Näytetään tekstit, joissa on tunniste avaruus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste avaruus. Näytä kaikki tekstit

2.5.2007

Mars lämpenee myös!

5 kommenttia

Uutistoimistot levittävät parhaillaan tietoa Mars-planeetan lämpenemisestä samassa tahdissa maapallon kanssa (viimeisten 20 vuoden aikana lämpenemistä on tapahtunut jotakin 0.5 asteen verran), samanaikaisesti pitkin ja poikin internettiä on alkanut kiivas juupas-eipäs keskustelu siitä, mikä tämän saattaisi aiheuttaa.
National Geographic kirjoitti asiasta jo 28.2.2007 otsikolla Mars Melt Hints at Solar, Not Human, Cause for Warming, Scientist Says. Avaruusasioita käsittelevät space.com saitin Science -osasto käsitteli Marsin lämpenemistä vieläkin aikaisemmin, 2.12.2001 otsikolla Mars Ski Report: Snow is Hard, Dense and Disappearing. Mutta tämän asian merkityksestä maapallon ilmastonmuutokselle on vasta nyt syntymästä enemmän keskustelua.
Tietysti samanaikainen lämpeneminen voi olla puhdasta sattumaa, eikä välttämättä marssilaisten itsensä aiheuttamaa elämälle vaarallisella teknologiallaan. Marssissakin saattaa olla sellaisia luddiitteja, jotka näin väittävät, tosin tässä suhteessa olen vielä kovin epävarma tekemään tiukkoja johtopäätöksiä.

Aurinko on maapallon elämän kannalta ainoa todella varteenotettava tekijä. Se on mahdollistanut elämän (ainakin sellaisena kuin sen täällä tunnemme) ja se lopulta, kuumennuttuaan tarpeeksi ehkä noin 600-1000 miljoonan vuoden kuluttua, sen myös lopettaa. Siihen mennessä tarttis tehdä jotakin, esimerkiksi muuttaa täältä johonkin muualle ja viedä muutkin elävät olennot mukana uudessa Nooan arkissa, vaikkapa Gliese 581 c-eksoplaneetalle, jonne ei ole matkaakaan kuin triljoonia kilometrejä, tai tarkemmin sanottuna 20.5 valovuotta, eli se on melkein maapallon takapihalla, tai etupihalla riippuen siitä, miten asiaa haluaa katsoa.

Marsin asiaa käsitellään myös saitilla nimeltään RealClimate, climate science from real scientists, joka lienee nimensä mukainen sivusto. Joka tapauksessa sieltä saa ainakin jossakin määrin luotettavaa ja yliampumatonta tietoa. Tosin trendikkäästi hekin ovat ihmisen aiheuttamaan lämpiämiseen uskovia uskovaisia, mutta nykyisin on lähes mahdotonta saada tietoa, joka ei olisi joko vastustajauskonnon propagandaa tai asiaan lujasti uskovien tiedemiesten uskonsa tunnustamista. RealClimaten Marsin lämpenemistä jo vuoden 2005 lokakuussa kosketteleva artikkeli keskusteluineen löytyy täältä, otsikko on Global warming on Mars.

Olen kirjoittanut tästä asiasta muutaman kerran aikaisemminkin, mm. 9.3.2007 otsikolla Great bollocks, pity for the pain .
Itseäni ottaa tässä asiassa eniten kupoliin se (tietysti sen kanssa, että joudun myös vaihtamaan tuhlaavia ja mukavia elämäntapojani sosiaalisemmiksi:), että ne, kuten Al Gore, jotka meitä tavallisia pulliaisia äänekkäimmin pelottelevat, myös syytävät hiiltä taivaalle moninverroin enemmän kuin eniten saastuttavat keskivertokansalaiset, eli amerikkalaiset. Jos saaranaaja uskoo asiaansa, luulisi, että hän myös tekee sen suhteen ainakin "oman osuutensa". Ellei tee, niin johtopäätöksenä voi olla se, että saarnaaja ei välitä tai ei itse usko, mitä saarnaa. Kumpikin vaihtoehto tuntuu yhtä todennäköiseltä ja masentavalta.

5.9.2006

Takaisin kuuhun, matkalla tähtiin

7 kommenttia
Orion Launch on Ares 1 ThumbViime yönä istuskelin terassilla vielä yhden aikaan, polttelin salaa tupakkia ja tuijottelin tähtiä, erityisesti Lyyran tähdistön Vegan, Joutsenen Denebin ja eteläisemmän, Kotkan tähdistön Altairin muodostamaa epävirallista tähtisikermää, ”kesäkolmiota”, joka puolelta yöltä on korkealla etelän taivaalla. Yösilmin ja mielikuvituksella voi valosaasteisella kaupunkitaivaallakin kuvitella näkevänsä Linnunradan pehmeän hohteen Denebin ja Altairin välissä, himmeämmillä Suomen maaseudun taivailla sen pitäisi näkyä hyvin (olet nyt täällä).

Tosin eilen kuu himmensi Linnunradan lähes kokonaan näkymättömäksi. Mutta ihastelin sitten kuun hunajankeltaisia kasvoja roikkumassa kirkkaana Euroopan parlamentin lasipalatsin yläpuolella lähellä taivaanrantaa, lähes täytenä. Kuperakuuta.

Ja ajattelin tähtimatkailua, avaruuden valloitusta ja laiskahkosti myös ihmiskunnan kohtaloa, vaikka se ei mitenkään noussut päällimmäiseksi tietoisessa tajunnassa. (Ihmeellistä miten vaivattomasti ihmisen mieli tekee todella suuret ongelmat vähäpätöisiksi, ja suurentaa vähäpätöiset vaivat vuorten korkuisiksi.)

Ja mietin, mahtoiko eilinen Kuu tietää, että oli juuri saanut uuden kuhmun naamaansa. Arvoisa Lukija ehkä muistaa, että eurooppalaiset tähtimatkaajat, European Space Agency (ESA), juhlivat sunnuntaina viulun säestyksellä osuttuaan kamikaze-lennollaan kuuhun.

Tuhoutuneen avaruusaluksen kappaleet lisäävät omalta osaltaan kuun saasteaittaa, ihmiskunnan perintöä tuleville kuusukupolville. Nyt siellä on jo hylättyjä laskeutumisalusten alaosia, kuuautoja, seismisiä mittauslaitteita, salaperäisesti liehuva Amerikan lippu ja tietysti golfpalloja. Ensimmäinen amerikkalainen avaruusmies (toisena ihmiskunnan edustajana venäläisen kosmonautin Yuri Gagarin’in jälkeen), Mercury-astronautti Alan Shepard pelasi nimittäin Apollo 14:n kuukäynnin komentajana golfia ja iski palloja pitkin kuun mäkiä, johon ne tietysti jäivät levälleen lisätodisteeksi ihmiskunnan käynnistä naapurustossaan.

Ruotsalaisten suunnittelema ja syyskuussa 2003 ylöslaukaistu SMART-1 avaruusalus siis törmäsi suunnitelmien mukaan kuuperään Lacus Excellentiae’n alueella (olisiko suomeksi Erinomaisuuden järvellä) 8000 kilometrin tuntivauhdilla ja nostatti pölypilven, jota tutkimalla tiedemiehet toivovat uskomattomalla hybriksellään pystyvänsä päättelemään, mistä kuun on tehty. Ilmeisesti pöly ainakin todistaisi, että, vastoin yleistä harhaluuloa, kuu ei ole juusto.

Monina muinakin iltoina olen tirkistellyt taivaalle ja katsellut kateellisena ISS –avaruusaseman ohilentoa. Keski-Euroopassa tämä on mahdollista melko usein, koska ISS:n lentorata ulottuu, sekä pohjoisessa että etelässä, johonkin 50 –leveysasteen paikkeille saakka. Avaruusasema liukuu näkyviin lounaan suunnalta, saavuttaa pohjoisimman ulottuvuutensa ja ”kääntyy” sitten kohti itää ja kaakkoa ja jatkaa putoamistaan kohti eteläistä taivasta. Suomi sijaitsee liian pohjoisessa ISS:n katseluun.

Meistä Blogistanin asukkaista monet, ehkäpä Arvoisa Lukijakin, muistavat vielä presidentti J. F Kennedyn kuuluisan avaruuspuheen 25. toukokuuta 1961, jossa hän lupasi kylmän sodan ja avaruuskilpailun uhossa, että ennen kuin vuosikymmen on loppuun kulunut, amerikkalaiset astelevat kuun kamaralla. Hän sanoi mm. näin:


…I believe that this nation should commit itself to achieving the goal, before this decade is out, of landing a man on the moon and returning him safely to the Earth…

Lupaus toteutui 20 heinäkuuta 1969 ja Apollo 11 -astronautit Neil Armstrong, ”side-kick’insä” Buzz Aldrin’in, kanssa jätti ihmiskunnan ensimmäiset saappaanjäljet kuun pölyiselle pinnalle. Ronald Reagan ja George W. Bush ovat luvanneet samansuuntaisia omina hallintoaikoinaan. Itse asiassa enemmänkin: ihminen lähetetään takaisin kuuhun, sitten asuttamaan Marsia ja vielä pitemmälle, vaikkapa Jupiterin ja Saturnuksen isoille kuille, joihin ehkä pystytään perustamaan uusia siirtokuntia. Lupaukset ovat vielä täyttämättä.

Presidentti Bush sanoi puheessaan 14 tammikuuta 2004 mm. näin:

…We will build new ships to carry man forward into the universe, to gain a new foothold on the moon, and to prepare for new journeys to worlds beyond our own
Minun on ajoittain vaikea uskoa, että lähes neljäkymmentä vuotta kuussa käyntien jälkeen, ja huolimatta presidenttien myönteisistä muminoista, avaruusmatkailu on tyytynyt lyhyisiin hyppyihin maan lähikiertoradalla, pääsemättä edes lähelle avaruuden kynnystä, maan painovoimakaivon reunalle.

Viimeisten Apollo-astronauttien tultua takaisin maan pinnalle, kukaan ei ole käynyt juurikaan ISS:n lentorataa kauempana maan pinnalta, suurin etäisyys (tai ”korkeus” ehkä pitäisi sanoa) on itse asiassa ollut alle 390 kilometriä, eli pienempi kuin etäisyys Helsingistä Ouluun.

Painovoimakaivo, jossa ihmiskunta elää, on ollut suurin este sille, että emme vielä ole käyneet muualla avaruudessa.

Jokaista kuljetettua hyötykuorman kiloa varten on maasta nousevalla avaruusaluksella 100 kiloa tukirakenteita ja ennen kaikkea polttoainetta. Ja hyötykuormaa tarvitaan paljon lyhyillekin avaruusmatkoille: kaikki tarpeellinen on oltava mukana hengityshappea myöten. Toistaiseksi avaruuskuljetuksen hyötysuhde on kovin vaatimaton. Eli rahasta on ollut kysymys.

Kuullakin on oma vaatimaton kaivonsa. Tosin kuun pinnalta noustessa hyötykuormaa voi aluksessa olla jopa 60 % koko aluksen painosta. Siksi laajan avaruusmatkailun ja avaruuden asuttamisen kannalta on edullista perustaa kuun siirtokuntia.

Meidän paikallinen painovoimakaivomme – maan massan aiheuttama ajan ja avaruuden taipuminen Einsteinin teorioiden mukaan – sijaitsee vielä laajemmassa kaivossa, Auringon vetovoimakentässä, josta ensimmäiset syvän avaruuden luotaimet ovat jo pystyneet nousemaan pois kohti muita tähtiä ja lentävät jo aurinkotuulen tavoittamattomissa, syvän avaruuden hiukkastuulissa.

Nyt näyttää siltä, että kuu-haaveista on todella tulossa totta.

Viime perjantaina NASA julkisti uutisen siitä, että Lockheed Martin (Space Systems Co., Denver, Colorado) tulee rakentamaan amerikkalaisten seuraavan kuualuksen, joka on nimetty Orion’iksi. Koko järjestelmä suurine ARES –raketteineen näyttää kovasti samanlaiselta kuin Apollo-ohjelman Atlas –raketin, majoitusmoduulin ja kuuhun laskeutuneen ja onneksi sieltä nousseenkin laskeutumisaluksen yhdistelmä.

ORION –järjestelmä on NASA:n tulevaisuuden jokapaikan höylä. Se voi kuljettaa miehistöjä ja tavaraa matalalle maan kiertoradalle ja telakoida ISS-asemaan. Sitä voidaan myös käyttää kuumatkoihin ja jopa pitkillä matkoilla Marsiin ja ehkä kauemmaksikin. ISS:n merkitys ehkä kasvaa ja sille tullee enemmän todellista käyttöä. Nyt ISS:n miehistöt kuluttavat suuren osan ajastaan peukaloidensa pyörittämiseen, rikkaiden liikemiesastronauttien kestitykseen ja aseman korjaustöihin. Aikaisemmin uumoillut tieteelliset ohjelmat ovat jääneet vähälle Avaruussukkula –järjestelmän ongelmien vuoksi.

Ilmeisesti monet meistä eivät ymmärrä tai edes hyväksy ihmiskunnan pyrkimistä Maan (Gaian, Telluksen) ulkopuolelle. Siihen on kai kolme syyrypästä: taloudelliset syyt, tieteelliset syyt ja viimekädessä ihmisen säilyminen lajina. Maapallon ulkopuolinen avaruus tarjoaa tilaa, energiaa ja raaka-ainetta, jonka avulla (yli)suureneva ihmiskunta saattaa selvitä hengissä tuhoutumatta kokonaan tai taantumatta elintilasta käytävien sotien seurauksena. Ihmistä hyödyttävän tieteen ja tekniikan edistyminen avaruusohjelmien avulla on jo nyt tosiasia.

Tällaiset syyt ovat tietysti tärkeitä vain jos haluaa ihmisen ja monien muiden maapallolla elävien olioiden selviytyvän lajina ehkä muutamaa sataa miljoonaa vuotta pidemmälle. Jos tätä ei halua, ei avaruustutkimuksessa tietysti ole mitään järkeä nälän vaivatessa suurinta osaa ihmiskunnasta.

14.3.2006

Google avaruuteen

0 kommenttia
Google'a eivät rajat taikka avaruus - ehkäpä ei edes aika - rajoita. Ensin se meni Kiinaan auttamaan kommunistista hallitusta kiinalaisten sananvapauden rajoittamisessa, ja pitämässä hurjasti kehittyvää Kiinaa siltä osin edellisellä vuosisadalla.

Ja nyt sen kohteena on Mars, tosin siellä ei sananvapauden lait vielä ole kovin tiukat.

Kuva: Google Mars, Keskellä kuvaa on Olympos Mons, aurinkokunnan korkein tulivuori. Kolme kaakkoispuolella olevaa kraaterit ovat kai laavatasangon ympäröimiä Tharsis Montes-vuoria. Kim Stanley Robinsonin Mars-sarja kertoo näidenkin paikkojen tulevasta historiasta. Muuten, feministien erityisesti rakastama Robert A. Heinlein on myös kirjoittanut punaisen planeetan tulevaisuudesta (Red Planet, 1949, ei ehkä ole suomennettu, tuon ajan Heinleinin kirjat eivät olleet parhaimmillaan).

Google Mars tarjoaa interaktiivisen kartan Marsista. Palvelu toimii niin kuin Google Map täällä maan päällä, tosin Marsin osoitehakemisto puuttuu vielä. Palvelulla voi kyllä ihailla ihmisen jättämiä jälkiä Marsin pinnalla, kuten kaikkien laskeutumisalusten ja tutkijarobottien laskeutumisalueita.

Jopa Euroopan avaruusorganisaation, ESA:n littuun menneen Beagle 2-laskeutumisaluksen paikka on näytetty. Beagle oli numero 2, koska se oli nimetty Charles Darwinia kuljettaneen Beagle-laivan kunniaksi. Jostakin syystä Beagle 2 ei hidastanut vauhtiaan laskeutuessaan ja tuhoutui. Tämä on minulle erityisen murheellinen uutinen, sillä Beagle -ohjelma oli viimeisimmän yliopistoni, Britannian Avoimen yliopiston johtama yritys.

Projektia johti kemisti ja Avoimen professori ja avaruusosaston johtaja Colin Pillinger, joka sai hankkeen toteutettua henkilökohtaisen lainan turvin. Pillinger on muuten tyypillinen Avoimen proffa, marimekon näköiseen paitaan pukeutuva 60-lukulainen, jolla on pitkä tukka, kuumeisen intensiivinen katse ja huonot hampaat. Mutta niillä ei ollut epäonnistumisen kanssa mitään tekemistä (kai) eivätkä ne edes kuulu tämän lastun piiriin.

Muuten Pillinger on sanonut:

I don’t really count what I do as a job. I don’t think of myself going to
work – in the mornings I say, “I’m going to the lab,” - which means that I am
thoroughly enjoying myself. I don’t think you have to be driven to do research,
as it is so enjoyable.


Lucky bastard. Alla avaruusseikkailija Pillinger Beagle 2:n kanssa ennen kohtalokasta lentoa.

12.3.2006

Meteoreista ja Asterixin peloista

0 kommenttia

Asterix-sarjakuvakirjoissa – Arvoisa Lukija on tietysti lukenut kaikki nämä seikkailut – oli rohkea mutta pienikokoinen gallialainen soturi, joka ei pelännyt mitään muuta kuin taivaankannen putoamista niskaansa. Le Ciel Lui Tombe Sur La Tête tai käännettynä ehkä (Asterix ja) Taivas putoaa päähän (tai virallisesti suomeksi käännettynä Taivas putoaa niskaan) on kai viimeisin julkaistu Asterix-kirja, ja täytyy heti aluksi varottaa potentiaalisia lukijoita, että se on huonoin Asterix, koskaan.

Asterix tuli ajatuksiin lukiessani tätä Avaruus-verkkojulkaisun uutista maaliskuun kahdeksannelta päivältä. Mutta nyt menemme historiassa taaksepäin vielä paljon Asterixia kauemmaksi, syvälle kivikauteen, keskipaleoliittiselle kaudelle ja kokonaan toiselle mantereelle.

Jonakin – ehkäpä kauniina ja pilvettömänä – aamuna hämärän juuri imeytyessä päivänvaloksi noin 50,000 vuotta sitten jolloin ihmisten laji oli jo kehittänyt kallonsa sisään ruoanhankinnan kannalta tarpeettomat ylikokoiset ja energiaa ylensyövät aivot ja – tuhansia vuosia aikaisemmin, itse asiassa – keksinyt kulttuurin ja piirrellyt kauniita, punamullan tai muun luonnon värisiä eläin- ja ihmishahmoja, aikansa graffiitteja, vaikka niille on yritetty keksiä kaikenlaista muutakin selitystä, moniin kallioseiniin – suojaa-antavien kalliokielekkeiden alla tai soihtujen valaisemissa luolissa syvällä maan sisällä – vähän kai joka puolella maailmaa.

Eli siis yhtenä sellaisena kirkkaanpilvettömänä aamuna koillisen taivaalle ilmestyy auringonvalossakin näkyvä valopiste, joka suurenee noepasti ja muuttuu kirkkaasti loistavaksi meteoriksi. Ja iskeytyy ryminällä maahan arizonalaisessa autiomaassa, kaivaa siihen paikkaan 1.5 kilometrin läpimittaisen ja 200 metrin syvyisen kuopan ja häviää välähtäen meteorien, meteoroidien ja meteoriittien taivaaseen.

Samalla paksu kerros kalliota, joka peitti aikaisemmin meteoriitin iskeytymispaikan, kääntyy räjähdyksen vaikutuksesta kaksinkerroin – kuin laskostettava lakana – itsensä päälle ja muodostaa näin iskeymäkraaterin korkean reunana. Iskeytymispaikan välittömässä ympäristössä kaikki elollinen höyrystyy uuteen olomuotoon silmänräpäyksessä, vielä viiden kilometrin päässä vallitsee hetkellisesti yli 1000 tuntikilometrin tuuli, kahdenkymmenen kilometrin etäisyydellä tuulennopeus on 100 kmt. Talon kokoisia kalliopaasia lentelee ilmassa ja kerääntyy kraaterin kuumille reunuksille. Räjähdyksen voima vastaa 20-40 kilotonnin ydinräjähdystä.

Lopulta, 1920-luvulla, pystyimme päättelemään, että kuopan teki 45 metriä läpimitaltaan ollut nikkelirautainen murikka, joka iskeytyi maahan nopeudella 12 kilometriä sekunnissa eli noin 43,200 kilometrin tuntinopeudella. Ja vapautetun energiamäärän voi itse kukin laskea kertomalla massan (grammoina) nopeuden (metreinä sekunnissa) neliöllä. Itse en osaa käsitellä, ja vielä vähemmän käsittää, näin suuria numeroita, joten jätän laskun Arvoisan Lukijan ymmärrettäväksi.

Tapauksella on saattanut olla ihmisiäkin silminnäkijöinä, mutta aivan varmaa tämä ei ole, sillä ei ole tarkkaa selvyyttä siitä, koska ensimmäiset ihmiset asuttivat Amerikan.

Ja tästä hyppäämme nykyaikaan, jossa NASA’n tiedossa on tällä hetkellä 773 potentiaalisesti vaarallista taivaankappaletta, eli sellaisia kiven tai metallin murikoita, joiden koko on (karkeasti) vähintään 135 metriä ja joiden pienin laskettu etäisyys maasta on pienempi kuin noin 7.5 miljoonaa kilometriä (5 % auringon ja maan välisestä etäisyydestä eli enintään 0.05 AU, tai parikymmentä kertaa kuun ja maan välinen etäisyys).

Viimevuosisadalla tapahtui ainakin kolme merkittävää meteoritörmäystä: Siperiassa (Tunguska) 1908 (jonka jotkut suomalaisetkin Suomessa sanoivat kuulleensa) ja 1947 sekä Brasiliassa 1930. Kaikki vähänasutuilla seuduilla ja osumat – tuhojen kannalta onneksi – sattuivat maahan eivätkä mereen.

Joka vuosi karkeasti sanoen linja-auton kokoinen möhkäle iskeytyy maahan räjähtäen joko ilmakehässä tai iskupaikalla. Kerran tuhannessa vuodessa isompi kappale osuu maahan ja aiheuttaa merkittävää paikallista tuhoa. Kerran muutamassa miljoonassa vuodessa maahan lämähtää 135 metriä suurempi kappale, jolla on – riippuen iskeytymispaikasta, kappaleen koosta ja rakenteesta – teoriassa mahdollista jopa tuhota kulttuurimme tai jopa kaikki nykyinen elämä maapallolta. Jos putoava kivi on kilometrin läpimittainen, millään elämän muodolla maapallolla ei ole mahdollisuuksia selviytyä, ei edes russakoilla.

NASA’n johdolla on aloitettu ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavien taivaankappaleiden kartoitus ja seuranta. Suurin osa varsinaisesta etsintätyöstä tehdään kahdessa osaksi yksityisen rahoituksen varassa toimivassa yhteisössä: amerikkalaisessa Spacewatch-projectissa ja eurooppalaisessa Spaceguard’issa.

Lukija ehkä tunnistaa spaceguard-nimen Arthur C. Clarkin Rendevouz with Rama-kirjasta (taisi olla suomeksi epäonnistuneesti Uhka avaruudesta, vaikka se sopiikin hyvin tämän lastun teemaan).

NASA’n lyhyen ajan tavoite on löytää ja seurata 90 % vähintään yhden kilometrin suuruisista kappalesita, jotka osuvat radallaan lähelle maata. Kaikkien havaittujen maan lähelle kiitävien murikoiden radat lasketaan sadaksi vuodeksi eteenpäin, mikäli niitä pystytään seuraamaan riittävän kauan tarkkojen ratatietojen saamiseksi. Uusia kappaleita löydetäään useita joka viikko, ja monet niistä nähdään vasta niiden jo ohitettua maapallon.

Maaliskuun 8. päivänä tänä vuonna pieni (parikymmentä metriä halkaisijaltaan) kivenmöhkäle nimeltään 2006EC ohitti maapallon noin 270,000 kilometrin etäisyydeltä, joka on noin 70 % matkasta maasta kuuhun. Tässä taulukossa näkyy muita lähellä maata parina viime vikkona käyneitä taivaankappaleita. Suurin näyttää olleen maaliskuun 6. päivä vieraillut asteroidi 23187 (2000PN9), jonka halkaisija on 2-3 kilometriä. Etäisyyttä oli lähimmillään noin 3,2 miljoonaa kilometriä eli 7 kertaa maan ja kuun välinen etäisyys.

Eli kovin näyttää olevan vilkasta lähellä maapallon kiertorataa. Mutta taivaan niskaan putoamiselle on silti vielä kovin pieni mahdollisuus. Tosin Arvoisan Lukijan joutuminen lento-onnettomuuteen taitaa tilastollisesti olla mahdollisuutena vielä pienempi.

11.3.2006

Marsin luotaimista, unelmista ja tieteiskirjoista

7 kommenttia

NASA'n Mars Reconnaissance Orbiter (piirros vieressä) onnistui eilen siirtymään lähestymisradaltaan planeetan kiertoradalle, jolla se tulee laskeutumaan hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa toimintakorkeuteensa. Ensimmäinen ohitus tapautui 300 km:n korkeudessa nopeudella 3 kilometriä sekunnissa.

NASA'n mukaan tehtävä oli vaikea ja tällä kertaa kaikki sujui ilman suurempia vaikeuksia. Edes amerikkalaisten ja SI-mittojen muunto-ongelmia ei nyt ilmennyt.

MRO:n tehtävänä on vakoilla Marsiin tulevaisuudessa suunniteltujen miehitettyjen lentojen mahdollisuuksia, etsiä merkkejä vedestä ja tutkia sopivia laskeutumispaikkoja.

NASA'lla on tällä hetkellä Marsin pinnalla myös kaksi toimivaa tutkijarobottia, Spirit ja Opportunity, jotka ovat olleet toiminnassa kohta kolmen vuoden ajan ja ylittäneet niihin asetetut toiminta-aikaodotukset jo parilla vuodella.

Täältä näkee, missä NASA'n avaruusalukset (deep space) ovat tällä hetkellä.

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka sai siirtyä nopeasti Edgar Rice Burroughsin jännittävistä, mutta tieteellisesti vähintäänkin epäluotettavista marskirjoista (kuva vasemmalla) muutenkin ilmailukärpäsen puremana unelmoimaan tosielämään seuraamalla innokkaasti avaruuden oikeaa tutkimista, jossa Marsilla on ollut oma näyttävä osuutensa jo 60-luvun puolivälistä lähtien.

Ja odotin tietysti innolla uutisia avaruuden elämästä. Marsista ei, surullista kyllä, ole löydetty sinne kuviteltuja älykkäitä avaruusolentoja.

Italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli (1835 - 1910) kehitti Marsin nykyisin käytössä olevan nimijärjestelmän ja arveli näkevänsä Marsin pinnalla kanavien verkoston. Ihmisille tyypilliseen tapaan monet muutkin tiedemiehet näkivät samat kanavat, kuten amerikkalainen Percival Lowell, jonka ansiosta me tavis-telluslaiset odotimme vihreiden marssilaisten hyökkäystä Telluksen (vai Terraksiko tätä pitäisi kutsua) kimppuun minä hetkenä hyvänsä kai aina 50-luvulle saakka. Orson Welles käytti tätä pelkoa maniosti hyväkseen kuuluisassa radio-ohjelmassaan War of the Worlds (1938), joka aiheutti jopa paniikkia kuulijoidensa keskuudessa.

Mielikuvitusta kiihottavia nimiä kaikki Schiaparellin keksimät, kuten Vastitas Borealis (pohjoinen napaalue), Valles Marinaris (Marsin keskiosien 4000 kilometrien pituinen ja 7 km syvyinen kanjoni, vajoamalaakso), Elysium-tasanko (sen alla saattaa olla jäätynyt meri) ja Olympos Mons (aurinkokunnan suurin tulivuori, noin 30 km korkuinen), joka on mahdollisesti syntynyt pullahtamalla jonkun toisen taivaankappaleen iskeytyessä Marsin toiselle puolelle. Täältä löytyy Marsin karttoja.

Vaikka kanavaverkostoja ei Marsissa ole löytynyt, vanhoja vedenkaivamia uomia pinnalla on vielä tänäkin päivänä, mutta elämää sieltä ei ole löydetty.

Amerikkalainen (vasemmistosymppis) tieteiskirjailija Kim Stanley Robinson (oikealla kuvassa) on 90-luvulla julkaissut sarjan mielenkiintoisen ja tieteiskirjoiksi poikkeuksellisen hyvin kirjoitetun Mars-sarjan: Red Mars, Green Mars ja Blue Mars, joka julkaistiin viimeisenä 1996, joista yhtään ei valitettavasti olla suomennettu. Mars-sarjan punaisena lankana on planeetan muuttaminen ihmisille asuttavaksi, ja sivussa tapahtuu kaikenlaista jännittävää. Suomeksi on Robinsonilta (tietääkseni) julkaistu vain jännitysromaani Antarktika (1998)

Robinson on sanonut, mutta en kuolemaksenikaan osaa sanoa missä:


You can't get any movement larger than five people without including at least one flippin idiot.


Selittää ehkä miksi niin monet vallankumoukset epäonnistuvat.

7.3.2006

Elämää avaruudesta?

12 kommenttia


Tähän mennessä tapahtunut:


Joko:

Jumala taivaista loi maan ja taivaan ja sanoi: Tulkoon valkeus ja valkeus tuli, ja... ja loi ihmisen maan pölystä omaksi kuvakseen, ja puhalsi tähän elävän hengen. Ja siihen meni vajaa viikko joskus 4000 vuotta sitten.

Tai, vaihtoehtoisesti:

Yli 10 miljardia vuotta sitten tapahtui alkuräjähdys ja maailmankaikkeus syntyi tyhjästä, ja vajaa sekunti myöhemmin luonnonlait astuivat voimaan, sitten alkuhiukkaset yhtyivät muodostaen ainetta, joka ruuhkautui tähdiksi, jotka syttyivät ydinreaktion aiheuttamaan tulee, ja joku väänsi maailmankaikkeuden valot päälle noin 300,000 vuoden kuluttua räjähdyksestä, ja tähdet muodostivat raskaimpiakin alkuaineita ja räjähtivät (jotkut tosin luhistuivat mustiksi neulanpään kokoisiksi aukoiksi, mutta luhistukoot), ja hajosivat atomeiksi, joista syntyi uudempia tähtiä ja planeettoja, ja lopulta Sol-tähti ja sen Tellus-planeetta 4.5 miljardia vuotta sitten, ja Tellukselle tuli 3.9 miljardia vuotta sitten jostakin joitakin kummallisia mikrobeja tai muita örkkejä, joiden onneksi savea ei vielä oltu keksitty ja niin ne pystyivät yhtymään ja kasvamaan ja jakautumaan. Ja sitten joku ajatteli seksiä, ja rupesi yhtymään mukavammalla tavalla, ja astuivat, ja niin dinosaurukset hävisivät sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Ja nisäkkäät perivät maan. Ja yhtyivät ja astuivat ja harrastivat lisää seksiä, ja yhtyivät, ja saivat käsiä, ja isompia aivoja noin 200,000 vuotta sitten, ja pukeutuivat nahkahameisiin, ja astuivat ja yhtyivät. Ja keksivät kulttuurin noin 60,000 vuotta sitten ja alkoivat ihmettellä, mistä tämä kaikki oikein sai alkunsa. Ja kehittivät maailmansyntyteorioita. Ja valtasivat maan ja saastuttivat sen, ja yhtyivät ja lisääntyivät ja harrastivat seksiä ja yhtyivät, ja keksivät E-pillerin ja sitten alkoi 60-luku, ihmiskunna onnellisin hetki, ja ihmiset harrastivat seksiä ja yhtyivät, eivätkä lisääntyneet enää läheskään yhtä nopeasti.

Ja niin tullaan tähän päivään.

Jossakin vaiheessa eli eräs kädellinen, ihminen ja nominalisti, jonka nimi oli William of Ockham, ja hän keksi Ockhamin giljotiinin (leikkurin tai partaveitsen), joka moneen kertaan eri suuntiin väänneltynä saattaisi kuulua vaikka näin:



Ilmiön selitykseksi on valittava selittävistä teorioista se, joka on
yksinkertaisin


Jätän Arvoisan Lukijan hetkeksi mittimään kumpi ylläolevista maailmanselityksistä on uskottavampi Ockhamin giljotiinin kannalta katsottuna.

Ja lienee sanomattakin selvää, että kaikki tosiuskovaiset ja muutkin Raamattua lukeneet ovat aina tienneet, että elämä on annettu maapallolle avaruudesta - tai tarkemmin sanottuna taivaista. Tosin Raamattu ei asiaa sano ihan näillä sanoilla, vaan selittää, allegorisesti, Jumalan, joka tietysti on kotoisin taivaista, puuhailleen kaiken kuolleen ja elävän luonnon luomisen kimpussa viikon päivät.

Mutta tarinan ydin on siinä, että elämä tuli muualta annettuna.

Tälle antamiselle on annettu tieteellinenkin nimi: panspermia, jolla ei tarkoiteta Pan-jumalan spermaviljelystä, vaikka äkkinäinen saattaisin näin helposti ymmärtää pelkästään sanaa itseään tutkimalla.

Jotkut tiedemiehet, ja salaa ehkä kaikki mielensä syvissä sopukoissa - vaikka julkisesti asian kieltävätkin - ovat innostuneet ajatuksesta, että elämää olisi maapallon ulkopuolella. He ovat nimenneet ja sitä varten kehittäneet oman tieteenhaaransa, eksobiologian (tai astrobiologian), ja etsivät avaruudesta Telluksen, oman avaruusalus-kotimme, näköisiä pleneettoja, joita kutsuvat eksoplaneetoiksi, kiertämässä mitättömän näköisiä keltaisia tähtiä, samanlaisia kuin meidän ns. pääsarjaan kuuluva tähtemme, aurinkomme, Sol.

Kaikista tähdistä on noin 10 % juuri auringon oloisia tähtiä, ja tähtiä meidän omassa galaksissamme, Linnunradassa, on kaikiaan 100 tai 200 tai ehkä 300 miljardia - tiedemiehet eivät ole tästä lukumäärästä niin hirveän nokonuukia. Joka tapauksessa meidän "lähiavaruudessamme", 100 valovuoden säteellä, tällaisia auringonnäköisiä tähtiä on kaikkiaan tuhatkunta. Niin kuin Skorpionin tähdistössä lymyävä auringon kopio, 18 Scorpii, joka kaikista näkemistämme tähdistä kuulemma muistuttaa eniten omaa aurinkoamme.

18 Scorpii (tiedemiehillä on tietysti vain matematiikkapuoli aivoista kehittynyt kunnolla, joten nämä nimet eivät ole erityisesti hyvin mielikuvituksen lentoa tukevia) siis 18 Scorpii on noin 47 valovuoden (tai 14 parsekin (1 Parsec = 3.08568025 × 10 potenssiin 16 metriä), parallaksisekunnin, pc:n) päässä meistä, eikä avaruusmatka sinne kestäisi montaakaan tuhatta vuotta, jos haluaisimme käydä tervehtimässä naapureitamme. (Muuten lähin tähti on Proxima centauri, noin 4.3 valovuoden päässä auringosta.)

Englantilainen tähtitieteilijä Fred Hoyle ja hänen srilankalaissyntyinen kollegansa Chandra Wickramasinghe kehittivät tätä panspermia-ajatusta eteenpäin ja väittivät, että elämän aiheita on avaruus tulvillaan. Ja niitä tulee maapallolle yhtenään, päivittäin ehkä, tänne iskeytyvien meteoriittien mukana.

Tämä selittäisi miten maapallon elämä pystyi alkamaan, monipuolistumaan ja leviämään niin nopeasti. Monet tiedemiehet ovat tämän teorian kannalla.

Toisaalta on paljon tiedemiehiä, jotka ovat sitä mieltä, että maapallo on ainoa elämän asuinsija maailmankaikkeudessa. Minusta tämä ajatus kuulostaa yhtä geosentriseltä kuin aikaisemmin tiedemiesten väite, että aurinko ja kaikki muukin, koko maailmankaikkeus, kiertäsi maapalloa.

Jos panspermia pitää paikkansa, se tarkoittaa sitä, että elämää on kaikkialla avaruudessa ja todennäköisyys älykkäälle elämälle kasvaa suunnattomasti. Parisataa miljardia tähteä omassa galaksissamme, parisataa miljardia (and counting) galaksia koko maailmankaikkeudessa antavat paljon mahdollisuuksia elämän synnylle ja kehitykselle, ehkä paljon paremmissa olosuhteissa kuin Telluksella.

Ongelmana on, että todisteita panspermian tueksi ei ole.

New Scientist kertoo tämän viikon numerossaan (4.3.2006), että maahan sataa silloin tällöin elollista materiaalia. Jotkut pysyttään helposti selittämään maanpäällisiksi, toiset voivat olla peräisin maapallon ulkopuolelta.

Esimerkiksi Englannissa satoi elokuussa 2000 silakoita, jotka olivat kuolleita mutta tuoreita ja syömäkelpoisia. Meksikossa puolestaa satoi kesäkuussa 1997 taivaalta eläviä sammakoita. Arvoisa Lukija nostaa ehkä tässä yhteydessä silmäkulmaansa epäilevästi, muistuttaahan tämä tarina ramaatunaikaisesta vitsauksesta, jonka Charlton Heston naamioituna Mooseksen hahmoon toi Cecil B. DeMillen käskystä faarao Yul Brunnerille, vanhalta nimeltään Ramses II.

Ja sen lisäksi, huhujen mukaan, joita New Scientist siis nyt levittää muillekin, Intian osavaltiossa, Keralassa, satoi heinäkuussa 2001 50 tonnia avaruuden elämää maahan saakka veren punasoluja muistuttavassa muodossa. Ja jopa värjäsi ihmisten puhtaita vaatteita punaisiksi.

Väitteen on esittänyt, ja näytteet koonnut, intialainen tiedemies nimeltään Godfrey Louis, joka on lähettänyt näytteensä tutkittavaksi Gardiffin yliopistoon Englantiin Chandra Wickramasinghelle. Tuloksia on odotettavissa muutaman viikon sisään.

Karl Sagan on sanonut "extraordinaty claims require extraordinary evidence". Sagan oli tunnettu SETI-tutkimuksen pouolestapuhujana ja kirjastaan (ja elokuvasta, jossa Jody Foster näytteli pääosaa, maanulkopuolista elämää etsinyttä tiedenaista) Contact suomeksi Ensimmäinen yhteys.

Jos tutkimus ei pysty selittämään, mistä (maapäällisestä) lähteestä näytteet ovat, saattaa olla, että tiedemaailma hyväksyy tämän Saganin tarkoittamaksi 'extraordinary evidence'ksi. Toisaalta saattaa olla, että eivät hyväksy.