2.8.2005

Lastenkirja muokkaa

Lukijansa ajatusmaailmaa peruuttamattomasti ja vaikuttaa vielä vuosikymmenien perästä. Aikuinen lukija suodattaa lukemaansa omaa elämänkokemustaan, kontekstiaan, vasten. Näin hänellä on sielu kuin kondomin sisällä, tämä estää pahimpien virusten tarttumisen, vaikka ei olisikaan täydellinen suoja. Ja niin kuin kondomikin, sielun suoja repeilee silloin tällöin ja luettu teksti sivaltaa sielua syvältä ja synnyttää uusia ajatuksia. Tällaisia sivaltajia ovat Sadan vuoden yksinäisyys, Saatana saapuu Moskovaan, Sinuhe ja Decamerone, ja tietysti monet muut, kuten Garabombo, näkymätön mies.

Lapsilla toimivaa suodatinta ei vielä ole, siksi lastenkirjailija on vaikutusvaltaisempi kuin mikään muu kirjailija, vaikka onkin usein vähiten arvostettu. Blogihenkilö alkoi ajatella oman neitseellisen arvomaailmansa muokkautumista lukiessaan, että englantilaisten lasten sielunnurkkien täytteeksi luvataan ilmaisia kirjoja, varsinkin kaikille vauvaikäisille. Ison-Britannian kevääntuore opetusministeri Ruth Kelly, kolmekymppinen nainen, jonka ääni on jostakin 1. ja 2. basson välimailta, julkisti uuden kirjaohjelmansa hiljakkoin.

Ministeri Kelly sanoo asiasta näin (The Sunday Times 24.7.2005):

A love of reading is having a resurgence but we can’t wait until the Harry Potter phase to get parents and their children to share the passion.”
Blogihenkilön vapaasti suomentamana: ”Lukemisen rakkaus on tulossa takaisin, mutta me emme voi odottaa Harry Potter-vaihetta saadaksemme vanhemmat ja lapset jakamaan (lukemisen) intohimon.”

Tämä muistutti blogihenkilöä omasta kaukaisesta lapsuudestaan ja kirjoista, jotka muokkasivat henkilön maailmankatsomuksen perusteita. On ensiksi tunnustettava olleensa kirjojen suurkuluttaja ja tätä on jatkunut niin kauan kuin muistia riittää. Koko kirjojen repertuaari on iloisena sekamelskana henkilön päässä, mutta yritetään saada kiinni joistakin langanpäistä, joita vetelemällä ehkä vanhojen lukuhetkien hurmoksesta saa, valikoivasti, jotakin mieleensä.

Kuten kai useimpien suomalaisten lasten myös blogihenkilön ensimmäinen kosketus kirjallisuuteen oli körötysleikeissä. Lastenlorut ovat tietysti omaa, suurelta osin suullista kirjallista perintöämme, joka on nopeasti häviämässä yhteisestä muististamme. Henkilö on hämäränä muistikuvana jossakin aivojen sumuissa pienenä pilttinä poukkimassa jollakin luisella polvella ja korvissa kuuluu ”köööröö kööröö kiirkkoon, paapin muorin…”. Paljon ei tolkkua noista muistoista saa, vaikka joitakin muitakin pätkiä vastaavanlaisia joikuja on mielessä vielä jollakin tiedostamattomalla ja täysin myyttisellä tasolla, josta on voinut nyhtää muutamia muistinrippeitä joinakin harvoina vähän parempina päivinään.

Mutta tässä lastussa pitäisi puhua blogihenkilöä muokanneista lastenkirjoista.

Hanhiemon satuaarre ja Hanhiemon iloinen lipas on mainittava aluksi, vaikka eivät olleetkaan ensimmäisiä luettuja tai omistettuja kirjoja, mutta pysyivät mukana vuosikausia ja ovatpahan säilyneet muistissa hyvin näihin päiviin saakka. Erityisesti on mieleen jäänyt runo naisparasta, jolla oli 100 lasta, muistin mukaan: ”Kenkätalossa asui eukko, jolla oli sata lasta ja elämä puuhakasta. Illan tullen hän lapsensa niisti, piiskasi, pesi ja siisti. Ja laittoi nukkumaan´, kunkin vuorollaan.”

Vaikka Hanhiemon kokoelmat ovat alkujaan englanninkielisiä, suomentaja, Kirsi Kunnas, oli onnistunut soveltamaan sadut hyvin suomalaiseen makuun, vaikka 50-luvun alun suomalaiseen todellisuuteen jotkut saduista eivät niin hyvin sopineetkaan. Mutta aika ja yhteiskunta muuttuvat ja nykyinen Suomi muistuttaa yhä enemmän anglosaksista yhteiskuntaa niin, että kirjat taitavat lämmittää vielä paremmin tämän päivän suomalaislapsia. Feodor Rojankovskin kuvitus tekee kirjoista kutakuinkin täydellisiä.

Helmi Krohnin Hipsuvarvas ja Nököhammas ja Gösta Knutssonin Pekka töpöhännän seikkailuja ovat kulttuurisesti tietysti läheisempiä, vaikka tuskin siinä vaiheessa tuli kulttuuria niin hirveästi ajateltua. Nämä kirjat olivat ilmeisesti ensimmäisiä todellisen lukuintohimon kohteita. Niin kuin Hölmöläissadut ja Suomen kansan eläinsadut, tosin ei ole aivan selkeää kuvaa siitä, minkälaisesta kirjasta niitä tuli ensimmäiseksi luettua. Sama koskee satuja, jotka olivat Rudolf Koivun kuvittamia. Kaikki nämä kirjat ovat jo vuosikymmeniä sitten lähteneet kiertoon uusille lukijasukupolville

Jo hyvin nuorena blogihenkilö matkasi myös hanhen selässä pitkin Ruotsia, jota ei vielä tiennyt edes olevan olemassa, vaikka saikin siellä lennellä ja seikkailla Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkillä villihanhien seurassa Juhani Ahon suomentamana. Blogihenkilö ei tietysti koskaan kuvitellut olevansa laiska ja ilkeä kuin alkuperäinen Nils, päinvastoin, uskoi olevansa yhtä reipas ja rohkea kuin Nils seikkailujensa keskellä. Pari vuotta sitten henkilö osti malmöläisestä pikkuliikkeestä parin puukenkiä, johon kenkien veistelijän tytär oli maalannut hanhen ja Nilsin kuvat, ja niillä on nyt hyvä kopistella terassilla kastelemassa kukkia, muualle niitä ei raski jalkaansa pistää.

Sadut olivat tietysti tärkeintä luettavaa muistin alkupuolella. Ruma ankanpoikanen on itkettänyt henkilöä monet kerrat sekä surusta että ilosta. Myöhemmässä elämässä se on usein tullut mieleen, varsinkin silloin, kun henkilö on tuntenut olevansa väärinymmärretty joutsen hanhien… taikka siis ankkojen valepuvussa. Tämä on tapahtunut hämmästyttävän usein vielä vanhemmillakin päivillä.

Mieleen muuten palautuva satuluettelo on varmasti useimmille tuttu: Aisopoksen ja venäläiset eläinsadut, H.C. Andersenin Tulitikkutyttö, Pieni merenneito, viimeaikoina täällä virtuaalimaailmassa vellonut lastensaantirieha muistutti mieleen sadun Peukalo-Liisasta, ja Villijoutsenet on mielessä tarinana hyvästä ja pahasta ja monet muut.

Blogihenkilöä kiehtoivat ja pelottivat Grimmin veljesten ylöskirjoittamat sadut, muistumat jostakin saksalaiselta keskiajalta, jolloin eurooppalainen rationalismi syntyi kaaoksesta ja kulminoitui myöhemmin hyötyajattelun jumalalliseen siunaamiseen protestanttisessa uskossa ja saksalais-englantilais-alankomaalaisessa (riisto)kapitalismissa. Grimmien sadut sopivat tähän kehitykseen erinomaisesti. Samoilta ajoilta ovat peräisin useimmat eurooppalaiset hallitsijasuvutkin, nehän on usein aloitettu etsimällä saksalaista prinssiä kuninkaaksi, ja niitähän riittää vielä tänäkin päivänä. Ruhtinaskunnat, jotka näitä prinssejä suolsivat, ovat peräisin keskiajan sekasorrosta niin kuin siis Grimmin veljesten satujen prinssitkin, jotka aina saivat prinsessan ja puoli valtakuntaa ja näin ruhtinaskuntien lukumäärä sen kuin kasvoi.

Andersenin Tulitikkutyttö on sopiva vastaväite Grimmien kapitalismille. Siinä missä Andersen oli surullinen ja haikea, Grimmit olivat julmia ja raakoja. Jörö-Jukan tarina muistuu blogihenkilölle mieleen aina, kun tukka on päässyt kasvamaan muutaman millin liian pitkäksi tai kynsissä on millikin ylimääräistä. Ja kynsiä leikatessa on mielessä kuva Jörö-Jukan katkaistuista, vertatihkuvista sormista satukirjan sivuilla. Piparkakut meinaavat takertua kurkkuun Hannua ja Kerttua muistaessa. Ja tietysti jokainen (vanha) nainen on satujen noita-akka. Mutta onhan Grimmeillä Tuhkimokin, jokaisen alistetun ihmisen oma toiveiden tarina, ja Prinsessa Ruusunen, joka malliksi vaipui uneen, säilyäkseen puhtaana neitsyenä unelmiensa prinssille.

Blogihenkilö luki myös (nykyiseen aikaan yliuskonnollisia) satusetä Topeliuksen satuja, varsinkin kokoelmasta Lukemisia lapsille. Näistä Koivu ja tähti on henkilön sumusilmäisessä kansalaismuistissa päällimmäisenä, mutta onhan niitä muitakin. Kuten satu Siitä kesästä, joka ei koskaan tullut, josta henkilö muistaa kovat itkuntyrähdykset aina kun hamppulintu lauloi Rafaelin haudalla. Mielessä on myös Sampo Lappalainen. Ja henkilön ensimmäinen koskaan lukema näytelmä oli tietysti Rinaldo Rinaldini eli Rosvoliitto, kolmenäytöksinen seikkailu. Ja olihan Topeliuksenkin nimissä Prinsessa Ruusunen, joka oli tietysti se sama Grimmin veljesten satu suomenruotsiksi sovellettuna.

Kaksi voimaa voi siirtää vuoria: satu ja usko.”

Ensimmäinen blogihenkilön ikioma kirja oli Unto Kunnaksen Orjatyttö Israelin maalta, jossa on omistuskirjoituksena (henkilön isän käsialalla):” (Hanhensulalle) tuntemattomalta tädiltä junassa jouluna 1951”, ja päivämäärä 23.12.1951 (juna oli matkalla Suolahdesta Jämijärvelle mummulaan). Kirja on jostakin syystä, ja pahasti käytössä kuluneena, vieläkin tallella henkilön kovia kokeneessa kirjastossa.

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu-kirjat auttoivat ehkä ensimmäisinä ymmärtämään, että maailma oli muutakin kuin suloinen Suomenii maa, että oli muita maita, että oli muitakin ihmisiä ”kaukana täältä”, eikä vain satuolentoja, ja että kaukana täältä tarkoitti jotakin paikkaa, johon voi itse asiassa matkustaa, varsinkin, jos oli merimies niin kuin Pepin isä.

R.L. Stevensonin Aarresaari, Daniel Defoe’n Robinson Crusoe, Rudyard Kiplingin Meren urhoja ja varsinkin Johan Fabriciuksen Kapteeni Bontekoen laivapojat varmistivat elämänikäisen kaipuun kaukomaille. Tai itse asiassa johonkin muualle, mihin tahansa muualle kuin siihen paikkaan, missä milloinkin sattui asumaan. Sama haikea kaiverrus asuu sielussa vieläkin. Ja Huckleberry Finnin tarina kertoi kuinka sinne kaukomaille parhaiten pääsisi. Blogihenkilö rakensikin kirjan ensimmäistä lukemista seuraavana kesänä useita lauttoja, joilla tosin useimmiten pääsi vain muutaman metrin päähän Keiteleen rannasta, onnekseen henkilö osasi jo uida melko hyvin, mutta periaate, eli lähteminen, tuli näin ymmärretyksi.

Blogihenkilön luontokuva vahvistui sellaisista kirjoista kuin Jalmari Saulin Ketunlukon oravapojat, Usko Moilasen Kalliotunturin kotkanpesä, Erkki Levannon Erämetsien lumoissa, Jorma Kaukon Kiveliön seikkailijat, Kaarlo Hännisen Suomen samoilijat, Jack Londonin Lumikenttien tytär ja Erämaan laki ja Kiplingin Intian viidakoista.

Topeliukselta blogihenkilö sai vieläkin jatkuvan historian nälän luettuaan Välskärin kertomukset. Ja nälkää ruokittiin myös sellaisilla kirjoilla kuin Kolme muskettisoturia, Varjaagien aarre (jonka tekijä on hävinnyt mielestä ja näköjään internetistäkin) ja J.K. Kulomaan Nuori heimopäällikkö.

Oiva Paloheimon Tirlittan antoi lukemiselle uutta suuntaa ja pian löytyivät Anni Swanin kirjat mm. Ollin oppivuodet, Iris rukka ja Tottisalmen perillinen, sitten Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu-kirjat, Aapelin Koko kaupungin Vinski, Antoine de Saint-Exupéry’n Pikku Prinssi ja monen monet tyttökirjat kuten Alcott’in Pikku naisia, josta taas muistaa parhaiten itketyt empatian kyyneleet.

Eikä niitä kaikkia kirjoja pirullakaan muista. Kesäisin blogihenkilö asui usein teltassa ja valonlahteenä oli pahalle haiseva öljylamppu keikkumassa harjan alla narussa. Onneksi ei teltta hulmahtanut samanlaiseen liekkiin kuin sielu, joka ei saanut kirjoista tarpeekseen vaikka olisi kuinka lukenut. Äiti arveli joskus, että liiasta lukemisesta menisivät silmät pilalle, mutta itsekin kovana lukijana ei raskinut mukulaansa kieltääkään. Siitä henkilö sai typerään päähänsä toivoa laseja, jotka sitten saikin, lukulasit, kun oli täyttänyt 48 vuotta.

Sitten yhtenä kesänä blogihenkilö luki vahingossa Nikolai Gogolin Kuolleet sielut, ja henkilön kirjallinen lapsuus päättyi siihen, ikääkin oli tullut jo 11 – 12 vuotta. Seuraavaksi otettiin äidin hyllystä Kuu ja kupariraha, isän hyllystä Sinuhe egyptiläinen, ja henkilö on vielä samalla, päättymättömällä, mystisellä tiellä, johon tulee uutta pituutta, uutta kiveystä joka vuosi enemmän kuin yksi ihminen ehtii tietoonsa saada lukemisesta puhumattakaan.

17 kommenttia:

Anna Amnell kirjoitti...

Kaunis alustus.

Ilmapuntari on laskemassa. Johtuneeko alkavasta matalapaineesta, että täällä Helsingissä ollaan tänään tyhmiä eikä osata kirjoittaa oikein mitään, ei blogiin eikä muuallekaan.

Liisa kirjoitti...

Taas upea teksti, Hanhensulka. Nostalginen, tiedokas.
Minunkin kirjallinen lapsuuteni, joka oli paljon lyhyempi LU-KI : n ansiosta, päättyi venäläiseen kirjaan. Ensimmäinen (ja oma) taisi olla Muistelmia kuolleesta talosta.
Samana kesänä rupesin kulkemaan päin ovenpieliä ja näkemättä vastaantulijoita.
Naapurin miehen kanssa käytiin Porista hakemassa lasit, isällä ja äidillä oli kiireempää tehtävää.
Minut odettiin likinäköiseksi... hm... jo silloin. Ja sillä ei ole mitään tekemistä lukemisen kanssa. Kunhan nousi muistikuviini.

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kommenteista molemmille.

Pitää harjoitella muistelmien kirjaamista, jos vaikka joskus tarvitsisi sitä taitoa. Vaikeinta on tietysti itse muistaminen, oliko se Virolainen, joka niin sanoi, vai se mikäsenniminytoli, Karjalainen, että yhtä helvettiä kirjoittaa muistelmia kun ei muista mitään.

Muistin mm. saapasjalkaisen kissan, ja yllätys oli, kun kuuli puolisolta, että se on Saapasjalkakissa ja eikö ollut vielä Grimmin Jaakobin satu sekin. Kostoksi jätin koko katin pois tekstistä, ja Saaraa kiusatakseni. Vaikkei se tietysti kiusaannu, kun ei edes tiedä siitä. Ja tietysti Hanhipaimenen muistin, mutta hanheja oli jo muutenkin liikaa:))

Monet meistä ovat päätyneet aikaisin lukemaan venäläisiä kirjoja, venäläisistä saduista, laulellen venäläisiä lauluja. Mutta ei se mitään, kaikkihan ovat sen arvoisia. Olisi ollut surkeaa, jos politiikka olisi estänyt nekin nautinnot.

ill. kirjoitti...

meinasin tähän kehut laittaa jo päivällä kun luin muttei aivo toiminut jostakin syystä. eli siis kiitokset taas loistavasta "esseestä", vähän samoja kirjoja olet lapsena lukenut kuin minä mutta ehkä ne ovat juuri niitä jotka sinun ikäpolveltasi ovat lapsilleen periytyneet :) rupesinkin muistelemaan mitä olen lapsena lukenut tai mitä on minulle luettu ääneen ja sieltä nousivat muistot - tietysti parhaiten muistn kun sairasvuoteen ääressä luetaan jotakin vaikeatajuista aikuisten kirjaa joka kuumehouruiselle menee täydestä. isä luki suuren gargantuan mitäseoli, siitä kun Gargantua pyyhki kananpoikasella takapuolensa.. ja sen tarinan tytöstä joka halusi norsun, ja isähän hommasi norsun sairaan lapsensa iloksi. joku neukkulainen lastenkirja. :)))

niin, eihän sitä mitään muista ellei joku muistuta. tässähän se taas nähtiin. ^^

Liisa kirjoitti...

"Hanheja" - oi, sinuas, Hanhensulka!
Eikös Karjalaisen muistelmat muistanut tytär, Kukka-Maaria?

Rupesin tässä ihmettelemään, miksi lapsuuden saduissa olikin niin paljon erilaisia eläimiä. Niin tietysti on suomalaisissa kansansaduissakin merinteeraamassa ihmisominaisuuksia. Ja sama homma ihmiskunnan alusta asti tarinoissa. Ja myöhemmin ns. taideproosassa. Aika ovelaa! Mutta hanhien määrää en lapsena osannut ihmetellä. Enkä saksalaista maisemaa.

Asiasta viidenteen. Muistatko , Sulka, neuvostovenäläisen ajan komeimpiin kuuluvan filmin, nimi muistaakseni Kurjet muuttavat (tai jotain sinnepäin). En muista muuta kuin sen mahtavan tunnelman pimeässä teatterissa.
Myös Grimmin satuihin kuului pimeys, peiton alla. Hui!

hanhensulka kirjoitti...

ill., eiväthän ne kirjat häviä, useimpia taidetaan kierrättää aina vaan nuoremmille sukupolville. Sen takia edes jossakin määrin eletään samassa todellisuudessa. Varsinkin klassikot tietysti jäävät. Tämä mainitsemasi norsujuttu saattaa olla nuorempaa tuotantoa.

Muuten äiti antoi minulle aina ristipistotyön käteen kun olin kipeänä, ja minähän tyhmänä tein kaunista jälkeä ja kiltisti kunnes pääsin sängystä ylös.

hanhensulka kirjoitti...

Liisa, täytyi olla Virolainen, joka muistiaan kiroili (sopikin sille paremmin, kun Ahti oli totisempi mies).

Kurjet muuttavat tai lentävät taisi olla. Tatjana Samoilova tuli minulle "tutuksi" siitä. Olikin aika hyvä venäläiseksi elokuvaksi. Traktoriin ei kai rakastunut kukaan, ja ihmisetkin olivat yksilöitä eikä vain koneen osia;))

(Klikkaa tätä oikealla ja valitse Avaa uudessa ikkunassa)
Kurjet lentävät (tietoa) tällä saitilla: http://akas.imdb.com/title/tt0050634/

Muuten satujen mielestäni saa olla pelottavia, sekin on osa oppimista, vaikka sitä jotkut vanhemmat vastustavat ja siksi kai Grimmit eivät ole enää niin suosiossa..

Anonyymi kirjoitti...

En tiedä mikä oli ihan ensimmäinen "aikuisten kirja", jonka luin mutta sen muistan että ensimmäisten joukossa oli... yllätys, yllätys...Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat....

Kuinkahan paljon herkässä iässä luetut kirjat ovat vaikuttaneet tulevaisuuden pyrkimyksiimme tai päätöksiimme?

ruu morbidi

hanhensulka kirjoitti...

Ruu, lasten- ja nuortenkirja-aikaan olemme herkimmillämme ja varmaan vaikutus on syvä. Tosin teini-iässä luetut "hyvät" kirjat ovat ehkä yhtä voimakkaita vaikuttajia.

Lastenkirjailijat varmaan tietävät hyvin oman tärkeytensä ja, vaikka eivät niin hirveästi taloudellisesti ehkä hyödy työstään, se kannustaa jatkamaan. Tosin mistäpä minä tätä tietäisin.

Liisa kirjoitti...

Kiitos linkistä, HS.
Kas, kun muistanut yhtään traktoria, en edes rakkaustarinaa tai sotaa. Muistin vain elokuvan musta-valkoisen taivaan ja kurjet.

Mitähän temppuja muisti meille tekeekään! Valikoi puolestamme.

Mitä arvelet, pitäisikö lapsuuden kirjat lukea uudestaan aikuisena?

Anna Amnell kirjoitti...

Lastenkirjojahan tulee luettua omille lapsille. Siinä lukee uudelleen omia suosikkeja ja tutustuu myös uusiin kirjailijoihin.

Minulle luettiin pikkulapsena ääneen Maamme- kirjaa ja enoni vanhoja koulukirjoja. Äiti osasi ulkoa kaikki koulussa oppimansa laulut, runot ja lorut. Hän lauloi aina. Siten tulivat tutuiksi kansanlaulut, virret ja iskelmät. Nehän ovat runoutta.

En ole oikeastaan lukenut itse lapsena lasten- ja nuortenkirjoja. Meidän naapureina asuivat eläkkeellä oleva opettajatar ja hänen toimittajaveljensä. Suurin piirtein asuin kesäisin heidän ullakollaan.

Luin ensin opettajan säästämät lastenlehtipinot ja siirryin sitten toimittajan arvostelijankappaleisiin. Dumas ja Balzac ala-asteella. Koulukirjastosta lainasin ensimmäiseksi Välskärin kertomukset.

Pikkusiskoni lukivat lasten- ja nuortenkirjoja, mutta toinen sisaristani kävi myös läpi tuon toimittajan ullakkokirjaston.

Vasta omien lasteni lapsuus oli minun lastenkirjalapsuuttani.

Me luimme vuosikaudet lapsille ääneen sekä päivisin että iltalukemiseksi. Siitä oli luonnollista jatkaa ja tehdä gradu lastenkirjoista (Narnia-kirjat).

Minusta lastenkirjat ovat yksi osa kirjallisuutta kuten runous ja näytelmät. Vain pikku taaperoitten kirjat ovat vain lapsille. Kuvakirjat voivat olla tietysti aikuiselle taidekirjoja ja jopa keräilyn kohteita.

hanhensulka kirjoitti...

Pitäisi lukea, satuja tulee vähän luettuakin. Monien kohdalla varmasti tulisi (suuri) pettymys. ajattele vaikka niitä monia "loistavia" elokuvia, joita nyt ajan yli katsottuna lähinnä naureskelee: sanotaan vaikka Abbot ja Costello-kuvat tai Majakka ja Perävaunu ja jopa jotkut Pekka Puupäät, vaikka olivatkin parempia kuin maineensa ajassa. Mutta monet vanhat kirjat olisivat varmaan jopa sielulle hyväksi:))

Jotkut Zane Greyt ovat tosi eskapismia ja se voisi aika ajoin tehdä myös hyvää. Vaikka nehän ovat uskomatonta kyllä tarkoitettuja aikuisille. Olen aina niiden vuoksi halunnut mennä dude ranchille, mutta ei ole vielä tullut mentyö. Keijo Korhonenhan kirjoitti omasta ranchi-käynnistään Suomen Kuvalehteen joitakin vuosia sitten.

Pirkko tuossa jo ehti väliin myös ja olen samaa mieltä nuortenkirjoista. Vaikeutena on valita mitä lukisi, kun ei enää ole lapsia, joille pitäisi lueskella. Tuttuuden (kaikki on suhteellista, en ole tavannut häntä sitten 70-luvun:) takia olen joskus selaillut Tuula Kallionimen kirjoja, hän on julkaissut paljon ja jotkut tuntuvat aika hyviltä.

Lapsenlapsista vanhin on parin vuoden päästä tulossa lukuikään, joten täytyy alkaa tutkia näitä lastenkirjoja uusin silmin. Mielestäni isovanhemman pitäisi aina antaa lahjaksi kirjoja, lelujen hankinta kuuluisi näin vanhempien velvollisuuksiin.

Anonyymi kirjoitti...

Satua ja totta Taidemuseo Meilahdessa 17.6. — 2.10.2005
www.taidemuseo.hel.fi tai (09) 31087 031.
Helsingin kaupungin taidemuseon, Göteborgin taidemuseon, IBBY Finlandin (International Board on Books for Young People), Hanasaaren kulttuurikeskuksen sekä Kuvittajat ry:n yhdessä järjestämä näyttely tekee tunnetuksi lasten- ja nuortenkirjallisuutta esittelemällä puolen sadan kotimaisen ja parikymmenen ruotsalaisen lastenkirjakuvittajan töitä viimeisten 50 vuoden ajalta. Näin laajaa, moderniin kuvitustaiteeseen keskittyvää näyttelyä ei ole Suomessa aiemmin järjestettykään. Taidemuseossa on katseltavaa ja oheisohjelmaa lapsiperheille sekä päiväkoti- ja koululaisryhmille, kaikkein pienimmistä 1950-luvun lastenkirjojen kuvituksia nostalgisesti haikaileviin. Täällä kohtaat lapsuutesi kuvakirjojen rakkaimmat hahmot Nunnusta ja Peukaloliisasta Koiramäen veljeksiin. Upea näyttely, näin originaaleja ennen Timbuktun matkaa.
Mr Bones

hanhensulka kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
hanhensulka kirjoitti...

Mr. Bones, Timbuktussa eleleväksi koiraksi olette ihmeen hyvin perillä suomalaisesta kulttuurielämästä.

Kiitos vihjeestä.

Anonyymi kirjoitti...

Noh, mutta hyvänen aika maailma kutistuu, maailma kutistuu...
Miksen minä tietoa Timbuktussa saisi siinä missä Kirjailija Nykissä, Hanhensulka tai Stubb Brysselissä, Mrs Morbidi Australiassa. Ja onhan täällä Blogistanissa eräskin reissulainen yhtä aikaa matkalla kahteen kaupunkiin. Kaikki on mahdollista. Maailmalta katsottuna Finland näyttää kovin eksoottiselta ja kaukaiselta paikalta, onpa kysytty voiko niillä leveysasteilla ylipäätään olla elollista elämää. Ja niinpä täällä ainoana seudulle ilmestyneenä fainlanderina olen usein joitunut suoranaiseksi näyttelykaluksi, jota on kuljetteu pitkin, maita, mantuja ja kylänraitteja kuten sirkuseläintä.
On tahdottu samaan valokuvaan tämän oudon heimolaisen kanssa ja kun sana on kiirinyt lähitienoille, on sankoin joukoin saavuttu fainlanderia ihmettelmään. Ja mikäs siinä sitten auttaa muu kuin näyttää chowin viehkoa naamaa.
Eikös siellä Washington Postin Finland Diary -sivuilla joku kertonut, että suomalainen on Finn ja maahanmuuttajakiinalainen on Finlander? Tai niinkuin Morbidille paljastin ehkäpä olen suorastaan kiinalaiseksi naamioitunut maahanmuuttajatuaregi. Kohta en enää itsekään ole selvillä juuristani?
Kulttuuri kiinnostaa aina! Hieman haiskahtaa, että Timbuktua epäilet? No, yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, kunkan linkitän kuvan Timbuktuun. Mutta tuo toinen olettamuksesi, että elänkö, jäi askarruttamaan...
Kultturellina Mr Bones

hanhensulka kirjoitti...

Enhän minä toki epäile mitään, ihailin vain kulttuuritietojen laajuutta.

Muuten, katselin eilen BBC:llä toiseksi viimeisen osan Michel Palin'in Sahara-sarjasta, jossa hän tällä kerralla käväisi Timbuktussa. On erinomainen sarja tämäkin, parempi kuin Pole to pole, mutta huonompi kuin Around the rim ja Himalayas. Itse en valitettavasti ole sinne Timbuktuun maahan saakka koskaan päässyt vaikka yli olen pari kertaa lentänytkin, kerran keskellä yötä, jolloin Saharan tyhjyyden näki hyvin valojen puuttumattomuudesta (vaikka oli siellä täällä yksinäisiä valoja, ehkä nuotiotulia tuaregien telttojen edessä).

Toivottavasti ruokaa riittää koirillekin:))