suomalainen yhteiskunta pyörii (tehokkaan) rahan ympärillä, eikä siihen ajatukseen tietysti sovi ajatuksenvapaus, sananvapaus tai se että joku kulttuurilehti, jota Tapiola-yhtiöt (Kynnöksen kulttuuri-ideologinen koti, ehkä) tukevat, saisi ajatella tai toimia ilman rahan kahleita.

Luovuus on elävän kulttuurin sielu, sen yltäkylläinen - ja vaikeissakin oloissa kuolematon - moottori. Kulttuurin luovuutta ei pitäisi valjastaa jonkun talousasioita ja pääoman vakavuutta palvelevan ryhmän kuohituksi orjaksi.

Sananvapautta on hirveän vaikea käsittää sellaisissa oloissa, joissa se ei ole avoimesti uhattuna. Jossakin Venäjällä sitä ymmärretään ehkä paljon paremmin. Ylhäältä annetun oikeuden hyväksyttävä käyttö ei ole vapautta. Sellaisella sananvapaudella, tai millään muullakaan vapaudella, jota ei voi käyttää väärin, ei ole mitään virkaa, se ei ole (sanan)vapautta. (Huom. tällä en yllytä ketään rikoslain rikkomiseen)

En tietysti viittaile tällä vain jonkun oululaisen talouselämän pikku-nilkin käsityksiin yhteiskunnallisista arvoista, jonkun piirrostaiteilijan epäonnistuneisiin tai onnistuneisiin sarjakuviin tai edes Kaltion 1100 lukijan oikeuksiin. Yllä olevan ajatuksen piiriin kuuluu myös sellaisten pähkähullujen natsien kuin hiljattain Itävallassa tuomitun historioitsijan David Irvingin ajatuksen ja sanankin vapaus, joita täytyy puolustaa, vaikka pitäisi hänen ajatuksiaan kuinka väärinä tahansa.

Kulttuurilehden tehtävänä kai pitäisi olla juuri luovuuden ja sananvapauden edistäminen sekä asioiden kyseenalaistaminen, kalkkeutuneiden arvojen horjuttaminen ja kulttuurin reuna-alueiden valaiseminen. Kulttuurilehteä ei missään nimessä pitäisi tuottaa jonkun pääoman rengin ns. "arvomaailman" ehdoilla, vaikka tämä olisi päätynyt kulttuurilehden hallitukseen puheenjohtajaksi.

Tavallaan Kaltio on itse syyllinen tähän tilanteeseen, jos nyt instituutiolla voi ylipäätään olla syyllisyyttä mistään. Syyllisyys on siinä, että lehteä taloudellisesti avustavien yhtiöiden kätyri päästetään hallitukseen sanelevaan asemaan, annetaan pirulle pikkusormi.

Tämä ei tietysti ole vain Kaltion ongelma.

On syytä suhtautua terveesti epäillen kaikkiin niihin julkaisuihin, joissa suuri raha toimii näkyvästi tai piilotetusti. Eli siis kaikkiin julkaisuihin. Tapiola-yhtiöt ovat osoittautuneet tässä nimenomaisessa tapauksessa sananvapautta vastustavaksi konnaksi, joissakin muissa tapauksissa konnia ovat jotkut muut raharuhtinaat, useimmiten salaa kabinettien savuissa, jos niissä edelleen saa poltella sikareita. Saattaa olla, että niiden ilmapiiriä on puhdistettu ainakin tupakansavun verran.

Muuten Jussi Vilkunaa en pyri tällä kirjoituksella mitenkään erityisesti puolustelemaan tai tukemaankaan, vaikka tietysti sympatiani on hänen puolellaan. Vilkuna on toimensa vastaanottaessaan hyväksynyt sen, että lehden taloudelliset tukijat ovat aina puhaltamassa päätoimittajan niskaan, ja hän tietysti vastaa omistajille siitä mitä lehden kansien väliin menee. Tietysti on ymmärrettävä, että häntä vituttaa, ei pelkästään siksi, että alta meni vakituinen toimeentulo, vaan myös siksi, että Kaltion kaltaisen perinteikkään kulttuurilehden toimittaminen on varmasti ollut huimaavan mielenkiintoinen homma. Mutta muutos on hyväksyttävä. Se on ensimmäinen askel uusiin saavutuksiin, mitä ne ovat, riippuu omasta vapaasta tahdosta.

***

Jo aiemmin kommentoimani Tuomas Nevanlinnan tähän aiheeseen hyvin sopiva puhe löytyy edelleen täältä.

Kulttuurivihkojen avulla sarjakuva, josta on yksi kuva myös tämän lastun ohessa, löytyy täältä, ja Mia with two eyes'n avulla täältä.

Kaltion toimituksen kokoonpano löytyy täältä. Ja lehteä julkaisevan Kaltio ry:n hallituksen kokoonpano täältä.

Harri Kynnöksen muista vapaa-ajan harrastuksista löytyy tietoja mm. täältä . Kynnös on menestynyt kulttuuria huonommin golfharrastuksessaan, hänen handikäppinsä on golfpisti.com'in mukaan vain 30,5.

Kulttuurista, sananvapaudesta ja Muhammedista

Mediaviikon mukaan "kulttuurilehti" Kaltion hallituksen erottama päätoimittaja Jussi Vilkuna on sanonut asiasta näin:

Käytämme perustuslain suomaa sananvapautta ja kritisoimme suomalaista
keskustelua sarjakuvan keinoin. Nyt meihin yritetään vaikuttaa
taloudellisesti.

Kaltion hallituksen puheenjohtaja Harri Kynnös (Tapiola-yhtiöt) on puolestaan sanonut (Nelosen uutisten mukaan):

Perussyy tässä oli se, ettei päätoimittaja suostunut poistamaan lehden
verkkosivuilta kuvia, jotka eivät passanneet hallituksen jäsenten
arvomaailmaan.

Sarjakuvan julkaisemisen jälkeen monet Kaltion vakituiset ilmoittajat, kuten Tapiola, Sampo ja Pohjola, ilmoittivat vetävänsä mainoksensa lehdestä. Ja kas vaan mitä me löydämme täältä kohdasta "suhdetoimintavaliokunta"?

Ja Oulun kaupungista ilmoittaa lisäksi opetustoimen toimikunnan puheenjohtaja Päivi Mäki, että Muhammed-sarjakuvan piirtänyt Ville Ranta ei saa toteuttaa tilattua kuvitusta J.V. Snellmannin elämästä kertovaan kirjaan. Oliko tässäkin talouselämän painostus takana? Kirjan julkaisu tarvitsee tietysti taloudellista tukea.

Tästä jutusta joka paisuu Oulussa kuin pullataikina näkee hyvin, että jos antaa pahalle pikkusormen se vie koko käden. Kulttuurin pitäisi katsoa kenelle pirulle pikkusormensa antaa, toimituksen ei tietysti pidä palvella kuluttajia vaan "hallituksen jäsenten arvomaailmaa".

Solveig von Schoultzilla onkin tähän hyvä haiku (Terassi, suom. Tuomas Anhava):

Kun uskot vuoreen
pilven takaiseen, lintuun
kun yö on vaiti -
usko siis minkä kätkee
oma pimeytesi.

Kaltion päätoimittajalle potkut

Kuva: Journalisti/Journalisten

Kulttuurilehti Kaltion päätoimittaja Jussi Vilkuna on saanut potkut, kuten varmaan jo olettekin kuulleet siellä Suomessa.

Muistamme, että Hesarin toissaöisen uutisen mukaan Kaltion tukijat ja suomalaisen kultuurin puolustajat Sampo ja Tapiola olivat pelästyneet lehdessä julkaistusta Ville Rannan sarjakuvasta, vaikka siinä siis Muhammedin kasvot olivat peitossa, joten tätä ei olisi voinut tunnistaa piirroksista.

Sehän on selvää, että raha voittaa aina kulttuurin näissä ja muissakin asioissa. Jotenkin en kuitenkaan olisi uskonut, että suomalaisen lehden päätoimittaja erotetaan sananvapauden vuoksi. Mutta näin sitä erehtyy.

Emmehän me tietysti kaikki ole "suoraselkäisiä suomalaisia", edes Oulun korkeudella. Tasavaltamme Rouva Presidentti, pääministerinsä Matti (joka erosi vasta presidentin vaalien jälkeen) ja radikaaliulkoministerimme Tuomioja ovatkin jo osoittaneet, että täällä etelämpänä ollaan vanhasta tottumuksesta polvillaan. Taikka ehkä he eivät olleet koskaan edes nousseetkaan polviasennosta.

Kaltion verkkosivut ovat vielä tätä kirjoitettaessa pois päältä Kulttuuriuutiset.netin mukaan niin kauan kuin kaikki sarjakuvaa koskevat maininnat ja muut sirut on poistettu saitilta.

Kenenkäs neuvostojohtajan kuva siitä yhdestä Kremlin kuvasta oli pyyhitty pois. En nyt muista, olisi voinut olla Trotski, mutta saattoi se olla joku muukin.

Ehkä Kaltion hallituksen puheenjohtaja, joku Harri Kynnös tietäisi.

Hesarin uutisista ja Kaltion säikähtäneistä tukijoista ynnä vähän ainavalmiista filosofista

Tämänaamuisessa Hesarissa (internet) näyttää olevan pari kiinnostavaa uutisaihetta.

Ensinnäkin Venäjältä kerrotaan, että :

Äärimmäisyyskantoja ja muukalaisvihaa sisältävät kirjat saatetaan
kieltää Venäjällä lähitulevaisuudessa lain voimalla, kertoo Novye izvestija
-lehti. Aloitteentekijänä on esiintynyt Venäjän federaation kansankamarin
edustaja, tunnettu asianajaja Genri Reznik.

Toinen kiinnostava uutisaihe koskee myös kulttuuria. Arvoisa Lukija ehkä muistaa vielä tuon edellisen kirjoitukseni, joka on aiheuttanut kommenttitulvan kommenttilaatikossani. Siinähän käsiteltiin kulttuurilehti Kaltion osaanottoa muslimimaailmaa järisyttävään Muhammed-skandaaliin. Nyt Hesari tietää kertoa, että:

"Sampo ja Tapiola pelästyivät Muhammed-kuvista", ja edelleen, että:

Oulussa ilmestyvä kulttuurilehti Kaltio on suututtanut tukijansa
julkaisemalla uusimmassa numerossaan sarjakuvan, jossa esiintyy profeetta
Muhammed. Sarjakuvan ilmestyttyä Kaltion verkkosivuille useat ilmoittajat ovat
olleet yhteydessä lehden kustantajaan.

Kuva: YLE sisäänulot: Anni Sinnemäki tulossa (hänellä ei ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa, mutta eikö hän olekin suloinen, vaikka onkin niin vihreä?

Kaltion numerossa 6/2005 ainavalmis filosofi Tuomas Nevanlinna kirjoittaa otsikolla Ironiasta intohimoon (tai paremminkin sanottuna luennoi) mm. näin:

On kaksi perustavaa tapaa ymmärtää ilmaus "kulttuuripolitiikka". Ensinnäkin se voidaan käsittää niiksi tuki- ja resurssointitoimiksi, joiden avulla julkiset elimet uomittavat kulttuurielämää moderneissa läntisissä yhteiskunnissa. Tällöin taide ja kulttuuri käsitetään omiksi autonomisiksi alueikseen, joita täytyy tukea koska ns. "sisältötuotantoa" ei voi kaikilta osin jättää pelkän kysynnän ja tarjonnan lain varaan.

Toista tapaa käsittää kulttuuripolitiikka voisi kutsua avantgardistiseksi. Siinä taiteen ja politiikan nähdään leikkaavan ennen kaikkea siksi, että molemmissa on kyse maailman muokkaamisesta joksikin uudeksi.

Nevanlinnan kysyy myös itseltään (ja vastaakin sitten jutussaan):

Missä olosuhteissa kulttuurin tila voisi kutistua sietämättömän
pieneksi?

Ainakin silloin kun vallalla on yhteiskuntapolitiikka,
joka pyrkii lakkauttamaan oman ulkopuolensa.

Ihastuttavan kevytkuvioisen jutun lopusta, nukahdettuani (vahingossa) välillä muutamaksi tunniksi, heräsin juuri sopivasti, kun silmäni löysivät tämän viimeisen kappaleen:

Vastustaessaan passiivisuutta ja fiktiota avantgarde ei enää voi
nojautua ironiaan, etäisyydenottoon, rakenteiden näkyviin tuomiseen ja
autonomisen taiteen rajojen koetteluun, vaan paradoksaalisesti autonomisen
taiteen instituutioiden alueella rakentuvaan intohimoiseen tekemiseen. Vain
sieltä käsin se voi tehdä hyökkäyksiä, jotka toimisivat "reaalisen puraisuina"
suhteessa yhteiskuntaan, josta on tullut kuva.

Sen, mitä on siinä välillä, Arvoisa Lukija voinee katsoa itse, minä olen vielä hieman uninen uskaltautuakseni siihen työhön. Ja sitä paitsi, uskon, että se välitekstikin on jo alitajuisessa muistissani.

Jonkun siellä Helsingissä pitäisi ruveta valvomaan niitä meidän kulttuurikonsuleitamme myös (esimerkiksi ihastuttavaa Tanja Karpelaa, joka on jo tarjonnut sensuuria joidenkin muiden kulttuuriongelmien ratkaisuksi), ja kansanedustajia, ettei pääsisi pahempaa vahinkoa tapahtumaan. Hups, siinähän tuo yhteys Sinnemäkeen tulla tupsahtikin, vaikka hänen oman saittinsa mukaan näyttääkin siltä, että hän ei ole tehnyt mitään vuoden 2004 jälkeen, mikä ei tietysti pidä paikaansa.

Kaltiota täytyy lukea entistä useammin.

Oululaisesta kulttuurista ja vielä vähän kuuluisista sekä vähemmän kuuluisista piirroksista

Saksassa toimiva kurdikirjailijoiden Pen Centre on ottanut kantaa Tanskan Muhammed-piirroksiin moittimalla muslimimaissa jatkuvia mellakoita, joita se sanoo totalitääristen hallitusten lietsomiksi. Asiasta ilmoitti eilen Leevi Lehto omalla saitillaan. Hän puolestaan oli saanut tiedot Jukka Malliselta. Kurdien Pen Centren englanninkielinen viesti on täällä.

Oululainen kulttuurilehti Kaltio on myös ottanut kantaa asiaan julkaisemalla viimeisimmässä internet-numerossaan oman Muhammed-sarjakuvansa pitäen tarkasti huolta siitä, että eivät esitä piirrosta Muhammedin kasvoista. Eli noudattavat tässä samaa käytäntöä kuin esimerkiksi maailman pääuutiskanava CNN uutisoidessaan tanskalaisia kuvia.

Kaltion sarjakuvassa moititaan varovasti myös Tasavallan Rouva Presidenttiä ja hänen nöyrää pääministeriään Mattia, joka on, vaalien mentyä häneltä päin mäntyä (sic.), nyttemmin eronnut vaimostaan, kutsumalla heitä kollektiivisesti sanoilla "Saatanan Pelkurit".

Huomautan kiireesti tähän perään väärinkäsitysten välttämiseksi, että minulla ei ole tietoa siitä pelkäävätkö asianmukaiset henkilöt saatanaa tai muitakaan henkiolentoja.

Muutoin olen samaa mieltä Kaltion kanssa, jos he ovat tätä mieltä, että presidentin ja pääministerin anteeksipyyntely oli täysin asiatonta. Kaltion jo etukäteen muslimimaailmalle esittämä anteeksipyyntö on tietysti rohkea kulttuuriteko eikä mitään nöyristelyä.

Kaltion numero 1/2006 on ilmeisesti muutenkin hyvin kuuma ja täynnä seksiä (huom. Kirjailijan häiriöklinikka, joka on 1 v, niin kuin tätänykyä muorilassa vierailevan Saaran kuumeinen blogikin) ja näin ollen kannattaa ilman muuta ostaa lähimmästä kirjakaupasta (siis Kaltio) jo heti huomenaamuna, ettei pääse kauppiailta loppumaan.

Jo pääkirjoituksessa Pia Ronkainen, "oululainen kerho-ohjaaja ja artesaani", tunnustaa nimimerkin Sonja suojista rakkautensa jollekin Danielille (myös väärä nimi) ja toteaa kirjoituksessa kauniisti mm:

Olisin katsonut ovatko rintakarvasi siinä missä pitääkin ja taipuuko
peniksesi oikeaan ilmansuuntaan (pitäisi saada sinut kiihottumaan ensin) ja onko
terskasi tosiaan kuin lumiaura joka raivaa tiensä lävitseni ja tekee sisääni
näköisensä kuvan.

Että paljon on Oulusa tapahtumasa, josta kannattaa täälä eteläsäkin ilmootella.

Vapaa sana, sananvapaus ja solidaarisuus Blogistaniassa

Joskus on ihmetyttänyt se, että tiettyjä aiheita käsittelevien lastujen julkaisun jälkeen omaan blogiini tulee runsaasti hittejä ulkomailta, ilman mitään tunnisteita. Tietysti monet surffailijat haluavat pysyä täysin tuntemattomina, mutta se on hermostuttanut jotenkin omiakin pelkurinsormia, vaikka toistaiseksi ei ole tarvinnut muuttaa aihevalikoimaa ja yötkin tulee nukuttua ihan hyvin. Sen lisäksi pidän konspiraatioteorioista, ne ovat mukavaa ajankulua, ja tietysti - tyypillisenä ihmisenä - pidän itseäni kovin suuressa arvossa.

Kuva: kiinalainen bloggari Zhao Jing, lempinimeltään Anti, Washington Postin kuvaamana

Kiinassa sen sijaan ei bloggaajilla kai ole oikein hyvät oltavat. Blokkaajilla sen sijaan lienee erinomaiset oltavat.

Pekingiläinen bloggari Zhao Jing, jolla oli MSN-spaces blogi, kirjoitteli Kiinan hallintoa arvostelevia lastujaan pitkät ajat kenenkään häiritsemättä häntä sen kummemmin. Sitten Jing, joka tunnettiin nimellä Anti, kirjoitti lastun, jossa hän kritisoi joidenkin kiinalaislehtien päätoimittajien erottamista. Joulukuussa Kiinan viranomaiset ottivat yhteyden Microsoft’iin, joka nopeasti poisti Jingin palvelustaan. Viranomaiset tietysti välttävät sensuurisyytteet, vaikka Microsoft ehkä pitää huolen siitä - tavalla tai toisella - että kiinalaisten osuus tapahtumissa tulee kirjattua ylös "jälkipolville". Myös mm. a fellow blogger, RConversation, on kirjoitellut asiasta blogissaan.

Tässä ei ole mitään ihmettelemistä, Google on luvannut tehdä saman kiinalaisille WEB-saiteille ja sensuroi muutenkin tiedonetsintää, Yahoo on, ilmeisesti, auttanut Kiinan viranomaisia löytämään aisan yli potkivia bloggareita ja Microsoft on luvannut näiden molempien tavalla suhtautua sananvapauteen niin kuin kunnon kiinalaisen kuuluukin.

Ulkomaalaiset bloggarit protestoivat kollegansa kohtalosta ja USA:n kongressissa jopa keskusteltiin asiasta ja luvattiin tehdäkin ”jotakin”.

Sen sijaan jossakin määrin, tosin varsin lievästi, ihmetyttävät muiden kiinalaisten bloggareiden reaktiot.

Washington Post on selvittänyt Kiinan bloggariyhteisön suhtautumista Jingiin ja, vaikka joitakin osaaottavia kannanottoja on kuulunutkin, yleinen suhtautuminen on ollut kielteinen – Jingiä kohtaan. Häntä on ensinnäkin arvosteltu länsimaisista mielipiteistä ja toisaalta on pelätty, että hänen kohtalonsa aiheuttaa lisää ja tiukempaa kontrollia bloggareille. Tässä yhden kiinalaisen blogin kiihkottomia mielipiteitä Antista, muutenkin mielenkiintoinen blogi. Heidän tilanteensa ei tietysti ole helppo.

Solidaarisuus ei liene kovin suurta muuallakaan blogimaailmassa. Vaikka voin tietysti olla tässä(kin) väärässä.

Google perusteli omaa sananvapauden vastaista sopimustaan Kiinan viranomaisten kanssa sillä, että ainakin Googlen tarjoama palvelu on parempi kuin ei mitään palvelua. Ilmeisesti useimmat kiinalaiset bloggarit ovat samaa mieltä.

Länsimailla voidaan tietysti ajatella ihanteellisemmin sananvapaudesta. Suhteellinen vapaus ja täysi vatsa ovat molemmat omiaan auttamaan taivaitahipovien ajatusten tavoittelussa. Solidaarisuus on tietysti eri asia, ja ideoista on vielä pitkä matka jopa oman näppäimistön kiivaaseen paukutteluun - henskeleiden paukuttelusta puhumattakaan.

Ai niin, eikös Vuodatuksen asiakastutkimus paljastanut, että bloggareista 80 % on itse asiassa naisia, joten henskeleitä ei edes paljoa olisi paukuteltavaksi, niitähän ei saa aikaiseksi kutomalla.

Toisaalta on vaikea uskoa, että asiassa melua pitänyt Amerikan poliittinen eliitti olisi varsinaisesti sananvapaudesta kiinnostunut. Jos syitä pääsisi tai lähtisi kaivelemaan tarkemmin, saattaisi olla, että kaupalliset syyt ovat heidän metelinsä pääasiallinen lähde, ja sananvapaus vasta toisella tai viimeisellä sijalla.

Ai niin, P.S. olen pärrännyt jotakin myös hiljaiseloa nauttineella Puimurissa-blogillani, mm. videobloggaamisesta, josta en mitään tiedä. Ja siivoillut sitä muutenkin vähän uuteen uskoon Herkun asiantuntevalla avulla. Eikö muuten nuo sanat pärrätä ja hässäkkä särähdäkin pahasti korvaan, minä en niitä edes kehtaa lastuissani käyttää.

Natseista, sananvapaudesta ja oikeudesta

Kuva: Kiinan Google lähettää symmetrisen vastauksen opiskelijan nettikyselyyn Tiananmenin internet-kahvilassa

Ihmiset etsivät maailmasta kauneutta, jota ovat näkevinään symmetriassa.

Ja symmetriassa onkin jotakin kaunista, ympyrä, niin kuin antiikin kreikkalaiset, Aristoteles etunenässä, todistivat, on täydellisin olio, täydellisen symmetrinen. Ihminen ei voi helposti - ehkä ei ollenkaan - tehdä täydellisen symmetristä kappaletta. Aina on jotakin vinksallaan, joku kohta on vähän enemmän pullollaan kuin joku toinen.

Mutta me voimme kuvitella täydellisen kappaleen.

Niin kuin voimme kuvitella äärettömyydenkin, joka on myös tavallaan kaunis, täydellinen, äärettömän täydellinen itse asiassa. Tuijotamme kaaosta, ja näemme rakenteita, muotoja, muotteja. Ja kuvaamme niitä sanoilla, jolloin niistä tulee todellisia, ne pullahtavat olemattomuudesta oleviksi. Niitä ei ollut, me annoimme niille nimiä, ja siinä ne olivat kuin olisivat aina siinä olleet.

Oikeudenmukaisuus, vapaus, tasa-arvo eivät ole olemassa muualla kuin meidän mielissämme. Niitä ei ole, jos ei ole niiden vertauskuvia, jotakin, joka merkitsee ne oleviksi - ja vertauskuvien ymmärtäjiä. Eikä sananvapauttakaan, ilman sen merkkiä, jonka pitäisi kai löytyä laeista. Kaikki nämä voimme kuvitella todellisiksi ja täydellisiksi, ja toteuttaa ne sitten epätäydellisinä - itsemme näköisinä.

Muhammed-kiista on hiljalleen hiljenemässä Euroopassa, vaikka muualla, kuten Nigeriassa, jälkimainingit ovat vielä levällään pitkin palavia katuja.

Eurooppalainen sananvapauskysymys sen sijaan on nousemassa uudelleen päivälehtien otsikoihin. Wieniläinen oikeusistuin tuomitsi eilen tyhmyyksiä 17 vuotta sitten puhuneen historioitsijan ja ääliön kolmeksi vuodeksi vankeuteen.

Nimittäin englantilainen natsisympatiseeraaja David Irving oli laitettu oikeuden eteen Wienissä, vastaamaan kahdesta puheestaan, jotka puheltiin jo vuonna 1989. Itävalta on yksi niistä maista, joissa holokaustiin valtavirrasta poikkeavalla tavalla suhtautuvat puhujat pannaan kuseen oikeuslaitoksen avulla. Irving oli epäillyt puheessaan holokaustin totuutta ja arvellut, että holokaustia ei siinä laajuudessa ollut olemassa kuin sodanjälkeinen tiedonvälitys on kansalle kertonut.

Irving on ennenkin ollut oikeudessa puheidensa vuoksi, tosin peräämässä henkilökohtaisen kunniansa perään. Ja sillä kerralla - kuusi vuotta sitten - hänet tuomittiin hävinneeksi amerikkalaiselle kirjailijalle ja tutkijalle, Deborah Lipstadt’ille ja tämän kustantajalle (Penguin Books), jotka olivat kutsuneet Irvingiä erilaisilla nimillä, mm. "vaarallisimmaksi holokaustin kieltäjäksi" (Lipstadtin blogi on täällä).

Irving syytii Lipstadtia maineensa tuhoamisesta kunniaansa loukkaavilla lausunnoilla. Oikeus tuomitsi Irvingin hävinneeksi, ja Irvingiltä ei mennyt pelkästään mainetta vaan myös rahat, omaisuus ja mahdollisuudet normaaliin työntekoon Euroopassa. Eli hän on köyhä kuin kirkon rotta (oikeudenkäyntitietoa tällä saitilla).

Irvingistä oli Itävallassa pidätysmääräys vuonna 1989 pidettyjen puheiden vuoksi. Hän matkusti maahan viime vuoden lopulla, pidätettiin ja tuotiin tällä viikolla oikeuteen. Oikeuden aluksi hän myönsi syyllisyytensä rikokseen, josta itävallassa voitaisiin tuomita jopa 10 vuodeksi vankeuteen. Tämä on monien liberaalisti ajattelevien, kuten omasta mielestänikin, täysin naurettava rangaistus, kun sitä vertaa esimerkiksi murhista annettaviin tuomioihin.

Oikeudessa Irving sanoi kirjoittaneensa noin 30 kirjaa, joista yksikään ei ole käsitellyt holokaustia, joka hänen mukaansa on hänelle "vain kiinnostuksen siru".

Tuomion jälkeen on olemassa vaara, että Irving käyttää sitä tullakseen jonkinlaiseksi sanavapauden marttyyriksi. Tosin Euroopan liberaalit eivät ehkä puollakaan sanavapautta tässä tapauksessa, vaikka mielellään toistelevat Voltairen tunnettuja sanoja sananvapauden tärkeydestä. Ja nostattivat juuri maailmanlaajuisen myrskyn Muhammedin kuvilla ja niiden apologialla.

Saksalainen historioitsija, anti-neonatsi -kampanjoija ja professori Hajo Funke, joka oli asiantuntijatodistajana Lipstadin ja Irvingin yhteenotossa, on BBC News’in mukaan sanonut jotenkin seuraavasti:

In Germany and in Austria there is a moral obligation to fight the kind of
propaganda peddled by Irving. We can't afford the luxury of the Anglo-Saxon
freedom of speech argument in this regard… It's not that I don't understand it,
it's just not for us. Not yet. Not for a long time.

Arvoisa Lukija ehkä muistaa Muhammedin kuviin liittyvän muslimimaailman huolen siitä, että sananvapautta sovelletaan eri tavalla erilaisissa tilanteissa. Arabien YK:n, Arab League’n pääsihteeri Amr Moussa sanoi kuvamellakoiden aikana näin:

What about freedom of expression when anti-Semitism is involved? Then it is
not freedom of expression. Then it is a crime. Yet when Islam is insulted,
certain powers raise the issue of freedom of expression.

Tämän oikeudenkäynnin tuloksella saattaa olla suuret vaikutukset siihen, miten sananvapautta Euroopassa tullaan soveltamaan ja missä määrin Euroopan sananvapauslakien soveltaminen tulkitaan tekopyhyydeksi jopa teeskentelyksi ja kohdistuvaksi muslimeja ja muita ei-eurooppalaisesti ajattelevia kohtaan.

Niin kuin Muhammed-kiihko on osoittanut, sananvapauden ongelmissa ei ole kysymys naapurin kutsumisesta kusipäiseksi mulliksi, josta tietysti sivistyneessä maassa joutuisi oikeuden eteen, vaikka kutsuttava olisi ollut poliitikkokin.

Sananvapausasioissa tulee aina olemaan edessä epämiellyttävä ja haiseva kasa, jonka suhteen on yritettävä soveltaa jo nuoruudessa oppimiaan iskulauseita vapauden eri asteista. Ihanteelliset iskulauseet tietysti ihanteellisessa mielessä kohdistuivat aina ihanteellisiin asioihin, kuten ihmisten väliseen veljeyteen, tasa-arvoon, solidaarisuuteen ja siihen, että pääsisi kauniisti ja korkealta partisaanilaulua korea huivi harteilla venäjäksi laulavan, entisen Moskovan yliopiston opiskelijan ja muutenkin oikein ihastuttavan punaposkisen neitosen sänkyyn. Kun näitä ideoita päähänsä silloin nuorena pänttäsi, ei tullut mieleen, että edessä olisikin joskus vanha ja ajatuksiltaan haiseva natsi, vanhoine koinsyömine uskomuksineen, joita yrittää peitellä vakuuttelemalla mielenmuutoksesta viimeisten seitsemäntoista vuoden aikana.

Vapauden ihanne on symmetrisen kaunis ajatus, sen sovelluksenkin pitäisi olla samanlainen ja vanhalla, vinksahtaneella natsilla pitäisi olla samanlainen oikeus ajatustensa ilmaisemiseen kuin hohtavahampaisella, kirkassilmäisellä ja punaposkisella kettutytöllä.

Ihanteilla onkin kai sellainen ominaisuus, että ne kääntyvät ja purevat kantajaansa perseeseen, pudotetaan pelkästä kivusta tomuun ja räksyttävät sitten siellä jaloissa kuin rakkikoirat, kusaisevat pirut vielä välillä kintuille.

Itävaltalaiset ovat aina olleet liukkaita PR-ihmisiä, muistetaan kuinka he pääsivät kuin koira veräjästä Anschluss'ista ja Waldheim-skandaalista ja ovat lisäksi saaneet koko maailman uskomaan, että Mozart on itävaltalainen ja Hitler saksalainen, eikä päinvastoin, niin kuin on asioiden todellinen laita.

Vaikka eipä kai meillä ajopuulla ratsastavilla suomalaisillakaan historiastamme ole täysin puhtaita jauhoja pusseissamme.

Joka tapauksessa mielenkiintoista nähdä miten sananvapauden tässä pyörityksessä tulee käymään. Ja laitetaan tähän loppuun vielä Irvingin unohtama ajatus Voltairelta:

To succeed in the world it is not enough to be stupid, you must also be
well-mannered.

Samalla planeetalla?

Usein sanotaan, että 'eihän semmoinen ja semmoinen asia ole edes samalta planeetalta'. Se tulee hakematta mieleen katsellessa jatkuvia mellakoita ympäri maailmaa. Kuten ulkoministeri Tuomioja sanoi eilisessä lausunnossaan, protesteilla ei ole mitään tekemistä Tanskassa julkaistujen kuvien kanssa.

Saattaa olla, että jotkut mellakoihin osaaottaneet luulivat olevansa profeetta Muhammedin asialla parin ensimmäisen päivän aikana. Nämä ihmiset pysyvät todennäköisesti jo nyt pois kaduilta, ja mellakointia jatkavat ne, jotka todella ovat profeetan asialla.

Vaikka emme tiedä vieläkään, kuka levitti ne sika-kuvat Muhammedista, alkaa kuvio kuitenkin hiljalleen selkiytyä. Mellakointi on kiivainta Libanonissa, joka on ollut kiusallisen rauhallinen pitkän aikaa ja jossa Hizbollah, Jumalan puolue, on ollut odottamassa seuraavaa otollista tilaisuutta iskeä. Tanskalaiset antoivat sen kuin Allahin kutsusta.

Iran on toistanut, että IAEA:n tarkastukset eivät voi enää jatkua, ja että heidän suunniteltu ydinohjelmansa tulee jatkumaan. IAEA:han ja sen pääjohtaja, egyptiläissyntyinen Mohamed ElBaradei saivat viimevuoden Nobelin rauhanpalkinnon.

Vaikka Matti Vanhanen ei enää olekaan toistanut puheitaan kulttuurien välisestä taistelusta, ehkä hänen lausunnossaan oli enemmän totuutta kuin (me) skeptikot halusimme myöntää.

Muuten tuossa ylläolevassa kuvassa näkyvä pikkupoika esiintyy myös tällä videolla ja lähettää kai siinä terveisiä äidilleen ja isälleen, jotka ovat kai hänet kasvattaneet.

Olin ehkä liian hätäinen puhuessani Voltairesta pari päivää sitten otsikolla Sananvapaudesta ja satumaasta. Omatunto on taas kovalla koetuksella - niin kuin se tietysti on joka päivä pienemmistäkin asioista.

Valitettavasti me olemme kaikki samalta planeetalta, ja meidän on oltava jatkossakin. Ehkä on syytä alkaa vakavasti miettiä öljylle vaihtoehtoisia energioita ja vähentää muutenkin kulutusta.

Vai annetaanko yhdessä lisää ymmärtämistä?

Piirroksista, Pyhästä Äidistä ja kulttuuriministeristäkin vähän

Aloitetaan taas omalla aforismilla, jota parantamaan toivotaan kritisointia, vittuilua, muutosehdotuksia ja jopa puhdasta halveksuntaa, eikä posketonta ihailuakaan tulla ylenkatsomaan. Onhan tunnettu totuus, että ihminen ei ole oikein olemassa muuten kuin suhteessa toisiin ihmisiin. Halveksuntakin on näin määritetyn olemassaolon kannalta parempi vaihtoehto kuin täydellinen välinpitämättömyys, joka usein on kohtalona varsinkin juuri virtuaalioliolla, niin kuin blogihenkilökin on.

Siis se tämänpäiväinen aforismi:

.
Fiktion ja faktan erottaa toisistaan uskon vahvuus.

Arvoisa Lukija näkee heti, että minun ajatukseni pyörivät vieläkin tässä koko Eurooppaa häiritsevässä moraalisessa ongelmassa: sananvapauden ja uskon kohtaamisessa. Tai niin kuin pääministeri Matti Tatunpoika Vanhanen sanoi (kuulemma): 'kulttuurien välisessä yhteentörmäyksessää.

Jos joku ei vielä ole ehtinyt nähdä, mistä tässä todella on kysymys, niin tällä saitilla näkee kaikki 12 Jylland-Postenin julkaisemaa piirrosta. Arvoisa Lukija saattaa pettyä pahasti tai ainakin hämmästyä suuresti sitä, että kolmea todella loukkaavaa kuvaa, mm. sitä, jossa profeetta Muhammed kuvattiin vastoin totuutta siaksi, ei näiden joukossa näy. Ja yksinkertainen selitys on, että niitä ei koskaan ollutkaan Tanskassa. Vain siellä missä kunnon muslimeita yllytettiin toimiin kolonialistis-rasistisen Tanskanmaan tuhoamiseksi.

Ja hyvin kutsu kuuluikin. Mm. Lontoossa osoitettiin mieltä oheisen näköisillä julisteilla ainakin englantilaisen median, mm. The Guardian-lehden mukaan. Poliisi tutkii asiaa, mutta, vaikka lakia rikottiinkin, ei ole syytä pidättää hengitystä kunnes syytteet luetaan tästä rikoksesta. Ikuisuus on pitkä aika hengityksen pidättämiselle, vaikka menisi se kai hyvästä harjoittelusta tulevaisuuttaan ajatellen.

Näiden kahdentoista kuvan perusteella Arvoisa Lukija saattaa lisäksi ihmetellä, mitä koko meteli oikein on ollut.

Ja varmaan ihmettelee moni muukin. Ensimmäiseksi tulisi jonkun instanssin (mikähän se olisi) selvittää, mistä nämä kolme puuttuvaa kuvaa ilmestyivät muslimimedian kautta muslimikansalaisille, jopa yleensä luotettavan Al Jazeeran televisiolähetykseen.

Jos joku pystyy selvittämään sen, ehkä koko kalabaliikin (tarkoittaa kai koiratappelua, ja ehkä nyt on hyvä tietää, että ibn kalb tarkoittaa koiran poikaa arabiaksi, sitä karmeimmiksi eivät arabikiroukset paljoa tule, paitsi sanomalla, että asianomaisen äitikin on koira), siis koko kalabaliikin perimmäinen syy löytyisi siitä samasta lähteestä. Ja lähteellä täytyy olla paljon investoituna Lähi-idän tulevaisuuden suuntaan. Eli, siitä vaan kaikki konspiraatioteoreetikot liikkeelle, herkullisia teorioita tarvitaan lisää ja heti!

Oheinen kuva on belgialaisen näytelmäkirjailijan (tunisialaisen perheen Belgiassa syntynyt jälkeläinen) Chokri ben Chikhan tekemä ja näytelmän nimeltään Onze Lieve Vrouw van Vlaaderen esitteestä. Kuvassa nainen kantaa oikeassa kädessään astiallista verta, jos joku on siitä kiinnostunut. Tämä ben Chikha on perustellut kuvaa mm. sanomalla, että on oikein nauraa flanderilaisten uskonnolle (he ovat, hollanninkielestään huolimatta, 90 prosenttisesti katolisia). Samalla kysyttäessä hän oli sanonut, että ei ole oikein nauraa islamin uskolle, joka on tietysti aivan totta.

Tämä Onze Lieve Wrouw kääntyisi ehkä parhaiten sanoilla Pyhä Äiti suomenkielelle. Käsitykseni mukaan Pyhä Äiti on kristinuskossa samanlaisessa elevoidussa tilassa kuin profeetta Muhammed islamissa. Vai eikö tätä saa sanoa nykyisin? En tiedä.

Jos Arvoisa Lukija haluaa mennä katsomaan tätä näytelmää, lippuja saa ostettua mm. täältä. Muuten sanottakoon, että Belgian kulttuuriministeriö sponsoroi lippuja ja näin ollen ne eivät ole kalliita.

Mahtaisikohan meidän iki-ihana kulttuuriministerimme Tanja Karpela olla kiinnostunut tällaisesta kulttuurista. Hän nimittäin sanoi 18.10.2005 kulttuuritalo KIVAn vihkiäisissä Salossa tässä lastussa kontekstistaan täysin irtiotetun, mutta siitä huolimaata tässäkin viisaan, lauseen, jonka hän on toivottavasti sanonut myös ystävälleen Herra Pääministerille ennen tämän Kuwaitin matkaa:

…
Kulttuurien ja erilaisuuden suvaitseva kohtaaminen rikastuttaa koko yhteiskuntaa…

Kuten tavallista, minä olen näistä kaikista asioista täysin pyörällä päästäni. Aina kun eteen tulee moraalinen ongelma, on edessä kuukausitolkulla ankaraa miettimistä, ja lopussa ei edes seiso kiitos, vaan koko asia jää yhtä epäselväksi kuin se oli alussakin. Pannaan tähän loppuun vielä toinen omatekoinen 'aforismi', jossa ehkä vielä olisi jonkin verran viilattavaa:

.
Kirjoissa kaikella täytyy olla tarinan kannalta looginen syynsä, oikeassa elämässä asiat saavat tapahtua sattumalta, koska emme ymmärrä niiden syitä.

Että sellaista tuli mieleen tänä yönä samalla, kun tuli valvottua ja luettua lisää Solveig von Schoultzin runoja. Mutta niistä ehkä jollakin toisella kertaa.

Sananvapaudesta ja satumaasta

.
...mä olen verta ja väkivaltaa, mä haluun huutaa ja satuttaa...

(Pätkä fantastisen lauluntekijän, Maija Vilkkumaan kappaleesta Se ei olekaan niin, joka näkee ihmisen salattuun sydämeen, joka usein halutaan pitääkin salaisena.)

Me länsimaalaiset sanomme toisillemme usein, että me itse emme ymmärrä, että muslimit ja kiinalaiset eivät voi hyväksyä sananvapautta. Ketkä kiinalaiset, ketkä muslimit?

Omaa sananvapauttamme emme kuitenkaan omista vain me, jotka elämme tässä ajassa. Sen omistavat ensimmäiseksi ne jo menneet sukupolvet, jotka sen saivat aikaiseksi. Muistamme mm, Voltairen paljon muisteltua ajatusta siitä, että jopa epämielyttävien asioiden sanomista täytyy pitkin hampain kannattaa sen vuoksi, että mielipiteensä sanomienen on jonkinlainen ihmisen perusoikeus. Hän on sanonut myös näin:

.
Those who can make you believe absurdities can make you commit atrocities.

Sodat ovat absurdeja, ja toisten ihmisten tappaminen on tietysti yhtä absurdia. Uskonsodat ovat absurdeimpeja kaikista, koska jokaisessa valtauskonnossa on myös ihmisrakkauden elementtejä. Kaikille sodille löydetään sitä helpommin perustelut, mitä vähemmän vapautta varsinkin julkisella sanalla on.

Kuva: Salman Rushdie, kirjailija

Me nyt elävät saamme nauttia menneiden sukupolvien saavutuksista. Jos voi ajatella, että millään aikakaudella yleensä on velvollisuuksia, niin tämän nimenomaisen asian osalta voi olla hyvä sanoa, että meidän velvollisuutemme on tämän ja monien muiden oikeuksien suhteen niiden säilytys ja kehittäminen tulevia sukupolvia varten, jotka omistavat näitä perusoikeuksia, vaikka eivät niistä vielä mitään tiedä.

Sananvapaudesta ei ole itsestään selvyys edes meillä länsimaissa. Amerikassa ja Euroopassa sananvapautta katsotaan erilaisin silmin. Euroopan sisällä on eroavuuksia. Suomen lehdistöllä on käsite itsesensuuri hyvässä muistissa. Se iskettiin myllykirjeillä päätoimittajien kurkuista alas, eikä se ole sieltä vieläkään tullut takaisin. Ranskassa poliitikot saavat olla paljon suuremmassa rauhassa lehdistön uteliaisuudelta kuin esimerkiksi Englannissa. Muitakin eroja tietenkin on.

Joku Anonyymi on sanonut (kopioitu Vihreän Rouvan saitilta, mikä on ihan sopivaa, anonyymihän on kirjallisuudessa ehkä useimmiten nainen, ehkäpä tässä tapauksessa Rouva itse):

.
Illuusion menettämiseen yhdistyy aina jonkin totuuden saavuttaminen. Mutta se, joka valittaa menetystään, on oleva häviäjä.

Sananvapaudesta on kai hyvä muistaa, että se on tärkeää vain niissä tapauksissa, joissa jollakin on salattavaa, jotakin sellaista, minkä paljastuminen on sille nimenomaiselle henkilölle jotenkin vastenmielistä. Uutiset ovat usein sellaisia asioita, joista joku vetää herneitä nenäänsä. Uutisten ja julkisen kirjoittelun osalta voi kuitenkin sanoa, että vain sellainen asia on kiinnostava, josta niitä herneitä nenään vedetään.

Kaikki muu henkilöitä tai instituutioita koskeva kirjoittelu on pelkkää mainostamista.

Lehtien hömppäsivut ja ns. juorulehdet elävät tällaisella uutisainestolla. Ne ovat satumaan uutisia, jotka eivät tietysti voi ketään satuttaa, ainoa herne, joka siellä satuttaa on prinsessojen patjan alla.

Ihmisoikeuksien, edes sananvapauden, opettaminen muille kulttuureille ei tietysti ole meidän asiamme. Se on islamin osalta heidän oman lehdistönsä, koululaitoksensa ja kaikkien islamin rauhaarakastavien ihmisten asia.