Julkisuudessa on paljon referoitu shokeeraavaa tilastoa, jossa Suomi on siviiliaseiden omistamisessa kolmannella tilalla maailmassa.
Minä en tiedä, mistä tämä referoijien tieto on alun perin lähtöisin, mutta lähteenä saattaa olla Small Arms Survey 2007, jossa mainitaan useissa paikoissa, että Suomi on maailman johtavia maita aseiden omistuksessa.
Minun oli vaikea uskoa tätä tilastoa, kun sen ensimmäisen kerran luin. Joten aloin vähän tutkia asiaa.
Suomessa näyttäisi olevan 1.8 miljoonaa siviilien käsissä olevaa ampuma-asetta. Tätä tietoa levittää mm. suomalaisten aseidenvastustajien saitti nimeltä ControlArms. Jostakin muualta olen lukenut, että rekisteröityjä aseita olisi 1.6 miljoonaa ja lisäksi olisi salassa omistettuja sodanaikaisia aseita 100-200 tuhatta. Tämän tiedon lähdettä en nyt juuri tähän hetkeen löydä.
Yllämainittu Small-arms Survey 2007 sisältää taulukon sivulla 47, jonka mukaan Suomessa olisi ”keskimäärin” 2,800,000 ”civilian firearms” (joka pitänee sisällään kaikki käsiaseet ja metsästysaseet). Minimiarvioksi raportti antaa 2,150,000 ja maksimiarvioksi 3,600,000 asetta, melko suuri hajonta siis ottaen huomioon, että suomalaisia on yhteensä vain viitisen miljoonaa. Luvut ovat arvioita, joiden perusteita en tiedä.
Näiden lukujen mukaan aseita olisi Suomessa vähintään 41 ja enintään 69 jokaista sataa asukasta kohden ja ”keskimäärin” niitä olisi se noin 56, jota julkisuudessa on referoitu.
Jos käytetään tuon suomalaisen ControlArms-saitin lukua 1,800,000 saataisiin jokaista siviilisuomalaista kohden 35 ampuma-asetta. Tällä lukemalla Suomi sijoittuisi aseiden omistuksen keskiluokkaan, samalle tasolle Norjan, Ruotsin, Itävallan, Ranskan ja Kanadan kanssa. Käyttämällä Small-arms –raportin 2.8 miljoonaa asetta Suomen sijoitus näyttäisi nousevan kolmanneksi heti USA:n ja Jemenin jälkeen, mutta kauaksi noiden keskimääräisten maiden edelle.
1.8 (tai 1.6) miljoonaa asetta on tietysti paljon. Toisaalta niistä suurin osa on metsästyksen ja ampumaurheilun harrastajien käsissä. Arvelen lisäksi, vaikka siihen ei ole mitään tilastollista lähdettä, että aseiden omistajien joukossa on pieni joukko monen tai hyvin monen aseen omistajaa, ja niiden ihmisten lukumäärä, jotka itse asiassa omistavat aseen on merkittävästi tuota 35 sadasta pienempi. Eli aseiden, niin kuin muunkin omistettavan tauhkan, jakautuma ei ole mitenkään oikeudenmukainen tai edes demokraattinen.
Paljon viitatun aseraportin tekijä (tilaaja) on organisaatio nimeltä Small Arms Survey. Sen WEB-saitilla sanotaan mm. näin:
The Small Arms Survey is an independent research project located at the Graduate Institute of International Studies in Geneva, Switzerland. It serves as the principal international source of public information on all aspects of small arms and as a resource for governments, policy-makers, researchers, and activists. The project has an international staff with expertise in security studies, political science, international public policy, law, economics, development studies, conflict resolution, and sociology. The staff works closely with a worldwide network of researchers and partners.
Eli kyseessä on sitoutumaton porukka, joka on näiden kansainvälisten asetilastojen pääasiallinen lähde. Suomi kuuluu järjestön tukijoiden joukkoon. Valitettavasti en tiedä, kuka Suomea siellä edustaa. Henkilökunnan joukossa ei näytä olevan suomalaisia, vaikka monenmoista ekspertiisiä näyttää löytyvän, pääsiassa aloilta, joilla on aseiden kanssa vain vähän tekemistä. Tyypillinen kansainvälinen järjestö siis siltäkin osin.
Omalta osaltani voin sanoa, että tämän "tutkimuksen" jälkeenkin Suomen luvut raportissa näyttävät vähintäänkin epäilyttäviltä. Sanoisin jopa että ne ovat puhdasta potaskaa.
Jokelan tapaus tuo taas aseiden omistamisen moraalin (tai moraalittomuuden) esille hyvin kärjekkäästi. Kysymys siitä tappavatko toisia ihmisiä aseet vai toiset ihmiset esitetään usein juupas-eipäs –väittelyissä, vähän samaan tapaan kuin Hitler tai Stalin pullahtavat esille kiivaissa poliittisissa vänkäystilanteissa.
Kysymys on tietysti täysin järjetön. Ihminen on tappamisen takana, ei suinkaan ase.
Ilman asetta täysin järjettömän joukkomurhan teko olisi ehkä vaikeampaa. Tässä on muistettava muutaman vuoden takainen suomalainen pommi-isku ostoskeskuksessa ja Lontoon pommit parin vuoden takaa, jotka oli tehty pääosin leipätaikinasta.
Tapausten valossa voi kysyä pitäisikö murhat mahdollistanut teknologia kieltää: kemikaalit pommitapausten ja aseet aseella tehtyjen murhien osalta. (Itsemurha on mielestäni jokaisen henkilön oma asia, tehdään se aseella tai jollakin muulla, enkä puutu siihen tässä kirjoituksessa millään tavalla.)
Kieltolinjalle jos asioissa lähdetään, on vaikea vetää rajaa, jonka taakse ei kielloilla enää voi mennä.
Minä en luota poliitikkojen, en edes suomalaisten, arvostelukykyyn kieltorajan määrittämisessä (olen muutenkin lievästi narsistinen ehkä jopa sosiopaattinen luonne).
Esimerkiksi kieltolinjojen mielettömyydestä olkoon vaikka elokuvasensuuri, joka sallii väkivallan mutta ei seksiä, sananvapauden muut rajoitukset (”kulttuurilehti” Kaltion tapaus esimerkkinä) ja asiakirjojen salattavuus, joka näyttää olevan erityisesti poliitikkojen mielivallan alainen järjettömyys. Euroopan Unioni ei ole tässä suhteessa yhtään kotoisia poliitikkojamme parempi. Komissaarit puhuvat avoimesta yhteiskunnasta ja estävät itse tietojen vapaan saannin.
Brittien tilanne muutaman vuoden taikaisten koulusurmien jälkeen on hyvä ottaa tässä esille.
Siellä murhien vuoksi aseiden omistus siviileiltä kiellettiin lähes kokonaan, jopa olympia-ampujat ovat kiellon piirissä. Lainmuutoksen jälkeen varsinkin nuorten miesten murhat rekisteröimättömillä aseilla ovat moninkertaistuneet (tässä en tarkoita mitään syy-seuraus-suhdetta). Laittomien aseiden myynti moninkertaistui nopeasti ja aseen saanti Englannissa on helppoa ja halpaa. Lontoossa on aina turvallisempaa olettaa, että väkivaltaisesti käyttäytyvällä on ase ja lähteä itse paikalta käpälämäkeen, jos siihen vielä pystyy, kuin ruveta soittamaan suutaan tai muuten machoilemaan.
Sallimalla rekisteröidyt aseet ainakin tiedetään, kenen omistuksessa ampumisessa käytetty ase on. Toinen asia on tietysti se, auttaako tämä tieto millään tavalla ampumisen uhreja. Niin kuin aina, vapauden ja kieltojen välisen järkevän ja kaikkia tyydyttävän rajan veto on vähintäänkin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.
Small Arms Survey 2007 pdf-muodossa löytyy täältä (huom tiedosto on iso, yhteensä 71 sivua).
17 kommenttia:
Hmm. Kovin vaikea on noihin lukuihin uskoa kyllä.
Mutta jos oikein tarkkoja ollaan, niin mihin helvettiin ihmiset ylipäätään aseita tarvitsevat? Miten niiden puolustaminen voi olla niin tärkeää? Onko todellakin hyvä harrastus ampua metsässä eläimiä tai ylipäätään ampua pistoolilla johonkin v*tun tauluun?
Siis onko tämä harrastus nyt niin erinomaisen tarpeellinen ja hyvä, että niitä aseita kannattaa lähteä puolustamaan henkeen ja vereen, jos tällainen kaunis kielikuva sallitaan tässä yhteydessä.
Itse olen tullut vallan mainiosti toimeen ilman asetta, eikä hetkauttaisi puoleen tai toiseen niiden kieltäminen ja hävittäminen koko samperin pallolta.
Tämä mielipide siis ihan irrallaan tapauksesta Jokela. Sillä sen suhteen olen samaa mieltä, etteivät mitkään asekiellot tai nettisyynäykset todellakaan auta asiaan yhtään. Siihen auttaisi se, että koko ihmiskunta lakkaisi ihailemasta väkivaltaa ja sitä kautta myös aseiden antamaan ihanaa vallan tunnetta, jota siis harrastusmielessäkin ylläpidetään.
Mutta siis eihän niin koskaan tule käymään. Ihminen on ihminen. Eikä tästä muutenkaan mitään tule. Puolta Suomen kansaa ei massamurha hetkauta suuntaan jos toiseenkaan ja toinen puoli huutaa, että välittäkää, mutta se toinen puoli ei kuuntele, koska sitä ei oikeasti kiinnosta.
Joo, Saara, niin se taitaa olla, että Jokelan syyt löytyvät yhteiskunnan rakenteista eikä aseenkantoluvista. Meiltä on yhteiskunnan auktoriteetti kokonaan romahtanut, perheistä on tulossa kämpäkavereita ja vanhemmat odottavat, että yhteiskunta, koulut ja viimekädessä pojilla sotaväki tekevät aikuisia, vaikka niillä ei ole enää siihen muskeleita. Näin ei voi olla, kasvatusvelvollisuus tulee samalla kun ratkaiseva siemensyöksy.
Lisäksi mielenterveysasioiden rahoitukseen pitäisi suhtautua ilman kaupallisia ja hyötynäkökohtia. En tietysti tiedä mitään tästä Jokelan tapauksesta kunhan liikutan leukojani.
Muuten mitä pirun hyötyä on jalkapallosta, jääkiekosta, molemmat opettavat väkivaltaa ja pirunkuria, tai rallinajosta tai, jos uskoo ilmaston lämpenemiseen, formuloista. Rajojen vetäminen on aina vaikeaa. Omat kiinnostukset ovat tietysti koskemattomia.
Mutta niin kuin sanoitkin jo. Sellaisiahan me ihmiset olemme.
Saara-tätiä ei ole näkynyt pitkään aikaan Rauno-sedän blogissa ainakaan kommentaattorina. Suosittelen RR:n tämänpäiväisiä kirjoituksia.
No jaa, Hanhis, kyllä niissä minusta on vinha ero. Aseet on tehty tappamista varten. Jääkiekko ja jalkapallo ei.
Aseilla ei siis ole mitään muuta funktiota. Ei vaan ole. Sortsit siitä.
No joo.
"Jos käytetään tuon suomalaisen ControlArms-saitin lukua 1,800,000 saataisiin jokaista siviilisuomalaista kohden 35 ampuma-asetta."
Hanhis hei, pitäiskö sun kerrata tota matematiikkaa vielä vähän. :) vai puuttuuko tosta lauseesta sana.
No on se nyt hittoa, että naiset pääseet v*ttuileen matikan taidoista. Siitä puuttuu tosiaan "sataa" -sana välistä;)
Aseet on tehty metsästystä varten ja niillä sitten jotkut metsästää ihmisiäkin, jos ovat tarpeeksi hulluja. Muuten, jos tuosta lastusta jäi sellainen kuva, että jotenkin kannattaisin aseiden olemassaoloa, niin se on virheellinen kuva. Typeräähän niitä on kannattaa. Olen myös sitä mieltä, että varusmiesarmeija pitäisi lopettaa. Ja sodat ja nälänhätä. Mutta piru kun realiteetit astuvat aina mielipiteiden varpaille.
Jalkapallon ja jääkiekon funktiota on vaikeampi määrittää, ehkä niillä joku sosiaalinen funktio on.
Kun katselee nationalistista haippia esimerkiksi nyt noiden tulevien Euroopan potkupalloturnajaisten ympärillä, niin pakosta ajattelee, että ei se oikein tervettä ole.
Ehkä jalkapalloseuroihin samaistuminen antaa jonkinlaisen sosiaalisen ryhmän johon kannattajat voivat kiinnittyä. Huvittavaa on, että jonkun Ilveksen ja Tapparan kannattajat tappelevat näiden seurojensa puolesta (matkien pelaajien otteita?), vaikka niillä (seuroilla ja tappeluilla) ei ole mitään tekemistä minkään asian kanssa "oikeassa" elämässä. Tai antavathan ne korviketta kylätappelujen puutteeseen, niin kuin muutkin jengisodat.
Mutta tämä väkivalta-asia ei ollut varsinainen kysymykseni tuossa tekstissä. Yritin ajatella kieltojen vaikutusta ihmisten vapauksiin ja rajoja vapauksien ympärillä. Tässä mielessä esimerkiksi Linkolan mielipiteiden esiintuonti tämän Jokelan tapauksen yhteydessä on mielenkiintoinen sananvapautta kosketteleva kysymys.
Tosi koko yhteiskunta on luotu sopimuksista joiden rajat on piirretty veteen.
Valta tarkoittaa puolestaan sitä, että joku osapuoli yhteiskunnan sopijoista jättää sopimukset noudattamatta ja - vaikka sitten tapellaan siitä kuka jätti noudattamatta - vahvempi kiistelevistä osapuolista voittaa.
Sillä tapaa jalkapallo tai jääkiekko ovat vertauskuva koko yhteiskunnasta.
Huomasitteko hiljattain jonkin tutkimuksen, jonka mukaan ruotsalaisista 80% kannattaa demokratian kehittämistä, suomalaisista taas suurin osa vahvaa keskusvaltaa?
Kyseessä on jonkinmoinen kansanluonteen eli historiasta tulleiden opetusten toistaminen.
Siirtomaaherroja meillä ei enää ole, mutta sen tilaan astuivat omat herrat. Ja nyttemmin myös rouvat. Suomi on hyvin nuori itsenäinen valtio ja sen uhattuna oleminen on ollut merkittävä asia siinä suhteessa miten valtaan suhtaudutaan.
Aseista samaa mieltä. Niitä ei tarvita edes metsästykseen. Kaikilla on tarpeeksi ruokaa muutenkin. Puukoollaki saa rumihia.
Kilpailu-urheilun poistamista kouluissa perusteltiin mm. sillä, että kilpailussa häviää aina joku (vaikka tietysti myös voittaa), joten siinä mielessä analogia yhteiskuntaan on paikallaan. Tosin urheilun poistaminen kouluista johtaa (osaltaan) lasten liikalihavuuteen liikunnan puutteen vuoksi.
"Johtamistieteessä" tutkitaan mm. sellaista asiaa kuin "power distance", olisiko tuo vallan etäisyys (sananmukaisesti tietysti voiman etäisyys).
Ruotsalaiset ja suomalaiset ovat muilla "johtamistaidon" mittareilla mitattuna lähes samanlaisia, mutta tässä "power distancessa" on merkittävä ero. Ruotsissa ei vallan ja yksilön välillä ole suurta etäisyyttä (yhteisöt ovat siis demokraattisia), Suomessa taas valta koetaan etäiseksi ja sitä kunnioitetaan enemmän (vähemmän demokraattinen pomo on useimmiten oikeassa ja sanelee mitä tehdään, alaiset toteuttavat käskyt, vaikka selän takana ehkä napistaan).
Saattaa olla jäännettä pitkästä kolonialismin ajasta, oltiin ensin Ruotsin herrojen armoilla 700 vuotta ja sitten vielä venäläisten virkamiesten alla toistasataa vuotta.
Tämä "kansan sorto" ehkä jätti arven, joka ei vieläkään ole parantunut. Siksi tuo Ripsan viittaama demokratian kannatusero tuntuu oikealta arviolta.
Me kaipaamme demokraattisena yhteisönäkin vahvaa miestä valtion ruoriin, niin kuin Kekkosen suuri suosio osoitti.
Minähän kirjoitin pari päivää sitten ylipitkän viestin tekstisi pohjalta. Taas virtuaali ahmaisi sen kitaansa. Miksi? Höh.
Katotaas kuin ämmän nyt käy.
Kirjoitin taannoin suomalaisten viehtymyksestä käskytykseen. Spekuloin suomalaisten historialla: Venäjän ja Ruotsin herrojen ja heidän suomalaisten nilkkiensä suhteesta & suomalaisen rahvaan keinoista selvitä vyyhdestä agraariaikana. Filunkia voi tehdä niin kaukana korvessa, ettei töllinpihaan kirkonkellokaan kuulunut (fyysinen ja henkinen ja hengellinen distanssi).
Oppineempi väki taas haki pönötykselleen arvovallan, opin ja pätevyyden Saksanmaalta (ja sen historiallisesta sotilas- ja virkaperinteestä).
-Siis jotain tällaista kirjoittelin: me rakastamme voimakkaita pomoja, joita on kiva vihata nyrkit taskussa.
Tottakai liikuntaa kouluissa on edelleen, vaikka liikuntatuntien määrää on rajusti vähennetty vuosikymmenien ajan.
Perinteinen hikiliikunta ei ole aikoihin kiinnostanut aikuisiakaan - paitsi hienoissa puitteissa maksullisena.
Koulukyyditykset ja pikaruokatarjonta on hienosti silavoinut kasvavat kersat, pojat eritoten.
Tytöistä toinen puoli on minun silmiini pulleroita, toinen puoli laskee ja sorkkii kaiken syömänsä ja syöksee sen sitten vessanpönttöön.
Ameriikassa asuessani ihan oikeasti ihailin sitä puolta yliopistoissa että liikunta oli niissä pakollinen osa.
Jotkut halusivat liikkua joukkue-lajeissa, jotkut taas yksilölajeissa ja se sallittiin.
Mikä siellä puolestaan meni minusta vikaan oli se, että erittäin kova atleetti pääsi yliopistoon pelkästään highschoolin urheilusuoritusten vuoksi. Että siis lihasten koko ei kai vertaannu aivojen kokoon.
Sitä paitsi tuota lajia että "mom and dad pay" - sitä on täälläkin. Ei nyt sentäs yliopistoon sisälle mutta kylläkin lukioon, joka alkaa olla kallis, ja yliopistoon jos on edes vähän älliä päässä. Ei tarvitse käydä opiskelun ohella töissä. Se on iso asia.
Sen vaikutelman olen saanut että perustutkinnot lukioissa ja yliopistoissa sekä täällä että siellä ovat tasoltaan laskeneet kuin se kuuluisa lehmän häntä.
Liisa on oikeassa tuossa liikuntakasvatuksessa, sitä ilman muuta pitäisi olla kaikilla opiskelutasoilla ja oikealla tavalla.
Kilpailukin voi olla reilua. Vai voiko?
Siitäpä onkin aikaa, kun olen kuullut jonkun mainitsevan reilun pelin (fair play). Se oli vissiin joskus ennen sarasvoita ja juppeja.
Minä olen aina sanonut koulun tärkeiksi oppiaineiksi (ah, miten arkaistinen ilmaus) liikuntaa, yhteiskuntaoppia ja viestinnän laajennettua.
Ovatko lukioiden ja korkeakoulujen perustutkinnot todella tasoltaan huonontuneet? Ja mistä lukien?
No, sen tiedän, että oppilaitokset ovat käyneet tasoltaan ihan erilaisiksi. Ja erilaiset ammatilliset korkeakoulut ovat tulleet mukaan kuvaa laajentamaan.
Parhaimmat lukiot ja korkeakoulut ovat tosi korkeatasoisia. No niin, matikan opetus taitaa olla retuperällä. Eikä kieltenopetuskaan taida olla kohdallaan. Äikästä ei laudaturia saa niin kuin takavuosina. Mutta onko syynä exemia vai jokin muu?
(Ihan pakko vidoinkin kertoa: Se sama jonttipoika, jonka lukionalun esseet ja analyysit olivat ... tota ... ainakin suur... osin minun kynästäni lähtöisin, sai kuin saikin AINOANA hesalaisen lukion abina äikän loppukokeesta viime keväänä ällän. Ja stipendin siitä. Hyvä minä :(?)
Noh.
Minä en ole ollut koulussa opettajana, isä oli minunkin edestäni.
Sanoisin että epätieteellinen otantani ulottuu 50-luvun alusta näihin päiviin, jolloin taas olen voinut jälleen suorittaa epätieteellistä analyysia esimerkiksi Irakin ja Iranin ja Suomen yliopistotutkintojen välillä. Suomi häviää.
Itse olen ollut aikuisopettaja ainoastaan. Syynä isän jatkuva kiroilu laiskojen oppilaiden vuoksi. Samoin kahden isän siskon vastaavat manaukset.
Ammattikorkeakoulut ovat sitä sun tätä paikkakunnasta riippuen. Nehän ovat kuntien omistamia, joten valtion kunta-avustukset menevät yleensä jonnekin muualle kuin sivistyksen tai edes koulutuksen lisäämiseen.
Juuri kuuntelin Radion YLE 1:stä Oulun yliopistossa annettavasta uudenlaisesta peruskoulunopettajien taidekasvatuksesta. Että siis heidän koulutuksensa erikoistuisi taideaineisiin, koska nykyinen koulu on hyvin tietopainotteinen.
Tunteet unohdetaan suomalaisessa koulutuksessa. Niiden oletetaan kasvavan ilmeisesti omia aikojaan siinä yhteisössä missä lapsi/nuori asuu.
Sitten tunnen jonkinmoisen joukon yliopistossa opettavia jotka puistelevat päätään. Jonkun tällaisen 70-luvulla syntyneen gradunkin olen nähnyt. Tietysti epävirallisesti, mutta omaa alaani eli teatteria ja kirjallisuutta sivuavia tuotteita kumminkin.
En tiedä mitä laajennettu viestintä voisi olla. Epäilyttää. Jonkinmoista uuskieltä?
Kun minusta olisi hyvä että koulussa oppilaat saisivat harjoitella kirjoittamista, maalaamista,musisointia, piirtämistä, puu- ja käsitöitä, näytelmän tekemistä yms. ja innostuneen ja asiansa osaavan opettajan johdolla.
En tiedä onko opettajankoulutus ylipäänsä ajan tasalla. Minulla on sellainen kuvitelma että kasvatustiede ja opettajaharjoittelu eivät ehkä anna tarpeeksi aineksia siihen kuuluisaan kokonaispersoonallisuuden kasvatukseen.
Kouluihin voisi hyvin palkata opettajiksi taiteilijoita. Mutta ach ja weh, heiltä ehkä vaadittaisiin sitten ne kasvatustieteen opinnot. Monista heistä se olisi äärimmäisen haljua.
Siitä huolimatta siis että he rakastaisivat opettaa lapsi ja nuoria.
Eikös opettajakoulutus jo luonnostaan aina laahaa jäljessä?
Yhdeltä istumalta tässä laskin, että minun lähi(suku)piirissäni on yli tusina opettajaa- peruskoulun ala-asteelta korkeakouluun asti. Minä olen eläissäni ollut koulimassa tulevia opettajia, lukiolaisia ja kirjoittajia. Osan aikaa rehtorinakin, muilla nimikkeillä kauan.
Kaikkialta lähdin lätkimään pois ennen kuin käskettiin.
Viime yönä viimeksi näin painajaisia opettamisesta. Kollegarehtori Turusta tuli unessa kysymään: "Mitä h...ttiä sinä vielä täällä luuhaat!" Heräsin sydän pomppien ja hiki tirskuen; kesti jonkin aikaa tajuta, mistä sängystä (!) heräsin. Vastausta en keksinut.
Puhuit, Ripsa, kokonaispersoonallisuuden kasvattamisesta. Tai kasvamisesta. Onko vaikeampaa haastetta.
Oletetaan, että ohjaaja on taitava kaikin tavoin. Montako vuotta hän jaksaa yhteen kyytiin? Kun instrumenttina on ohjaajan kokonaispersoonallisuus, täydellinen uupuminen tai kyynistyminen on liki.
Hieno idea on tuo tunnekasvatus, kukapa sitä vastustaisi.Tai niin: henkiset diplomi-insinöörit ja ekonomi-analyytikot!
Mutta miten tehdä se käytännössä niin, että myös aina/ yleensä varttuneempi jaksaisi alati uudistua?
Olen siis miettinyt asiaa paljonkin. Ja nytkin seuraan asiaa oikein läheltä: miten systeemin uudistusintoinen ja itse kouluttautumismyönteinen nuori tohtori on antamassa myöten. Tekee erinomaista sipulipiirakkaa iltaisin.
Kouluissa on aina ollut opettajina taiteilijoita. Mutta enpä muista kovinkaan usein päätoimisen taiteilijan osanneen innostaa nuoria omalla alueellaan. Jotenkin tuo yhdistelmä, että taiteilija ei ole saanut opettajakoulutusta, toimii huonosti käytännössä, varsinkin isohkoissa ryhmissä.
Laajennettu viestintä oli minun oma termini. Termin sisältö on oman messunsa tarvitseva.
- Taidettiin poiketa muutenkin pahasti Sulan alunperin esiinnostamasta teemasta, en enää muista.
Kyllähän nämä samaan teemaan tavallaan kuuluvat, kun lastukin lähti Jokelasta, vaikka pyssyistä siinä puhuinkin ja vapauksista.
Itse olen ollut mukana vain aikuiskouluttamassa, joten lasten koulutuksesta en tiedä mitään. Minulla oli voimistelun ja piirustuksen opettajana oikea taidemaalari-taiteilija Eskola, jonka tyttären kanssa taisin hetken viattomasti seurustellakin. Heitti, isä-taiteilija siis eikä tytär, joka tosin heitti minut lopulta pellolle, isä siis heitti urheilutunnilla kintaalla, jonka sisällä oli jääkiekko. Ei sattunut ja kaikkia nauratti.
Ehkä pelkkä taiteilija, jolla ei ole opettajankoulutusta, ei oikein sovellu pienten lasten opettajaksi, vaikka olisi ehkä parempi siinä aikuisuuden kynnyksellä peruskoulun lopulla ja lukiossa, jolloin kulttuuri-ihminen on valmis kehittymään, jos vaan saa siihen sysäystä.
Opettajan koulutus taitaa sammuttaa spontaanisuutta opettajalta, pakon edestä on noudatettava hyväksyttyjä opetustapoja, tai sovellettava niitä, eiväthän kai oppilaatkaan ole kovin heterogeenistä porukkaa.
Taideopetuksesta (mukaan luettuna luova kirjoittaminen) muistan sen omalta ajaltani, että ei tullut inspiraatiota puoleen eikä toiseen. Luovaa kirjoittamista oppi enimmin latinan opettajalta ja ehkä historian maikalta (jolta opin myös sen, että historia on narratiivia eikä eksaktia tiedettä. Muut opet eivät oikein innostaneet. Paitsi, että kyllä muistan ihastuneeni suomenkielen rakenteiden tutkimiseen äidinkielen tunneilla, niin ja kirkkohistorian opettajan vartaloon, mutta se on jo ihan toinen asia.
Sekä Liisan että Hanhensulan kommentit olivat täyttä asiaa.
Taideopetuksessa on puolensa ja puolensa.
Kokonaispersoonallisuuden kasvattamiseen määrää peruskoululaki. Sitä ei ole taidettu noudattaa.
Joo, opettajankoulutus varmasti laahaa jäljessä. Ihmisille opetetaan asioita niin kuin on aina opetettu ja valmiilta urilta ei viitsitä poiketa. Sivuilleenvilkuilijoista ei kauhean paljon pidetä.
Oma kouluaikani oli hankalaa koska aina oli joku lähisukulainen joka oli opettaja samalla paikkakunnalla. Mutta taideaineet olivatkin sitten pelastus, kuvaamataide ja musiikki ja kirjoittaminen.
En voinut kasvojen menettämisen pelossa olla noin yleensä hyvä.
Enkä missään nimessä edes ajatellut lasten kouluttamista. Aikuiset ovat vähän eri juttu.
Lukiolaisia kyllä tulin treenanneeksi amatööritaiteiluun, joku taisi päästä teatterikouluunkin. Lukioiden sisällä ei kauhean paljon sitä kannustusta ollut. Olikohan siellä niitä tuntikehyksiä, joista taideaineet auttamatta putosivat pois. Ne kun eivät auta ylioppilastutkinnossa!
Jos Oulun laitos nyt alkaa keskittyä taideaineisiin, niin hyvä. Jos opetus vielä onnistuu, vielä parempi.
Liisa, sanoit että matematiikkaa tarvitaan lisää. Tarkoititko että loogista ajattelua tarvitaan lisää? Varmaan molempi parempi - tunne/taidekasvatus ja kasvatus loogis/rationaaliseen ajatteluun.
Lasten kanssa olen päivittäin tekemisissä tässä korttelissa joka on täynnä kaikenmaalaisia lapsia. Kyselen lukemiset ja opettajat. Lapset tuntuvat viihtyvän koulussa.
Ja mitä tulee sitten Irakiin ja Iraniin, niin korkea koulutustaso, siis aikuisten, kyllä tuntuisi ainakin osin tulevan autoritäärisesta kasvatuksesta.
Sitä kasvatusta en kyllä haluaisi tänne takaisin. Mitä siis tehdä?
Hanhensulka, taidettu joskus todetakin, että tottakai Eskolan tiedän. Tyttären taas tietää joku toista sukupuolta oleva ;)
Matematiikasta: Peruskoulun perusajatus oli hieno. Mutta se idea ajettiin kiville kaikessa mahdollisessa. Tosin nykyisin minäkin tunnen paljon nuoria, jotka käyvät mielellään koulua ja viihtyvät siellä.
Jossain vaiheessa matikan opetus rupesi sekoilemaan ja koko homma meni liian teoreettiseksi. Kun vielä säästösyistä ryhmiä suurennettiin ja tukiopetus kutistui olemattomiin, katastrofi oli vars. poikien kohdalla valmis.
Lukiossa minusta matikan linjojen tulisi erota rankasti: Toisella, lyhyellä linjalla olisi opetettava arkielämän tärkeätä matemaattista ajattelua, logiikkaa, analysointia.Nuorten tulisi saada taitoja, joita välttämättä elämässä ja taloudenpidossa tarvitsee.
Pidemmällä linjalla matemaattisesti lahjakkaille pitäisi olla entistä ankarampi. Niin saataisiin tiettyihin korkeakouluihin valmiita matematiikan osaajia. (Tämä hetki sitten mainitsemani poikajontti pääsi kuin pääsikin samaan oppilaitokseen samalle linjalle, jonka isänsä kävi aikanaan. esim hänen ei tarvitse aloittaa tietotekniikan opinnoissaan alkeista.)
Perinteisestihän matikan on sanottu opettavan loogista ajattelua.
Mutta kuten tiedetään loogisuutta ja analysointikykyä on monta sorttia. Minusta erittelykykyyn päästään monia eri teitä. Minä opin eniten loogisuutta - jos nyt ajatellaan opintoja - historian opetuksesta, latinasta ja miksei saksastakin.
Kukaan ei oikeastaan ole opettanut minulle tunneajattelua. Kaikissa ympäristöissäni on aina arvostettu tietoa ja logiikkaa enemmän kuin tunnetta.
Ripsa, mainintasi Iranista ja Irakista oli kiinnostava. Teitkö opinnäytetyön vai käytännön huomioita näissä maissa? Vai miten?
Joissakin arabimaissa olen ihmetellyt tapaamieni ihmisten viileätä korkeata tietotasoa.
Voi, Hanhensulka, anteeksi tämä pitkäpuheisuus Sinun takapihallasi - ja luistava asian vierestä meno.
Joo, Eskolasta ei ole mitään muita kuin hyviä muistoja, samoin tyttärestä, tähdennän, että silloin oltiin vielä kovin nuoria ja viattomia.
Niin kuin koulusta noin yleisemminkin, siis hyviä muistoja. Vaikka olihan siellä joskus kurjaakin, niin että vieläkin hävettää, vilkkaus ja koulu eivät aina käyneet hyvin yhteen. Historia, latina ja äidinkieli taisivat olla mieliaiheita. Opettajilla oli tärkeä osa näiden tuntojen syntymiseen ja joitakin heistä muistelee vieläkin aidolla lämmöllä.
Mielenkiintoista erotella lyhyen ja pitkän matikan tavoitteet niin, että lyhyellä pitäisi tähdätä loogiseen ajatteluun ja pitkällä matikan osaamiseen. Kun yrittää muistella niiden eroa omassa silloisessa mielessä, jää päällimmäiseksi se, että lyhyessä opetettiin samat asia kuin pitkässä, mutta huonommin. Ja se ei taida olla oikea ratkaisu. Monelle ei varmasti jäänyt mitään niiltä tunneilta elämää varten. Tosin minä olen joskus työssä joutunut niitäkin oppeja muistelemaan, että ei kai se ihan turhaakaan ollut.
Tunneajattelua ei tainnut kukaan opettaa. En tiedä sitten miten sitä voisi opettaa (en oikein ole koskaan edes uskonut tunneälyn olemassaoloon!). Paitsi ehkä taideaineilla ja erityisesti teatterinomaisilla opinnoilla. Sellainen lähestymistapa saattaisi ehkä vähentää itsemurhalukuja sivutuotteena (ovat tainneet jo muutenkin pienentyä). Oman nuoruuden tunteet tietysti pullotettiin visusti. Tosin taisi niiden purkamistienä olla usein äiti, varsinkin silloin vellovan testosteronin aikaa. Mutta sitä vartenhan äidit ovat!:)
Lähetä kommentti