Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Vähän Elsassin Berg'eistä ja muistakin sukujuurista

Kuva: Jean M. Auel'in Maan lapset-sarjan ensimmäinen osa The Clan of the Cave Bear, 1980

Kesäkuun 26, 2006 kirjoitin otsikolla Hakkaa päälle ja sitä rataa mm. näin:

"Olen tainnut ennenkin mainita ensimmäisen ranskankielen opettajani täällä Brysselissä. Hänen sukunimensä oli Berg ja hän kertoi sukunsa isälinjan olevan jonkun Vaasan seudulta lähtöisin olevan hakkapeliitan alenevaa polvea. Tämä oli haavoittunut jossakin kahakassa – ehkä juuri linnan valtauksessa – ja jäänyt asustelemaan Elsassiin parannuttuaan ja saanut jälkeläisiä"

Sitten pari päivää sitten sain (eläköön lukijapalaute!) tällaisen mielenkiintoisen sähköpostin yhdeltä Pertiltä:

"Tervehdys
Olen ymmärtääkseni yksi mainitun Berg -suvun jälkeläinen. Suvun juuret näyttävät johtavan Bernadotten suvun kotiseudulle (Pau) "Pausta, Ranskasta kotoisin olevan prokuraattori Henri Bernadotten (1711–1780) ja Jeanne St. Jean (1725–1809) poika sai kasteessa nimet Jean Baptiste. " sekä Elsassin Irmstett:iin (Johannes Salomon *1631, Odile Berg*1656)
DNA ja sukututkimuksen vuoksi netissä "seikkaillessani" tuli esiin yo. teksti. Mitenkähän saisin yhteyttä ranskanopettajaanne? "

Valitettavasti EU Komission kielikoulu, jossa tapasin ranskankielenopettajani sukunimeltään Berg, on suljettu jo kymmenen vuotta sitten (meidän organisatiomme lopetti ilmaiset ranskanopinnot huomattuaan, että niistä ei ollut juuri mitään apua). Siksi en todennäköisesti voi auttaa Perttiä ottamaan yhteyttä sukunsa elsassilaiseen haaraan. Mutta yritän kuitenkin ja kerron Pertille, jos saan tähän viehättävään Ms Bergiin yhteyttä. Hän oli pienikokoinen ja jäntevä mustatukkainen nainen, jolla oli soma hymy ja silmät, joihin helposti saattoi vaikka hukkua koko oppitunnin ajaksi. Ranskaa en kovin paljoa oppinut, vaikka ei se ollut tämän opettajan syytä, uneksivan ajatukset eivät ole kovin otollisia oppimisille.

Muuten ja à propos, suomalaisten geeniperimä on miesten osalta pääosin itäeurooppalaista perua ja naisten yllättävästi suurelta osalta länsieurooppalaista perua.

Kalevi Wiikin mukaan suuri osa miehistämme on lähtöisin Ukrainan alueelta, jossa oli jääkauden pahimman kauden aikaan (n. 18,000-20,000 vuotta sitten) suomalaisesi-isien turvapaikka pakkasilta. Siihen aikaan Ukraina oli arktisen metsän peitossa ja pohjoispuolisilla nykyisen Venäjän tasangoilla oli aukeaa ruohoaavikkoa, jolla laidunsi biisoneita, poroja, jättiläishirviä, mammutteja ja sen sellaista riistaa, josta esi-isämme kilpailivat luolaleijonien, karhujen ja susilaumojen kanssa. Tästä ajasta kertoo Jean Untinen-Auel Aila-kirjoissaan, erityisesti Maan lapset-sarjan kolmessa ensimmäisessä osasassa (kaikissa suomentajana Erkki Hakala: Luolakarhun klaani (1981), Hevosten laakso (1982) ja Mammutin metsästäjät (1988).

Suomalaisten naisten jääkaudenaikaiset turvapaikat ovat siis olleet lännemmässä. Sielläpäin oli silloin Wiikin mukaan useampiakin turvapaikkoja. Yksi oli nykyisessä Kreikassa, toinen Italiassa ja kolmas baskialueella Ranskan eteläosissa ja Iberian niemimaalla, jonka eteläosissa silloin vielä asui jopa neandertaalilaisia "homoja". Syytä naisten ja miesten osaksi eri suunnilta tulleille geeneille ei tiedetä.

Arvoisat Lukijat saattavat myös muistaa Oxfordin proffan nimeltä Bryan Sykes, joka muutama vuosi sitten julkaisi kirjan Seven daughters of Eve (Corgi Books, 2001, ei liene suomennettu). Kirjassa Sykes väitti, laajoihin Eurooppalaisten geenejä luodanneisiin tutkimuksiinsa vedoten, että kaikki eurooppalaiset ovat seitsemän jääkaudenaikaisen naisen jälkeläisiä. Hän kutsui naisia kovin eksoottisilla nimillä Ursula, Xenia, Helena, Velda, Tara, Katrine ja Jasmine (täältä näkee refugien ajat ja paikat). Nämä ovat eläneet 10,000-45,000 vuotta sitten pienillä alueilla eri puolilla Eurooppaa Etelä-Venäjältä Iberiaan saakka.

Kirja oli mielenkiintoinen, vaikka en pitänytkään Sykesin fiktiivisistä pätkistä tutkimuksen seassa. Fiktiolla hän yritti kuvailla näiden esiäitiemme kovaa elämää jääkauden armoilla, ja sellaista elämä varmasti olikin, mutta se osa tekstistä oli jotenkin lukion ainekirjoituksen tasoista ja häiritsevää muuten jämäkän tieteellisen tekstin seassa. Makuasia tietysti.

Wiik on viime aikoina joutunut uusien hyökkäysten kohteeksi erityisesti indoeurooppalaisia tutkivien suomalaislingvistikkojen taholta "radikaalien" mielipiteidensä vuoksi. Maallikolle indoeuroopikkojen mielipiteet kuulostavat siltä, kuin suomalaiset olisivat pullahtaneet yllättäen maasta valmiina suomalaisina tai vaihtoehtoisesti olivat sukua samojeedeille ja muille Uralin seudulla ja takana asuville poronpurijoille. Wiik ei tällaista kantaa hyväksy. Saattaa olla, että tuossa vähän liian kärjekkäästi yksinkertaistin indoeuroopikkojen tulisia mielipiteitä, mutta sodassa ja rakkaudessahan on kaikki luvallista, en tosin tiedä miksi, enkä varmuudella edes kummaksi tätä tekstinosaa sanoisin.

Itse olen kuitenkin Wiikin kannalla. Ainakin hänellä on loogiselta vaikuttava teoria sekä suomaisen kulttuurimme ja suomenkielen että geeniemme selitykseksi. Indoeuroopikot taas toistavat periaatteessa sitä mantraa, jonka ovat perineet ruotsalais-kolonialistisilta rasistitiedemiehiltä. Nämänhän väittivät, että suomalaiset ovat mongolien jälkeläisiä ja ruotsalaisiin verrattuna alempaa rotua. Kantaa opetettiin ruotsalaisissa kouluissa vielä sotien jälkeenkin ja voidaan opettaa vieläkin, mistäpä senkin tietää. Taisi tulla taas langettua yksinkertaistamisen ylen mustaan syntiin.

Mutta Pertin sanomasta siis piti puhua. Valitettavasti en voinut auttaa tämän sukututkimuksia tällä erää, mutta yritetään "my level best" niin kuin kenialaiset sanovat ja ovat näyttäneet viime aikoina yrittävänkin.

Suomensukuisista

Kuva: Meldovan tsasouna Setumaassa Viron ja Venäjän rajoilla

Muutamassa edellisessä lastussa puhuttiin karjalaisista, inkerikoista ja muistakin suomensukuisista kansoista. Sen jatkeeksi laitan tähän alle muutaman niihin liittyvän linkin.

Inkerin Kulttuuriseura ry - inkeriläisen kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä pitää yllä monipuolisia Inkeri-sivuja.

On olemassa myös kaksikielinen (suomi, venäjä) Virtuaali-Inkeri, joka on myös Inkerin Kulttuuriseuran ylläpitämä sivusto. Sivuilla voit "tutustua entisen, mutta myös nykyisen Inkerin maisemiin ja kadonneiden suomalaiskylien asukkaisiin. Matkaevääksi saat vankan annoksen tietoa historiallisesta Inkeristä".

Virolainen Tuglas-seura tekee Viron kulttuuria, kieltä ja yhteiskuntaa tunnetuksi Suomessa.

Lajka - rajatonta mediaa Karjalasta käsittelee karjalaista kulttuuria sekä venäjäksi että suomeksi, saitilta löytyy myös kaksikielinen kulttuurilehti Lajka näköispainoksena (tämä saitti on melko hidas)

Setukaiset eli setot ovat kaakkois-Viron ja Venäjän rajan tuntumassa elävä pieni virolainen heimo. Setukaisten ystävät -yhdistys edistää setukaisten kielen, kulttuurin, perinteiden ja yhteiskuntaolojen tuntemusta Suomessa. Yhdistys pyrkii tukemaan kaikenlaista Setumaahan ja setukaisiin liittyvää tutkimusta ja edistämään setukaisten oman elämänmuodon, kielen, laulujen, perinteiden, tapojen ja uskomusten säilymistä.

Suomalais-ugrilaisten kansojen informaatiokeskus (Soomi-Ugri Rahvaste Infokeskus eli SURI) on virolainen viron-, venäjän- ja englanninkielinen saitti, jolta löytyy tietoa ugrilaisista kansoista.

Juminkeko on suomalainen Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin informaatiokeskus. Saitti on suomen- ja englanninkielinen

Myös liiviläisillä on oma virtuaaliolemuksensa. Vain englanninkielisenä niin kuin tämä kuvauskin. Virtual Livonia is an on-going project, which over the course of the last eight years has sought to establish an online presence for the Livonian people, as well as, educate the world about this nation, its language, and its culture.