Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Arbatin lapset

Vielä sen verran tuohon edelliseen kirjoitukseen, että se Arbatin lapset siis taitaa alkaa osalla 1/16 tänä iltana kello 19:10 YLE TEEMAlla. Sitä voi katsella myös internetiltä jossakin vaiheessa sen jälkeen.

Ukrainanjuutalaisen Anatoli Rybakovin kirjoittama tiiliskiviromaani Arbatin lapset on meille suomalaisillekin tärkeä kirja. Toisille ehkä katkeran kalkin viimeistä juomista, toisille vahingoniloista synninpäästöä, monille ehkä merkityksetöntä vanhan paskan jauhamista. Mutta oman historiamme ymmärtämisen kannalta Venäjän lähihistorian ymmärtäminen lienee yhtä tärkeää kuin oman poliittisen todellisuutemme tajuaminen yleensä.

YLE:n Arbatin lasten sivustolla sanotaan jotenkin suomettuneen makuisesti, että:

"Se valottaa Stalinin ristiriitaista persoonaa vihjaten nuoren Neuvostoliiton olleen vainoharhaisen diktaattorin kynsissä."

Eikö vieläkään voi asioita selkeämmin sanoa?

Nuorta Voimaa ja muitakin syviä ajatuksia

Kuva Hanhensulka: Muinaistutkija 3/2009:n kansikuva

Ulkosuomalaiselle, tosielämän Odysseukselle, jokainen emämaan lähettämä sana on kuin kaukana pimeällä merellä vilkuttavan majakkaseireenin valo.

Olen yrittänyt lukea suomalaisia blogeja, mutta sen entisen Diogeneen pohjaväri on kuin näkökenttä kahden ja puolen päivän migreenikohtauksen jälkeen. Kuuti raippaa! Luinkin sitten suomalaisia lehtiä.

Suomesta on tullut monenlaisia.

Ensin tosin tuli Muinaistutkija-lehden lasku vuoden 2009 lehdistä, jossa pyytelivät anteeksi myöhäistä laskutusaikaa. Ja kohta viikon kuluttua tuli karhu samasta laskusta vaikka lähetyspäivämäärien väliä oli kolmisen viikkoa ja melkein samanaikaisesti itse lehtikin, Muinaistutkija 3/2009. Muinaistutkija- lehden luonteeseen sopii hyvin, että sen internet-sivusto on viitisen vuotta ajasta jäljessä, siellä listataan nyt vuoden 2005 numeroiden sisällysluetteloita. Valitettavasti lehdessä julkaistuja ratkiriemukkaita juttuja ei julkaista sivustolla. Tosin on lehdessä tällaistakin runollisuutta kirjallisuuden harrastajan iloksi:

”Harmaata, ystäväni, on kaikki teoria, vihreä on vain elämän kultainen puu.”

Siinä siteeraa venäläinen argeologi ja toisinajattelija Lev S. Klejn Mefiston sanoja Goethen Faustista Maija Rajakylän artikkelissa ”Neuvostoargeologista ja toisinajattelijasta – Lev S. Klejnista”. Kleijn kertoo myös monien argeologien huomanneen, että ilman ”teoriaa elämä ei ole elämä ollenkaan”.

Niin&Näin 3/2009 oli seuraavana vuorossa. Sitten tuli Parnasso 7/2009, sitten Kirjailija-lehti 4/09 ja lopulta viime viikolla Nuori Voima 4-5/2009 puolison kaiken ymmärtävien naurunpyrskähdysten saattelemana.

Yleensä jokainen näistä tulee luettua samana päivänä kannesta kanteen paitsi Niin&Näin: jos sitä yrittää yhdeltä istuimelta lukea nukahtaa välillä – useampia kertoja. Kaikkien lehtien syventävää opiskelua jatkuu sitten viikko viikolta kunnes uudet lehdet ehtivät Australiaan saakka.

Arvoisa Lukija lienee jo lukenut kaikki nämä lehdet moneen kertaan. Jos ei ole, niin kaikkia voin hyvin mielelläni suositella.

Muisnaistutkija tosin ehkä on ns. acquired taste, haalittu maku, vanhoista ajoista täytyy olla hyvin kiinnostunut, että sitä jaksaisi lukea. Kokemuksesta voin lisäksi sanoa, että sitä ei kannata lukea edes lyhyinä pätkinä ääneen puolisonsa iloksi, näin on vaikka lukisi kuinka kauniisti tahansa.

Tämä viimeisin Nuori Voima alleviivaa sen, että olin kovasti väärässä maaliskuussa 2009, mutta ei olisi ollut ensimmäinen kerta – voisi kyllä olla viimeinen, mutta tuskin on.

Uuden päätoimittajansa, Martti-Tapio Kuuskosken ohjauksessa lehti on mielestäni saamassa oikean linjan ajatellen nuoria, ja miksei vanhempiakin, aloittelevia ja miksei lopetteleviakin kulttuurinharrastajia, aitoja ja ikuisia nuoria voimia.

Tosin tässä viimeisimmässä numerossa on liikaa asiaa Susan Sontag’ista, mutta ehkä se on asiallista ottaen huomioon, että kyseessä on Kultatuplanumero ja teemana Susan Sontag.

Otinkin lehden kiihottamana luvun alle Sontagin kirjan In America, a novel (Farrar Straus Giroux, New York, 2000). Ja luin heti sivulta 74 tälläista miesten vapaudesta niin että käsivarsien karvat nousivat pelosta pystyyn:

“What a tyrant I am, Maryana did sometimes think. But he doesn’t seem to mind. He’s so kind, so patient, so husbandly. That was the true liberty, the true satisfaction of marriage, wasn’t it? That you could ask someone, legitimately demand of someone, to see what you saw. Exactly what you saw.”

Eli suomeksi kai jotenkin, että ’tuuli painaa seinää kuin vaimo’, tai sinne päin. (Hätäpäissään on tähän perään lisättävä, että kummallakaan näistä sitaateista ei ole yhteyttä oman elämäni todellisuuteen, joka on kuin joisi linnunmaitoa ja nektaria ja söisi mannaa päälle.)

Tuo Sontag-sitaatti muuten oli vapaata epäsuoraa kerrontaa. Ja tuo taas Tšehovin haulikko.

Tosin jo Nuoren Voiman pääkirjoitussivulla olevat karvani nousseet karrelle kuin syyläsialla (vai miksi niitä suomeksi nimitetään). Sieltä olin lukevinani, että: ’Sontagin lukeneisuus oli omaa luokkaansa’.

Tämä varmasti pitää paikkansa. Jokaisen henkilön lukeneisuus on tietysti täysin omaa luokkaansa.

Mutta yleisimmin kai tuollainen ilmaisu tarkoittaa sanoa sitä, että arvosteltava asia on jotenkin suurempaa, parempaa, yltäkylläisempää jne. kuin vastaavilla ihmisillä yleensä. Olen aina kuvitellut, että intellektuelleille olisi vähintäänkin ominaista suuri tai ainakin suurehko lukeneisuus. Näin ollen täysin omaa luokkaansa olisi sellaisen intellektuellin lukeneisuus, joka ei olisi lukenut yhtään mitään ja olisi syntymäintellektuelli.

Muistan tunteneenikin joitakin sellaisia nuoria ja vihaisia intellektuelleja, jotka eivät halunneet lukea mitään, etteivät olisi tartuttaneet omaa hienostunutta ja syntymävalmista kirjailijanääntään kenenkään vähäisemmän kirjailijan haparoivalla kääkkymisellä.

Tuliki mieleen, että mitä on ulkokultaisuus ja mitä julkkiskultti. Toinen on intellektuellien jatkuvasti halveksumaa, mutta toinen ei ole kovin vierasta älyköille itselleenkään.

Parhaiten puhutellut teksi oli Sontagin Muistiinpanoja campista, jotka oli suomentanut filosofi ja kulttuurikommentaattori Kyösti Niemelä. Jutussa sanottiin mm.:

’Camp on maailman kokemista johdonmukaisen esteettisesti. Siinä ruumiillistuu ”tyylin” voitto ”sisällöstä”, ”estetiikan” voitto ”moraalista”, ironian voitto tragediasta’.

Juttua lukiessa tuli taas mieleen miten joku teksti saattaa lyödä sellaisen pisteen käsitellyn asian loppuun, että siitä kirjoittelu jälkikäteen on turhaa vaivaa ja energian kulutusta, toistamista, redundanssia. Tämä Sontagin camp-teksti on jotenkin juuri sen makuinen.

Yhtä tärkeitä tekstejä omalla fokuksellaan on muitakin.

Joycen Finnegans Wake on sellainen kielen suhteen. Jotenkin on sellainen hytinä, että Diiva tai siis kirjailija Hans Selo olisi saanut paremmanja ansaitumman kohtelun kirjallisuusväeltä, jos 1) Joyce ei olisi aikaisemmin julkaissut Finnegans Waken sanahullutteluja. Tai 2) jos Selo olisi osannut valita tyttöystävänsä toisella maulla. Tai 3) voi olla, että Diivaa ei olisi edes julkaistu ilman tyttöystävää. Tai 4) mistä näitä tietää.

P.S. (pari tuntia myöhemmin) Virtuaaliystävä Anita Konkka muistuttaa tämän kirjoituksen kommenttilootassa, että Selo sai itse asiassa kirjailijana varsin hyvän vastaanoton. Hesarissa julkaistiin koko sivun mittainen, myönteinen, jopa ylistävä arvostelu kirjasta. Näin ollen on väärin sanoa, että häntä kohdeltiin väärin kirjailijana. Selolta vain loppuivat paukut Diivan jälkeen eikä julkaisukelpoista tekstiä syntynyt moneen vuoteen tämän jälkeen. Itselleni oli muistiin jäänyt lähinnä Selon myöhempi kohtalo, enkä muistanut Harry Forsblomin hienoa arvostelua Hesarissa 6.12.1970, vaikka myönnän sen kyllä lukeneeni tuoreeltaan.

Don Quijote oli omalta osaltaan loppupiste, vaikka se oli tietysti myös alkupiste, olihan se ensimäinen eurooppalainen 'moderni' romaani.

Kirjeromaanien kirjoitustarve loppui jo viimeistään 1700-luvulla siihen Samuel Richardsonin ’moderniin’ romaaniin ’Pamela, or Virtue Rewarded’ tai ehkä paremminkin ’Clarissa, or the History of a Young Lady’.

Richardson sysäsi kirjoillaan myös naiskeskeisen chick lit-romaanien kirjoittamisen liikkeelle. Lajin huippuna on kai Jane Austen, joka ’keksi’ vapaan epäsuoran kerrontamuodon (laukaus siitä Tšehovin haulikosta). Lajin nykyiset kirjailijamestarit, hiljakkoin mm. virtuaaliystävä Kirsti Ellilä omalla blogillaan (Vuoden alun introspektiota) , joutuvat sitä vähän väliä huonon (tai hyvän, mistäpä sen tietäisi) omantuntonsa pakottamina kiivaasti puolustamaan pahaa ja arvostamatonta maailmaa vastaan. Mikä on tietysti aivan oikein ja kohtuullista.

Historiallinen romaani saatiin valmiiksi Walter Scottin toimesta. Viimeistään Jane Austen tyhjensi psykologisen romaanin. Shakespeare oli jo tehnyt saman teatterille. Boccaccio boccacciolaiselle novellille ja Tšehov tekisi kohdakkoin tšehovilaiselle. Dostojevski tyhjensi hulluuden kuvauksen pelkästään keskittymällä omiin venäläisiin sisuksiinsa. Tolstoi teki saman pitkäveteiselle piimälle. Juhani Aho sai suomalaisen romaanin valmiiksi (ei siis Kivi, hänhän ei edes oikein tiennyt halusiko kirjoittaa romaania vai näytelmää). Ahon Juha ja Papin rouva ja miksei Papin tytär myös sopivat oikein hyvin pitkään eurooppalaiseen romaaniperinteeseen. Pidän myös Panusta, niin kuin joskus mainitsin, ja lastuista, joten hän sai valmiiksi myös suomalaisen lyhytproosan.

Richardsonin aikalainen ’Tom Jones’in’ kirjoittanut Henry Fielding muuten kutsui kaikkitietävän kertojan näköalaa sattuvasti Jumalan perspektiiviksi. Voi muuten olla, ja apropos, että moni rukous olisi jäänyt vuosisatojen aikana höpöttämättä, jos ajatusta kaikkitietävän Jumalan olemassaolosta ei olisi kehitetty aina syyllistettyjen juutalaisten omasta toimesta. Ajatus siitä, että joku valkopartainen Ukko katseli puuhiani yöt ja päivät ei ollut kovin houkutteleva, varsinkaan sitten myöhemmin, joskus siinä 13-vuotisena, kun olisi ollut pelkäämisen sijasta muutakin ja vielä tähdellisempää tekemistä yöaikaan.

Kirjojen ja kirjailijoiden rakastajana tälle blogihenkilölle on Parnassosta viimeaikoina jäänyt mieleen erityisesti Kaisa Neimalan kertomus numerossa 5/2009 Raija Siekkisen novellin kirjailijan surullisesta paluumatkasta kirjastovierailulta viidensadan kilometrin päästä ja tämän ajatuksia takapenkillä olevista kirjoistaan:

”Tuli kummallinen tunne siitä että hän kuljetti autollaan surua ja suojattomia rampoja lapsia, kirjojaan siis, öistä, tyhjää tietä.”

Tosin viimeisimmässä tänne ehtineessä Parnasson numerossa, 7/2009, on muutama kirjoitus, jotka taatusti muistuvat mieleen vielä myöhemminikin.

Sellaiseksi voi hyvin lukea Arto Virtasen mea culpan jälkikirjoituksen jälkikirjoitukseksi tulkittavan Sananvapaus sanahirviönä. Samoin Kaisa Neimalan jollakin tasolla yllä kuvattua Siekkisen teemaa jatkava Raviradalla. Ja unohtumattomaksi jää ’ulostulleen’ virtuaaliystävä Diogeneen, alias Sami Liuhton ”Kuuti raippaa” eli miten voi romaania rakastaa. Jo pelkästään kirjoittajan kovasti rakastamaa omaa hyvää lausetta ”Romaanihenkilön kuolemaa en jäänyt etsimään” voi ihailla yhdessä kirjoittajan kanssa hyvinkin päiväkausia, eikä silti ihailusta tule loppua.

Kirjailija-lehdessä Sofi Oksanen taas... Hei, miten pirussa sanotaan suomeksi ’sucks up’? Slangisanakirja ehdottaa, että ’kärkkyy suosionosoitusta’, häh...HÄH! On suck up paljon tuota aktiivisempi ilmaus. ’Nuolee persettä’ olisi muuten hyvä, mutta tässä blogissa ei käytetä sellaista kieltä.

Joka tapauksessa kirjailijaliiton kirjailijoilla on Oksasen toimesta puhdas perse jonkin aikaa, syynä saattavat olla ne ulkomailla annetut lausunnot, mutta tästä en ole täysin varma. Oksanen näyttää vihjaavan, että kirjailijat voisivat mennä lakkoon, jotta heidän kirjojaan myytäisiin paremmin. Joo, lakko onkin käyttökelpoinen ase kirjailijoille, parempi kuin Tšehovin haulikko, vaikka molemmat ovat kai jotenkin symboolisia.

Tosin 1) kirjan nykyisin toteutuvasta eliniästä, todellisesta ongelmasta,on kolumnissa kyse ja se on tärkeä ratkaisematon asia.

Tosin 2) vertaamalla Finlandia-palkinnon voittajateoksia sanotaan vaikka Tolstoin tai Nabokovin ja mitä niitä venäläisiä nyt on, sen Arbatin lastenkin kirjoittajan, Rybakovin ja Bulgakovinkin teoksiin ja Rothin, Singerin tai Bellow’n ja miksei vaikka Austenin, tai Defoe’n, Ibsenin tai edes Carpelanin, näkee missä piilee ongelman ydin. Oksanen sanookin sen jo kolumnissaan: markkinointihan tämän on ratkaissut, omien kirjojensa suhteen hän ehkä sen tietääkin, en osaa sanoa. Unohtui vielä Kafka joten jääköön sanomiset tähän.

Karvojen pystyynnousu senkun jatkui. Lehden sivulla 34 virtuaaliystävä ja kirjailija Rita Dahl taas sanoo (hyvässä artikkelissaan ’Unelma veljeydestä’, vielä parempi otsikko olisi ollut ’Unelmaveljeydestä’, ehkä virkaatekevä toimitussihteeri näin tarkoittikin?), että kirjailija Youssef Bazzi’n ’isä kuoli marttyyrinä Libanonin sodassa’.Kirjoittaja tarkoittanee sanoa näin suomeksi, että isä kaatui tai kuoli sodassa mutta Tukholman syndrooma oli ylitsekäymätön este. Bazzin sotilasmotivaatiosta sanoo libanonilainen nettilehti Now Lebanon mm. näin:

“Disgruntled with the dishonest and violent culture of militancy, he turned to poetry and literature to heal.”

Eli suomeksi jotenkin, että ‘Tympääntyneenä taistelijoiden epärehellisyyteen ja väkivaltaiseen kulttuuriin hän kääntyi runouden ja kirjallisuuden puoleen parantuakseen’. Mutta olkoon.

Sitten luin kirjailija Antti Tuurin juttuja Kivi-palkinnosta ja Kivestä. Hän väittää, että Aleksis Kiven kirjojen kieli ei ole vanhanaikaista.

Tähän on vaikea yhtyä hymyilemättä vähintäänkin vinosti. Sen lisäksi hän sanoo, että veljessarja kuvaa kaikkia seitsemää suomalaista miestyyppiä. Tai oikeastaan hän sanoo ’ihmistyyppiä’, mutta se on vain turhaa poliittista korrektiutta, todellisuudessa Tuuri tarkoittaa puheellaan reilusti vain ’miestyyppejä’.

Tämä kuuluisan ja viisaan kirjailijan lausunto pakotti tietysti heti miettimään, että ketä veljistä kukin lähipiirini mies-ihminen ilmentää. Minulla on vain kaksi poikaa, joista toinen ei ole biologinen sukulaiseni, toinen on. Australialainen poikani on selvästi Juhanin ja Aapon sekoitus, järvenpääläinen, biologinen poikani taas on selvästikin Eero ripauksella metsissä viihtyvää Lauria ja jonkin verran Aapoa myös. Itsestään ei uskalla tällaista merkittävää vertailua tehdä, joten jääköön tekemättä.

Kuten kaikki stereotyypit nämäkin ovat vajavaisia; ainakin Rahikainen puuttuu niistä Lammio myös ja Kariluoto, samoin Nummisuutarien Esko ja Mikko Vilkastus, Sven Tuuva on kai Juhanin hahmossa.

Entäpä Kekkonen, kuka näistä veljeksistä olisi Kekkonen, ei kai kukaan. Mutta hänhän olikin savolaista sukua ja saattoi olla jotenkin tuntematon tyyppi Kivelle, Etelän miehelle.

Niin&Näin –lehden jutuissa pääsin ennen nukahtamista vasta ranskalaisen filosofi Michel Onfray’n juttuun Filosofian kurjuus (ja suuruus), jossa tämä yrittää todistaa, että filosofeilla olisi ymmärrystä ja merkitystä nyky-yhteiskunnan asioissa muutenkin kuin ’vallitsevan vallan rikostovereina’. (Onfray'lla ei tietysti ole ollut tilaisuutta lukea Tere Vadénin julkaisemaa haastattelua suomalaisesta käytännönfilosofista (pitäisikö sanoa 'luonnonfilosofista' niin kuin aikanaan sanottiin niistä vanhoista krekuista?) melko omavaraisesta Lasse Norlundista otsikolla Yksi kokemuspohjainen elämänfilosofia.)

Tosin sivulla 123 löytyy tällainen lause Antti Salmisen arvioinnista Outi Alanko-Kahiluodon kirjasta Writing Otherwise Than Seeing (Helsinki University Printing House, 2007):

”Alanko-Kahiluoto onnistuu hienosti kontekstoimaan Blanchot’n kirjallisuuden ideaalin ’ei-minkään paljastamisen’ Hegelin ja Heideggerin kaksoissidoksella...”

Että tällaista. Sanoisiko tähän vielä, että postmoderni runous on ymmärrettävää ja juuri sen vuoksi merkittävää.

'Whatever happened to Tannu Tuva? Mitä kummaa tapahtuikaan Tannu Tuvalle?

YouTube: Richard Phillips Feynman - The Last Journey Of A Genius Part 1 [1988], video Feynmanin halusta Tannu Tuvaan

Richard Feynman oli tietysti amatööribongo-rumpali, taitava kassakaappien aukaisija ja Nobel-palkinnon voittanut fyysikko kuten Arvoisa Lukija hyvin tietää. Samoin kuin sen yleisesti tunnetun asian, että 'Feynmanin ansiona oli esittää kvanttielektrodynamiikka polkuintegraalien avulla ja johtaa tästä säännöt nykyään Feynmanin graafeina tunnetulle tavalle esittää sähkömagneettiset prosessit kuvina'.

Lisäksi hän halusi matkustaa ennen kuolemaansa Tannu Tuva-nimiseen maahan, josta ei ehkä moni enää kunnolla muista juuri mitään - jos sitäkän, kuuntelemaan tuvalaista kurkunpäälaulua (höömei'tä).

Hän kuolla kupsahti kuitenkin juuri ennen kuin sai viisumin Tuvan matkaansa varten.

Nimittäin Tannu Tuva ei ollut itsenäinen valtio vaan Neuvostoliiton osa vuodesta 1944 alkaen. Kukaan ei tuvalaisista sen kummemmin silloinkaan välittänyt niin kuin ei Baltian maidenkaan vastaavasta kohtalosta. Tuva joutui omahaluisesti jokaisen naapurimaansa lämpimän ystävän, Neuvostoliiton, valloittamaksi ja liitetyksi vapaaehtoisesti suureen ja mahtavaan onnellisten kansojen perheeseen.

Feynman ei siis päässyt elämänsä aikana Tannu Tuvaan. Fyysikolle tällaiseen paikkaan pyrkiminen tuntuu jotenkin erikoiselta, mutta niin kuin tiedämme Feynman ajatteli asioista mm. näin: What Do You Care What Other People Think?, kuten hän samannimisessä kirjassaan todistaa, eli ”Mitä siitä, mitä muut ajattelevat?” Kimmo Pietiläisen suomentamana ja Ursan julkaisuna vuodelta 1988.

Ennen neukkujen kynsiin joutumista Tuva oli lyhyen aikaa oman onnensa seppä ja vielä sitäkin ennen muutaman vuoden Venäjän tsaari Nikolai II:n omaisuutta ja pitkän aikaa Kiinan manchu-keisarien alamainen ja osa Qing-dynastiaa vuodesta 1757 aina vuoteen 1912 saakka. Sitä ennen mongolit hallitsivat Tuvaa niin kuin muitakin sen seutukunnan maita, skyyttienkin tiedetään tuvalaisia olemassaolollaan rangaisseen; sitä ennen Tuvan historia, niin kuin Suomenkin ja lähes kaikkien muidenkin maailman maiden on historian sumujen saarilla ikuisessa tuntemattomuudessa - paitsi jos joku keksii keksiä aikakoneen.

Tuva on nykyisin tunnettu myös ihmiskunnan hyväntekijän, Bill Gates'in projektina (Project Tuva). Gates on nimittäin ostanut BBC:ltä oikeudet Feynmanin luentosarjaan ns. Messanger Lectures, jotka tämä antoi Cornellin yliopistossa vuonna 1964 ja hyväntekeväisyydessään tarjoaa koko projektin ilmaiseksi koko englannintaitoiselle maailmalle Microsoftin ystävällisellä myötävaikutuksella.

Feynmanilla oli suuren älynsä lisäksi sellainen avu, että hän pystyi puhumaan vaikeista ideoista niin, että tavallisella älyllä varustettu tavallinen tavis kykenee niitä seuraamaan.

Tosin hän on yllättävästi ilmiselvän hermostunut luennoitsija. Nykymaailmassa sellainen liikkuminen, ähinä, kenkien katselu jne ei tulisi tietysti kysymykseenkään. Esiintymistaidon opetus jopa Nobel-palkituille luennoitsijoille on kai pakollista mediataitavassa nykymaailmassa ja se karsii kaiken maailman mukavat pikku idiosynkrasiat niin, että kohta me kaikki olemme hermostumattomia ja taitavia lavakoomikoita - jopa hiljaisemmat hämäläiset savolaisista tai karjalaisista puhumattakaan. Luentojen sisältö on täsmätty yleiselle kuulijakunnalle, joten varsinaisten tiedemiesten aika saattaa luennolla tulla pitkäksi. Mutta meille muille, joita eivät luennoitsijan pienet omalaatuisuudet ja kielenlipsahdukset haittaa, luento on hyödyllistä ajanvietettä, hedelmällistä eskapismia.

Luentoja voi katsella Microsoftin uudella katseluohjelmalla nimeltä Silverlight, joka latautuu automaattisesti samalla kun Tuva-projektin sivut latautuvat.

Jo ensimmäinen luento on merkityksellinen: opin, että paino-/vetovoima/gravitaatio on merkittävin yleistys, jonka ihmismieli on keksinyt, ja että kuu putoaa kohti maata joka sekunti yksi 20s osa tuumaa verrattuna ('suoraan') rataan, jonka se kulkisi ilman maan olemassaoloa, ja tärkeimpänä tietona sen, mistä luku 42 tulee hypertietokoneen Deep Thought seitsemässä ja puolessa miljoonassa vuodessa kehittämänä vastauksena 'elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen' Douglas Adamsin viisiosaisessa trilogiassa Linnunradan käsikirja liftareille.

Hiram Messanger -luennot järjestetään Cornellissa joka vuosi, muita luennoitsijoita ovat olleet mm. kirjallisuusteoreetikko Edward Said, biologi E.O. Wilson, jenkkien atomipommiprojektin päällikkö Robert Oppenheimer ja kielitieteilijä ja filosofi Noam Chomsky.

Tästä kaikesta opimme tietysti sen, että on käytävä Tuvassa silloin kun on vielä aikaa.

Ja tähän vielä loppuun video YouTubelta tuvalaisesta kurkkulaulusta.

Sietämisestä ja kestämisestä

Kuva: Charles-August Mengin, Sappho, kuva ei ehkä anna oikeutta elämäniloiselle ja voimakkaalle antiikin naiselle

Jotenkin, kun on seuraillut ilonsekaisella surulla Britain’s got talent –shown jälkitapahtumia, tuli mieleen Sapfon runo, jonka alun voisi vääntää vaikkapa tällaiseen suomenkieliseen muotoon:

Joillekin ratsastajat, joillekin sotilaat,/
joillekin purjeiden laivasto on kauneinta/
synkässä maassa; mutta minä sanon ihanaa/
on nähdä himonsa//...

Ei ehkä ole oikein sapfolaisen poljennon mukaista runoutta, mutta eihän sitä iloisesti luistavien punaviinien voitelemaa poljentoa osaisi pirullakaan suomen kankealle ja pitkäpiimäiselle kielelle panna, joten olkoon vähävaivaisesti vaikka noin. Ja vapaastihan Sapfon, kymmenennen muusan, runojalka kai heilui, joten miksei sitten jäljittelijänsä. (Muusista voi lueskella vaikka täältä)

Englantilaiset tabloid-lehdet näkyvät kutsuvan enkelin lailla laulelevaa Susan Boyle'a nimellä 'Hairy Angel'. Vähemmästäkin sitä voisi masentua ja pasmat mennä vahvemmallakin henkilöllä sekaisin. Toivottavasti Susanin 'Shangri La' on vielä käsien ulottuvilla.

...If you touch me...

ITV:n Britain's got talent-show'n saitilta saa kilpailun videnauhoituksia.

Kovin harvoin ns. kevyt musiikki tai edes laulaja todella koskettaa sieluun, ainakaan vanhaan ja kyyniseen niin kuin tällä bloginpitäjällä. Tämä Susan Boyle on poikkeus, vaikka ei edes ole kovin kevyt, vieläkin sitä vetelee kiivaasti henkeä sisään ja jopa kyynelehtii pelkästä musiikin voimasta, kun häntä kuuntelee. Joten en malttanut olla ottamatta osaa Boyle-haippiin tällä lastulla. Hänellä on myos oma fan-saitti,.

Muutaman ensimmäisen tahdin pienistä epäpuhtauksista ei kannata välittää (hän näyttää tietoisesti korjaavan hengitystään, kuten käden vienti pallean tienoille osoittaa, koulutus auttanee siinäkin eikä vain äänessä), loppu on sulaa kultaa. Televisio-ohjaaja on saanut aivan loppuun jopa jonkinlaista mystistä hurmosta aikaiseksi. Tämä muistelumusiikki on kovin imelää monien muiden laulamana, Susan saa siihen kaikki tarvittava lataukset juuri oikeassa suhteessa.

Lauluhan kertoo alkujaan kuolemasta, tai musikaalikielellä ehkä noususta taivaaseen. New Yorkissa Winter Garden Theaterissa taivaaseen noustiin 80-luvulla jonkinlaisella vegetaristien avaruusaluksella, mikä tietysti lämmitti sydäntä kovasti.

En ole koskaan tarkastanut kuinka lähellä alkuperäistä T.S Eliotin tekstiä nämä Catsin runot ovat. Pitäisi joskus muistaa se tehdä, jos alkuperäinen "Old Possum's Book of Practical Cats" sattuu silmään joltakin kirjahyllyltä tai vanhojen kirjojen kaupasta. Memory ei ollut vanhan possumin kirjassa vaan Eliotin pöytälaatikossa nimellä 'Rhapsody On a Windy Night', josta lyriikan Cats'ia ja Andrew Lloyd-Weberiä varten kirjoitti näyttelijä, teatteriohjaaja je ennen kaikkea Cats'ien ohjaaja sekä Lontoossa että New Yorkissa, Trevor Nunn, jonka CV on niin pitkä, että sen yksityiskohdat hukkuvat pintavaahtoon.

Tavallaanhan Susan Boylenkin kohdalla on kysymys kuolemasta. Hänen vanha elämänsä kuoli sen edellisen televisioinnin aikana, eikä siihen liene paluuta. Ja tietysti uudelleen syntymisestä.

Ohjelman huonolaatuista videota on eri lähteillä käyty katselemassa yli 100 miljoonaa kertaa, eikä esiintymisestä ole kuin muutama viikko. Tämä kaikki on tietysti jonkinlaista vojörismiä, mutta jostakin syystä se ei hävetä yhtään.

Susan laulaa jokaiselle pettyneelle, turhaan odottaneelle, vähemmän kauniille, ihanteesta poikkevalle, liian nuorelle, liian vanhalle, liian keski-ikäiselle, taidottomalle, pelkurille, elämän harhailijalle, eksyneelle, ikuiselle toivojalle - meille kaikille 'tavallisille' ihmisille, minulle siis. Ja kiitos kun laulaa.

Susanin tapauksessa on koko maailman yhteiselle tarinalle vaikka kuinka paljon ikivanhaa perintöä, tarinanainesta: on neitsyt (tosin jo melko iäkäs), on näennäisesti 'mahdottoman' tavoittelua (Topeliuksen tai Tolkienin taikasormus, Jeesus-lapsen seimi, Kraalin malja, Indiana Jones), itsensä voittamista ja vaikeaa tekoa, jossa vaaditaan lähes yli-inhimillisiä ponnisteluja (Ilmarinen, Luke Skywalker, Don Quijote, James Bond), kuolemasta ja uudelleen syntymästä on selvästi kysymys (Lemminkäinen, Dionysos), antagonistina ovat ilkeät tuomarit ja koko maailmankylä itse asiassa (Pohjan Akka, Darth Wader).

Susan Boyle on elelemässä omaa viisitoistaminuuttistaan. Toivottavasti se kestää vuosikymmenet tavallisella ajanlaskulla laskettuna.

P.S. Tosin Andy Warhol muutti lausettaan myöhemmin muotoon: Jokainen on kuuluisa viidentoista minuutin kuluttua. (joten tässähän on vielä hyvä elellä toivossa:)

Bloggaan siis olen!

Kokeilin uutta hakukonetta, joka on nimeltään Cuil.

Kone vaikuttaa kovin hyvältä, toimii ehkä samaan tapaan kuin Google (mikä ei liene ihmeellistä, onhan idean takana Googlen entinen työntekijä), mutta etsinnän tulos näyttää paremmalta. Aika näyttää onko asia näin. Cuil kertoo itsestään vaatimattomasti tähän tapaan:

“The Internet has grown exponentially in the last fifteen years but search engines have not kept up—until now. Cuil searches more pages on the Web than anyone else—three times as many as Google and ten times as many as Microsoft.”

Merkittävä ero Googleen nähden on se, että Cuil ei pelkästään löydä haettua sivua vaan jatkaa löydön jälkeen sivun analysointia: sen ’sisältöä, tarkoitusta, suhteita (muihin sivuihin) ja koherenssia’, niin kuin esittelysivulta käy ilmi.

Vielä merkittävämpi ero Googleen nähden on siinä, miten etsintäkone (tai tämä firma siis, konehan ei tietenkään tee muuta kuin käsketään) kohtelee ’asiakkaitaan’. Google ylläpitää tiedostoa etsijöiden tavoista antaakseen parempaa palvelua, Cuil käyttää tuota analyysitoimintoa sen sijaan.

Tällä erolla on merkitystä yksilön vapauden ja koskemattomuuden suhteen. Google tietää aivan liikaa meistä käyttäjistään. Muistan hiljan lukeneeni Googlen perustajan haastattelun, jossa tämä uhkasi, että lähitulevaisuudessa Google tulee tietämään enemmän meistä ja haluistamme kuin tiedämme itse.

Google on käymässä liian suureksi sandaaleihinsa, niin kuin Microsoft aikanaan. Mikrosoft hallitsee suvereenisti käyttämämme tietokoneiden OS-ohjelmistot ja suuren joukon jokaisen käyttämiä hyötyohjelmia (kaikki hyvin toimivia, ylitehokkaita ja kalliita). Google on vaarallisempi, se hallitsee tietoa ja sen tarjontaa. Muistetaan myös Googlen sensurointitoimet Kiinassa, joita ei ole vielä edes lievennetty, vaikka Kiina on – ilmeisesti – muuttunut demokraattisemmaksi ja – oletettavasti – vapaammaksi, täysin vapaata yhteiskuntaahan ei ole missään, edes Islannissa tai Utsjoella.

Parantumattomana narsistina suoritin tietysti heti Cuil-etsinnän omalla nimelläni. (Ehkä psykiatreilla olisi jotakin sanottavaa siitä, että ensimmäinen etsintä oli ’hanhensulka’ eikä vanhemmilta peritty suomalaisproosallinen ’xx’.)

Ja miten ollakaan, eteen ponnahti muun roskan lisäksi linkki Washinton Postin muinoiseen artikkeliin. Olin jo täysin unohtanut koko asian onhan sen kirjoittamisen jälkeen virrannut runsaasti vettä jopa Potomac-joessa. En ollut edes nähnyt koko artikkelia aikaisemmin, vaikka, tietysti, olen tehnyt google-etsintöjä hanhensulasta aika ajoin. Näin siis kirjoitti ’nuori bloggari’, Hanhensulka, bloggaamisesta Washington Post’issa 3.3.2006 (artikkelin varsinainen kirjoittaja on Frank Ahrens).

“Hanhensulka (Finnish for Goosequil):

I run 6 blogs for now. Two in English (very lazily), and four in Finnish. I started in January 2005.

I think that blogging is a good way of sharing views on the Internet. I "belong" to a loose network of culturally minded people, who talk mainly about books, art, environment and such, and "everyday matters" as well,such as use of drugs (I don't), love life (haven't any to speak about either),politics, religion etc.

Previously, I took part in literary fora (4), quite actively, particularly about books but art in general as well. When I learnt about this blogging thing, it was immediately obvious to me that I will want to be a part of it.

For me there are probably two main reasons for blogging (apart from being a self-centered Narcissus really):

1) to take part in debating issues of the day;
2) to write more sort of "arty" language as a counterbalance for the working language
(sort of English in my case)

My blogging identity is "hidden" in that only one person knows it (apart from me, of course) that is my son, who also blogs (he is a musician and blogs about that, by the way I started a year before him). My "regular readers" (how grand is it to say such things) know my background and even working environment.”

Että sillä tavalla sitä on tullut bloginuoruudessaan itseään kehuskeltua. Arvoisa Lukija arvaa tietysti, että tiettyä, ja luterilaisittain häveliäästi peitettyä, ylpeyttä tuntien totesin myös, että olin päässyt aivan artikkelin alkupuolelle suurine ajatuksineni.

BBC:n Promsit alkavat

Kuva Iltalehdestä

Valitettavasti iki-ihana, komea jopa, Karita Mattila ei laula tämän vuoden ensimmäisessä konsertissa terveyshuolien (kurkkutulehdus) vuoksi. Hänen tilallaan laulaa Richard Straussin Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua) amerikkalainen, vähintään kaksikertaa Mattilaa kookkaampi, mahtavaääninen Christine Brewer. Pettymys, pettymys, mutta eiköhän siitä selviä hengissä. Mattilan piti olla myös haastateltavana tauon aikana, mutta nyt sielläkin kuullaan Breweria.

Illan ohjelmassa, BBC:n sinfoniaorkesteri kapellimestarina tšekkiläinen Jiří Bělohlávek, soitetaan Straussin lisäksi Mozartia (Oboekonsertto C-duuri ), Olivier Messiaen'ä Royal Albert Hallin 9999-torvisilla uruilla (Dieu parmi nous eli suomeksi Jumala keskuudessamme), Beethovenia (joka on siis hollantilaista syntyperää niin kuin Arvoisa Lukija ehkä jo nimestäkin on päätellyt, vaikka onkin tiukasti saksalainen säveltäjä koko maailman silmissä) pianolla (Rondoa lykkää h mollissa), ja Aleksandr Scrjabin'ia (Hurmion runoelma) ynnä muuta sellaista. Aluksi kuuluu kuuluvan pönäkkänä Straussin Juhla-alkusoitto, joka kuulostaa samalta kuin nimensäkin, eli vähän niinkuin ääneenluettua Shakespere'a suomeksi käännettynä. (En muuten voi oikein sietää uruilla soitettua musiikkia, mutta se on ns. henkilökohtainen ongelma).

Konsertti kuulunee YLE:llä, mutta jos ei kuulu niin kello 2200 alkaen sitä voi kuunnella suorana lähetyksenä BBC radio 3:lla vaikkapa tietokoneensa kautta.

P.S. YLE:n taukojutustelua kuuluu vetävän kulttuurinkyllästämä Erkki Toivanen, hänhän on nykyisin bloggaajana uusisuomi.fi:llä, jonne on kerätty maailman joka kulmalta entisiä huipputoimittajia, muiden optiouskovaisten lisäksi, kertomaan suomalaisille, miten kurjasti meille tulee vielä käymään, jos emme usko kapitalismin ja globalisaation kaikenvoittavaan epistolaan.

P.P.S. Elliot Carter'in Caténaires'in nuotit näyttävät tiheään rakennetulta risuaidalta ja musiikki kuulostaa soittohetkellä syntyneeltä.

P.P.P.S Ei muuten ole ollenkaan hämmästyttävää, että kirkkomusiikkia sävelletään uruille. Niiden kaikkivoimainen, kaikkialletunkeutuva ja uhkaauhkuva ääni on ainoa aidolta tuntuva allegoria kirkkojen saarnaaman Jumalan kaikenkattavasta olemuksesta.

BA lento-onnettomuus

Kuva: News of the World, tuleva lentokapteeni briiffaa matkustamon henkilökuntaa välilaskun aikana

Heathrowssa vajaaksi laskussa jääneen British Airways'in Boeing 777:n matkustajat ovat henkensä velkaa Rouva Fortunalle.

Onneksi pilotit eivät tehneet moottoreiden sammuttua mitään radikaalia virhettä estääkseen fysiikan lakeja toimimasta lennon viimeisellä kolmella kilometrillä. Näin koneeseen varastoitunut kineettinen energian, tai pitäisikö sanoa inertia, kantoi sen lentokentän aidan yli nurmikolle, johon sakkasi ja jätti molemmat päälaskutelineensä siihen, ja liukui vielä parisataa metriä kiitotien 27 kynnyksen tienoille ja aiheutti helkkarinmoisen ongelman koko Euroopan ilmaliikenteelle. Heathrow on Euroopan vilkkain lentokenttä ja vaikeudet sen liikenteessä heijastuvat koko läntiseen Eurooppaan.

Koneen kapteenina oli Peter Burkhill (suom. vaikkapa Pekka Tomppelimäki, "burk" nimittäin tarkoittaa Oxfordin sanakirjan mukaan samaa kuin "berk", sillä saattaa tietysti olla joku vanha, jo unohtunut merkityskin, mutta mitäpä me vanhoista) ja ohjaimissa perämies John Coward (eli suomeksi Jussi Pelkuri). Perämiehen kohdalla nimen ei voi sanoa olleen enteenä, selvästi hyvinkin rohkea mies.

Sen sijaan kapteeni Burkhillin nimessä saattaa olla ripaus ennettä.

Tämänpäiväinen News of the World -sensaatiolehti nimittäin julkaisee paljon puhuvan kuvasarjan lentokapteenin nuoruudenpäiviltä jolloin hän lensi British Caledonian-lentoyhtiölle. Ja juhli rankasti, niin kuin lentomiehistöjen oikeuksiin tietysti kuuluukin, jollakin lennollaan Ameriikkaan. Kateellisena niitä kuvia tietysti katselee ja kateellisena on hyvä kirjoittaa tällaista vihjailevaa lastuakin.

Shut up, J. Karjalainen!

Kuva Poko Rekords: J. Karjalainen, Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään

Arvoisa Lukija on ehkä tietoinen, että ikääntynyt pop-poika J. Karjalainen on hiljan joutunut kaltoin kohdelluksi mennessään Amerikkaan veisaamaan.

Iltalehti tiedotti asiasta meille brysseliläisillekin viime viikolla, mutta en muiden kiireiden vuoksi muistanut asiaa kommentoida. Jossakin sivulauseessa Iltalehti sanoi vaivihkaa, että J. Karjalainen yritti Amerikkaan ilman asianomaisia papereita, aikoi tehdä töitä amerikansuomalaisten keskuudessa, ei tiennyt mihin on menossa, eikä missä aikoo töitä tehdä.

Ja tästä olivat pikkumaiset amerikkalaisviranomaiset nokkiintuneet, kiduttaneet herkkää taiteilijaa paiskomalla ovia ja sanoneet tälle jopa, että ”turpa kiinni”!

Tämän uutisen luettuani purskahdin tietysti isänmaalliseen itkuun.

Onhan aivan kohtuutonta, että suomalaiselta, vaaleasilmäiseltä pop-pojalta vaaditaan samanlaisia dokumentteja kuin kaikenmaailman törkyturpaisilta terroristeilta. J. Karjalainen oli täysin oikeassa vaatiessaan itselleen parempaa kohtelua, onhan hän julkaissut levyn nimeltä Lännen Jukka ja oli menossa viihdyttämään viisuillaan merkittävää amerikkalaista vähemmistöryhmää, Minnesotan tai jonkun suomalaisia. Tosin tietämättä mihin oli menossa ja mitä oli tekemässä, mutta nämähän ovat pikkuisia sivuseikkoja, joista suomalaisen pop-pojan ei pitäisi odottaa mitään tietävän.

Suomalaisena ja ajoittaisena pop-musiikin ystävänä toivoisin kovasti, että J. Karjalainen olisi ymmärtänyt amerikkalaisviranomaisia, kun nämä kehottivat pitämään suun kiinni. Viranomaiset tekivät vain työtään Minneapolisin Pyhän Paavalin lentoasemalla yrittäen pitää ilman papereita ja työlupia maahan yrittävät örveltäjät kurissa. Ehkä J. Karjalaisella oli Mustat Lasit päässä tapahtumahetkellä tai kainalossa Kookospähkinäkitara, joka erehdytti amerikkalaisia luulemaan, että J. Karjalainen oli tulossa Afrikasta saakka.

Valitettavasti näin ei käynyt ja aina luotettava ja ulkopoliittisesti oikeaoppinen suomalaislehdistö antoi J. Karjalaisen kovalle kohtelulle paikan, missä pitää suutaan auki.

Tietysti tämän jutun julkaiseminen Iltalehdessä (ja missä muualla se julkistettiinkin) ei ollut J. Karjalaisen vika vaan lehden päivystävän toimitussihteerin, jonka olisi pitänyt olla viisaampi kuin kyrpiintyneen mutta iäkkään pop-pojan, vaan eipä ollut.

Ehkä J. Karjalaisen pitäisi sanoittaa uudestaan hittinsä Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Siinä tosin lauletaan jotenkin ennakoivasti mutta lievän virheellisesti näin:

”Pyhää vihaa ja suurta rakkautta
Joo mä kaiken nään
Liput liehuu ja ihmiset riehuu
Joo mä kaiken nään

Mä olen mies
Mä olen mies
Jolle ei koskaan tapahdu mitään

…
Jossain on kuumempaa ja jossain on suurempaa
Ja ei tartte selittää
Mitä vikaa on mun pienessä maailmassa
Joo mä kaiken nään

Dyydyydyyydyydyydyyy
jolle ei koskaan tapahdu mitään”

Päätä ja häntää: tanssia ajassa ja paikassa

Kuva Ben Rubin Earstudio, The Listening Post

Otetaan motto vaikkapa lihansyöjän angstista kasvissyöjän kirkastukseen ylentyneeltä Buddhalta, joka on sanonut jotenkin, että:

”Olemassaolomme on ohimenevää kuin syyspilvi. Syntymän ja kuoleman tarkastelu on kuin katselisi tanssin liikkeitä.”

Kävelen asiaankuuluvan verkkaisesti Sonkajärven hautausmaalla, imeskelen heinänkortta nostalgian vallassa ja lueskelen lämpimän kesäpäivän viihdykkeeksi hautakivien kirjoituksia.

Monilla haudoilla ei ole kumpua, vain kivi.

Kivet on siroteltu pitkin harvaa mäntymetsää, joukossa on tosin muutama kuusi ja koivu, epämääräisiin riveihin kaoottiseksi verkostoksi. Ja ihmettelen, kenelle kivet ja niiden tekstit on tarkoitettu? Useimpien surijatkin ovat jo kuolleet ja haudattu suruineen samojen kivien alle. Monien hautojen lepäilijöitä ei kukaan elävä ole enää muistamassa. Viestejä tuntemattomilta tuntemattomille.
Kuva Hanhensulka 2007: Sonkajärven hautakiviä ja kivikirkko (rakennettu 1905–1910) suunnittelija Josef Stenbäck

Tosin tuttujakin löytyy. Isoisä, Petter, syntyi 15.11.1873, kuoli 28.12.1949, mummu, Maria, syntyi 16.1.1876, kuoli 13.3.1959, vanhin lapsi, setäni Risto, syntyi 12.12.1898, kuoli 1.3.1960.

Tiedänkin jo ennestään, että Petter ja Maria vihittiin 23.9.1898, täältä hautakivestä saan uuden vahvistuksen sille, että kovin jumalinen, pohjoissavolaisen körttiuskon tunnustaja, Maria-mummu, Vänninmäen kest’kivarin tytär, ei ollut kaiken aikaa elänyt aivan uskonsa mukaan vaan oli muiden lihastaan heikkojen ihmisten tavoin tehnyt syntiä ainakin kerran, joskus keskitalvella, helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla häävuonnaan ja kävellyt maha pömpöllään alttarille niin kuin monet muutkin ennen ja jälkeen. Ihmettelen hetken miten niissä oloissa oli Petter onnistunut vokottelussaan, tilat olivat ahtaita ja oli vielä talvi. Mutta hautakivestä en vastausta saa.

Setä Salomo Gabriel, ensimmäinen kaksi etunimeä saanut Hanhensulka, syntyi 24.3.1914, kuoli 11.2.1937. Salomo oli kuollut nuorena sotaväessä saamansa angiinan jälkitautiin. Penisilliini oli toki jo keksitty, mutta hänen kannaltaan aivan liian myöhään; kuoli tautiin, joka ei nykyisin edes kunnolla säikäyttäisi. Haudoissa on paljon muitakin hanhensulkalaisia ja muita tuttuja sukuja.

Monet kuolleet ovat vielä henkilöinä jonkinlaisessa kiirastulessa, muistamisen ja unohtamisen välimaastossa. Yhden tai parin henkilön kuolema lipsahduttaa heidät lopullisesti ”taivaan unohdukseen”, muuttuvat muistetusta henkilöstä pelkäksi nimeksi ja päivämääriksi hautakiveen.

Hautakivistä ei paljoa tietoa ole saatavissa. Mutta, kun ison hautausmaan käy huolellisesti läpi, niistä tarttuu mieleen teemoja ja niiden topografisia kuvioita.

Näkee nimien yleisyyksiä, sonkajärveläiset ovat suvultaan lähes yksinomaan nen-päätteisiä, joukossa joitakin ruotsinkielisiäkin nimiä. Suvut ovat naineet ristiin sen mukaan kuin poikia ja tyttöjä on ollut tarjolla.

Huomaa elämän pituuksia: paljon alle viisivuotiaina kuolleita, ”tuperkelin” ja yleisten lastentautien uhreja pääosin. Joukossa joitakin hyvin vanhoiksi eläneitä, niin kuin setä Jaakko: syntyi 25.7.1903, kuoli 3.8.1997 94-vuotiaana, vaikka söi rasvaista ruokaa ja joi elämänsä aikana viinaa useammankin ihmisen edestä. Kävi Amerikoissa ja haavoittui sodassa. Niin kuin setä Joonas Petterkin, syntyi 18.3.1917, kuoli 19.9.1965. Joonas haavoittui yhtenä kesäkuun aamuna jossakin älyttömässä hyökkäyksessä Karjalan kannaksella, luoti oli mennyt vasemmasta poskesta sisään ja tullut ulos oikean ohimon alta. Päänkipu vaivasi koko loppuiän ja siihen haavaan hän lopulta kuolikin.

Suurin osa haudatuista on aikuisena kuolleita, kuudenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, monet varmaankin ”röhnään”, syöpä nykykielellä, vaikka eihän sellaista kivistä näe. Joistakin suvuista oli kuoltu miehissä ja naisissa hyvin lyhyen ajan kuluessa, lisää ”tuperkelin” joukkouhreja.

Museossa käynti on vähän samanlaista puuhaa kuin vierailu hautausmaalla.

Sitä kävelee sisään kansallismuseon kiviportaita, ostaa lipun kivikautiselle osastolle, kävelee vitriiniltä toiselle, ihailee lukuisia kivenpalasia tai puunpalasia ja lukee muutaman rivin mittaisia selityksiä: löydetty jostakin jonakin päivänä, löytäjänä joku kauan sitten yleisestä tajunnasta unohtunut nimi, ajoitettu muutaman tuhannen vuoden ikäiseksi. Siirrytään seuraavalle vitriinille.

Tai kävelee satojen metrien mittaista Louvren käytävää, molemmin puolin on erikokoisia maalauksia, maalannut se ja se silloin ja silloin, nimi ja maalausvuosi. Jotkut selvästi keskiaikaisia, toiset myöhemmiltä ajoilta, sijoiteltuna niin, että näyttelystä saisi kuvia ryhmittelyistä ja kokonaisuuksista. Joku pysähdyttää hetkeksi paikalleen, kun katsoja luulee löytävänsä jotakin tuttua taiteilijan ”kielestä”, sykähtyy muuten tai taulussa on kuvattu erityisen kaunista naista ilkosillaan kuvaamassa jotakin antiikin tai Raamatun kertomusta. Sitten kävelee ulos toisesta päästä käytävää ja istuutuu pää pyörällä Rue Rivolin katukahvilaan miettimään nähdyn merkityksiä.

Ympärillä soristaan ranskaksi, joitakin sanoja tai lauseita tarttuu hetkeksi lyhytaikaiseen muistiin mutusteltavaksi ja voi siirtyä molskikantiseen muistikirjaankin, jos viitsii sen kaivaa esille. Kirjassa on jo paljon satunnaisia sanoja ja satunnaisia ajatuksia.

Vieressä mies lukee Le Mondea, Ranskan Pravdaa, kauempana nuori nainen syventyy Derrida’n kirjaa ”L'animal que donc je suis”. Kirjan kansi on teennäisen yksinkertaistettu, niin kuin ranskalaisessa kulttuurissa on tapana, ei kuvia, yksinkertaiset tekstit, kirjailijan nimi ei kirkaise kovaäänisesti vaan kuiskaa kutsuvasti, niin kuin oikein on. Le Monden lukija ahmii artikkelia uudesta Paavista: ‘Continuateur de Jean Paul II, Benoît XVI est en train de radicaliser la stratégie de l'Eglise contre toutes les formes d'athéisme, de laïcité et de modernité. En alliance objective avec les intégristes des…’. Sivu kääntyy.

Suomalaiskanadalainen virtuaaliystävä Marja-Leena Rathje pitää yllä saittia nimeltä Traces (jäljet, raapaisut). Hän esittelee omaa taidettaan, jossa on jälkiä menneisyydestä, omasta suomalaisugrilaisesta ja muiden, jo kadonneidenkin kansojen artefakteina omaan aikaamme säilyneestä taiteesta. Hän sanoo siellä taiteensa tavoitteista mm. näin:

“Finding a spiritual connection between ancient and modern, and between nature, technology and humans, is part of my journey of discovery towards a fundamental and personal view of existence, a sense of eternity.”

Suomeksi ehkä jotenkin, että: ”Henkisen yhteyden löytäminen ikivanhan ja modernin, ja luonnon, teknologian ja ihmisen välillä on osa etsintämatkaani kohti perusluonteista ja henkilökohtaista näkemystä olemassaolosta, ikuisuuden ymmärtämistä”.

Marja-Leenalle etsintäpolkua osoittavat hämärät jäljet, kuolleiden ihmisten raapaisut, joiden tekijästä, iästä tai tarkoituksesta ei ole tarkkaa tietoa. Hän tulkitsee tuntemattomia ihmisiä, joiden (tuttuna) puheena olivat artefaktit ja mediumina taide.

Kuva Google Remedios Varo, Borlando el mondo terrestre

Marja-Leenan taiteesta tulee mieleen, että viimeisimmässä Nuori Voima –lehdessä (4/2007) käsitellään laajasti vuotta 1966 postmodernin lähtöpaikkana. Ensimmäisessä artikkelissa (Vuoden 1966 hermoromahdus eli milloin postmoderni alkoi?) kirjoittaa amerikkalainen kulttuurikriitikko Brian McHale (suomentanut Kyösti Niemelä). Kirjoittaja mm. muistelee espanjalaismeksikolaisen surrealistin, Remedios Varo’n, taulua Borlando el mondo terrestre (vuodelta 1961, kuva vieressä) Kuvan tornissa istuu naisia kutomassa maapallon pinnalle leviävää kulttuurin kirjokangasta, jolla torni itsekin seisoo. Kulttuuri luomassa omaa alustaansa.

Taide ja sen tytär, filosofia, kai syntyivät meidän sisäänrakennetusta tarpeestamme ja darvinistisen valinnan synnyttämästä kyvystämme järjestää ja, viimekädessä, ymmärtää kaoottista maailmaa.

Itse asiassa koko aistikoneistomme on kehittynyt samaan tarkoitukseen. Aistimme kelluvat informaatiovirrassa, niin kuin hämmentynyt lukija Joyce’n Finnegans Wake’n tai Proust’in Kadonneen ajan etsinnän sanavirroissa tai kuin uteliaanaktiivinen salakuuntelija pubin melussa, josta luodaan yhdistelemällä ja erottelemalla järkeenkäyvää kuvaa maailmasta. Valot, varjot ja värit rakennetaan yksittäisten fotoneiden tietoja yhdistelemällä, ääniaallot muutetaan korvan avulla sähköimpulsseiksi, iho koskettelee ympäristöään ja lähettää mittaustuloksia aivoihin, sanat muuttuvat lauseiksi ja ajatuksiksi, ja tästä rakentuu kaoottisuuden sijalle järjestettyjä kuvia järjestyneestä maailmasta.

Internetin keskustelupalstoilla käydään joka hetki kiivasta keskustelua. Väittelyt haarautuvat, jakavat alkuperäistä kohdetta osiin tai yhdistelevät jo haarautuneita osia uusiksi kokonaisuuksien akanvirroiksi, hyppäävät kokonaan uuteen kohteeseen ja samassa keskusteluvirrassa väitellään lopulta samanaikaisesti alkuperäisestä asiasta, sen haaroista ja kokonaan asiaan kuulumattomista asioista. Keskustelijoita häipyy, monet väsyvät koko aiheeseen, mukaan tulee uusia keskustelijoita, joilla ei ole kuvaa asian alkuasetelmista, mutta hekin ottavat kiivaasti osaa kiistoihin, joiden syyt ja tavoitteet ovat osanottajille, sekä vanhoille että uusille, ilman päätä tai häntää. Lopulta keskustelu kuolee loppuun kaluttuna tai jonkun paukaistua ansiottoman Hitler- tai Stalin-leiman jonkun toisen virtuaaliotsaan ja osanottajat siirtyvät kellumaan muihin sanavirtoihin.

The Listening Post on multimedia-taideteos (2003), joka on representaatio ajatusaihioiden emergoitumisesta kaoottisten tiedonsirpaleiden sopasta (kuva lastun alussa).

Teoksen rakensivat kaksi amerikkalaista taiteilijaa nimeltään Mark Hansen ja Ben Rubin. Se koostuu pienistä näyttölaitteista, joille automaattinen etsintäohjelma kerää internetin yleisiltä forumeilta ”tosiajassa” lauseita, joita analysoidaan, lasketaan sanojen esiintymistiheyksiä ja muodostetaan temaattisia kokonaisuuksia, teemoja syntyy ja häviää. Sanat, ajatusten jäljet, esitetään kovaäänisten välityksellä ja 231 näyttölaitteesta rakennetussa harvassa verkossa.

Tämä taideteos visualisoi internetiä. Teemat ja sanat vaihtuvat jatkuvasti. Ja, periaatteessa, näyttölaitteilta näkee mitkä teemat, kiinnostuksen kohteet, milläkin hetkellä ovat vallalla internetfoorumeiden osanottajien sanankäytössä: kuva kollektiivisesta tietoisuudesta siis, intressitoppografiasta. Tietenkin hyvin rajoitettu kuva, 231 näyttölaitetta ei ole kovin suuri määrä informaatiopinnaksi.

Samat taiteilijat asensivat New York Timesin toimitiloihin teoksen nimeltä Movable Type (kuva lastun lopussa). Teos toimii periaatteessa samalla tavalla kuin The Listening Post. ”Kuuntelun” kohteena on Times’in oma tietokanta: koko lehden juttuarkisto, internet-saitin materiaali ja lukijoiden lähettämät viestit ja etsintäsanat, joita tietokannan kyselyissä käytetään. Eli tiedot ovat sekä pysyviä että tosiajassa muuttuvia. Taustalla ”soi” toimituksen kirjoituskoneiden naputtelu, sekin anakronismi ja artefakti. Tekijöidensä mukaan seuraamalla jonkin aikaa teoksen näyttölaitteita voi päätellä, mitkä uutisaiheet ovat ajankohtaisia ja mistä lukijat ovat erityisen kiinnostuneita.

Movable Typen voi kuvitella visualisoivan New York Times’in menneisyyttä ja nykyisyyttä ja osoittavan, kuinka tekijä tulee erotetuksi teoksestaan, rajapintana on medium, jonka toisella puolella tuntematon tulkitsija kääntää teoksen sanomaa omalle kielelleen välineinä taiteilijan ajatuksen raapaisut ja tulkitsijan oma aikaan ja paikkaan sidottu ymmärrys.

Tanssia yli ajan ja paikan ilman päätä tai häntää.

Kuva New Yor Times; Movable type, artikkelista: News Flows, Consciousness Streams: The Headwaters of a River of Words

Brittien kansalliskirjaston aarteita

Kuva: The British Library Diamond Sutra

The British Library on tällaiselle tavalliselle tavisblogi- ja bibliofilillekin hieno virtuaalivierailupaikka.

Noiden edellisessä lastussa mainittujen The Spoken Word- audio-juttujen lisäksi voi aikansa kuluksi myös selailla vanhoja kirjoja sivulla, jonka nimi on Turning the Pages. Sieltä voi vaikka katsella Jane Austenin omin käsin vihkoonsa kirjailemia tarinoita Englannin historiasta tai Lewis Carollin myös omakätistä (sekä teksti että kuvat) ensimmäistä versiota Liisan seikkailuista ihmemaassa. Tai jopa katsella ja kuunnella (englanniksi tosin) maailman ensimmäistä painettua kirjaa, kiinalainen tietysti ja nimeltään Diamond Sutra vuodelta 868, joka niinkuin monet muutkin sutrat alkaa sanoilla: Täten olen kuullut...

Ainoa ongelma saattaa olla internetyhdeyden hitaus. Käänneltäväsivuiset kirjat saattavat kääntyä liian hitaasti innokkaasti odottavalle lukijanmielelle.

Mutta voihan kaikkea ainakin kerran kokeilla, paitsi savolaispieksuja smokin kanssa tai utajärveläistä mämmiä tai sammakon koipia ranskalaisessa ravintolassa!

Historioitsija Sedis on lastuillut tästä uusitusta The British Library-saitista jo syyskuun alkupuolella omalla historiasaitillaan Historian siipien havinat(4.9.2007).

Aivan kummia mellakkauutisia ja vähän kirjailijoistakin

Kuva: British Library, Graham Greene - The Spoken Word, CD kaupan hintaan £9.95

No onhan se kummaa, kun vähän aikaa on kytkettynä pois internetin iloista, niin ei pysy ajan tasalla oikein mistään uutisista.

Myanmarissa ovat munkit mellakoineet. Tosin sitä tietoa ei ole voinut välttää tietämästä. Joka kerta, kun avaa televisioonin, niin eivätkö riehu ja mellakoikin oranssisissa kaavuissaan ja väistele hallitsevan militääri-juntan ampumia luoteja.

Virtuaaliystävä Ripsa tuon edellisen blogos-lastun kommenttiloorassa sanoo, että tänään perjantaina (28.9.2007) pitäisi kaikkien tukea burmalaisia panemalla punaisen paidan päällensä.

Minäkin yhtyisin mielelläni tähän mielenosoitukseen, mutta en omista yhtään punaista paitaa. Ja jos vaikka omistaisinkin, niin se olisi kontissa Rotterdamin satamassa odottamassa pääsyä Australiaan menevään laivaan. Joten taitaa jäädä mielenosoitus omalta osaltani suorittamatta. Tosin panin sentään vahingossa aamun sateisessa pimeydessä kaulaani punaisen solmion, vaikka en ollut edes nähnyt Ripsan komentoa!

Ja muutkin kuin munkit ovat viimeaikoina riehuneet – jopa Norjan suurlähetystön illalisilla.

Niin kuin nyt tunnetusti joviaalin hyvänahkainen ja ainariitelemätön kirjailija Arto Paasilinna, joka, Apu-lehteä lukeneiden Iltalehden ainavalppaiden tutkijajournalistien mukaan, häiriköi ja meuhkasi viikko sitten prinsessa Märtha Louisen illallisilla Norjan suurlähetystössä, ja lisäksi leuhki, hyppi, loikki, taputti ja vaati huomiota.

Eli käyttäytyi niin kuin kunnon suomalaisen miehen tuleekin käyttäytyä hemmotellun, NORJALAISEN tytöntyllerön seurassa. Koko prinsessa instituutio kuninkaineen, kuningattarineen, prinsseineen ja muine loisineen on häpeällinen anakronismi valistuneessa ajassa ja NORJALAISTEN (ja ruotsalaistenkin sen puoleen) pitäisi lopettaa koko pelleily. Paasilinna yritti tietysti välittää merkittävällä tavalla pariisilaista kallispalkkaista belle de nuit’ta (vai pitäisikö iki-ihanaa Cathrine Deneuve'ia ajatellen sanoa "belle de jour", suomalaisittain kai päiväperho) muistuttavalle prinsessalle, että tämän pitäisi hankkia joku muu ammatti, mutta huonosti kieliä puhuvana tuli vahingossa käsitetyksi aivan väärin. Eikä ehkä käsitetty väärin ensimmäisellä ehtoollisella!

(JK kello 1429 CET: tarkkaavainen lukija on ehkä aehtinyt huomaamaan, että tällä kirjoittajalla on ollut mielessä se ruotsalaisten prinsessa, mikä sen nimi nyt olikaan, kirjoitushetkellä. Kun Iltalehden kuvaa katselee, niin tuo arvio ilotyttöjen ja prinsossojen yhdennäköisyydestä on aivan liioiteltu. Norjalaiset prinsessat ovat tietysti ruotsalaisiin verrattuna paljon maalaisemman näköisiä ja puuhailevat asiakkaiden kanssa vain enkelien välityksellä! Mikä piru siinä on kun näille blogeille ei saa toimitussihteeriä juttuja korjailemaan ennen julkaisua!)

Mutta jätetään suomalainen kirjallisuusmaailma nyt kiehumaan omiin liemiinsä ja kerrotaan, että Lontoossa on löytynyt monituntinen Graham Greenen haastattelu, joka julkistetaan ensi tiistaina (2.10.2007) kirjailijan syntymäpäivän kunniaksi. Greene täyttäisi sinä päivänä 103 vuotta (syntynyt lokakuun 2. 1904), jos olisi säilynyt hengissä elämästään. Mutta eihän meistä monelle taida niin lopulta käydä.

Vaikka mistäpä senkin tietää, negatiivistahan ei voi koskaan todistaa oikeaksi.

Yksikin positiivinen tapahtuma kumoaisi koko kuoleman myytin ikuisiksi ajoiksi, joten toivossa on jokaisen hyvä elää. Haasteellinen elämä jopa virkistää mieltä. Mahdollisuus ikuiseen elämään (tarkoitan tietysti täällä maan päällä, taivaissahan – ja siinä toisessa paikassa – nyt jokaiselle on tarjolla ikuinen elämä, siitä ajatuksesta puuttuu kokonaan haasteellisuuden virkistävyys), siis mahdollisuus ikuiseen elämään saattaa todellisuudessa, ja hyvin pitkällä aikavälillä tarkasteltuna, olla yhtä todennäköistä kuin loton päävoiton saaminen. Voin tosin olla tässä väärässä, koska matematiikkakaan ei ole vahvoja puoliani. Mikä ei ole ollenkaan ihme ottaen huomioon, että lukion (hyvin) lyhyen matikan opettajani, joka tosin oli pitkä ja huonoryhtinen mies, oli koulutukseltaan pappi.

Joka tapauksessa British Library myy tiistaista asti CD:tä, jolla on Greenen vuonna 1982 tehty haastattelu ja joitakin muita ennenkuulumattomia radiohaastatteluja. Joten kaikki kirjallisuuden ystävät joukolla tiistaiaamun lennoille Lontooseen CD:tä ostamaan.

British Library (olisiko tuo Britannian kansalliskirjasto suomenkielellä) kehuu tietoaarteitansa tähän tapaan:

“We hold over 13 million books, 920,000 journal and newspaper titles, 57 million patents, 3 million sound recordings, and so much more. Start exploring here.”

Eli suomeksi jotenkin, että: ”Säilytämme yli 13 miljoonaa kirjaa, 920,000 aikakausi ja sanomalehtinimikettä, 57 miljoonaa patenttia, 3 miljoonaa äänitallennetta ja paljon muuta. Aloita tutkiminen täältä”.

Graham Greene-CD on tarjolla myös heidän on-line kaupassaan, jos Arvoisa Lukija ei heti tiistaina ehdi tai viitsi lähteä Lontooseen saakka ostoksille.

Tämänaamuinen The Independent-sanomalehti kirjoittaa Greenestä ja CD:stä otsikolla “Insights into the manic life and works of an author of true genius” (jostakin syystä on-line artikkeli on otsikoitu: 'Unheard' recordings shed light on Greene's life and work) mm. tähän tapaan:

”…When Mr. Lewis (haastattelija Nigel Lewis) quizzed about his working day, inquiring whether the novelist was a ‘nine-to-five man’, Greene quipped that he was ‘more like a nine-to-quater-past-ten man’. After a couple of hours of uninterrupted writing, he was prone to eye strain, he explained…”

Eli suomeksi jotenkin, että: ”…Kun Mr. Lewis kysyi hänen työpäivästään, että oliko kirjailija ’yhdeksästä-viiteenä –mies, Greene vastasi sarkastisesti olevansa paremminkin ’yhdeksästä-vartin-yli-kymmeneen’-mies. Parin tunnin keskeytymättömän kirjoittamisen jälkeen hänen silmänsä tuppasivat väsymään, kirjailija selitti…”

Joka tapauksessa tämä CD täytyy tilata brittien pääkirjastosta, onhan Graham Greene tämänkin kirjoittajan mielikirjailija, monien muiden mielikirjailijoiden lisäksi tietysti. Olenkin parhaillaan lukemassa uteliaisuudesta Mika Waltarin Komisario Palmun erehdystä. Lukemista toisaalta auttaa ja toisaalta häiritsee se, että elokuvaversio on niin selvästi mielessä. Jokaisella henkilöllä on lukijanmielessä elokuvan antama olomuoto, joka tavallaan pienentää tilaa, jossa lukijan mieli pääsee vapaasti liikkumaan. Toisaalta itseni kaltaiselle laiskahkolle lukijalle, jonka silmät tuppaavat väsymään Greenen tapaan, tuttuudesta on kieltämättä apuakin.

British Libraryn The Spoken Word-CD-sarjassa on aikaisemmin julkaistu muidenkin kirjailijoiden haastatteluja. CD:illä on saatavilla ääninäytteitä mm. Samuel Beckett’iltä, W.H. Auden’ilta, H.G. Wells’iltä ja Bernard Shaw’lta.

Hyviä lahjavihjeitä kirjallisille ystäville ja miksei sukulaisillekin.

Vielä vähän Tšehovista

Aikaisemman lastun, Hömpästä, Tšehovista ja peileistä, kommenteissa nimimerkki Tommi (Tommi Salonen) mainostaa suomenkielistä ja monipuolista Tšehov-saittiaan, josta en ollutkaan aikaisemmin tietoinen.

Se on nimeltään "Anton Tšehov" ja löytyy täältä.

Erilaisten rajojen ylityksiä ja savolaista itsekehuakin

Kuva: Täyssinän rauhan raja vuodelta 1595 flaamilaisen karttamestari Gerhard Mercator'in mukaan

Motto: Nykyisyys ei ole paikka vaan prosessi, jossa toiveet muuttuvat muistoiksi. (Hanhensulka 2005)

Ainaviisaat savolaiset ovat suurella viisaudellaan hedelmöittäneet muiden suomalaisten kulttuuria jo vuosisatojen ajan.

Kun savolaisviisaat alkoivat tosissaan vaikuttaa Suomen kulttuuriin ja erityisesti yleiskieleen, niin muutkin saivat oppia konsonanttien ainoat oikeasti ehtasuomalaiset ääntämispituudet. Ruvettiin sanomaan inessiivissä kahta (geminaatta) ässää, eikä vain yhtä niin kuin länsisuomalaisilla oli tapana, opittiin muutenkin sanomaan sana kokonaisena, ja lopulta osattiin läimäistä imperfektin ja konditionaalin monikkojen perään oikeat –vat ja –vät päätteet. ”Olisivat” siis lopultakin olleet ääntämisessään ”oikeassa” eikä vain ”olisit oikeas” tai ”oikeasa”.

Juvalaisen papin poika Carl Axel Gottlund yritti vielä 1800-luvun alkupuolella vaikuttaa, tosin turhaan, siihen, että suomenkielen annettaisiin kehittyä kirjakielenä vapaasti ja että sitä pitäisi kirjoittaa niin kuin puhutaan ja vierasperäiset hömpötykset, kuten b, f ja g, tulisi kokonaan karsia suomenkielestä.

Gottlund ulosantoi malliksi oman savolaismurteisen suomalaisteoksensa, Otavan eli Suomalaisia Huvituksia, pari vuotta Kalevalaa aikaisemmin. Otavasta kirjoitti turkulainen kirjapainonomistaja Christian Ludvig Hjelt arvostelun Turun Wiikko-Sanomissa nr. 47 2.12.1826, mm. näin:

”Julistamus: Tämän kautta saan minä maanmieheilleni ilmoittaa, että minä askettäin Tukholmissa ollessaini, tapaisin Herran Gottlundin, joka siinä Suomeksi painattaa kirjansa nimeltä: Otawa eli Suomalaisia Huvituksia...; ja jossa kirjassa hän tawoittaa sellaisia aineita, jotka jollakulla tawalla toimittaawat meillen tarkimpaa tietoa meijän esiwanhemmistamme, meijän kielestämme ja tawoistamme, sanalla sanottu, semmoisia, jotka owat meihin Suomalaisiin koskewia...Wiimeiksi täytyn minä muistutella että nämät kirjat painetaan pienillä Latinaisilla puustawilla, ja että ne owat erinomattain kirjoitettu Sawon puheenmurrella…”

Että sillä tavalla kehuskeli ruotsinkielinen toisen ruotsinkielisen savolaista suurteosta, kehui vielä myyvänsä sitä puoleen hintaan suoramyynnissä.

Gottlund puolestaan katkeroitui kovasti, kun Otava unohdettiin heti Kalevalan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään Otava oli selvästi parempi teos. Hän antoi Lönnrotin kokoamasta teoksesta mm. tällaisen murskaavan arviointilausunnon:

”[--] tämä suurimaineinen ja paljonkehuttu Kalevala oli surkeasti yhteensäkerrottu ja kokoonpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska.”

Gottlundin Kalevala-lausunnon valossa voi sanoa, että Kalevalalla ja kokoonpatustetuilla blogilastuilla on enemmän yhtäläisyyksiä kuin äkkiarvaaja luulisi. Miksei näitä lastuja voisikin kutsua kansantarinoiksi? virtuaalikansaahan me täällä Blogistanissa kuulumme ja kerromme tarinoita – enemmän tai vähemmän tosia niin kuin kunnon tarinoiden kuuluukin olla.

Kielenhuollon lisäksi muinoiset savolaiset pitivät huolen siitä, että Suomenmaa, jota ei ehkä aivan tarkasti sanoen vielä edes ollut olemassa, kasvoi itään, koilliseen ja pohjoistakin kohti sekä metsästys- ja kalastusmaiksi että viljelysmaiksi myös kaskeamalla venäläisille kuuluvia koskemattomia korpia ja perustamalla uudisasutusta minkä sodan- ja metsänkäynniltään ehtivät.

Savolaiset olivat maanviljelyksessäkin muita suomalaisia edellä.

He eivät pelkästään osanneet kasketa, vaan kaskeksi ”pyällettiin” ja ”sorrettiin” huuhta. Se helpotti vaadittavaa alkutyötä, mikä tietysti houkutteli viisaita mutta laiskoja savolaisia, ja antoi – kunhan ”sorros” oli poltettu halmeeksi – kylvetystä juureisrukiista (eli korpirukiista) jopa satakertaisia satoja.

Kun Valamon luostarista lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Savoa Riistaveden kautta, niin kohta kulkee Pähkinäsaaren rajan lähellä, vaikka ei sitä rajaa ole kyllä teihin merkitty.

Se kulki silloin lähes asumattomassa erämaassa. Olavinlinnan vieressä sijaitsevasta Samusalon saaresta (nykyinen Talvisalo) Varkauden Siittiin (missä pirussa se siitti sitten onkin), ja siitä edelleen Rautalammelle ja Pohjanlahteen. Rajan eteläpuolella maa kuului Ruotsin kuninkaalle ja pohjois- ja koillispuolella sen omistivat Novgorodin ”kauppatasavallan demokraattiset” ruhtinaat ja myöhemmin Venäjän tsaari.

Novgorodista on muuten löydetty ensimmäinen suomenkielinen (itämerensuomea) kirjekin, ns. tuohikirje, joka lienee joku Ukkosen jumalan nimissä annettu loitsu, mutta eihän siitä ole pirukaan selvää saanut (tuohikirjeestä numero 292 on Virittäjä-lehden numerossa 4/1999 julkaistu Johanna Laakson artikkeli pdf-muodossa otsikolla Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä). Mutta tämä ei nyt kyllä kuulu tähän lastuun paljon yhtään, paitsi ehkä siinä mielessä, että kirje osoittaa itämerensuomalaisten olleen Novgorodissakin valistunutta ja kirjoitustaitoista väkeä.

Luostarilta suuntasin Varistaipaleen kanavan kautta ja pitkin Luostaritietä kohti Tuusniemeä ja Riistavettä ja sitä kautta Kuopioon.

Päivä oli kaunis ja lempeä kuin lehmän katse. Illan kovista sateista ei vielä aamulla ollut mitään tietoa. Luostaritie ja Tuusjärven risteyksen jälkeinen Kuopiontie ovat sileällä asfaltilla peitettyjä, vaikka mutkia on jonkin verran enemmän kuin belgialaisilla moottoriteillä. Edessä oli tietysti vähän väliä traktoreita korkeine heinäkuormineen, joten kovin suurella nopeudella tiellä ei voinut ajella.

Kuopiossa kävin pikaisesti vanhempiani tapaamassa: äitiä hautausmaalla ja isää vanhainkodissa. Sitten jatkoin kohti pohjoista Siilijärven ja Lapinlahden kautta Iisalmeen ja Sonkajärvelle.

Lapinlahdella piti pikaisesti poiketa mansikkaleivoksella Liisan ja Matin muistopaikan vieressä bensa-asemalla.

Juhani Ahon Rautatien kuvaamaan aikaan ihmiset korpien perukoilla, niin kuin päähenkilöt Korventaustan Matti ja Liisa, elivät vielä jotenkin varhaisen rautakauden tapaisissa oloissa, heidän asumuksensa eivät olleet kovin paljoa parin vuosituhannen aikana muuttuneet, siellä savolaiskorvissa Iisalmen ympäristössä ei ollut vielä edes se aika ”kun isä lampun osti” ja pirteissä poltettiin valaistukseksi vielä päreitä. Tosin veronsa hekin joutuivat maksamaan, Liisa ja Matti maksoivat ne kirkkoherralle. Samaan aikaan ”rintamaiden” ihmiset valmistuivat moderneissa, venäläistyylisissä kivitaloissaan maailman mullistamiseen tasa-arvolla, kansakoululla ja itsenäisyydellä. Sadassa vuodessa ovat erot maaseudun ja kaupungin välillä merkittävästi tasoittuneet.

Sonkajärvellä menin ensin kirkolle ja tapaaman tyttöjä seurakunnan kansliaan. Olin nimittäin jäänyt heille velkaa 3.5 euroa viimevuoden puolella saamastani virkatodistuksesta, jolla todistin, että en ollut orpo (lastu Tilapäinen orpo etsii vanhempiaan puhelimella sieltä ja täältä).

Kansliassa ei ollut ketään paikalla, ulkona riehuikin kesä valtoimenaan ja aivan liian kaunis ja lämmin ilma. Sen sijaan seurakuntasalin keittiössä puuhaili riuskannäköinen, nuorehko savolaisnainen isojen patojensa vieressä valmistamassa illan ruokailua. Juteltiin, epävarman muistin mukaan, jotenkin tähän tapaan, vaikka vannomaan en tätä kyllä mene.

”Päivää, Hanhensulka, anteeksi vaan kun tänne keittiöön, mutta, tuota, olisin vaan maksanut 3.5 euroa kansliaan, kun jäin marraskuussa sen velkaa, kun toimitin asiaani puhelimessa, mutta siellä ei ole ketään paikalla ja…”
”Päevee, päevee (pyyhkii vaaleanpunaista kättään kuivaksi esiliinan helmaan ja antaa sitä sitten vieraalle). Eihhää hyö ole siellä ennää tähän aekaa ku pittää Iisalamesta käävvä kahtomasa kaapoilla, että mittee sitä suapi piällensä kun on juhlia tulossa.”
”Tuota, mitenkähän minä voesin (savonkieli alkaa jo satunnaisesti tarttua vieraaseenkin) sen maksaa, kun lupasin tulla täälläpäin käädessäni ja…”
”No mittee se maksu koskeepi, tietänevätkö siellä kansliassa?”
”Minä olen Brysselistä, sieltä ei ehkä muut ole jiäneet velkaa ja…”
”No, eei kae Rysselistä suakka. Mittee se veleka koskeepi?”
”Tuota. Minä etsin viime vuonna vanhemmistani tietoa, kun ei virkatodistukseen oltu pantu nimiä, ja isä oli täältä alkujaan kotoisin, vaikka onkin nykyisin vanhainkodissa Kuopiossa. Tänne se olis kyllä halunnut, mutta eihän ne tänne ota kuopiolaisia. Äiti onkin jo kuollut. Mutta hän olikin Jämijärveltä eikä täältäpäin.”
”Vae on äet jo kuollunna. Koskas se kuolj ja onkos se haavattu minne vae tänne Sonkajärvelle?”
”Ei kun Kuopijoon, kuoli yli kolme vuotta sitten, kun, tuota…”
”Mistee päen se issäjs on lähtösi, tiältä Rutakoltako se on alakujjaa?”
”Ei kun tuolta Mäkikylältä, siitä Lammaspurolta, vaekka suku on kyllä muuten Vänninmäestä päin, mummokin siitä kestkivarista alkujaan ja...”
”Ae ,ne on niitäkö hanhensulkija?”
”Tuota, niin ovat, vaikka mummu oli kyllä repoja.”
”Aejjaa, minun mummoni olj kans hanhensulukia ja äet on repoja, lieneekö samoja sukuja, vaekka minä olen kyllä tuolta Jyrkältä päen?”
”Tuota, voivathan ne…”
”No, sinähän voet maksaapi sen vaikka minulle, minäpä pistän tuohon paperille, että kävit tiällä ja halusit maksoa velekojas. Voet antoa sen kolome eurroo, ja oliko se viiskytä senttijä? vaekka minulle, niin minä voen sen toemittaa kanslijan tytöille kunhan tulevat takasin sieltä Iisalamelta.”
”Jne.”

Kansliassa käynnin jälkeen kävin ottamasta muutaman kuvan Sonkajärven komeasta luonnonkivikirkosta ja suvun haudoilta. Kirkon tyyli on selvästi kansallisen herätyksen ajoilta – Sonkajärven seurakunta itsenäistyi Iisalmen maaseurakunnasta vuonna 1920. Yritin katsella myös Miina Äkkijyrkän lehmäveistoksia yhdessä sorakuopassa kirkolta Takkotiehaaraan kulkevan tien poskessa. Mutta eipä niitä näkynyt, koko kuoppa oli pensaikon vallassa ja vanha taidemuistomerkki tyystin tuhottu. Takkotiehaarassa vitostien vieressä on vieläkin pystyssä toinen merkittävä sonkajärveläinen kulttuurinähtävyys, Takko-Baarin rakennus, baaria sana- ja musiikkitaiteilija M.A. Numminen kehui kolme vuosikymmentä sitten Suomen parhaaksi keskikaljabaariksi, ja mikä ettei olisi kehunut.

Kuva Hanhensulka 2007: Kekkosten vinttikaivo Pielavedellä

Vielä ehdin pikaisesti käydä nauttimassa Lammaspuron kesääsurisevasta rauhasta. Ruoho oli pirtin ympärillä kasvanut lähes vyötärön korkeudelle, isosta tuomesta oli yksi haara romahtanut lopullisesti saunapolulle ja punaiset viinimarjat olivat alkaneet somasti punertua. Istuin vähän aikaa pirtissä ja sitten polttelin tupakan rappusilla ja ihailin ruohon seasta nousseita kurjenkelloja, jotka äiti oli siihen lipputangon viereen joskus istuttanut. Rauha oli niin ylenpalttinen, että täytyi nousta autoon ja lähteä tiehensä sitä häiritsemästä.

Rauhallista ei Pohjois-Savon historia ole aina ollut.

Rappasotien aikana, jotka kulminoituivat ns. Pitkävihaan, savolaisurhot ylläpitivät ahkerasti vihaa ”ryssiä” vastaan ja tuhosivat Karjalaa Vienanmerelle ja Petsamoon saakka minkä maatöiltään ehtivät. Karjalaisvainolaiset puolestaan hyökkäilivät Savoon ja tappoivat savolaiset lähes sukupuuttoon Oulunjärven ympäristöstä. Sonkajärven seudut pysyivät kuitenkin vankasti savolaisena, vaikka eihän siellä silloin vielä ollut kuin muutama pahainen talo aarniometsien ympäröiminä. Virallinen raja kulki yli 100 kilometrin päässä lounaassa, joten sonkajärveläiset asustivat vihollisen maita kuin Herran kukkarossa. Uudisasukkaita rajan sijainti ei ollut koskaan kovin paljoa haitannut, tuskin edes tiesivät missä raja tarkastiottaen kulki. Eihän sitä kai valvonutkaan kukaan muu kuin satunnainen venäläiskarhu tai –susi ja sinne vahingossa eksyneet karjalaiset ”sotajoukot”. Muuten rajan yli kuljettiin milloin ja miten huvitti.

Tanskalaistutkija John Lindin mukaan Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa oli sovittu siitäkin, että Ruotsin itärajan ja venäläisten rajan väliin jätetään ei-kenenkään maata tarpeeksi, niin että molemmilla osapuolilla on yhteiset, laajat metsästys- ja kalastusmaat. Jostakin Etelä-Savosta tai ehkä Rautalammin paikkeilta olisi rajalinja Lindin mukaan määritetty niin, että Ruotsin raja kulki Pohjanlahteen ja Novgorodin kauppatasavallan (vuodesta 1478 lähtien Moskovan ruhtinaskunnan) rajaviiva puolestaan kaartui mahdollisesti Vienan mereen tai ehkä Jäämereen jossakin Kuolan niemimaan pohjoisrannalla. Väliin jäi suppilon muotoinen laaja ”tyhjä” alue, eikähän siellä siihen aikaan asunutkaan muita kuin harvoja etelästä poisajettuja lappalaisia ja kauempana pohjoisessa saamelaisia poronpurijoita. Kolttien ortodoksisuuskin on perua vasta 1500-luvulta, ehkä venäläiset eivät ennen edes tienneet saamelaisalamaisistaan.

Tosin kaikki eivät ole tanskalaisten kanssa tässä raja-asian tulkinnassa samaa mieltä, ja mitäs pirua tanskalaiset suomalaisista tietäisivätkään, vohkivat pirut ilkeyksissään ihan hyvän kuparikatonkin Turun tuomiokirkosta.

Pitkänvihan ajalta, 1500-luvun lopulta, on tunnettu sissipäällikkö Pekka Vesainen, Utajärveltä kotoisin ollut pohjoissavolainen talonpoika, joka kävi joukkoineen laillisilla ryöstöretkillä pohjoiskarjalaisten seassa aina Jäämerta myöten. Hän ryösti ja tuhosi Kantalahden kaupungin Vienanmeren rannalla ja Jäämeren rannoilla Petsamon ortodoksiluostarin (jouluyönä 1589) tappaen kaikki luostarin munkit. Pekka Vesaisen sankaritarinan kertoo Santeri Ivalon nuorisolle tarkoitettu kirja, Juho Vesainen (vuodelta 1894), jossa maalaismainen Pekka on muutettu vähän hienommaksi Juhoksi. Kirja tuli itsellenikin tutuksi siinä 9-10 vuoden iässä.

Venäläisiä edustivat näissä viimeisissä rappasodissa pääasiassa karjalaiset talonpoikaisjoukot päällikköjensä, sortavalalaisen Kirilä Rogosinin ja pielisjärveläisen Luuka Räsäsen johdolla. Rappasotien vihollisia kutsuttiin tietysti rappareiksi. Savolaiset (ja muutkin suomalaiset) olivat viimeksi vihanpidossa karjalaisten kanssa jatkosodan aikaan, joten pitkään sitä vihanpitoa on riittänyt.

Täyssinän rauha 1595 lopetti rappasodat. Savolaiset olivat kuitenkin päässeet verenmakuun ja Rautalammin savolaismiehet aloittivat 1596 uuden sodan, tällä kertaa ruotsalaisia valloittajia vastaan. Sotaa kutsutaan nimellä Nuijasota, jolla ei tarkoiteta sotaakäyviä savolais-maanjusseja, joihin pohjalaiset maamoukat myöhemmin yhtyivät (noin kuvaannollisesti vain) ja hävisivät oman osuutensa kapinassa Nokialla Jaakko Ilkan johtamina. Sen jälkeen savolaiset ja hämäläiset talonpojat vielä sotivat vähän aikaa, kunnes heidätkin kukistettiin Klaus Flemingin johtaman ruotsalaisten sotajoukon avulla. Nuijasodan jälkeen suomalaisrahvas elelikin hiljaa kuin kusi sukassa vuoteen 1905 ja suurlakkoon saakka, mutta se ei liity savolaistarinoihin.

Sen sijaan kerron, että omat esi-isäni ovat kai siirtyneet Sonkajärvelle Rautalammilta, joista ensimmäiseksi on tunnustettu eräs Juntti Hanhensulka vuodelta 1505. Koska olen itse tätä naputtelemassa, soveltaen antrooppista periaatetta päättelyssä, lienevät esi-isät selvinneet noista sodista hengissä tai, mikäli olen perinyt heiltä rohkeuteni, piilotelleet visusti piilopirteissään sotien ajan. Sukutarinat eivät tästä kerro ainakaan totuutta.

1500-luvun alusta alkaen olivat uskonpuhdistuksien innoittamat talonpojat kapinoineet muuallakin Euroopassa, mm. Lutherin aikaiset talonpojat Saksassa (Luther piti näitä rosvojoukkona), ja juuri ennen vuosisadan vaihtumista ehtivät siis suomalaisetkin juntit mukaan, joten kovin paljoa ei oltu noihinkaan aikoihin ajasta ja kulttuurin kehityksestä Eurooppaa jäljessä.
Kuva Hanhensulka 2007: Iisalmen Kalapoika

Ajoin Sonkajärveltä Iisalmeen ja söin mansikaleivoksen. Ihailin hetken torin laidassa Kalapojan patsasta. Sitten jatkoin Pielavedelle ja Urho Kekkosen syntymäkodille, jossa otin mm. kuvan hänen vinttikaivostaan, joka olikin oikein komea rakennelma, vaikka tupa ei ollut kovin iso, olipahan pahainen turisteja varten korjailtu pikkumökki piharakennuksineen. Siinä on nykyisin kahvila, mutta en ehtinyt poiketa edes mansikkaleivokselle vaan jatkoin kiireesti eteenpäin. Alkoi nimittäin sadella, ensin hiljalleen pirskotella ja sitten ropista vähän kovempaa, ja lopulta tuli kaatamalla, niin että en viitsinyt mennä Saarijärvelle tutustumaan kivikautiseen kylään, vaikka vakaa aikomus siihen oli. Söin pahimman myrskyn aikana Äänekosken lähellä hirmuisen suurella huoltoasemalla paistettua lohta perunoiden kanssa, ja jatkoin samaan hyssyyn Järvenpäähän miniän passattavaksi ja saunaan.

Kävin ennen Brysseliin lähtöä myös Helsingissä. Oli nimittäin löydettävä Henning Mankellin Kennedyn aivot. En kuitenkaan niitä löytänyt. Kävin vilkaisemassa olisiko Saara viitsinyt tulla töihin ja olisiko Aivoista tietoa, mutta ei ollut viitsinyt eikä kukaan tiennyt koska tulisi. Ostin tämän sijaiselta, kauniilta ja avokauluksiselta, vaalealta tyttöseltä halvalla yhden Arto Paasilinnan ja vielä halvemmalla yhden Marguezin teoksen. Näiden lisäysten jälkeen matkalaukkuun olikin ahdattavana matkasaaliina yhteensä 11 romaania ostettuina ympäri Savoa ja Helsingin seudulta.

Kävimme vielä Ainolassa ja leivoksilla Lottien kahvilassa Tuusulanjärven rannalla, saunottiin taas viimeinen ilta ja aamulla oli edessä lähtö kohti Frankfurtia ja sieltä Brysseliin Lufthansan airbusseilla.

Ja siihen tämänvuotinen savolaisodysseija päättyi. Viimeiseksi näkyi Suomesta pilvien välistä Suomenlinna vahtimassa rauhallisia rantoja maahantunkeutujia vastaan. Vaikka eiväthän nämä enää mereltä tule, vaan Finnairin koneissa Seutulaan – eivätkä aina edes tarvitse lupia tullessaan.