Lastenkirja muokkaa

Lukijansa ajatusmaailmaa peruuttamattomasti ja vaikuttaa vielä vuosikymmenien perästä. Aikuinen lukija suodattaa lukemaansa omaa elämänkokemustaan, kontekstiaan, vasten. Näin hänellä on sielu kuin kondomin sisällä, tämä estää pahimpien virusten tarttumisen, vaikka ei olisikaan täydellinen suoja. Ja niin kuin kondomikin, sielun suoja repeilee silloin tällöin ja luettu teksti sivaltaa sielua syvältä ja synnyttää uusia ajatuksia. Tällaisia sivaltajia ovat Sadan vuoden yksinäisyys, Saatana saapuu Moskovaan, Sinuhe ja Decamerone, ja tietysti monet muut, kuten Garabombo, näkymätön mies.

Lapsilla toimivaa suodatinta ei vielä ole, siksi lastenkirjailija on vaikutusvaltaisempi kuin mikään muu kirjailija, vaikka onkin usein vähiten arvostettu. Blogihenkilö alkoi ajatella oman neitseellisen arvomaailmansa muokkautumista lukiessaan, että englantilaisten lasten sielunnurkkien täytteeksi luvataan ilmaisia kirjoja, varsinkin kaikille vauvaikäisille. Ison-Britannian kevääntuore opetusministeri Ruth Kelly, kolmekymppinen nainen, jonka ääni on jostakin 1. ja 2. basson välimailta, julkisti uuden kirjaohjelmansa hiljakkoin.

Ministeri Kelly sanoo asiasta näin (The Sunday Times 24.7.2005):

“A love of reading is having a resurgence but we can’t wait until the Harry Potter phase to get parents and their children to share the passion.”
Blogihenkilön vapaasti suomentamana: ”Lukemisen rakkaus on tulossa takaisin, mutta me emme voi odottaa Harry Potter-vaihetta saadaksemme vanhemmat ja lapset jakamaan (lukemisen) intohimon.”

Tämä muistutti blogihenkilöä omasta kaukaisesta lapsuudestaan ja kirjoista, jotka muokkasivat henkilön maailmankatsomuksen perusteita. On ensiksi tunnustettava olleensa kirjojen suurkuluttaja ja tätä on jatkunut niin kauan kuin muistia riittää. Koko kirjojen repertuaari on iloisena sekamelskana henkilön päässä, mutta yritetään saada kiinni joistakin langanpäistä, joita vetelemällä ehkä vanhojen lukuhetkien hurmoksesta saa, valikoivasti, jotakin mieleensä.

Kuten kai useimpien suomalaisten lasten myös blogihenkilön ensimmäinen kosketus kirjallisuuteen oli körötysleikeissä. Lastenlorut ovat tietysti omaa, suurelta osin suullista kirjallista perintöämme, joka on nopeasti häviämässä yhteisestä muististamme. Henkilö on hämäränä muistikuvana jossakin aivojen sumuissa pienenä pilttinä poukkimassa jollakin luisella polvella ja korvissa kuuluu ”köööröö kööröö kiirkkoon, paapin muorin…”. Paljon ei tolkkua noista muistoista saa, vaikka joitakin muitakin pätkiä vastaavanlaisia joikuja on mielessä vielä jollakin tiedostamattomalla ja täysin myyttisellä tasolla, josta on voinut nyhtää muutamia muistinrippeitä joinakin harvoina vähän parempina päivinään.

Mutta tässä lastussa pitäisi puhua blogihenkilöä muokanneista lastenkirjoista.

Hanhiemon satuaarre ja Hanhiemon iloinen lipas on mainittava aluksi, vaikka eivät olleetkaan ensimmäisiä luettuja tai omistettuja kirjoja, mutta pysyivät mukana vuosikausia ja ovatpahan säilyneet muistissa hyvin näihin päiviin saakka. Erityisesti on mieleen jäänyt runo naisparasta, jolla oli 100 lasta, muistin mukaan: ”Kenkätalossa asui eukko, jolla oli sata lasta ja elämä puuhakasta. Illan tullen hän lapsensa niisti, piiskasi, pesi ja siisti. Ja laittoi nukkumaan´, kunkin vuorollaan.”

Vaikka Hanhiemon kokoelmat ovat alkujaan englanninkielisiä, suomentaja, Kirsi Kunnas, oli onnistunut soveltamaan sadut hyvin suomalaiseen makuun, vaikka 50-luvun alun suomalaiseen todellisuuteen jotkut saduista eivät niin hyvin sopineetkaan. Mutta aika ja yhteiskunta muuttuvat ja nykyinen Suomi muistuttaa yhä enemmän anglosaksista yhteiskuntaa niin, että kirjat taitavat lämmittää vielä paremmin tämän päivän suomalaislapsia. Feodor Rojankovskin kuvitus tekee kirjoista kutakuinkin täydellisiä.

Helmi Krohnin Hipsuvarvas ja Nököhammas ja Gösta Knutssonin Pekka töpöhännän seikkailuja ovat kulttuurisesti tietysti läheisempiä, vaikka tuskin siinä vaiheessa tuli kulttuuria niin hirveästi ajateltua. Nämä kirjat olivat ilmeisesti ensimmäisiä todellisen lukuintohimon kohteita. Niin kuin Hölmöläissadut ja Suomen kansan eläinsadut, tosin ei ole aivan selkeää kuvaa siitä, minkälaisesta kirjasta niitä tuli ensimmäiseksi luettua. Sama koskee satuja, jotka olivat Rudolf Koivun kuvittamia. Kaikki nämä kirjat ovat jo vuosikymmeniä sitten lähteneet kiertoon uusille lukijasukupolville

Jo hyvin nuorena blogihenkilö matkasi myös hanhen selässä pitkin Ruotsia, jota ei vielä tiennyt edes olevan olemassa, vaikka saikin siellä lennellä ja seikkailla Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkillä villihanhien seurassa Juhani Ahon suomentamana. Blogihenkilö ei tietysti koskaan kuvitellut olevansa laiska ja ilkeä kuin alkuperäinen Nils, päinvastoin, uskoi olevansa yhtä reipas ja rohkea kuin Nils seikkailujensa keskellä. Pari vuotta sitten henkilö osti malmöläisestä pikkuliikkeestä parin puukenkiä, johon kenkien veistelijän tytär oli maalannut hanhen ja Nilsin kuvat, ja niillä on nyt hyvä kopistella terassilla kastelemassa kukkia, muualle niitä ei raski jalkaansa pistää.

Sadut olivat tietysti tärkeintä luettavaa muistin alkupuolella. Ruma ankanpoikanen on itkettänyt henkilöä monet kerrat sekä surusta että ilosta. Myöhemmässä elämässä se on usein tullut mieleen, varsinkin silloin, kun henkilö on tuntenut olevansa väärinymmärretty joutsen hanhien… taikka siis ankkojen valepuvussa. Tämä on tapahtunut hämmästyttävän usein vielä vanhemmillakin päivillä.

Mieleen muuten palautuva satuluettelo on varmasti useimmille tuttu: Aisopoksen ja venäläiset eläinsadut, H.C. Andersenin Tulitikkutyttö, Pieni merenneito, viimeaikoina täällä virtuaalimaailmassa vellonut lastensaantirieha muistutti mieleen sadun Peukalo-Liisasta, ja Villijoutsenet on mielessä tarinana hyvästä ja pahasta ja monet muut.

Blogihenkilöä kiehtoivat ja pelottivat Grimmin veljesten ylöskirjoittamat sadut, muistumat jostakin saksalaiselta keskiajalta, jolloin eurooppalainen rationalismi syntyi kaaoksesta ja kulminoitui myöhemmin hyötyajattelun jumalalliseen siunaamiseen protestanttisessa uskossa ja saksalais-englantilais-alankomaalaisessa (riisto)kapitalismissa. Grimmien sadut sopivat tähän kehitykseen erinomaisesti. Samoilta ajoilta ovat peräisin useimmat eurooppalaiset hallitsijasuvutkin, nehän on usein aloitettu etsimällä saksalaista prinssiä kuninkaaksi, ja niitähän riittää vielä tänäkin päivänä. Ruhtinaskunnat, jotka näitä prinssejä suolsivat, ovat peräisin keskiajan sekasorrosta niin kuin siis Grimmin veljesten satujen prinssitkin, jotka aina saivat prinsessan ja puoli valtakuntaa ja näin ruhtinaskuntien lukumäärä sen kuin kasvoi.

Andersenin Tulitikkutyttö on sopiva vastaväite Grimmien kapitalismille. Siinä missä Andersen oli surullinen ja haikea, Grimmit olivat julmia ja raakoja. Jörö-Jukan tarina muistuu blogihenkilölle mieleen aina, kun tukka on päässyt kasvamaan muutaman millin liian pitkäksi tai kynsissä on millikin ylimääräistä. Ja kynsiä leikatessa on mielessä kuva Jörö-Jukan katkaistuista, vertatihkuvista sormista satukirjan sivuilla. Piparkakut meinaavat takertua kurkkuun Hannua ja Kerttua muistaessa. Ja tietysti jokainen (vanha) nainen on satujen noita-akka. Mutta onhan Grimmeillä Tuhkimokin, jokaisen alistetun ihmisen oma toiveiden tarina, ja Prinsessa Ruusunen, joka malliksi vaipui uneen, säilyäkseen puhtaana neitsyenä unelmiensa prinssille.

Blogihenkilö luki myös (nykyiseen aikaan yliuskonnollisia) satusetä Topeliuksen satuja, varsinkin kokoelmasta Lukemisia lapsille. Näistä Koivu ja tähti on henkilön sumusilmäisessä kansalaismuistissa päällimmäisenä, mutta onhan niitä muitakin. Kuten satu Siitä kesästä, joka ei koskaan tullut, josta henkilö muistaa kovat itkuntyrähdykset aina kun hamppulintu lauloi Rafaelin haudalla. Mielessä on myös Sampo Lappalainen. Ja henkilön ensimmäinen koskaan lukema näytelmä oli tietysti Rinaldo Rinaldini eli Rosvoliitto, kolmenäytöksinen seikkailu. Ja olihan Topeliuksenkin nimissä Prinsessa Ruusunen, joka oli tietysti se sama Grimmin veljesten satu suomenruotsiksi sovellettuna.

”Kaksi voimaa voi siirtää vuoria: satu ja usko.”

Ensimmäinen blogihenkilön ikioma kirja oli Unto Kunnaksen Orjatyttö Israelin maalta, jossa on omistuskirjoituksena (henkilön isän käsialalla):” (Hanhensulalle) tuntemattomalta tädiltä junassa jouluna 1951”, ja päivämäärä 23.12.1951 (juna oli matkalla Suolahdesta Jämijärvelle mummulaan). Kirja on jostakin syystä, ja pahasti käytössä kuluneena, vieläkin tallella henkilön kovia kokeneessa kirjastossa.

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu-kirjat auttoivat ehkä ensimmäisinä ymmärtämään, että maailma oli muutakin kuin suloinen Suomenii maa, että oli muita maita, että oli muitakin ihmisiä ”kaukana täältä”, eikä vain satuolentoja, ja että kaukana täältä tarkoitti jotakin paikkaa, johon voi itse asiassa matkustaa, varsinkin, jos oli merimies niin kuin Pepin isä.

R.L. Stevensonin Aarresaari, Daniel Defoe’n Robinson Crusoe, Rudyard Kiplingin Meren urhoja ja varsinkin Johan Fabriciuksen Kapteeni Bontekoen laivapojat varmistivat elämänikäisen kaipuun kaukomaille. Tai itse asiassa johonkin muualle, mihin tahansa muualle kuin siihen paikkaan, missä milloinkin sattui asumaan. Sama haikea kaiverrus asuu sielussa vieläkin. Ja Huckleberry Finnin tarina kertoi kuinka sinne kaukomaille parhaiten pääsisi. Blogihenkilö rakensikin kirjan ensimmäistä lukemista seuraavana kesänä useita lauttoja, joilla tosin useimmiten pääsi vain muutaman metrin päähän Keiteleen rannasta, onnekseen henkilö osasi jo uida melko hyvin, mutta periaate, eli lähteminen, tuli näin ymmärretyksi.

Blogihenkilön luontokuva vahvistui sellaisista kirjoista kuin Jalmari Saulin Ketunlukon oravapojat, Usko Moilasen Kalliotunturin kotkanpesä, Erkki Levannon Erämetsien lumoissa, Jorma Kaukon Kiveliön seikkailijat, Kaarlo Hännisen Suomen samoilijat, Jack Londonin Lumikenttien tytär ja Erämaan laki ja Kiplingin Intian viidakoista.

Topeliukselta blogihenkilö sai vieläkin jatkuvan historian nälän luettuaan Välskärin kertomukset. Ja nälkää ruokittiin myös sellaisilla kirjoilla kuin Kolme muskettisoturia, Varjaagien aarre (jonka tekijä on hävinnyt mielestä ja näköjään internetistäkin) ja J.K. Kulomaan Nuori heimopäällikkö.

Oiva Paloheimon Tirlittan antoi lukemiselle uutta suuntaa ja pian löytyivät Anni Swanin kirjat mm. Ollin oppivuodet, Iris rukka ja Tottisalmen perillinen, sitten Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu-kirjat, Aapelin Koko kaupungin Vinski, Antoine de Saint-Exupéry’n Pikku Prinssi ja monen monet tyttökirjat kuten Alcott’in Pikku naisia, josta taas muistaa parhaiten itketyt empatian kyyneleet.

Eikä niitä kaikkia kirjoja pirullakaan muista. Kesäisin blogihenkilö asui usein teltassa ja valonlahteenä oli pahalle haiseva öljylamppu keikkumassa harjan alla narussa. Onneksi ei teltta hulmahtanut samanlaiseen liekkiin kuin sielu, joka ei saanut kirjoista tarpeekseen vaikka olisi kuinka lukenut. Äiti arveli joskus, että liiasta lukemisesta menisivät silmät pilalle, mutta itsekin kovana lukijana ei raskinut mukulaansa kieltääkään. Siitä henkilö sai typerään päähänsä toivoa laseja, jotka sitten saikin, lukulasit, kun oli täyttänyt 48 vuotta.

Sitten yhtenä kesänä blogihenkilö luki vahingossa Nikolai Gogolin Kuolleet sielut, ja henkilön kirjallinen lapsuus päättyi siihen, ikääkin oli tullut jo 11 – 12 vuotta. Seuraavaksi otettiin äidin hyllystä Kuu ja kupariraha, isän hyllystä Sinuhe egyptiläinen, ja henkilö on vielä samalla, päättymättömällä, mystisellä tiellä, johon tulee uutta pituutta, uutta kiveystä joka vuosi enemmän kuin yksi ihminen ehtii tietoonsa saada lukemisesta puhumattakaan.