Elämä ei ole tehtävä

 Koronaviruksen kourissa on hyvä hetken ajatella muitakin suuria ajatuksia. Alla on luhyt ote pääministeri Sanna Marinin linjapuheesta SDP:n puoluekokouksessa 24.8.2020:  "Elämä ei ole tehtävä, eikä ihmisen arvo määrity sillä, miten hän tuottaa yhteiskunnalle lisäarvoa. Siksi yhteiskuntaa on rakennettava siten, että jokainen voi kokea mielekkyyttä, onnistumista, osallisuutta ja arvostusta. Meidän on nähtävä arvossa elämän erilaiset asiat ja luotava tilaa pysähtyä niiden äärelle."

Ansioista saatua

Kuva vieressä on ystävällisesti varastettu Antikvaarin sivulta ja palautetaan tietysti heti lähteelleen, kun noin miljoonan vuoden kuluttua internetistä ei enää löydy yhtään viittausta siihen täällä Dionysoksen keväässä. Se kuvaa petroskoilaisen Karjala Autonomisen Nuvostotasavallan kustantamon vuonna 1958 julkaisemia muistelmia, jotka oli muistutellut suomalaissyntyinen vasemmistoaktivisti, Aura Kiiskinen. 

Kuten Lewis Carroll suosittelee Liisan seikkailut ihmemaassa-kirjassaan matemaatikolle sopivalla tarkkuudella, aloitan alusta ja jatkan kunnes tulen tämän tarinan loppuun; sitten lopetan.

Syönkin siis ensin herkullista, melbournelais-venäläisessä Baker in the Rye-leipomossa iki-ihanien venakkojen toimesta tänä aamuna tiiviiksi leivottua borodinski-limppua ja venäläisiä nakkimakkaroita Lyonin sinapin kanssa sekä nautin kapitalistista Coca Colaa niiden kyytipojaksi (lääkärini, Irina Khanina, joka taitaa olla Ukrainasta lähtöisin vaikka on hän opiskellut ja asunut Pietarissakin, on uhkaillut ennenaikaisella poismenolla ja määrännyt minut, helläluonteisen, ja nyt siis entisen, kasvissyöjän syömään lihaa veren rautapitoisuuden kasvattamiseksi, heikohkoista, moraalisista vastalauseistani huolimatta), ja mietiskelen historian hitaasti raahustavassa virrassa, jo edessäni muutaman mutkan takana pyörteiden viemänä kelluvaa, tuntematonta savolais-piikaa, Miina Kiiskistä, ja hänen suhdettaan Leninin kunniamerkkiin (Орден Ленина), joka annettiin ensimmäisenä Komsomolin Totuus-lehdelle (ehkä paremmin tunnettu Suomessakin nimellä Komsomolskaja pravda tasan 83 vuotta sitten, 23.5.1930.

 Mitalin satojentuhansien saajien joukossa on tietysti toinen toistaan ansioituneempiä nimiä sieltä ja täältä, ympäri neukkuyhteisön sosiaaliseen kokeiluun ystävällisesti suhtautuvaa maailmankaikkeutta.

Tässä alla on listasta poimittuina muutamia mitalin saajia, joilla saattaa olla kuuluisuutta Neuvostoliiton todellisuuden ulkopuoleltakin:

Andrei Saharov, Juri Gagarin (ensimmäinen avaruusmies), Valentina Tereškova (avaruuden ensimmäinen nainen), Phạm Tuân (vietnamilainen lentäjä, ensimmäinen aasialainen avaruudessa), Valeri Poljakov (pisimmän avaruuslennon tehnyt avaruusmies), Anastas Mikojan, Nikita Hruštšov, Mikhail Kalašnikov, Lydia Litvjak (II maailmasodan aikainen hävittäjä-ässä, vain kaksi naista on nimetty 'ässiksi' ilmailun historiassa, toinen on Lydian hyvä ystävä nimeltään Jekaterina "Katja" Budanova, jota jostakin syystä ei näy Lenin palkinnon saajana), Sergei Eisenstein, Mikhail Šolohov, Vladislav Tretjak (jääkiekkoilija), Maxim Gorki, Lavrenti Berija, 'idänkaupan isäntä' Nikolai Patolitšev (jota moni suomalainen kauppaministeri ei ehkä mielellään muistele, eivät ole edes tehneet hänestä suomenkielistä Wiki-sivua), Leonid Brežnev, Boris Jeltsin, amerikkalainen öljymiljardööri ja Kekkos-tukija Armand Hammer, Arnold Rüütel, Josip Broz Tito ja Fidel Castro.

 Suomalaisiakin on joukossa: presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto, kaikki samalta kuuliaiselta linjalta valmistuneita. Ja yllämainitun piika Miina Kiiskisen avioton tytär, Kuopion mlk:ssa syntynyt Auroora "Aura" Kiiskinen, joka valittiin kansanedustajaksi neljä kertaa, ensiksi vuonna 1908, osallistui vuoden 1918 tapahtumiin mm. Suomen kansanvaltuuskunnan jäsenenä, pakeni huhtikuussa 1918 Venäjälle ja kirjavien seikkailujen jälkeen kuoli Petroskoissa 1968 suomalaisilta melko huomaamattomasti, mitä ei liene syytä pitää suurena ihmeenä.

 Tästä Auroorasta voisi joku suomalainen kirjailija, vaikkapa nainen, kirjoittaa fiktiivis-faktuaalisen romaani-elämäkerran. Värikästä aineistoa linee vaikka useampaankin romaaniin.

Varhaiset tunnit

Kuva Parlamentin saitilta: The Hon. Julia Gillard, MP

Mark Twain on kai sanonut Australian historiasta jotenkin, että: "it all sounded like the most beautiful lies". Taidan olla sanojan kanssa jossakin määrin samaa mieltä.

Tämän huomaa tänä aamuna siitä, että Australian hallinto on naisvärisuoran käsissä.

Australialla on nimittäin uusi, oikein söpö pääministeri, joka itseasiassa on NAINEN ensimmäistä kertaa Australian historiassa!

Nimi on Julia Gillard (The Honourable, MP), joka aamun varhaisina tunteina suoritti verettömän vallankaappauksen ja poisti ylilimmältä pallilta MIEHEN! Jonka nimi oli, tai on kai vieläkin Kevin Rudd. (Kaikki Kevinithän ovat, niin kuin yleisesti varmuudella tiedetään, omituisia ja värittömiä tai omituisen värittömiä, vähän niin kuin eräät toisetkin politiikan Kataiset.)

Mutta Julia Gillardilla on meitä suomalaisia kiinnostavia ominaisuuksia roppakaupalla.

Ensinnäkin hän on siis kieltämättä nainen, niin kuin Suomen Presidentti, punatukkainen niin kuin presidenttimmekin, valtaan tullessaan naimaton (siis lailliselta asemaltaan ainakin) niin kuin Tarjammekin, ja asuu synnissä MIEHEN kanssa siis niin kuin Halosemme silloin hamassa muinaisuudessa, ennen kuin joutui naimisiin ja haukkui uuden miehensä pataluhaksi kameroiden edessä jollakin puolalaisella torilla.

Australiassa on valtion koko pää nyt naisten vallassa.

Elisabet II asuu kylläkin Lontoossa, mutta hallitsee survereenina Australiaa. Hänen edustajansa tällä maan päällä on nainen, jonka nimeä ei pirukaan muista kuin lunttaamalla, näkyy olevan naiseudestaan huolimatta nimeltään Quentin Bryce. Ja nys siis Julia astuu maan varsinaisen ruorin varteen. Siellä Suomessahan on sama tilanne, jos tässä saisi kohteliaisuuden vuoksi Niinistönkin laskea ainakin kunniafeministiksi, onhan hänellä lähes Vanhasen tai Kanervan kaltainen tausta naisten kannattamisesta.

Syy Kevinin saamasta kengästä persuuksiinsa oli epävarmuus omien mielipiteidensä hyväksymisestä.

Ensin hän oli tiukka maapallon lämpiämisen vastustaja ja Köpenhaminen kokouksessa yritti saada jopa Obaman samoille linjoille, mutta epäonnistui, ja heitti lopulta kannattamansa hiilitonneja rankaisevan hinnoittelupolitiikan (ETS, Emmission Trading Scheme) ikkunasta camberralaiselle pellolle (pääkaupungissahan ei paljon muuta ole kuin peltoa, väkisinrakennettu kaupunki kun itse asiassa on).

Sitten hän ehdotti 40 %:n superveroa kaivostoiminnasta saatavien ylettömän suurien tulojen jakamiseksi solidaarisemmin mineraalivarojen omistajien, siis meidän tavallisten australialaisten pulliaisten, eduksi. Kaivospamput ja monikansalliset kaivosyritykset, joista jotkut kuten Rio Tinto vievät kaivostoiminnan tuotoista, Australian verotusta hipaisemattakaan, 70 % ulkomaille, aloittivat kovan kamppanjan pääministerin pään menoksi. Ja tätäkin omaa politiikkaansa hän rupesi lopulta vastustamaan ja oli hyvää vauhtia vesittämässä koko verotusta.

Se ei kuitenkaan enää auttanut ja Australiassa tapahtui viime yön ja tämän aamun varhaisten tuntien aikana itse asiassa vallankumous. Televisiossa ei näkynyt oliko kaappaus veretön vai verellinen. Tosin kaikki asianosaiset näyttivät lähes vammattomilta kävellessään pitkin Australian hallintopalatsin käytäviä.

Kevin Rudd päätti juuri tunteita ja kyyneleitä täynnä olevan jäähyväispuheensa, ja ehkä keräsi enemmän pisteitä äänestäjien keskuudessa kuin kertaakan pääministerinä ollessaan. Mutta historia antaa kaikille ansionsa mukaan, kunhan aikaa on kulunut tarpeeksi.

Julia Gillard piti puheen, joka taas kerran osoitti, että naisen ollakseen pätevä politiikassa, täytyy olla kaksinverroin pätevä, muuten ei miesten maailmassa löydy sijaa tarpeeksi korkealta pallilta.

Uuden pääministeri Gillardin, joka on Labour-puolueen edusta, päävastustaja parlamentissa on ns. Liberaali-puolue, joka on itse asiassa konservatiivinen puolue. Susi lammasten vaatteissa siis. Puolueen johtaja on Tony Abbott, jota kutsutaan silloin tällöin nimellä Mad Monk, Hullu Munkki. Hän on nimittäin syvästi uskovainen henkilö, jonka mielestä naisten pitäisi mennä naimisiin ja hoitaa lapsia sen sijaan, että heiluu politiikassa miehiä häiritsemässä. Nuoruudessaan häntä koulutettiin jossakin seminaarissa munkiksi, niin kuin kai Staliniakin ennen kuin sai toisenlaisen herätyksen. Mutta se on jo ihan toinen juttu.

Incidentally, Australian politiikassa Ruddin hallituksen ympäristöministeri on häärinyt täysin päästään karvaton Peter Garrett, joka ehkä siellä Suomessakin tunnetaan paremmin Midnight Oil-yhtyeen (entisenä) laulajana. Hänen johdollaan Australia on parhaillaan haastamassa Japanin valtion oikeuteen valaitten ns. tieteellisestä pyynnistä. Tosin hallituksen muuttuminen saattaa muuttaa tämänkin projektin suuntaa.

Että ei täällä Australiassa ole siis pelkkiä kenguruita, täältä löytyy oikein aitoja vallankumouksen tekijöitä poliittisessa elämässä, musikaalisia poliitikkoja ja jopa syviä tunteita. Ja lisäksi oikein viehättävän näköisiä pääministereitä. Huivin kun laittaisi hartioille, niin vanhalle samettihousulle tulisi kai oikein tippa silmään pelkästä nostalgiasta.

Arbatin lapset

Vielä sen verran tuohon edelliseen kirjoitukseen, että se Arbatin lapset siis taitaa alkaa osalla 1/16 tänä iltana kello 19:10 YLE TEEMAlla. Sitä voi katsella myös internetiltä jossakin vaiheessa sen jälkeen.

Ukrainanjuutalaisen Anatoli Rybakovin kirjoittama tiiliskiviromaani Arbatin lapset on meille suomalaisillekin tärkeä kirja. Toisille ehkä katkeran kalkin viimeistä juomista, toisille vahingoniloista synninpäästöä, monille ehkä merkityksetöntä vanhan paskan jauhamista. Mutta oman historiamme ymmärtämisen kannalta Venäjän lähihistorian ymmärtäminen lienee yhtä tärkeää kuin oman poliittisen todellisuutemme tajuaminen yleensä.

YLE:n Arbatin lasten sivustolla sanotaan jotenkin suomettuneen makuisesti, että:

"Se valottaa Stalinin ristiriitaista persoonaa vihjaten nuoren Neuvostoliiton olleen vainoharhaisen diktaattorin kynsissä."

Eikö vieläkään voi asioita selkeämmin sanoa?

Toimiva demokratia vai Eurooppa

Kuva Independent.ie:ltä, irlantilaiset ääntenlaskijat sekoittamassa eurooppalaista edistystä

Kumpaakin näistä ei voi saada samanaikaisesti, on joko unohdettava toimiva demokratia tai erottava Euroopasta.

Miten demokratian voisi parhaiten määrittää. Ehkä se sisältäisi jotenkin tällaista:

Demokratia on asioita ymmärtämättömän vähemmistön tekemiä päätöksiä välinpitämättömän enemmistön asioista.

Mitä vieraampi vallan keskus, sitä suurempi välinpitämättömyys.

Irlanti on puhunut.

Äänestettyään ensin Euroviisuedustajakseen kalkkunan, irlalantilaiset päättivät äänestää koko Euroopan kohtalosta, joka Unionin merkillisten vanhojen sääntöjen perusteella oli pudonnut irlantilaisten käsiin. Heistä äänestyskoppiin vaivaitui alle 50 %, joista karvan verran yli puolet äänesti Lissabonin sopimuksen kumoon (näin ainakin näyttää tätä naputellessani).

Tämä tapahtui maassa, joka vähän yli kolmessa vuosikymmenessä on muiden eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla raahattu väkisin samalle vuosisadalle meidän muiden kanssa ja kustannettu perunoita kaluavasta maatalousyhteiskunnasta teollisuuden ja kaupankäynnin mestariluokkaan. Ja lisäksi Eurooppa on lähettänyt heidän joukkoonsa rauhankyyhkyjä, kuten Harri Holkerin, houkuttelemaan irlantilaisia olemaan tappamatta toisiaan enempää kuin on eurooppalaisen tavoitetason mukaan suotavaa ja kohtuullista.

Puolet Irlannissa äänestäneistä on jotakin 0.5 % eurooppalaisten äänestäjien yhteismäärästä. Eli 0.25 % eurooppalaisäänestäjistä päätti loppujen puolesta, että Lissabonin sopimus ei ole Euroopan asukkaiden kannalta riittävän hyvä asia. Heistä ehkä viisi tai kuusi oli lukenut sopimuksen, kukapa viitsisi tosissaan kahlata läpi 270-sivuista asiakirjaa, joka on kirjoitettu jollakin oudolla kielellä, joka muistuttaa erehdyttävästi englantia.

Toisaalta, voisin yrittää lyödä vetoa, jos olisi rahaa vedonlyöntiin, että juuri Suomen eduskunnassa sopimuksen puolesta äänestäneiden enemmistö ei ollut vaivautunut lukemaan sopimusta, eikä tule lukemaankaan.

Tämä ei ole luottamattomuutta poliitikkoihin ja demokraattiseen parlamenttiin. Päinvastoin. Se osoittaa, että luotan heihin sokeasti, ja luottavaisesti tiedän, että tämä sopimus, niin kuin monet muutkin äänestetyt tärkeät paperit, on jäänyt lukematta. Vain todelliset poliittiset geekit kuten ulkoministeri Stubb ja entinen ulkoministeri Tuomioja ja sen sellaiset, joko innokkaat tai muuten idealistiset poliitikot, viitsivät näitä lukea. Ja joka tapauksessa kansanedustajien äänestyssormea käyttävät poliittiset puolueet, joiden päättäjistä suurin osa on myös jättänyt nämä paperit lukematta, mutta puolueella kuin puolueella on asiasta puoluepoliittinen päätös, jota kaikkien on tietenkin noudatettava.

Mitä pirua demokratia oikein on.

Kaikki maat käyvät määrävälein äänestyskopeissa äänestämässä itselleen edustajat parlamentteihin ympäri Eurooppaa ja sitten heihin ei luoteta. Äänestysprosenteista toki tiedämme, että suuri osa kansalaisista ei ole kiinnostunut yhteisten asioiden hoidosta. He ovat kiinnostuneita tärkeämmistä asioista, kuten julkkisten rakkauselämästä, potkupallotuloksista, ja Linda Lampeniuksen rintakupin koosta. Ja tietysti siitä, että saavat ostettua ruokaa, voivat lentää aurinkorannoille silloin tällöin ja pystyvät vaihtamaan ylihintaisen autonsa uuteen kahden tai mahdollisesti kolmen vuoden välein, eikä satasenttinen litteä tv'kään olisi pahitteeksi.

On kai erityisen typerää olettaa, vaikka olen kyllä kieltämättä näin itsekin monet kerrat olettanut, että 'tavallinen kansalainen' ymmärtäisi politiikasta enempää kuin pääministeri Vanhanen ihmissuhteista.

Parlamentit valitaan ajamaan yhteisiä asioita seuraaviin vaaleihin saakka. Poliitikot tehkööt päätökset äänestäjiensä puolesta, eikös tätä eurooppalaista demokratiaa kutsuta myös edustukselliseksi kansanvallaksi. Tuskin poliitikkojen päätökset ovat paljoakaan huonompia, tai parempia, kuin 'tavallisten kansalaisten', joten vaihtoehtoa ei taida demokratian puitteissa olla. Tietysti on suuri joukko 'tavallisia kansalaisia' (heitä tapaa erityisesti blogeilla, häpeäkseni on sanottava, että tälläkin itseasiassa, ja lehtien yleisönosastoilla), jotka usein olettavat pysytyvänsä hoitamaan asioita paremmin kuin julkkispoliitikot, entiset mallit ja urheilijat. Nämä menkööt ehdolle vaaleihin, jos haluavat demokraattisia päätöksiä tehdä, ja, jos tulevat valituiksi, tehkööt sitten päätöksiä omantuntonsa mukaan meidän tyhmempien puolesta.

Tai toisaalta voimme unissamme vaeltaa ruusunpunaiseen Utopiaan, Uuteen Uljaaseen Eurooppaan, jota toimivan demokratian puutteessa vallitsevat 'asiantuntijat'.

Ja Platonin esimerkin mukaan valtaapitävässä joukossa ei saa olla runoilijoita.

Pakistanit ja muslimien demokratia

Kuva> Wikipedia

Benazir Bhutto murhattiin niin kuin yleisesti ennustettiin. Hän oli syntyperältään sindhi, jotka asuvan pääosin Pakistanin kaakkoisosissa, ja uskonnoltaan shiia-muslimi.

Demokratia on vaikea asia etnisesti yhtenäisissä maissa niin kuin Suomi, monen vahvan etnisen ryhmän, jotka lisäksi ovat kieleltään erilaisia, keskinäiset erimielisyydet tekevät demokratian vieläkin vaikeammaksi – ehkä jopa mahdottomaksi. Väkivaltainen ja loistava menneisyys lisäävät tietysti omanarvon tunteita ja syventävät kuoppaa, jossa yhdessä asustelevat (lisäksi pakistanilaiset ovat omasta mielestään oikeita arjalaisia, joka tietysti lisää pelokkaassa eurooppalaismielessä pelkoa ja epäluuloakin).

Pakistanin, niin kuin lähes kaikkien muidenkin entisten britti-imperiumin maiden rajat on alun perin määritetty välittämättä kielellisistä tai heimorajoista. Pakistan syntyi yhdessä Intian kanssa, jolloin entisestä Imperiumin Intiasta erotettiin pääosa muslimeista omaksi maakseen ja odotettiin, että nämä saisivat jotenkin kansallisen itseisarvon oman maansa rajojen sisällä. Siitä on nyt vasta 50 vuotta ja vaikka ulkomailla tavattavilla pakistanilaisilla on selvästi nationalistista ylpeyttä, niin maa on vieläkin toivottoman jakautunut ja otollinen ääriryhmien houkutuksille – sellaisten terroristiryhmienkin kuin talibanit ja al-kai’ida.

Pakistanin on liittotasavalta ja sen virallinen kieli on hindinsukuinen urdu, joka on maan ”lingua franca”. Sen lisäksi puhutaan monia muita vahvoja paikalliskieliä. Suurin kieliryhmä on punjabi, näitä on lähes puolet koko maan 162 miljoonasta asukkaasta. Punjabeja on lisäksi Intian puolella noin 23 miljoonaa eli maiden yhteinen punjabi-väestö on määrältään sadan miljoonan luokkaa. Kieliryhmien sisällä vaikuttavat lisäksi heimorajat, jotka lisäävät jännitystä ja tekevät poliittisen tilanteen vielä epämääräisemmäksi.

Länsimaiden kannalta tilanne lienee sekä hyvä että huono.

Huonoa on ennen kaikkea se, että pakistanilaisilla on käytössään atomipommi, joka on alun perin hankittu lähinnä intialaisten pelotukseksi (ja paikallisen MAD-tilanteen takaamiseksi). Nyttemmin Pakistanin ydinasetta katselee kadehtien koko muu islamilainen maailma, toistaiseksi ei muilla muslimimailla ole käytössään ydinaseita eikä kai maanosien (ja kulttuurien) väliseen pyhään sotaan soveltuvia kantoraketteja. Afganistanin tilanne ei myöskään parane siitä, että Pakistan on hiljaa luisumassa totaaliseen kaaokseen.

Hyvänä tilannetta pitänevät länsimaiden militaristinen haukkaparvi ja ehkä sotateollisuus siinä mukana. Pakistanin hajoaminen etnisiä rajoja pitkin tietäisi maan sotakyvyn huononemista ja länsimailla ehkä odotetaan ”sivistyneimmän” pakistanilaisryhmän hallitsevan maan hajoamisen jälkeenkin käytössä olevaa ydinasetta. Tällainen saattaa tietysti olla toiveajattelua.

Pakistan on pitkään ollut kylläkin rauhaton, mutta kuitenkin kehittynyt ja ”länsimaistunut” maa. Nykyinen presidentti, Pervez Musharraf, syntyi Delhissä, Intiassa ja on punjabi. Hän on saanut sotilaskoulutuksensa englannissa ja hänellä näyttää olevan länsimaiden valtionpäämiesten keskuudessa arvostettu asema, vaikka meidän liberaalimme eivät tietysti sotilasvallankaappauksella valtansa hankkinutta kenraalia juurikaan arvosta. Niin kuin monessa muussakin rauhattomassa maassa (mukaan lukien Irak ennen amerikkalaisten miehitystä) vahva ja epädemokraattinen hallitus takaavat kuitenkin jonkinasteisen vakauden kansalaisille.

Liberaaleilla poliittisilla ajattelijoilla on edessään uusi päänvaiva: miten suhtautua odotettavissa oleviin demokratian kavennuksiin, kenraalit eivät tällaisia poliittisia murhia hyväksyne, vaikka tämä nimenomainen raivasi tieltä varteenotettavan pääministerin, ehkäpä tulevan presidentin. Toinen vaihtoehto on terroristien vallan kasvu. Heillä on jo nyt kahvat käsissään Pashtunissa Pakistanin pohjoisosissa, joka on täysin kiväärinheiluttajien vallassa, ehkä muuallakin alkaa olla sama tilanne.

Onneksi meillä suomalaisilla on ulkoministerinä mies, jolla on kai lähinnä naiset mielessä, eikä ajatusten joukossa liene liberaalien poliittisten mielipiteiden häivääkään. Edellinen ulkoministerimme saattaisi aukaista suunsa tässä asiassa liian herkästi ja liian suurelle. On kuitenkin hyvä liberaalinakin muistaa, että toivoo vain sellaista, jonka tosiaan haluaa tapahtuvan.

Muuten Pakistanin motto näyttää kuuluvan urduksi: Ittehad, Tanzim, Yaqeen-e-Muhkam, joka suomennettuna voisi olla vaikkapa: Yhtenäisyys, kurinalaisuus ja usko.

Noiden vaatimisesta on syntynyt vaikeuksia muissakin maissa.

Aseista, tilastoista ja vähän vapaudestakin

Julkisuudessa on paljon referoitu shokeeraavaa tilastoa, jossa Suomi on siviiliaseiden omistamisessa kolmannella tilalla maailmassa.

Minä en tiedä, mistä tämä referoijien tieto on alun perin lähtöisin, mutta lähteenä saattaa olla Small Arms Survey 2007, jossa mainitaan useissa paikoissa, että Suomi on maailman johtavia maita aseiden omistuksessa.

Minun oli vaikea uskoa tätä tilastoa, kun sen ensimmäisen kerran luin. Joten aloin vähän tutkia asiaa.

Suomessa näyttäisi olevan 1.8 miljoonaa siviilien käsissä olevaa ampuma-asetta. Tätä tietoa levittää mm. suomalaisten aseidenvastustajien saitti nimeltä ControlArms. Jostakin muualta olen lukenut, että rekisteröityjä aseita olisi 1.6 miljoonaa ja lisäksi olisi salassa omistettuja sodanaikaisia aseita 100-200 tuhatta. Tämän tiedon lähdettä en nyt juuri tähän hetkeen löydä.

Yllämainittu Small-arms Survey 2007 sisältää taulukon sivulla 47, jonka mukaan Suomessa olisi ”keskimäärin” 2,800,000 ”civilian firearms” (joka pitänee sisällään kaikki käsiaseet ja metsästysaseet). Minimiarvioksi raportti antaa 2,150,000 ja maksimiarvioksi 3,600,000 asetta, melko suuri hajonta siis ottaen huomioon, että suomalaisia on yhteensä vain viitisen miljoonaa. Luvut ovat arvioita, joiden perusteita en tiedä.

Näiden lukujen mukaan aseita olisi Suomessa vähintään 41 ja enintään 69 jokaista sataa asukasta kohden ja ”keskimäärin” niitä olisi se noin 56, jota julkisuudessa on referoitu.

Jos käytetään tuon suomalaisen ControlArms-saitin lukua 1,800,000 saataisiin jokaista siviilisuomalaista kohden 35 ampuma-asetta. Tällä lukemalla Suomi sijoittuisi aseiden omistuksen keskiluokkaan, samalle tasolle Norjan, Ruotsin, Itävallan, Ranskan ja Kanadan kanssa. Käyttämällä Small-arms –raportin 2.8 miljoonaa asetta Suomen sijoitus näyttäisi nousevan kolmanneksi heti USA:n ja Jemenin jälkeen, mutta kauaksi noiden keskimääräisten maiden edelle.

1.8 (tai 1.6) miljoonaa asetta on tietysti paljon. Toisaalta niistä suurin osa on metsästyksen ja ampumaurheilun harrastajien käsissä. Arvelen lisäksi, vaikka siihen ei ole mitään tilastollista lähdettä, että aseiden omistajien joukossa on pieni joukko monen tai hyvin monen aseen omistajaa, ja niiden ihmisten lukumäärä, jotka itse asiassa omistavat aseen on merkittävästi tuota 35 sadasta pienempi. Eli aseiden, niin kuin muunkin omistettavan tauhkan, jakautuma ei ole mitenkään oikeudenmukainen tai edes demokraattinen.

Paljon viitatun aseraportin tekijä (tilaaja) on organisaatio nimeltä Small Arms Survey. Sen WEB-saitilla sanotaan mm. näin:

The Small Arms Survey is an independent research project located at the Graduate Institute of International Studies in Geneva, Switzerland. It serves as the principal international source of public information on all aspects of small arms and as a resource for governments, policy-makers, researchers, and activists. The project has an international staff with expertise in security studies, political science, international public policy, law, economics, development studies, conflict resolution, and sociology. The staff works closely with a worldwide network of researchers and partners.

Eli kyseessä on sitoutumaton porukka, joka on näiden kansainvälisten asetilastojen pääasiallinen lähde. Suomi kuuluu järjestön tukijoiden joukkoon. Valitettavasti en tiedä, kuka Suomea siellä edustaa. Henkilökunnan joukossa ei näytä olevan suomalaisia, vaikka monenmoista ekspertiisiä näyttää löytyvän, pääsiassa aloilta, joilla on aseiden kanssa vain vähän tekemistä. Tyypillinen kansainvälinen järjestö siis siltäkin osin.

Omalta osaltani voin sanoa, että tämän "tutkimuksen" jälkeenkin Suomen luvut raportissa näyttävät vähintäänkin epäilyttäviltä. Sanoisin jopa että ne ovat puhdasta potaskaa.

Jokelan tapaus tuo taas aseiden omistamisen moraalin (tai moraalittomuuden) esille hyvin kärjekkäästi. Kysymys siitä tappavatko toisia ihmisiä aseet vai toiset ihmiset esitetään usein juupas-eipäs –väittelyissä, vähän samaan tapaan kuin Hitler tai Stalin pullahtavat esille kiivaissa poliittisissa vänkäystilanteissa.

Kysymys on tietysti täysin järjetön. Ihminen on tappamisen takana, ei suinkaan ase.

Ilman asetta täysin järjettömän joukkomurhan teko olisi ehkä vaikeampaa. Tässä on muistettava muutaman vuoden takainen suomalainen pommi-isku ostoskeskuksessa ja Lontoon pommit parin vuoden takaa, jotka oli tehty pääosin leipätaikinasta.

Tapausten valossa voi kysyä pitäisikö murhat mahdollistanut teknologia kieltää: kemikaalit pommitapausten ja aseet aseella tehtyjen murhien osalta. (Itsemurha on mielestäni jokaisen henkilön oma asia, tehdään se aseella tai jollakin muulla, enkä puutu siihen tässä kirjoituksessa millään tavalla.)

Kieltolinjalle jos asioissa lähdetään, on vaikea vetää rajaa, jonka taakse ei kielloilla enää voi mennä.

Minä en luota poliitikkojen, en edes suomalaisten, arvostelukykyyn kieltorajan määrittämisessä (olen muutenkin lievästi narsistinen ehkä jopa sosiopaattinen luonne).

Esimerkiksi kieltolinjojen mielettömyydestä olkoon vaikka elokuvasensuuri, joka sallii väkivallan mutta ei seksiä, sananvapauden muut rajoitukset (”kulttuurilehti” Kaltion tapaus esimerkkinä) ja asiakirjojen salattavuus, joka näyttää olevan erityisesti poliitikkojen mielivallan alainen järjettömyys. Euroopan Unioni ei ole tässä suhteessa yhtään kotoisia poliitikkojamme parempi. Komissaarit puhuvat avoimesta yhteiskunnasta ja estävät itse tietojen vapaan saannin.

Brittien tilanne muutaman vuoden taikaisten koulusurmien jälkeen on hyvä ottaa tässä esille.

Siellä murhien vuoksi aseiden omistus siviileiltä kiellettiin lähes kokonaan, jopa olympia-ampujat ovat kiellon piirissä. Lainmuutoksen jälkeen varsinkin nuorten miesten murhat rekisteröimättömillä aseilla ovat moninkertaistuneet (tässä en tarkoita mitään syy-seuraus-suhdetta). Laittomien aseiden myynti moninkertaistui nopeasti ja aseen saanti Englannissa on helppoa ja halpaa. Lontoossa on aina turvallisempaa olettaa, että väkivaltaisesti käyttäytyvällä on ase ja lähteä itse paikalta käpälämäkeen, jos siihen vielä pystyy, kuin ruveta soittamaan suutaan tai muuten machoilemaan.

Sallimalla rekisteröidyt aseet ainakin tiedetään, kenen omistuksessa ampumisessa käytetty ase on. Toinen asia on tietysti se, auttaako tämä tieto millään tavalla ampumisen uhreja. Niin kuin aina, vapauden ja kieltojen välisen järkevän ja kaikkia tyydyttävän rajan veto on vähintäänkin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Small Arms Survey 2007 pdf-muodossa löytyy täältä (huom tiedosto on iso, yhteensä 71 sivua).

Yliluutnantti Häkämies ja Afganistanin aseistaminen

Kuva YLE: puolustusministeri J. Häkämies aavikkosoturina aseidensa vieressä Afganistanissa

Suomen hallituksen virallinen uutiskanava, YLE, näyttää muutama päivä sitten tiedottaneen hallituksen puolustusministerin, jotenkin hämärästi Outsiderin Pekka Lipposta muistuttavan yliluutnantti Jyri Häkämiehen Afganistanin matkasta.

No, tiedän kyllä, että Suomi on sotaa käyvä maa, onhan suomalaisia joukkoja samanaikaisesti monillakin sotatantereilla. Erityisesti Afganistanissa USA:n ja NATO:n joukkojen tukena, mikä on tietysti täysin OK ja laillista kansainvälisen sotalain pykälien mukaan, muutenhan meidän joukkojamme ei siellä olisi.

YLE:n uutisen koristeena oli oikein kuvakin Häkämiehen jämäkästä katais-kokoomuslaisesta olemuksesta. Puolustusministeri oli siis keikaillut Afganistanissa nykyaikaisen korpisoturin aavikkosodankäyntiin somasti koristelluissa asusteissa.

Rivien välissä YLE:n uutinen tähdensi sitä, että puolustusministeri on sotilas (lienee tosin reserviläinen ja pantu kansanvaltaisessa vastuussa ja nimenomaan siviilinä pakottamaan asevoimia rauhanomaiselle tielle) mainitsemalla tämän sotilasarvon, joka siis on, kuten sanottua, yliluutnantti.

Olisiko edes mahdollista, että sotilasarvon mainitseminen oli YLE:n nimettömältä toimittajalta salaista sarkasmia tai jopa ironiaa tai ehkä suomalaisilta yleensä onnistumatonta poliittista satiiria?

Kuva CNN: ylipäällikkö-presidentti George W. Bush saapuu kertomaan voittoisasta Irakin sodasta (2003) USS Abraham Lincolnin miehistölle

Ehkä Häkämies oli saanut kokoomuksen veret seisauttavasta vaalivoitosta häkää suoniinsa siinä määrin, että ajatteli olevansa samoilla asioilla kuin presidentti George W. Bush muutama vuosi sitten julistaessaan Irakin sodan voitetuksi amerikkalaisen, juuri sodasta palaavan lentotukialuksen, atomivoimalla käyvän Nimitz-luokan USS Abraham Lincoln'in kannella oikeassa hävittäjälentäjän asussa. Amerikkalaiset taitavat muuten kutsua Bushin usein sotilaspuheidensa aikana käyttämää puseroa osuvasti ”bomber-jacket’iksi”, eli pommittajapuseroksi.

En tiedä mitä afgaani-isännät oman puolustusministerimme asusta ajattelivat. Itselleni hänen esiintymisestään tuli lähinnä huvittuneen myötätunnon oksennuksenmaku suuhun. Uskoisin myös, asiasta mitään tietämättä, että Afganistanin sotaa kommentoivat kirjeenvaihtajakonkarit olivat vähintään yllättyneitä, ehkä jopa huvittuneen vinon hymyn verran, pienen Suomen jämerän puolustusministerin militaristisesta kekkaloinnista, ennen kuin jättivät kirjoittamatta tästä merkittävästä valtiovierailusta sanaakaan.

Sota-asunsa kiihottamana Häkämies oli lisäksi luvannut puhua ylipäällikölleen, rauhanpuolustaja-Tarjalle, sen puolesta, että Suomi lähettäisi 100,000 monien varusmiesikäluokkien hellästi hoivaamaa ja rankasti kiroamaa kalashnikovia tälle sota-alueelle, jossa ilmeisesti onkin kalashnikoveista jo kova pula.

Afganistanissa näitä aseita ei liene edes kolmea tai neljää jokaista asukasta kohden, joten presidentti Hamid Karzain toive 100,000 lisäaseesta on täysin ymmärrettävä.

Kas kun puolustusministeri ei saman tien luvannut koppakaupalla maamiinoja kalashnikovien kyytipojiksi; oltaisiin päästy niistäkin helposti eroon. Tai ehkä puolustusministeri arvelee miinoja vielä tarvittavan Karjalan rajalle katkomaan rajan yli yrittävien karjalaistyttöjen ja –poikien koipia lyhyemmiksi: karjalaisethan ovat tunnetusti aivan liian kookasta, pitkä- ja hoikkasääristä kansaa.

Samalla Häkä-Jyri moitti edeltäjiään, seksikkään ja julkikiimaisen pääministeri Matti Vanhasen aikaisempaa hallitusta, siitä, että näiden kielteinen päätös vajaa vuosi sitten samassa kalasnikov-asiassa oli poliittinen eikä näin ollen perustunut kansainväliseen lakiin (joka, tietysti Afganistania mitenkään koskematta, erityisesti kieltää aseiden viennin sotaakäyviin maihin tai maihin, joissa niitä käytettäisiin kansanmurhaan tai sen sellaiseen; Afganistanissa tavalliset yksittäiset, yksilöönkohdistuvat ja yhdellä kalashnikovilla tehdyt murhat eivät ole kansainvälisellä lailla erityisen kiellettyjä).

Ent. ulkoministeri Erkki Tuomioja näyttää sanoneen julkisuudessa, että hän on selvitellyt häkäpäiselle ja harkintakyvyttömälle puolustusministerille kielteisen päätöksen laillisia ja ulkopoliittisia perusteita. Ehkä nämä perustelut eivät olleet tarpeeksi sotaisia yliluutnantille, tervettä järkeä ei tietysti maastopukuisella yliluutnantilla voida edes olettaa olevan.

Toivottavasti presidentti-Tarja lukee ylipäällikkönä puolustusministerilleen lakia niin kuin se tulisi lukea. Ja kertoo tälle lisäksi minkälainen siviilipuolustusministerin edustusasun tulisi olla virallisilla vierailuilla sotaakäyviin maihin.

Hollywoodista White House’en

Kuva: Yhdysvaltain seuraava (?) presidentti, Fred Dalton Thomson

Kaikki tietysti tiedämme, että poliitikon elämä poliitikkona on pelkkää näyttelemistä (veronmaksajien rahoilla juhlimisen lisäksi tietysti).

Käsikirjoituksen poliitikon luonneosalle kirjoittavat yleensä joko puolueen sanasepot tai ohjelmalehtiset, joista saa vankan repertuaarin turvallisia ja taattuja latteuksia, joita voi toistella arvokkaan näköisenä televisiossa, lehdissä ja tupailloissa tai missä poliitikot sitten uhrejaan, äänestäjiä, pyydystävätkään.

Paitsi, jos on ”näyttelijä Jumalan armosta” (jeesus, tuo näyttää liian kliseiseltä jopa tietokoneen näyttölaitteella), niin kuin entinen minidiktaattorimme U.K. Kekkonen, joka pystyi reaaliajassa ammentamaan näpäköitä lausuntoja pohjattomasta elefantinmuististaan.

Hän olikin kulttuurin läpitunkema mies, niin kuin aikalaiset hyvin muistavat häntä nuoleskelleista lehtiartikkeleista erityisesti erkkolaisissa ja tietysti maalaisliittolaisissa lehdissä niin kuin ainavalveutuneessa Keskisuomalaisessa. Puhui kuulemma sujuvasti latinaakin, eikä ollut koskaan naisissa tai juovuksissa, puhumattakaan juovuksissa naisissa.

Mutta Kekkonen oli erikoistapaus, syntynyt mediapresidentiksi paljon ennen kuin mediapresidenttejä edes tarvittiin.

Kafkan romaanissa Linna, eräs K, maanmittari, saapuu kutsuttuna johonkin kylään, jossa on linna. K:lle pitäisi kylässä olla työpaikka, mutta kukaan ei tiedä asiasta mitään. Ainoa tietolähde olisi linna itse, mutta sinne pääsyn estävät byrokraatit, joiden ohi on lähes mahdotonta päästä.

Linna ylläpitää valtaansa tuntemattomuuden syöttämällä kansan mielikuvituksen liekillä, valta Linnassa niin kuin todellisessakin elämässä on kuviteltua valtaa. Jos vallan haltijat joutuisivat valtaansa käyttämään he menettäisivät valta-voimansa. Suuri byrokraattien joukko käyttää sitä kuvitellun vallan sijasta. Ja kansan pelokas mielikuvitus pitää yllä kuvitelmaa vallasta vallanpitäjien puolesta.

Kafkan K:n tarina tuo mieleen myös vanhan sadun keisarista ja tämän uusista vaatteista.

Ihmiset ovat kautta aikojen katselleet tällaisia "linnoja" ja "keisareita" alhaalta ylöspääin. Jotenkin tuntuu siltä, että nykyajassa, jossa valistuksen kolme vuosisataa luulisi jo muuttaneen tavallisten ihmisten suhtautumista keinotekoisiin auktroiteetteihin, tälläista ylöskatsomista tapahtuu enemmän kuin koskaan ennen. Kunnioittavan pelokkaiden katseiden kohteena eivät ole vain hallitsijat; julkkiskultti on tullut vallan ihailun viereen - ehkä jossakin mielessä jopa sen tilalle.

Kuninkaista ja kuningattarista, ja monista muistakin aatelisista, on tullut todellisuudessa impotentteja yhteiskunnan loisia, joilla julkkisarvonsa vuoksi on kuitenkin kuviteltua valta-arvoa niin kuin ennenkin. Ja sen lisäksi julkkisarvoa. Mikä mieltä hämmentävä anakronismi, feodaaliyhteiskunnan yököttävä jäänne. Jopa sellaisissa "demokraattisissa" maissa kuin Ruotsi, Tanska, Norja ja Englanti, jotka tosin ovat vieläkin luokkayhteiskuntia, joten tätä ei pidä kovin paljoa ihmetellä.

Poliitikot eivät ole enää erityisen arvostettu ihmisryhmä. Mehän tiedämme nyt, kun heidät olemme itse valinneet, että ennen valintaa he olivat osa meidän omaa ympäristöämme: tavallisia Matteja, Sauleja, Ilkkoja, Tainoja ja jopa Tarjoja. Heikkouksineen, mitättömyyksineen ja muine epämiellyttävine ominaisuuksineen.

Julkkisten kerma ovat rikkaat, kauniit, ylivoimaisen kuuluisat ja varsinkin ne, jotka esittävät itseään elokuvissa, lukien sujuvasti käsikirjoittajan tekemää älykästä, sujuvaa, huvittavaa, kutkuttavaa tai pelottavaa tekstiä. Näiden superjulkkisten kannalta on välttämättömänä pitää etäisyyttä ihailijoihinsa, tavalliseen kansaan. Jos ei muuten, niin "linnalaisten" suojelemiseksi liialta tuttuudelta, keisarin uusilta vaatteilta.

Ja suurin osa meistä taviksista suostuu innokkaina leikkiin mukaan, vaikka omassa elämässä hiertäisi kivi tai monta kiveä kengissä kuinka paljon tahansa.

Osallistuvat julkkisleikkiin, jota eivät edes leikiksi tunnista. Eivät tunnista tavikset eivätkä edes julkkikset, jotka ryhtyvät ajattelemaan itseään muita parempana, älykkäämpänä, pystyvämpänä. Ja antavat lausuntoja kaikista mahdollisista asioista, toistelemalla PR-henkilöidensä kirjoittamia latteuksia ja klisheitä, jotka muistuttavat erehdyttävästi älykkäitä mielipiteitä. Ja "pelastavat" Afrikan nälkiintyneet massat rokilla ja laulamalla.

Otsikolla ei tarkoiteta tässä lastussa presidentti Ronald Reagania, vaikka hänet muistetaan hyvin B-luokan näyttelijänä, josta tuli osaansa erinomaisesti istuva A-luokan presidentti.

Seuraavissa Yhdysvaltain presidentin vaaleissa suomalaiset saattavat päästä pöyhkeilemään (kieltämättä varsin) pienellä osalla Valkoiseentaloon pääsevän henkilön valinnassa. Nimittäin Renny Harlin ohjasi Die Hard 2-elokuvan; se julkaistiin 1990, mutta ei yltänyt Oskareiden saajaksi asti. Ja ihan hyvällä syyllä, nimittäin mahtavia erikoisefektejä lukuun ottamatta, elokuva ei tarjonnut oikein mitään, mistä suomalaiset olisivat voineet saada pehmeänmukavaa hehkua kulttuuririntoihinsa. Mutta tämä asia on nyt onneksi korjaantumassa.

Kaikki tietysti tiedämme, että Hilary Clintonista on tulossa Yhdysvaltain seuraava presidentti. Right? Well, wrong!

Seuraavan presidentin nimi tulee, oman asiantuntevan ennustukseni mukaan (jonka juuri luin The Independent-sanomalehdestä joten sen täytyy tietysti olla totta eikä vain lehtimiesten spekulointia) olemaan Fred Dalton Thomson, joka on entinen huippulakimies, vielä nykyinenkin Hollywood näyttelijä ja vuoteen 2003 saakka istunut senaattori. Hän peri paikkansa Al Gorelta tämän siirtyessä Washingtoniin kantamaan Bill Clintonin salkkua ja valmistautumaan noloon häviöönsä George W. Bushille vuoden 2000 presidentin vaaleissa.

Fred Thomson näytteli lentokentän operatiivista päällikköä Die Hard 2:ssa. Hänet voisi muistaa esimerkiksi seuraavasta älykkäästä keskustelusta Bruce Willisin John McLanen kanssa:

…
Trudeau: Okay, we've got a body in the morgue that seems to have died twice. Now, assuming this isn't a computer error, what do we assume?
John McClane: That someone's about to seriously fuck with this airport.
Trudeau: What the hell is that supposed to mean? I know we're all dummies up here, McClane, but give us a little taste of your brilliant genius! What are we talking about, a hijacking -
John McClane: I don't know.

Thomson ei olisi mitenkään kokematon osaansa seuraavana presidenttinä. Hän on näytellyt USA:n presidenttiä elokuvissa ainakin kahdesti . Tänä vuonna julkaistaan HBO:n tuottama TV-elokuva Bury My Heart at Wounded Knee, joka perustuu Dee Brown’in samannimiseen romaaniin vuodelta 1970, suomennettu 1970 nimellä Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Elokuvassa Fred Thomson näyttelee presidentti Ulysses S. Grant’ia. Vuoden 2005 elokuvassa Last Best Chance hän näyttelee fiktiivistä presidentti Charles Ross’ia. Joten kokemusta hänellä on jopa enemmän kuin Ronald Reaganilla, joka ei kai ennen White House’en pääsyään näytellyt presidenttiä.

Poliitikkonäyttelijöitä on muitakin kuten tietysti Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzenegger ja Clint Eastwood, joka on kai vasta kahdeksankymppinen vaikka nykyisin näyttää vähintään satavuotiaalta tai kuolleelta, ja toimi jonkin aikaa kalifornialaisen Carmel-by-the-Sea-pikkukaupungin pormestarina. Molemmat ovat tainneet hautoa presidenttiunelmia. Samoin kuin Warren Beatty, Micheal Douglas ja ehkä jotkut muutkin presidenttiä esittäneet näyttelijät.

Arvoisa Lukija saattaa myös muistaa englantilaisen elokuvan The Music Lovers vuodelta 1971 (se näytettiin hiljan jollakin belgialaisella tv-kanavalla), joka kertoo säveltäjä Pjotr Tshaikovskista (osassa Richard Chamberlain) ja tämän musiikista. Elokuvassa näyttelivät aina julkisuudessa synkästi murjottava Glenda Jackson (Tshaikovskin leväperäisen rakastajattaren ja pienenaikaisen vaimon, Antonina Milyukovan, osassa) ja paljon vähemmän tunnettu englantilainen näyttelijä Andrew Faulds (sellisti Karl Davidovin osassa). Sekä Jackson että Faulds olivat Englannin parlamentin monivuotisia jäseniä, Jackson jopa ympäristöministeri jonkin aikaa.

Presidentti Fred Dalton Thomson, sehän kuulostaakin jotenkin presidentilliseltä, mutta niin kai kuulosti William Jefferson Clintonkin ja jotenkin hämärämmin myös Hilary Rodham Clinton.

Englanninkielen sana rodham tarkoittaa muuten "lettosuon ympärille tehtyä patoa". Tosin sanan rodham voi jakaa kahtia sanoiksi rod (vitsa, piiska, tanko) ja ham (kinkku), jotka nekin saattavat kuvata Hilarya, jollakin tarkemmin määrittämättömällä tasolla.

Poliisin oikeuksista ja kansalaisten velvollisuuksista

Hesarissa näyttää olleen 23.5.2007 juttu siitä, että innokas kihlakunnansyyttäjä Harri Ilander on syyttänyt 84 viimesyksyiseen Smash ASEM –mielenosoituksiin osallistunutta nuorta ihmistä sekä Helsingin kaupunginvaltuutettua, vasemmistoliiton Paavo Arhinmäkeä ja Suomen Kuvalehden valokuvaajaa metelöinnistä väärällä paikalla (Mannerheimin patsaalla) ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. 24 syytetylle vaaditaan vankeustuomiota, loput, mukaan lukien työtään tehnyt lehtikuvaaja selviäisivät pelkillä sakoilla ja merkinnällä rikosrekisteriin.

Arhinmäen pidätystä (ilkeämielisesti voisin sanoa, että Arhinmäki itse näyttää pidätystä julkisuudenkipeästi kovasti halunneen, mutta en halua tällaista suustani päästää) voi käydä itse ihailemassa Smash-ASEM-videolta, on siellä muitakin ASEM-videoita. Vasemmistoliiton asema suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa ei tietysti ole hääppöinen, onhan aika korjannut suuren osan niistä ongelmista, joita varten sosiaalidemokraattinen ja myöhemmin kommunistinen liike perustettiin ja joita vaativat korjattaviksi. Uusia, yhtä suuria haasteita on vaikea löytää, ainakaan sellaisia, joista saisi näkyvää julkisuutta ja demokraattista kannatusta, ja joista voisi vaikkapa tehdä lauluja jälkipolville. ASEM-mielenosoituksesta tuskin lauluja tullaan tekemään.

Eikä sananvapaudesta, josta näissä syytteissä on lähinnä kysymys. Suurin osa ihmisistä ei ole sananvapaudesta järin huolissaan, eivät näytä olevan edes kirjailijat. Ongelma on siinä, että, jos huolestuu liian myöhään, ei ole enää sananvapautta huolestumisensa ilmaisemiseksi.

Vaikeinta sananvapauden puolustamisessa on tietysti se, että sitä on puolustettava myös niille, joiden mielipiteistä ei välttämättä erityisemmin piittaa. Puolikkaalla sananvapaudella ei yhteiskunnan murrosvaiheissa ole järin paljoa merkitystä.

Suuren, hiljaiseksi enemmistöksi sanotun keskiluokan pitäisi oman asemansa vuoksi olla äänekkäimmin puolustamassa sananvapautta. Käytännössä asia heidän osaltaan on juuri päinvastoin, sananvapauden rajoituksia ollaan puolustamassa helposti. (Yllättäen näin tästä todisteena jopa hyvin suositun bloggailijan, ikkunaiineksen, harrastavan tätimäisen huolestuneesti tällaista jossakin päreessään (22.5.2007 otsikolla Herkistynyt kunniantunto). Tai ehkä siitä ei pitäisi olla yllättynyt, määrittäähän hän yleissivistystäkin sanojen rousku ja rausku ymmärtämisen avulla.)

Syyttäjä näyttää Hesarissa sanovan, että kahdeksan syytetyistä "näyttää tunnustaneen tekonsa", ja lakitupaan kutsutaan vain 78 syytetyistä. Ehkä kihlakunnansyyttäjä on menettänyt, toivottavasti tilapäisesti, harkintakykynsä tai ei muuten muista, että Suomi on länsimainen demokratia, jossa ihmisillä on kokoontumisen ja asiansa esittämisen oikeus. Tosin en varmuudella tiedä, missä määrin kihlakunnansyyttäjällä on tällaisessa tapauksessa harkintavaltaa, saattaa olla, että sitä ei paljoa ole.

Arvoisa Lukija muistanee, että poliisi lopetti sisäministerin käskystä väkivaltaisesti kyseisen mielenosoituksen, eli toimi asiassa käskettynä ministerin ja hänen kauttaan hallituksen poliittisena iskunyrkkinä.

Poliisin oikeus on tietysti noudattaa päällikkönsä eli kulloisenkin sisäministerin käskyä, ja kansalaisten velvollisuus on olla osoittamatta mieltään, jos mielenosoitus on suunnattu hallituksen politiikkaa vastaan.

Hesarin jutun kuvitus panee miettimään mihin näennäisesti demokraattinen maa on menossa.

Onko kuvan suurikokoinen saapas mielenosoittajanuorukaisen hennolla selällä jonkilaista alenevan polven sukua rautasaappaille, joita entinen SS-mies ja kirjailija, Niilo Lauttamus, joskus piti jaloissaan ja kirjoittelikin niistä? Hän ei kirjassaan tarkoittanut suomalaisia saappaita, vaikka niiden rautasaappaiden kanssa oltiinkin sotilasliitossa siihen aikaan, tietysti tahdottomina niin kuin tukkipuu kosken kuohuissa, kuten nykyinen Rouva Presidenttimmekin muistaakseni on julkisuudessa todistanut. Ja kai, virkansa puolesta, mielenosoitusten aikainen ulkoministerimme Erkki Tuomiojakin, jota ei tietysti, virkansa vuoksi, voinut näissä mielenosoituksissa näkyä, on näin ainakin ajatellut ja on saattanut sanoakin. Mistäpä senkin tietää.

Idealismi, taistelulaulut ja Glazunov

Kuva: Ilja Glazunov, Venäläinen laulu vuodelta 1960

Kirjailija Arto Virtasen uudella blogilla Arton rälssi kirjoitetaan tänään otsikolla Kenen joukoissa idealismi seisoo Vapun kunniaksi idealismista ja sen taistelulauluista, joille ei kirjoittaja löydä vastineita porvarillisista piireistä.

Olisi ehkä syytä tässä yhteydessä unohtaakin sodanaikaiset taistelulaulut, valkoisten laulut vuoden -18 kieppeiltä ja (tietysti )1930-luvun laulut, vaikka näissäkin oli idealismia, jota Arton rälssi kaipailee, mutta historian tuomio on ne tuominnut ideattomiksi ja pyyhkinyt tai pyyhkimässä pois kollektiivisesta muististamme. Historiaa ei kuitenkaan ole syytä pyyhkiä pois, muuten siitä ei voi mitään oppia. Ei sitä pidä kirjoittaa uudestaankaan, mutta tätä on jo paljon vaikeampi välttää, niin kuin 60-luvun analyyseistä on viime aikoina nähty. Katumus on ankara sielun kolkuttaja yhdelle jos toisellekin.

Idealismi kanavoituu sinne suuntaan minne kanavoituu ympäröivän yhteiskunnan tilanteiden mukaisesti vähän niinkuin säätilat korkeiden ja matalien paineiden vaikutuksesta. Jälkikäteen, jälkiviisaana, voi tietysti kutsua asioita niiden oikeilla nimillä, mutta ajassa eläjänä nuoret rinnat sykkivät, ja haluavat kiihkeästi sykkiäkin, idealistisessa tahdissa, joka monella tavalla ohjataan niiden sydämien ulkopuolelta.

Oma sydän on aikanaan sykkinyt innokkaan rytmikkäästi monien taistelulaulujen tahdissa silloin 60-luvulla, joten en halua syyllistää sen ajan idealisteja sen kummemmin kuin aikaisempienkaan aikojen.

Muistettava tietysti on, että jokaisen idealistin takana kurkkii poliittisen inhorealistin naama odottavan kyynisine hymyineen.

Arto oli etsinyt Ilja Glazunovin maalauksia googlella, mutta ei ollut löytänyt. Tuossa ylhäällä on yksi, imuroitu (eli siis kai varastettu) venäläiseltä saitilta nimeltä Ilya Glazunov, jolta löytyy paljon muitakin taiteilijan töitä. Niin kuin tuo allakin oleva.

Kuva: Ilja Glazunov, Lokakuun tulet vuodelta 1986

Amerikkalaisten aseista ja laeista

Kuva: Tom Toles "pilapiirros" Washington Post 'issa 18.4.2007 Virginia Tech yliopiston "ampumisvälikohtauksesta" ja aseista. Klikkaa kuvaa niin näet vieläkin paremmin!

Vaalien jälkipyykkivä

Kuva: Golden Raspberry Award

Motto: Cloths make the man, the naked people have little or no influence in the society (Mark Twain).

Kävi siis vaaleissa juuri niin kuin olin ajatellut. Niinistö sai enemmän ääniä kuin kukaan poliitikko ansaitsisi. Ja omat vihreät chick-tärppini, Anni Sinnemäkeä (7680 ääntä Helsingistä) lukuun ottamatta, jäivät odottelemaan seuraavia eduskuntavaaleja ja vielä edessä olevaa loistavaa tulevaisuuttaan. Erään ministerin entisillä poikaystävillä näytti menevän oikein hyvin, vaikka ministeri itse taisi saada pahasti kulttuurikintuilleen, jos 5757 äänestäjän suosiota nyt voi tappioksi kuvailla, vaikka ilkeästi vertailemalla siltä näyttäisikin.

Sattumalta ministeri on vain yhden askeleen toisen kulttuuriministerin sijoituksesta Uudellamaalla. Andersson näytti tässä koituksessa saneen kuitenkin paljon enemmän ääniä, 9346, vaikka sijoitukset olivatkin niin lähellä toisiaan. Olisiko molemmilla kulttuuriministereillä loistava tulevaisuus jo takanaan, vai olisiko sittenkin vielä jollakin ihmeellisillä keinoilla edessäpäin. Mistäpä senkin osaa tässä vaiheessa oikein arvata, vaikka 5757 ei todellakaan kuulosta riittävän maagiselta luvulta. Arvoisa Lukija ehkä osaa sanoa tähän jotakin viisaampaa.

Muut ehdokkaani eivät menestyneet mitenkään hirveän huonosti: pääehdokkaani Maria Väkiparta (jonka pitäisi kiivaasti tarkastella nettiolemassaoloaan kriittisellä silmällä) sai Satakunnasta 1046 ääntä, ihastuttavan Suomi-neidon näköinen Sirpa Kauppinen Uudeltamaalta 1397, kemisti-henkilö Mari Saario Varsinais-Suomesta 629 ja klisheistä todennäköisesti mitään tietämätön ”nainen ja olennainen” Kirsikka Siik Pirkanmaalta 1080 ääntä. Seuraaviin vaaleihin on vielä aikaa, joten, jos vihreänä hehkuvissa rinnoissa intoa riittää jatkotyöhön, kaikki voivat seuraavissa vaaleissa olla vaikka ääniharavia.

Niin kuin oli Niinistö. Se varsinainen niin kuin tavallaan myös varsinaissuomalainen ja vihreä Ville Niinistö, joka pääsi viimeisenä siltä listalta Eduskuntaan 5169 äänellä. Oma epäilykseni on, että Ville sai Niinistö-lisää, niin kuin (ehkä) suloinen kulttuuriministerimme edellisissä vaaleissa, vaikka tietysti aivan muista syistä. Mutta tämä saattaa olla pelkästään perusteetonta ilkeyttä. Pienistä ajatuksista Villeä ei pidä syyttää, hän sanoo uusimmassa päreessään mm, että ”vihreät olivat kokoomuksen lisäksi ainoa vaalivoittaja viidestä suuresta”. Heh, heh, vai viidestä suuresta!!!

Jotenkin tuli tästä Villestä aina-ei-kilttiin mieleeni eräs Thomas Jefferson Johnson, jota Eddie Murphy näytteli omalla kaoottisen taiteettomalla tavallaan elokuvassa The Distinguished Gentleman (1992), josta Washington Postin elokuva-arvio (Desson Howe) sanoo mm, että ” Should you get through this Eddie Murphy political comedy without fatigue, frustration or boredom, you may consider your serenity complete”. Mitäpä tuohon lisäämään, muuta kuin, että kovin tuo kritiikki muistuttaa arviota näistä ja monista muista eduskuntavaaleista sen jälkeen, kun Veikko Vennamo ja Eino Poutiainen lopettivat poliittisen puurtamisensa, niin ja Taisto Sinisalo myös. Bless them all!

Tarinan tuntematomasta taviksesta, Thomas Jefferson Johnsonista, joka siis pääsi nimensä vuoksi vahingossa USA:n presidentiksi (tämä ei ole ulkopoliittisesti arveluttava viittaus nykyiseen istuimen haltijaan), oli muuten kirjoittanut eräs Jonathan Reynolds, joka on saanut jopa yhden palkinnon elokuvatuista kirjoituksistaan. Hän nimittäin voitti Kultaisen Vatun (toivottavasti tuo tuli oikein kirjoitettua) eli Razzie Award-palkinnon huonoimmasta käsikirjoituksesta vuonna 1988.

Razzien voittanut filmi oli nimeltään Leonard Part 6, jossa toinen musta koomikko, Bill Cosby, näytteli Leonard Parkeria, eläkkeellä olevaa CIA-agenttia, joka kutsutaan takaisin hommiin pelastamaan maailmaa murhanhimoilta kasvistensyöjiltä ja tappajiksi hypnotisoiduilta jäniksiltä (eli tarinan Leonard on jonkinlainen elokuvataiteen Sauli Niinistö), ja jolla on lisäksi suuria vaikeuksia ihmissuhteittensa kanssa (I rest my case!). Washington Postin Rita Kempley puolestaan sanoo tästä kulttuurisaavutuksesta arviossaan mm. näin: ” The only good thing about Bill Cosby's "Leonard Part 6" is that we didn't have to see Parts 1 through 5”. Huh, huh!

Mutta siis tuosta Ville Niinistöstä piti puhua, mutta en nyt keksi, mököttäessäni kiukkuisena noiden kannatettujen naisten puolesta (paitsi siis Anni Sinnemäen, jonka puolesta en mökötä vaan hymyilen autuaana niin kuin aina kun hänen kuvaansa saa (esteettiseen) nälkäänsä tai janoonsa katsella), hänestäkään, siis Villestä, mitään muuta hyvää tai pahaa sanottavaa, en edes hänen vaatteittensa istuvuudesta tai alastomuudestaan, kun en ole Mark Twain. Niin että olkoon!

Terveiset ymparistoministereille

Tuolla alempana, uudemman Bollocks-lastun kommenteissa, Ripsa lahetti terveisia Saksassa talla viikolla kokoontuville isojen saastuttajamaiden ymparistomenistereille, mutta osoitteessa oli jotakin vikaa siella. Tasta osoitteesta terveiset mennevat perille.

Great bollocks, pity for the pain

Korjasin tekstistä pari älytöntä asiavirhettä, joita ei kehdannut jättää korjaamattakaan. Joten tästä tuli haamupäivitys.

Kuva on The Hunger Site:lta

Vuonna 2001 maailman lämpenemisteoria oli näyttävän puolestapuhujan tarpeessa ja epäonninen amerikkalaispoliitikko Al Gore oli Valkoisen talon jälkeisessä limbossa, never-land’issä, johon merkittävään julkiseen virkaan tyrkyllä olleet poliitikot helposti joutuvat.

Kuva: kansanedustaja Anni Sinnemäki, kuva ei liity tähän lastuun, mutta olkoon tässä osoittamassa, että vihreä liikekin voi olla silmiähivelevää

Al Gore keksi itsensä uudestaan ja ryhtyi vapaana olevaan ”vapaaehtoistehtävään” – kasvihuoneilmiön päävastustajaksi. Naimakauppa on ollut hyödyllinen molemmille osapuolille: ilmatilanlämpenemis-lobbarit saivat näyttävän, tosin kovin pitkäveteisen puolestapuhujan, ja Al Gore sai olla mukana kiihottavassa elokuvassa, An Inconvenient Truth, joka palkittiin pari viikkoa sitten Oskarilla. Kaikki ovat siis tyytyväisiä ja hyrisevät ikuisesta onnesta. ”We are doomed. What’s for dinner?”

Eilen illalla englantilaisella Channel 4:llä kenialainen poliitikko ja kehitysekspertti (nimeä en voi valitettavasti paljastaa, kun en löydä sitä mistään) sanoi seuraavasti:

‘I don't see how a solar panel is going to power a steel industry, how a solar panel is going to power a railway network… There is somebody keen to kill the African dream, and the African dream is to develop. We are being told don't touch your resources, don't touch your oil, don't touch your coal; that is suicide.’

Suomeksi käännettynä tämä voisi olla jotenkin, että: ”En ymmärrä, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää terästeollisuutta, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää rautatieverkostoa… Joku on innokas tappamaan Afrikan unelman, ja Afrikan unelmana on kehittyä. Meitä käsketään: älä koske omiin luonnonrikkauksiisi, älä koske öljyysi, älä koske hiileesi, se olisi itsemurhaa.”


Kuva: Channel 4

Eilen tuli julkisuuteen itse asiassa kaksi mielenkiintoista – näennäisesti toisistaan riippumatonta – tietopakettia. Ensin Forbes-lehti – tuo maailman superrikkaiden nuoleskelija ja äänenkannattaja – julkaisi viimeisimmän superrikkaiden listansa meidän kateellisten taviksien halveksittavaksi.

Forbesin listalla on nyt 946 ihmistä (näistä naisia 83), jotka ovat toteuttaneet omat unelmansa ja tulleet äveriäiksi yli villeimpien unelmiensa (tai enhän minä tiedä heidän unelmiensa villeydestä mitään), yli miljardin dollarin omaisuuden omistajiksi. Ykkösenä on tietysti muuan William Gates III. Siellä on ainakin yksi kirjailija, J.K Rowling (Englannin ainoa naismiljärdööri), Harry Potterin äiti, joka on juuri ja juuri kavunnut 1 miljardin rajan maagiselle puolelle.

Listatut superrikkaat omistavat kaikesta maailman hyvinvoinnista päätäravistuttavien 3.5 triljoonan Amerikan dollarin verran mammonaa. Forbes kutsuikin viime vuotta ”rikkaimmaksi ihmiskunnan historiassa” eikä mitenkään syyttä. Se on sellainen lista, että suomalaisista jopa Rytsölän veljekset olisivat jääneet parhaimmillaankin sen ulkopuolelle, tai rakkaudenkipeät kyläkauppiaat. Nokia-Ollilasta en tiedä, enkä edes niistä 20 ruotsinkielisestä ökyperheestä, joita yritettiin köyhdyttää laulamalla silloin joskus iloisella…mikäs vuosikymmen se taas olikaan…siinä kuitenkaan onnistumatta. Silloisista laulajista joku nallukka saattaa nykyisin jo lähestyä pääsyään superrikkaiden listalle.

Mutta, ja jotenkin kohtalouomaisesti, listan julkaisun kanssa samanaikaisesti Kiina, kommunismin viimeinen merkittävä sillanpääasema maailmassa, ilmoitti, että yksityinen (maan ja tuotantolaitosten) omistus ei olekaan rikos, ja politbyroon (tai miksi sitä nyt Kiinassa kutsutaankin) vanhat ja ihmisystävälliset kivikasvot aukaisevat uusilla omaisuuslaeilla itselleen ja muillekin kiinalaisille tien superrikkaiden kastiin. Tosin siellä on jo muutama kiinalainen, mm. maailman 9. rikkain (omaisuus 23 miljardia dollaria) hongkongilainen liikemies Li Ka-shing, joka omistaa lähes kaiken omistettavissa olevan Hong Kongissa, joka puolestaan on nykyisin Kiinan erityisessä suojeluksessa oleva vapaan kaupan linnake – niin kuin Macaokin ja Shanghai.

Toinen mielenkiintoinen juttu oli siis englantilaisella Chanel 4:llä esitetty ohjelma nimeltä The Great Global Warming Swindle (Suuri maailman lämpenemispetos), joka kyseenalaisti parhaillaan valmistumassa olevan, YK:n sponsoroiman ilmatilaraportin päätelmät (raportin poliittinen yhteenveto julkaistiin muutama viikko sitten).

Ja sen kanssa samanaikaisesti Brysselissä kokoontuivat Euroopan ilmastonvaltiaat, jotka eivät tietysti päässeet ilmatilanpäästöjä rajoittavassa poliittisessa ohjelmanjulistuksessaan puusta pidemmälle. Pääasiallisena syynä, ja ristiriitaisten tieteentietojen lisäksi, on EU:n päätöksien konsensusvaatimus, jonka vuoksi jo yksi poikkeava ääni estää sitovan päätöslauselman syntymisen. Keski-Euroopan uudet EU-jäsenet Puola, Tšekki, Unkari jne. eivät voi hyväksyä sitä, että heidän pitäisi rajoittaa rikastumistaan Länsi-Euroopan jo rikastuneiden saastuttajavaltioiden käskystä.



Kun kommunismi kukistui, idealistista aktivistiporukkaa kommunismin sinisilmäisistä kannattajista, Leninin ”hyödyllisistä idiooteista”, oli pilvin pimein samassa tilanteessa kuin Al Gore vuonna 2001, intohöyryä pursusi suusta ja jopa korvista, mutta hyväksyttävän oloista kanavaa höyrylle oli vaikea löytää. He halusivat siirtyä muihin sosiaalisen omantunnon liikkeisiin. Siirtymistä tapahtui vihreisiin puolueisiin, Greenpeaceen ja muihin globalisaation vastaisiin aktivistirintamiin. Tämä on ymmärrettävää. Oikeistolainen nihilismi ei tietysti voinut houkutella sosiaalisesti ajattelevia aktivisteja.

Siirtymistä tapahtui muihinkin toimiin. Channel 4:n harhautus-ohjelman tuottaja, Martin Durkin, on yksi tällainen kommunismia tukenut siirtymäaktivisti, joka on löytänyt uuden kotinsa globalisaation vastaisessa toiminnassa tosin monista muista poikkeavasti anti-anti-climate-change –liikkeestä.

Durkin on aikaisemmin törkkinyt viheraktivisteja mm. kohuaherättäneellä televisio-ohjelmallaan Agains Nature vuodelta 1998. Hänen globalisaation vastainen perustelunsa löytyy samalta linjalta kuin tuolla aikaisemmin referoidut kenialainen ja keskieurooppalainen huoli kehityksen pysähtymisestä maailman köyhimpien keskuudessa eurooppalaisten ja amerikkalaisten poliitikkojen ilmastotoimenpiteiden vuoksi. Kehityksen pysähtymisestä kärsivät ensimmäisinä ja eniten jo nyt huonoimmassa asemassa olevat ihmiset. Poliittisesti korrektilta kuulostava päätös eurooppalaisissa teräs- ja lasipalatseissa Schuman-aukion tuntumassa, on kuolemantuomio afrikkalaisessa savimajassa.

Channel 4:n ohjelman pääasiallinen sisältö ei ollut maailman lämpenemisen tai hiilidioksiden vaikutuksen kieltäminen. Sanomana oli se, että maailma on lämmennyt ja kylmennyt olemassaolonsa aikana jatkuvasti ja että tässä lämpötilanmuutoksessa ihmisten osuus on merkityksetön ja mahdollisesti olematon ja toisaalta auringon osuus ratkaisevan merkityksellinen. Tukenaan Durkinilla oli joukko tiedemiehiä, joita erityisesti näytti huolestuttavan se, että tieteelliset tutkimukset, jotka eivät lähtökohtaisesti kannata ihmisen syyllisyyttä maapallon lämpenemisestä, eivät saa resursseja

Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, minä kannatan tietysti puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa, metsien säilyttämistä, biodiversiteettiä, jääkarhuja ja jopa Heidi Hautalaa (tai salaa ehkä mieluummin Maria Väkipartaa). Egoistina haluaisin sen lisäksi viettää kohtuullisen mukavaa elämää: ajella jonkilaisella autolla, lentää joskus jopa pitkiä matkoja, koska lentäminen on ainoa mannertenvälisen matkustuksen järkevä vaihtoehto, valokuvata, soittaa akustista kitaraa, lukea paperille painettuja kirjoja, katsella sähköllä toimivaa televisiota ja kirjoittaa näitä lastuja sähköllä toimivalla tietokoneella kohtuullisen kirkkaassa sähkövalossa ja mukavan lämpimässä työhuoneessa, jota pitäisi kylläkin siivota, ainakin pöydillä ja tuoleilla kasatut vanhat lehdet pitäisi laittaa kierrätykseen.

Mutta olen kovin huolestunut myös pojan ja pojanpoikien tulevaisuudesta.

Se, että 2500 tiedemiestä on jotakin mieltä, ei riitä itselleni minkään asian perusteluksi. He ovat kannattaneet thalidominiakin, agent orangen tuotantoa, DDT:tä torakoiden tappamiseksi, PCB:n käyttämistä jääkaapeissa, asbestin käyttämistä rakennusaineena, lyijyn imeyttämistä viemärien kautta kalojen lihaan, eläinrehun syöttämistä lehmille ja sen kautta BSE-tautia, tohtori Mengelen perinnöllisyys- ja muitakin kokeita ja atomipommia.

Olen melko varma, mutten voi tietysti todistaa asiaa, että kaikkien noiden osalta oli tieteellisiä vastaväitteitä, jotka jätettiin omaan arvoonsa, koska eivät olleet tieteen valtavirran mielihalujen mukaisia.

Kuva: Kalaharin san-kansan metsästäjä

Näin ollen tässäkin asiassa mielipiteeni on – ei edes veteen vaan – ilmaan vedetty, monivärinen viiva, eli great bollocks. Pity the pain.

Ja siitä puheenollen:

Forbes julisti siis viime vuoden historian rikkaimmaksi vuodeksi. He sanoivat lisäksi: ”The best way to create wealth is to have free markets and free people, and more and more of the world realising it.” (eli suomennettuna jotenkin, että ”paras tapa luoda rikkautta on vapailla markkinoilla ja vapaalla kansalla, ja useammat ja useammat maailmalla alkavat ymmärtää tämän”.

Ja sitten takaisin Brysseliin, jossa Schuman-aukiolta lähtee itäänpäin kaupungista ulos johtava kaunis ja leveää, puidenreunustama katu, läpi Woluwe-laakson, yli tukkoisen kehätien ja puistomaiseen Tervureniin, Brysselin naapurikaupunkiin.

Sieltä löytyy pari entistä kuninkaallista palatsia, joista toinen on nykyisin Afrikka-museo, joka rakennettiin aikanaan kuningas Leopold II:n toimesta juhlistamaan hänen afrikkalaisia tiluksiaan, joita kutsuttiin Kongon vaapaksi valtioksi ja jotka kattoivat koko nykyisen Kongon alueen ja enemmänkin. Siellä tuotettiin orja- ja pakkotyövoimalla mm. kumia, joka kuljetettiin raaka-aineeksi Euroopan teollisuudelle. Leopoldkin olisi ollut Forbesin listalla, jos sitä olisi silloin jo julkaistu.

Moni nykyinen miljardiomaisuus löytää juurensa samanlaisesta kehitysmaiden riistämisestä. Guggenheim-museoissa käydessään voi lähettää kiitoksen henkimaailman välityksellä afrikkalaisille verisiksi hakattuille selkänahoille, yksi guggenheimien rikkauden lähteistä on juuri kongolainen kumimahlaa vuotava puu.

Leopold II oli rikollinen, jonka toimesta murhattiin kaikkiaan 20 miljoonaa afrikkalaista. Josef Conrad kertoo siitä Pimeyden sydän-kirjassa (Heart of Darkness). Leopold II:n seuraajat jatkoivat samaan tahtiin. Kuningasperheellä (Saxe-Coburg-Saalfeld) on Brysselissä muitakin oikein kauniita palatseja, joissa on eksoottisia kasveja ja eläimiä.

Muuta luettavaa:

Channel 4:n ohjelmasaitti: The Great Global Warming Swindle

James Lovelock: ekoaktivismin ”isä”, nettiartikkeli: Gaia Theory

Global warming: An inconvenient truth or hot air? , nettiartikkeli, The Independent, 4.3.2007

Nigel Lawson (entinen Englannin valtionvarainministeri): Here is another inconvenient truth (but this one will infuriate the Green lobby), The Independent, 9.3.2007

Globalisation and the Environment –blog, erityisesti postaus päivätty 2.3.2007

Nettiartikkeli Bringing facts, compassion to global warming issue, Committee for Constructive Tomorrow

Nettiartikkeli Global Warming Fast Facts, National Geographic News

Never mind the bollocks

Kuva: "You're all saved or screwed, or whatever." Al Gore ilmansaastevauhdissa

Eilen britit julkaisivat British Book Award –ehdokkaiden nimet.

Joukossa oli tuttuja ja tuntemattomia. Ehkä kiinnostavimpana – ei kirjansa vuoksi vaan sen tähänastisen myynnin takia, 650,000 myytyä kirjaa ”and counting” – Victoria Hislop ’in Kreetan saarille sijoittuva sukutarina (ei omansa) The Island, jossa myös käsitellään lepra-siitolan, pienen Kreetan rannikon saaren nimeltä Spinalonga, avulla suhtautumista sairauksiin, sairauden torjumista, pelkoja jne. Eli meille ”normaaleille” ihmisille ominaisia torjuntareaktioita. Muistaakseni tämä oli myös osateemana Che Guevaran nuoruuden toilausten ja sosiaalisen heräämisen kuvailussa Walter Salle 'sin hienonherkässä elokuvassa Diarios de motocicleta.

Mutta tätä The Island ’ia selailin jonkin verran Waterstonella, kun se oli ilmestynyt (nyt sen voi ostaa 3 for 2 –tarjouksena), mutta en ostanut. Syy on kai se, että nykyisin olen ensimmäisen-sivun –valitsija (eli vähän kai niin kuin kustannustoimittajat). Jos kirja ei imaise mukaansa ensimmäisen lauseen kautta ensimmäisen sivun lukemiseen, se tulee armotta hylätyksi.

Jälkikäteen – nyt kritiikeitä lukeneena – harmittaa lievästi, etten sittenkin ostanut sitä, mielenkiintoinen aihe ja hyvät arvostelut, mutta kokemus on osoittanut, että ensimmäisen sivun teksti kertoo riittävästi siitä tulenko nauttimaan kirjasta. Ajatus menee jotenkin näin: jos teksti on alussa mielenkiinnotonta, miksi se siitä muuttuisi. Lisäksi monet virheostokset ovat opettaneet varovaisuuteen: yhtenä viimeisimmistä Zadie Smithin On Beauty, jota tämän lastun otsikko kuvaa mielestäni melko hyvin.

Mutta todellinen aiheenalku lastulle on BBA –palkinnon ehdokaslistalla. Sieltä löytyy kaksi merkittävää ja kiihkeitä tunteita herättävää ja hyvin myynyttä non-fiction –kirjaa: populääribiologi Richard Dawkinsin The God Delusion ja entisen USA:n varapresidentin, ja George W. Bushille hävinneen presidenttiehdokkaan, Al Goren, nimeä kantava Inconvenient Truth.

En ensin oikein ymmärtänyt Dawkinsin kirjan raison d’etreä, mutta suuret myyntilukemat antavat tietysti hyvän perustelun kirjan kirjoittamiselle. Mielestäni kirja ei ole hyvä Dawkinsin kirjaksi, Selfish Gene ja River out of Eden ovat parempia kirjoja.

Dawkins on viimeisimmässään turhaan ”alentunut” vänkäämään ”Älykkään Suunnittelijan” –ideasta vastustajiensa kanssa. Siinä keskustelussa ei ole oikein kuin kaksi perustelua: ”eipäs” ja toisaalta ”juupas”, joten koko keskustelu on kuin lasten inttämistä hiekkalaatikolla.

Toisaalta turha kinastelu antaa elämälle väriä ja suolaa; ja monille jopa koko elämän tarkoituksen. Joten se saattaa olla yhtä tärkeä evoluution tuote kuin huomiota herättävän kokoiset naisten rinnat, 20-senttinen penis tai juoruaminen ja valehtelu, jotka kaikki jotenkin salaperäisellä tavalla kätkeytyvät yhteen ja joita ilman ihminen ei edes näy tulevan kunnolla toimeen.

Ja siitä pääseekin mukavasti harppaamaan Al Goreen ja ”hänen” kirjaansa Inconvenient Truth.

Kirja kertoo meille siitä, että maailma lämpenee – jopa kiihtyvään tahtiin – ja heristelee sormea meille taviksille ja uhkaa kurjalla kuolemalla ellemme paranna pahoja tapojamme. Ja tämä on tietysti aivan oikein. Ympäristö saastuu ja sille ”tarttis tehrä jotain”. (Eikö muuten ole onnellista, että Koivisto oli meidän presidenttimme. Toisaalta, jos olisi ollut USA:n presidentti, niin silkkaa presidenttinsä laiskuutta ei sekään maa olisi ehkä valloitellut muita maita ja pommittanut näitä kivikaudelle tai aloittanut muita ristiretkiä.)

Mutta nyt siis Al Goresta ja Inconvenient Truth’ista.

Viime viikolla BBC:llä näytettiin kuvia Al Goren 20-makuuhuoneisesta palatsista, jossa myöhään yöllä loistivat kirkkaat valot jokaisessa ikkunassa kutsuvasti kuin sadun Tähti Koivun oksien lomasta Ryssänmaalta palaaville orpolapsille, jotka oli varastettu kodistaan, käännytetty ryssänuskoon ja käsketty sitten painumaan takaisin sinne mistä olivat tulleet. Tai ehkä vähän kirkkaamminkin.

BBC kertoi myös sellaisen täysin yllättävän ja shokeeraavan tiedon, että Gore ei ajelekaan Toyota Priuksella valistusmatkoillaan, vaan monilitraisilla amerikanraudoilla ja yksityisillä lentokoneilla, joita joku antaa Goren käyttöön, kun hän ei itse kai omista lentokonetta (onhan hän vihreähenkinen maailmanpelastaja).

Kun kuuntelin BBC:n v******ua,ajattelin samalla, miksi minun on jotenkin vaikea uskoa, omaksi vahingokseni tietysti, mitään pullosilmäisiä tuomionpäivän julistajia, ovat he sitten uskonnon, jonkun muun konspiraatioteorian tai nyt tämän kasvihuoneilmiön asialla.

Pääsyyksi näyttäisi, jostakin aivojeni alkukurakerroksesta kai, löytyvän sellainen perusajatus, että, jos saarnaaja ei elä itse sanomansa mukaan, hän ei todennäköisesti usko, mitä saarnaa. Ja lisäksi, että, mitä suuremmalla äänellä saarnaa esitetään, sitä pienemmässä määrin saarnaaja uskoo saarnansa sisältöön.

En nyt häthätään muista kuka suomalainen on tällä hetkellä vastuussa suomalaisesta ympäristöpolitiikasta. Tämä ehkä kertoo jotakin minusta itsestäni, mutta myös ympäristöpolitiikan tärkeydestä Suomen poliittiselle eliitille.

Mutta oli tämän asian suhteen kuinka oli, löisin vetoa (onneksi tässä ei juuri nyt ole vedon ottajia paikalla), että tämä kyseinen ministeri ei myöskään aja Toyota Priuksella, lämmitä taloaan ympäristöystävällisellä biopolttoaineella, järjestä runsaasti videokonferensseja tai vältä muuten lentämistä ympäristökokouksiin johonkin maailman eksoottisemmista kolkista – kuten hiljattain Kenian Nairobiin.

Lisäksi väitän, että hänet eduskuntaan äänestäneet viheltävät viis siitä mitä tämä nimenomainen ministeri ympäristöasioissa on tehnyt, tekee tai on tekemättä. Tämä vertautuu jotenkin myös kulttuuriministeri Tanja Saarelan viehättävään habitukseen ja hänen kulttuuritekoihinsa, jos filmihullun elokuvaohjaajan naimista ei lasketa kulttuuriteoksi. Ja kai minkä tahansa muunkin ministerin, oli tunnettu tai tuntematon. Mutta se on aivan toinen asia.

Sen sijaan mainitsen tässä, että asun Brysselissä Schumanin aukion tuntumassa.

Tänään minulla on vaikeuksia päästä kotiin, koska työkuljetusbussini (jota käytän luvattoman harvoin) ei saa pysähtyä Schumanilla vaan joutuu ajamaan kaukaa sen ohi suoraan Gare Central’ille, josta joutuisin ottamaan metron taikaisin Schumanin viereen Maalbaekin asemalle päästäkseni lämpimään kotooni. Siksi ajoin tänään autolla töihin (edestakaisin 22 kilometriä, ja 190 grammaa hiilidioksidipaskaa per kilometri, eli yhteensä yli neljä kiloa ilmanlämmittäjäkaasua).

Tämänpäiväiset vaikeuteni johtuvat siitä, että Euroopan ilmaston haltijat ovat Brysselissä päättämässä missä määrin maapallon ilmakehää tullaan tulevaisuudessa saastuttamaan enemmän kuin nyt. Siellä ei päätetä siitä, että saastuttaminen lopetettaisiin, päätös tulee koskemaan vain saastuttamisen kasvuvauhdin muutosta. Lisäksi konsensuksen vaatiminen Euroopan päätöksiltä takaa sen, että mitä tahansa tavoitteista saadaan päätetyksi, ne eivät ole sitovia EU:n jäsenvaltioiden suhteen. Eli päätökset tulevat olemaan yhtä tyhjän kanssa tulevaisuuden saastetilanteen parantamisen osalta.

Siksi omat kuljetusvaikeuteni v******vat vielä entistäkin enemmän.

Osa kokoukseen tulijoista käyttää valtioidensa lentokoneita lentämättä vuorokoneilla tai tulematta naapurivaltioista junilla.

Lisäksi heitä kuljetellaan ympäri Brysseliä isoissa autosaastueissa, siis tarkoitan saattueissa, freudilainen lipsahdus ehkä, joissa on useita monilitraisia mersuja ja bemareita ja kymmenkunta moottoripyörää lakaisemassa kiireisille maailmanpelastajille tietä kaduilla kulkevan rahvaan ohi.

On täysin mahdollista, että kokouksen vaikutus saastuttamiseen on merkittävämpi kuin heidän päätöstensä. Voin tietysti olla väärässä, ja maailman pelastaminen saattaa alkaa juuri tästä päivästä, mutta en pidätä hengitystäni tämän asian suhteen.

Ja sitten Al Gore puhui eilen Portugalissa (hän on saattanut tulla sinne uimalla Atlannin yli minun tietämättäni – tai suolistokaasujensa kuljettamalla veneellä, mutta epäilen sitä). Puheessaan hän sanoi mm:

I’m trying to get my country to change itse policies but in the meantime the European Union is absolutely key to helping the world make the changes it must.

Jo tuosta lauseesta näkyy, että maailma voi todeta tukehtuneesti: we are screwed!

Muuten triviana mainittakoon, että Al Gore käväisi (tietysti täysin saasteettomalla) pikavisiitillä kahdessa kokouksessa Portugalissa viimeisten 30 päivän aikana. Isn’t Life Grant!

Al Gore on myös yksi maailman suurimman konserti suunnittelijoista ja suojelijoista. Konsertti on tarkoitus pitää 7.7.2007 samanaikaisesti ympäri maailmaa. Konsertin organisaattorit (hyvin nykyisen maailman moraaliseen eetokseen sopivasti), Live Earth, Save Our Selves, pitää omaa WEB-saittia.

24-tunnin konserttiin odotetaan kahta miljardia katsojaa, kaikilla seitsemällä mantereella. Esiintyjiä on 150 seitsemässä erillisessä konsertissa, jotka televisioidaan ”kaikkiin maailman maihin”.

Hyvä näin, tunnettuutta tarvitaan, ja todennäköisesti ihmiset tuntevat samaistumista mieluummin rokkareihin ja poppareihin kuin saastepoliitikkoihin.

Kuitenkin, ja ”speaking of bollocks” kuten otsikossa luvataan. Rolling Stones laski muutama vuosi sitten (taisi olla 2003), että tyypillinen rollari-konsertin katsoja tuottaa 30 kg hiilisaastetta musiikkinautintoonsa (arviossa auttaa tieto, että tyypillinen Euroopassa käytettävä auto tuottaa jotakin 160 gramman verran hiilisaastaa kilometrillä).

Televisio (tai tietokone) käyttää kai noin 200 wattia tehoa. Tässä sellainen, joka osaa käyttää matematiikkaa (minä en osaa) voi laskea, kuinka paljon sähköä kuluu 2 miljardin katsojan televisioissa 24-tunnin konsertin aikana.

Hiilisaasteen kokonaistuotto konsertin kaikkien SOS -katsojien osalta on ehkä luokkaa 200,000 tonnia CO2:ta. En tiedä suomalaisten saasteen kokonaismääristä mitään, mutta arvelisin, että yllä olevan luvun vertaaminen sanotaan vaikka suomalaisten kuukausittaiseen saasteen määrään olisi suomalaisille miellyttävä yllätys.

Konsertin järjestäjät lupaavat kompensoida jotenkin tämän aiheuttamansa saastemäärän.

Jos kompensoiti tapahtuisi puita istuttamalla, istutustarpeen voi laskea esimerkiksi sillä perusteella, että tyypillisen (sanotaan 500 neliömetrin) omakotitalon tontin kokoinen kuusimetsä ”imee” ilman hiilidioksidia noin 1000 tonnin verran koko 50 vuoden elinaikanaan. Siitä voi äkkiseltään laskea, jos osaa (minä en osaa sitäkään), kuinka monta puuta tarvitaan tämän konsertin kompensoimiseksi. Aika monta, arvatenkin.

Tosin järjestäjät eivät lupaa pelkästään istuttaa ja halailla puita. Täältä voi ihailla heidän muita lupauksiaan. Toivottavasti vihreät rokinystävät pitävät huolta, että konsertin järjestäjät täyttävät lupauksensa.

Valitaan miellyttävin puolue ja kaunein ehdokas ja…

Kuva: suhteellisen äänimäärän laskija Victor D'Hondt (1841-1901)

Sananvapaus on kuin sinfoniaorkesterin konsertti, jossa soittajat saavat soittaa mitä haluavat. Kansanvaltainen hallinto on kuin sellaisen konsertin kapellimestari. (Hanhensulka, 2007)

Arvoisa Lukija on saattanut huomata, että Suomessa on uhkaavasti lähestymässä se aika, jolloin jokaisen demokratiaan luottavan ja sitä kunnioittavan henkilön on taas kerran päätettävä olla äänestämättä.

Tätä kutsutaan kansalaisvelvollisuudeksi.

En tiedä missä sitä kutsutaan kansalaisvelvollisuudeksi, mutta olen nähnyt useiden poliitikkojen mainitsevan julkisuudessa sanan kansalaisvelvollisuus sanojen moraali ja äänestäminen yhteydessä, joten velvollisuuden täytynee olla moraalinen ja perustua Suomen Lakiin.

Äänestämättömyyspäätöstä varten on ensin valittava äänestämättä jätettävä puolue ja sitten se henkilö, jolle ei ääntään tule antamaan. Jos tätä ei tee, antamatta jäänyt ääni saattaa koskea täysin väärää puoluetta tai henkilöä ja menee kokonaan hukkaan. Ja jos näin käy, vaalien jälkeen ei ole moraalista oikeutta valittaa vaalien tuloksena kokoon kutsuttavasta kansaneduskunnasta.

Päätös vaatii runsaasti harkintaa ja selkeät kriteerit. Ilman kriteereitä äänensä antamattomuus saattaa olla arvauksen varassa ja arvaamalla tehdyt päätökset osoittautuvat usein vääriksi.

Suomi on edustuksellinen demokratia, jossa puolue – kulissinaan sen päätöksiin vaalikaudeksi sidotut kansanedustajat – edustaa kansaa ja käyttää poliittista valtaa kansalaisten puolesta. Puolueen päätökset toteutetaan maan hallituksessa, johon puolue nimeää palkkiojärjestelmän mukaan harmittoman joukon mahdollisimman epäpäteviä jäseniään, joita kutsutaan ministereiksi. Muina esimerkkeinä edustuksellisesta demokratiasta voidaan mainita entinen ihanteellisen tasa-arvoinen Neuvostoliitto, presidenttivaltainen Ranska ja Englannin parlamenttaarinen kuningaskunta, jolla ei ole koskaan ollut perustuslakia.

Suomessa vaalit ovat kovin vapaat. Toisin kuin esimerkiksi Belgian demokraattisessa kuningaskunnassa, jossa jokaisen äänioikeutetun on pakko äänestää. Tosin belgialaiset poliitikot ovat tulkinneet tätä pakkoa siten, että äänioikeutetuksi lasketaan vain äänioikeutetuiksi rekisteröityneet. Rekisteröityminen on vapaaehtoista.

Vaaleissa ei pelkästään valita kansanedustuslaitosta vaan mitataan myös kansalaisten luottamusta puoluejärjestelmään.

Mitä vähemmän vaaleissa annetaan ääniä, sitä enemmän puolueet nauttivat äänestäjien luottamusta. Ja tietysti päinvastoin.

Siksi on puolueiden ja poliitikkojen mielenrauhan vuoksi välttämätöntä, että mahdollisimman moni jättää äänestämättä.

Suuret äänestysprosentit tekevät puolueet ja näiden johtajat rauhattomiksi ja he saattavat ryhtyä toimiin, joilla on kauaskantavia ja kohtalokkaita seurauksia koko yhteiskunnalle. Pienet äänestysprosentit puolestaan rauhoittavat poliittista elämää: poliitikot voivat jatkaa leppoisia uniaan ja nauttia täysin rinnoin ansaitsemistaan kulukorvauksista, eikä yhteiskunnalle tule heidän toimistaan mitään pysyvämpää vahinkoa. Siksi vaalien vapauden takaaminen on suomalaisen yhteiskunnan kannalta erittäin tärkeää.

Valittujen kansanedustajien vähäinen äänimäärä on myös kansanvallan ja poliittisen elämän kannalta edullista.

Suuret äänivyöryt ns. ääniharavoille häiritsevät rauhallista politiikantekoa. Ääniharavat uskovat helposti omaavansa erityisen suuren mandaatin poliittisiin tekoihin ja aiheuttavat poliittista häiriötä mm. vaatimalla ministerinsalkkuja vastoin puolueen selviä päätöksiä ja tekemällä muitakin äänestäjiä miellyttäviä, ns. populistisia aloitteita. Tällaisen tilanteen välttämiseksi on erityisen ehdottomasti oltava äänestämättä, tai, jos sitä ei voi välttää, äänestettävä kaikkein nimettömimpiä ehdokkaita. Usein nämä eivät ole edes tehneet mitään erityisiä poliittisia lupauksia, joita joutuvat istuessaan rikkomaan.

Ja sitten muutama sana kriteereistä. Äänestäjät eivät näytä helposti ymmärtävän annetun äänensä ja valitun puolueen ohjelmajulistusten välistä merkittävää yhteyttä. George Bernard Shaw on sanonut jotenkin, että:

Kansanvalta takaa, että meitä ei hallita paremmin kuin ansaitsemme.

Valittu puolue, joka päättää mitä valitut edustajat päättävät asioista, pitää valita todellisten mielipiteidensä mukaan. Nykyoloissa näyttäisi siltä, että ainoastaan Vihreä liitto vastaa omaa näkemystäni tulevaisuuden maailmasta. He kannattavat saasteetonta ympäristöä ja maapallon resurssit huomioon ottavaa kasvuvauhtia. Omalta kannaltani Vihreät on siis ainoa mahdollinen puoluevalinta.

Ehdokkaan valinta on vaikeampi kysymys. Olen onneksi brysseliläinen, joten voin vapaasti valita mihin vaalipiiriin jätän ääneni antamatta. Jo monen vuoden ajan olen ollut ihastunut kansanedustaja Anni Sinnemäen, jonka kamppanjablogissa on valitettavasti vain yksi postaus, ihastuttaviin silmiin ja kovin soisinkin hänen jatkavan kansan edustamista ja uskon niin tapahtuvankin. Tämä tunnustus antaa Arvoisalle Lukijalle vihjeen valintakriteereistäni. Anni sanoo omaa poliittista ajatteluani pahasti raapaisevasti saitillaan Marcel Proustista näin:

Proust sanoi, että rakkaudesta lopulta jää jäljelle vain raastava mustasukkaisuus...

Huh, huh, kun osui pahasti kohdalle. Mutta Vihreän liiton piirissä on suuri joukko muitakin hyvillä poliittisilla ominaisuuksilla varustettuja naisia – onhan nimittäin itsestään selvää, että valitun henkilön täytyy olla nainen, miehet ovat historian aikana osoittaneet missä määrin heihin voidaan luottaa poliittisten päätösten tekijöinä. Alla muutama omilla kriteereillä valittu ehdokas.

Niin kuin esimerkiksi Uudeltamaalta eduskuntaa pyrkivä akat. pätkätyöläinen Sirpa Kauppinen, joka sanoo vaalisivuillaan mm., että:

...Vanhemmuuden kustannukset jaettava tasan työnantajien kesken. Lasten tekemiseen tarvitaan useinmiten kaksi...

Sirpa ei selitä, miksi lastentekoon tarvitaan kaksi työnantajaa, oman käsitykseni mukaan siinä on mukana yksi työnantaja ja yksi työntekijä, mutta tämä on pikkujuttu ja osoittaa vain kuinka vaikeita kysymyksiä nimenomaan poliittiset kysymykset ovat. Sirpa on kaikin puolin varteen otettava ehdokas ääneni saamattomuudelle. Ainoana miinuksena näkisin sen, että hän kutsuu itseään Siruksi, mutta se mennee hänen vaatimattoman ikänsä tiliin, eikä pitäisi olla esteenä valinnalle.

Varsinais-Suomen vaalipiiristä yrittää eduskuntaan arjen asioita erityisesti kannattava biokemisti Mari Saario, joka haluaa blogillaan kaikkien yhdessä näyttävän mistä kansalaisyhteiskunta kusee, vaikka häveliäänä kemistinä ei halua käyttää näin brutaaleja ilmaisuja. Hän huutaa meille kaikille houkuttavasti näin:

Tule ulos vihreästä kaapista. Sylkäise päin isolla rahalla ostettuja kamppanjoita.

Satakunnan vaalipiiristä eduskuntaa yrittävässä Maria Väkiparrassa yhdistyvät varsin ihastuttavalla tavalla kaikki poliitikon tarvitsemat ominaisuudet, häveliäästi jätän ne nyt kuitenkin tässä mainitsematta. Satun tietämään hänen mielipiteitään enemmänkin keskustelujen perusteella ja tiedän myös, että hänellä on kaksi poliitikolle hyödyllistä akateemista tutkintoa (kauppatieteet ja valtiotieteet), hän on eronnut turhautuneena monikansallisen konsulttiyhtiön hunajanhoukuttavista tehtävistä ja toiminut kansankynttilänä ja nyt Satakunnan vihreiden toiminnanjohtajana. Ja lisäksi on vaikea ajatella naista, joka sopisi paremmin kalevalaisen Ainon esikuvaksi. Ihmissusista ja oikeista susista Maria sanoo blogissaan tähän tapaan:

...Palatakseni lopuksi susiin, häirikkösudet on syytä poistaa, muttei kaikkia koiriakaan tapeta tai lähetetä Brysseliin vaikka häiriintyneet yksilöt silloin tällöin käyvät ihmisen kimppuun.

Olen ehdottomasti samaa mieltä Marian kanssa, että häirikkösusia ei pidä Brysseliin lähettää, niitä on täällä jo ihan tarpeeksi saakka omasta takaa. Ilmastonmuutoksesta ja energian kulutuksesta hän puolestaan sanoo näin:

...Konkreettisia toimia kasvohuonepäästöjen hillitsemiseksi olisivat mm. autoverotuksen porrastaminen päästöjen mukaan, joukkoliikenteen tukeminen ja kehittäminen, uusiutuvan energian tukeminen, energiankäytön tehostaminen teollisuudessa sekä energiansäästötalkoot kotitalouksissa (yksinomaan sähkölaitteiden sulkemisella standby-asetuksen sijaan Loviisan toinen reaktori
voitaisiin sulkea ½ vuodeksi)...

Pirkanmaan vaalipiiristä on ehdolla iloisen nimen ja soman hymyn omaava Kirsikka Siik, joka on arkkitehti.

Hän sanoo vastustamastaan ydinvoimasta mm. näin:

...Ennen kuin tarjotaan ratkaisuja, on tiedettävä, mihin ongelmaan ratkaisua haetaan. Jos tavoitteena on energiankulutuksen kasvun mahdollistaminen lyhyellä aikajänteellä vähän tuotantoaikaisia hiilidioksidipäästöjä tuottavalla tavalla, ydinvoima on pätevä ratkaisu … Energiaongelmien ratkaiseminen rakentamalla vielä yksi ydinvoimala vaikuttaisi olevan vähän kuin yritys parantaa hammassärky särkylääkkeellä. Akuuteimmalla hetkellä ratkaisu vaikuttaa helpolta ja halvalta, mutta hetken päästä särky on palannut ja varsinainen ongelma ihan yhtä isona ellei isompana edessä...

Ja mitäpä tuohon olisi lisättävää, paitsi, että Kirsikka sanoo myös näin:

...En kannata ydinvoimaa, koska minusta on reilumpaa ratkaista oman kulutuksemme ongelmat omana elinaikanamme ja omassa maassamme kuin lykätä niitä muille...

Tosin Kirsikan saitilta ei löydy vaihtoehtoisen energiantuotannon ohjelmaa, sen sijaan hän ehdottaa kulutuksen vähentämistä ottamalla sähkölaitteet pois töpseleistään (niin kuin satakuntalainen Mariakin ehdottaa). Energian vaihtoehtoisen tuotanto-ohjelman paljastamien olisi tietysti liikaa vaadittu kansanedustajalla ehdokasvaiheessa. Mutta toisaalta olisihan se mukava tietää.

Loppuun vielä annettakoon kaikkille äänestämättä jättäville neuvoksi Suomen politiikkan sitoutumattoneen Ivan Turgenevin Nihilisti Bazarovin lause, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä tämän lastun kanssa, mutta tasapainottaa somasti alkuun kirjoitettua Hanhensulan aforisminalkiota:

Sinä vain istut paikallasi ja arvostat itseäsi, mitä merkitystä sillä on, voit aivan yhtä hyvin istua paikallasi arvostamatta itseäsi