5.9.2010

Eksotiikkaa, erotiikkaa ja muuta huvitusta

8 kommenttia
Kuvat ©Hanhensulka 2010

Eksotiikka häviää tiedon lisääntyessä.

Jokainen joskus matkaillut on varmasti joutunut sellaisen kiusallisen totuuden eteen.

Jotkut ovat lopettaneet matkustamisen kokonaan. Jos kaikki paikat ovat yhtä eksoottisia, niin mikään ei ole eksoottinen, eikä ole syytä matkustaa saadakseen eksoottisia kokemuksia muistettavakseen. Niitä voi vaikka kuvitella, tai lukea Rudyard Kiplingin kirjoista.

Sitä odottaa omalta Shangri Laltaan kovin paljon.

Shangri Lan satama on vähän kuin avioliitonkin satama. Ennen sen löytämistä sitä ajattelee kuin kuuta ennen ihmisen ensimmäisiä askelia siellä: Onko se juustoa, onko se reikäinen, onko se asuttu, onko sen valo hopealangasta punottua siltaa metsälammen pinnalla lämpimänä kesäyönä, miten aukaista yksinkertainen koukkulukko sitä katsomatta, onko sillä väliä, että kuu ei ole koskaan lukenut Anna Kareninaa eikä juuri mitään muutakaan?

Tällaisia sitä helposti ajattelee Shangri Lastaan, eikä vain ajattele, vaan odottaan juuri niin olevan kuin ajattelee: ei sinne päin tai lähestulkoon, vaan juuri niin kuin sen on mielessään monet kerrat kuvitellut.

Muistan hyvin pettymyksen, kun joskus viisikymmentäluvulla yht'äkkiä ilman sen kummempaa valistusta amerikkalaiset paljastivat, että kuu on rutikuiva paikka – vähän kuin Turku, vaikka eivät amerikkalaiset ehkä juuri siinä yhteydessä Turkua maininneet.

Mutta varmasti tarkoittivat sanoa:
'Kuu on rutikuiva kuin Turku!'

Tai toisella kotimaisella:
'Moon is ruti-dry as Turku!'

Jotenkin tuossa ei olekaan englanninkielellä samanlaista terävän selvyyden oloa kuin suomeksi. Vaikka, jos sitä vähän parantelisi, siitä voisi tulla parempi:
'Moon is dry-ass Turku!'

No ei se paljoa parantunut, mutta kyllä se Turun kuvaukseksi hyvin kelpaa, vaikka Kuun kuvauksena se koetaan ehkä kuulaisten keskuudessa suurena loukkauksena, mutta onko sillä niin suurta väliä, mitä kuulaiset ajattelevat kunniansa loukkauksista. Mit...? Aivan niin, olen Arvoisan Lukijan kanssa täsmälleen samaa mieltä, vaikka en mielelläni käytäkään tuollaista kieltä.

Mutta, vaikka Turku varmasti kaivelee Lukijan mieltä jatkuvan kiihottavasti, niin ei nyt pitänyt Turusta puhua – ainakaan Shangri Lana.

Sen sijaan voin vakuuttaa, että Nepali on aina ollut mielessä Shangri Lana.

Sitä on ajatellut, tietoisesti mielessään mainitsematta Kathmandua, että täällä on kaupunki, joka on kuin Shangri La. Täällä on runollisen kauniita järviä. Täällä on vuolaana virtaavia mahtavia jokia, joiden varsilla sivistystä syntyi. Täällä on kullattuja torneja. Täällä on maa, johon voisi itse (se itse, joka on mielessä jotenkin Michael Cainen oloinen, sympaattinen unelmoija), siis itse tulla, astua esille ja huudettaisiin heti kuninkaaksi.

Hups, tuliko tämä kaikki puhuttua julkisuudessa. Sanoinko vahingossa tällaisia kuvitelmia ääneen, vaikka oli tarkoitus vain itsekseen taas ajatella.

Mutta näin ei edes täällä Nepalissa ole. Todellisuus on jotenkin todellisempaa kuin kuvitelmat.

Ja todellisuudesta puhuakseni: Voi olla, että jos Suomi olisi kuin Englanti, niin minäkin olisin täällä kolonialistina, vaikka tunnen itseni mieluummin liberaaliksi humanistiksi.

Täällä on yksi englantilainen, johon hyvin sopii sana 'slob' (niin kuin kovin moneen muuhunkin englantilaiseen, ja vielä useampaa ranskalaiseen, mutta olkoot ne nyt rauhassa saippuoittaan). Lisäksi hän on seksisti ja rasisti ja kolonialismin apologisti, sanalla sanoen: tyypillinenenglantilainen.

Yritän välttää hänen kanssaan syömistä. On vaikea syödä kohteliaasti sellaisen henkilön kanssa, joka kertoo (kuulovaikeuksien vuoksi, joka ei tietysti ole hänen syytään) kovaäänisesti kolonialistisia, rasistisia ja seksistisiä latteuksia, sylkien samalla suuhunsa juuri ahtamaansa ruokaa pitkin omaa lautastaan ja hyvin tärkättyä pöytäliinaa aina minun lautaselleni saakka.

Jotenkin kauhulla tulee sellainen ajatus päähän samalla kun yritän varjella lautastani ainakin suuremmilta lihanpalasilta, olenhan sentään kunniallinen vegetariaani, siis sellainen ajatus, että jos olisin englantilainen niin olisin juuri tämän henkilön tapainen rasistinen, seksistinen ja kolonialistinen anakronismi ja 'slob', jolla on lisäksi täysin yhteensopimattomat värit ja rumasti roikkuvat housut ynnä hoitamattomat kengät, joihin on tungettuna harmahtavat, ent. valkoiset, tennissukat. Aivan, aivan: Lenita pyörtyisi pelkästä ajatuksestakin, mikä ei sinällään olisi täysin huono asia.

Enkä siis olisikaan täällä kohteliaanvaatimattomana, liberalistis-humanistisena kansainvälisenä (pikku)virkamiehenä, joka katsoo kiinnostuneen oloisena suoraan silmiin ja hymyilee ystävällisen vaatimattomasti jokaiselle kohtaamalleen henkilölle paitsi miehille, ja on palvelemassa Shangri Lataan kuin yhteistä hyvää, eikä suinkaan huudattamassa itseään kuninkaaksi. Vaikka – Arvoisa Lukija ei tätä ehkä vielä tiedä – vaikka siis täällä olisikin sattumalla juuri nyt kuninkaan virka vapaana.

En kuitenkaan tullut tänne siksi, vaan parantuakseni työnhimostani, rahanhimostani ja Nepalin lumostani.

Nimittäin asiahan on niin, että tieto vähentää uskomuksia.

Tämän sanominen näin ääneen tuntuu kovin lapselliselta, kun ajattelee sitäkin, että monet tiedemieheksi itseään kutsuvat uskovat joko avoimesti tai salaa – ajatellen varmuuden vuoksi ja matemaattisesti iäisyysasemaansa, Blaise Pascalin tavoin – kaiken maailman jumaliin. Meidänkin luterilaisia tiedemiehiä voisi mainita, jotka uskovat kristinuskon kolmeen jumalaan, joista kuviensa mukaan yksi näyttää jotenkin Karl Marxilta, toinen jotenkin palestiinalaiselta Intifada-taistelijalta, ja kolmas ajoittain Chevy Chaselta elokuvassa Näkymättömän Miehen Muistelmat.

Mutta kolme on kovin vähän jumalista puhuttaessa.

Nimittäin täällä Shangri Lassa jumalia on jokaisessa kadunkulmassa, on kotijumalia ja vierasjumalia, on naisjumalia ja miesjumalia, on kaupunkijumalia, käärmejumalia ja sadonkorjuujumalia (eikös tuo Karl Marxin näköinen ollut sadonkorjuujumalia joskus nuoruudessaan ennen aikaa nelisen- tai viitisentuhatta vuotta sitten luodessaan koko maailman kuudessa päivässä ennen kuin lepäsi seitsemäntenä ja ihaili kättensä töitä).

Itse asiassa täällä Shangri Lassa on jumala jokaiseen lähtöön, tuloon, tekoon ja ajatukseen, jonka voi kuvitella, eivätkä nämä ihmiset, joita muhamettilaiset ja kristityt kutsuvat ilkeyttään pakanoiksi, ole kovin nokonuukia siitä millekä jumalalleen milloinkin uhrejaan kantavat: pääasia on värikkyys ja rytmikäs meteli.

Lisäksi Shangri Lan jumalat ovat sikäli ajan hengessä kiinni, vaikka ovatkin jo kovin vanhoja – vanhempia kuin Karl Marx – että opettavat ihmisille uusia seksiasentoja temppeleidensä kattojen tukirakenteissa, mitä ei voi pitää mitenkään vähäpätöisenä asiana ajatellen vaikkapa lähetystyöntekijöitä ja näiden vaimoja ja heidän tunnetusti vaatimatonta yhteistä asentovalikoimaansa. Saattaa olla, että ensimmäiset kristityt intialais-nepalilaiset ja muut arjalaisrotuiset olivat vähintään hämmentyneitä saadessaan avio-oppia tänne ensimmäisenä tulleilta lähetyssaarnaajilta.

Nämä paikalliset oppaat esittelevät iloisen ylpeinä pienoisveistoksia iloisesti parittelevista uskovaisista ja väittävät, että ne, kuten Kama Sutra, olivat nimenomaan opetusintoa yhteiskunnassa, jossa vanhemmat olivat niin häveliäitä, että eivät kehdanneet puhua mukuloilleen kukista ja mehiläisistä.

Minä en usko Kama Sutran tai kattorakenteiden seksikuvaelmien opetustarkoitukseen.

Uskon sen sijaan, että ne on tehty samasta syystä kuin ns. taiteelliset naistenkuvat Rubensin rehevissä maalauksissa ja Playboyn keskiaukiokuvituksissa ja internetin videomateriaalissa: halvaksi erotiikaksi, Willendorfin Venus-patsaiden jälkeläisiksi.

Tosin en ole aivan varma olivatko Rubensin maalaukset halpoja edes omassa ajassaan – olihan hän aikansa rikkain taiteilija ennen kuin venytti likviditeettinsä liian ohueksi kerrokseksi elämänsä pinnalle ja menetti omaisuutensa senaikaisille liikemiehille – taiteentukijoille, jotka halusivat seinälleen rehevää pornografiaa ja mahdollisimman halvalla.

Sillä tavalla matkustaminen avartaa tietoja ja hämärtää eksotiikan olemattomaksi, eikä Shangri Lakaan aina selviä pienittä kolhuitta.

Noissa oheisissa kuvissa yhden patanilaisen temppelin tukirakenteista ei siis olekaan eksoottista Kama Sutran opetuskuvitusta vaan eroottista mieliku-vitusta.

4.9.2010

Maailmaperintöä ja suomalaisia presidenttejä

0 kommenttia
Tänään taas Kathmandun Durbar -aukiolla. Sen niminen on ainakin kaikissa kolmessa Kathmandu-laakson kaupungissa: Kathmandussa, Patanissa ja Bhaktapurissa.

Vanha nimi on Hanuman-dhoka. Täynnä temppeleitä ja museo, joka kuvaa Nepalin kolmen viimeisen jumalana palvotun kunkun elämää: Tribhuvan'in, Mahendra'n ja tämän pojan, Birendra'n (joka ammuttiin) . Kaikki samaa sukua ja 'jatkonimeltään' Bir Bikram Shah.

Tämäkin Durbar-aukio, niin kuin ne kaksi muutakin (tuossa alla olevassa videossa näkyvä isoin aukio on Bhaktapurin Dunbar), on Maailmanperintö ja näinollen YK:n armollisessa suojeluksessa, mitä se suojelu käytännössä merkinneekään. Ainakaan se ei edellytä YK-joukkoja siivoamaan haisevia roskia, jotka peittävät aluetta vähän kuin olisivat tarkoituksellista päällystetyötä.

Sitä museota kierrellessä sattui silmään tutunnäköinen kunniamerkki. Ja selevällä suomen kielellä siinä vieressä oli kunniakirja, jossa sanottiin, että plänikkä oli Koiviston antama kunkkuveljelleen. Ja itse merkissä Birendra-kunkulle luki, että 'Isänmaan hyväksi'.

Varmaan isänmaansa hyväksi Koivisto oli valkoisenruusun ketjuineen Birendralle lyönyt kaulaan ja tainnut antaa 'pystykorvan' samalla laakilla, sennäköinen ase siellä yhdessä lasikaapissa näytti olleen. Kuparilaatasta en saanut huonon valon ja erikoisennäköisten kirjainten vuoksi mitään selvää.

Tämä kunkkukin oli kova ampuja niin kuin Koivistokin, saaleilla vain oli eri määrät jalkoja.

Kunkku oli näköjään ammuskellut tiikereitäkin, niitähän oli Nepalissa vielä hänen aikaansa muutama sata. Eli hänellä on näin ollen yhtymäkohtia ainakin kahden Suomen presidentin kanssa: Mannerheim oli myös tapana ammuskella tiikereitä eläkepäivillään Suomessa silloin 20-luvulla. Tai siis Marskin ammuskelu tapahtui kyllä Intiassa eikä Suomessa - tietääkseni, mutta se on vain pieni yksityiskohta, josta ei nyt sen enempää.

3.9.2010

Päivä Bhaktapurissa

4 kommenttia
Video ©Hanhensulka 2010. Musiikki Aisha Duo, Despertar (Silent Songs, 1969).

Kävelin päivän (14.8.2010) Kathmandun naapurikaupungissa Bhaktapurissa ja näppäilin useimmiten tähtäilemättä lonkalta kuvia silmiin sattuvista ihmisistä tai muista ihmeistä. Kuvat eivät ehkä ole valokuvauksen historian parhaita laadultaan, mutta itselle tietysti korvaamattoman arvokkaita.

Bhaktapur on yksi kolmesta vanhasta kaupungista Kathmandun laaksossa, muut kaksi ovat Kathmandu ja Patan. Aikoinaan kaikkia kaupunkeja hallitsi Malla-sukuinen hallitsija (ennen 240 vuotta hallinneita ja muutama vuosi sitten kumoonkaadettuja Shah-suvun kunkkuja). Sekä Mallat että Shahit olivat joko veljeksiä tai muuten läheisiä sukulaisia ja paikallisten kapinallisten puutteessa tappoivat toisiaan aikansa kuluksi.

Yksi näistä Malla-kuninkaista näkyy hetken näissä kuvissa istumassa Bhaktapurin päätorilla pylvään päässä, ne vanhat hallitsijat tuppasivat korottamaan itsensä jumaliksi, muuten eivät ehkä olisi pystyneetkään varastamaan yksinkertaisen kansa, minunkaltaiseni siis, vapautta ja omaisuutta. Vieläkin on tietysti samat menot yhteiskunnassa, vaikka nykyiset ryöstäjät eivät olekaan nimeltään kuninkaita.

Projektista on yli puolet takanapäin, kotiin Melbourneen lähdetään 6 lokakuuta Bangkokin kautta niin kuin tullessakin.