Vuosi 2011 on jo vähän pidemmällä

Kuva: Hanhensulan työhuoneen käsikirjaston vasenta laitaa syksyn alussa 2011

Blogi on jäänyt ohitusraiteelle odottamaan muiden kiireiden loppumista. Arvoisan Lukijan ei tarvitse luulla, että tämä loppuisi tähän; kirjoittaminen vaatii ajan lisäksi motivaation, jota ei aina ole.

Kuvan kirjoja on lueskeltu ahkerasti tämän vuoden aluksi. Lukemisen pääteemoja on ollut kaksi: postmodernismi tai poststrukturalismi (miten vain haluamme kutsua tätä nykyistä kirjallisuusvaihetta länsimailla) ja kritiikin teoria. Molemmista on vuosikymmeniä julkaistu toinen toistaan ratkiriemukkaampia vuodatuksia, joiden parissa ei illalla tarvitse pelätä unettomuutta.

Kolmantena kesän ja alkusyksyn teemana ovat olleet 1700- ja 1800-luvun kirjat alkaen Tristan Shandystä, Robinson Crusoen kautta 1800-luvun vahvoihin naisiin ja Dickensiin. Tosin Jane Austen taisi kirjoittaa ensimmäiset tarinansa jo 1700-luvun lopussa, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin nousun aikoihin, mutta George Eliot on vankasti 1800-luvun poliittisen heräämisen ajoilta. Nämä kirjat eivät valitettavasti näy käsikirjastossa, osaksi ovat tuolla 'pääkirjaston' puolella ja osaksi bitteinä HP:n sisuksissa.

1700- ja 1800-luvut ovat kai keskiluokkaisen, hillittömän harmin leimaamaa vallankumousta.

Eurooppaa innokkaasti rakentavaa keskiluokkaa harmitti hillittömästi oma osansa ja se vaati itselleen enemmän kuin yhteisen uskonnon lupaaman taivasosan, joka Ilmestyskirjan mukaan tuntui enemmänkin lottovoitolta kuin varsinaiselta palkkiolta: Armon lottovoiton kai saa vain 144,000 (Ilm. 7:4) sinettiotsaista, Tulitaivaan, Empyreumin, ikuisuuteen halajavaa Israelin sukukuntalaista, ja monet senaikaiset henkilöt osasivat jo laskea.

Taivasosan sijasta vaaditiinkin palkkiota siitä, että keskiluokka oli senaikaisessa nykyhetkessä olemassa ja rakentamassa yläluokan tyhjäntoimittajien lisäksi itselleen taivasta tänne maan päälle - tai ainakin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa; ja jotakin kouraantuntuvaa, lähinnä kai rahaa, tavaraa ja vaikutusvaltaa oltiinhan tultu kapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa henkiset arvot - jopa oma sielu - kaupattiin Mammonalle.

Austen, Dickens ja Eliot katsovat ongelmaa eri tahoilta. Austen naisen asemaa ja siihen liittyen omaisuutta, Dickens lasten kohtelua ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, Eliot yhteiskunnallista tasa-arvoa ja tietysti naisten asemaa naisten osalta kriittisemmin kuin Austen. Brontën sisarukset romantis-goottilaisine tarinoineen maistuvat edelleen omassa miehenmielessäni liiaksi chiclitin makuisilta, joten niihin ei aivan helposti tule uudelleen tartuttua.

Austenin Mansfield Park (suomeksi Kasvattitytön tarina, suom. A. R. Koskimies, Karisto, 1954) ja Emma (suom. Aune Brotherus, WSOY 1951) tulisi lukea peräkkäin. Ensimmäisen Fanny ja toisen Emma ovat Austenin ihmisluonnon (human condition) kritiikissä henkevyyden eri ääripäissä: molemmat humanistisia älypäitä, Fanny syrjäänvetäytyjä ja Emma aktiivinen toisten asioihin sotkeutuja. Moraalina näissä tarinoissa saattaisi olla se, että oikean immeisen tulisi ajelehtia jostakin näiden kahden naisen välimaastossa.

Dickenshän on rahantunteva satiirikko, jonka henkilöhahmot on kaiverrettu oiviksi stereotyypeiksi. Ajatellaan vaikka hänen juutalaisiaan: Fagania Oliver Twistissä tai tämän anteeksipyyntöä, Riah'ia, Our Mutual Friend'issä (lienee vielä suomentamatta?). Kirjat ovat teemoiltaan vähän samanlaisia, tosin Twist on vielä lapsellisen sinisilmäinen tarina verrattuna tähän Yhteiseen ystäväämme - Dickensin viimeiseksi jäänyt romaani, jossa näkyy lopputuotannon (Dombey ja poika-romaanista alkaen) tummuus ja satiiria peittelevä sosiaalinen kritiikki.

Dickens oli ensimmäinen kirjallinen supersankari, jo omassa ajassaan eikä vain jälkimaailmalle niin kuin kävi mm. Kafkalle. Onko Dickens kaikkien aikojen tärkein romaanikirjailija, tärkeämpi kuin Dostojevski, Tolstoi, Austen, Roth, Bellow? Kukapa senkin tietää.

Eliotin kirjat ovat jokaisella lukukerralla parempia ja parempia, Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski, 1966) taitaa olla hänen arvostetuin kirjansa vaikka Silas Marner (Silas Marner, Raveloen kankuri, suom. Ferd. Ahlman, 1869 tai Kankuri ja hänen aarteensa, suom. Väinö Siikaniemi, 1925) saattaa olla tätä parempi romaani (mielipiteethän ovat aina kritisoitavissa).

Yllä olevassa kuvassa näkyvistä kirjoista voisi mainita sen verran, että Italo Calvino ja Umberto Eco ovat nautittavinta lukemista ja kritiikin teoria, vaikkakin kovin mielenkiintoista, kuitenkin periaatteessa pettymys. Jotenkin samanlainen tunne kuin sosiaalisesti kantaaottavan kirjan viimeinen luku, josta jää aina pahanlainen maku lukijansuuhun, itsestäänselviä kliseitä toisteleva paatoksellinen maailmanparannus ei ota istuakseen luettavaksi vaikka sitä yritettäisiin kovalla voimalla istuttaa.

Vielä erikseen mainittakoon Mario Vargas Llosan Aunt Julia and the Scriptwriter (Julia-täti ja käsikirjoittaja, suom. Sulamit Hirvas. Otava, 1992), joka on viimeisimmän Nobel-kirjailijan nyrkinisku päin Gabriel García Márquezin pläsiä. Nämä kirjalliset jättiläisethän kävivät jonkin kulttuurifestivaalin eteisaulassa samaan aiheeseen liittyvän oikeankin nyrkkitappelun, jossa kai triangelin kulmina olivat nämä kaksi kirjailijaa ja Vargas Llosan vaimo, huhutaan ilkeämielisesti - ja varmasti aivan ilman päätä tai häntää, vaikka onhan siitä mustasilmäinen kuva jonkin meksikkolaislehden arkistossa ja muuallakin.

Ja siitä tulikin mieleen, kun tämä viimeinen kappale tässä alkaa, että kirjallisuudenkin suhteen ihminen on mitä syö. Paskan jauhanta hukkaa arvokasta elämänaikaa ja likaa sielua niin, että liasta on ajankin kanssa vaikea päästä eroon, nuorena tätä ei tule edes ajatelleeksi ja jonkun viisaamman ohjaus siinä vaiheessa saattaa olla tulevalle elämälle ensiarvoinen asia. Siksi kirjallisuuden opetuksen tulisi olla innokasta ja laadukasta, sehän tietysti on tärkein oppiaine koulussa.

Lukulistaa 2010: Loppiaisesta tammikuun loppuun

Kuva Hanhensulka: Lukemista vuoden 2010 aluksi

Viime vuoden puolella tilasin ABC:n (paikallinen YLE) kirjakaupasta ohjelmasarjan Civilisation, A Personal View by Lord Clark, jota olin käynyt siellä kuolaamassa muutaman kerran pitkin kevättä ja alkukesää.

Valitettavasti joku vietävän DVD:n kerääjä oli selkäni takana kaapannut valmiiksi kuolaamani viimeisen kappaleen joten jouduin sen sitten erikseen itselleni tilaamaan. Ja heti kohta kolmen ja puolen viikon odottamisen jälkeen se tulikin. Kolmetoistaosainen sarja maksoi 79.99 taalaa eri vähän alle 60 euroa nykyisellä kohtuuttoman huonolla euron kurssilla laskettuna.

Tuo 'Lord Clark' on itse asiassa nyt jo manan majoille siirtynyt kulttuurikommentaattori Kenneth Clark, josta joku Miranda Carter (The Daily Telegraph, 28.6.2003) sanoo DVD-laatikossa olleen Viewing Notes-kirjasen mukaan näin:

"Kenneth Clark believed that the most vital thing about art was the sheer electric shock one could get from seeing a fantastic work, and that that experience was open to anyone...we could do with another like him."

Eli suomeksi jotenkin, että KC oli saanut taiteesta sähköiskun ja väitti, että kuka tahansa muukin voisi sellaisen saada. Tai jotakin sen suuntaista.

Joka tapauksessa muistan hyvin, että katselin tämän sarjan YLE:llä, joskus kivikaudella, ehkä siinä 60-luvun loppupään paikkeilla, sarja valmistui 1967, ja vaikka en silloisesta, olisiko ollut valkoisesta Salora-tv:stäni saanutkaan sähköiskua, niin ohjelma jäi siinä määrin muistiin, että se oli siis pakko tilata ja katsella uudestaan. Toistaiseksi olen ehtinyt ihastella vain neljä ensimmäistä osaa ja muut tulee ehkä ihasteltua vielä ennen tämän tammikuun loppua.

Suuressa viisaudessaan BBC:n kuvaajat olivat kuvanneet ohjelman filmille (35 milliselle eikä silloin yleisesti käytetylle 16 milliselle), jota voidaan näyttää nykyisillä isoilla kuvaruudullakin niin, että resoluutio näyttää siltä kuin oikeaa elokuvaa katselisi.

Tuossa kuvan kirjakasassa on sekä DVD-laatikko, Civilisation, että vähän alempana sen perusteella julkaistu komea ja monivärinen Länsimäinen perintömme (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1969, suom. Heidi Järvenpää). Kirjan suomalainen nimi on melko epäonnistunut, vaikka käännöstä muuten lueskelee mielellään. Minulla on myös kirjastossa pehmytkantinen englanninkielinen versio, nimi on tietysti Civilisation (Penguin Books, 1985).

Kirjakuvassa pitäisi näkyä ainakin:

Lasse Koskela, Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja, Johdatus kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin (Tietolipas 150, SKS, 2000, 2. painos). Kirja on muuten melko hyvä (oppikirja siis), paitsi että siinä on huonohko indeksi, mikä tietysti ottaa päähän silloin kun sieltä yrittää jälkeen päin etsiä jotakin. Tällä kertaa etsin kirjan käsiini kirjahyllystä lähinnä juuri lukemani Richards'in Principles of Literary Criticism-kirjan vuoksi ja myös etsiäkseni suomalaisia käsityksiä postmodernin kirjallisuuden alkuajoista.

Anton Chehov: Plays. Tämä oli esillä jo viime vuoden luku-urakassa. Nyt, viimeisen viikon aikana, olen lueskellut yhden näytelmän illassa. Tšehovin näytelmien lukeminen ei ole sellaista pitkänpiimän juontia kuin näytelmien lukemienn yleensä. Kokemus on vähän samanlainen kuin lukisi tiukasti postmodernia tekstiä, jossa henkilöhahmoja ja tapahtumia katsellaan ulkoapäin juurikaan (tekstillä) näitä syventämättä. Tšehovin tekstit ovat kuitenkin niin sujuvia, että niitä lueskelee mielihyvin. Ensilukemalla näytelmät vaikuttavat melko köykäisiltä, ja komedioiksihan niitä kai voisi kutsuakin, vaikka hän itse taisi nimitellä niitä draamoiksi. Mutta syventymällä niihin enemmän, niin näkee syvemmälle, pohjaan saakka, jos viitsii katsella. Ei ihme, että ovat sata vuotta ensiesitysten jälkeenkin vielä suosiossa täysin vieraissa yhteiskunnissa ja oudoilla kielillä. Näistä useimmat kai kirjoitettiin Moskovan taideteatterille, jonka johdossa oli silloin Konstantin Stanislavski.

Anatoli Rybakov: Chidren of Arbat (Hutchinson, 1988). Tämä ostos oli syy siihen, että huomasin Arbatin lapsia näytettävän YLE Teemalla, valitettavasti sarjaa ei voi täältä ulkomailta seurata Teeman eikä Areenan saitilta, vaikka sieltä Suomesta sen voi kyllä tehdä. Kirja on paksu, 685 sivua, koska kaikki kolme osaa ovat samoissa kansissa.

Naomi Epel: Writers Dreaming (Bookman Press, 1993). Kirjaa varten on haasteteltu 26 kirjailijaa, jotka kertoilevat unistaan ja niiden vaikutuksesta kirjoittamiseensa yleensä ja erityisesti tiettyjen kirjojen valmistumiseen. Mukana ovat mm. Isabel Allende, Stephen King ja Elmore Leonard.

Nevil Shute: Round The Bend (PAN Books, 1951). Shute on "australialainen" kirjailija siinä mielessä, että sotien jälkeen hän osti maata ja rakensi komean talon Australiaan ja asettui tänne asumaankin aina kuolemaansa saakka. Aikanaan Shute oli suosittu kirjailija. Hänen kirjansa eivät vaadi kovin paljoa ajatustyötä, jonkinlainen ajatuksiltaan laiskan miehen Graham Greene siis. Tämä nimenomainen kirja kertoo ilmailun alkuajoista Lähi-Idässä, joten sillä on näin ollen enemmän kuin vain vähäinen kosketus omaankin pikku maailmaani.

Nevil Shute on ehkä parhaiten tunnettu kirjastaan On The Beach, tai oikeammin sanottuna samannimisestä, kovin sentimentaalisesta elokuvasta (ohjaus Stanley Kramer), jossa kuolivat ydinsaasteen aiheuttamaan sairauteen sekä Ava Gardner että Gregory Peck ja ennen heitä kaikki muut maailman ihmiset. Suomeksi kirja ja elokuva taisivat olla nimeltään Viimeisellä rannalla (suom. Eija Palsbo, 1958).

Eero Pakarinen: Lentosirkus Pilvien Huimapäät (Karisto, 1977). Kaivoin tämän esille kirjahyllystä, kun aloin lukea tuota Shuten kirjaa. Se alkaa kertomuksella englantilaisesta lentosirkustouhusta. Suomalaiset eivät olleet niissä asioissa yhtään muita eurooppalaisia jäljessä ja tämä lentomestari evp. Pakarisen muistelukirja sen oikein hyvin todistaakin. Monia siinä esiintyviä henkilöitä, Pakarinen mukaanlukien, tunsin henkilökohtaisestikin ja räkänenäisenä resupekkana kävin heitä muutaman kerran vahtaamassa myös Jämin lentokentän reunalla ja katsomassa sitä jäkäläristillä merkittyä paikkaa, johon Viktor Andro, ensimmäinen 'lepakkopuvussa' hypännyt suomalainen, putosi ja kuoli pukuineen, joka oli estänyt laskuvarjon aukaisukahvan käytön huonon suunnittelun vuoksi. Tämä kirjan lukeminen sujuu parhaiten armottoman kovilta ilmailunharrastajilta.

Susan Sontag: At The Same Time, Essays & Speeches (Farrar Straus Giroux, 2007). Sontag kuoli vuonna 2004 ja tämä essee- ja puhekokoelma julkaistiin kuoleman jälkeen hänen poikansa, David Rieff'in luvalla. Rieff on kirjoittanut kirjan alkusanat. Tämä on yksi niistä kirjoista, joista voi käyttää englanninkielen sanaa 'inspiring'. Sanaa käytetään tietysti kaikenlaisesta roskasta, jopa romanttisista jutuista, joita lukevat ehkä sadattuhannet lukijat. Ja hyvä että lukevat. Sontag aloitti Nadine Gordimer -luentonsa (Johannesburgissa vuonna 2004) At the Same Time: The Novelist and Moral Reasoning (kirjan sivulta 210) lainaamalla tohtori (samuel) Johnsonia tähän tapaan:

"The chief glory of every people arises from its authors."

Eli suomeksi jotenkin, että kansa saa sellaiset kirjailijat kuin ansaitsee ja päinvastoin. Johnson sanoi jotakin lähes joka asiasta, mutta tässä tapauksessa, erityisesti tuota englanninkielistä tekstiä ajatellen, hän saattoi osua naulankantaan. Tai johonkin.

Susan Sontag: In America, a novel (Farrar Straus Giroux, 2000). Tätä tankkaan vieläkin hiki hatussa.

Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuustutkimuksen peruskäsitteitä (Tietolipas 174, SKS, 2003). Tämä on ollut nyt lukulistalla, kun olen ilokseni kertaillut sitä, mitä Susanna Suomela sanoo Teemasta ja sen tutkimuksesta (s. 141). Teemaan liittyvästä topos-käsitteestä hän sanoo mm., että:

"Topokset ovat eäänlaista kirjallista varastotavaraa; kokoelma vuosisatojen kuluessa osittain jo kliseiksi muuttuneita retorisia formuloita, kuvia, metaforia ja allegorisia sanontoja."

Että sellainen on kirjallisuuden topos (englanninkielessä monikkomuoto on topoi, suomessa se taitaa olla topokset).

Clive James: From The Land Of Shadows (Picador, 1983). Taas yksi kokoelma kulttuurikommentaattori Jamesin loppumattomasta esseemyllystä, joka taitaa olla jo Sampoakin tuottavampi. Tosin Sampo taisi pudota veteen ennen kuin tuotti yhtään mitään ja silti sitä vieläkin muistellaan.

Sen pituinen ja sitä rataa.

Lukulistaa 2009: Lokakuulta loppiaiseen

Kuva: Hanhensulka, lukemista loppuvuonna 2009

Olen ehkä maininnut aikaisemminkin, että ostan kirjani nykyisin lähinnä käytettyinä käymällä lähes joka lauantai Melbournen Federation Square'llä, jonka Ian Potter -talossa on useita täytenä notkuvia pöydällisiä toinen toistaan parempia kirjoja.

Uusiakin kirjoja tulee ostettua, Suomessa käydessä luonnollisesti ja joskus jopa tilaamalla suomalaisista verkkokaupoista, mutta myös Australiassa. Puolisolle täytyy tietysti ostaa jokainen julkaistu Mankell ja Larson ja sen sellaiset ja itse yritän pysyä ajantasalla australialaisen kirjallisuuden suhteen. Mutta uudet kirjat ovat julmetun kalliita ja ostopäätöstä täytyy harkita hyvin tarkkaan. Loput täytyy lukea kirjaston hyllyltä, vaikka katkeralta se tuntuukin, kun mieluimmin pistäisi luetun kirjan takaisin omaan hyllyynsä.

Viime lauantaina ostin yhden kirjan (joka on puolison nimenomaisesta määräyksestä kirjaostosten ehdoton yläraja), jonka tietysti unohdin tuosta oheisesta kuvasta, koska luen sitä parhaillaan. Kirja on kirjallisuuskritiikin 'klassikko', jonka 'jokainen' englantia puhuva kirjojen rakastaja tuntee ainakin nimeltä: I.A. Richards'in 20-luvulla kirjoittama Principles of Literary Criticism.

Näin kirjan jo muutamia viikkoja sitten, mutta käyttämällä tärkeysjärjestyksen periaatetta sen vuoro tuli vasta tällä viikolla, hinta oli kahdeksan taalaa (noin 5.5 euroa), joten kohtuullisella hinnalla sen sai itselleen lunastetuksi. Etukirjaimet I ja A tuossa nimessä tarkoittavat Ivor Armstrong, mutta joka paikassa hänet näytetään tuntevan vain I.A.:na.

Kuva: Hanhensulka, Lorna M.M. Mitchell'in Ex Libris

Ostamani kirja oli 12. painos vuodelta 1950, hyväkuntoinen, eikä siinä ollut kovinkaan montaa kynänjälkeä (valitettavasti, niitä on joskus mukava lueskella).

Sen sijaan oheisessa kuvassa näkyvä Ex Libris nimelle Lorna M.M. Mitchell oli liimattu etukannen takapuolelle. Nopea internet-etsintä ei paljon lisätietoja tarjonnut. Pari mahdollisuutta oli tarjolla, toinen oli opiskellut kirjallisuutta Englannissa 1930-luvun lopulla, toinen syntynyt 1928 ja työskennellyt jossakin vaiheessa jollakin aboriginaaliasemalla mahdollisesti lääkärinä. Mutta nämä ovat tietysti spekulaatioita, kuolleesta henkilöstä lienee kysymys, niin kuin usein on käytettyjen kirjojen entisisten omistajien osalta asioiden laita.

Ajatus kuolleen henkilön kirjasta on sekä jotenkin mukavalla tavalla häiritsevä että lohduttava myös. Osoittaahan se, että joku muukin henkilö on pitänyt kirjasta jopa kuolemaansa saakka. Tosin kirja on saattanut maata unohdettuna jollakin pölyisellä hyllyllä, mutta sitä parempi sitten, että saa lopulta lukijan niin kuin kirjan kuin kirjan kuuluukin saada.

Kuvassa pitäisi näkyä:

W.J. Peasley: The Last of the Nomads, tarina kahdesta aboriginaalista nimeltä Warri ja Yatungka, viimeiset mandildjara-heimon edustajat, jotka elelivät erämaissa jossakin Länsi-Australian osavaltion Western Gibson Desert-aavikkoalueella heimon ikiaikaisella kivikauden tavalla kunnes kuolivat joskus 1970-luvulla. Heidän mukanaan kuoli aboriginaalien koko elämänmuoto.

Nykyisin 'alkuperäisissä' oloissa elävät abot asuvat vaatimattomissa taloissa ja vain silloin tällöin erämaan armoilla. Elämänmuoto on loppunut, mutta aboriginaalit itse tai näiden 'puolestapuhujat', ne siis, jotka yrittävät pitää alkuasukkaat näiden omilla alkuperäisillä asuinalueilla ja samassa kivikautisessa tilassa kuin ennenkin eivät sitä vielä näytä hevillä uskovan. Nykyisin alkuperäinen taide, tanssit, laulut jne, ovat lähinnä turisteja varten.

Edellinen Australian kenraalikuvernööri (kuningatar Elisabethin edustaja maan päällä) joutui vaikeuksiin sanoessaa lähtöhaastattelussaan, että suurin osa aboriginaaleista elää tavallisina modernin yhteisön jäseninä. Näin onkin, noin 350,000 aboriginaalia kaikkiaan noin 500,000:sta on niin kuin kuka tahansa australialainen, jonka etnistä alkuperää on mahdoton tunnistaa ellei asiaa kysy. Missä määrin heidän atavistinen sielunsa kaipaa takaisin erämaiden yksinkertaisiin ja koviin oloihin ei ole minun tiedossani.

Peter V. Jones (toim.): The World of Athens, (Open University Set Book vuodelta 1984) kertoo antiikin Ateenasta kaiken tietämisen arvoisen. Siinä on 405 tiheään präntättyä sivua, joten kahlaamista riittää. Onneksi sitä voi lueskella epäjärjestyksessä. Vielä on paljon luettavaa.

Grahame Clark: The Stone Age Hunters (Library of the Early Civilization vuodelta 1967). Sivulla 126 kirjoitetaan näin Uuden Guinean aboriginaaliasutuksesta:

"None of these peoples have contributed to the main line of human history except in the most marginal way and, with the hindsight of history, we might be tempted to dismiss them as of little consequence. Yet it would be wrong and unpardonably arrogant to think of themas peoples who might as well not have existed..."

Täällä entisten siirtomaaherrojen jälkeläisten maassa tämä liippaa jotenkin läheltä suomalaisuuttakin, tai vielä lähempää saamelaisuutta ehkä, niin läheltä, että yht'äkkiä tuntee kohtalonyhteyttä tuntemattomien guinealaisten alkuasukasheimojen tuntemattomien jäsenten kanssa. Kirja on muuten täynnä mielenkiintoisia kuvia ja piirroksia kivikauden asutuksista, esineistä jne. "Hyvin mielenkiintoista" kuten puoliso sanoi hymyssä suin nähtyään sen kertaisen saaliini Federation Squaren kirjapöydiltä.

Jean-Paul Sartre: The Age of Reason, Penguin Classics 2009. Niin kuin vuosiluvusta käy ilmi, tämä ei ole käytettynä ostettu, onpahan muuten vain tarpeeksi halpa, alennushintaan 9.99 taalaa Borders-kirjakaupasta. Kirja kertoo pariisilaisesta filosofian opettajasta, jolla on hyvin ranskalainen ongelma. Hän nimittäin yrittää saada kerättyä 4000 frangia toisen maailmansodan alla rakastajatterensa aborttia varten.

Italo Calvino: Invisible Cities, Picador 1974, on 'tarina' Marco Polosta, kaupungeista ja Kublai Khanista, vaikka kertookin itse asiassa salaa pelkästään yhdestä kaupungista, maailman tärkeimmästä kylläkin, eli Venetsiasta.

David Lodge: Consciousness and the Novel, Penguin Books, 2003. Lähtökohdaksi kirjalle on ajatus siitä, että meidän tietoisuutemme 'itsestä', tai 'minusta' ehkä, muodostuu jatkuvasti päivittyvästä oman elämän narratiivista, kertomuksesta, jossa saattaa olla jotakin omaa, jotakin varastettua, ehkä vähän sinistä, jotakin uutta, jotakin vanhaa. Mutta ennen kaikkea itsen narratiivin sydämenä on oma sisäinen elämä, koko rikkaudessaan: draamassaan, komiikassaan ja tragadiassaan, joka on vain meidän itsemme tiedossa. Ja kaikesta tästä tajuamme olevamme me itse. 'A consistent illusion of life' kuten Lodge sanoo puhuessaan Philip Roth'in luomasta romaanihenkilöstä 'David Kepesh'.

Lodge ottaa kirjassaan loogisen seuraavan askeleen ja todistaa, että (länsimainen) romaanitaide on itseasiassa kirjoitettu tämän saman ajatuksen, ihmisen sisäisen minä-tarinan kartoitukseksi.

Jotkut kirjailijat antavat kirjalliselle 'itselleen' oman 'elämän ja henkilöllisyyden': ajattele vaikkapa Philip Roth'in Nathan Zuckermania tai J. M. Coetzee'n Elizabeth Costelloa ja monia muita kirjallisia alter egoja. Useimmilla kirjailijoilla nimi vaihtuu kirjasta toiseen, niin kuin 'Woody Allen'-henkilö Woody Allenin filmeissä. (Omasta kirjastostani löytyy myös Lodgen The Art of Finction, Penguin Books, 1992.)

William Shakespeare: The Sonets, Avenel Books, 1980. Sonetit numerosta I alkaen numeroon CLIV

Clive James: The Meaning of Recognition, New Esseys 2001-2005, Picador, 2006. Kirja on omistettu Ian McEwanille ja mottona on Robert Musil'in: "No fixed idea except to avoid fixed ideas" (suomeksi kai jotenkin, että 'ei fiksattuja ajatuksia paitsi fiksattujen ajatusten välttäminen'.

Clive James: Falling Towards England, Unreliable Memoirs II, 1985. Clive James on yksi Australian kulttuurielämän pienuutta pakoon Eurooppaan ja Amerikkaan lähteneistä australialaisista. Tehtyään Englannissa näkyvän televisiouran ja riittävästi mammonaa hän taitaa nykyisin asustella New Yorkin Manhattanilla.

Harry Mount: Amo, Amas, Amat... and All That, How to Become a Latin Lover, Short Books, 2006.

Siitä lähtien, kun en oppinut Exercitia Latinan avulla sujuvaa latinan kieltä, olen aina haikean kateellisena ajatellut, että latinaa olisi kyllä mukava oppia. Onhan Suomen koululaitoksen vanhin opetusaine juuri latinan kieli, sitä on opiskeltu suomalaisissakin kouluissa jo yli 700 vuoden ajan, joten perinteitä sujuvan latinan taitamiselle olisi kovinkin olemassa.

Tässä vain meidän kesken, Arvoisa Lukija, voin sanoa, että olen myös jotenkin kateellinen Kemppisen tekemistä hienoista Catullus-käännöksistä, mutta tästä ei tarvitse sen enempää suutaan aukoa, tunnistettu kateushan veisi kai kalatkin vedestä (mitä se sitten tarkoittaakin).

Ostin siis tämän Amo, Amas, Amat... and all that -kirjan salaisena aikomuksena oppia lisää latinaa, saa nähdä kuinka käy, alku ei ole lupaavaa. Vaikka olenkin kyllä jo uudestaan oppinut että tuo amo, amas, amat on amare verbin yksikön preesenssin taivutusta minän, sinän ja hänen osalta. Ja lisäksi, että "horas non numero nisi serenas" tarkoittaa "en laske tunteja elleivät ole ihania", jonka sanonkin sitten aikanaan kuolinvuoteellani, jos muistan. Joten latinin oppiminen taitaa olla yhtä hyödyllistä kuin silloin aikanaan. Mutta ihmisen arvomaailman tulisi tietysti sallia tavoitteille muitakin perusteluja kuin hyödyn.

Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä, SKS, 2003. Kirjan sivulla 287 Janna Kantola sanoo runoista tähän tapaan (siteeraten Pentti Saarikosken artikkelia Parnassossa 5/1978):

"... Kenties voimme vastata runoilijalle...ja sanoa, etteivät runot ole mitään yksiselitteisiä julkilausumia, jotka voi hyväksyä tai torjua, vaan ne ovat olentoja, ja kehittyvät, muuttuvat aina kun niitä luetaan...".

Tällä kertaa avasin tosin kirjan lähinnä lukeakseni Klaus Braxin ajatuksia kirjallisuuslajeista (Imitaatiosta kommunikaatioon - laji kirjallisuudentutkimuksessa, s. 117). Braxin väitöskirjan voi muuten lukea pdf-tiedostona täältä (varoitus, siinä on yli 300 sivua).

Kerttu Saarenheimo: Tulenkantajat, WSOY, 1966. Tähän saatan palata ihan kohta uudestaan.

Toimi Havu (toim.): Ilon ja aatteen vuodet, Karisto, 1965. Toini Havu on tunnettu kriitikkona paremmin kuin tämän kirjan toimittajana. Erityisen muistorikas oli hänen kritiikkinsä Tuntemattomasta sotilaasta (Hesari 19.12.1954), jossa hän arvostelee Tuntematonta kovin sanoin ja samalla kehaisee Jussi Talven pari kuukautta ennen Linnan teosta julkaistua Ystäviä ja vihollisia. Havu sanoo Talven teoksesta mm. näin: "... suurimittainen sotaromaani, jota meillä ei aikoihin hevillä ylitetä...". Tuli muuten mieleen (tai oikeastaan lunttasin asian internetiltä), että ystävämme Sanojen Anitan sukulaisetkin ovat julkaisseet sotakirjoja, kuten kirjasta Juhani Konkka: Neuvostovakoilijatar, WSOY, 1942, näkyy.

Friedrich Nietzsche: Beyond Good and Evil, Prelude to a Philosophy of the Future, Penguin Classics, 1990. Saksankielinen alkuteos oli nimeltään Jenseits von Gut und Böse, 1885, suomeksi Hyvän ja pahan tuolla puolen, suom. J.A. Hollo, 1966 (Hollo käänsi myös runoteoksen Näin puhui Zarathustra, 1961).

Henkilökohtaisesti ajattelen, että preussilais-sveitsiläinen Nietzsche oli selkeimmillään kirjoittaessaan Italiassa vuonna 1888, menetettyään järkensä näkyvän valon, lyhyen kirjeen ystävälleen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt'ille. Se kuului näin (suom. Tarmo Kunnas):

"Kunnianarvoiselle Jacob Burkhardtille. Tämä oli se pieni pila, jonka tähden annan anteeksi itselleni maailman luomisesta aiheutuneen pitkästymisen. Nyt olette Te - olet sinä - meidän suurin opettajamme: sillä, minä yhdessä Ariadnen kanssa, olen kaikkien asioiden tasapaino, meillä on joka asiassa sellaisia, jotka ovat meidän yläpuolellamme...Dionysos."

Että sellaisia kirjoja tuli luettua lokakuusta vuoden loppuun. Uusi vuosi tuo uudet lukemiset. Mutta se on jo toinen juttu.

Lukulistaa 2009: Lokakauden lukemisia

Kuva Hanhensulka: Lukemista lokakuulla 2009

Lokakaudeksi tämä kevään 2009 toinen kuukausi muuttuikin. Onneksi itseasiassa.

Nimittäin talven jäljiltä vesivarannot Viktorian lukuisissa makeanvedenvarastoissa olivat viitisen prosenttiyksikköä viimevuotista vähäisemmät. Sen sijaan lokakuun lopussa ollaan samanverran viime vuotta edellä. Altaat ovat täynnä lähes 40 %:n volyymilla.

Tervetuoloa siis kesä vaan Viktorian janoisille pelloille ja satumaisiin eukalyptus-metsiin, vedessä kyllä löytyy.

Huhupuheiden mukaan vesirajoituksissa nousemme tasolle, jolla puutarhaansa voisi kastella sunnuntaina ja keskiviikkona sekä aamulla, kuten tähänkin saakka, että myös illalla. Tosin omaan päähäni ei mahdu, miksi kukkia pitäisi kastella saman päivän aamutuimaan ja uudestaan illan suussa, mutta on täällä muutakin kummallista.

Kuten tämä päivä. Koko Viktoria on kiinni ja ihmiset kokoontuneet pukeutuneina hepsankeikoiksi ja hulivileiksi katselemaan hevosten ravaamista sormenkorkuisten ratsastajien ajamina pitkin syväruohoista kilparataa ja lyömään vetoa siitä, mikä näistä isojen hevosten ja pienten jockeytten parivaljakoista on tosikoitoksessa kaikkia muita kovempi. (P.S. Voittaja oli kuulemma yllätys, nimeä myöten, voittajaratsuna oli nimittäin nelivuotias ori nimeltä Shocking, jota miljonäärinä tunnettu pääministerimme Kevin Rudd'kin oli aivan oikein veikannut voittajaksi)

Tänään on siis Melbourne Cup Day, joka ulkopuolisen silmin näyttää suuremmalta juhlalta kuin Australia Day sitten keskellä kesää - tammikuussa.

Mutta ei nyt pitänyt puhua hepsankeikoista eikä myöskään hulivileistä vaan kirjallisuudesta. Yllä olevassa kuvassa on lokakuun luku-urakkaa Hanhensulan kirjoituspöydän kulmalla. Kuvassa pitäisi näkyä:

Catullus: The Poems of Catullus, alkulatinasta sujuvalle englannille kääntänyt runoilija ja Ezra Pound-ekspertti Peter Whigham (1926-1987), Penguin Classics, 1966.

Donner: Elämänkuvia (Kirjapaja Oy, 2004, suom. Laura Voipio)

John Armstrong: In Search of Civilization; Remaking a Tarnished Idea, Penguin Books 2009.

Raija Oranen: Leijonan osa, Teos, korjaamaton oikovedos, julkaisuvapaa 27.8.2009. Tästä piti kirjoittaa Teokselle jotakin, arvelen että useat Arvoisasta Lukijasta olivat samassa veneessä, mutta osaltani jäi kirjoittamatta, koska sain sen tänne periferiaan kovin myöhään, vaikka oli lentämällä tänne lennähtänytkin.

The Arabian Nights, toim. Kate Douglas Wiggin ja Nora A. Smith, kuvitus Maxfield Parrish, esipuhe Mark Helprin, Quality Paperback Book Club, New York, 1996. Alkuperäisistä Tuhannen ja yhden yön 264 tarinasta ovat toimittajat toimittaneet kirjan pehmeisiin kansiin, 339 hienolle, kermanväriselle paperille suureksi pettymyksekseni vain kymmenen vahvasti poliittisen korrektiuden mukaisiksi sensuroitua satua. Esipuheen mukaan oli poispyyhitty 'vain arabeille ja vanhoille herroille soveltuvat pätkät'.

Aemmin olen lukenut, hyvin kauan sitten, kaukaisella viisikymmenluvulla, ja hyvin kaukana täältä, kylmässä ja paksun lumen peittämässä maassa, Helmi Krohnin pienehkön kokoelman näitä iki-ihania persialaissatuja (vai lienevätkö sittenkin intialaisia aivan ensimmäiseltä alkuperältään) nimellä Tuhannen ja yhden yön tarinoita (vuodelta 1919) ja vähän myöhemmin J.A. Hollon käännöstyön Tuhatyksi yötä, johon oli valittu viisikymmentäyksi parasta tarinaa.

Lawrence Durrell: The Alexandria Quartet, Faber and Faber, London, 1968. Kvartetti sisältää romaanit Justine, Balthazar, Mountolive ja Clea, jotka on suomennettu neljänä eri kirjana, suomentajana kirjailija T. A. Engström. Durrellia ei ole taidettu kovin paljon suomentaa, vähemmän vielä kuin velipoikansa Geraldin kirjoja, vaikka aihetta kyllä kovasti olisi. Näistä Aleksandria-kvartetin rakkaustarinoista pääsee mukavasti alkuun, ja joku kyvykäs lukija saattaa innostua luettuaan jopa suomentamaan muitakin Durrellin teoksia (vaikka onhan näitä rumien, valkoisten, anglosaksisten miesten kirjoja suomeksikin jo pilvin pimein luettavina, joten siinä suhteessa ei kirjallisia pulavuosia tarvitse välttämättä vietellä).

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Tämä on vielä luvun alla, aloitettu jo elokuun aikana ja kirjoitinkin tästä (hyvin) vähän aikaisemmassa lastussa.

Myös kuvassa näkyvä J.R.R Tolkien'in On Fairy-stories kummittelee sattuneesta syystä myös lokakuun lukulistalla, vaikka sitä luettiin ankarasti edellisenkin kauden aikana niin kuin tuosta yllämainitusta lastusta voi lukea.

Laitetaan tähän loppuun vielä Arvoisan Lukijan ihmeteltäväksi Catulluksen Carmen numero 58 alkukielisenä, Jukka Kemppisen suomentamana ja kahtena englanninnoksena (ensimmäinen Cecilia Treder'in kääntämänä ja toinen Peter Whigham'ia) ja hännän huippuna vielä norjaksi, kun en löytänyt ruotsinnosta mistään.

(Muuten tästä Catulluksesta tulee aina mieleeni joskus seitsemänkymmenluvun loppupuolella Tukholman Östermalminkadun varrella tapaamani, murteellista suomea käheällä äänellä vääntänyt ehkä nelikymppinen nainen, jolta oli kaksi etuhamasta jossakin rakkauskahakassa isketty sopivan avuliaasti pois tieltä. Tosin oma kohtaamiseni koski pelkästään ystävällistä ajatustenvaihtoa ja tupakanpolttamista, samalla kun kaverini Pietari V. kusaisi myös kovin ystävällisesti läheisen talon seinään suomalaiskateellisen ja oulunmurteisen vastalauseensa ruotsalaisesta hyvinvoinnista.)

Caeli, Lesbia nostra, Lesbia illa.
illa Lesbia, quam Catullus unam
plus quam se atque suos amavit omnes,
nunc in quadriviis et angiportis
glubit magnanimi Remi nepotes.

Suomeksi Jukka Kemppinen:

Lesbia, minun Lesbiani, oma Lesbia,
sama jota Catullus rakasti ennen
enemmän kuin silmiään ja omaisiaan,
ottaa takapihoilla ja syrjäkujilla nyt
kansan urhokkailta pojilta suihin.

Englanniksi Cecilia Treder:

Caelius, our Lesbia, that Lesbia,
that same Lesbia, whom Catullus loved
more than himself and more than all his own,
now loiters at the cross-roads and in the backstreets
ready to toss-off the grandsons of the brave Remus.

Englanniksi Peter Whigham:

Lesbia, our Lesbia, the same old Lesbia,
Caelius, she whom Catullus loved once
more than himself and more than all his own,
loiters at the cross-roads
¤ and in the backstreets
ready to toss-off the 'magnanimous' sons of Rome.

Norjaksi Ricardo Odriozola:

Caelus, vår Lesbia, du vet, den Lesbia,
kvinnen som Catullus elsket mer enn seg selv
og mer enn sin slekt
bor nå på korssveiene og blindgater
og suger til seg Remus barnebarn.

Lukulistaa 2009

Kuva Hanhensulan työpöydän kulman luku-urakkaa elokuulta 2009. Kuvassa pitäisi näkyä:

Donner: Elämän kuvia, Kirjapaja, 2004, tähän täytyy aina silloin tällöin tarttua uudestaan. Tällä kertaa siksi, että olen ajatellut miten sana 'civilization' pitäisi tarkasti ottaen kääntää suomen kielelle. Vaihtoehtoina olisivat kai lähinnä 'sivilisaatio' ja 'sivistys', yhteydestä riippuen ja joskus jopa näitä yleisempi 'kulttuuri'.

Sivulta 94 saa lukea tällaista Donnerin haikailua: "En usko, että olisin pystynyt pysyvästi vaikuttamaan mihinkäään."

Tiettyyn ikään ehdittyään alkaa ihminen kummasti katsella taaksensa ja miettiä kysymystä, johon Donnerilla on tuossa valmiina kunnollinen ja lähes kaikenkattava vastaus.

David Malouf: Ransom, Knopf/Random House Australia, 2009. Queenslandilainen Malouf on tällä hetkellä Australian tunnetuin kirjailija, tosin länsiaustralialaisen Tim Winton'in kannattajat saattavat olla asiasta toista mieltä. Malouf on kirjoittanut jo kauan, syntynytkin ennen sotia. Viimeisin kirja, Ransom, on uudelleen kirjoitettua Homerosta.

Pankaapa runoilija, kirjailija, esseisti Maloufin nimi mieleen tulevia Nobel-palkintoja ajatellen, muita palkintoja hänellä on jo roppakaupalla. Ne jotka jo silloin lukivat, muistanevat kuinka yllätettyjä 'kaikki' olimme Patrick Whiten nobelista, Maloufin palkitseminen ei ehkä olisi aivan yhtä suuri yllätys. Hänen tähänastisistaan tunnetuin on ehkä Remembering Babylon, joka sijoittuu Australian 1800-luvun alkupuolella. Maloufia voi ihailla puhumassa Ransom'ista, ja kirjoittamisesta yleisemminkin, täällä.

Virginia Woolf: The Common Reader, Harvest Books, Ameriikan versio vuodelta 1925.

Woolf sanoo kirjansa alussa mm. "The common reader...differs from the critic and the scolar. He is worse educated, and nature has not gifted him so generously."
Eli suomeksi jotenkin, että "Tavis-lukija ei ole kriitikon tai (kirjallisuuden) tutkijan veroinen. Hän on huonommin koulutettu ja Luonto ei ole suonut hänelle lahjoja yhtä anteliaasti."

En ole aivan varman tuon paikkansa pitävyydestä, mutta eihän Woolfia vastaan uskalla peloltaan väittää, vaikka tämä taisi muuttaa omin käsin Taivaan laitumille jo samana vuonna kuin tuo Malouf vasta syntyi. Muistetaan myös, että Woolf oli etuoikeutettua englantilaista väkeä, jolla sanan 'common' käytännön tunteminen saattoi olla jossakin määrin puutteellista. Joka tapauksessa nautittavaa kirjallista esseistiikkaa - tai miksi sitä nyt kutsuisi.

Gore Vidal: Live From Golgata, Abacus, 1992. Tämä on vasta hiljan aloitettu ja kuuluisi näin ollen vasta syyskuun, eli kevätlukemisen joukkoon. Jos kristityt olisivat spirituaalisesti muslimien veroisia niin tämän kirjan vuoksi syntyisi kristittyjen mellakoita, joissa poltettaisiin ateistien lippuja ja lähetystöjä ja laulettaisiin reippaita kristillisiä sotilasmarsseja.

V.S. Naipaul: A bend in the river, Penguin books, 1980, kertoo Afrikasta naipaulilaisen ymmärtävällä ja ylenkatseellisella tavalla. Naipaulin paras kirja, jonka luin ensimmäisen kerran Nairobissa jakarandojen kukkiessa vuonna 1986. Naipaul-esseeni on juuri syntymäisillään, 80 % valmiina niin kuin lienee laita lähes kaikkien (ainakin omien) projektien osalta.

Umberto Eco: Foucault's Pendulum, Picador, 1990 (alkukielellä Il pendolo di Foucault, suomennettu nimellä Foucaultin heiluri, suom. Tuula Saarikoski, WSOY, 1990). Tässä on kirja niille, jotka mielellään jättävät aloittamansa kirjan lukematta. Nimittäin tämän kirjan osalta lukemattomuuden kynnys on vain muutaman helpon sivun, ehkä vain kahden, mittainen. Oivallinen portti Econ kirjoihin: jos pystyt lukemaan sen niin muiden Econ kirjojen, kuten lapsellisen helpon Ruusun nimen, lukeminen on oleva lasten leikkiä.

Eco muuten paljastaa tällaista kirjallisuuden historiallista triviaa esseekokoelmassaan On Literature (s. 332): Ruusun nimi kirjoitettiin vielä kirjoituskoneella (kirjailija ei paljasta oliko käytössä Olivetti). Muut romaaninsa hän kirjoitti sanojen käsittelyohjelmilla: Foucaultin heiluri Wordstar 2000:lla, Edellisen päivän saari Word5:llä ja Baudolino Winwordilla. Kuningatar Loanan arvoituksellisesta liekkistä Eco ei (kronologisen mahdottomuuden vuoksi) sano mitään, mutta olettaa sopii, että se on kirjoitettu vielä uudemmalla Winwordillä.

Jean-Paul Sartre: What is literature?, alkukielellä Qu'est ce que la littérature?, 1948, suomeksi Mitä kirjallisuus on? (suom. Pirkko Peltonen, Helvi Nurminen, Otava, 1976). Kirjaa voisi kutsua vaikkapa kirjallisuuden kriitikon eksistenttialistiseksi käsikirjaksi. Sartre osoittaa siinä omalla kiihkoeksistentialistisen tasapuolisella tavallaan miten asiat kirjallisuuden suhteen oikeasti ovat.

Antaeus: Literature As Pleasure, Collins Harvill, 1990. Antaeus tämän esseekokoelman nimessä tarkoittaa amerikkalaista kulttuurilehteä, jota julkaistiin vuodesta 1970 vuoteen 1994 ensin Tangerissa, Marokossa (lehden toinen perustaja, taiteilija ja kirjailija Paul Bowles asui siellä) ja myöhemmin NYC'issä. Antaeus julkaisi myös muutaman kirjan, mm. tämän 'kirjallisuuden nautintona' -kokoelman (ei liene suomennettu). Kirja oli varsinainen löytö Melbournen Federation Squaren kirjamarkkinoilta hintaan AU$ 8.45.

Esseitä on kaikkiaan 20 kirjailijalta, sellaisilta kuin Joseph Conrad (Books, 1905) ja Joyce Carol Oates (Literature as Pleasure, Pleasure as Literature).

Kirjan alusta löytyy tällainen, hyvin lukijan elämään sopiva lainaus Petroniuksen Satyriconista: "Tyydytyksensä odottaminen on väsyttävää hommaa".

Maijastina Kahloksen Hesarissa julkaistun artikkelin veijaritarina Satyriconista (suom. Pekka Tuomisto) voi lukea täältä blogista Arduum res gestas scribere.

George Watson: The story of the novel. Kirjan nimeen on piiloitettu sanaleikki, englanniksi kai pun: se nimittäin kertoo romaanin tarinan, tosin hyvin anglosaksisesta näkökulmasta (mikä ei tietysti ole herrakansan edustajalta mitenkään outo näkökulma) ja toisaalta kertoo tarinasta romaanin sisällä. Se on hyvä läpileikkaus englantilaisen, amerikkalaisen ja osin myös ranskalaisen romaanin kehittymsestä 1700-luvun alusta 1960-luvulle. Don Quijotelle annetaan toki sille kuuluva arvonsa ensimmäisenä modernina, länsimaisena romaanina.

Kirjaa lukiessa ja vertaillessa sitä Econ On Literature-kokoelmaan ja tuossa alla mainittuun Kunderan The Curtain-kirjaan (tai ehkä enemmänkin Kunderan toiseen esseekokoelmaan nimeltä The Art Of The Novel, joka oli lukulistallani aikaisemmin tänä(kin) vuonna, hämmästeli sitä, kuinka yksimielisiä ainakin nuo mainitut kirjailijat ovat korkeakirjallisuuden avainromaaneista ja kuinka pieni näiden lukumäärä lopulta on ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeiseltä ajalta mielipiteet eroavat ja avainromaanien lukumäärä kenties kasvaa kovasti, ollaanhan lähestymässä uutta kirjallista aikakautta, jolla on työnimenä postmodernismi ja jonka tulevaisuudesta emme (osin emme edes menneisyydestä) vielä tiedä tuon taivaallista (saattaahan olla, että koko postmoderni huuhaa on juuri sitä ja osoittautuu, että Joycen jälkeen on turha enää kirjoitella käsittämättömiä tekstejä käsittämättömällä kielellä, joka keksitään kirjoitushetkellä, runous on tietysti aivan oma lukunsa tässäkin mielessä).

Milan Kundera: The Curtain, alkukielellä (ranska) Le Rideau. Luin tämän kokoelman niin pian The Art of the Novel'in jälkeen, että lukiessa tuli jossakin määrin pettynyt olo. Tämä saarnakokoelma tosin kuuluu Kunderan pyhään kirjallisuusteoreettiseen kolminaisuuteen, jossa kolmantena pylväänä on Testaments Betrayed, alkukielellä (ranska) Les testaments trahis.

J.R.R Tolkien: On Fairy-stories on lyhyt essee (noin 18,000 sanaa), joka on tehty paksuksi kirjaksi (320 sivua) lisäämällä siihen tuhottomasti kommentteja ja taustatietoja. Esseessään Tolkien esittelee, tietysti, haltija- ja tonttutarinat kirjallisena genrenä. Tolkien oli Oxfordissa kirjallisuuden proffana ja opetti mm. nuorta kirjallisuusnoviisia nimeltä V.S. Naipaul, joka on jälkeen päin sanonut koko opiskeluaikansa olleen hedelmätöntä (mutta kenelläpä ei näin ole päässyt käymään)! Muistettakoon tässäkin, että Tolkien tunsi hyvin Kalevalan, jolla on ollut jonkinlaista vaikutusta hänen suunnattomiin ja niille, jotka eivät ole haltioituneita lukijoita, nukuttaviin eeppoksiinsa.

Lukemista ja luettua 2009

Kuva Hanhensulka

Vuosi on ollut tavallinen kirjavuosi Hanhensulkain kirjastossa. On lainailtu kirjastosta, osteltu lähinnä kirjamarkkinoilta ja tietysti saatu lahjaksi myös. Melbournen keskustassa, Federation Squarella, onkin mainiot kirjamarkkinat käynnissä joka lauantai. Aivan vieressä on lisäksi terassillinen baari, josta saa hyvää Pinot Gris -valkoviiniä sanojen painikkeeksi ja onnitteluksi hyvinostetuista teoksista.

Kuvassa näkyy osa tänä vuonna luetuista kirjoista siististi työhuoneen käsikirjaston hyllyyn kasattuna. Kirjastokirjat on jo palautettu ja joitakin muita laitettu oikeille paikoilleen aakkosten mukaan oman kirjaston pitkille hyllyille.

Oikeasta kirjastosta lainasin Patrick French'in paljonpuhuvan V.S. Naipaul-(osa)elämäkerran 'The World Is What It Is: The Authorized Biography of V.S. Naipaul' ja Naipaulin myös kovin paljon puhuvan Intia-kirjan 'India: A Wounded Civilization', molemmat kävisivät hyvin häräntappoaseiksi, mutta unilääkkeeksi niistä ei olisi.

Parhaillaan on luvun alla Umberto Econ matkat hypertodellisuudessa, 'Travels in Hyperreality' ja sen oheislukemistona S.I. Hayakawan vanha teksti nimeltä 'Ajattelun ja toiminnan kieli', Otava vuodelta 1968.

Kaikkia kuvassa näkyviä voi hyvin vaikkapa suositella luettaviksi, paitsi tuota 'Suomen kielen kielioppia', joka, jos uskoo nimimerkki Lukijaa tuolla jossakin vanhan lastun kommenttiloorassa (ja Lukijaa on tietysti aina uskottava), on jo iäkäs ja aikansa elänyt.

Siinä kuvassa pitäisi siis näkyä:

Hannu Salama: Lomapäivä, novelleja vuodelta 1962, Otava,
Eeva Joenpelto: Ritari metsien pimennosta,WSOY:n kotimaiset valiot vuodelta 1966,
Thomas Pynchon: Gravity's Rainbow,
Plato: The Republic,
Jose Saramago: Seeing,
Setälä-Nieminen-Ojajärvi: Suomen kielen kielioppi,
David Attenborough: The First Eden,
Umberto Eco: Travels in Hyperreality, esseitä,
Umberto Eco: On Literature, vähän uudempia esseitä,
Reko Lundan: Rinnakkain, WSOY, 2004,
Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani, Teos, 2004,
V.S. Naipaul: The Mystic Masseur, esikoisteos,
Anton Chekhov: Plays,
Salman Rushdie: The Enchantress of Florence,
Michail Bulgakov: The White Guard.

Tuota Econ kirjallisuuskirjaa täytyi lukea melkein kokonainen kuukausi siinä on sen verran pureskeltavaa. Eikä Pynchonkaan hevillä antaudu, sitä lukee vähän kuin Joycea, paitsi, että Pynchon on humoristi, mikäli ymmärrän oikein.

Puolikas keltaista aurinkoa

Kuva NYT:n kirjallisuussivuilta: kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie

Helsingin sanomat kirjoittaa 15.4. lyhyesti ’nigerialaisen’ Chimamanda Ngozi Adichie’n kirjasta Puolikas keltaista aurinkoa (julkaistu Englannissa nimellä Half of a Yellow Sun, Fourth Estate, 2006). Otsikko oli hieman olantakaa huitaistu Nigerialaiskirjailija Adichie teki romaanin Biafran sodasta, kyseessä ei siis ole sotakirja. Itse olen kirjoittanut aiheesta narsistisen lastun otsikolla Pelosta ja Afrikasta (Dionysoksen kevät, 12.6.2007).

Laitoin tuon ’nigerialaisen’ heittomerkkien sisään tuossa yläpuolella siksi, että globalisoituneessa maailmassa kirjailijan – tai kenenkä muun tahansa –kansalaisuus voidaan hyvin kyseenalaistaa.

Adichie muutti alle kaksikymppisenä Amerikkaan opiskelemaan ja on sittemmin asunutkin siellä, vaikka nykyisin jakaa aikansa USA:n ja Nigerian välillä’ kuten hänen belgialainen nimikkosaittinsa asiasta kertoo. Jostakin syystä esimerkiksi jiddishin kielellä pääosin kirjoittanut, ’amerikkalainen’ Isaac Singeriä (alun perin puolan-juutalainen Icek-Hersz Zynger) ei kutsuta puolalaiseksi kirjailijaksi, mutta mustan Afrikan kirjailijat kantavat koko tuotantonsa ajan oman maansa värejä, vaikka eivät olisi lapsuusaikaansa lukuunottamatta edes oleskelleet – kirjoittamisesta puhumattakaan – omassa maassaan.

Englannin kieli – tai tässä yhteydessä tulisi mielestäni ehdottomasti kirjoittaa englanninkieli, palaan tähän nimimerkki Lukijan aloittamaan keskusteluun suomen kielen yhdyssanojen kirjoitussäännöistä jossakin tuonnemmassa lastussa – englanninkieli siis on entisissä Englannin siirtomaissa syntyneiden kirjailijoiden pääasiallinen kirjoituskieli. Eikä siitä ole mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin, kirjoja pitäisi tietysti kirjoittaa mieluimmin kielillä, joiden ymmärtäjien joukosta löytyvät kirjojen lukijatkin.

Ongelma siis on minkä maalaisiksi olisi luettava sellaiset kirjailijat kuin Adichie, tridinadilaissyntyinen intialainen V.S. Naipaul, Saint Lucialla syntynyt trinidadilainen runoilija Derek Walcott, ja jos laajennetaan kielivalikoimaa jopa algerialaissyntyinen Albert Camus, entä pariisilaistuneet Samuel Beckett ja Eugène Ionescu tai Kanadan Quebekissä venäjän-juutalaiseen perheeseen syntynyt Shlomo Bello, joka tunnetaan paljon paremmin chigacolaisena Saul Bellow’na.

Adichie ei ehkä olisi julkaissut kirjoja, jos olisi jäänyt synnyinmaahansa Nigeriaan, jossa opiskeli lääkäriksi pari vuosikurssia ennen siirtymistään Amerikkaan. Siellä hän opiskeli itsensä kirjailijaksi, valmistui maisteriksi Baltimoren John Hopkins yliopiston luovan kirjoittamisen kursseilta. Hänen sisarensa, Ijeoma, on lääkäri ja tekee lääkärintointaan amerikkalaisten potilaidensa hyväksi.

Joka tapauksessa, lukekaa onneksi melko nopeasti suomeksi aikaansaatu kirja (suomentanut Otavalle Sari Karhulahti), joka paikoitellen on lähellä chick lit’iä, ajoittain liian harhailevaa mutta aina tarkkanäköistä. Kirjoittajana Adichie on ’valmiina syntynyt’ (jo paljon huomiota englanninkielisessä lukijakunnassa herättänyt esikoisteos Purple Hibiscus ilmestyi vuonna 2003, kun kirjailija oli vain 26-vuotias, kirja voitti Commonwealth Writers’ Prize’n).

Tyydyttävän paksua kirjaa on vaikea laskea käsistään, teksti on nautittavaa, yksityiskohtaista, tarkkanäköistä ja runollista. Suomennoksesta en tiedä sen kummempaa, koska en ole kirjaa edes nähnyt, vaikka sen miniälleni P:lle Suomalaisen kirjakaupan ystävällisellä avulla hiljan toimitinkin merkkipäivän muistoksi.

Hyvin vapaan kirjailijan elämää

Kuva The Independent: Camilo Jose Cela, Nobel-kirjailija


Arvoisa Lukija saattaa muistaa, että astuin viime kuun vaihteessa uudelle uralle, hyvin vapaaksi kirjailijaksi.

Elämä ei sen vuoksi ole kovin paljoa ehtinyt muuttua, yhtään uutta kirjallista merkkiteosta ei ole sormieni päistä syntynyt, olen tosin palauttanut kulkulupani entiselle työnantajalle ja puoliso on alkanut vihjailla merkittävästi, että voisin vaihtaa jalkaani toiset housut kuluneiden vapaa-ajan sammareiden tilalle (joten kirjallinen vapaus näyttää olevan ainakin jossakin määrin rajoitettua), mutta samaa hän on sanonut joskus aikaisemminkin, joten tässä asiassa ei ole mitään suurempaa ihmettelemistä. Myin myös autoni vähiten tarjonneelle. Hän, libanonilainen autojobbari, joka vie toinen toistaan vanhempia autoja Pohjois-Afrikkaan, oli myös eniten tarjonnut ostajaehdokas, joten itsensä kanssa ei myyjänä tarvinnut kovin paljoa väitellä.

Olen aloittanut intensiivisen kirjallisen vakoilutyön, joka saattaa poikia korkoa myöhempinä, vapaina aikoina. Vuoden alusta lähtien olen nimittäin ehtinyt lukea neljää kirjaa.

Vakoilin ensin Tšingiz Aitmatovin novelleja lukemalla uudestaan teoksen Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1975), jonka lukemiseen ei kovin pitkää aikaa tarvitse varata. Sitten aloitin V.S Naipaulin hitaastikahlattavien englantilaistarinoiden lukemisen kirjasta Saapumisen arvoitus (suom. Erkki Haglund, Otava, 2002), mutta eksyin välillä ihmettelemään Kun kirjoitan-blogin kirjallisuusgurun, Risto Niemi-Pynttärin, teosta Verkkoproosa (ntamo, Helsinki, 2007). Sitten silmäilin ahnaasti Milan Kunderan taiteellis-eksistentiaalista etsintää Kuolemattomuus-teoksessa (suom. Kirsti Siraste, WSOY, 1990). Ja olen jo varannut seuraavaksi luettavaksi ”Makedonian (tai siis samannimisen entisen Jugoslavian osavaltion) Aleksis Kiven”, Slavko Janevskin, The Nine Centuries of Kerubin (Detska Radost, Skopje, 1997). Sain sen läksiäislahjana kielitieteilijäystävältäni Predragilta, jonka vaimo Jana on Janevskin tytär.

Predrag muuten väittää kiivaasti kenen kanssa vain, jopa vaimonsa, koska on yltiöpäisen rohkea mieskeskeinen slaavi, että makedonialaiset ovat muinaisten minoalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Ja keskusteluissa minä puolestani väitän kiven kovaan ja kirkkain silmin päin Predragin kreikkalaiskarvaista slaavinaamaa, että pohjoisissa germaanikielissä ja pohjoisissa slaavikielissä on selvästi kuuluva suomalainen substraatti.

Kumpikaan emme taida täysin sydämin hyväksyä toistemme mielipiteitä. Mutta ystävällehän täytyy antaa asioita anteeksi, että tämä puolestaan voisi antaa anteeksi meille, jotka olemme tätä vastaan rikkoneet oman tyhmyytemme vuoksi. Näin tosiystävyys on antamista ja ottamista.

Tyypilliseen naipaulilaisen pitkäveteiseen tapaansa V.S. Naipaul sanoo muun muassa Saapumisen arvoituksen sivulla 174 tähän tapaan:

”…Kun…palasin Lontooseen muistiinpanoineni ja päiväkirjoineni ryhtyäkseni kirjoittamaan, ongelmat eivät suinkaan lauenneet. Pakenin huumoriin. Koomisuus, hauskuus, satiirinen näkökulma, miten usein niin kirjoittamisessa kuin elämässä itsessäänkin hämmennys kätkettiin niiden taakse…

Voidakseni kirjoittaa enemmän tämänlaista tekstiä minun oli pakko tunnustaa enemmänkin itsestäni…”

No tuo tietysti pelotti niin pirusti mieltä, että kuravellit sielun pohjalla kiehahtivat kuin krapulaisen vatsahapot, eihän itsensä paljastaminen ole mitenkään ominainen ominaisuus suomalaiselle, varsinkaan tiettyyn ikään ehtineelle, vaikka olisikin välttämätöntä sille, joka on astumassa hyvin vapaan kirjailijan uralle.

Sitten The Sunday Times tarjosi uutta ruokaa kirjallisille ajatuksille. Se siis kirjoitti hömpästä, vaikka onkin kulttuurilehti.

Hömppähän on – niin kuin monet muutkin kirjallisuusgenret – oman kaavamaisuutensa vanki.

Kirjailija, joka hömppää kirjoittaa, tietää tarkasti mitä aineksia ja hajuja on tarinaansa tupattava. Jos niitä ei tuppaa, tai tuppaa genreen kuulumatonta tavaraan – kuten kaunokirjallisia aineksia ja ajattelun ruokaa – niin lukijat hämmentyvät helposti ajattelemaan itse ja sehän ei ole hömpän tarkoitus. Sen tarkoitus on oman itsensä ja ajattelun unohtaminen, joka onkin yhtä hyvä kirjallinen tavoite kuin mikä muu tahansa, suurta myyntimenestystä tietysti lukuunottamatta.

Moni hömppäkirjailija on ehkä hurjimmissa, taivaita hamuilevissa unelmissaan kuvitellut, yhtäpitävästi muiden kirjallisten kapalovauvojen kanssa, uusivansa kirjallisuutta, kirjoittavansa romanttista kaunokirjallisuutta, mutta on kopsahtanut käsikirjoituksineen kipeästi maankamaralle, joko jäämällä kokonaan julkaisematta tai saamatta teokselleen oikeanlaisia lukijoita (tai oikeammin sanottuna ostajia). Ja päätellyt lopulta, että kirjallisen prostituoidun ammatti ei kuitenkaan ole kovin huono vaihtoehto; arvostus on astetta parempi kuin kadunvarsia kulkevilla ammattisiskoilla ja -veljillä, eikä tarvitse edes pelätä saavansa ilkeitä tartuntatauteja muulloin kuin ulkomaanmatkoilla ja käväistessään Kotkassa.

Mutta Sunday Times siis kertoi otsikolla ”Take an arrogant hero and a reluctant woman…” hömppäkirjailija Gill Sanderson’ista, joka kirjoittaa romanttisen novellin ikiomassa tallissa, satavuotiaalla Mills & Boon’illa. Tämä Gill on naismaisesta nimestään huolimatta epämääräisen ikäinen, kaljupäinen ja viiksekäs mieshenkilö Englannin Merseysidesta nimeltään Roger. (muuten, Merseysiden kulttuurielämä lienee aavistuksen verran vähemmän merkittävää kuin Kemissä, mutta en tästä ole aivan varma). Kirjailijanimen ”Gill” hän on saanut omalta vaimoltaan. Sanderson sanoo haastattelussa hömppägenrestä mm. näin:

”…There’s a promise to the reader that there will be a satisfactory ending…This comes despite – invariably – the hero’s arrogance, the heroine’s reluctance to open herself to the full flowering of true passion, and sundry other obstacles including amnesia, erroneous marriage to the wrong person, and the other woman – the scheming, nasty, conniving one who gets done down on about page 94…”

Eli jotenkin, että: ”…Lukijalle luvataan, että loppu on tyydyttävä…Tämä tapahtuu – poikkeuksetta – huolimatta sankarin ylimielisyydestä, sankarittaren haluttomuudesta aukaista itseään todellisen intohimon täyteen kukkaan, ja lukuisista muista esteistä kuten muistinmenetyksestä, väärästä avioliitosta, ja toisesta naisesta - seläntakana pelaavasta, ilkeästä kieroilijasta, joka saa palkkansa sivun 94 paikkeilla…”

Hömppä näyttää siis olevan kovasti samanlaista kuin Shakespearen Twelfth Night-tarina, vaikka ”bardi-nero” ei ehkä olekaan varsinaisesti tunnettu pelkän hömpän suoltamisesta (tai voin olla tässä kovasti väärässäkin).

Tuon ilkeän ”toisen naisen” tunnistamme helposti omista ympäristöistämme. Erona tosielämän ja hömpän välillä on se, että hömpässä ilkeä toinen nainen saa ”ansionsa mukaan” sivulla 94 tai niillä main, mutta tosielämässä hän taas usein saa prinssin ja puolet valtakuntaa, ehkä enemmänkin, mutta mitäpä me tosielämästä.

Hömppäkirjallisuuden ja ”oikean” kaunokirjallisuuden merkittävin ero on siinä, että hömpän lukijoita kiihottaa erityisesti päähenkilöiden tuleva onni ja elämänkestävä autuus, mutta kaunokirjallisuuden lukijalle vain onnettomat tarinat ovat mielenkiintoisia. Mitä onnettomampi ja surkeampi tarina on, sitä syvemmälle kaunokirjallisuuden kaanoniin se tulee upotetuksi. Usein jopa niin syvälle, että sitä on sieltä edes turha etsiskellä. Finlandia-ehdokkaiden – ja voittajienkin – luetteloista voi asiaa tarkastella, jos viitsii.

On tosin myös sanottava (mukaillen jotakin kirjailijaa, jonka nimi ei juuri nyt löydy aivojen sopukoista), että onnelliset kirjat, tässä jutussa siis hömppäkirjat, ovat samalla tavalla kaavamaisen onnellisia, mutta onnettomat kirjat – kaunokirjallisuus – ovat onnettomia kullekin omalla omituisella tavallaan.

Olen, opiskelumielessä, lukenut espanjalaisesta Nobel-kirjailijasta (1989) nimeltä Camilo Jose Cela. Jos Arvoisa Lukija ei ole hänestä kuullut kuin huhupuheina, niin siitä ei pidä tarpeettomasti hermostua. Espanjan ulkopuolella hänestä ei ole kuullut kovin paljoa kukaan muukaan, Nobel-komiteaa tietysti lukuun ottamatta, hehän näyttävän löytävän jatkuvasti palkittavakseen kirjailijoita, joita kaikki muut ovat jo luulleet aikoja sitten kuolleiksi.

Mutta Celasta tähän vielä sen verran, että häntä syytettiin muutamia vuosia sitten haamukirjoittajien käytöstä.

Espanjalainen Tomas Garcia Yerba syytti Celaa kirjassaan Desmontando Cela. Yerba väitti, että Cela on käyttänyt haamukirjoittajia, sihteereitä ja muita avustajia jo 1950-luvulta lähtien. Ja tuntematon espanjalainen kirjailija Carmen Formoso Lapido haastoi Celan oikeuteen 1990-luvun lopulla väittäen tämän kopioineen kirjaansa La Cruz de San Andrés sekä juonen, henkilöitä että tekstinpätkiä Formosan kirjasta Carmen, Carmela, Carmiña (Fluorescencia). Vuonna 2001 alkanut oikeudenkäynti keskeytyi Celan kuollessa 2002, mutta on nyt aloitettu uudestaan.

Celasta pääsemme sujuvasti kirjailija James Patterson’iin, jota Arvoisa Lukija ei ehkä kehtaa tunnustaa tuntevansa.

Pattersonin kirjoja voi hyvin luonnehtia sanoilla ”pulp fiction”, vaikka niitä julkaistaan kyllä arvokkaan kovakantisinakin. Patterson on kirjoittanut vuodesta 1977 lähtien, viime vuosina kiihtyvällä vauhdilla: mysteereitä, romansseja, trillereitä ja fantasioita (yhteensä 52 teosta, 165 miljoonaa myytyä kirjaa), joista monet ovat jopa päätyneet Hollywoodin elokuvien käsikirjoitusmateriaaliksi. Lukija saattaa muistaa mm. sellaisen elokuvan kuin Along Came The Spider vuodelta 1992. Siinä seikkaili ensimmäisen kerran pääosassa Pattersonin luoma etsivä nimeltä Alex Cross , (jota näytteli sympaattinen Morgan Freeman (joka lensi lentolupakirjan vasta täytettyään 65 vuotta, mutta se ei kuulu tähän juttuun).

Celalla ja Pattersonilla näyttää olevan jotakin yhteistä huolimatta tavoitteiden korkeuseroista ja ehkä arvostuksestakin. Molemmat käyttävät haamukirjoittajia. Parin viikon takaisessa Sunday Timesissa Patterson tunnustaa käyttäneensä avustavia kirjoittajia uransa alusta lähtien. Hänen kirjansa syntyvät niin, että Patterson itse kirjoittaa tarinasta noin 30-sivuisen luurangon ja haamukirjoittajat rakentavat luurangon päälle kirjallista lihaa, jonka Patterson lopulta silottelee itsensä näköiseksi. Tällä menetelmällä 60-vuotias Patterson suoltaa nykyisin ulos jopa 4-5 kirjaa vuodessa.

Kirjallisuuden ”genre” on tavallaan kuin haamu-Patterson kirjailijan apuna. Genre antaa kirjailijalle luurangon, joka täytetään sanoilla, henkilöillä ja tapahtumilla. Mutta se ei tietenkään ole varastamista tai edes plagiointia vaan kirjallista perintöä.

Kirjallisen varkauden raja sen sijaan on hämärä kuin hegeliläisen filosofin ajatuksenkulku ja liukuva kuin poliitikon siveysvyö.

Viimeksi jotkut dekkarikirjailijat Suomessa ovat joutuneet rajan kanssa jonkinlaisiin vaikeuksiin. Astu rajan yli ja joudut oikeuteen, keinottele juuri rajan takana ja tuloksena voi olla kirjallinen taideteos, Nobelin palkinto ja ehkä jonkinasteinen kuolemattomuuskin.

Eli hyvinkään vapaa kirjailija ei ole täysin vapaa. Niin sitä oppii aina kirjallista uutta, kun avaa siniset silmänsä selkoselleen ja opiskelee.

Lukulista

Aloitan vuoden 2008 alusta (kokeilumielessä) uuden lastukategorian "lukulista", jonka alla märehdin viimeksi luettuja kirjoja ja ehkä muita mielenkiintoisia lukujuttuja. Se piti aloittaa jo viime vuoden aikana, mutta siirtyi ja siirtyi varsinaisen lukemisen viedessä "kaiken" vapaa-ajan.

Parhaillaan lopettelen kirgiisialaisen Tšingiz Aitmatov'in kokoelmateoksen Varhaiset kurjet ja muita novelleja uudelleenlukemista. Palaan siihen tuossa tuokiossa.

Kirja, joka muutti elämääni

Kuva: Kai Ekholmin sivuilta Kielletyt kirjat

Motto:

”…Haavikon 1970-luvun Suomi oli tulos teollisen nousun kulta-ajan jälkeisestä äkillisestä, väkipakoin lietsotusta ja hallitsemattomasta kehityksestä, joka rajoittui teollistumiseen ja tekniikan kehittymiseen, mutta sivuutti tavallisen kansalaisen ja etenkin kehityksestä osattoman maaseutuväestön täysin. Kehityksestä tuli sortoa, sillä se rikkoi vanhan elämänmuodon tarjoten tilalle elinkelvottomia oloja. Kansakunnan linjan mustavalkoiset kuvat esittävät äänetöntä kansaa, kun taas kielen taso, etenkin kuvatekstit, ilmentävät haluttua näkemystä tapahtumista…” (Johanna Pentikäinen: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina , s. 15)

Kirjoitan tätä kateellisena (niin kuin tavallista), kateellisena siitä, että en voinut olla Mukkulassa kirjailijoiden seassa, niin kuin esimerkiksi Sanojen A. Konkka (lastu Kooste kirjailijakokouksesta kertoo tilaisuudesta enemmän) vaan olin sen viikonvaihteen sateisessa Knokkessa ja sunnuntai-illan illallisella kahden miellyttävän, mutta äärimmäisen tylsän taiwanilaisen herrasmiehen seurassa, jotka puhuivat lähes pelkästään tietokonejärjestelmistä. Hetkeksi sain keskustelua kääntymään kiinankieleen ja opin, että sana ”kirkas” kirjoitetaan kahta merkkiä käyttäen: aurinkoa ja kuuta tarkoittavia. Nopeasti keskusteli luiskahti takaisin teknologiaan, liikennevirtojen ohjailuun ja Pekingin lentokentän liikennetilastoihin: kuulemma 1100 lentoa päivässä, joka on paljon minkä tahansa mittapuun mukaan laskettuna.

Mutta nyt ajattelen siis kirjoja ja kirjailijoita ja vähän Mukkulaakin (mutta vain kateuden välähdyksenä). Ja olen sitä mieltä, että mikään kirja ei koskaan muuta kenenkään elämää.

Tämä on tietysti itsestään selvä seikka, vaikka radiossa tai Hesarissa muuta väitettäisiin. Sen sijaan kirja voi muuttaa ihmisen elämään, ja monet ovat jo muuttaneetkin, toivottavasti vielä moni muu muuttaa, ja kirjojen kautta voi saada mahdollisuuden muuttaa elämäänsä, jos niin haluaa. Tulla tietoiseksi jostakin ”muusta” jostakin ”erilaisesta”, jonka voi toteuttaa tahtonsa mukaan. Tai olla toteuttamatta.

Listaan tähän lastuun muutaman elämääni muuttaneen kirjan, en tiedä vielä tuleeko niitä kymmenen vai sata. Hesarin bloginpitäjän, Lukupiirin iki-ihanan Kirsi Pihan (Listojen viehätys) houkuttamana tätä listaa väsäilen, mutta jätän pois sellaiset ilmiselvät muuttajaklassikot kuin Sota ja rauha (joka muutti elämään sikäli, että sen parissa on ollut hyvä etsiä unta vielä sen kokonaan kertaalleen luettuaankin) ja Rikos ja rangaistus (vaikka se tulee mieleen aina, kun jotakin vakavampaa ajattelee. Aivan viime aikoina olen tosin päätynyt siihen, että R&R on valoisa ja positiivinen kirja viimeisen lukunsa vuoksi).

Olen jättänyt pois myös sellaiset lukijana omaksi koetut itsestäänselvyydet kuin Sinuhe, Sadan vuoden yksinäisyys, Täällä Pohjantähden alla, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, ja Kalevalankin, ja tietysti paljon muita myös, joita en edes muista pois jättäneeni, vaikka ovatkin muuttaneet elämään. Pirkko Saision Punainen erokirja melkein ylti listalleni, mutta on aivan liian tuore kirjallinen tapaus, että voisi sanoa sen muuttaneen elämääni. Kirjan tuoreus, kilahtelevan kristallinen kieli ja jotenkin – ehkä pinnallinen – totuuden ja vilpittömyyden tuntu (jos mikään fiktio voi yleensä olla vilpitöntä) ovat tuoreina mielessä. Samoin ylti listan hännän alle myös Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, mutta eipä ihan livahtanut hännän alta listalle saakka.

Ja alla on sitten itse lista, johon lopulta ajautui 15 kirjaa. Se on jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä, vaikka täytyy sanoa, että järjestyksen laatiminen oli lähes yhtä tuskallista kuin itse listan saaminen kokoon. (Viittaan tässä samalla suomalaisten mielielokuvien listaani lastussa Suomalaisten elokuvasuosikit ja vähän omanikin muutamia päivä sitten ja kahteen aikaisempaan lastuuni: Lastenkirja muokkaa ja Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat, ja ehkä voisi mainita myös lastun Rakastan, rakastat, jne… myös)

Boccaccio: Decamerone.
Mika Waltari: Mikael Karvajalka (Mikael Hakim)
Ernst Hemingway: Ja aurinko nousee tai ehkä myöhemmin luettu Nuoruuteni Pariisi (Moveable Feast, pidän englanninkielisestä versiosta enemmän), vaikea sanoa
Albert Camus: Sivullinen
Voltaire: Candide
Virginia Woolf: Orlando
Cervantes: Don Quijote
Joseph Heller: Catch 22 (en ole lukenut suomalaista versiota Me sotasankarit)
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä
Hermann Hesse: Lasihelmipeli
Marcel Aymé: Vihreä tamma
Jack London: Erämaa kutsuu
Erica Jong: Lennä, uneksi
William Golding: Kärpästen herra

Itselleni tuo lista on tietysti täysin itsestään selvyys, kun sen juuri suurella vaivalla ja hämmästyneenä sain aikaiseksi hylkäämällä monia ja yrittämällä kaivella muistin kätköistä joitakin lähes unohtuneita ”unohtumattomia” teoksia. Kun sitä tässä vielä ihailen, en voi olla sanomatta, että se on oikein hyvä lista – jopa joitakin naiskirjailijoita eksyi joukkoon, vaikka en sitä tietoisesti tohtinut tekeväni.

Decameronea luin erityisesti ”tietyssä iässä”. Nimenomaan siinä iässä, jossa kirja oli vielä tavallaan kiellettyjen listalla, vaikka ei minulta erityisesti kai monia kirjoja olla koskaan kiellettykään, korkeintaan ylenkatsottu jotakin teosta siinä toiveessa, että sillä olisi jotakin vaikutusta lukuhaluihini. Vaikutus oli tietysti useimmiten juuri toivotun vastakohta. Joskus ylenkatsottu kirja aiheutti pettymyksen (esimerkkinä Myklen Laulu punaisesta rubiinista), toisinaan ikuisen jäljen. (Toisaalta kai kaikki kirjat jonkinlaisen jäljen johonkin jättävät.)

Decamerone siis ajoittui sukupuolisen heräämisen vuosiin. Sehän on tarinakokoelma, novelleja, tietysti ”boccaciolaisia” juoninovelleja (nuoressa mielessä juonena oli tietysti vain se yksi asia, jota ehkä siihen aikaan tosiaan ajatteli joka seitsemäs sekunti, vanhemmiten ajattelutiheys on kai hidastunut sekunnilla tai parilla) vastakohtana samoihin aikoihin lahjaksi saamilleni ”tshehovilaisille”, ”ratkaisemattomille” tai ”avoimiksi jääville” novelleille, jotka olivat Juhani Konkan suomentamassa valikoimassa ja vasta myöhemmin lukemiini "kafkalaisiin", pinnallisesti mielettömiin novelleihin.

Konkan kääntämä Tshehov-kokoelma on hävinnyt aikojen kuluessa, vaikka omassa kirjastossa on kyllä muita Tshehoveja, kuten Nainen ja sylikoira (ja muita novelleja, Otava), jonka kääntäjänä on Ulla-Liisa Heino joskus 70-luvun alussa. Mielenkiintoista on se, että – ilmeisen syvästä ja pysyvästä vaikutuksestaan huolimatta - viihdyttävää Boccaciota ei tule mieleen enää nykyisin lukea, vaikka Tsehov ja Kafka pysyvät tiiviisti aktiivisessa käytössä.

Miksi Decamerone on sitten tällä listalla? Pääsyy on ehkä se, että Decameronen tarinat vaikuttivat pysyvästi rakkauselämään ja suhtautumiseeni naiseen.

Listan loppupäässä oleva Marcel Aymén Vihreä tamma on jokaiselle punaveriselle pikkumiehelle ja miksei –naisellekin, ellei ole jo parantumattomasti eksynyt romanttisten hömppäkirjojen kurjimukseen (uusi kirjallinen, hömppäkirjoja juhliva blogi, hymyänostattavan tunnustuksellinen Hömpän helmet, on syytä tässä yhteydessä mainostaa) pakollinen lukukokemus (tai niin ainakin itse olisin valmis vannomaan), mutta Aymé on kirjoittanut koko joukon novelleja myös, ja jopa lastenkertomuksia.

Yritin joskus lukea hänen kokoelmaansa Le Passe-Mureille (suomeksi se voisi olla Seinänläpikävelijä, vaikka sitä ei kai ole suomeksi edes käännetty), mutta en jaksanut kahlata sitä kokonaan läpi, kun silloin vielä tarvitsin ahkeraan hiirenkorville kääntynyttä ranskankielen sanakirjaani). Mutta sieltä on mielessä novelli nimeltä La Carte suomeksi esimerkiksi Kuponki), joka olisi ihan oivallinen luettavaksi kenelle tahansa (ja sitä paitsi olen kateellinen siitä, että hän, enkä minä, on sen kirjoittanut). Tämä la carte-kuponki on ajatuskokeilu siitä, miltä maailma näyttäisi, jos jokaisen elämä olisi pysyvästi säännöstelty, kortilla, ja jokainen saisi elää vain tietyn määrän päiviä kuukaudessa. Kun oma kuukauden elämisosuus on käytetty, henkilö lakkaa olemasta ja alkaa taas olemisensa seuraavan kuun alussa.

Kansalaiset on Aymén novellissa luokiteltu hyödyllisyytensä mukaan, ja hyödyttömät ihmiset (kuten kirjailijat) saavat olla olemassa vain 15 päivää kunakin kuukautena. Ottaen huomioon kuinka huonosti keskivertokirjailija tienaa, tämä voisi olla ihan käytännöllinen ratkaisu, ja ihmettelenkin, että kulttuuriministeriö ei ole tullut ajatelleeksi tällaista hyvinkin erinomaista ehdotusta kirjallisten määrärahojen niukkuuden paikkaamiseksi. Heräävät ajatukset Hölmöläisistä ja lyhyen peiton jatkamisesta voi helposti häivyttää ajattelemalla kuinka onnellista elämä olisi, kun lukemattomia kirjoja olisi puolet vähemmän.

Tällaisen kirjalistankin tekemiseen menisi puolet vähemmän aikaa.

Mika Waltarin Mikael-trilogiasta valmistui vain kaksi ensimmäistä osaa; kolmannen oli kai tarkoitus vaelluttaa Mikael yksijumala-uskontojen syntysijoille saakka, Kaksoisvirtojen maahan ja ehkä jopa Jerusalemiin ja Egyptiin saakka, mutta niin vain jäi kirjoittamatta ”Mestarikirjailijalta”, vaikka Mikael Hakimin lopussa selvästi viitataan kolmannen osan mahdollisuuteen, ja vahinko on tietysti meidän, jälkipolvien kirjallisten ihailijajoukkojen. Joka tapauksessa kirjan olo listalla on perusteltua, koska yksi syy rauhattomaan ja alati matkustelevaan elämäänni on kai juuri tässä Mikaelissa, joka ehkä jollakin tavalla muistuttaa myös itseäni (jos tämän voi tässä narsistisen hybriksensä kourissa salaiseksi toiveajatuksekseen paljastaa).

Hemingwayn esikoiskirja, Ja aurinko nousee, on omasta mielestäni, vaikka ei ehkä universaalisti näin tunnustettaisikaan, kirjailijan ”paras” kirja. Tosin hyvänä kilpailijana on Nuoruuteni Pariisi (ja siitä herää kysymys: miksi F. Scott Fitzgerald ei ole listalla? johon en osaa kylläkään vastata), enkä osaa ratkaista, kumpi Hemingwayn kirjoista on mieluisampi. Joka tapauksessa Pariisi on tullut kovin tutuksi, ja Shakespeare ja Co –kirjakauppa myös, vaikka ei enää sijaitsekaan samalla paikalla kuin Hemingwayn aikaan.

Camus’n Sivullinen on vähän vaikeampi kirja. Luin sen ensin suomennettuna ja sittemmin (hyvin suurella vaikeudella) ranskaksi (L'étranger).

Sota on kai vaikuttanut ratkaisevasti jokaiseen sodanjälkeiseen sukupolveen, vielä nykyiseenkin vanhempiensa kautta. Itse olen ensimmäistä lähes sodanjälkeistä sukupolvea, jolla on sotaperintönä ensinnäkin koko aikuisikänsä sodassa elävä isä (oli sodassa 19 –vuotiaasta lähtien 24 -vuotiaaksi ja käy sitä läpi vieläkin, 87 -vuotiaana) ja tasapainoisempi äiti, joka oli entinen rintamalotta, ja heidän perintönään vakaa maalaismaailmankatsomus, jossa kaikilla ja kaikella on yksisilmäisen tarkasti määritetty sijansa.

Sen lisäksi elin ajassa, jossa – yht’äkkiä ja lähes varottamatta – kaikki vanhat arvot läjättiin mielettöminä romukoppaan, jopa neukut olivat ystäviä ja hyväntekijöitä eivätkä suinkaan ikiaikaisia perivihollisia. Vanhan tilalle tyrkytetty vaihtoehto oli omassa mielessä yhtä mieletön kuin esivanhempien maailma, vaikka näitä edustavien vanhempiensa kanssa ei enää ollut oikein mitään järkevää keskustelupohjaa, ei ollut mitään sanottavaa toisillemme, paitsi tietysti kasvattajien moittiminen ja kasvatettavan urahteleva mökötys. Lisäksi elin alemman keskiluokan köyhähköä elämää, joka olisi kai kuitenkin lähes kaikille aikaisemmille sukupolville ollut elämää suhteellisessa yltäkylläisyydessä.

Siihen ympäristöön hyppäsi sitten romaanihenkilö, Mersault, joka järjettömästi ja ilman ”pätevää” syytä murhaa jonkun arabin rannalla ja joutuu rikoksesta tuomiolle.

Itsellä ei onneksi ollut arabeja murhattaviksi. Vaikka samantekevyys, arvonihilismi, olikin kovin houkutteleva ja mieltäkiihtova vaihtoehto teini-ikäiselle mielelle, sille ei kuitenkaan halunnut antaa periksi – ainakaan ilman suuria omantunnon vaivoja. Kirjan avulla pystyi kuitenkin murhaamaan jumalansa, jonka nimi oli jo silloin mielessä muuttunut alkamaan pienellä alkukirjaimella, ja lukemaan raamattunsa ilman mustavalkoisia silmälaseja. Siksi kai Sivullinen on niin raivostuttavan voimakkaasti elämään muuttanut kirja.

Camus’n hengessä ja mielenkiinnon kauhulla olen myös seurannut isäni elämän luisumista kuoleman odottamisen vankilassa itsetietoisen mustavalkoisesta voimasta vapaudenaikansa alun, lapsuudenkodin, huonekaluja ja pikkutapahtumia muistelevaan pelon haikeuteen.

Näyttää siltä, että tämä lastu on kasvamassa liian pitkäksi, joten lienee parasta lopettaa kesken ja ehkä palata tähän listaan uudestaan tuonnempana tai ehkä kommenteissa. Sanoo hän, toivorikkaana:)

Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat

Kirjan käsittäminen kai lähtee siitä, että lukija lukee, kiinnittää tekstiin omia uskomuksiaan, tulkitsee niitä ja vetää johtopäätökset. Eli kirjan tulkinta syntyy raa'asta, jäsentämättömästä tekstistä ja lukijan jäsentämättömistä uskomuksista. Siksi on vaikea antaa mistään kirjasta lopullista tulkintaa. Kirja on tulkinnaltaan avoin. Ja sen genrekin jää jotenkin avoimeksi.

Avoimuutta rajoittaa jonkin verran kirjoittajan intentio. Lastenkirjan teksti on usein kirjoitettu niin yksinkertaiseksi, että siinä ei ole kovin suurta mahdollisuutta laajemmille tulkinnoille. Mutta nämä tilanteet ovat harvinaisia. Taitavan nuorten tai lastenkirjailijan, sanotaan esimerkiksi vaikka Tuula Kallioniemi, teksti antaa aikuisellekin mahdollisuuden tulkita sitä oman oletettavasti lasta monimutkaisemman maailman kontekstissa. Näin syntyvä kirja on tietysti aivan erilainen kuin lukijan oman mukulan tulkinta. Ja molemmat ovat ”oikeita”. Esimerkkikirjoiksi tästä voisi mainita sellaiset kirjat kuin Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamieli ja Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut.

Viimeisimmässä Parnassossa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran mainos, jolla yritetään päästä poikakirjojen lukijoiden ajatusten jäljille (mainos SKS:n omalla saitilla). Se herätti uteliaisuuden omista poikakirjamuistoista, jota tuli lopulta kokoon kokonaisen lastun verran Olen kirjoittanut tähän liittyvän lastun otsikolla Lastenkirja muokkaa päivämäärällä elokuun 2. 2005, se alkaa näin:

”[Lastenkirja muokkaa] Lukijansa ajatusmaailmaa peruuttamattomasti ja vaikuttaa vielä vuosikymmenien perästä. Aikuinen lukija suodattaa lukemaansa omaa elämänkokemustaan, kontekstiaan, vasten. Näin hänellä on sielu kuin kondomin sisällä, tämä estää pahimpien virusten tarttumisen, vaikka ei olisikaan täydellinen suoja. Ja niin kuin kondomikin, sielun suoja repeilee silloin tällöin ja luettu teksti sivaltaa sielua syvältä ja synnyttää uusia ajatuksia. Tällaisia sivaltajia ovat Sadan vuoden yksinäisyys, Saatana saapuu Moskovaan, Sinuhe ja Decamerone, ja tietysti monet muut, kuten Garabombo, näkymätön mies.

Lapsilla toimivaa suodatinta ei vielä ole, siksi lastenkirjailija on vaikutusvaltaisempi kuin mikään muu kirjailija, vaikka onkin usein vähiten arvostettu…” jne, jne.

Mutta se lastu kosketteli koko lapsuusaikaista kirjallisuutta. SKS:n mainosmeemi kuitenkin houkuttelee kirjoittamaan pelkistä poikakirjoista.

Ensimmäiseksi on tietysti kysyttävä: mikä on poikakirja?

Ja siihenkin, kovin yksinkertaiselta kuulostavaan kysymykseen, on kovin vaikea vastata. Voisi sanoa aluksi, että sehän riippuu kunkin lukijan omasta tulkinnasta, kontekstistä.

Heti herääkin joukko uusia kysymyksiä, kuten: Ovatko Tarzan-kirjat poikakirjoja? Entä Kolme muskettisoturia? Monte-Criston kreivi? Karl May’n seikkailukirjat? Herman Melvillen superkalastuskirja Moby Dick valkoinen valas? Miten olisi Jack Londonin kirjojen Erämaa kutsuu ja Aavoilla ulapoilla laita? Entä Turgenevin Metsämiehen muistelmat? Tai Walter Scott’in Ivanhoe tai Perthin kaupungin kaunotar? Kiplingin Viidakkokirja luokitellaan lastenkirjaksi, onko se kuitenkin poikakirja vai kenties tyttökirja, entä vakoilutarina Kim? Entäpä Edward Bulwer-Lytton ’in Pompeijin viimeiset päivät? Miksikä voisi kutsua Anni Swanin lälläri-Ollin oppivuosia, poika- vai tyttökirjaksi, tai Tottisalmen perillistä? Miksi voisi luokitella Zakarias Topeliuksen Linnaisten kartanon vihreän kamarin, vieläkin nousee aina tuuhealta tuntuva tukka pystyyn, kun sitä ajattelee, poikakirjanako? Entäpä Seitsemän veljestä?

Omalta osaltani ne tulivat luetuiksi jo ennen kuin täytin kolmetoista vuotta, eli senaikaisen kirjoja ahmineen Hanhensulan mielestä kaikki lienevät olleen poikakirjoja. Joku muu tulkinta niistä on varmasti aivan yhtä oikea. Mutta niin olivat Anni Polvankin tekstit, ja Louisa M. Alcottin ja jopa kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn. Joten paljoa ei Hanhensulka-parka kirjallisuudesta silloinkaan ymmärtänyt.

Kirjat olivat ovi tuntemattomiin maailmoihin, eskapismia, vaikka elämä itsessään oli vielä siinä iässä puhdasta eskapismia: jokainen päivä oli seikkailu sinänsä, eikä olisi vaatinut muiden luomia maailmoja tuekseen. Pitkästymistä? Tietysti sitäkin oli, mutta se oli käyttöaineena uuden keksimiselle, tai kirjojen aukaisulle.

Ja uusiin kirjoihin astui aina mielellään: suurilla odotuksilla, eivätkä odotukset yleensä johtaneet pettymyksiin. Kirjan kesken jättämiseen vaadittiin silloin todella pätevää syytä, jota ei useinkaan löytynyt, ja lähes kaikki kai luettiin loppuun saakka.

Myöhemmin, kun tuli laiskemmaksi, ja tuli kai myös viisaammaksi, silloin ryhtyi valitsemaan, valikoimaan ja ylenkatsomaan; ja jättämään kesken, joskus jopa ilman sen kummempaa syytä: pelkästä keskenjättämisen ilosta. Semmoiseksi sitä muuttui luettuaan ensin Jaakko-sedän kirjastosta Sonkajärven Mäkikylässä Gogolin Kuolleet sielut, sitten Suolahdessa äidiltä lainaksi napatun W. Somerset Maugham ’in Kuu ja kupariraha ja isän hyllystä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen: ja niin poispäin. Jatkaen innokasta kirjasukellusta pariisilaisesta Shakespeare & Co:sta ostettuun David Lodge ’n The Art of Fiction ’iin saakka, jota luen juuri tällä hetkellä. Kohta alan lukea samasta kaupasta ostettua Italo Calvinon kirjaa If on a winter's night a traveler. Tapani mukaan samanaikaisesti on luvun alla muitakin kirjoja, kuten kokoelma Kafkan novelleja, joita en vieläkään ole saanut loppuun saakka jauhetuksi.

Joka tapauksessa, tämän lastun tarpeita varten määritän poikakirjan (lievän seksistisesti) sellaiseksi romaaniksi, jonka päähenkilönä seikkailee mies tai poika. Lisäksi painotan sanaa ”seikkailee”. Kirjalla voi olla tai olla olematta syvempääkin merkityssisältöä – niin kuin hyvällä kirjalla aina on – mutta se ei tietysti tässä genressä ole pääosassa. Toisaalta ”puhdasta seikkailukirjaa” ei ehkä olekaan, kaikki kirjailijat halunnevat välittää myös jotakin sanomaa, tarinan kiinnostavuus ja sanoman sisältö yhdessä määräävät sen kiinnostaako kirja vai ei.

Mitkä poikakirjat muistuvat parhaiten mieleen?

Hollantilaisen Johan Fabriciuksen – kirjailijan, lehtimiehen ja seikkailijan – tarina haveriin päättyvästä merimatkasta kirjassa Kapteeni Bontekoen laivapojat (tekijän esikoisromaani, julkaistu Hollannissa 1923 nimellä De scheepsjongens van Bontekoe, suomentanut Risto Leistelä 1945) on jäänyt jostakin syystä erityisesti mieleeni.

Kirja kertoo hollantilaisen Yhdistyneen Itä-Intian yhtiön (Vereenigde Oostindische Compagnie) kapteenista nimeltä Willem Ysbrandtszoon Bontekoe (June 2, 1587-1657, kuva vasemmalla), joka purjehti miehistöineen vuonna 1618 Hoornin kaupungista Hyväntoivon niemen kautta kohti Bataviaa (nyt Jakarta) Hollannin Itä-Intiassa, nykyisen Indonesian Javan saarella. Laiva oli silloisten sotafregattien kokoinen, tykein aseistettu ”itä-intian kauppalaiva” nimeltään Nieuw Hoorn. Tarina seuraa neljän laivapojan kohtaloita laivalla ja Sumatran saarella laivan tuhouduttua. Miehistö ahtautui pelastusveneisiin, mutta pojat joutuivat muusta miehistöstä eroon ja pääsivät monenmoisten viidakkoseikkailujen jälkeen lopulta perille Bataviaan. (Kirjan perusteella tehdään Hollannissa parhaillaan elokuvaa, joka julkaistaneen marraskuussa 2007, ohjaaja on hollantilainen Steven de Jong.)

Mainitsen tämän ensimmäiseksi siksi, että se lienee eniten elämääni vaikuttanut poikakirja, en tietysti voi olla tästä mitenkään varma.

Kuva: Huckleberry Finn (myös muut Huck-kuvat samalta saitilta)

Joka tapauksessa minulle tuli armoton hinku päästä ulkomaille, eksoottisiin maihin, mihin en valitettavasti päässyt ennen kuin paljon myöhemmin: tässä jätettäköön Ruotsin ja Norjan matkat sivuun, maathan eivät mitenkään vastaan kaukokaipuiden kohdetta, vaikka kieltämättä Norjan vuonoissa on ”eksoottisuutta”, kauneutta ja erilaisuutta, jota ei voi tietenkään olla ihailematta. Tietysti aikaisemmin luetut sadut, sellaiset kuin 1001 yön tarinat, olivat virittäneet samalle eksoottisuuden odotukselle, mutta matkakuume taisi laueta juuri kapteeni Bontekoesta.

Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (suom. Yrjö Kivimies) oli minulle paljon mieluisampi kuin Tom Sawyer, jonka tekstiltään kovin keveistä seikkailuista en sen kummemmin koskaan piitannut.

Huckleberry Finn on mielestäni kaikkien aikojen paras nuortenkirja tai ehkäpä paras romaani (tarkoitan tässä nimenomaan alkutekstiä ja myös Kivimiehen suomennosta, mielestäni Jarkko Laine teki tekstille hallaa käyttämällä murteita omassa suomennoksessaan, tällainen kääntäminen ei juuri koskaan tee alkukieliselle tekstille oikeutta, ehkä Saarikosken Sieppari ruispellossa –käännös on tässä poikkeuksena).

Tietysti en ole lukenut kuin pienen raapaisun nuortenkirjoista, joten parempia saattaa olla pilvin pimein. Twainin Kirjassa viehätti ajankuvaus, orja-Jimin kohtalo ja erityisesti lauttamatka alas Mississippiä, jonka innoittamana yritin rakennella omia lauttoja Suolahden Riihivuoren sahan tarjoamista vaatimattomista rakennustarpeista, tukeista, jotka olivat ”vahingossa” päässeet puomiensa sisältä karkuun joko tuulen tai pienien tukkivarkaiden ansiosta. Keitele-järvi ei kuitenkaan virtaa majesteetillisesti keskisuomalaisten maisemien halki ja lauttailijan urani katkesi lähinnä kahteen seikkaan: lauttojen koossapysymisen ongelmaan ja sauvomiseen, joka ei onnistu kuin hyvin matalassa vedessä.

Lauttamatkaan liittynyt muun maailman sulkeutuminen ulkopuolelle on rinnastettavissa omiin tuntoihini tuntitolkulla kestävillä lentomatkoilla, joista pidän kovasti mm. juuri siksi, että muu maailma ei ole niiden aikana edes kunnolla olemassa. Johtuvatko omat tuntemukseni Twainin teksteistä vai pidinkö niistä, koska sieluni oli jo alun pitäen sopivasti rakennettu? Enpä osaa asiaa analysoida.

Voittajan latu (vie olympialaisiin) –kirjan (1945) on kirjoittanut kansankynttilä Oskari Uutela. Päähenkilö on maalaispoika, Riku Hakala, köyhä tietysti niin kuin ajan sankarikuvaan kuului, valmistumassa kilpahiihtouraansa ja erityisesti Garmisch-Partenkirchenissä pidettäviin talviolympialaisiin vuonna 1936 (jotka sivumennen sanoen menivät suomalaisilta kokolailla kehnosti).

Mallina kirjailijalla lienee ollut sen aikainen suurhiihtäjä Kalle Jalkanen, joka viestihiihdon ankkurina sylkäisi tekohampaansa lumelle, palasi hakemaan ne, otti johdossa olleen norjalaisen hiihtäjän kiinni, meni ohi ja toi Suomelle kultaa (eli Lasse Viren ei ollut ensimmäinen katastrofista voittoon päätynyt suururheilija Suomessa). Kalle Jalkanen kaatui jatkosodassa vuonna 1941 astuttuaan miinaan jossakin päin Kannasta. Tosin kirja ei mainitse mitään tekohampaista tai kaatumisista.

Sen sijaan kirjan köyhistä oloista lähtenyt sankari voittaa kultaa sekä 50 km hiihdossa että viestissä. Ja pääsee lopulta naimisiin ison talon ainoan tyttären kanssa, jonka äidillekin hän lopulta kelpaa, onhan hänellä nyt pari kultamitalia kaulassaan. Aikaisemmin äiti oli tyttärelleen ennustanut mustanpuhuvasti, että: ”kun köyhyys astuu ovesta sisään, niin rakkaus karkaa ikkunasta ulos”. Lopussa taustalla kuului kai viulujen soittoa. Jostakin syystä alle kymmenvuotias lukijapoika oli kovin otettu kirjan tarinasta niin, että on vieläkin säilyttänyt sen mielessään.

Luin myös muita urheiluaiheisia kirjoja, mm. helsinkiläiskirjaa nimeltä Meidän koulu jyllää. Ja lappilaisista, Ounasvaaralta kai, laskettelijanuorukaisista kertovaa kirjaa, jonka nimi on unohtunut eikä löydy edes internetiltä. Kirjassa kilpailtiin sekä alppihiihdossa että mäenlaskussa, jossa nämä Pohjoisen pojat kävivät näyttämässä Etelän hemmotelluille urheilijoille mistä kana… niin no, olkoon. Joka tapauksessa pojat samoilivat lumisateissa pitkin kairoja ja säilyttivät henkensä suomalaisella sisulla ja neuvokkuudella. Kirja muistui hyvin mieliin vuosia myöhemmin, kun tamperelaisena lehtineekeri-opiskelijan-planttuna opiskelutoverini Oilinkin Lassen, joka taitaa vieläkin rymytä toimittajana demarilehtien palstoilla, kanssa pelastimme jonkun apua huutelevan oululaisen rippikoulutytön jäätymästä kuoliaaksi Utajärveläiselle paloaukiolle Rokuan lähellä yhtenä täysikuisena ja paukkuvana pakkasyönä, kun meillä molemmilla vielä pelasivat sekä keuhkot, hartiat että jalatkin kuin aidoilla metsien miehillä. Mutta, niin kuin tunnettu klisee kuuluu, se on jo toinen juttu (taitaa sekin olla Twainia).

Sen sijaan kerron vaikka Jalmari Saulin kirjasta Ketunlukon oravapojat (1923). Se kertoo Ketunlukon kahdesta oravapojasta, jotka metsästelevät oravia ja kai muutakin erilaisilla välineillä, vaikka kunnioittavatkin luontoa syvästi, ja liikkuvat ja seikkailevat muutenkin pitkin metsiä, polttelevat nuotioita, yöpyvät milloin missäkin, ja muutenkin viettävät metsissä vapaata ja huoletonta elämää; vähän niin kuin Kiven veljekset Impivaaran aikaan.

Kirjan seurauksena syntyi mielessä palava halu tehdä samaa. Tosin en koskaan raaskinut tappaa metsän eläimiä, sen kummemmin ansalangoilla kuin pyssyilläkään, vaikka joskus yritin omatekoisella kuusenoksajousipyssyllä ampua pikkulintuja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Oravapojat houkuttelivat liittymään partiopoikiin, joiden jäsenenä olin varttuneeseen 16 vuoden ikään saakka, jolloin tulin erotetuksi tupakanpolton vuoksi, mikä tässä katkeruudella ja syyttävästi tunnustettakoon.

Isäni oli metsäteknikko ja sahanhoitaja silloiselta ammatiltaan, siksi kotona oli paljon luontoa käsittelevää kirjallisuutta, samoin sedillä Sonkajärvellä. Joten jo samoihin aikoihin, nyrkillä tapettavan kokoisena, mutta sujuvasti lukutaitoisena, luin myös mm. Samuli Paulaharjun ihmeellisiä ja mieltä kiihottavia kirjoja, mainittakoon tässä vai yksi, novellikokoelma nimeltä Tunturien yöpuolta. Ja ihan ansionsa mukaan, vaikka ei olekaan poikakirja, tai oikeastaan, koska onkin juuri poikakirja. Lukijapoikajoukko vain kattaa kaikki ikäluokat; riittää, kunhan omaavat jonkinlaiset kivekset, ovat lukutaitoisia ja osaavat nauttia hienosti kerrotuista ”jännitystarinoista”.

Mainittakoon tässä myös kaikki kaksitoista silloin jo käännettyä Tarzan-kirjaa, joista mieleen ovat parhaiten jääneet Tarzan apinain kuningas ja heräävän uteliaisuuden kiihokkeeksi seksuaalisuutta täynnä oleva Tarzan ja Oparin aarre.

Kaikki tarzanit tuli luettua moneen kertaan. Niin kuin myös Zane Grey 'n kirjoittamat lännenkirjat (Riksin-sarja). Jostakin syystä en ole koskaan lukenut Louis Lamourin lännenkirjoja (ainakaan tietoisesti), mutta Greytä sitäkin enemmän. En oikein edes muista kuinka monta hänen kirjaansa setien ja kodin kirjastoon oli eksynyt, mutta kaikki tuli luettua, mieleen näyttävät jääneet ainakin Lännen tähtien alla, Ukkosvuori, Purppurarinteiden ratsastajat ja Salaperäinen ratsastaja.

Greyn kirjojen vuoksi Lammaspuron laiska, pienikokoinen, luokkiselkäinen sotasaalishevonen, jonka yleisin nimitys oli Ruuna (useimmin käytettyjä nimiä ei voi tähän oikein painaa), sai kasan räsymattoja selkäänsä, kuolaimet suuhunsa ja pitkistä suitsista tehtiin näppärät tilapäisjalustimet. Sitten Ruunaa yritettiin saada juoksuvauhtiin, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Joskus hevonen suutahti niin, että otti pari kiukkuista juoksuaskelta, ja murjotti sitten lopun päivää suostumatta liikkumaan mihinkään, jos selässä metelöi ratsastusseikkailija nahkasaappaissa ja mustassa miesten liivissä ynnä leveälierinen olkihattu päässä.

Greyn kirjojen tärkein tehtävä oli ehkä se, että löysin Jack Londonin kirjat (samasta Riksi-sarjasta). Näistä voisi mainita vaikkapa kirjat Lumikenttien tytär ja Erämaan laki, mutta niitä oli setien kirjastossa niin monta, että ei niitä kaikkia millään edes muista. Vielä pitää tähän ryhmään mainita James Oliver Curwood ja hänen kirjoistaan Henkipaton uskollisuus, Kazan, susikoira ja Lumikenttien laki.

Ajattelin aina sellaisia klassikoita kuin A. Dumas (vanhemman) Monte-Christon kreivi ja Kolme muskettisoturia (nuorempi A. Dumas on paremmin tunnettu sellaisista kirjoista kuin Kamelianainen, joka ei ole poikakirja), Walter Scott’in Ivanhoe, R.L. Stevenson’in Aarresaari ja Daniel Defoe’n Robinson Crusoe poikakirjoina, koska en koskaan nähnyt kenenkään muun niitä lukevan, vaikka kotikirjastossa olivatkin.

Suurimpaan osaan tässä mainitsemistani ”poikakirjoista” pätee se, että ne käyvät hyvin eskapistisiksi seikkailukirjoiksi kaikenikäisille. Vanhempina niistä voi yrittää löytää syvempiäkin merkitystasoja (jopa Tarzan-kirjoista), jos ei löydä ajalleen mitään tähdellisempää tekemistä.

Poikakirjojen lukijaksi siirrytään yleensä saduista. Kodin ja vanhempien suojapeite on useimmiten siihen saakka pitäneet kasvavan mielen tiedottomana maailman epävarmuudelta, turmelevalta vaikutukselta, elämän kiusalliselta totuudelta. Kovin harvat vanhemmat haluavat valmistaa lastaan epävarmuuteen, mieluummin näitä pidetään pumpulihäkissä niin kauan kuin mahdollista.

Aikaisemmin vanhemmat ikäluokat kertoivat toisilleen tarinoita kummituksista, haltioista, tontuista ja ryssistä. Ja pienet korvat kuuntelivat kaiken tarkkaavaisesti.

Minäkin muistan yhden säikähdyttävän tarinan Jämijärveltä, jossa on Kontinkylän viereisellä kankaalla vanha hautausmaa. Tarinan mukaan siellä ilmestyy pyöräilijän tarakalle kummitus, joka ei puhu eikä pukahda mitään, kunhan istuu ja häviää pois siinä Sydänmaan tienhaarassa, joka on hautausmaan lounaiskulmauksessa. Voin vieläkin vannoa, että, kuultuani tarinan, aina, kun pyöräilin hautausmaan ohi, minun pyöräni tarakalla istui juuri tämä sama kummitus ja pyörä kulki kovin vavalloisesti, vaikka en uskaltanut katsoakaan taakseni ennen kuin Sydänmaan tienhaaran jälkeen. Ja aivan oikein, kummitusta ei enää näkynyt ja pyörät alkoivat taas pyöriä ilman sen suurempaa vaivaa, joten tarina on ilmiselvästi totta.

Nykyajassa lapsille ei juurikaan kerrota tällaisia juttuja, ja sadutkin ovat nykyisin enimmäkseen verettömiä ja hajuttomia, eivätkä pelota edes tyttöjä. Niinpä ensimmäinen tarakalle yllättäen hypännyt haamu säikähdyttää pahanpäiväisesti, kun ei ole aikaisempaa varmaa tietoa haamujen olemassaolosta ja niiden harmittomasta käyttäytymisestä.

Näin sivistys jää lapsilta tältä osin kovin vajavaiseksi.