Krapulasta ja näytelmän naamioista

Kuva Hanhensulka 2007: Valamo on myös viinitila

Muistan, kun aloitin ensimmäiset tosikokeilut viinan kanssa, että olin yleensä kipeä vähintään pari päivää jälkeenpäin.

Aamut erityisesti olivat ankeaa aikaa. Opiskellessa ei ollut varaa hienoihin viineihin ja viskeihin ja edellisillan iloisesta halvan portviinin, kutsuttiinkohan sitä punapääksi(?), tai jallun ja kaljan juomisesta oli aamussa yleensä muistona vihreä lima, tuskalla oksennettuna vessanpöntössä. Se ei haissut erityisen miellyttävältä ja lisäsi kovasti aamun tuskaa ja oksennushalukkuuttakin.

Siinä pöntön vieressä vieraillessa meni mukavasti ainakin aamupäivä, joskus enemmän. Ja ajattelin, että tämä kuuluu asiaan.

Oletin, että ihmisinä olemme samanlaisia, ja että kaikilla muilla on samanlaiset krapulan tuskat ja vaivat, vaikka pystyvät ne miehekkäämmin peittämään. Ja tunsin siitäkin omantunnon vaivoja. Myöhemmin sain selville, että olen lievästi allerginen viinalle, ja nykyisin osaan ottaa sen huomioon, eikä krapulapäiviä juurikaan enää esiinny.

Elämän pääkysymysten äärellä siellä vessanpöntöllä tuskailtiin, sellaisten kuin elämä itse ja tietysti kuolema, kärsimys ja rangaistus. Olivat vaivanneet jo aikaisemmin, mutta tulivat jotenkin kärjistetysti pinnalle opiskelualkoholin ansiosta. Siitä ovat monet muutkin elämälleen sisällön saaneet, jotkut ovat siihen jopa kuolleet, joten mitenkään ensimmäinen en sillä kärsimyksien lähteellä ollut. Siksi ehkä halusin etsiä Saariskosken hautaa Valamon hautausmaalla, ja puhtaasta uteliaisuudesta myös. (Muuten Rauno Räsänen kertoo edellisen lastuni kommenteissa, missä se sijaitsee.)

Opiskeluajan krapula-aamuina soi usein ovikello, ja soittajina oli kaksi suomenkieltä raiskaavaa, nuorehkoa miestä siistissä tummissa puvuissa, jotka, siis miehet eivät heidän tummat pukunsa, halusivat todistaa myöhempien aikojen jeesuksesta ja sen sellaisesta. Ostin heidän ”raamattunsakin” ja lueskelinkin sitä, kun kovassa krapulassa ei kehdannut luennoille aina mennä.

Kirja ei kiinnostanut läheskään yhtä paljon kuin Raamattu ja muukin, erityisesti kaakkoisaasialainen ”uskonnollinen” kirjallisuus, vain uteliaasta mielenkiinnosta sitä luin. Ehkä iältään kovin nuoressa Mormonien kirjassa epätodennäköisyys ja uskomattomuus ovat vielä silmiinpistävämpiä kuin noissa kilpailevissa kirjoissa, joista vuosituhansien kulttuuri on jyrsinyt juuri oikealla tavalla ihmisen kuoleman, kärsimyksen ja rangaistuksen pelkoja kutittelevaa kaunokirjallisuutta ja puhtaat mielettömyydet voi selittää pois vetoamalla aikojen ja tapojen erilaisuuteen.

Saattaa olla myös niin, että Jeesuksen, Buddhan ja Mohammedin rinnalla nimi Joseph Smith on jotenkin toivottoman kalpea. Saman luulisi pätevän myös nimeen Tom Cruise, mutta näin ei välttämättä ole. Tompan ansiosta skientologit saavat varmasti laumoittain lisää fanaattisia kannattajia, julkkiskultti on tehokas suostuttelija niin kuin merkkivaatteiden ja kosmetiikan kulutuksesta näkyy. Opetuslapset ja marttyyrit aikanaan, ja katolisen kirkon pyhimykset vielä tässäkin ajassa, olivat ja ovat uskontonsa tomcruiseja, vaikka eivät enää kuulukaan ajassa elävien joukkoon.

Dostojevski kirjoitti Rikokseen ja rangaistukseen ihmisen hengellisen elämän kaaren terävän masentavilla vedoilla: lankeemus, synti, rangaistus, kiirastuli, synninpäästö ja ajautuminen relativistiseen ”taivaaseen”, joka Dostojevskilla saattoi myös olla Helvetti, vaikea sanoa.

Siinä kaaressa on jumaluskontojen ja kirkkokuntien vahvuus, ja heikkous myös. Vahvuus siksi, että kaarelle ei tarvitse todisteita, jos on vahvaa, peloilla lietsottua sokeaa uskoa. Ihminen on mitä ilmeisimmin geneettisesti ohjelmoitu houkuttelualttiiksi ja uskomaan johonkin, mihin vain. Ja heikkous siksi, että pienikin epäilyksen häivä kuiskii piruna valistuksen herkistämään korvaan, että missä on todistus.

Todistusta vaaditaan jumalista, tai Jumalasta, mutta todellisuudessa halutaan vakuuttelua mahdollisesta palkkiosta, ikuisesta elämästä, tai ainakin riittävää varmuutta siitä, että henkilö itse joutuu elämän rajan ylitettyään varmuudella viimeiselle tuomiolle. Syntisäkkien elämän kannalta on valitettavaa, että vapahdususkontojen tarjoama Kuolema ei enää siinä vaiheessa suostu pelaamaan elämästä tai taivasosasta shakkia edes Fårön sumuisilla rannoilla, tai odottamaan muutenkaan tapojen parannusta, vaan mittaa elämän sellaisena kuin se on eletty ja pläjäyttää pikatuomion ansioiden mukaan.

Uskovalle on tarjolla jumalaksi Rex Tremendis, kauhistuttava kuningas, jota on pelättävä ja jonka takana, ajan tuolla puolen ikuisuudessa, näkyy himmeänä kajona taivasosan ikuinen usko, toivo ja lempeä rakkaus.

Ikuisuus vain häämöttää toivottoman kauhistuttavan kaukana.

Valamon luostarinkin pääkirkossa haisevat ihanat suitsukkeet, silmiä kohtaavat hurskaan mystiset kuvat, mieltä houkuttaa harras, monta kertaa päivässä toistuva vapahdusnäytelmä esiintymisnaamioineen ja korvissa kajahtelee kovana jumalinen puhe. Kirkkojen akustiikka tehdään kai tarkoituksellisesti sellaiseksi, että sanaa kuuleva ihminen tuntee sen iskevän kovana ja korkealta, kirkon kaikuvista kattorakenteista ja sitä ylempääkin, aina Taivaista saakka.

Pappeja syytellään usein siitä, että he valehtelevat häpeämättömästi kuoleman ja rangaistuksen pelossa käristyvälle seurakunnalle. Mutta heidän puolustuksekseen voi ehkä sanoa sen, että ennen kuin yrittävät seurakuntaansa vakuutella ainoan oikean uskon autuudesta, he ovat henkilöinä kamppailleet saadakseen ensin itsensä vakuuttuneiksi Sanan Totuudesta. On vaikea kuvitella, että – ehkä muutamaa rahankerääjäpappia lukuun ottamatta – kukaan viitsisi siinä ammatissa olla ilman syvää, omakohtaista uskoa totuuteensa.

Jotenkin ajattelen, että pappina olo ammattina olisi verrattavissa omiin viinakokemuksiini opiskeluajan krapula-aamuineen.

Erona on se, että omalta osaltani krapula on kylläkin alituiseen uhkaava todennäköisyys, mutta hyväksyttävissä tietyissä rajoissa. Papeilla ei vaihtoehtoa ole; osoitettu epäusko tarkoittaa yhteisöstä erottamista tai eroamista, jopa leivän menetystä. Mutta voin tietysti olla tässä väärässäkin, ja pappina olo saattaa todellisuudessa olla valoisa ja antoisa ammatti, josta saa luovaa tyydytystä näyttelijöiden tavalla.

Edellisiltana nautitut Valamon viinit eivät aiheuttaneet aamulla heikkoa vihjettäkään krapulasta ja maksoin laskuni hotellin vastaanotossa virkistyneellä mielellä ja ruumiilla.

Jotenkin Kunkirjoitan-blogin tämänpäiväisen lastun, Kiimaisen tosikon ongelma, valossa hävettää kertoa, että Valamon hotellin resepsuunissa tekee työtä joukko kauniisti rooliinsa puettuja viehättäviä naisia. Mutta kerron sen kuitenkin. Lähtöpuuhissa minua neuvoi vaaleaan karjalaistukanväriin hyvin sopivaan siniseen kaapuun pukeutunut, oikein kaunis ja salaperäisellä tavalla seksikäs nainen, jolla oli erityisen suloinen pari harmaansinisiä silmiä ja aavistus kiusoittelevista hymykuopista. Hän neuvoi minua ajamaan Kuopioon Riistaveden kautta.

Olin nimittäin lähdössä Pohjois-Savon puolelle makselemaan velkojani. Mutta siitä ehkä jollakin toisella kertaa.

Kiteestä, kulttuurista ja kannabis-juhlista sekä vähän uusista elämänvuosistakin

Kuva: Kiteeläinen kulttuuriasiamies odottamassa Kiteen nimittämistä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodeksi 2011

Kuten Arvoisa Lukija tietysti tietää Amsterdam on Euroopan kannabis-pääkaupunki. Tämä on täysin epävirallinen mutta pitkäaikainen titteli, eli toisin kuin Euroopan kulttuuripääkaupunki -titteli, joka annetaan vain yhdeksi vuodeksi kerrallaan.

Amsterdam olikin sattumoisin Euroopan kulttuuripääkaupunkina jo vuonna 1987. Helsinki puolestaan oli vuoden 2000 kulttuuripääkaupunki yhdeksän muun kaupungin ohella. Monta kaupunkia tarvittiin, olihan kyseessä sentään Y2k Muistaako kukaan enää niitä turmaennustuksia ja sitä ylimääräistä mölyä, jota tietokonekonsultit ylläpitivät Y2k:n ympärillä. Toisaalta täytyyhän heidänkin palkkansa ansaita ja tarpeellista työtä tekevät useimmiten.

Seuraavaksi Suomi saa tätä kulttuuripääkaupunki -kunniaa kantaa kai jo vuonna 2011. Ehdotankin iki-ihanalle kulttuuriministerillemme, Tanja Karpelalle, että kulttuuripääkaupungiksi valittaisiin Kitee. Tällä tavalla pystyisimme tasapuolisesti kilpailemaan ainakin Amsterdamin kanssa. Vihjeenä viehättävälle Tanjalle, että elokuvatuottaja Arto Halonen sopisi hyvin, alan asiantuntijana, vetämään "Kitee, eurooppalainen kulttuuripääkaupunki" -projektia.

Vaikka Amsterdamissa saa monissa kahviloissa ostaa sätkällisen ruohoa kahvin lisäksi tai tilalla, kannabiksen käyttäjille tulee Amsterdamista huonojakin uutisia. Nimittäin De Baarsjes'in kaupunginosan hallitus on kieltänyt jointin imeskelyn Mercator -torilla ja sen ympäristössä ja kiellon mainostamiseksi on kehitetty liikennemerkki (kuva vasemmalla).

Liikennemerkkejä varasteltiin niiden pystytyksen jälkeen ja niinpä taloustietoinen kaupunginhallitus on päättänyt myydä niitä halukkaille 90 €:lla. Siitä vaan tilaamaan, Arvoisa Lukija, jos satut kutsumaan työtovereita tai muita ystäviä lähiaikoina juhliisi.

De Baarsjes järjestää muuten kannabiskarnevaalit 1. maaliskuuta. Tosin toiveikkuuttaan on syytä jäähdytellä. Siellä ei ole saatavilla ilmaista ruohoa, vaan informaatiota polttamisen vaaroista.

Lisätietoja löytyy täältä, valitettavasti vain hollaniksi.

P.S. tämä Kiteen kulttuuriasia tuli mieleen eilen, juhliessani uuden elämänvuoteni alkamista. Tosin kiteeläistä ei ollut kotona tarjolla vaan piti tyytyä Macallan'in (traditionaaliseen 12-vuotiaaseen) yhden maltaan viskiin. Se kävi hyvin, kun ei ollut tasaisista vuosista kysymys. Vaikka tässä iässä tahtovat kyllä kaikki vuodet olla yhtä tasaisia.

Opiskelijoiden iltarymyäminen lopetetaan Helsingin yliopiston toimesta.

Blogihenkilö on aina toivonut olevansa kevätihminen. Tämä toivo oli jo kouluajalla, mutta kun katsoo yhden vanhan opinahjon veppisivua, ymmärtää hyvin miksi kaikki toiveet eivät ole toteutuneet. Kuvassa oikealla istuu nähtävästi täytettynä blogihenkilön entinen matematiikan opettaja, joka oli opiskellut myös teologiaa.

Löytääkseen kevätihmisensä blogihenkilö tuli kuitenkin taas tehneeksi uuden testin ja pettyneeksi ankarasti. Tuloksena olikin seuraavaa:


You're Most Like The Season Autumn ...

You're warm, and the most approachable. You have that gentle prescence about you. People can relate to you, and find you easy company. However it's likely you've been hurt in the past and it has left you scarred so things can become rather chilly with you at times. Being the third Season in, you're mature, trustworthy and loyal to your friends but prone to depression and negative thinking.

Mutta itsensä kanssahan sitä on aina elettävä, joten kyllä kai tähänkin testitulokseen jotenkin tottuu. Tosin blogihenkilön valokuvista näyttävät parhaiten onnistuvan sumukuvat ja näin ollen tämän kuvaustaidotkin viittaavat paremmin syksyyn.

Blogintäytettä näytetään keksittävän jos jonkinlaisista lähteistä. Mielenkiintoisen tavan aineistonsa keräämiseen on keksinyt bloginimimerkki Hellas Piela bloginsa polydeukeen opisto täytteeksi. Hän haravoi löytämiään blogeja ja kopioi niistä lauseita, jotka sitten muodostavat hänen mielenkiintoisella tavalla mielettömän bloginsa sisällön. Sanathan ovat yhteisiä, niitä ei voi suojata. Sanat uudessa kontekstissa ilmaisevat tietysti uuden ajatuksen, jonka ihmismieli käsittää eri tavalla, joten Hellas Pielalla ei ole mitään syytä muuttaa tapojaan.

Muuten blogeista tuli mieleen, että Helsingin yliopistolla on aikeena lopettaa opiskelijoiden iltarymyäminen sitomalla heidät blogikirjoittajiksi. Tunnettu totuushan nimittäin on, että elämästä ehtii kirjoittaa ainoastaan sellainen henkilö, joka ei oikeasti elä. Kirjoittamisen lähteenähän on pääasiassa muiden ihmisten tarkkailu ja jonkin verran suoranainen sanojen lainailu kuten Hellas Piela meille opettaa.

Paljon on puhuttu siitä, että Paavo Haavikko on ehtinyt elää, perustella ja johtaa liikeyrityksiä ja samalla kirjoittaa suuren tuotantonsa. Blogihenkilö ei usko tähän teoriaan. Todennäköisempää on, että on itse asiassa kolme Paavo Haavikko (kolmoset), joista yksi elää, toimii akateemikkona, rakentaa lammashaan aitaa ja tietää aikalaishulluudesta, toinen pyörittää liikeyrityksiä ja vasta kolmas kirjoittaa. Mikään muu selitys ei ole todennäköinen eikä edes mahdollinen.

Yliopistolehden epäinhimillisten suunnitelmien vastapainoksi blogihenkilö voi suositella myös kirjailija Timo Montosen kolumnia Opintoluotsin sivuilla. Käsityksen mukaan (voi tietysti olla väärä) Timo vihjaa hienovaraisesti, että yliopistolehtiläiset puhuvat paskaa asiasta, josta eivät juuri mitään tiedä. Ja opetusteknologia-palkinto, joka oli annettu jollekin muulle, olisi oikeastaan kuulunut Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenialle, joka on yksi uranuurtajista tällä alalla (blogihenkilö on tästä samaa mieltä). Jos Arvoisa Lukija jaksaa lukea asiaa koskien myös toisella kotimaisella (englannilla) tässä on pitkä ja kuiva sepustus aiheesta. Hyvää yötä.

Juomista In medias res,

Itseasiassa ajattelussa ei keskemmälle voisi edes mennä. Eli blogi-henkilö on ottanut osaa uskonnosta Kiiltomadon sivustoilla käytävään keskusteluun, joka jatkuu vieläkin, ja nauttinut sydämen tykytyksiin raakaa XO armanjakkia. Tämä blogi jatkaa ajatuksen kulkua ja täytyy heti sanoa, että kahlaan syvemmässä vedessä kuin kummarien varret ylettyvät.

Eli mielentilaa kuvaa hyvin sanat Jack Off, ja Arvoisa Lukija ymmärtää heti, kun kerron, että cocktailina siihen tulee saman verran Jack Daniels-viskiä ja Irish Cream-likööriä. Tämä on hyvä seurustelujuoma, joten sen yksinäiseltä kuulostava nimi saattaa hämätä ennen kuin on saanut cocktail-lasin käteensä.

Kiiltomadolla puhutaan koko maailmankaikkeuden synnyttämisestä. Kilpailijoina yliluonnollinen luominen (eli itse ikiaikainen Jumala) ja vähemmän uskomaton (heh, heh) Big Bang-teoria ja, jos Arvoisa Lukija niin haluaa, voimme heittää täällä joukkoon vielä jatkuvan luomisen teorian. Tämä viimemainittu lienee tietysti todennäköisesti suurehkolla varmuudella oikein ehdotus, mutta on jäänyt vähemmälle huomiolle. Lähin kai siksi, että Big Bang’illä on selvästi paremmat lähtökohdat mediakiinnostavuudessa ja jumalilla paremmat mainosmiehet ja -naiset. Vaikka molemmat kuulostavatkin täysin puhtaalta pupulta.

Eli jatkuvan luomisen teoria on siis blogi-henkilölle totuus, mutta kuiva ja pitkä kuin pitkäperjantai lapsena. Blogi-henkilö on ymmärtänyt, että jatkuvan luomisen teoriasta piti tulla nimeltään ”Slow Satisfying Fuck”, mutta tämä oli jo varattuna ravintola-alalle. Kuten kaikki Arvoisat Lukijat tietysti tietävät, tässä cocktail’issa on saman verran vodkaa, giniä ja tietysti Southern Comfort’ia.

Kiiltomadon keskustelun aloitti nimimerkki Anna Amnell, jonka takana ilmeisesti on samanniminen kirjailija, entiseltä nimeltään Pirkko Pekkarinen, joka on ennenkin tuonut pirteitä uskonnollisia ajatuksia Kiiltomadon muuten varsin sekulaariin ilmapiiriin. Ja, tietysti aivan vahingossa, aiheuttanut kiivasta painimista totuuden ympärillä.

Nyt meneillään oleva Kiiltomadon juttu on siis jonkinlainen Old Lay, ja Arvoisa Lukija on tietysti maistanutkin old lay’tä, jossa on yksi ja neljännes mitta tequilaa, kolmeneljännestä triple sec’iä, ruiskaus lime-mehua ja vähän grenadiinia, kaikki sheikatuna jään seassa. Maku on niin kuin muutkin old lay’t, eli vähän kylmää, pistävää kirpeyttä ja paljon turruttavaa makeutta, mutta makuasioistahan ei sovi kiistellä.

Ihmiskunta on jo aikojen hämärästä saakka tarvinnut jonkinlaisen Deus ex Machina’n selvittämään monimutkaisen luonnon suuria ihmeitä ja sekä jumalat että Big Bang soveltuvat hyvin tähän tarkoitukseen. Selityksistä on puuttunut Angel’s Tit, ja Arvoisa Lukija ehkä näkee heti, että se olisi juuri sopiva maailmankaikkeuden selitys. Siinähän on alla tummaa Creme de Cacao’ta (kuvaamassa alkutilan kaaosta), päällä kermavaahtoa (alkuräjähdys, jos siihen uskoo) ja sen päällä herkullisen näköinen kirsikka, meidän oma, kaunis maailmamme.

Kirjailijat ovat kopioineet Deus ex Machina’n omiin tuotoksiinsa kirjallisuuden välttämättömänä lisänä. He kutsuvat sitä juonen yllättäväksi käänteeksi, jolla yleensä pelastetaan juonen suhteen täysin kuralle mennyt tarina. Kriitikot kutsuvat sitä muilla nimillä, kuten ”nurkkaan itsensä kirjoittaneen kirjailijan epätoivoinen yritys pelastaa kolmen vuoden työ roskakorilta”. Mutta eiväthän ihmiset aina kaikista asioista voi ollakaan samaa mieltä.

Toisethan tykkäävät äideistä, ja Colorado Mother Fucker’ssa onkin ihan hyvät maut, jos ei ole niin tarkka juoman väkevyydestä. Siinähän on puoli mittaa vodkaa, kahluaa, rommia, giniä ja tequilaa, vähän kermaa, jotka sheikataan jään kanssa ja korkeaan lasiin päälle luraus cola-juomaa. Toiset taas tykkäävät tyttäristä, ja Arvoisa Lukija näkeekin heti, että tämä voi olla joko Nymphomaniac (koko mitta rommia, neljännes persikkasnapsia ja neljännes rommia sheikattuna jään kanssa); Red Headed Slut (saman verran jägermeister’ia, persikkasnapsia ja karpalomehua sheikattuna jään kanssa) tai, jos haluaa pitkästyä kuoliaaksi, Warm Blonde (pohjalla Southern Comfort’ia ja päällä kerros amarettoa).

Ja kaiken tämän syvällisen ajattelun päälle maistuukin sitten joko Blow Job (kerros kahluaa, Irish Cream’iä, vodkaa ja vispattua kermaa), Hard Dick (kolme neljännes mittaa vodkaa, puoli mittaa hasselpähkinälikööriä ja päälle vähän soodaa) ja Screaming Orgasm (sheikkattuna saman verran amarettoa, kahluaa, Irsh Cream’iä ja vodkaa).

Että sellaista tuli blogi-henkilölle mieleen Anna Amnellin aloittamasta luomiskeskustelusta Kiiltomadon ystävällisessä ilmapiirissä.

Huumeista sen verran, että

Pitäkää vaan kaikki pintanne, jotka olette yrittäneet tupakanpolton lopettamista. Se on helpompaa nyt vielä, kun ei ole lakeja pakottamassa. Pian vapaassa yhteiskunnassamme ei saa myrkyttää itseään millään muuten kuin nurkan takana kuten silloin joskus ennen, esihistoriassa, koulua käydessä. Sitten tupakkaa rupeavat myymään venäläiset mafiosot niin kuin nyt muita kamoja.

Itse blogi-henkilö lopetti syyskuun 3. ja vieläkin on halut olemassa. Mutta kun tuli päätettyä niin on pysynyt savuttomana. Tunteet on kuin karhulla, jonka persuuksia on tuikittu pienikaliiperisella aseella maaliskuun lumilla, kun se oli siirtymässä talvipesästä keväiseen korjuupesäänsä köllöttelemään. Erona on tietysti, että blogi-henkilö on talven aikana lihonut kuusi kiloa ja karhu laihtunut kuusikymmentä.

Sikäli on ollut elämässä onnea, että tulee viinasta tosi paha krapula. Siitä on tullut pysyttyä niin paljon erossa kuin on sosiaaliselle elämälle ollut mahdollista. Ensimmäisen humalansa ihminen kai muistaa yhtä hyvin kuin ensimmäisen sukupuoliyhteytensä: juomisesta jää positiivinen muistikuva vaikka olisi sammunutkin, ensimmäinen naiminen tosimielessä, tai sokea kähmiminen ja sen seurauksena vahingossa paneminen kai olisi parempi sanoa, on ainakin blogi-henkilöllä paremminkin ujostuttava muistikuva. Myöhemmin molemmat tietysti muodostuivat ylpeilyn aiheiksi mielessä ja juttujen juuriksi. Humaltuminen oli niin kauan mukavaa, kun oli kiellettyä ja kun juonnin ja ankarien kipujen välistä yhteyttä ei ollut selvästi tiedostanut. Sen jälkeen juomisesta tuli vain yksi seurustelun muodoista.

Kymmenkunta vuotta sitten blogi-henkilö ei juonut pariin vuoteen laisinkaan. Juomattomuuttaan joutui niin usein selittämään nolona Brysselin kaljan ja viinien keskellä, että lopulta oli ”pakko” alkaa taas ottaa seurassa, sivistyneen sosiaalisesti, yleensä pitäen huolen, että krapula, ja migreeni, pysyvät loitolla. Viinaa ei edes tarvitse seuralliseksi tullakseen, sitä humaltuu yleensä keskustelusta, joskus vähän huonommastakin. Viina tekee humaltumisen vaikeammaksi, kun jotenkin suomalaiselle sopivalla tavalla tulee aina vaan hiljaisemmaksi.

Vieläkin pännii, että juomattomuudesta joutuu häpeilemään, vaikka poikkeavuushan se on nykyisin sekin. Joutuikohan Johannes Virolainen kärsimään siitä. Tämä nykyinenkin pääministeri on teenjuoja, muuten ei sitten Virolaiseen voi edes verrata, on se sen verran väritön virkamies.

Ihmisen kehohan toimii opettajana tässä huumejutussa. Aivot erittävät aineita, jotka tuovat hyvää mieltä ja valmistelevat myöhemmille tripeille. Kaikissa tunnetuissa ihmisyhteisöissä on huumaavia aineita (ainakin alkoholia) käytetty, joten ihan uudesta asiasta ei ole kysymys. ”Alemmatkin” eläimet juopottelevat, joten ihminen on ehkä oppinut juomisen salat jo ennen tietoisuuden syntymistä, sehän sopisi hyvin, viinan juontikin opittiin tiedottomana.

Hyvän mielen korviketta saa tietysti mistä hyvänsä, esimerkiksi harrastuksista (golfia lukuun ottamatta, se oli ilmeisesti itsensä Pirun keksintö). Juoksijoilla erityisesti (nuorempana sitä huumetta käytti paljon) tulee palkintona mielihyvää, "runner's high" on tuttu juttu jokaiselle, joka juoksee pitkiä matkoja.

Käymälä viittasi vilkkaaseen sukupuolielämäänsä, se on saman asian eräs puoli. Siihen on mukava mennä huumeita karkuun, tai jos pää ei muuten niitä kestä.

On ihme, että yleensä pysymme erossa huumeista. Kasvatuksella, uskonnolla ja moraalisäännöillä yleensä on tässä tietysti tekemisensä. Moraalin höltyminen (niin kuin esim. sota-aikana) vie yhteisön aina suurempaan huumeiden käyttöön. Sotahan opetti Suomen naisenkin juomaan ja polttamaan, ennen sitä vain pahamaineiset naiset käyttivät nautintoaineita.

Blogi-henkilö luki englantilaisesta lehdestä, että USA on myöntänyt menettäneensä sodan huumeiden käyttöä vastaan. Laillistaminen saattaisi olla ratkaisu, että ainakin levitykseen liittyvä rikollisuus menettäisi kannattavuutensa. Omia lapsiansa ajatellen yleensä lähes jokainen kai kuitenkin kauhistuu tällaista ratkaisua. Mutta onko tilalle ehdottaa mitään järkevää vaihtoehtoa? Ja pitäisikö yksilöllä olla oikeus töhrätä elämänsä, jos niin haluaa?