Eksotiikkaa, erotiikkaa ja muuta huvitusta

Kuvat ©Hanhensulka 2010

Eksotiikka häviää tiedon lisääntyessä.

Jokainen joskus matkaillut on varmasti joutunut sellaisen kiusallisen totuuden eteen.

Jotkut ovat lopettaneet matkustamisen kokonaan. Jos kaikki paikat ovat yhtä eksoottisia, niin mikään ei ole eksoottinen, eikä ole syytä matkustaa saadakseen eksoottisia kokemuksia muistettavakseen. Niitä voi vaikka kuvitella, tai lukea Rudyard Kiplingin kirjoista.

Sitä odottaa omalta Shangri Laltaan kovin paljon.

Shangri Lan satama on vähän kuin avioliitonkin satama. Ennen sen löytämistä sitä ajattelee kuin kuuta ennen ihmisen ensimmäisiä askelia siellä: Onko se juustoa, onko se reikäinen, onko se asuttu, onko sen valo hopealangasta punottua siltaa metsälammen pinnalla lämpimänä kesäyönä, miten aukaista yksinkertainen koukkulukko sitä katsomatta, onko sillä väliä, että kuu ei ole koskaan lukenut Anna Kareninaa eikä juuri mitään muutakaan?

Tällaisia sitä helposti ajattelee Shangri Lastaan, eikä vain ajattele, vaan odottaan juuri niin olevan kuin ajattelee: ei sinne päin tai lähestulkoon, vaan juuri niin kuin sen on mielessään monet kerrat kuvitellut.

Muistan hyvin pettymyksen, kun joskus viisikymmentäluvulla yht'äkkiä ilman sen kummempaa valistusta amerikkalaiset paljastivat, että kuu on rutikuiva paikka – vähän kuin Turku, vaikka eivät amerikkalaiset ehkä juuri siinä yhteydessä Turkua maininneet.

Mutta varmasti tarkoittivat sanoa:

'Kuu on rutikuiva kuin Turku!'

Tai toisella kotimaisella:

'Moon is ruti-dry as Turku!'

Jotenkin tuossa ei olekaan englanninkielellä samanlaista terävän selvyyden oloa kuin suomeksi. Vaikka, jos sitä vähän parantelisi, siitä voisi tulla parempi:

'Moon is dry-ass Turku!'

No ei se paljoa parantunut, mutta kyllä se Turun kuvaukseksi hyvin kelpaa, vaikka Kuun kuvauksena se koetaan ehkä kuulaisten keskuudessa suurena loukkauksena, mutta onko sillä niin suurta väliä, mitä kuulaiset ajattelevat kunniansa loukkauksista. Mit...? Aivan niin, olen Arvoisan Lukijan kanssa täsmälleen samaa mieltä, vaikka en mielelläni käytäkään tuollaista kieltä.

Mutta, vaikka Turku varmasti kaivelee Lukijan mieltä jatkuvan kiihottavasti, niin ei nyt pitänyt Turusta puhua – ainakaan Shangri Lana.

Sen sijaan voin vakuuttaa, että Nepali on aina ollut mielessä Shangri Lana.

Sitä on ajatellut, tietoisesti mielessään mainitsematta Kathmandua, että täällä on kaupunki, joka on kuin Shangri La. Täällä on runollisen kauniita järviä. Täällä on vuolaana virtaavia mahtavia jokia, joiden varsilla sivistystä syntyi. Täällä on kullattuja torneja. Täällä on maa, johon voisi itse (se itse, joka on mielessä jotenkin Michael Cainen oloinen, sympaattinen unelmoija), siis itse tulla, astua esille ja huudettaisiin heti kuninkaaksi.

Hups, tuliko tämä kaikki puhuttua julkisuudessa. Sanoinko vahingossa tällaisia kuvitelmia ääneen, vaikka oli tarkoitus vain itsekseen taas ajatella.

Mutta näin ei edes täällä Nepalissa ole. Todellisuus on jotenkin todellisempaa kuin kuvitelmat.

Ja todellisuudesta puhuakseni: Voi olla, että jos Suomi olisi kuin Englanti, niin minäkin olisin täällä kolonialistina, vaikka tunnen itseni mieluummin liberaaliksi humanistiksi.

Täällä on yksi englantilainen, johon hyvin sopii sana 'slob' (niin kuin kovin moneen muuhunkin englantilaiseen, ja vielä useampaa ranskalaiseen, mutta olkoot ne nyt rauhassa saippuoittaan). Lisäksi hän on seksisti ja rasisti ja kolonialismin apologisti, sanalla sanoen: tyypillinenenglantilainen.

Yritän välttää hänen kanssaan syömistä. On vaikea syödä kohteliaasti sellaisen henkilön kanssa, joka kertoo (kuulovaikeuksien vuoksi, joka ei tietysti ole hänen syytään) kovaäänisesti kolonialistisia, rasistisia ja seksistisiä latteuksia, sylkien samalla suuhunsa juuri ahtamaansa ruokaa pitkin omaa lautastaan ja hyvin tärkättyä pöytäliinaa aina minun lautaselleni saakka.

Jotenkin kauhulla tulee sellainen ajatus päähän samalla kun yritän varjella lautastani ainakin suuremmilta lihanpalasilta, olenhan sentään kunniallinen vegetariaani, siis sellainen ajatus, että jos olisin englantilainen niin olisin juuri tämän henkilön tapainen rasistinen, seksistinen ja kolonialistinen anakronismi ja 'slob', jolla on lisäksi täysin yhteensopimattomat värit ja rumasti roikkuvat housut ynnä hoitamattomat kengät, joihin on tungettuna harmahtavat, ent. valkoiset, tennissukat. Aivan, aivan: Lenita pyörtyisi pelkästä ajatuksestakin, mikä ei sinällään olisi täysin huono asia.

Enkä siis olisikaan täällä kohteliaanvaatimattomana, liberalistis-humanistisena kansainvälisenä (pikku)virkamiehenä, joka katsoo kiinnostuneen oloisena suoraan silmiin ja hymyilee ystävällisen vaatimattomasti jokaiselle kohtaamalleen henkilölle paitsi miehille, ja on palvelemassa Shangri Lataan kuin yhteistä hyvää, eikä suinkaan huudattamassa itseään kuninkaaksi. Vaikka – Arvoisa Lukija ei tätä ehkä vielä tiedä – vaikka siis täällä olisikin sattumalla juuri nyt kuninkaan virka vapaana.

En kuitenkaan tullut tänne siksi, vaan parantuakseni työnhimostani, rahanhimostani ja Nepalin lumostani.

Nimittäin asiahan on niin, että tieto vähentää uskomuksia.

Tämän sanominen näin ääneen tuntuu kovin lapselliselta, kun ajattelee sitäkin, että monet tiedemieheksi itseään kutsuvat uskovat joko avoimesti tai salaa – ajatellen varmuuden vuoksi ja matemaattisesti iäisyysasemaansa, Blaise Pascalin tavoin – kaiken maailman jumaliin. Meidänkin luterilaisia tiedemiehiä voisi mainita, jotka uskovat kristinuskon kolmeen jumalaan, joista kuviensa mukaan yksi näyttää jotenkin Karl Marxilta, toinen jotenkin palestiinalaiselta Intifada-taistelijalta, ja kolmas ajoittain Chevy Chaselta elokuvassa Näkymättömän Miehen Muistelmat.

Mutta kolme on kovin vähän jumalista puhuttaessa.

Nimittäin täällä Shangri Lassa jumalia on jokaisessa kadunkulmassa, on kotijumalia ja vierasjumalia, on naisjumalia ja miesjumalia, on kaupunkijumalia, käärmejumalia ja sadonkorjuujumalia (eikös tuo Karl Marxin näköinen ollut sadonkorjuujumalia joskus nuoruudessaan ennen aikaa nelisen- tai viitisentuhatta vuotta sitten luodessaan koko maailman kuudessa päivässä ennen kuin lepäsi seitsemäntenä ja ihaili kättensä töitä).

Itse asiassa täällä Shangri Lassa on jumala jokaiseen lähtöön, tuloon, tekoon ja ajatukseen, jonka voi kuvitella, eivätkä nämä ihmiset, joita muhamettilaiset ja kristityt kutsuvat ilkeyttään pakanoiksi, ole kovin nokonuukia siitä millekä jumalalleen milloinkin uhrejaan kantavat: pääasia on värikkyys ja rytmikäs meteli.

Lisäksi Shangri Lan jumalat ovat sikäli ajan hengessä kiinni, vaikka ovatkin jo kovin vanhoja – vanhempia kuin Karl Marx – että opettavat ihmisille uusia seksiasentoja temppeleidensä kattojen tukirakenteissa, mitä ei voi pitää mitenkään vähäpätöisenä asiana ajatellen vaikkapa lähetystyöntekijöitä ja näiden vaimoja ja heidän tunnetusti vaatimatonta yhteistä asentovalikoimaansa. Saattaa olla, että ensimmäiset kristityt intialais-nepalilaiset ja muut arjalaisrotuiset olivat vähintään hämmentyneitä saadessaan avio-oppia tänne ensimmäisenä tulleilta lähetyssaarnaajilta.

Nämä paikalliset oppaat esittelevät iloisen ylpeinä pienoisveistoksia iloisesti parittelevista uskovaisista ja väittävät, että ne, kuten Kama Sutra, olivat nimenomaan opetusintoa yhteiskunnassa, jossa vanhemmat olivat niin häveliäitä, että eivät kehdanneet puhua mukuloilleen kukista ja mehiläisistä.

Minä en usko Kama Sutran tai kattorakenteiden seksikuvaelmien opetustarkoitukseen.

Uskon sen sijaan, että ne on tehty samasta syystä kuin ns. taiteelliset naistenkuvat Rubensin rehevissä maalauksissa ja Playboyn keskiaukiokuvituksissa ja internetin videomateriaalissa: halvaksi erotiikaksi, Willendorfin Venus-patsaiden jälkeläisiksi.

Tosin en ole aivan varma olivatko Rubensin maalaukset halpoja edes omassa ajassaan – olihan hän aikansa rikkain taiteilija ennen kuin venytti likviditeettinsä liian ohueksi kerrokseksi elämänsä pinnalle ja menetti omaisuutensa senaikaisille liikemiehille – taiteentukijoille, jotka halusivat seinälleen rehevää pornografiaa ja mahdollisimman halvalla.

Sillä tavalla matkustaminen avartaa tietoja ja hämärtää eksotiikan olemattomaksi, eikä Shangri Lakaan aina selviä pienittä kolhuitta.

Noissa oheisissa kuvissa yhden patanilaisen temppelin tukirakenteista ei siis olekaan eksoottista Kama Sutran opetuskuvitusta vaan eroottista mieliku-vitusta.

Maailmaperintöä ja suomalaisia presidenttejä

Tänään taas Kathmandun Durbar -aukiolla. Sen niminen on ainakin kaikissa kolmessa Kathmandu-laakson kaupungissa: Kathmandussa, Patanissa ja Bhaktapurissa.

Vanha nimi on Hanuman-dhoka. Täynnä temppeleitä ja museo, joka kuvaa Nepalin kolmen viimeisen jumalana palvotun kunkun elämää: Tribhuvan'in, Mahendra'n ja tämän pojan, Birendra'n (joka ammuttiin) . Kaikki samaa sukua ja 'jatkonimeltään' Bir Bikram Shah.

Tämäkin Durbar-aukio, niin kuin ne kaksi muutakin (tuossa alla olevassa videossa näkyvä isoin aukio on Bhaktapurin Dunbar), on Maailmanperintö ja näinollen YK:n armollisessa suojeluksessa, mitä se suojelu käytännössä merkinneekään. Ainakaan se ei edellytä YK-joukkoja siivoamaan haisevia roskia, jotka peittävät aluetta vähän kuin olisivat tarkoituksellista päällystetyötä.

Sitä museota kierrellessä sattui silmään tutunnäköinen kunniamerkki. Ja selevällä suomen kielellä siinä vieressä oli kunniakirja, jossa sanottiin, että plänikkä oli Koiviston antama kunkkuveljelleen. Ja itse merkissä Birendra-kunkulle luki, että 'Isänmaan hyväksi'.

Varmaan isänmaansa hyväksi Koivisto oli valkoisenruusun ketjuineen Birendralle lyönyt kaulaan ja tainnut antaa 'pystykorvan' samalla laakilla, sennäköinen ase siellä yhdessä lasikaapissa näytti olleen. Kuparilaatasta en saanut huonon valon ja erikoisennäköisten kirjainten vuoksi mitään selvää.

Tämä kunkkukin oli kova ampuja niin kuin Koivistokin, saaleilla vain oli eri määrät jalkoja.

Kunkku oli näköjään ammuskellut tiikereitäkin, niitähän oli Nepalissa vielä hänen aikaansa muutama sata. Eli hänellä on näin ollen yhtymäkohtia ainakin kahden Suomen presidentin kanssa: Mannerheim oli myös tapana ammuskella tiikereitä eläkepäivillään Suomessa silloin 20-luvulla. Tai siis Marskin ammuskelu tapahtui kyllä Intiassa eikä Suomessa - tietääkseni, mutta se on vain pieni yksityiskohta, josta ei nyt sen enempää.

Päivä Bhaktapurissa

Video ©Hanhensulka 2010. Musiikki Aisha Duo, Despertar (Silent Songs, 1969).

Kävelin päivän (14.8.2010) Kathmandun naapurikaupungissa Bhaktapurissa ja näppäilin useimmiten tähtäilemättä lonkalta kuvia silmiin sattuvista ihmisistä tai muista ihmeistä. Kuvat eivät ehkä ole valokuvauksen historian parhaita laadultaan, mutta itselle tietysti korvaamattoman arvokkaita.

Bhaktapur on yksi kolmesta vanhasta kaupungista Kathmandun laaksossa, muut kaksi ovat Kathmandu ja Patan. Aikoinaan kaikkia kaupunkeja hallitsi Malla-sukuinen hallitsija (ennen 240 vuotta hallinneita ja muutama vuosi sitten kumoonkaadettuja Shah-suvun kunkkuja). Sekä Mallat että Shahit olivat joko veljeksiä tai muuten läheisiä sukulaisia ja paikallisten kapinallisten puutteessa tappoivat toisiaan aikansa kuluksi.

Yksi näistä Malla-kuninkaista näkyy hetken näissä kuvissa istumassa Bhaktapurin päätorilla pylvään päässä, ne vanhat hallitsijat tuppasivat korottamaan itsensä jumaliksi, muuten eivät ehkä olisi pystyneetkään varastamaan yksinkertaisen kansa, minunkaltaiseni siis, vapautta ja omaisuutta. Vieläkin on tietysti samat menot yhteiskunnassa, vaikka nykyiset ryöstäjät eivät olekaan nimeltään kuninkaita.

Projektista on yli puolet takanapäin, kotiin Melbourneen lähdetään 6 lokakuuta Bangkokin kautta niin kuin tullessakin.

Lento-onnettomuus Everestin juurella

Kuva Himalaya Times: Lukla, yksi Nepalin turismin tärkeimmistä kentistä. Tunnetaan myös nimellä Tenzing-Hillary Airport. Kentän kautta kuljetetaan kaikki Everestiä ihailemaan menevät turistit, jotka jatkavat sieltä joko samoillen tai helikoptereilla.

Tämän aamun lento-onnettomuudesta Kathmandun lähettyvillä on vähän lisätekstiä ja Nepal TV:n tekemä videoDaidaloksen lennossa. Kuvassa näyttäisi olevan juuri Dornier, joka tapauksessa se on Luklan kiitotien lentoonlähtöpaikalla. Kiitotielle laskeudutaan vain tuolta toisesta päästä eli ylämäkeen ja lentoolähdöt suoritetaan alamäkeen.

Dance macabre ja hipaisevat olkapäät

Video Hanhensulka: jollakin Olympuksen pikkukameralla filmattu Changu Narayanin Käärmejumalan juhlissa Kathmandun lähettyvillä 14.8.2010.

Aivan liian monta vuotta sitten istuin lasi erinomaista viskiä hentoluisissa kourissani Madagaskarilla, Fianarantsoan kaupungissa, joka taitaa olla omasta mielestään saarimaan kultturelli keskus, vaikka onkin melko kaukana pääkaupungista, Antananarivosta. Vähä kuin Jyväskylä siellä Suomessa siis, tai ehkä Turku? Fianarantsoan nimikin kuuluu malagasista suomeksi käännettynä jotenkin, että 'erinomainen koulutus'.

Olin tullut kutsuttuna näihin juhliin, ja olin aivan sopimattomasti pukeutunut. Häpesin asuani salaa vilpoisasti paitahiasillani, vaikka olinkin kietaissut soman solmion kaulaani ja vetäissyt jopa sukat jalkoihini.

Muut juhlijat olivat hännystakeissa ja pitkissä hameissa. Molemmat olivat nähneet parhaat vuotensa jo ehkä ennen omaa syntymääni, pukujen kantajatkaan eivät enää olleet kovin nuoria. Joka tapauksessa kaikki olivat koristeita kaupungin kermakakusta: useat ranskalaisten kolonialistien kouluttamia ranskalaisissa yliopistoissa tai eliitin omassa hallintokorkeakoulussa, virkamiehiä ja toimihenkilöitä, teknokraatteja ja kansankynttilöitä, jotkut professoreja maakunnan uusimmasta ylpeydenaiheesta, Fianarantsoan yliopistosta.

Hännyksiin ja lattiaa laahaaviin hameisiin pukeutuneet juhlijat olivat, ainakin pääosin, malagaseja, tulleet saarelle joskus tuhatkunta vuotta aikaisemmin Borneolta tai jostakin sieltä päin, puhuivat keskenäänkin voimakkaan murteellista ranskaa ja tanssivat nyt juuri jotakin vanhaa ranskalaiskolonialista seuratanssia, joka oli jotenkin hämärästi tuttu Tyrvään yhteislyseon vanhojen tassien kerhosta, johon jostakin raivoisanmustasukkaisen rakastuneen päähänpistosta olin joskus ilmoittautunut finninaamoineni. (Siitä muistuukin mieleen Proust ja hänen hedelmättömän toivoton rakkautensa Albertineen, mutta menköön saman tien pois mielestä, että tämä tarina pääsisi itse asiaan, eikä Proustilla tietenkään ollut naamassaan mitään niin rahvaanomaisen maatiaista kuin finnit ovat.)

Tanssijat kulkivat ympyrää lattialla, joka näytti liidutulta, ja pyörähtivät vakavina yhteen suuntaan ja kohta taas toiseen yhtä vakavina, kumarsivat ja niiasivat, niiasivat ja kumarsivat niin että hännystakin helmat ja avoimia kaula-aukkoja ympyröivät röyhelöt heilahtivat tarkoituksellisen merkittävästi. Evätkä pelkästään vakavina, vaan toden tosissaan, selittämättömän sentamentaalisen ja kunnioittavan nostalgiansa kynsissä.

Oli kuin tanssin tarkasti satoja vuosia sitten säännösteltyjä vakavia askelia olisi laahustettu Versailles'n saleissa, tanssijoiden iho olisi aasialais-afrikkalaisen ruskeanharmaan värinsä sijasta ollut kymmeniä esi-isäsukupolvia valkoisempi ja aika olisi ollut sata tai pari sataa vuotta aikaisempi. Niin kuin ehkä olikin.

Katselin tätä hännystelyä ja helmoja likaavaa askellusta sivusta, lasiseinän takaa, johon pianolla kolkuteltu musiikki ei kuulunut kuin muutamana irrallisena sävelen puolikkaana silloin tällöin. Ja yritin muistella mitä Camus oli joskus sanonut.

Ja muistinkin, muutenhan tätä juttua ei olisi voinut edes kirjoittaa. Hän nimittäin sanoi jotenkin, että todella absurdia on katsella lasiseinän takana kiivaan äänettömästi puhelimeen puhuvaa miestä. 'Ja miettiä', totesi siis Camus, 'miksi tämä on hengissä'.

Tanssijat eivät paljoa puhelleet lasiseinän takana, mutta Camus'n ajatus tunki väkisin mieleen herkullisten viskipaukkujen välillä. Tuhat vuotta pienellä ryhmällä ja vieraalla mantereella, ja silti elossa ja paikallisesti katsottuna, ja jos armeliaasti unohti ranskalaiset, jopa herrakansana, joka voi katsella alaspäin jossakin muualla laahustavia oikeita afrikkalaisia.

Madagaskarissa ei silloin juurikaan satanut, vaikka vuodenaika oli suunnilleen sama kuin täällä Nepalissa on juuri nyt. Kellon aika oli tietysti kovasti toinen, onhan täällä Nepalissa kellot vasta varttia vaille silloin kun muualla ovat puntit tasan.

Nepalissa sen sijaan on monsuunikausi parhaimmillaan. Parhaimmillaan siinä mielessä, että aika on oikea; olenhan nyt juuri täällä ja aina halunnut kahta asiaa: kokea aasialaisia monsuunisateita ja käydä Nepalissa. Olen tosin halunnut aina monia muitakin asioita, mutta niistä joskus toisella kertaa.

Sen voin jo nyt varmuudella sanoa, että aikaisemmmissa elämissä koettu länsiafrikkalainen 'monsuuni' Dahomayssa, Biafrassa ja Liberiassa ei eroa nepalilaisesta juuri millään merkittävällä tavalla: molemmat kohisevat maahan saakka tasaisena seinänä, kummatkin kastelevat kesäpaidan ja kesäisen tummansinisten housujen alla herkkänä karheutta pelkäävän ihon viimeistä ihohuokosta ja -karvaa myöten niin, että sitä tuntee todella olevansa märkä munaskuita myöten niin kuin kai suomeksi vieläkin sanotaan. Aivan kuin räystästynnyriin pudonnut kollikissa. Tai vastasyntynyt ja nurmikolle yllätyksekseen pötkähtänyt sonnivasikka.

Mutta siihen lasikaapissa kiivastelevaan absurdiin puhelimenkäyttäjään palatakseni, ymmärrän nykyisin ja jopa silloin Fianarantsoan baarissa melko hyvin mitä Camus tarkoitti. Vaikka tuon sanominen saattaa kyllä olla yltiöpäistä liiottelua.

Mutta kuunneltuani nyt jo kohta neljä viikkoa hotellin ala-aulan koreilla sohvilla istuen nepaliksi, hinduksi, punjabiksi, gusaratiksi, bengaliksi, urduksi ja newariksi käytyjä arjalais- indo-eurooppalaisia keskusteluja (höystettynä muutamalla lauseella näiden sukulaiskieliä, englantia, saksaa ja italiaa, joista sentään ymmärtää sieltä täältä sananpoikasen, ja tietysti tiibettiä, kiinaa ja japania), samalla kun olen yrittänyt lukea kolmatta kertaa Italo Calvinon kirjaa nimeltä Six Memos for the New Millenium (Vintage International, 1988), ihmettelen joskus vegetaarille sopimattoman toivorikkaan odottavana, miksi itsekukin keskustelijoista on vielä hengissä ja ehkä ymmärrän Camus'n tarkoitusta paremmin, mutta kovin varma en kyllä ole.

Hotelliaulan sananvaihto kuulostaa useimmiten siltä kuin keskustelijat olisivat tuossa tuokiossa käymässä toistensa kurkkuun kiinni, ottamassa kai jokaisella hotellini seinällä roikkuvia kukreja, kurkha-veitsiä, kiivaasti heiluviin käsiinsä ja sahaamassa pelkkää hyväntahtoista meluisuuttaan vastapuolen keskustelijalta kurkun poikki.

Vakuutan tässä kiireesti Arvoisalle Lukijalle, että näin ei kuitenkaan ole käynyt, edes omasta toimestani, ja sain sen Calvinon kirjankin lopulta luettua loppuun ja siirryin tutkimaan James Woodin esseekokoelmaa vastuuttomasta minästä, nauramisesta ja romaaninkirjoittamistaidosta, The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel (Farrar, Straus and Giroux, 2004).

Arvoisa Lukija jo tietäneekin, että James Wood on itseasiassa Englannin Putte Wilhelmsson; vähän kiltimpi vain, vähän sosiaalisempi ja omaa pienemmän egon ja suuremman lukijakunnan, asuuhan hän nykyisin Amerikassa.

Madagaskarista ja Nepalista puhuminen samaan hengenvetoon on tässä tarkoituksellista. Osaksi tietysti siksi, että voin salaista syyllisyyttä ja likaisentuntuista ylpeilyä osoittaen mainita käyneeni molemmissa maissa.

Mutta iltaisin istun useimmiten illallisen ja voimakkaan kahvin aiheuttaman hyvänolon kalvaessa sisuksia hotelli Everestin ala-aulassa ja kuuntelen pianonsoittoa ja räyhääviä keskustelijoita. Pianon päällä on nuhruinen lappu, jossa lukee jotenkin, että: 'This is a Paino Keyboard. It must be played. Please do not touch'.

Pianoa soittaa tummaan pukuun, valkoiseen, hieman nuhruiseen paitaan, mustiin kenkiin ja valkoisenharmaisiin sukkiin pukeutunut nepalilainen 'painonsoittaja'. Tullessaan soittotuolinsa taakse hän kumartaa olemukseensa sopivan ylpeästi ja lintumaisen kevyesti, kääntäen päätään sekä oikealle että vasemmalle, jossa istun nojatuolissani lähes joka ilta juuri tähän aikaan. Hän nyökkää tunnistavasti, istuu tuoliinsa ja ottaa pienen muistikirjan esille ja asettelee sen huolellisesti pianonsa nuottitelineeseen.

Kirjassa on muutaman tahdin mittaisia pätkiä musiikkia, jota hän soittaa joka ilta, pysähtyy joskus kesken tahdin ja tekee pienen korjauksin nuotteihinsa. Tutuntuntuisia kappaleita, elokuvamusiikkia useiden vuosikymmenien takaa. Täsmälleen samassa järjestyksessä.

Ohutta musiikkia linnunluun ohuilla sormilla ja omalla 'aksentilla' esitettynä.

Uskallan juuri ja juuri kuunnella sitä samalla kun luen kirjaani, olenhan sopivan ohut itsekin. Jos olisin kilon tai pari paksumpi, olisin sopimattoman paksu kuuntelemaan sellaista ohutta ohuesti ohuilla sormiluilla soiteltua musiikkia. Ehkä juuri tästä syystä Punjabista ja muualtakin Intiasta tulleet paksuhkot hotellivieraat eivät edes huomaa tupakansavuisessa ilmassa risteileviä ohuita musiikinvärähtelyjä.

Jotenkin madagaskarilaisia tanssijoita ja näitä nepalilaisia ajatellessani ovat mieleen tulleet myös Tšehov ja Dostojevski.

Ensinnäkin Fjodor Karamazovin Veljeksistä, jossa hän vihaa naapuriaan; ei siksi, että naapuri olisi tehnyt Fjodorille pahaa, vaan siksi, että pahantekijä oli ollut Fjodor itse. Hän sanoo asiasta jotenkin, että: 'kerran tein hänelle todella häpeällisen ja likaisen tempun, ja heti kun olin sen tehnyt vihasin häntä temppuni takia'.

Vaikka Fjodor Pavlovits ei ollutkaan siirtomaaherra, niin siirtomaaherruuteen yleisesti kuuluva siirtomaa-alamaisten vihaaminen saattaisi olla jopa näin pienestä inhimillisestä tekijästä riippuvainen.

Tšehovilla on novelli jonka nimi taitaa olla Virkamiehen kuolema (suom. Juhani Konkka).

Novellissa päähenkilö, vähemmän kaunis ulosottomies Ivan Dmitritš Tšervjakov, yskäisee teatterissa täysin vahingossa räkää ylemmän virkamiehen, oikean kenraalin, takille. Asia vaivaa häntä ajan kuluessa enemmän ja enemmän kunnes hän kuolla kupsahtaa pelkästä häpeästä.

Dostojevskilla on tarina vähän samasta asiasta Kellariloukossa (joka on taidettu kääntää uudestaan nimellä Kirjoituksia kellarista).

Tarinassa kertoja joutuu vastakkain voimakkaan upseerin kanssa, joka nostaa kertojan kevyesti tieltään sivuun, ja jatkaa matkaansa sen enempää asiaa ajattelematta. Sen sijaan kertojan mieltä tapaus kaivertaa aina enemmän ja enemmän. Hän päättää lopulta kostaa häpeällisen kohtalonsa kävelemällä upseeria päin Nevski Prospectilla antamatta tälle tietä. Hän yrittää aikansa ja lopulta ajattelee: 'Miksi se olen aina minä, joka väistää? Miksi aina täsmälleen minä, eikä milloinkaan hän?' Kertoja jatkaa jääräpäisesti kostotoimiaan ja eräänä päivänä upseeri ohittaakin kertojan hipaisemalla vain tämän olkapäätä ja kertoja on ekstaasissa, koska uskoo lopulta kostaneensa häpäisijälleen.

Näistä tarinoista tulee jotenkin mieleen sekä Madagaskarin hännystakkinen ja laahustavahameinen vaatimattomuuttaan ylpeä malagasiväestö että Nepalin ainaitsenäiset nepalit, jotka ovat kovasti ylpeyttään ylpeähköä kansaa.

Omassa mielessäni madagaskarilaiset olisivat jotenkin tšehovilaisia käytökseltään ja nepalilaiset (ja intialaiset myös) jotenkin dostojevskilaisia tässä nimenomaisessa katsantokannassa.

Madagaskarilaiset kuolisivat häpeästä, jos sattuisivat räkäisemään ranskalaisherrojensa takinselkiin.

Nepalilaiset (ja intialaiset) puolestaan kostaisivat tuossa hotellin edessä kulkevalla Babar Mahal'illa (joka muistuttaa kovasti monikilometrista bussipysäkkiä sekä ajotiellä että jalkakäytävällä) olemalla väistämättä vastaansa tulevia herrakansojen edustajia, kuten suomalaisia valkonaamoja, kunnes ohikulkijoiden olkapäät hipaisisivat toisiaan. Täällä Intian alueella olkapäävoittaja lankeaisi ekstaasiin, yhtyisi jumalaansa ja Krishnan tapaan rakastaisi tyydytettynä taas hetken kaikkia ja kaikkea (kunnes tarvittaisiin uutta kostoa jostakin yhtä suuresta rikoksesta).

Kummatkin kansat tulisivat tyydytettyä: toisen kunnia korjaantuisi kuolemalla häpeästä, toisen olkapään hipaisulla. Jossakin tässä tarinassa kai piilee jokin opetuskin, mutta en ole aivan varma.

Leijat Kathmandun yllä

Kuva Wikipedia: Ardea purpurea, ruskohaikara

Parikymmentä metriä Kathmandun kattojen yläpuonlella ei nieleskele yhtä paljon pahanmakuisia pakokaasuja kuin alapuolella Babar Mahal'in tasolla, jossa miljoona autoa, miljoona moottoripyörää ja satatuhatta pyöräilijää taistelee oikeudestaan ajaa viattoman jalankulkijan yli, jos vain tilaisuus tällaista hellämielistä vegetaaria puistattavaan verityöhön tulisi. Jalankulkijat ovat kuitenkin liukkaita liikkujia, ovat sitten miehisen tahraisissa paidoissa ja roikkuvissa housuissa, tai naisellisen suloisissa sareissa, joita monet kathmandulaiset naiset pitävät viehättävillä kurveillaan. Jotkut jopa ajavat skoottereitaan sarin helmat liehuen monsuunisateiden edellään työntämissä leudoissa tuulissa.

Patan'in kattojen yllä leijuu pakokaasujen lisäksi suurehko haukka. Ei ole kiikaria eikä lintukirjaa, joten haukan tunnistaminen ei onnistu vaikka silmät selällään ja Korkha-oluen kirkastamina sitä ihailenkin. Miljoona pulua lehahtaa Everest-hotellin katonkulmalta siivilleen ja yrittää onneaan haukansilmien edessä, ja onnistuvatkin penteleet. Niiden kuhertelua katsellessa tulee jotenkin verenhimoinen olo vegetaarillekin, ja pulun pakoonpääsy jättää mieleen jotenkin syyllisenmakuisen pettymyksen.

Vähän tuolla oikeaalla Buddhanagarin slummikylän keskellä nousee taivaalle ryhmä leijoja kuin hentoja höylänlastuja. Nousevat ja laskevat, syöksyvät ja nousevat äkkiä ylös, kääntyvät toistensa ympärillä ja pyörivät samat kierrokset äkäisesti toiseen suuntaan. Yksi kääntyy oikealle laajassa kaaressa, kääntyy vasemmalle ja nousee lisää, taas oikealle ja vasemmalle ja on kohta kaksinverroin muita leijoja ylempänä ja jää siihen jököttämään kuin sulhanen kaasojen keskelle.

Sattumalla juuri täältä katolta katsottuna Budhanagarin takana kauempana, Bagmati-joen toisella puolella Kathmandun tiehästi rakennetun asutuksen keskellä Chakupat'in ja Kupandolïn välissä vihreässä puistossa, korkeiden, vehreiden puiden keskellä on palatsi, jota kai kuningasperhe ei enää tarvitse, koska on pahaksi onnekseen syöksettu vallasta ja toistensa kanssa riitelevät poliitikot eivät ole vielä päässeet kädenväännössään niin pitkälle, että tietäisivät kuka on seuraava 'kunkku' tai miksi sitten itseään kutsuukin.

Jos katolta katsoisi enemmän oikealle, luoteen suuntaa, niin näkyisi harmaa kiemurteleva pilvi, joka nousee Thamelin kapeilta kaduilta ja vanhaa keskustaa ympäröiviltä leveiltä ajoteiltä, joilla pienikokoiset paikallisbussit sysäävät mustanpuhuvaa ja kuolettavaa Diesel-kaasuaan meidän kathmadulaisten nieleskeltäviksi. Jotain tarttis tehrä, mutta poliitikoista ei tällaisen saasteastian kesyttämiseen ole, hehän eivät tee mitään poliittisesti vaarallisia päätöksiä missään muuallakaan, eivät edes Suomessa, niin miksi sitten täällä Himalajan jääläjien alla, missä monsuunisateet eivät ole puhdistaneet ilmaa yksinkertaisesti siksi, että ne ovat tänä vuonna ajaneet Nepalin ohi sekä oikealta että vasemmalta ja myös takaa niin kuin uutiset terroristeja paapovan Pakistanin kohtalosta ovat kertoneet täällä Kathmandussakin.

Arvoisa Lukija on tietysti maailman ekologiasta niin kiinnostunut että tietää eilen olleen maailman tiikereiden päivän. Nepalintiikeri on sikäli ollut moniin muihin, kuten siperiantiikeriin, verrattuna onnellisemmassa asemassa, että sen lukumäärä on lisääntynyt viime vuosina tiukkojen metsästysmääräysten vuoksi. Nimittäin Chitwan kansallispuistossa on viimeisten kahden vuoden aikana löytynyt uhkarohkeiden tiikerinlaskijoiden toimesta 34 uutta, aikuista tiikeriä ja siellä niitä on nyt yhteensä 125. Koko maasta löytyy 155 aikuista tiikeriä niin kuin Kathmandu Post kertoo tämänaamuisilla sivuillaan. Tosin kovin suurta hurraata ei tiikerien vuoksi vielä tarvitse päästellä: vuonna 2000 nepalilaisia tiikereitä oli löytynyt vielä yhteensä 370. Koko maailmassa on nyt vain 3,500 tiikeriä, kun vielä sata vuotta sitten – englantilaisten maailmanvallan pahimpina metsästysvuosina – niitä oli 100,000.

Tiikereiden suurimpana uhkana ovat olleet postkolonialistisessa maailmassamme kiinalaismiehet, jotka ovat vaatineet potenssilääkkeitä tiikereistä ja muista uhanalaisista elukoista. Miksi he potenssilääkkeitä tarvitsisivat, kun maassa on jonkinasteinen lastenteon kieltolaki ei ole vielä itselleni selvinnyt. Mutta eihän kiinalaisista oikein muutenkaan selvää ota, joten siinä suhteessa heidän ja tiikereiden väliset suhteet eivät ole mitenkään erityisen omalaatuisia.

Parempia uutisia on ehkä Kiinastakin hiljakkoin tiikereille luvassa. Nepali ja Kiina ovat viime kuussa allekirjoittaneet yhteisymmärryssopimuksen tiikereiden elinten suojelusta, joten kohtapuoleen ei Kiinassa seiso oikein kunnolla muu kuin kiitos tiikereiden puolesta.

Leijat leijuvat vieläkin Kathmandun yllä ja oikealta tulee näkyviin kolme kaulat koukussa lentävää harmaata pienikokoista haikaraa tai pitäisiköhän noita kutsua egreteiksi. Kun en oikein siitäkään asiasta mitään tiedä niin olkoon tämä kirjoitus tällä erää valmis. Ja päälle otan pienen ryypyn juuri Gorkhan kyytipojaksi eteentuotua vihreäleimasta JW:ta, on se sen verran kallista täällä Himalajan juurien hemaisevasti kaartuvilla kyljillä, että ei oikein isoa ryyppyä raski ottaa.

P.S. Jälkeenpäin tutkittuna nuo haikarat olivatkin nimeltään purple heron (Ardea purpurea), iltahämärässä vastavaloon ei oikein kunnolla erottanut värejä. Suomalainen nimi on ruskohaikara.

On the way to johonkin

Jaha, sitten ollaan Bangkokissa. Tavallaan menee hyvä yritys hukkaan, kun täällä on aikaa vain vajaa neljä tuntia. Sitten toiseen Thai Airwaysin koneeseen ja kokka kohti Kathmandua.

Koko yön on päässä soinut 'On my way to Mandalay', meneehän reitti Bangkokin jälkeen jotenkin Burman rajoja viistäen, joten ei se Mandalaykään voi kovin kaukana reitistä olla.

Viimeisen säkeistön sanat ovat tälle iälle jo liian uskaliaita, mutta laitetaan ne kuitenkin tähän:

...
I'm on my way to Mandalay,
Beneath the shelt'ring palms I want to stray,
Oh, let me live and love for aye,
On that Island far away;
I'm sentimental for my Oriental love, so sweet and gentle,
That's why I'm on my way to Mandalay,
I've come to say "Good-bye."

Että siihen malliin ne Mandalayhin menevät. Kathmanduun menijöistä ei taideta laulella millään tavalla!

Saramago, Lear ja Annapurna

José Saramago International Spanish Language Congress'issa Rosariossa Argentinassa, 2004. Kuva: Leo La Valle/EPA

Kuten Arvoisa Lukija ehkä huomasi, José Saramago – portugalilainen Nobelkirjailija vuodelta 1998 ja uskolleen loppuun saakka uskollinen kommunisti – kuoli eilen. Hän oli syntynyt vuonna 1922 vanhemmille, joista Saramagon oma saitti sanoo portugaliksi näin: Os seus pais são José de Sousa, jornaleiro, e Maria de Jesus, doméstica.

Ja mikäpä siinä, kaikkihan me lopulta kai kuolemme: toiset siirtyvät uuteen elämään (jossakin taivaassa tai kunkin kohtalon mukaan jossakin muussa, uudessa olomuodossa kuten koirana, etanana tai iilimatona, sen mukaan kuinka on tämänkertaista elämääsä vietellyt), toiset puolestaan pullahtavat olotilaan, jota ei voi edes ateistisen parhaalla tahdollakaan kutsua kuin olemisen vastakohdaksi – olemattomuudeksi, siis itseasiassa samaksi tutuksi tilaksi, josta tähän maailmaan uuden elämän kivusta kovasti parkuen tulla tupsahdimme.

Tarkkaavainen Lukija ehkä muistaakin, että kehuskelin jokin aika sitten sivistys-luku-urakkani kynsissä Saramagon kirjaa Seeing, jossa hän muistaakseni todistaa, että jokainen äänestämätön ääni merkitsee enemmän kuin pelkästään se tyhjä rengas, jonka sisältä äänestysnumero puuttuu ja ainakin saman verran kuin tottelevaisesti hyväksyttyjen vaalilistojen mukaisesti oikeinnumeroitu ääni – varsinkin jos äänestämättömiä ääniä on tarpeeksi paljon. Kirjan kuvaama kansa on siis noussut jonkinlaiseen nihilistis-gandhilaiseen väkivallattoman äänettömään kapinaan, joka tietysti tekee valtaapitävän luokan entisestäänkin hermostuneemmaksi.

Romaani on vähän raskaslukuinen. Alkupuoli tuo kovasti mieleen kommunistisen naapurimme Ruotsin jaarittelevat, sosialistissoittoiset, päällepäsmäävät ja sormeaheristelevän kaikkitietävät sekä kaikkeensotkeutuvat Kansankodin kansanpelastajat. Mutta loppupuolensa vuoksi sen voi aivan hyvin lukea, ja vaikka kääntää suomeksikin, ellei ole jo käännelty.

Jostakin syystä Saramagosta puhuminen tuo mieleen muutaman näytelmän.

Oman henkisen tilani takia kai erityisesti Beckettin Huomenna hän tulee. Eikö tämäkin näytelmännimi osoita kuinka turhaa ja virheellistä taiteen kääntäminen kieleltä toiselle itse asiassa on. Sekä alkukielellä että Beckettin omana englanninnoksena (häh! Onks toi nyt suomee???) nimi sanoo jotakin merkittävää sisällöstä.

Täällä Melbournessa oli menneellä viikolla kova myrsky, jonka aikana satuin lueskelemaan sekä Beckettin Godot’sta (jota esitetään parhaillaan Melbournessa) että Shakespearen Kuningas Lear-näytelmän rakenteesta kirjassa Dramatic Construction (Edward Mabley vuodelta 1972 (Chilton Book Company, Philadelphia).

Kuningas Lear’han on kuvaus eläkkeelle siirtymisen vaikeudesta ja haikeudesta.

Paavo Cajanderin suomennos sanoo Lear’in aikeista tähän tapaan:

”...
Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi.
Tuo kartta tuokaa. -- Tietkää, kolmijakoon
Panemme valtamme, lujasti päättäin
Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet
Nuorempain harteille, ja taakatoinna
Madella hautaa kohti. ..”

Kaikki eläkkeelle siirtyneet ovat ehkä nähneet edessään juuri tuollaisen auvon: ”Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet...” ja huomanneet että edessä onkin pelkkä ”matelua hautaa kohti”, mikä toiveena tai edes tavoitteena ei ole järin häävi.

Beckettin Godot’n odotus livahtaa tiettyyn ikään ehtineelle pelkurille helposti mieleen. Näytelmässä on kaksi paljonpuhuvaa ja tyhjänpäiväistä odotusnäytöstä, jotka ovat toistensa kopioita kuin hiljaisen elämän hiljaisen peräkkäiset tai päällekkäiset päivät.

Huomenna hän tulee onkin tragikomedia, niin kuin elämä itsekin, tietysti.

Godot’ta , jota ei ehkä ole edes olemassa kuin sanansaattajien mielikuvituksessa, odottavat laiskasti ja ilman sen kummempaa intoa Becketin luomat ihmiskunnanedustajat, tragikoomiset rentut, Vladimir ja Estragon.

(Olen muuten melko varma, että tämän lastun teemaan hyvin sopivat sen Rimmisen pussikaljaromaanin hahmot ovat saaneet vaikutteita näistä Beckettin miehistä tai ovat ehkä itse lueskelleet Godot’sta ja odottamisesta. Voisi tässä sanoa vielä sen verran Kaljottelijoista, että kirjan muutaman ensisivun maisema-avaruuden kuvaus on suomalaista romaanitaidetta läheltä eturiviä, vaikka vaikutelma rikkoutuisikin, kun kirjahenkilöt alkavat toimia ja puhua, ja vaikka ei kirjasta muuten pitäisikään, tai vaikka ajattelisi, että sen tekstissä on tavoiteltu liikaa Sieppari ruispellossa-romaanin kielenpieksentää. Jos siis tällä tavalla ajattelevia ihmisiä lukijoiden keskuudesta löytyisi, mikä ei ole ollenkaan varmaa.)

Mutta siitä olen nyt juuri koko lailla varma, että eläkkeen tai vapaan kirjailijan uran sijasta olenkin tässä lähipäivinä siirtymässä joksikin aikaa uusiin maisemiin.

Menen nimittäin Nepalin Kathmanduun Annapurnan (alunperin sanskriitinkielinen nimi tarkoittaa köyhälle alueelle hyvin sopivasti Täynnä Ruokaa) ja Sagarmathan (Taivaan Jumalatar tai näin kolonialistittain Mount Everest) juurille ’YK:n hommiin’.

Lähdön pitäisi olla edessä noin viikon kuluttua, ja YK:n kuvaan hyvin kuuluvasti kuukauden päivät myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Näin ollen, ja ko. YK:n alajärjestön byrokratiaa entuudesta tuntien, en vielä ’pidätä hengitystä’ kuin ajoittain.

Joten perästä kuuluu kohtapuoleen, jos kommunikaatiotorvet pysyvät jotensakin kunnossa.