Hollywoodista White House’en

Kuva: Yhdysvaltain seuraava (?) presidentti, Fred Dalton Thomson

Kaikki tietysti tiedämme, että poliitikon elämä poliitikkona on pelkkää näyttelemistä (veronmaksajien rahoilla juhlimisen lisäksi tietysti).

Käsikirjoituksen poliitikon luonneosalle kirjoittavat yleensä joko puolueen sanasepot tai ohjelmalehtiset, joista saa vankan repertuaarin turvallisia ja taattuja latteuksia, joita voi toistella arvokkaan näköisenä televisiossa, lehdissä ja tupailloissa tai missä poliitikot sitten uhrejaan, äänestäjiä, pyydystävätkään.

Paitsi, jos on ”näyttelijä Jumalan armosta” (jeesus, tuo näyttää liian kliseiseltä jopa tietokoneen näyttölaitteella), niin kuin entinen minidiktaattorimme U.K. Kekkonen, joka pystyi reaaliajassa ammentamaan näpäköitä lausuntoja pohjattomasta elefantinmuististaan.

Hän olikin kulttuurin läpitunkema mies, niin kuin aikalaiset hyvin muistavat häntä nuoleskelleista lehtiartikkeleista erityisesti erkkolaisissa ja tietysti maalaisliittolaisissa lehdissä niin kuin ainavalveutuneessa Keskisuomalaisessa. Puhui kuulemma sujuvasti latinaakin, eikä ollut koskaan naisissa tai juovuksissa, puhumattakaan juovuksissa naisissa.

Mutta Kekkonen oli erikoistapaus, syntynyt mediapresidentiksi paljon ennen kuin mediapresidenttejä edes tarvittiin.

Kafkan romaanissa Linna, eräs K, maanmittari, saapuu kutsuttuna johonkin kylään, jossa on linna. K:lle pitäisi kylässä olla työpaikka, mutta kukaan ei tiedä asiasta mitään. Ainoa tietolähde olisi linna itse, mutta sinne pääsyn estävät byrokraatit, joiden ohi on lähes mahdotonta päästä.

Linna ylläpitää valtaansa tuntemattomuuden syöttämällä kansan mielikuvituksen liekillä, valta Linnassa niin kuin todellisessakin elämässä on kuviteltua valtaa. Jos vallan haltijat joutuisivat valtaansa käyttämään he menettäisivät valta-voimansa. Suuri byrokraattien joukko käyttää sitä kuvitellun vallan sijasta. Ja kansan pelokas mielikuvitus pitää yllä kuvitelmaa vallasta vallanpitäjien puolesta.

Kafkan K:n tarina tuo mieleen myös vanhan sadun keisarista ja tämän uusista vaatteista.

Ihmiset ovat kautta aikojen katselleet tällaisia "linnoja" ja "keisareita" alhaalta ylöspääin. Jotenkin tuntuu siltä, että nykyajassa, jossa valistuksen kolme vuosisataa luulisi jo muuttaneen tavallisten ihmisten suhtautumista keinotekoisiin auktroiteetteihin, tälläista ylöskatsomista tapahtuu enemmän kuin koskaan ennen. Kunnioittavan pelokkaiden katseiden kohteena eivät ole vain hallitsijat; julkkiskultti on tullut vallan ihailun viereen - ehkä jossakin mielessä jopa sen tilalle.

Kuninkaista ja kuningattarista, ja monista muistakin aatelisista, on tullut todellisuudessa impotentteja yhteiskunnan loisia, joilla julkkisarvonsa vuoksi on kuitenkin kuviteltua valta-arvoa niin kuin ennenkin. Ja sen lisäksi julkkisarvoa. Mikä mieltä hämmentävä anakronismi, feodaaliyhteiskunnan yököttävä jäänne. Jopa sellaisissa "demokraattisissa" maissa kuin Ruotsi, Tanska, Norja ja Englanti, jotka tosin ovat vieläkin luokkayhteiskuntia, joten tätä ei pidä kovin paljoa ihmetellä.

Poliitikot eivät ole enää erityisen arvostettu ihmisryhmä. Mehän tiedämme nyt, kun heidät olemme itse valinneet, että ennen valintaa he olivat osa meidän omaa ympäristöämme: tavallisia Matteja, Sauleja, Ilkkoja, Tainoja ja jopa Tarjoja. Heikkouksineen, mitättömyyksineen ja muine epämiellyttävine ominaisuuksineen.

Julkkisten kerma ovat rikkaat, kauniit, ylivoimaisen kuuluisat ja varsinkin ne, jotka esittävät itseään elokuvissa, lukien sujuvasti käsikirjoittajan tekemää älykästä, sujuvaa, huvittavaa, kutkuttavaa tai pelottavaa tekstiä. Näiden superjulkkisten kannalta on välttämättömänä pitää etäisyyttä ihailijoihinsa, tavalliseen kansaan. Jos ei muuten, niin "linnalaisten" suojelemiseksi liialta tuttuudelta, keisarin uusilta vaatteilta.

Ja suurin osa meistä taviksista suostuu innokkaina leikkiin mukaan, vaikka omassa elämässä hiertäisi kivi tai monta kiveä kengissä kuinka paljon tahansa.

Osallistuvat julkkisleikkiin, jota eivät edes leikiksi tunnista. Eivät tunnista tavikset eivätkä edes julkkikset, jotka ryhtyvät ajattelemaan itseään muita parempana, älykkäämpänä, pystyvämpänä. Ja antavat lausuntoja kaikista mahdollisista asioista, toistelemalla PR-henkilöidensä kirjoittamia latteuksia ja klisheitä, jotka muistuttavat erehdyttävästi älykkäitä mielipiteitä. Ja "pelastavat" Afrikan nälkiintyneet massat rokilla ja laulamalla.

Otsikolla ei tarkoiteta tässä lastussa presidentti Ronald Reagania, vaikka hänet muistetaan hyvin B-luokan näyttelijänä, josta tuli osaansa erinomaisesti istuva A-luokan presidentti.

Seuraavissa Yhdysvaltain presidentin vaaleissa suomalaiset saattavat päästä pöyhkeilemään (kieltämättä varsin) pienellä osalla Valkoiseentaloon pääsevän henkilön valinnassa. Nimittäin Renny Harlin ohjasi Die Hard 2-elokuvan; se julkaistiin 1990, mutta ei yltänyt Oskareiden saajaksi asti. Ja ihan hyvällä syyllä, nimittäin mahtavia erikoisefektejä lukuun ottamatta, elokuva ei tarjonnut oikein mitään, mistä suomalaiset olisivat voineet saada pehmeänmukavaa hehkua kulttuuririntoihinsa. Mutta tämä asia on nyt onneksi korjaantumassa.

Kaikki tietysti tiedämme, että Hilary Clintonista on tulossa Yhdysvaltain seuraava presidentti. Right? Well, wrong!

Seuraavan presidentin nimi tulee, oman asiantuntevan ennustukseni mukaan (jonka juuri luin The Independent-sanomalehdestä joten sen täytyy tietysti olla totta eikä vain lehtimiesten spekulointia) olemaan Fred Dalton Thomson, joka on entinen huippulakimies, vielä nykyinenkin Hollywood näyttelijä ja vuoteen 2003 saakka istunut senaattori. Hän peri paikkansa Al Gorelta tämän siirtyessä Washingtoniin kantamaan Bill Clintonin salkkua ja valmistautumaan noloon häviöönsä George W. Bushille vuoden 2000 presidentin vaaleissa.

Fred Thomson näytteli lentokentän operatiivista päällikköä Die Hard 2:ssa. Hänet voisi muistaa esimerkiksi seuraavasta älykkäästä keskustelusta Bruce Willisin John McLanen kanssa:

…
Trudeau: Okay, we've got a body in the morgue that seems to have died twice. Now, assuming this isn't a computer error, what do we assume?
John McClane: That someone's about to seriously fuck with this airport.
Trudeau: What the hell is that supposed to mean? I know we're all dummies up here, McClane, but give us a little taste of your brilliant genius! What are we talking about, a hijacking -
John McClane: I don't know.

Thomson ei olisi mitenkään kokematon osaansa seuraavana presidenttinä. Hän on näytellyt USA:n presidenttiä elokuvissa ainakin kahdesti . Tänä vuonna julkaistaan HBO:n tuottama TV-elokuva Bury My Heart at Wounded Knee, joka perustuu Dee Brown’in samannimiseen romaaniin vuodelta 1970, suomennettu 1970 nimellä Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Elokuvassa Fred Thomson näyttelee presidentti Ulysses S. Grant’ia. Vuoden 2005 elokuvassa Last Best Chance hän näyttelee fiktiivistä presidentti Charles Ross’ia. Joten kokemusta hänellä on jopa enemmän kuin Ronald Reaganilla, joka ei kai ennen White House’en pääsyään näytellyt presidenttiä.

Poliitikkonäyttelijöitä on muitakin kuten tietysti Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzenegger ja Clint Eastwood, joka on kai vasta kahdeksankymppinen vaikka nykyisin näyttää vähintään satavuotiaalta tai kuolleelta, ja toimi jonkin aikaa kalifornialaisen Carmel-by-the-Sea-pikkukaupungin pormestarina. Molemmat ovat tainneet hautoa presidenttiunelmia. Samoin kuin Warren Beatty, Micheal Douglas ja ehkä jotkut muutkin presidenttiä esittäneet näyttelijät.

Arvoisa Lukija saattaa myös muistaa englantilaisen elokuvan The Music Lovers vuodelta 1971 (se näytettiin hiljan jollakin belgialaisella tv-kanavalla), joka kertoo säveltäjä Pjotr Tshaikovskista (osassa Richard Chamberlain) ja tämän musiikista. Elokuvassa näyttelivät aina julkisuudessa synkästi murjottava Glenda Jackson (Tshaikovskin leväperäisen rakastajattaren ja pienenaikaisen vaimon, Antonina Milyukovan, osassa) ja paljon vähemmän tunnettu englantilainen näyttelijä Andrew Faulds (sellisti Karl Davidovin osassa). Sekä Jackson että Faulds olivat Englannin parlamentin monivuotisia jäseniä, Jackson jopa ympäristöministeri jonkin aikaa.

Presidentti Fred Dalton Thomson, sehän kuulostaakin jotenkin presidentilliseltä, mutta niin kai kuulosti William Jefferson Clintonkin ja jotenkin hämärämmin myös Hilary Rodham Clinton.

Englanninkielen sana rodham tarkoittaa muuten "lettosuon ympärille tehtyä patoa". Tosin sanan rodham voi jakaa kahtia sanoiksi rod (vitsa, piiska, tanko) ja ham (kinkku), jotka nekin saattavat kuvata Hilarya, jollakin tarkemmin määrittämättömällä tasolla.

Amerikkalaisten aseista ja laeista

Kuva: Tom Toles "pilapiirros" Washington Post 'issa 18.4.2007 Virginia Tech yliopiston "ampumisvälikohtauksesta" ja aseista. Klikkaa kuvaa niin näet vieläkin paremmin!

Mannerlaatat liikkuvat ja piiri pieni pyörii

Maailmanpolitiikan mannerlaatat ovat taas lähteneet liikkeelle.

Ensin Vanhanen erotti tyttöystävänsä (tapahtuiko se tekstiviestillä ei ole itselläni tiedossa). Ja sitten Amerikan kansa potkaisi presidenttiään herätysmielessä munille ja tämä erotti puolustusministerinsä refleksinomaisesti .

Donald Rumsfeld on sekä nuorin (Gerald Fordin hallinnossa) että vanhin USA:n puolustusministeri. Kuukauden päästä hän on lisäksi pisimpään puolustusministerinä toiminut amerikkalainen.

Vanhasen tyttöystävän nuoruudesta tai vanhuudesta ei minulla ole sen kummempaa tietoa. Eikä hänen palvelunsa pitkäikäisyydestä, enkä lähde siitä mitään spekuloimaankaan. Ehkä Vanhanen vain kyllästyi siihen, että tyttöystävä esiintyi enemmän julkisuudessa kuin pääministeri itse.

Presidentti Bushin uusi puolustusministeri Robert Gates on kuulemma pragmatisti. Voi olla, että onkin. Hän on ollut CIA:ssa sekä agenttina että päällikkönä (Bush seniorin aikaan 1991-93). Muistamme tietysti kaikki sen, että Ronald Reagan yritti nimittää hänet CIA:n päälliköksi jo vuonna 1987, mutta Gatesin aikaisemmista seikkailuista säikähtäneiden kongressin jäsenten hampaiden kalke kuului Valkoiseen taloon saakka ja ehdotus vedettiin pois.

Gates, Bushien hyvä ystävä Texasista, oli nimittäin CIA -uransa aikana sotkeutunut nk. Iran-Contra skandaaliin.

Skandaalissa oli kysymys siitä, että Yhdysvallat oli presidentti Reaganin ja varapresidentti Bushin vallan alla myynyt sekä laittomasti että salaa aseita periviholliselleen Iranille, joka oli silloin sodassa Saddam Husseinin Irakin kanssa, joka puolestaan oli oikein hyvin amerikkalaisten aseistama sekä tavanomaisilla että joukkotuhoaseilla, joita amerikkalaiset väittivät tällä olleen vielä tämän nykyisen Irakin sotansa alussa, ja sitähän amerikkalaiset käyvät vieläkin. Piiri pieni... Tai eihän tätä tietysti oikein pieneksi piiriksi voisi kutsua.

Iranille myydyistä aseista saadut tulot käytettiin Nigaraguan oikeistolaisten contra-sissien rahoittamiseen, nämä puolestaan olivat sodassa demokraattisilla vaaleilla maan johtoon valittuja kommunistisia sandinista-henkilöitä vastaan. Sekä sandinistat että contrat olivat lähinnä poliittisia terrroristeja sekä murhamiehiä ja -naisia, joten moraalisilla perusteilla katseltuna oli aivan sama kumpi puoli maassa oli vallalla.

Gates muistuttaa ulkomuodoltaan kovasti Iran-contra-skandaalin tunnetuimmaksi tullutta syytettyä merijalkaväen everstiluutnantti Oliver Northia, joka tuli erityisen tunnetuksi siitä, että vihjeen saatuaan silppusi toimistonsa todistusaineiston juuri ennen kuin FBI suoritti omat tutkimuksensa. Presidentti Reagan ja silloinen varapresidentti Bush pääsivät syyllisyysvihjailuista kuin koira veräjästä, ja amerikan kansakin ilmeisesti hyväksyi heidän toimintansa, isä-Bushan valittiin Reaganin jälkeen presidentiksi.

Laatat liikkuu ja karavaani kulkee, vai kuinka se vanha arabialainen sanonta taas kuuluikaan.

Tunnustan, olen tänään puolustanut Bushia,

mutta ainoastaan siksi, että hän oli kerrankin oikeassa. Olen kirjoittanut pitkähkön Bush-apologian, lastuna Dionysian Spring-blogiini, ja niitä jotka viitsivät kahlata englanninkielistä tekstiä pyydän nöyrimmin siirtymään sinne ja ehkä ottamaan asiaan jopa kantaa.

Brysselissä on alkanut talvi. Lunta satoi tänäkin aamuna, tosin ei ole kunnolla maahan tarttunut. Piti huomenaamuna lähteä Pariisiin autolla, mutta täytyy meno peruuttaa. Kesärenkailla ajaminen menee vanhasta tottumuksesta, mutta täällä on teillä yli 99 % ihmisiä, joilla ei ole mitään tajua liukkaalla kelillä ajamisesta. Pari vuotta sitten yhtenä iltapäivänä viiden maissa lähdin omalla autolla Pariisista Brysseliin kovassa lumisateessa. Kollega lähti samaan aikaan. Itse oli kotona 2230, eli matkaan meni pari tuntia kauemmin. Kollega oli tyytyväinen kun oli päässyt kotiinsa viideltä aamulla, kahdentoista tunnin matkan jälkeen. Että sellaisia kuskeja, mikä on tietysti ymmärrettävää. Sebastian Loeb'in tapaista ajotaituria täytyy ihmetellä, tosin hän taitaa olla kotoisin sopivalta alueelta Ranskasta.


Picture: Presidentit Clinton jaBush etsimässä Lähi-Idän rahantietä (sorry, en voinut vastustaa kiusausta, vaikka tänään olenkin Bushin asialla.

Niin, se Dionysian Spring-lastu käsittelee meteliä, joka on noussut Amerikassa siksi, että UAE-läinen (arabien omistama) DP World on ostanut englantilaisen (vuodesta1837 purjehtineen) Peninsular & Oriental (P&O) Steam Navigation Co:n (jolla on jopa Royal Charter ja oma Coat of Arms), ja joka puolestaan omistaa amerikkalaisen satamapalveluja myyvän P&O Ports North America:n. Sopimus tulee vomaan maaliskuun toisena, ellei USA:n kongressi sitä kumoa. Tosin Bush on ilmoittanut hyväksyvänsä sopimuksen kongressin mäkätyksestä huolimatta.

Mutta kuten sanoin, Arvoisa Lukija voisi ehkä ystävällisesti katsoa sinne toiselle puolelle.

Sodanjumalan uhrit, murhat ja muut rikokset

Totuus, sanotaan, on sodan ensimmäinen uhri.

Amerikkalaiset kutsuvan sotivia poikiaan GI Joe'ksi. Ja vastaavasti tyttäriään kai GI Jane'ksi, tosin tämä taitaa olla Hollywoodin antama nimi taisteleville amerikkalaisamazoneille. Molemmat nimitykset ovat lempinimiä. GI -lyhenne tarkoittaa samaa kuin SA Int, joka on leimattu varusmiesten kaikkiin varusteisiin täällä Suomessa, tarkoittaa valtion omaisuutta, niin varusteet kuin miehetkin - ja naiset. Tai on ainakin ollut ennen, en tiedä mitä varusteisiin nykyisin leimataan.

Tasan kuukauden kuluttua on kulunut 38 vuotta siitä, kun amerikkalaiset menettivät neitseelliset ajatuksensa omien sotilaidensa moraalisesta ylemmyydestä vihollisiinsa verrattuna. Tapahtui kaukana kotoa, tuntemattomassa paikassa, jonka nimi oli Son My Lai. Joku nuori, 11. jalkaväkirykmentin C-komppanian luutnantti nimeltään William Calley, 24, johti kahden joukkueen verran kolme kuukautta sodassa olleita nuoria ja vähän vanhempia poikia My Lain kylään, josta ei ammuttu amerikkalaisia kohti yhtään ainutta laukausta.

Kylässä tapettiin 504 asukasta ampumalla: vanhuksia, naisia ja lapsia. Amerikkalaissotilaat joukkoraiskasivat naisia, monien tapettujen ihoon kaiverreltiin C-komppanian nimi. Yksi amerikkalainen sotilas haavoittui ammuttuaan innoissaan itseään jalkaan. Osa miehistä kieltäytyi ottamasta osaa teurastukseen, mutta pitivät kuitenkin suunsa kiinni.

Nuorena poikana, siinä 7 tai 8 vanhana, kuuntelin usein yhden suolahtelaisen asemamiehen juttelua isäni kanssa pienessä tuiskeessa (siis miehet olivat, minä istuin muuten vaan pöydän alla korvat höröllään).

Asemamies, SS-joukkojen entinen konekivääriampuja P. oli ollut Wiking -divisioonassa jossakin Kaukasuksella, Terek -joella ilmeisesti tai siellä päin, Neuvostoliiton elintärkeiden öljykenttien lähellä, jonkun soraisen kukkulan rinteellä kahden muun miehen kanssa torjumassa venäläisten vastahyökkäystä. Molemmat muut kuolivat siihen ja P. jatkoi tulitusta ja tappoi yksin 500 venäläistä, tai ryssiksi hän niitä sanoi, siihen rinteeseen ja haavoittui pahasti, mutta pystyi ampumaan kunnes venäläisten hyökkäys tyrehtyi. Ja joutui siitä paikasta ensin Berliiniin sotasairaalaan, sai Hitleriltä rautaristin ja kuvansa Berliinin lehtiin ja pääsi sitten jatkamaan sotimista Karjalan kannaksella, jossa kesällä 1944 alkoi Suomen kannalta ratkaiseva rymistely.

Katselin ihmeissäni pöytäliinan reunan alta rauhallisesti perkeleitä, ryssiä ja ryssänperkeleitä suustaan päästelevän miehen pienehköjä ja aina punaisia käsiä, jotka olivat juttelun aikana siinä nenäni lähettyvillä P:n polvilla, ja vilkaisin omia, yleensä kesäaikaan aina vähän likaisia käsiäni. Ja ihmettelin, miten niin pienillä käsillä pystyttiin tappamaan 500 ihmistä, se oli siihen aikaan hyvin suuri luku, niin kuin miljooona nyt tai biljoona.

Vanhat suomalaiset sotilaslaulut ovat tallentaneet meille myöhemmille sukupolville alentavia ajatuksia omasta arkkivihollisestamme.

Venäläiset olivat jokaiselle sodankäyneelle ja monille heidän lapsistaankin elukoita, jotka olivat parempia kuolleina, voissa paistettuinakin vielä samoja ryssiä. Ja venäläisillä oli tietysti meidän isistämme ja isoisistämme samanlaiset ajatukset. Tuntemattoman Sotilaan Vanhalan viljelemä venäläissotilaiden suomalaisista käyttämä sana 'tsuhna' ei tarkoittanut mitään hyvää.

Oma sota on aina ajateltu värisevässä, isänmaallisessa sielussa glorifioituna suureksi ja elintärkeäksi isänmaalliseksi ponnistukseksi, ristiretkeksi pahan voimia vastaan. Suomi ei ole ollut tässä suhteessa poikkeus, vaikka ehkä on joissakin tilanteissa omannutkin jonkinlaisen moraalisen yläkerran ryssän - arkkivihollisen - yli.

Isäni on niitä ikäluokkia, jotka olivat sodassa, vakinaisessa, vuodesta 1939 lähtien vuoden 1944 syksyyn saakka. Jos minä olen tullut yhtään häneen, niin isä ei ollut fyysisesti rohkea mies, mutta selvisi silti viidestä koettelevasta vuodesta selväpäisenä ja moraaliltaan näennäisesti vahvana ihmisenä. Itse en ehkä olisi selvinnyt, toivottavasti ei koskaan tarvitse omaa kykyään mitata.

Aina, kun vierailen hänen luonaan nykyisin, katselen vanhoja valokuva-albumeja. Mm. kuvia, joita sonkajärveläispoika oli ottanut ensimmäisellä pidemmällä matkallaan kodin ulkopuolelle, pienehkön talon pojan elämään kuuluvia savottakäyntejä lukuunottamatta.

Niiden joukossa on kolme isän ottamaa kuvaa, joita en koskaan lakkaa hämmästelemättä.

Kaksi on otettu suomalaisten hyökkäyksen jäljiltä Munakukkulalla (Eldankajärven jää-laulu on kai ikuistanut sen ja Makkarakukkulan, jotka vallattiin vuoron perään tarkoituksettomasti ihmisiä tapattaen). Mutta siis näissä kahdessa kuvassa on kuvattu Munakukkulan juoksuhautoja, jotka ovat laitojaan myöden täynnä venäläisten nuorten miesten ruumiita ympärillä seulaksi ammuttuja, mutta suorarunkoiselta näyttäviä Karjalan mäntyjä.

Kolmas kuva on hiihtopartiolta, olisikohan ollut Lempaalan-Valkjärven aluetta, kauniina kevättalven päivänä, on syvät hohtavanvalkoiset hanget, aurinko paistaa korkealta taivaankaarelta, pilvettömältä taivaalta. Ihana, kirkas kevätpäivä. Hangesta pistää esiin muutama aidanseiväs, ja yhteen niistä on jotenkin kiinnitetty kuollut venäläissotilas puolittain seisovaan asentoon, vaaleat säärystimet, pomppatakki, kengät on ilmeisesti otettu parempaan talteen. Mitäpä kuollut kengillä tekisikään. Mies näyttää viittaavan jähmettyneellä kädellään, ehkäpä tovereilleen, jotka saattavat vielä tulla katsomaan mitä on tapahtunut Ivanille, joka on hävinnyt edellisenä päivänä.

Kuvissa ei ihmetytä niinkään se, mitä niissä näkyy. Vaan se miten isä suhtautuu niihin. Vailla tunteita, vieläkin viileässä vihassa. 'Nostettiin ryssä aidanseipääseen ohihiihdellessä, tapettiin se edellispäivänä siihen'. ''Tapettiin kaikki, jotka liikkuivat siihen Munakukkulan haudan pohjalle'.

Kaikki sotivat osapuolet, kaikkina aikoina, ovat kuvanneet vihollisensa moraaliltaan kyseenalaisiksi, rikollisiksi, elukoiksi. Suurin osa sotilaista, jotka lähtevät rintamalle, mistä tahansa sotivan maan kodista, ovat 'tavallisia' poikia ja tyttöjä, elukoita tai rikollisia on heidän joukossaa kovin vähän, jos asiaa kysytään äideiltä tai tyttöystäviltä. Tavallisia meikäläisiä.

Totuuden jälkeen toisena uhrina sodassa on moraali.

Sotilaat on pakotettu sotaan, kukapa sinne tahtoen menisi (onhan niitäkin ehkä), ja pidetään pakolla paikallaan, ammutaan, jos alkavat liikaa pelkäämään. Sota on ainaista odottamista. Suuri joukko nuoria aktiivisia mieliä pakotetaan yhteen tekemään ei-mitään pitkiä aikoja. Mitenkään puolustamatta sitä, sanottakoon, että Abu Gharaib -vankilan tapauksen ei pitäisi ihmetyttää ketään. Paremminkin pitäisi ihmetellä sitä, että näistä tapauksista kuullaan niin vähän. My Lain jälkeen amerikkalaiset eivät uskoneet 'poikiensa' voivan tehdä mitä tekivät, ja totuuden selville saamiseen meni pitkä aika

My Lain tutkimuksissa ehdotettiin syytettä 28 upseerille, korkea-arvoisimmat olivat everstiluutnantteja, ja kahdelle aliupseerille. 17 ei koskaan virallisesti syytetty, koska he olivat jo lähteneet siviiliin, muiden osalta syyttäminen lopetettiin tai tuomio oli vapauttava. Ainoa syylliseksi tuomittu oli William Calley, joka sai elinkautisen tuomion, pääsi vankilasta vapaaksi kolmen päivän kuluttua, vietti kolme vuotta kotiärestissä varuskunnassaan ja armahdettiin Richard Nixonin nimissä.

Abu Gharaibin tapauksesta ei olla edes syytetty ketään upseerinarvoista sotilasta tai yhtään hallintovastuussa olevaa siviiliä. Kukaan ei näytä vieläkään olevan vastuussa Amerikan sotatoimista Irakissa. Paitsi raskaana oleva parikymppinen nainen ja ehkä pari muuta honkkelia.

Mitäpä tähän juttuun olisi muuta sanomista.

Hyvää Valentin päivää

Valentinin päivänä tulee meistä itse kukin tietysti tavallista romattisemmalle päälle. Pyhä Valentin, joka on yksi muuten merkityksettömistä kristinuskon martyyreistä, on kuitenkin rakastavaisten pyhimys, ja näin tulee säilymään romantiikannälkäisen ihmiskunnan historiassa niin kauan kuin spermaa tarvitaan ihmissuvun jatkamiseksi, ja ehkä vielä sitäkin pitemmälle.

Päivän, anglosaksiseen tapaan vietettynä, ei tietysti pitäisi vedota suomalaisiin pihkakouraisiin, sammalkorvaisiin metsäläisiin, jotka eivät osaa edes small-talkia, tai jotka pukeutuvat pukuunsa sopimattomiin ja täysin väärän värisiin tennissukkiin Lenita Airiston epäinhimillistä ponnisteluista huolimatta.

Kuva: lenita.airisto.fi

Mutta jostakin syystä valentini vaan vetoaa.

Tarkemmin ajatellen tämän ei ehkä pitäisi olla niin suuri ihmettelyn aihe. Kuinka moni jöröttävä suomalaisjässikkä on vuosikymmenet salaa ihaillut jotakin lähellään olevaa naista uskaltamatta koskaan lähestyä tätä, ja syy on tietysti näiden luontainen ujous ja erityisesti epäonnistumisen pelko, joka on jotenkin metsäläiskulttuuriimme rakennettu kasvatustraditio, josta ei olla päästy eroon edes uudessa euro-ajassamme.

Valentinin päivä antaa tilaisuuden nimettömästi lähestyä ihailunsa kohdetta ja kirjoittaa hempeää luritusta, jota ei muuten kehtaisi ajatella edes yksikseen vessassa yönselässä, vaikka valotkin olisi sammutettuina, niin ettei näkisi omiin silmiinsä - sielunsa peileihin.

Mutta tämä koskee vain suomalaisia mieseläjiä. Naiset tietysti ovat toista maata, ja toivoisivat saavansa romattisia suklaa- ja kukkalähetyksiä muulloinkin kuin valentina tai jos miehellä on huono omatunto.

Kuuluisin suomalainen Valentin on tietysti kaikkien rakastama ja jokaisen ajatuksissa aina oleva Valentin Vaala. Hänen tähän päiväänkin löysästi liittyvistä elokuvistaa mainittakoon Kaikki rakastavat, jossa Ikonen-Palo taistelupari oli ensimmäisen kerran lähitaisteluasemissa, ja Mika Waltarin kirjoittama sydämetön komedia Gabriel tule takaisin, joka on tietysti erityisesti juuri valentinin päivään temaattisesti liittyvä elokuva.

Jotenkin tästä ajatus karkaa yhdistämään ensimmäisen ammattikirjailijamme Juhani Ahon Juhan tähän samaan ketjuun, vaikka sen romantiikka onkin ehkä valentinin päivään sopimatonta.

Samalla, kun Arvoisa Lukija laskee ja lukee saamiaan lukemattomia sydänkortteja, ehdotan katseltavaksi alle imuroituja valentininpäivä pilapiirroksia, jotka ovat täältä.

















Tämä seuraava kuva muistuttakoon meitä veteen piirretystä viivasta, joka erottaa rakkauden himosta. Näiden kahden erottaminen toisistaan on tietysti elämän ja kuoleman kysymys, erityisesti aviomiehille. Virtuaalisen kirjailijaystävän, Häiriöklinikan Kirsti-tädin, täydellisesti tyrmänneeseen Brokeback Mountain -elokuvaan liittyvissä ajatuksissa tämä viiva on myös jatkuvasti heilumassa näkökentässä, huolimatta siitä, että fyysinen rakkaus elokuvassa on kuvattu hyvinkin diskriitillä tavalla, eikä sen pitäisi pahottaa edes äkkiväärän körttihenkilön mustaa mieltä.
















Seuraavassa kuvassa pilapiirtäjä Olle Johansson Norra Västerbotten-lehdestä ottaa osaa päivän ilakointiin ja pilapiirrossotaan muslimeja vastaan:

















Ja se toikin mieleen sananvapauden, jota Olle tuossa yllä harjoittaa, ja tämän piirroksen piirtäjä Tab'kin (kanadalainen Thomas Boldt tekee arvokasta työtään Calgary Sun -lehdessä), joka kuvassa arvostelee islamia tietysti puhtaasti länsimaisesta näkökulmasta.






















Politiikka jämähti ajatuksiin niin, että täytyy presidentti George W. Bushiakin tässä lastussa muistaa, ja tämä seuraava liittyy tiiviisti valentinin päivään ja pilapiirrossotaan ja tietysti sotaan noin yleisemminkin.

















Näiden kuvien keskellä on muistettava, että islam on myös rauhan uskonto - huolimatta 1400-vuotisesta sodan ja väkivallan historiastaan - ja islamilaiset eivät virallisesti juurikaan välitä länsimaisesta hapatuksesta, ja sitähän sananvapauskin tietysti on - kuten demokratiakin. Voi kuitenkin olla, että virallisen islamin ja tavallisen kansan mielipiteiden välillä on suuriakin eroja, mutta tämä saattaa olla länsimaisen uskontopropagandan värittämä epäluuloinen ajatus omassa mielessäni.

Tämä seuraava kuva ei ehkä ole suoranaisesti valentininpäivään liittyvä, mutta menköön mukaan, kun tänä aamuna löytyi. Ilmiselvästi Bush ei ole ainoa töppäilijä Bushin administraatiossa. Tosin Dick Cheney on ollut aikaisemminkin tunnettu aseita suosivista mielipiteistää.


















Hyvää Valentin päivän jatkoa kaikille Arvoisille Lukijoille korttiröykkiöittensä keskellä, ikään, sukupuoleen, uskontoon tai muuhunkaan sisäiseen tai ulkoiseen ominaisuuteen katsomatta.