Mainingit, sukupolvet ja muukin nuorison turmellus

Kuva: Mika Waltarin näytelmän Kuriton sukupolvi (vuodelta 1936) perusteella tehdyn elokuvan "poster" Porin tulitikkutehtaan (Suomen toinen, perustettu 1856, omistaja ruotsalainen yksityinen monopolifirma Svenska Tändsticks A.b., alkuperäinen omistaja suurliikemies Ivar Kreuger, joka teki maatajärisyttävän itsemurhan 30-luvulla) tikkuaskin kannessa. Elokuva on vuodelta 1957, ohjaaja Matti Kassila, käsikirjoitus Juha Nevalainen, dialogikäsikirjoitus (erityisesti stadin slangi) Ritva Arvelo. Muuten tuossa kuvassa taitaa Tauno Palon ja Jussi Jurkan lisäksi olla Maija Karhi, vaikka Kaija Siikalalla olikin elokuvassa tärkein naisrooli.

Hamassa muinaisuudessa valvoin kirkkaassa yössä ja istuin täydenkuun huntuvalossa Capo Verdellä, Santiagon (Praia) saaren eteläkärjessä meren yläpuolella hotelli Praiamarin huoneen pienellä parvekkeella, tuijotin hurmioituneena Atlantin yli kohti etelää, missä Etelän risti häämötti lähellä taivaanrantaa, ja imeskelin löyhkäävää ja pahallemaistuvaa capoverdeläistä savuketta, jossa ei ollut filtteriä. Syljeskelin tupakanriput suustani kaiteen yli suoraan mereen.

Parvekkeen alla, suolaveden ja ajan rapauttaman kallioseinämän vieressä hehkui vaaleana kapea kaistale rantaa.

Atlantin mainingit keikahtivat kohisten hiekalle yksi toisensa jälkeen ja monet kohahtivat rantakallioon saakka. Seuraava maininki kohisi jo innokkaana lähellä rantaa, kun edellinen suhisi vielä rantakivikon seassa omaa kuolinvirttään. Uusi imaisi ahneesti vanhan aallon alleen. Keinuvat vedet sekoittuivat toisiinsa, kaappasivat rannasta mukaansa hienoa santaa ja ravinteita, ja siirsivät rantahietikon hiekanjyviä ja sorakiviä millin tai pari suuntaan tai toiseen - tai jättivät kaiken juuri siihen, missä olivat olleetkin, ja hukkuivat vähin äänin vielä uudempien aaltojen alle.

Elokuvassa Half Nelson, joka, sivumennen sanottuna, pitäisi jokaisen katsoa mikäli mahdollista, toinen päähenkilöistä, historianopettaja Dan Dunne (osassa näyttelee Ryan Gosling, jonka suoritus oli ehdolla parhaaksi miespääosaksi viimeisimpien Oskarien jaossa) sanoo oppilailleen historiasta, jotenkin hegeliläisittäin, näin:

History is all about conflicting forces creating change.

Suomeksi ehkä jotenkin, että: Historia kuvaa vastakkaisia voimia, jotka luovat muutosta.

Lauri Viljanen sanoo vuonna 1930 Tulenkantajia edeltäneen sukupolven voimamiehestä Kerttu Saarenheimon Tulenkantajat -kirjan mukaan (WSOY 1966, s. 21) näin:

”Juhani Ahon poismeno uuden vuosikymmenen (kuoli 8.8.1921 toim.huom.) aamunkoitossa oli symbolinen tapaus. Hänen kanssaan meni hautaan kaunis, ensimmäinen eurooppalais-suomalainen traditio, jota oli ylläpidetty kaksikymmentä vuotta liian kauan.”

Karl Mannheimin "tunnetun" sukupolviteorian mukaan ”sukupolvi on sosiaalisesti rakentunutta yhteyttä”.

New Scientist –lehden (14.4.2007) artikkeli (They made me do it) toissa viikolla kuvasi, miten tällainen sukupolvi-yhteys johtaa ylettömiin ylilyönteihin, tarkoituksettomaan sadismiin, joukkoriehuntaa ja viime kädessä kai sotaan, jota voitaneen pitää joukkotyperyyden huipentumana. Suomalaisen sananlaskunkin mukaan: joukossa tyhmyys tiivistyy.

Nuorisomuoti, nuorisomusiikki, nuorisomökötys ja nuorison muutkin vanhemmille ikäpolville vastenmieliset tavat voidaan hyvin lukea myös tällaiseksi ”yhteydestä rakentuneeksi” ja helposti tarttuvaksi joukkoliikkeeksi. Ja Mannheimin määritystä seuraillen torjunta aiheuttaa polvien välisen konfliktin, vastakkaisen voiman, josta siis hollywoodilaisten elokuvakäsikirjoittajien hegeliläisen ajatuksen mukaan voi syntyä jotakin uutta.

Elokuvissa nuoriso, elokuva-aikakaudesta riippumatta, usein ja aivan erityisesti esitetään vanhempiaan ihanteettomampina, ja tietysti implisiittisesti huonompina.

Näin esitettyjen nuorten arvomaailma perustuu yksilöllisten tarpeiden tyydyttämiseen karun työtäihannoivan uskon etiikan sijaan. Toisaalta - myös suomalainen, sodassa merkittävimmät kokemuksensa pakosta saanut - vanhempien (pitäisi ehkä nykyajassa sanoa isovanhempien) sukupolvi ei elokuvissa, eikä kai ”oikeassa elämässäkään”, kykene sopeutumaan yhteiskunnan muuttuvaan todellisuuteen, edistykseen, jonka ovat itse saaneet aikaiseksi.

John Landis 'in ohjaama Animal House -elokuva (National Lampoon's Animal House vuodelta 1978, suomeksi Delta-jengi), osoittaa - amerikkalaisten - yksiviivaisen ideatonta suhtautumista nuorison ja vanhemman sukupolven väliseen kuiluun. Ja, vielä merkittävämmin, kuiluun kahden sosiaalisesti erilaisiksi rakentuneen nuorisoryhmän välillä: niiden, jotka haluavat menestyä (hiljainen enemmistö) ja niiden, jotka eivät sitä halua (äänekäs vähemmistö).

Pääasiana elokuvassa on päätön riehuminen ja itsekeskeisen nautinnon tavoittelu, joka elokuvan tekijöillä riittää juonen perusteluksi, mutta todellisuudessa osoittautuu täysin riittämättömäksi, jopa typeräksi perustaksi.

Hyväksi odotettu elokuva latistuukin huonoksi (muuten mikä valtava ero ideoissa ja ajatuksissa vain vuosikymmen vanhemman, 60-lukuisen, idealistisen "hippie road movie" Easy Rider 'in (1969), jossa ensimmäisenä käytettiin julkaistuja levytyksiä - mm. Steppenwolf - elokuvamusiikkina, ja 70-luvun nihilistisen Animal Housen välillä). Merkittävästi elokuvan pääosassa ollut John Belushi kuoli ”oikeassa elämässään” viinan ja huumecocktailin, nimeltä speedball (piikitettyä kokaiinia ja heroiinia), vaikutuksesta jossakin hotellipahasessa Hoollywoodin Sunset Boulevardin varrella.

Minä kuulun siihen osaan "nuorisosta", joka on siinnyt suurissa ikäluokissa, on monesti ristiinnaulittu, lähinnä omituisten mielipiteidensä vuoksi, ja, vaikka ei olekaan vielä kuollut ja haudattu, niin on ainakin sen verran ylösnoussut, että ajattelee”slow-hand” Eric Clapton ’ia Jumalaksi, ja Bob Dylan ’ia arkkienkeli Mikaelin uudelleensyntyneeksi ihmisraunioksi maanpäällä.

Näin ollen en oikeastaan saisi kirjoittaa tätä lastua, olen selvästi jäävi sanomaan juuri mitään nuoruuden turmeltumis-asioista. Mutta samoin perustein olisivat jäävejä myös kaikki muut koskaan syntyneet tai syntyvät ikäpolvet.

Nuoruus on vuosi vuodelta muuttumassa entistä pidemmäksi aikakaudeksi.

Vanhuus näyttää kohtaavan nykyihmistä vain siinä vaiheessa, kun Alzheimer tai dementia ovat vieneet mielestä viimeisetkin vastustuskyvyn rippeet. Siihen saakka ihminen on ylipitkällä, vanhuudesta kieltäytyvällä nuoruusajallaan tai enintään keski-ikäisyyden kynnyksellä.

Keski-ikäisyys määrittyy helpoimmin suhteessa henkilöön itseensä: jokainen, joka on kymmenen vuotta itseä vanhempi, on keski-ikäinen.

Anglosaksisessa maailmassa mainosteollisuus on kehittänyt uuden termin keski-iän pelottamille ihmisille: middle youth. Se tarkoittanee mainostajien demografiassa ikäluokkaa noin 35 vuodesta lähelle 50 ikävuotta.

Suuret ikäluokat ovat olleet onnekkain sukupolvi maan päällä, ainakin täällä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kenties jopa Japanissa saakka.

Vanhemmat tarjosivat yltäkylläisen lapsuuden, vapaan kasvatuksen ja suitsemattoman nuoruuden (kaikki suhteellisesti ottaen tietysti). Ja sodaton rauha Euroopassa takasi yhteiskunnan runsaasti tukeman kohtuullisen turvatun aikuisuuden, hyvän koulutuksen, "rajoittamattoman" kulttuuritarjonnan, lähes "ilmaisen" terveydenhoidon (opimme jopa rakastamaan korkeita veroja), matkustusmahdollisuudet tavismassoille, ja suhteellisen vapauden, hyvinvoinnin ja pitkähkön elämän.

Meidän vanhempiemme mielestä olimme ehkä hemmoteltu ja ainavalittava tyhjäntoimittajien tai kaiken pyhän repijöiden rupusakki. Ja lapsemme syyttävät meitä kiitokseksi saastaisesta luonnosta, narsismista, konsumerismista ja siitä, että emme suostu edes lähtemään eläkkeelle tai kaikilta osin edes kuolemaan; ennusteiden mukaan tulemme elämään inhimillisesti ottaen aivan liian kauan.

Olemme siis selvästi väliinpudonnut ikäluokka. Ja se väli on osoittautunut hunajan ja mannan ynnä nektarin täyttämäksi runsauden kaukaloksi.

Toisaalta, kaikkien menneiden ja tulevien sukupolvien tavoin, "tiesimme" myös olevamme maailmanhistorian ensimmäinen ajatteleva ja kapinoiva ikäluokka (kunnes opimme lukemaan paremmin), joka (sananmukaisesti) pani vanhat arvot roskikseen ja loi uudet ja paremmat. Tässä panemisessa auttoivat sekä jo vanhempiemme sodassa löyhentynyt sukupuolimoraali että E-pilleri, joka on ollut turvanamme jo neljä vuosikymmentä.

Tosin löyhän moraalin ja pillerin avulla loimme lapsillemme kolmanteen ja neljänteen sukupolveen AIDS-epidemian, mutta munathan eivät pysy koskemattomina, jos niistä haluaa nauttia.

Meidän kunniaksemme tehtiin jopa sellaisia elokuvia kuin Kadonnut sukupolvi. Tosin pohjana olevan näytelmän oli kirjoittanut "tulenkantaja-vanhus", Mika Waltari, joskus historian hämärissä, 30-luvulla, josta ei edes haluttu tietää mitään hyvää: omien (iso)vanhempiemme kukkeasta keväästä, synnillisestä mustapaitojen ja innostavien marssilaulujen kymmenluvusta. Siinä ajassa ongelmanuorisona olivat vasta itsenäistymisen jälkeen syntyneet, jotka todellisuudessa jatkoivat 20-luvun Tulenkantaja-sukupolven aloittamaa - tai oikeammin sanottuna - omalta osaltaan jatkamaa kulttuurikapinaa: vanhan repimistä ja uuden luomista.

Olemme siis osaltamme luonnollinen lenkki Kapinoivien tai Kadotettujen Sukupolvien toisilleen puhumatonta hyökyä: isiä ja poikia ja äitejä ja tyttäriä, jotka eivät tunne toisiaan, eivätkä myöskään ymmärrä.

Luin hiljan Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisemasta Kvartti-lehden numerosta 3/05 toimittaja Vesa Keskisen jälkijättöisen artikkelin suomalaisesta nuorisosta 50/60-lukujen vaihteessa.

Vuoden 1959 Viikkosanomien numeroissa 47 (kansikuva vasemmalla)ja 50 oli ollut juttu siitä nuorisosukupolvesta, johon minäkin siis tunnen jotenkin kuuluvani (lisäksi, jotenkin salaisen ilahtuneesti ja jopa oudosti häpeillen, muistan lukeneeni jutun jopa tuoreeltaan Viikkosanomista).

Päätoimittajansa Aatos Erkon (joka silloin toimitti vastuullisesti Viikkosanomia) ohjauksessa, otsikolla Isänmaan toivot, tuleva huippureportteri (toimittaja on tietysti hänen osaltaan aivan liian kesy ilmaus) Sakari Räsänen kirjoitti isänmaan toivoista, joista kai suuri osa on jo kuollut tai ainakin melkein eläkkeellä. Huippulehtikuvaaja Pertti Jenytin oli ottanut jutun höysteeksi joukon puhuttelevia kuvia, joita on Kvartista varastettuina näytillä tämän tekstin ohessa.

Pääkirjoituksen Nuoriso ja pukeutuminen (Viikkosanomat, 50/1959) toimittaja (mahdollisesti Räsänen itse, vaikka saatoi olla Erkkokin) sanaili tähän tapaan:

...nykynuorisomme on kansamme parhaiten pukeutuva osa, jos arvosteluperusteeksi otetaan se, että on tajuttava kehityksen suunta, on paremmin ymmärrettävä pukujen värejä ja viivoja, on osattava yhdistää koristavuus käytännöllisyyteen. Se taju on kansassamme kokonaisuudessaan melko mitätön...

Pääkirjoituksessa viitattiin sosiologeihin MacDougall, James Laver sekä ranskalainen Pierre Clerget. Pääkirjoitus päättyi MacDougallilta lainattuun lauseeseen:

...Kukaan ei ole koskaan pystynyt todistamaan, vaikka asiaa on tieteellisesti todistettu ja tilastoin tutkittu, että moraalisääntöjen noudattamisella sekä vaatemuodin tyylillä tai vaatteiden runsaudella tai vähyydellä olisi
minkäänlaista keskinäistä vaikutusyhteyttä.

Ja sitten yhtenä aamuna The Independent –lehden Extra-osiossa (johon ei valitettavasti pääse käsiksi internetillä) oli laaja toimittaja John Savage ’in kirjoittama artikkeli otsikolla Teenage kicks, The Birth of Youth Culture, jonka lähdemateriaaliksi Savage oli lueskellut omaa, juuri-ilmestynyttä kirjaansa Teenage: The Creation of Youth Culture (julk. Chatto & Windus).

Savage kertoo nuorisokulttuurin "alkaneen" jo 1920-luvulla, ensin Amerikassa, josta se levisi nopeasti Eurooppaan ja kai meille Suomeenkin. Uuden nuorison lähtölaukauksen oli ampunut kirjallaan This side of The Paradise (ei suomennettu, englanniksi sen voi lukea täältä) amerikkalainen Nobel-kirjailija F. Scott Fitzgerald. Kirjassa määritetään uusi nuorisotyyli, The Slickers, jonka tunnusmerkkejä ovat: edistyksen ihailu, sosiaalisten arvojen älykäs tulkinta, hyvä pukeutumienen (ja sen julkinen vähättely), hyvä koulutus ja sivistys ja niiden esiintuoti (Suomessa merkkinä usein päässäpidetty ylioppilaslakki), menestyminen ja pään peittona rasvattu, sileä tukka eli slick, josta tyylille tulee nimi.

Fitzgeraldin määritys sopii oikein hyvin meidän omille modernin tieteen ja teknologian ylistäjillemme, Tulenkantajille. Esseekokoelmassaan Nykyaikaa etsimässä vuodelta 1929 arkki-tulenkantaja Olavi Paavolainen huudahtaa innokkaana:

"Eikö pilvenpiirtäjä ole yhtä ihmeellinen kuin Keopsin pyramidi? Eikö lentokoneessa ole toteutunut "Tuhannen ja yhden yön" satujen unelma lentävästä taikamatosta?"

Alussa referoin runoilija Lauri Viljasen Tulenkantajissa esitettämää mökötystä Juhani Ahon Suomen kulttuuria ajatellen inhimillisesti ottaen aivan liian myöhäisestä kuolemasta.

Todellisuudessa Tulenkantajia edeltänyt kulttuurisukupolvi, jota Tulenkantajat leimasivat vanhanaikaisiksi, on Suomen kulttuurihistorian merkittävin.

Tulenkantajien ihailussa unohtuu helposti, että erityisesti juuri 1910-luvulla julkaisi sepustuksiaan suuri joukko merkittävimpiä kirjoittajiamme, itseasiassa enemmän kuin minään muuna aikana. Silloin kirjoittivat sellaiset mestarirunoilijat kuin V.A Koskenniemi, Juhani Siljo, Otto Manninen, Aaro Hellaakoski, Viljo Kojo, Larin-Kyösti, Huugo Jalkanen, Joel Lehtonen, L. Onerva ja Eino Leino. Ja prosaistit F.E Sillanpää, Joel Lehtonen (joka siis kunnostautui myös runoilijana), Ilmari Kianto, Aino Kallas, Arvid Järnefelt ja Maila Talvio. Jotkut jo kirjallisia "vanhuksia", toiset vasta 1910-luvulla julkaisemisen aloittaneita. Einari Vuorela ehti julkaista esikoisensa sen vuosikymmenen aikana ja oli muutenkin vähän liian varttunut uudelle Tulenkantajien yltiöhuumaantuneelle sukupolvelle ja jäi arvostuksessa jotenkin väliinputoajaksi.

Tyypillisen, jo iällä olevan , vaikkakin kovin nuorekkaaksi itsensä tuntevan, vanhan pierun tapaan ajattelen usein nenääni nyrpistellen, että ylenmääräinen itsensä rei’ittäminen on kovin vulgaaria, nuorten naisten liian syvälle leikatut kaula-aukot, vaikkakin kieltämättä kovin suloisia silmälle, ovat aivan liian rohkeita, ja että minihameet ovat talvella aivan liian kylmä vaatekappale kenelle tahansa naiselle, vaikka tällaisen takana kävely esimerkiksi Lontoon Carnaby Street'illä lämmittää vanhaakin mieltä oikein mukavasti.

Sanalla sanoen, tämän lastun kirjoittaja ei ole vain iäkäs vaan myös tekopyhä.

Joskus viimevuosisadan alussa Saksassa syntyi nuorisoliike nimeltään Wandervogel. Se oli jonkinlainen vaeltelukerho, jonka jäsenet kulkivat pitkin Eurooppaa nahkahousut ja paksut vaeltelukengät jalassa sekä eväitä täynnä oleva reppu olalla. Vaeltelevat ”vogelit” olivat pääosin nuoria poikia ja miehiä, joita lisäksi epäreilusti epäiltiin usein reippaiden tapojensa vuoksi homoiksi.

Muutama sata vuotta aikaisemmin, jo keskiajalla, Suomessakin oli eurooppalaiseen tapaan juopottelevia ja kapakoissa räyhääviä vaeltajia, teinejä, joiden kulttuurijälkeläisiä saksalaiset ”vogelit” jotenkin olivat, vaikka heidän tapansa eivät olekaan yhtä huonoja kuin rahaa ja kaljaa pummailevilla teineillä. Englanninkielinen termi "teenager" otettiin yleiseen käyttöön vasta vuodesta 1944 alkaen, joten se on suunnilleen saman ikäinen kuin suuret ikäluokat. Suomessa on kuitenkin pitäydytty jo satojen vuosien ikäiseen teini-nimitykseen, "toistaikäinen" ei olisikaan oikein kunnolla suuhun sopiva, sitäpaitsi taitaa sana "teenager" meilläkin olla nykyisin yleistymässä.

Kauan sitten Capo Verdellä mainingit jatkoivat tasaista mojahteluaan rantahiekalle. Yritin laskea maininkien lukumäärää ja vertailla niiden kokoja. Tunnettu totuushan on, että joka seitsemäs aalto on muita suurempi. Valitettavasti sotkeuduin laskuissani pimeyden ja hyvän portugalilaisen vihreän viinin (vinho verde 'n) vaikutuksesta. Seitsemännen aallon sääntö saattaa silti pitää paikkansa.

Ehkä näin on myös kulttuurisukupolvien osalta. Kukkeimmasta kulttuuriajastamme, 1910-luvulta, on nyt aikaa lähes sata vuotta. Jos polvet lasketaan 15 vuoden aikaväleillä, niin ehkä kymmenen vuoden kuluttua, tai niillä main, alkaa uusi kukoistavan suomalaiskulttuurin aikakausi.

Nykyisten vanhempien on näin ollen syytä alkaa tarkkailla jälkeläisiään sillä silmällä, että nämä ovatkin vain väärinymmärrettyjä neroja, eivätkä sottaisia, murjottavia, televisiota työkseen tuijottavia ja muutenkin pahantapaisia kiusankappaleita, joiksi heitä helposti muuten voisi, täysin aiheetta ja virheellisesti, luulla.

Lisälukemista:

Mervi Pantti: Hallittu kurittomuus, Nuorison nousu ja sukupolvikonflikti suomalaisessa elokuvassa 1960-luvulla, Tampereen yliopiston kirjasto, 2003

Erkki Astala & Tommi Hoikkala: Kurittomat sukupolvet, suomalaisen elokuvan nuorisokuvasta, Tampereen yliopiston kirjasto, 2002

Jyrki Pöysä: Tunteiden paloa, Rakastuminen elävöitymisen kuvana elokuvassa Kuriton sukupolvi (1957), ELEKTROLORISTI 1/1997

J.P. Roos: Laajat ja suppeat sukupolvet; esimerkkinä suuret ikäluokat ja niiden ympärille kertyneet sukupolviliikkeet, Helsingin yliopisto

Korento myllää "rockjournalismin hautausmaalla"

Korento-yhtyeen Juha K. Korento kirjoittaa tänään Pyrstötähti-blogissa sydämellä tulikivistä tekstiä rockjournalismista, ja erityisesti Rumba-lehdestä ja sen linjasta, jota määrittelee mm. sanoilla "rockjournalismin degeneroitunut päätepiste", sekä popsnobeista, joiden haluna on lukea "jostain v***n klaxonssista tai shinsistä".

Korento on julkaissut toisen albuminsa Pyrstötähti pari viikkoa sitten.

Oikeuslottoa ja lastuanarkiaa

Kuva: Beatles joskus, kun olivat kaikki vielä tappelemassa täällä maan päällä vai olivatko jo silloin pilvissä

Kuuntelen Uuno Klamin vanhanpierunkin korvia hivelevää, puhdasta ja raikasta musiikkia; internetiltä laillisesti (€ 2:49) imuroitua CD:tä, jossa Turun filharmoninen orkesteri Jorma Panulan johdolla soittaa Suomenlinna alkusoittoa, Kalevala Sarjaa, Lemminkäisen seikkailuja Saarella, ja Merikuvia.

Väsyttää vielä päivän ajamisesta ja muustakin puuhailusta. Kävimme nimittäin Lillessä, joka ei ole Euroopan kauneimpia kaupunkeja, Pohjois-Ranskan teollisuuskeskus, jossa on sentään melko kaunis, vanha keskusta. Lounasta söimme paikassa nimeltä La Terasse, kulman takana Suurtorilta. Oma grillattu loheni oli hämmästyttävän maukasta ja mehevää, salakalalla ajoittain mutustelevan kasvissyöjänkin suussa hyvin sulavaa. Puoliso söi senegalilaiseen tapaan valmistettua kanaa, kun kotona ei saa lihaa syödäkseen kuin suurempina juhlapäivinä.

Kuunnellessani lueskelen uutisia ja ajattelen, että sehän on selvä, että oikeudessa käynti on onnen kauppaa, vähän kuin lottoaminen: jos laitat enemmän rahaa oikeudenkäyntiisi todennäköisyytesi voittaa paranevat huimasti, mutta lopputulos on kuitenkin silti onnesta kiinni. Paitsi, jos pystyt ostamaan tuomarin, joka ehkä ei ole erityisen helppoa monissa maissa.

Kuva: Applen viidennen sukupolven iPod

Apple Computer voitti aikaisemmin tänä keväänä oikeudenkäynnin Beatlesiä vastaan (ja sai oikeuden jatkossakin käyttää vähänpuraistua omenaa iTunesin musiikkikaupan logona, vaikka Beatlesien kanteen mukaan logo muistutti musiikinystäviä liiaksi heidän omasta levyjen tuottajafirmastaan, jonka nimi on Apple Corps). Nyt Apple Computer on puolestaan hävinnyt oikeudenkäynnin, ja voittajina olivat, hämmästyttävää kyllä, internet-köyhälistö – eli blogien lastunjyrsijät. Elektronic Frontier Foundation kutsuu saitillaan oikeuden päätöstä sanoilla huge win.

Kalifornian vetoomustuomioistuin San Josessa, Kaliforniassa, kumosi aikaisemman paikallistuomioistuimen (District Court) päätöksen, jolla Apple olisi voittanut. You win some, you lose some, niin kuin lotossakin ja elämässä yleensä.

Tapaus alkoi siitä, että joku Applen omasta henkilökunnasta oli vuotanut salaisia teknologiatietoja bloggariystävilleen, jotka ahneesti julkaisivat salaisuuden blogeissaan (kyseessä oli itse asiassa ”asteroid”iksi kutsutun uuden tuotteen koodi).

Apple haastoi bloggareiden verkkopalvelun tarjoajat oikeuteen vaatien näitä paljastamaan tietojen alkuperäisen vuotajan. Puolustus puolestaan perusteli vastaiskuaan sillä, että bloggari on niin kuin kuka tahansa dzurnalisti, jolla Amerikan lain mukaan on oikeus pitää tietolähteensä salassa (Suomessa ei kai näin perimmiltän ole, vaan julkaisijan on paljastettava lähteensä tai mentävä linnaan, ja useimmat kai mieluummin paljastaisivat kuin lusisivat).

Tämän Amerikan jutun muilla yksityiskohdilla ei ole sen enempää merkitystä. MUTTA...

Minä en halua tulla bloggarina rinnastetuksi lehtimiehiin useasta hyvästä syystä johtuen. Ensimmäinen syy on tietysti se, että lehtimiehet ovat sanantaidon ammattilaisia, ja vertaaminen heihin ei olisi ehkä tarpeellisella tavalla mairittelevaa.

Toisekseen tämä lasturypäs on yksi päiväkirjoistani, joka vain julkaistaan ”sattumalta” täällä internetillä ja kuka tahansa, joka niin haluaa, saa silmäillä sitä aivan rauhassa, tällaiseen silmäilyyn suhtaudun tietysti muiden narsistien tapaan erityisellä myötämielisyydellä. Tilanne olisi sama, kuin jos seisoisin esimerkiksi Kuopion kauppatorilla, siinä kauniin Venla-patsaan tuntumassa, ja sen sijaan että näyttelisin Partasen kalakukko kainalossa ohikopsuttelevien kuopiolaiskaunottarien ihmeteltäväksi alapääni kylmänsinisenruttuista komeutta perperiäni raotellen, näyttelisinkin yläpääni komeutta antamalla kenen tahansa satunnaisen ohikulkijan sormeilla päiväkirjani hiirenkorvaisia sivuja.

Minähän en ”julkaise” mitään, tallennan vain päiväkirjani internetin syövereihin. Itse asiassa minähän en edes tiedä, missä maassa ja missä tietokoneessa päiväkirjani majailee. Tiedätkö sinä, Arvoisa Lukija, omien lastujesi tai päreidesi paikan virtuaaliavaruudessa.

Tärkeämpi syy kielteiseen kantaani on kuitenkin tärkeämpi!

Jos bloggarit rinnastetaan lehtimiehiin, niin heidän ”journalistinen” vapautensa menisi samalla. Jos meistä joku vedettäisiin tuomioistuimeen lehtimiehenä, joku pitkäkyntinen koiranpenikka (=asianajaja) väittäisi tuomarin edessä, että bloggareita koskisivat myös muut lehtimiesten oikeudet ja velvollisuudet. Ja heiluttaisi Lehtimiesten moraalikoodia tuomarin ja syytetyn nokan alla, ja monet meistä eivät ehkä täyttäisi sen koodexin pyhiä pykäliä.

Journalistisen hyvät tavat? Niitä bloggareilla ei tietysti ole, hehän luimuilevat jossakin arkianarkistin ja itsensäpaljastajan välisessä pimeässä ja mutaisessa niche’essä (mitä se sitten onkaan suomeksi: ekologinen kolo, vai?). Poisluettuna tietysti blogisiskon kaltaiset puhdasmieliset ja todistettavasti keskustalaiset kirjoittajat ja huikeamääräiset kutojabloggarit, joilla ei ole päässään pahaa ajatusta ja kutomisen kanssa on niin kiire, että maalliset synnit jäävät heiltä aivan liian pienelle huomiolle.

Vaikka hyvä tietysti oli, että pienet bloggarit voittivat suurta konsernia vastaan. Ironiaa lisää ehkä se, että monen monet bloggarit naputtelevat tietokonemaailman sivuraiteilla taistelevaa Applen anarkistitietokonetta Bill Gatesin pyhäksisiunaaman PC:n tilalla.

Siis, journalisteja emme ole, selväjärkisiksi emme tule, olkaamme siis edelleenkin pelkkiä omaan napaamme tuijottavia, lievästi savuaivoisia bloggareita.

Sananvapaus, sananrajoitus

Kuva: Lasitalo

Mikä olisi vapaus-sanan vastakohta - ei-vapaus. Riippuu kai kontekstista. Rajoittuneisuus ehkä, tai alistuneisuus. Ja sitä rataa. Arvoisa Lukija ehkä huomaa, että molemmissa vastakohtasanoissa näyttää olevan sisältönä ajatus tällaisen ei-vapaan omasta toiminnasta.

Olen ollut tämän viikon seminaarissa, jossa puhuttiin eläkkeelläolemisesta: vapauden ihanuudesta ja kurjuudesta. Pääasiassa kuitenkin houkuttavasti. Mutta siitä ei tänään pitänyt puhua, vaan vapaudesta.

Ja syynä on lastu/päre, jonka luin tänä aamuna. Olen ollut niin tiiviisti eläke-ajatuksen lumoissa, että en ole ehtinyt lastumaailmaa/pärekoria kuljeksia, Mutta nyt siis ehdin lukea Ikkunaiineksen (ja muidenkin) yleviä ajatuksia.

Vedin tietysti herneet nenääni.

Nimittäin tämä Iines puheli kepulaisesta poliitikkosta ja (erityisesti) pääministeristä Matti Vanhasesta, joka on kai tehnyt kanervat ja lähestynyt jotakin kaunotarta tekstiviestillä. Ja Iineksellä on ollut otsaa (niin kuin hänen omakuvastaan näkyy:) tämän puolustamiseksi.

Minulla on aina - lievästi - yllättävää, että ihmiset eivät osaa ymmärtää vapauden nyansseja.

Julkisuuteen omasta halustaa asettautunut ja vaaleissa omakuvalla äänestäjiä kalastellut henkilö on tietysti myös vapaa, mutta eri lailla kuin tavis on vapaa. Tavis on vapaa vain ja ainoastaan niin kuin poliitikot sen sallivat. Ja jos tavis ei pidä tilastaan tai valitsemiensa ihmisten toiminnasta, niin, ns. vapaassa yhteiskunnassa, hänellä on oikeus osoittaa mieltään ja äänestää seuraavissa vaaleissa jotakin muuta henkilöä.

Lehdistön velvollisuus on tiedottaa tavikselle, mitä hänen poliitikkonsa puuhailee. Tämä velvollisuus on olemassa - pääsääntöisesti - poliitikkojen kaikkien toimien suhteen. Taviksella, kuten Iineksellä, joka vastustaa kiivaasti oikeuttaan tietää, on ihailemastaan poliitikosta (esimerkiksi tästä Matista) julkinen kuva, jonka poliitikko on halunnut ihmisille itse antaa.

Tämä Matin itsestään antama kuva sisältää esimerkiksi sen, että siistin ja hiljaisen näköinen mies mennessään kolmen aikaan aamuyöstä maailman kauneimman poliitikon (sensuellin ihastuttavan Tanja Karpelan, joka rakastaa Espoon korvissa tallomista) hotellihuoneeseen, meni sinne keskustelemaan keskustapuolueen tulevaisuudesta eikä syistä, joista joku tavis menisi kauniin naisen tai miehen huoneeseen sellaiseen aikaan. Iines tietysti uskoisi tätä tietoa, koska ei omassa tynnyri-maailmassaan edes tietäisi Matin käyneen Tanjan luona yön mehevimpinä tunteina. Paitsi, jos lehdet asiasta tiedottaisivat.

Matti eroaa pari vuotta tapauksen jälkeen ja haluaa meidän uskovan, että näillä kahdella asialla ei ole yhteyttä. Tämä on tiukasti Matin omaa, yksityistä domainia, eikä lehtien saa kirjoitella mitään muuta. Se on yksityisasia, koska Matin vaimo ei ole julkisuutta tavoitellut henkilö, eikä edes ilmeisesti halua julkisuutta. Tieto avioerosta riittää Matti-kuvan rakentamiseksi.

Sen sijaan Matin seikkailut kauppakeskusten naismaailmassa ja romanttisten tekstiviestien lähettely kauniille naisille kuluu valitun poliitikon osalta julkisuuteen. Me emme vaaleissa valitse vain poliitikkoa vaan ihan oikean ihmisen, johon haluamme luottaa.

Poliitikkojen on elettävä lasitalossa, että demokratia toimisi.

Täysin tuntematon poliitikko ei vapaassa yhteiskunnassa ole mahdollinen. Alistetussa ja pimeässä pidetyssä yhteiskunnassa poliitikolla on tiukasti julkinen ja yksityinen olomuotonsa. Näin oli Neuvostoliitossa ja tietysti vielä nykyiselläkin Venäjänmaalla, jossa lehdistö on poliitikkojen (tai oikestaan valtaeliitin) vallassa, ja poikkipuolin asettuvat toimittajat vaiennetaan - jopa tappamalla. Matti Vanhanen uhkaisi vaiennuksella Ilta-Sanomia, onneksi sellainen ei ole yhtä helposti Suomessa mahdollista.

Iines puolusti ikkunassaan tällaista käytäntöä. Hyi, hyi Iinestä. Sinun lastumiesmoraalisi uinuu!

Autch

, tai miten se suomenkielellä sanotaan, kun pahasti sattuu. Merkittävä kulttuuripersoona on tölvinyt meitä taviksia pahemman kerran lauseilla, jotka olivat kuin Greta Garbon kasvot. Ja oikein maksua vastaan Aamulehdessä. Toivottavasti tästä vielä toivutaan, vaikka vaikeatahan se tietysti tulee olemaan, kun saa osuman kulttuuritykistä. Bloggarit yhtykää.

Blogi-henkilölle Pariisi on tullut tutuksi lähes neljän vuosikymmenen ajalta. Henkilö pitäisi baskeria päässään niin kuin Tanttu vierailuillaan, mutta puolison naurunpyrähdyksiä ei pirukaan kuuntele ja niin sen pitäminen on jäänyt. Pariisi on ilmeisesti muuttunut vähintään yhtä paljon kuin henkilökin, vaikka omaa muutostaan ei oikein huomaa kuin katsoessaan peiliin, jota tietysti välttelee mahdollisuuksien mukaan. Pariisin muutoksen näkee joka puolella. Kuten esimerkiksi tarjoilijoiden käyttäytymisessä ulkomaalaisia kohtaa.

Jopa Champs Elyseellä (huom. noilla kuvilla ei ole mitään tekemistä blogi-henkilön kanssa) katukahviloiden tarjoilijat puhuvat ystävällisesti hymyillen englantia puhuville asiakkailleen, vaikka sitten selän takana sylkisivätkin näiden anisjuomalaseihin. Ehkä sekin on vuosien mittaan vähentynyt, ainakin ricardin maku on blogi-henkilön muistin mukaan erilainen nyt kuin oli silloin aikaisemmin.

Näitä ajatellessa katselin Shakespeare & Co kirjakaupan ikkunassa näytteille asetettuja kirjoja, ja puoliso ikuisti habitustani bittijonoksi muistilevylle. Koko liike näyttää, virheellisesti, siltä kuin siellä ei koskaan edes suostuttaisi myymään mitään. Itse olen joskus haaveillut, että aloittaisin vanhojen kirjojen kaupan niin kuin Holappa teki aikoinaan. Ongelmana saattaa olla akuutin ja jatkuvan rahanpuutteen lisäksi se, että en ehkä haluaisi edes myydä kirjojani kenellekään. Joten ajatus on jäämässä Vanhan kuppilaunelmaksi.

Myin kyllä Suomesta lähteissäni kirjastostani suurimman osan juuri Holapan liikkeeseen ja kaduin sitä heti, kun ostaja oli häipynyt autoineen Runeberginkadun meluun. Tippa siinä tuli silmään, mutta minkäs teit. Raha poltti taskussa reikää käyttämättömän lentolipun kanssa, muuttomiehet kolkuttelivat ovella ja kirjahyllyssä ei ollut paljon muuta kuin pölyä. Jäljelle jäi muutama kymmenen rakkainta kirjaa, joita olen nyt varjellut niin, että ei edes tule luettua niitä uudestaan kuin hyvin harvoin vaikka tositarkoituksella ne siihen jätinkin.

Shakespearen kirjakaupan kirjoittajien huoneesta on näkymä Notre Dame’n katedraalille, joitakin sellainen näkymä saattaa inspiroida kirjoittamaan uutta ja erikoista. Taisi liian-nuori Mika W:kin saada inspiraatiota Suureen illusiooniinsa samanlaisesta näkymästä. Hänhän kirjoitti varpaita käpristävän aikuismaisen kirjansa juuri tällä samalla alueella. Tosin kirjakauppa oli silloin Rue d’Odeon’illa numerossa 12, joka ei ole kovin kaukana nykyiseltä paikalta. Hemingway ja Joyce ja monet muut kunnon miehet olivat kirjakaupan omistajan, amerikkalaisen Sylvia Beach’n suojeluksessa, ja hän jopa kustansi Odysseuksen ensimmäisen julkaisun, kun Joyce ei löytänyt kirjalleen muuta tukijaa. Eli siihen aikaan Pariisissa oli lämpöisiä sydämiä.

Nyt Pariisi oli hyvin kylmä. Vaikka aurinko paistoikin ei lämpötila noussut juuri yli kolmen asteen. Katukahviloissa istui silti väkeä. Kaupunki haisee nykyisin niin hyvältä, että on vaikea aistia tai muistaa vanhaa, pahalle haisevien hallien kaupunkia, siellä käymättömille tätä ei edes kykene kuvailemaan tällaisena taviksena. Silti Pariisiin tulo ja siellä kuljeskelu on aina tarinamatka, ja siitä tuleekin mieleen elokuvataide.

Kävimmekin juuri katsomassa Alexander Payne’n uusimman elokuvan, Sideways. Jokaisen kirjoittajan pitäisi käydä se katsomassa, ja viinin maistelijan. Taitavat lähes kaikki kirjailijat ollakin näitä. Elokuvassa päähenkilö tuskailee kirjansa julkaisun kanssa ja maistelee viinejä, erityisesti pinot-rypäleistä tehtyjä. Ja hyviähän ne ovatkin, varsinkin Amerikassa. Ranskalaisen pinot’n täytyy olla kallista ollakseen edes kohtuullisen hyvää.

Elokuva on kertomus kahden miehen (tietysti), Miles Raymond’in ja hänen ystävänsä Jackin (epäonninen näyttelijä), viininmaistelumatkasta Kalifornian viinitiloilla, Milesin käsikirjoituksen kohtalosta ja yrityksestä saada elämäänsä muutenkin jonkinlaiseen kuntoon. Päähenkilö, Miles, on englanninkielen opettaja niin kuin monet muutkin läpimurtoa odottavat kirjailijat USA:ssa. Suomessahan nämä ovat useimmiten kirjallisuustieteen tutkijoita.

Paynen edellisessäkin elokuvassa, About Smidt, matkustettiin ja laitettiin elämää uusille urille. Joten tämä elokuva jatkaa samaa teemaa. Edellinen oli tietysti rakenneltu Nicholsonin ympärille, tässä oli näyttelijäkaarti lähes tuntematon ja tarina oli näin ollen pääosassa.

Ja hyvä tarina olikin. Kuten sanoin, Arvoisa Lukija, menkää katsomaan, se kannattaa.