Elämä ei ole tehtävä

 Koronaviruksen kourissa on hyvä hetken ajatella muitakin suuria ajatuksia. Alla on luhyt ote pääministeri Sanna Marinin linjapuheesta SDP:n puoluekokouksessa 24.8.2020:  "Elämä ei ole tehtävä, eikä ihmisen arvo määrity sillä, miten hän tuottaa yhteiskunnalle lisäarvoa. Siksi yhteiskuntaa on rakennettava siten, että jokainen voi kokea mielekkyyttä, onnistumista, osallisuutta ja arvostusta. Meidän on nähtävä arvossa elämän erilaiset asiat ja luotava tilaa pysähtyä niiden äärelle."

Toimiva demokratia vai Eurooppa

Kuva Independent.ie:ltä, irlantilaiset ääntenlaskijat sekoittamassa eurooppalaista edistystä

Kumpaakin näistä ei voi saada samanaikaisesti, on joko unohdettava toimiva demokratia tai erottava Euroopasta.

Miten demokratian voisi parhaiten määrittää. Ehkä se sisältäisi jotenkin tällaista:

Demokratia on asioita ymmärtämättömän vähemmistön tekemiä päätöksiä välinpitämättömän enemmistön asioista.

Mitä vieraampi vallan keskus, sitä suurempi välinpitämättömyys.

Irlanti on puhunut.

Äänestettyään ensin Euroviisuedustajakseen kalkkunan, irlalantilaiset päättivät äänestää koko Euroopan kohtalosta, joka Unionin merkillisten vanhojen sääntöjen perusteella oli pudonnut irlantilaisten käsiin. Heistä äänestyskoppiin vaivaitui alle 50 %, joista karvan verran yli puolet äänesti Lissabonin sopimuksen kumoon (näin ainakin näyttää tätä naputellessani).

Tämä tapahtui maassa, joka vähän yli kolmessa vuosikymmenessä on muiden eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla raahattu väkisin samalle vuosisadalle meidän muiden kanssa ja kustannettu perunoita kaluavasta maatalousyhteiskunnasta teollisuuden ja kaupankäynnin mestariluokkaan. Ja lisäksi Eurooppa on lähettänyt heidän joukkoonsa rauhankyyhkyjä, kuten Harri Holkerin, houkuttelemaan irlantilaisia olemaan tappamatta toisiaan enempää kuin on eurooppalaisen tavoitetason mukaan suotavaa ja kohtuullista.

Puolet Irlannissa äänestäneistä on jotakin 0.5 % eurooppalaisten äänestäjien yhteismäärästä. Eli 0.25 % eurooppalaisäänestäjistä päätti loppujen puolesta, että Lissabonin sopimus ei ole Euroopan asukkaiden kannalta riittävän hyvä asia. Heistä ehkä viisi tai kuusi oli lukenut sopimuksen, kukapa viitsisi tosissaan kahlata läpi 270-sivuista asiakirjaa, joka on kirjoitettu jollakin oudolla kielellä, joka muistuttaa erehdyttävästi englantia.

Toisaalta, voisin yrittää lyödä vetoa, jos olisi rahaa vedonlyöntiin, että juuri Suomen eduskunnassa sopimuksen puolesta äänestäneiden enemmistö ei ollut vaivautunut lukemaan sopimusta, eikä tule lukemaankaan.

Tämä ei ole luottamattomuutta poliitikkoihin ja demokraattiseen parlamenttiin. Päinvastoin. Se osoittaa, että luotan heihin sokeasti, ja luottavaisesti tiedän, että tämä sopimus, niin kuin monet muutkin äänestetyt tärkeät paperit, on jäänyt lukematta. Vain todelliset poliittiset geekit kuten ulkoministeri Stubb ja entinen ulkoministeri Tuomioja ja sen sellaiset, joko innokkaat tai muuten idealistiset poliitikot, viitsivät näitä lukea. Ja joka tapauksessa kansanedustajien äänestyssormea käyttävät poliittiset puolueet, joiden päättäjistä suurin osa on myös jättänyt nämä paperit lukematta, mutta puolueella kuin puolueella on asiasta puoluepoliittinen päätös, jota kaikkien on tietenkin noudatettava.

Mitä pirua demokratia oikein on.

Kaikki maat käyvät määrävälein äänestyskopeissa äänestämässä itselleen edustajat parlamentteihin ympäri Eurooppaa ja sitten heihin ei luoteta. Äänestysprosenteista toki tiedämme, että suuri osa kansalaisista ei ole kiinnostunut yhteisten asioiden hoidosta. He ovat kiinnostuneita tärkeämmistä asioista, kuten julkkisten rakkauselämästä, potkupallotuloksista, ja Linda Lampeniuksen rintakupin koosta. Ja tietysti siitä, että saavat ostettua ruokaa, voivat lentää aurinkorannoille silloin tällöin ja pystyvät vaihtamaan ylihintaisen autonsa uuteen kahden tai mahdollisesti kolmen vuoden välein, eikä satasenttinen litteä tv'kään olisi pahitteeksi.

On kai erityisen typerää olettaa, vaikka olen kyllä kieltämättä näin itsekin monet kerrat olettanut, että 'tavallinen kansalainen' ymmärtäisi politiikasta enempää kuin pääministeri Vanhanen ihmissuhteista.

Parlamentit valitaan ajamaan yhteisiä asioita seuraaviin vaaleihin saakka. Poliitikot tehkööt päätökset äänestäjiensä puolesta, eikös tätä eurooppalaista demokratiaa kutsuta myös edustukselliseksi kansanvallaksi. Tuskin poliitikkojen päätökset ovat paljoakaan huonompia, tai parempia, kuin 'tavallisten kansalaisten', joten vaihtoehtoa ei taida demokratian puitteissa olla. Tietysti on suuri joukko 'tavallisia kansalaisia' (heitä tapaa erityisesti blogeilla, häpeäkseni on sanottava, että tälläkin itseasiassa, ja lehtien yleisönosastoilla), jotka usein olettavat pysytyvänsä hoitamaan asioita paremmin kuin julkkispoliitikot, entiset mallit ja urheilijat. Nämä menkööt ehdolle vaaleihin, jos haluavat demokraattisia päätöksiä tehdä, ja, jos tulevat valituiksi, tehkööt sitten päätöksiä omantuntonsa mukaan meidän tyhmempien puolesta.

Tai toisaalta voimme unissamme vaeltaa ruusunpunaiseen Utopiaan, Uuteen Uljaaseen Eurooppaan, jota toimivan demokratian puutteessa vallitsevat 'asiantuntijat'.

Ja Platonin esimerkin mukaan valtaapitävässä joukossa ei saa olla runoilijoita.

Julkkiksista ja muustakin turhuudesta

Motoksi tähän lastuun sopinee laittaa kreikkalais-filosofista runoutta, eurooppalainen julkkiskulttihan lähti todenteolla liikkeelle juuri sieltä Olympoksen juurelta. Filosofi Platon runoili kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten ihmisen arvosta jotenkin tähän tapaan (suomennos Mika Saranpää):

”Ei sinua veistänyt Praksiteles,
ei rautainen taltta:
niin siinä seisot kuin tuomiomme.”

Olipa kerran ylellisyystavaroita huolella ja taidolla ihmiskunnan etuoikeutetuille tuottava käsityöteollisuus, jonka tuotteilla oli kulttuurin luomaa arvoa ja tietysti suuret hinnat.

Kulttuurin luoma tavaran ”arvo” kasvaa jonkinlaisesta sanattomasta ”yhteiskuntasopimuksesta”, jonka juuret taitavat johtaa kivikauteen saakka, eli sinne missä ensimmäisen kerran alettiin vaihtaa tavaraa tavaraan, ja lipeväkielisimmät kauppamiehet ja –naiset pystyivät puhumalla tai pelkällä kosketuksella, molemmat jonkinlaista pyhittävää siunaamista siis, saamaan aikaan tavaran lisäarvoa. Eli, heidän taikomiensa esineiden vaihtoarvo oli suuri ja toisten taas vastaavasti pieni.

Työsuhdehan on myös aina kauppasuhde, jossa myyjä – työntekijä – kauppaa tavaraansa, potentiaalista työpanostaan, ostajalle – työnantajalle. Tosin siinä kaupassa tavaran todellinen merkitys ei aina vastaa edes ulkopuolisten odotuksia niin kuin viimeaikainen naisvaltaisen TEHY:n spektaakkeli osoittaa.

Ylellisyystuotteiden valikoimaan kuului aikaisemmin taidolla ja huolella käsin tehtyjä arvoesineitä (kuten Venäjän tsaarien, Aleksanteri III ja Nikolai II, ja näiden tsarinnojen suuresti himoitsemat Fabergén munat). Tällaisten tavaroiden omistaminen oli sekä yletöntä ylellisyyttä että tuotti mainetta omistajalleen ja joskus valmistajilleen. (Muuten kirjoitin lokakuun alussa näistä munista lastun nimellä Pietarilaista ylellisyyttä ja muuta munakasta.)

Ylellisyystuotteet maksoivat niin paljon, että vain todellisilla kansanriistäjillä oli niihin varaa. ”Keskiluokka” joutui vielä silloin tyytymään tavaraan, jonka omistuksesta ei tullut täyttä tyydytystä puhumattakaan merkittävästä maineesta.

Mutta jossakin vaiheessa ylellisyysmarkkinat muuttuivat keskiluokalle sekä eduksi että epäeduksi. Ylellisyystavarat tulivat juuri ja juuri käsien ulottuville. Ikävää oli vain se, että ylellisyys jaettuna suuremmalle joukolle ei ole enää samassa mitassa ylellistä kuin se oli ennen pienen yläluokkaisen ryhmän etuoikeutena.

Syy ylellisyyden alenevaan arvoon on meissä alempiluokkaisissa ihmisissä itsessämme. Vaadimme joukolla ja äänekkäästi demokratiaa, parempaa yleistä elintasoa ja omaisuuden tasaisempaa jakoa. Vaatimusten toteutuminen on tehnyt (yläluokkaisesta) ylellisyyden eksklusiivisuudesta (keskiluokkaista) mauttomuuden inklusiivisuutta.

Kuva Amazon.com: Dana Thomas, Deluxe, How Luxury Lost Its Luster

Tässä vaiheessa täytyy mainita kirja, jota en ole lukenut, enkä ehkä luekaan. Kirja on Deluxe, How Luxury Lost Its Luster, kirjoittaja Dana Thomas, muotitoimittaja, joka senttailee mm. Newsweek’iin ja Australian Harper’s Bazaar –aikakausilehteen. Thomas kartoittaa kirjassaan sitä, miten ylellisyys menetti asemiaan ja muuttui keskiluokan ylihintaiseksi muodiksi.

Sodanjälkeen toipuvassa Euroopassa liikemiehet valjastivat eksklusiivisten tavaroiden suunnittelijat omaan käyttöönsä ja alkoivat itse pyörittää ylellisyysteollisuutta. He ymmärsivät suunnittelijataiteilijoita paremmin, että sotaa edeltänyt harvojen talousvalta on vähenemään päin, ja että eurooppalaisen keskiluokan – teollisuusmiesten, lääkärien, lakimiesten, kauppiaiden ja pankkiirien etunenässä – vauraus lisääntyi nopeasti uudelleenrakentamisen ja amerikkalaisen raha-avun vauhdittamana.

Liikemiehet päättivät, että ylellisyystavaroista täytyy tehdä massatuotteita, jolloin ostajien piiriin saadaan houkuteltua suuri joukko melko varakasta väkeä, jotka entisillä hinnoilla voivat vain kateellisina katsella rikkaampien ja onnekkaampien onnea. Uus-ylellisyystuotteiden piti kuitenkin säilyttää päällään vanhaa eksklusiivisuuden lumetta, jolla peitettäisiin niiden todellinen massatuotteen luonne ja jolla voitiin perustella niin korkea hintataso, että ostaja luuli edelleen saavansa eksklusiivista arvoa kalliin hinnan vetistämien silmiensä voiteeksi.

Kustannusten alentamiseksi ylellisyystavaroita alettiin tuottaa suurempina erinä ja valmistus siirrettiin ensin Euroopan köyhille syrjäalueille, kuten Portugaliin ja Italiaan, sitten Aasian ”tiikeritalouksien” lapsi-orjatyövoimalla toimiviin hikiverstaisiin, ja lopulta kommunistiseen Kiinaan saakka ruokkimaan kiinalaista talousihmettä. Ostajat viis veisasivat missä ja kenen toimesta tavaroita tuotettiin, varsinkin, kun hintoja alennettiin niin, että ylempi keskiluokka pystyi juuri ja juuri ostamaan kuuluisien merkkiliikkeidenkin tavaroita, mutta superrikkaat voivat silti niitä vielä ostaa ja näyttää rikkaalta. Valmistuskustannukset alentuivat. Mitä kauemmaksi Euroopan sydämestä varsinainen työ siirrettiin, sitä halvempaa se oli. Voitot kasvoivat ja tavaraa oli tarjolla suuremmalle – mutta ei liian suurelle – ihmisryhmälle.

Ja niin tapahtui kuin tarkoitettu oli.

Ylellisyystavarat, vieläkin silmiävetistävän kalliina tosin, alkoivat koristaa keskiluokan tekorikkaiden naisväestöä; ensin tietysti rakastajattaria, ja, vaimojen viisastuttua feminismin vaikutuksesta, vaimoväkeä.

Keskiluokka piti vielä houkutella uskomaan merkkituotteiden ylellistävän lumoavaan vaikutukseen.

Luotiin uusi ihmisluokka, jota englanninkielessä kutsutaan nimellä ”celebrity”, saksaksi ”berümtheit”, ranskaksi ”celebre”, ”célébrité” tai jopa ”nouveau riche” (tosin tätä nimitystä oli käytetty jo ennen viimeistä sotaa, ja sillä tarkoitettiin sellaisia henkilöitä kuin F. Scott Fitzgeraldin ikuistama Jay Gatsby pienois-suuressa romaanissa Kultahattu). Suomeksi kutsumme tätä uutta eksklusiivista ihmistä varsin vaatimattomasti nimellä ”julkkis”.

Uusi julkkis-luokka on kuuluisa erityisesti siitä, että ovat kuuluisia.

Kai julkkisjuhlintaa on esiintynyt koko historian sivu: entistä turhemmiksi muuttuneet kuninkaalliset (suuret joukot varsinkin saksalaisia prinssejä, prinsessoja, herttuoita ja herttuattaria ja sen sellaisia, joita naitiin tarpeen mukaan Euroopan hallitsijasukuihin ylläpitämään perinteistä monisatavuotista sisäsiittoisuutta) ja elokuvatähdet keulilla.

Julkkiskultti kehittyi nykyajan vaatimusten mukaiseksi: demokraattisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi. Kuka tahansa voi tulla julkkikseksi syntyperästään, taidoistaan tai jopa todellisesta varallisuudestaan huolimatta.

Eräs julkkiskultin merkittävä piirre on se, että ”julkkis” on tuote, jota mainostetaan, markkinoidaan, myydään ja käytetään niin kuin muutakin tuotetta. ”Julkkismia” voidaan jopa kutsua ammatiksi, jonka työn tulosta, julkisuuspotentiaalia, voi myydä halukkaalle ostajalle.

Julkkis on potentiaalinen, elävä ja kävelevä mainosteline.

Suuret ylellisyystavaroiden tuottajat vuoraavat jokaisen neliösentin julkkisten ihosta ja jopa sisäkaluista omilla tuotteillaan (joko antamalla tuotteen halvemmalla tai ilmaiseksi julkkiksen käytettäväksi tai maksamalla tavaran käytöstä julkkiksen oman markkina-arvon mukaisen palkkion). Julkispotentiaalin toivotaan vaikuttavan ostajien esinekateuteen niin, että nämä toimivat kuin Pavlovin koirat ja maksavat mielettömiä hintoja ”ylellisyystavaroista” jopa jokapäiväisen leipänsä kustannuksella. Pavlovin koirat tosin maksoivat ruoastaan vain kuolaamalla.

Ja kuolaamisesta tuleekin mieleen, että julkkiksen vastakohta on tavis, joka tosin, keskimääräisen varallisuuden jatkuvasti kasvaessa, ei paljoa eroa julkkiksesta. Tavis voitaisiin ehkä määrittää vielä toiveissaan uinuvaksi tai liian ujoksi julkkikseksi. Yhä useammat meistä ovat Andy Warholin kanssa samaa mieltä siitä, että meistä jokaisella on oikeus kuuluisuuteen (toivomme tosin enemmänkin pitempiaikaista kuuluisuutta eikä vain sen kliseisen 15 minuutin pituista).

Suomenkielen puutteellisuutta, tai ehkä demokraattisuutta, osoittaa se, että englanninkielen ”celebrity” on selvästi ”julkkista” merkittävämmältä kuulostava sana. Sen sijaan suomen ”julkisuuden henkilö” ja englannin ”public figure” vastaavat jotenkin paremmin toisiaan, kummassakin on sellaisen vanhanajan homekorvaisen pönäkän teeskentelyn makua.

Julkkis sen sijaan on modernin rehellisesti, teeskentelemätön oma itsensä. Modernisti narsismin ja itsekkyyden liemessä jo lapsuudesta saakka keitetty uusi, uljas ihminen, jolla ei tarvitse välttämättä olla silauksenaan edes häpyä.

Julkkikset jakautuvat hämäriin alaluokkiin niin kuin Olympoksen jumalatkin aikanaan. On arvojulkkiksia, keskinkertaisia julkkiksia ja alempaa julkkiskastia, pohjimmaisena Big Brother- ja maajussi-ohjelmiin osallistujat. Jokaiselle julkkisryhmälle on tarjolla omat tuotteensa, joiden hinta ja julkkiksen julkkispotentiaali ovat keskenään sidoksissa. Superjulkkikset mainostavat supertavaroita, muut alempia tuotteita, joiden hinta, mauttomuus ja arvo vastaavat yleensä hyvin julkkiksen julkkispotentiaalia.

Hömppälehdet ja iltalehdet ynnä Hesarin Julkkismittari lietsovat ja pitävät ahkerasti yllä taviksen mieltä kiihottavaa julkkiskulttia, turhuuden markkinoita.

Lehtien palstamillejä voi pitää dynaamisena julkkispuntarina. Kateuksissaan voi taviksena kuvitella melkeinjulkkiksen mittaavan naama vihreänä itsestään ja muista kertovia hömppäpalstoja.

Merkittävää julkisuuden markkinoilla on se, että mikä tahansa maininta kelpaa julkkispotentiaalin lisäämiseksi.

Jopa ainailkeä Iltiksen toimittaja, Jumalasta-seuraava Mattiesko Hytönen kelpaa vispaamaan julkkisvaahtoa kuohkeammaksi. Hän sivaltelee omaan julkkisteatterin osaansa kiinnitettynä näennäisesti kriittisellä ruoskalla innokkaita julkkiksia. Tänään hän näyttää muistelevan jonkun Kari Väänäsen tukevaa takapuolta. Iltalehteä myydään samojen julkkisten naamoilla, joiden pikkusyntien pöyhimisestä kolumnistit runkkaavat päivittäisen julkkisorkkunsa. Kuka se sanoi, että kaikki julkisuus on hyväksi.

Hömppälehdet ja julkkikset elävät symbioosissa, jossa lehtien julkaisutilastot ja julkkispuntarin lukemat ovat liitoksessa niin kuin kärpäset ja lehmänpaskalätyskät.

Voi jopa arvella, että julkkis ei ole julkkis ollenkaan, ennen kuin hömppälehdet ovat hänet julkkikseksi ylentäneet tai kriittiset kolumnistit ovat häntä moittineet jostakin kaikille meille yhteisestä inhimillisestä heikkoudesta, kuten ahneudesta, narsismista, totuuden välttämisestä, liioittelusta tai jopa viattomasta sukupuolisesta nälästä.

Arvoisan Lukijan on ehkä mielenkiintoista tietää, mitä ihmiset etsivät hömppäjulkkisjutuista.

Amerikkalaiset tutkijat Tim Groelinga, Matthew A. Baumb ja Martie Haseltonc ovat losangelesilaisessa Kalifornian yliopistossa (UCLA) tutkineet tätä ja havainneet merkittäviä trendejä (Political Scandal, Gender, and Tabloid News: An Experimental Examination of the Evolutionary Origins of Consumer Preferences for Scandalous News).

Sen mukaan itseään viehättävinä pitävät etsivät julkkisjutuista tietoja, jotka mustamaalaavat viehättäviä oman sukupuolen edustajia, kun taas itseään rumina pitävät etsivät vähätteleviä tietoja vastakkaisen sukupuolen julkkiksista. Eli kauniit iloitsevat potentiaalisten kilpailijoiden mustamaalaamisesta, rumat taas, varsin viisaasti, etsivät heikkouksia potentiaalisista partnereista.

(Huomasinkin juuri, että asiaan liittyvästi vapaavuotta pitävä iltapäivätoimittaja Pasi Kivioja on kirjoittanut 10.10.2007 otsikolla Huomio, rumat lukija!, välivuosi-blogissaan Skandaalin polttopisteessä, ja pyytää rumia lukijoitaan kommentoimaan kirjoitustaan. Ehkä hänellä ei ole rumia lukijoita ollenkaan, koska viimeksi katsoessani ei ollut näkyvissä yhtään kommenttia. Mainitsen tämän tässä vain ohimennen, Arvoisien Lukijoiden joukossa on tietysti pelkkiä kauniita ja rohkeita yksilöitä ja sama koskee ilman muuta tämän blogin kirjoittajaakin.)

Toimittajat kirjoittavatkin kovin mielellään ylellisyydestä. Voimme tänään lukea esimerkiksi Anna-lehden WEB-saitilta vaikkapa tällaista valistusta:

”Roberto Cavalli tuo glamourin Hennes & Mauritziin. Superylellisen tyylin kuningas Roberto Cavalli rikkoo raja-aitoja suunnittelemalla Hennes & Mauritzille.”

Hennes & Mauritziin ei helposti tulisikaan kiinnitettyä glamour-tägiä ilman Anna-lehden ystävällistä avustusta. Mutta H & M:nkin tuotteet löytävät tehtävään sopivan julkkiksen kantajakseen, niin kuin kärpäsetkin omat paskaläjänsä.

Suomalainen aikalainen muistanee hyvin superjulkkis Urho Kekkosen naisystävät. Aurinkopresidentin viimeisin naisystävä ei ehkä enää joutunut hoitamaan virkaansa lakanoiden välissä, vaikka Kekkonen olikin esimerkiksi Hesarin silloisten toimittajien mukaan vielä lähes kahdeksankymppisenä kolmekymppisen fysiikalla varustettu (tai jotakin sen suuntaista). Ajat olivat toiset, ja uskalias toimittaja saattoi helposti löytää itsensä soppajonosta, jos kompastui parempiensa ”letkuihin”, tosin astumalla ”letkun” päälle hellän hyväilevästi sai omalle uralleen ainakin hetkeksi jonkinlaista nostetta.

Ja tästä tulikin mieleen, kuinka toimittaja Maarit Tyrkön (joka taisi olla kirjailija-sotasaapassankari Jukka Tyrkön tytär) toimittamassa Tamminiemi-teoksessa suomitaan suomalaisia Kekkosen suulla ja aivan väärin perustein tähän tapaan:

”…Poliittisen realismin taju ei todellakaan ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta…”

Kekkosen julkkiskulttia ajatellen tuossa sitaatissa voisi hyvin ottaa pois ensimmäisen sanan, ja lause voisi sitten kuvata Kekkosen ja johtamansa kansan suhdetta.

Monet muutkin poliitikot ovat julkkiksia.

Mutta jääkööt mainitsematta. Paitsi, että oppikoulun penkiltä ammattipoliitikoksi antautunut ulkoministeri Ilkka Kanerva on luonnollisesti pelkkä julkkis. Ja, ulkomaanasioissa pysyäkseni, niin on omalla omituisella tavallaan Paavo Väyrynenkin, joka nimettiin jonkun pirullisen ironisesta oikusta ulkomaankauppaministeriksi. Tässä voi verrata Väyrystä toiseen entiseen Kekkosen perilliseen, Ahti Karjalaiseen, joka oli sekä kestojulkkis että ”kestomörkkis”, mutta hänen jatkuva kankkusensa oli mörkkikselle hyvä puolustus. Väyrynen lienee mörkkis puhtaasta mörkkis-harrastuksen ilosta, eikä kai voi käyttää juomista perusteluna, vaikka pelkän tilapäisen ”iloisuuden” vuoksi joskus nipistelikin Finnairin lentoemäntien hyvinmuodostuneita pehvoja.

Mutta kukapa punaverinen mies ei salaisesti haluaisi hypistellä sellaisia ja muitakin pehvoja. Ja olla julkkis, että pääsisi tempustaan pelkällä julkkispotentiaalinsa lisäyksellä, eikä joutuisi oikeuden eteen syytettynä sukupuolisesta häirinnästä.

Mainingit, sukupolvet ja muukin nuorison turmellus

Kuva: Mika Waltarin näytelmän Kuriton sukupolvi (vuodelta 1936) perusteella tehdyn elokuvan "poster" Porin tulitikkutehtaan (Suomen toinen, perustettu 1856, omistaja ruotsalainen yksityinen monopolifirma Svenska Tändsticks A.b., alkuperäinen omistaja suurliikemies Ivar Kreuger, joka teki maatajärisyttävän itsemurhan 30-luvulla) tikkuaskin kannessa. Elokuva on vuodelta 1957, ohjaaja Matti Kassila, käsikirjoitus Juha Nevalainen, dialogikäsikirjoitus (erityisesti stadin slangi) Ritva Arvelo. Muuten tuossa kuvassa taitaa Tauno Palon ja Jussi Jurkan lisäksi olla Maija Karhi, vaikka Kaija Siikalalla olikin elokuvassa tärkein naisrooli.

Hamassa muinaisuudessa valvoin kirkkaassa yössä ja istuin täydenkuun huntuvalossa Capo Verdellä, Santiagon (Praia) saaren eteläkärjessä meren yläpuolella hotelli Praiamarin huoneen pienellä parvekkeella, tuijotin hurmioituneena Atlantin yli kohti etelää, missä Etelän risti häämötti lähellä taivaanrantaa, ja imeskelin löyhkäävää ja pahallemaistuvaa capoverdeläistä savuketta, jossa ei ollut filtteriä. Syljeskelin tupakanriput suustani kaiteen yli suoraan mereen.

Parvekkeen alla, suolaveden ja ajan rapauttaman kallioseinämän vieressä hehkui vaaleana kapea kaistale rantaa.

Atlantin mainingit keikahtivat kohisten hiekalle yksi toisensa jälkeen ja monet kohahtivat rantakallioon saakka. Seuraava maininki kohisi jo innokkaana lähellä rantaa, kun edellinen suhisi vielä rantakivikon seassa omaa kuolinvirttään. Uusi imaisi ahneesti vanhan aallon alleen. Keinuvat vedet sekoittuivat toisiinsa, kaappasivat rannasta mukaansa hienoa santaa ja ravinteita, ja siirsivät rantahietikon hiekanjyviä ja sorakiviä millin tai pari suuntaan tai toiseen - tai jättivät kaiken juuri siihen, missä olivat olleetkin, ja hukkuivat vähin äänin vielä uudempien aaltojen alle.

Elokuvassa Half Nelson, joka, sivumennen sanottuna, pitäisi jokaisen katsoa mikäli mahdollista, toinen päähenkilöistä, historianopettaja Dan Dunne (osassa näyttelee Ryan Gosling, jonka suoritus oli ehdolla parhaaksi miespääosaksi viimeisimpien Oskarien jaossa) sanoo oppilailleen historiasta, jotenkin hegeliläisittäin, näin:

History is all about conflicting forces creating change.

Suomeksi ehkä jotenkin, että: Historia kuvaa vastakkaisia voimia, jotka luovat muutosta.

Lauri Viljanen sanoo vuonna 1930 Tulenkantajia edeltäneen sukupolven voimamiehestä Kerttu Saarenheimon Tulenkantajat -kirjan mukaan (WSOY 1966, s. 21) näin:

”Juhani Ahon poismeno uuden vuosikymmenen (kuoli 8.8.1921 toim.huom.) aamunkoitossa oli symbolinen tapaus. Hänen kanssaan meni hautaan kaunis, ensimmäinen eurooppalais-suomalainen traditio, jota oli ylläpidetty kaksikymmentä vuotta liian kauan.”

Karl Mannheimin "tunnetun" sukupolviteorian mukaan ”sukupolvi on sosiaalisesti rakentunutta yhteyttä”.

New Scientist –lehden (14.4.2007) artikkeli (They made me do it) toissa viikolla kuvasi, miten tällainen sukupolvi-yhteys johtaa ylettömiin ylilyönteihin, tarkoituksettomaan sadismiin, joukkoriehuntaa ja viime kädessä kai sotaan, jota voitaneen pitää joukkotyperyyden huipentumana. Suomalaisen sananlaskunkin mukaan: joukossa tyhmyys tiivistyy.

Nuorisomuoti, nuorisomusiikki, nuorisomökötys ja nuorison muutkin vanhemmille ikäpolville vastenmieliset tavat voidaan hyvin lukea myös tällaiseksi ”yhteydestä rakentuneeksi” ja helposti tarttuvaksi joukkoliikkeeksi. Ja Mannheimin määritystä seuraillen torjunta aiheuttaa polvien välisen konfliktin, vastakkaisen voiman, josta siis hollywoodilaisten elokuvakäsikirjoittajien hegeliläisen ajatuksen mukaan voi syntyä jotakin uutta.

Elokuvissa nuoriso, elokuva-aikakaudesta riippumatta, usein ja aivan erityisesti esitetään vanhempiaan ihanteettomampina, ja tietysti implisiittisesti huonompina.

Näin esitettyjen nuorten arvomaailma perustuu yksilöllisten tarpeiden tyydyttämiseen karun työtäihannoivan uskon etiikan sijaan. Toisaalta - myös suomalainen, sodassa merkittävimmät kokemuksensa pakosta saanut - vanhempien (pitäisi ehkä nykyajassa sanoa isovanhempien) sukupolvi ei elokuvissa, eikä kai ”oikeassa elämässäkään”, kykene sopeutumaan yhteiskunnan muuttuvaan todellisuuteen, edistykseen, jonka ovat itse saaneet aikaiseksi.

John Landis 'in ohjaama Animal House -elokuva (National Lampoon's Animal House vuodelta 1978, suomeksi Delta-jengi), osoittaa - amerikkalaisten - yksiviivaisen ideatonta suhtautumista nuorison ja vanhemman sukupolven väliseen kuiluun. Ja, vielä merkittävämmin, kuiluun kahden sosiaalisesti erilaisiksi rakentuneen nuorisoryhmän välillä: niiden, jotka haluavat menestyä (hiljainen enemmistö) ja niiden, jotka eivät sitä halua (äänekäs vähemmistö).

Pääasiana elokuvassa on päätön riehuminen ja itsekeskeisen nautinnon tavoittelu, joka elokuvan tekijöillä riittää juonen perusteluksi, mutta todellisuudessa osoittautuu täysin riittämättömäksi, jopa typeräksi perustaksi.

Hyväksi odotettu elokuva latistuukin huonoksi (muuten mikä valtava ero ideoissa ja ajatuksissa vain vuosikymmen vanhemman, 60-lukuisen, idealistisen "hippie road movie" Easy Rider 'in (1969), jossa ensimmäisenä käytettiin julkaistuja levytyksiä - mm. Steppenwolf - elokuvamusiikkina, ja 70-luvun nihilistisen Animal Housen välillä). Merkittävästi elokuvan pääosassa ollut John Belushi kuoli ”oikeassa elämässään” viinan ja huumecocktailin, nimeltä speedball (piikitettyä kokaiinia ja heroiinia), vaikutuksesta jossakin hotellipahasessa Hoollywoodin Sunset Boulevardin varrella.

Minä kuulun siihen osaan "nuorisosta", joka on siinnyt suurissa ikäluokissa, on monesti ristiinnaulittu, lähinnä omituisten mielipiteidensä vuoksi, ja, vaikka ei olekaan vielä kuollut ja haudattu, niin on ainakin sen verran ylösnoussut, että ajattelee”slow-hand” Eric Clapton ’ia Jumalaksi, ja Bob Dylan ’ia arkkienkeli Mikaelin uudelleensyntyneeksi ihmisraunioksi maanpäällä.

Näin ollen en oikeastaan saisi kirjoittaa tätä lastua, olen selvästi jäävi sanomaan juuri mitään nuoruuden turmeltumis-asioista. Mutta samoin perustein olisivat jäävejä myös kaikki muut koskaan syntyneet tai syntyvät ikäpolvet.

Nuoruus on vuosi vuodelta muuttumassa entistä pidemmäksi aikakaudeksi.

Vanhuus näyttää kohtaavan nykyihmistä vain siinä vaiheessa, kun Alzheimer tai dementia ovat vieneet mielestä viimeisetkin vastustuskyvyn rippeet. Siihen saakka ihminen on ylipitkällä, vanhuudesta kieltäytyvällä nuoruusajallaan tai enintään keski-ikäisyyden kynnyksellä.

Keski-ikäisyys määrittyy helpoimmin suhteessa henkilöön itseensä: jokainen, joka on kymmenen vuotta itseä vanhempi, on keski-ikäinen.

Anglosaksisessa maailmassa mainosteollisuus on kehittänyt uuden termin keski-iän pelottamille ihmisille: middle youth. Se tarkoittanee mainostajien demografiassa ikäluokkaa noin 35 vuodesta lähelle 50 ikävuotta.

Suuret ikäluokat ovat olleet onnekkain sukupolvi maan päällä, ainakin täällä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kenties jopa Japanissa saakka.

Vanhemmat tarjosivat yltäkylläisen lapsuuden, vapaan kasvatuksen ja suitsemattoman nuoruuden (kaikki suhteellisesti ottaen tietysti). Ja sodaton rauha Euroopassa takasi yhteiskunnan runsaasti tukeman kohtuullisen turvatun aikuisuuden, hyvän koulutuksen, "rajoittamattoman" kulttuuritarjonnan, lähes "ilmaisen" terveydenhoidon (opimme jopa rakastamaan korkeita veroja), matkustusmahdollisuudet tavismassoille, ja suhteellisen vapauden, hyvinvoinnin ja pitkähkön elämän.

Meidän vanhempiemme mielestä olimme ehkä hemmoteltu ja ainavalittava tyhjäntoimittajien tai kaiken pyhän repijöiden rupusakki. Ja lapsemme syyttävät meitä kiitokseksi saastaisesta luonnosta, narsismista, konsumerismista ja siitä, että emme suostu edes lähtemään eläkkeelle tai kaikilta osin edes kuolemaan; ennusteiden mukaan tulemme elämään inhimillisesti ottaen aivan liian kauan.

Olemme siis selvästi väliinpudonnut ikäluokka. Ja se väli on osoittautunut hunajan ja mannan ynnä nektarin täyttämäksi runsauden kaukaloksi.

Toisaalta, kaikkien menneiden ja tulevien sukupolvien tavoin, "tiesimme" myös olevamme maailmanhistorian ensimmäinen ajatteleva ja kapinoiva ikäluokka (kunnes opimme lukemaan paremmin), joka (sananmukaisesti) pani vanhat arvot roskikseen ja loi uudet ja paremmat. Tässä panemisessa auttoivat sekä jo vanhempiemme sodassa löyhentynyt sukupuolimoraali että E-pilleri, joka on ollut turvanamme jo neljä vuosikymmentä.

Tosin löyhän moraalin ja pillerin avulla loimme lapsillemme kolmanteen ja neljänteen sukupolveen AIDS-epidemian, mutta munathan eivät pysy koskemattomina, jos niistä haluaa nauttia.

Meidän kunniaksemme tehtiin jopa sellaisia elokuvia kuin Kadonnut sukupolvi. Tosin pohjana olevan näytelmän oli kirjoittanut "tulenkantaja-vanhus", Mika Waltari, joskus historian hämärissä, 30-luvulla, josta ei edes haluttu tietää mitään hyvää: omien (iso)vanhempiemme kukkeasta keväästä, synnillisestä mustapaitojen ja innostavien marssilaulujen kymmenluvusta. Siinä ajassa ongelmanuorisona olivat vasta itsenäistymisen jälkeen syntyneet, jotka todellisuudessa jatkoivat 20-luvun Tulenkantaja-sukupolven aloittamaa - tai oikeammin sanottuna - omalta osaltaan jatkamaa kulttuurikapinaa: vanhan repimistä ja uuden luomista.

Olemme siis osaltamme luonnollinen lenkki Kapinoivien tai Kadotettujen Sukupolvien toisilleen puhumatonta hyökyä: isiä ja poikia ja äitejä ja tyttäriä, jotka eivät tunne toisiaan, eivätkä myöskään ymmärrä.

Luin hiljan Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisemasta Kvartti-lehden numerosta 3/05 toimittaja Vesa Keskisen jälkijättöisen artikkelin suomalaisesta nuorisosta 50/60-lukujen vaihteessa.

Vuoden 1959 Viikkosanomien numeroissa 47 (kansikuva vasemmalla)ja 50 oli ollut juttu siitä nuorisosukupolvesta, johon minäkin siis tunnen jotenkin kuuluvani (lisäksi, jotenkin salaisen ilahtuneesti ja jopa oudosti häpeillen, muistan lukeneeni jutun jopa tuoreeltaan Viikkosanomista).

Päätoimittajansa Aatos Erkon (joka silloin toimitti vastuullisesti Viikkosanomia) ohjauksessa, otsikolla Isänmaan toivot, tuleva huippureportteri (toimittaja on tietysti hänen osaltaan aivan liian kesy ilmaus) Sakari Räsänen kirjoitti isänmaan toivoista, joista kai suuri osa on jo kuollut tai ainakin melkein eläkkeellä. Huippulehtikuvaaja Pertti Jenytin oli ottanut jutun höysteeksi joukon puhuttelevia kuvia, joita on Kvartista varastettuina näytillä tämän tekstin ohessa.

Pääkirjoituksen Nuoriso ja pukeutuminen (Viikkosanomat, 50/1959) toimittaja (mahdollisesti Räsänen itse, vaikka saatoi olla Erkkokin) sanaili tähän tapaan:

...nykynuorisomme on kansamme parhaiten pukeutuva osa, jos arvosteluperusteeksi otetaan se, että on tajuttava kehityksen suunta, on paremmin ymmärrettävä pukujen värejä ja viivoja, on osattava yhdistää koristavuus käytännöllisyyteen. Se taju on kansassamme kokonaisuudessaan melko mitätön...

Pääkirjoituksessa viitattiin sosiologeihin MacDougall, James Laver sekä ranskalainen Pierre Clerget. Pääkirjoitus päättyi MacDougallilta lainattuun lauseeseen:

...Kukaan ei ole koskaan pystynyt todistamaan, vaikka asiaa on tieteellisesti todistettu ja tilastoin tutkittu, että moraalisääntöjen noudattamisella sekä vaatemuodin tyylillä tai vaatteiden runsaudella tai vähyydellä olisi
minkäänlaista keskinäistä vaikutusyhteyttä.

Ja sitten yhtenä aamuna The Independent –lehden Extra-osiossa (johon ei valitettavasti pääse käsiksi internetillä) oli laaja toimittaja John Savage ’in kirjoittama artikkeli otsikolla Teenage kicks, The Birth of Youth Culture, jonka lähdemateriaaliksi Savage oli lueskellut omaa, juuri-ilmestynyttä kirjaansa Teenage: The Creation of Youth Culture (julk. Chatto & Windus).

Savage kertoo nuorisokulttuurin "alkaneen" jo 1920-luvulla, ensin Amerikassa, josta se levisi nopeasti Eurooppaan ja kai meille Suomeenkin. Uuden nuorison lähtölaukauksen oli ampunut kirjallaan This side of The Paradise (ei suomennettu, englanniksi sen voi lukea täältä) amerikkalainen Nobel-kirjailija F. Scott Fitzgerald. Kirjassa määritetään uusi nuorisotyyli, The Slickers, jonka tunnusmerkkejä ovat: edistyksen ihailu, sosiaalisten arvojen älykäs tulkinta, hyvä pukeutumienen (ja sen julkinen vähättely), hyvä koulutus ja sivistys ja niiden esiintuoti (Suomessa merkkinä usein päässäpidetty ylioppilaslakki), menestyminen ja pään peittona rasvattu, sileä tukka eli slick, josta tyylille tulee nimi.

Fitzgeraldin määritys sopii oikein hyvin meidän omille modernin tieteen ja teknologian ylistäjillemme, Tulenkantajille. Esseekokoelmassaan Nykyaikaa etsimässä vuodelta 1929 arkki-tulenkantaja Olavi Paavolainen huudahtaa innokkaana:

"Eikö pilvenpiirtäjä ole yhtä ihmeellinen kuin Keopsin pyramidi? Eikö lentokoneessa ole toteutunut "Tuhannen ja yhden yön" satujen unelma lentävästä taikamatosta?"

Alussa referoin runoilija Lauri Viljasen Tulenkantajissa esitettämää mökötystä Juhani Ahon Suomen kulttuuria ajatellen inhimillisesti ottaen aivan liian myöhäisestä kuolemasta.

Todellisuudessa Tulenkantajia edeltänyt kulttuurisukupolvi, jota Tulenkantajat leimasivat vanhanaikaisiksi, on Suomen kulttuurihistorian merkittävin.

Tulenkantajien ihailussa unohtuu helposti, että erityisesti juuri 1910-luvulla julkaisi sepustuksiaan suuri joukko merkittävimpiä kirjoittajiamme, itseasiassa enemmän kuin minään muuna aikana. Silloin kirjoittivat sellaiset mestarirunoilijat kuin V.A Koskenniemi, Juhani Siljo, Otto Manninen, Aaro Hellaakoski, Viljo Kojo, Larin-Kyösti, Huugo Jalkanen, Joel Lehtonen, L. Onerva ja Eino Leino. Ja prosaistit F.E Sillanpää, Joel Lehtonen (joka siis kunnostautui myös runoilijana), Ilmari Kianto, Aino Kallas, Arvid Järnefelt ja Maila Talvio. Jotkut jo kirjallisia "vanhuksia", toiset vasta 1910-luvulla julkaisemisen aloittaneita. Einari Vuorela ehti julkaista esikoisensa sen vuosikymmenen aikana ja oli muutenkin vähän liian varttunut uudelle Tulenkantajien yltiöhuumaantuneelle sukupolvelle ja jäi arvostuksessa jotenkin väliinputoajaksi.

Tyypillisen, jo iällä olevan , vaikkakin kovin nuorekkaaksi itsensä tuntevan, vanhan pierun tapaan ajattelen usein nenääni nyrpistellen, että ylenmääräinen itsensä rei’ittäminen on kovin vulgaaria, nuorten naisten liian syvälle leikatut kaula-aukot, vaikkakin kieltämättä kovin suloisia silmälle, ovat aivan liian rohkeita, ja että minihameet ovat talvella aivan liian kylmä vaatekappale kenelle tahansa naiselle, vaikka tällaisen takana kävely esimerkiksi Lontoon Carnaby Street'illä lämmittää vanhaakin mieltä oikein mukavasti.

Sanalla sanoen, tämän lastun kirjoittaja ei ole vain iäkäs vaan myös tekopyhä.

Joskus viimevuosisadan alussa Saksassa syntyi nuorisoliike nimeltään Wandervogel. Se oli jonkinlainen vaeltelukerho, jonka jäsenet kulkivat pitkin Eurooppaa nahkahousut ja paksut vaeltelukengät jalassa sekä eväitä täynnä oleva reppu olalla. Vaeltelevat ”vogelit” olivat pääosin nuoria poikia ja miehiä, joita lisäksi epäreilusti epäiltiin usein reippaiden tapojensa vuoksi homoiksi.

Muutama sata vuotta aikaisemmin, jo keskiajalla, Suomessakin oli eurooppalaiseen tapaan juopottelevia ja kapakoissa räyhääviä vaeltajia, teinejä, joiden kulttuurijälkeläisiä saksalaiset ”vogelit” jotenkin olivat, vaikka heidän tapansa eivät olekaan yhtä huonoja kuin rahaa ja kaljaa pummailevilla teineillä. Englanninkielinen termi "teenager" otettiin yleiseen käyttöön vasta vuodesta 1944 alkaen, joten se on suunnilleen saman ikäinen kuin suuret ikäluokat. Suomessa on kuitenkin pitäydytty jo satojen vuosien ikäiseen teini-nimitykseen, "toistaikäinen" ei olisikaan oikein kunnolla suuhun sopiva, sitäpaitsi taitaa sana "teenager" meilläkin olla nykyisin yleistymässä.

Kauan sitten Capo Verdellä mainingit jatkoivat tasaista mojahteluaan rantahiekalle. Yritin laskea maininkien lukumäärää ja vertailla niiden kokoja. Tunnettu totuushan on, että joka seitsemäs aalto on muita suurempi. Valitettavasti sotkeuduin laskuissani pimeyden ja hyvän portugalilaisen vihreän viinin (vinho verde 'n) vaikutuksesta. Seitsemännen aallon sääntö saattaa silti pitää paikkansa.

Ehkä näin on myös kulttuurisukupolvien osalta. Kukkeimmasta kulttuuriajastamme, 1910-luvulta, on nyt aikaa lähes sata vuotta. Jos polvet lasketaan 15 vuoden aikaväleillä, niin ehkä kymmenen vuoden kuluttua, tai niillä main, alkaa uusi kukoistavan suomalaiskulttuurin aikakausi.

Nykyisten vanhempien on näin ollen syytä alkaa tarkkailla jälkeläisiään sillä silmällä, että nämä ovatkin vain väärinymmärrettyjä neroja, eivätkä sottaisia, murjottavia, televisiota työkseen tuijottavia ja muutenkin pahantapaisia kiusankappaleita, joiksi heitä helposti muuten voisi, täysin aiheetta ja virheellisesti, luulla.

Lisälukemista:

Mervi Pantti: Hallittu kurittomuus, Nuorison nousu ja sukupolvikonflikti suomalaisessa elokuvassa 1960-luvulla, Tampereen yliopiston kirjasto, 2003

Erkki Astala & Tommi Hoikkala: Kurittomat sukupolvet, suomalaisen elokuvan nuorisokuvasta, Tampereen yliopiston kirjasto, 2002

Jyrki Pöysä: Tunteiden paloa, Rakastuminen elävöitymisen kuvana elokuvassa Kuriton sukupolvi (1957), ELEKTROLORISTI 1/1997

J.P. Roos: Laajat ja suppeat sukupolvet; esimerkkinä suuret ikäluokat ja niiden ympärille kertyneet sukupolviliikkeet, Helsingin yliopisto

Subjektiivisesti lapsettomuudesta ja lapsellisuudesta

Kuva: luonnikkaita siittiöitä kovassa vauhdissa (kopioitu fotosearch.com:lta

Kirjailijan häiriöklinikan kirjailija Kirsti Ellilä kertoi (Ärsytystä heti aamutuimaan) kuinka joku 27-vuotias perheenäiti oli jossakin aamun lehdessä valittanut, ettei saa yhteiskunnan varoilla turvata kovalla vaivalla saatavissa olevien lastensa ikää ja sukupuolijakautumaa, tai jotakin yhtä mielipuolista.

Nykyisessä hedonistisessa maailmassa kaikkien pitäisi saada kaikkea mikä milloinkin mieleen tulee, niin kuin nyt lapsiakin ja näille jopa sukupuoli. Lapsensaantia pidetään jonkinlaisena jokamiehenoikeutena (pitäisi kai sanoa jokahenkilön oikeutena, mutta siitä puuttuisi särmikkuuttä ja jopa terä niin että olkoon noin), joka pitäisi tyydyttää muiden veronmaksajien varoilla. Samanaikaisesti raskaudenkeskeytystä pidetään yleisesti myös kaikkien oikeutena, ehkäisymenetelmänä itse asiassa, ja sekin pitäisi saada veronmaksajien varoilla.

Molemmat mielipiteet ovat huonosti ymmärretyn hedonismin tuomia harha-ajatuksia, joiden tarkastelu ei kestä minkäänlaista kriittisyyttä.

Minulla on terävän siniharmaat silmät, ja haluaisin ruskeat; olen asiasta kovin murheellinen. Muutos olisi täysin mahdollista joko ostamalla värilliset irtolinssit tai leikkauksella, jolla väriä jotenkin muutetaan. Lisäksi haluaisin, pysytelläkseni sukupuoliasioissa, enemmän staminaa stressin, tupakan, muiden hedonististen elintapojen ja liiallisen valvomisen huonontamalle sukupuoliselle kyvylleni. Sekin asia korjaantuisi lääketieteen avulla, ostamalla viagraa tai jotakin muuta spämipostissa päivittäin mainostettavaa ihmelääkettä. Haluaisin myös tuuheamman tukan ja se saisi olla pehmeästi kihartuva ja irtonaisen ilmava, jota vaikkapa puolisoni olisi hyvä silitellä tarpeen vaatiessa. Lääkkeitä taitaa siihenkin olla tarjolla. Lisäksi haluaisin lisää älykkyyttä, joka järjestyisi nauttimalla esimerkiksi Prosacia tai jotakin Alzheimerin tautiin tai dementiaan tehoavaa lääkettä, vaikka en tietääkseni vielä pitkään aikaan kärsikään noista vaivoista.

Kaikki siis järjestyisi joko niin, että olisin rikas ja maksaisin hoidot itse, tai, koska en ole rikas, vaatimalla yhteiskunnan varoja näihin operaatioihin ja lääkityksiin.

Kuva: fotosearch.com, spermanluovuttajauros vauhdissa

Mutta mielestäni verorahojen – ja yhteiskunnan tarjoaminen lääkäreiden, sairaanhoitajien ja sairaalapaikkojen – käyttö hedonististen halujeni tyydytykseen, vaikka hivelisikin mukavasti sieluani, olisi täysin väärin.

Yhteiskunnalla – eli muilla veronmaksajilla – ei ole mitään syytä hoitaa mielihaluihin liittyviä ”ongelmia”. Jos on siniharmaat silmät, olkoot vaan. Jos ei saa lapsia, ei saa lapsia. Ja – veronmaksajien ja yhteiskunnan kannalta – sillä siisti. Asia voi jossakin vaiheessa vaivata mieltä, mutta niin vaivaavat nämä minun vääränväriset silmänikin ja muut ikävät piirteeni.

Lapsen saaminen ei ole ”jokaisen oikeus”. Se on luonnon – geenien – suoma armolahja, joka joillekin on sattuman oikusta suotu ja taas toisille ei. Keinosiemennyksellä, munasolujen istutuksilla ja hormonihoidolla avustettu lapsensaanti pitäisi ehdottomasti pitää veronmaksajien varoilla tapahtuvien hoitojen ulkopuolella. Jos joku haluaa siitä maksaa yksityisen terveydenhoidon piirissä, niin asia ei meille muille mitenkään kuulu, vaikka potentiaalinen äiti olisi jo eläkeiässä, ja sen pitäisi olla sallittua, jos sillä ei oteta resursseja (esimerkiksi sairaalapaikkoja) todellisesti tarpeelliselta terveydenhoidolta. Muuten ei.

Toinen asiaan liittyvä ”ongelma” on siemenen tai munasolun luovuttajien anonymiteetti. Lakia ollaan ilmeisesti muuttamassa niin, että lapsella olisi oikeus tietää luovuttajan henkilöllisyys ja näin oikeus jossakin vaiheessa päättää haluaako tuntea oikean isänsä tai äitinsä.

Tämä on mielestäni oikein. Ja lapsen oikeus tuntea oikeat vanhempansa pitää taata sekä näissä hormonitapauksissa että myös adoptiolapsille. Itse asiassa on eettisesti väärin, jos lapselle ei edes kerrota siitä, että tämä on adoptoitu, saatikka että tämä ei saa tietää biologisten vanhempiensa henkilöllisyyttä.

Näissä, ja lähes kaikissa muissakin asioissa lapsen oikeudet ovat vanhempien mielihyvän tai mielipahan edellä.

Jos tämä johtaa harvenevaan siemenenluovuttajien määrään – jota en kylläkään usko – niin se on melko pieni haitta. Kenenkään ei nimittäin ole koskaan pakko saada lapsia – ehkä köyhiä katolisia maita lukuun ottamatta, joissa kirkko paavinsa bullilla ja muilla keinoilla pitää syntyvyydensäännöstelyä tehokkaassa kuristuksessaan.

Ja vielä tähän loppuun sanottakoon, että abortti ei ole, eikä saisi koskaan olla, syntyvyyden säännöstelyä, se on jotakin aivan muuta.

Kansainvälinen naistenpäivä

Tietenkin naistenpäivä on joka päivä. Mutta koska tänään (todennäköisesti) juhlitaan naisia yleisemminkin ympäri maailmaa, niin juhlitaan tässä blogissakin.

Joten menestystä kaikille maailman naisille. Ja toivotaan vaikutusvaltaakin. Vaikka voima, valta ja kunnia tahtovatkin olla jonkinlaista nolla-summa-peliä. On siis oltava varovainen sen kanssa kuinka paljon niitä asioita toivoo kenellekin jaettavaksi.

Ja kiitos omastakin puolestani. Olemassaolo on olemattomuutta parempi.

Lisää naistenpäivätietoa on täällä.

Kuva on BBC:n naistenpäivä-aiheiselta saitilta (vuodelta 2004). Ja kuvaa naisia tiilenteossa Multanissa, Pakistanissa. Olen joskus kouluvuosina ollut kesätöissä tiilitehtaalla sekä tuolla kurapuolella että kärräämässä kuumia tiiliä pois uunin dantemaisesta pätsistä.

Nainenkin tähän muistikuvaan liittyy. Nimittäin yhden naisen ainoa tehtävä oli kaataa uunista tulevien kärräreiden päälle vettä ämpäristä, ja hän otti tehtävänsä niin tosissaan, että joidenkin kärräreiden piti siitä oikein toppuutella ärräpäiven kanssa.

Saattoi olla, että ämpärinaisella oli naisten ja miesten väliseen yhteiseloon liittyviä patoutumia purkamatta ja näki ämpärissään hyvän keinon niiden tasaamiseksi. Toisaalta voi olla, että hän oli vain innokas työssään. Mutta ei se puhdas ja viileä vesi varmaan kenellekään pahaa tehnyt. Saattoi joillakin olla jopa päivän ainoa puhdistautuminen, silloin olivat ajat ja olosuhteet toiset kuin nykyisin. Vettä ei kotona säästelty siksi, että siitä olisi ollut yleismaailmallisesti pulaa, vaan siksi, että se oli useissa kodeissa pakko kantaa vinttikaivosta ämpärillä sisään. Ja sehän oli tietysti miesten työtä.

Valitaan miellyttävin puolue ja kaunein ehdokas ja…

Kuva: suhteellisen äänimäärän laskija Victor D'Hondt (1841-1901)

Sananvapaus on kuin sinfoniaorkesterin konsertti, jossa soittajat saavat soittaa mitä haluavat. Kansanvaltainen hallinto on kuin sellaisen konsertin kapellimestari. (Hanhensulka, 2007)

Arvoisa Lukija on saattanut huomata, että Suomessa on uhkaavasti lähestymässä se aika, jolloin jokaisen demokratiaan luottavan ja sitä kunnioittavan henkilön on taas kerran päätettävä olla äänestämättä.

Tätä kutsutaan kansalaisvelvollisuudeksi.

En tiedä missä sitä kutsutaan kansalaisvelvollisuudeksi, mutta olen nähnyt useiden poliitikkojen mainitsevan julkisuudessa sanan kansalaisvelvollisuus sanojen moraali ja äänestäminen yhteydessä, joten velvollisuuden täytynee olla moraalinen ja perustua Suomen Lakiin.

Äänestämättömyyspäätöstä varten on ensin valittava äänestämättä jätettävä puolue ja sitten se henkilö, jolle ei ääntään tule antamaan. Jos tätä ei tee, antamatta jäänyt ääni saattaa koskea täysin väärää puoluetta tai henkilöä ja menee kokonaan hukkaan. Ja jos näin käy, vaalien jälkeen ei ole moraalista oikeutta valittaa vaalien tuloksena kokoon kutsuttavasta kansaneduskunnasta.

Päätös vaatii runsaasti harkintaa ja selkeät kriteerit. Ilman kriteereitä äänensä antamattomuus saattaa olla arvauksen varassa ja arvaamalla tehdyt päätökset osoittautuvat usein vääriksi.

Suomi on edustuksellinen demokratia, jossa puolue – kulissinaan sen päätöksiin vaalikaudeksi sidotut kansanedustajat – edustaa kansaa ja käyttää poliittista valtaa kansalaisten puolesta. Puolueen päätökset toteutetaan maan hallituksessa, johon puolue nimeää palkkiojärjestelmän mukaan harmittoman joukon mahdollisimman epäpäteviä jäseniään, joita kutsutaan ministereiksi. Muina esimerkkeinä edustuksellisesta demokratiasta voidaan mainita entinen ihanteellisen tasa-arvoinen Neuvostoliitto, presidenttivaltainen Ranska ja Englannin parlamenttaarinen kuningaskunta, jolla ei ole koskaan ollut perustuslakia.

Suomessa vaalit ovat kovin vapaat. Toisin kuin esimerkiksi Belgian demokraattisessa kuningaskunnassa, jossa jokaisen äänioikeutetun on pakko äänestää. Tosin belgialaiset poliitikot ovat tulkinneet tätä pakkoa siten, että äänioikeutetuksi lasketaan vain äänioikeutetuiksi rekisteröityneet. Rekisteröityminen on vapaaehtoista.

Vaaleissa ei pelkästään valita kansanedustuslaitosta vaan mitataan myös kansalaisten luottamusta puoluejärjestelmään.

Mitä vähemmän vaaleissa annetaan ääniä, sitä enemmän puolueet nauttivat äänestäjien luottamusta. Ja tietysti päinvastoin.

Siksi on puolueiden ja poliitikkojen mielenrauhan vuoksi välttämätöntä, että mahdollisimman moni jättää äänestämättä.

Suuret äänestysprosentit tekevät puolueet ja näiden johtajat rauhattomiksi ja he saattavat ryhtyä toimiin, joilla on kauaskantavia ja kohtalokkaita seurauksia koko yhteiskunnalle. Pienet äänestysprosentit puolestaan rauhoittavat poliittista elämää: poliitikot voivat jatkaa leppoisia uniaan ja nauttia täysin rinnoin ansaitsemistaan kulukorvauksista, eikä yhteiskunnalle tule heidän toimistaan mitään pysyvämpää vahinkoa. Siksi vaalien vapauden takaaminen on suomalaisen yhteiskunnan kannalta erittäin tärkeää.

Valittujen kansanedustajien vähäinen äänimäärä on myös kansanvallan ja poliittisen elämän kannalta edullista.

Suuret äänivyöryt ns. ääniharavoille häiritsevät rauhallista politiikantekoa. Ääniharavat uskovat helposti omaavansa erityisen suuren mandaatin poliittisiin tekoihin ja aiheuttavat poliittista häiriötä mm. vaatimalla ministerinsalkkuja vastoin puolueen selviä päätöksiä ja tekemällä muitakin äänestäjiä miellyttäviä, ns. populistisia aloitteita. Tällaisen tilanteen välttämiseksi on erityisen ehdottomasti oltava äänestämättä, tai, jos sitä ei voi välttää, äänestettävä kaikkein nimettömimpiä ehdokkaita. Usein nämä eivät ole edes tehneet mitään erityisiä poliittisia lupauksia, joita joutuvat istuessaan rikkomaan.

Ja sitten muutama sana kriteereistä. Äänestäjät eivät näytä helposti ymmärtävän annetun äänensä ja valitun puolueen ohjelmajulistusten välistä merkittävää yhteyttä. George Bernard Shaw on sanonut jotenkin, että:

Kansanvalta takaa, että meitä ei hallita paremmin kuin ansaitsemme.

Valittu puolue, joka päättää mitä valitut edustajat päättävät asioista, pitää valita todellisten mielipiteidensä mukaan. Nykyoloissa näyttäisi siltä, että ainoastaan Vihreä liitto vastaa omaa näkemystäni tulevaisuuden maailmasta. He kannattavat saasteetonta ympäristöä ja maapallon resurssit huomioon ottavaa kasvuvauhtia. Omalta kannaltani Vihreät on siis ainoa mahdollinen puoluevalinta.

Ehdokkaan valinta on vaikeampi kysymys. Olen onneksi brysseliläinen, joten voin vapaasti valita mihin vaalipiiriin jätän ääneni antamatta. Jo monen vuoden ajan olen ollut ihastunut kansanedustaja Anni Sinnemäen, jonka kamppanjablogissa on valitettavasti vain yksi postaus, ihastuttaviin silmiin ja kovin soisinkin hänen jatkavan kansan edustamista ja uskon niin tapahtuvankin. Tämä tunnustus antaa Arvoisalle Lukijalle vihjeen valintakriteereistäni. Anni sanoo omaa poliittista ajatteluani pahasti raapaisevasti saitillaan Marcel Proustista näin:

Proust sanoi, että rakkaudesta lopulta jää jäljelle vain raastava mustasukkaisuus...

Huh, huh, kun osui pahasti kohdalle. Mutta Vihreän liiton piirissä on suuri joukko muitakin hyvillä poliittisilla ominaisuuksilla varustettuja naisia – onhan nimittäin itsestään selvää, että valitun henkilön täytyy olla nainen, miehet ovat historian aikana osoittaneet missä määrin heihin voidaan luottaa poliittisten päätösten tekijöinä. Alla muutama omilla kriteereillä valittu ehdokas.

Niin kuin esimerkiksi Uudeltamaalta eduskuntaa pyrkivä akat. pätkätyöläinen Sirpa Kauppinen, joka sanoo vaalisivuillaan mm., että:

...Vanhemmuuden kustannukset jaettava tasan työnantajien kesken. Lasten tekemiseen tarvitaan useinmiten kaksi...

Sirpa ei selitä, miksi lastentekoon tarvitaan kaksi työnantajaa, oman käsitykseni mukaan siinä on mukana yksi työnantaja ja yksi työntekijä, mutta tämä on pikkujuttu ja osoittaa vain kuinka vaikeita kysymyksiä nimenomaan poliittiset kysymykset ovat. Sirpa on kaikin puolin varteen otettava ehdokas ääneni saamattomuudelle. Ainoana miinuksena näkisin sen, että hän kutsuu itseään Siruksi, mutta se mennee hänen vaatimattoman ikänsä tiliin, eikä pitäisi olla esteenä valinnalle.

Varsinais-Suomen vaalipiiristä yrittää eduskuntaan arjen asioita erityisesti kannattava biokemisti Mari Saario, joka haluaa blogillaan kaikkien yhdessä näyttävän mistä kansalaisyhteiskunta kusee, vaikka häveliäänä kemistinä ei halua käyttää näin brutaaleja ilmaisuja. Hän huutaa meille kaikille houkuttavasti näin:

Tule ulos vihreästä kaapista. Sylkäise päin isolla rahalla ostettuja kamppanjoita.

Satakunnan vaalipiiristä eduskuntaa yrittävässä Maria Väkiparrassa yhdistyvät varsin ihastuttavalla tavalla kaikki poliitikon tarvitsemat ominaisuudet, häveliäästi jätän ne nyt kuitenkin tässä mainitsematta. Satun tietämään hänen mielipiteitään enemmänkin keskustelujen perusteella ja tiedän myös, että hänellä on kaksi poliitikolle hyödyllistä akateemista tutkintoa (kauppatieteet ja valtiotieteet), hän on eronnut turhautuneena monikansallisen konsulttiyhtiön hunajanhoukuttavista tehtävistä ja toiminut kansankynttilänä ja nyt Satakunnan vihreiden toiminnanjohtajana. Ja lisäksi on vaikea ajatella naista, joka sopisi paremmin kalevalaisen Ainon esikuvaksi. Ihmissusista ja oikeista susista Maria sanoo blogissaan tähän tapaan:

...Palatakseni lopuksi susiin, häirikkösudet on syytä poistaa, muttei kaikkia koiriakaan tapeta tai lähetetä Brysseliin vaikka häiriintyneet yksilöt silloin tällöin käyvät ihmisen kimppuun.

Olen ehdottomasti samaa mieltä Marian kanssa, että häirikkösusia ei pidä Brysseliin lähettää, niitä on täällä jo ihan tarpeeksi saakka omasta takaa. Ilmastonmuutoksesta ja energian kulutuksesta hän puolestaan sanoo näin:

...Konkreettisia toimia kasvohuonepäästöjen hillitsemiseksi olisivat mm. autoverotuksen porrastaminen päästöjen mukaan, joukkoliikenteen tukeminen ja kehittäminen, uusiutuvan energian tukeminen, energiankäytön tehostaminen teollisuudessa sekä energiansäästötalkoot kotitalouksissa (yksinomaan sähkölaitteiden sulkemisella standby-asetuksen sijaan Loviisan toinen reaktori
voitaisiin sulkea ½ vuodeksi)...

Pirkanmaan vaalipiiristä on ehdolla iloisen nimen ja soman hymyn omaava Kirsikka Siik, joka on arkkitehti.

Hän sanoo vastustamastaan ydinvoimasta mm. näin:

...Ennen kuin tarjotaan ratkaisuja, on tiedettävä, mihin ongelmaan ratkaisua haetaan. Jos tavoitteena on energiankulutuksen kasvun mahdollistaminen lyhyellä aikajänteellä vähän tuotantoaikaisia hiilidioksidipäästöjä tuottavalla tavalla, ydinvoima on pätevä ratkaisu … Energiaongelmien ratkaiseminen rakentamalla vielä yksi ydinvoimala vaikuttaisi olevan vähän kuin yritys parantaa hammassärky särkylääkkeellä. Akuuteimmalla hetkellä ratkaisu vaikuttaa helpolta ja halvalta, mutta hetken päästä särky on palannut ja varsinainen ongelma ihan yhtä isona ellei isompana edessä...

Ja mitäpä tuohon olisi lisättävää, paitsi, että Kirsikka sanoo myös näin:

...En kannata ydinvoimaa, koska minusta on reilumpaa ratkaista oman kulutuksemme ongelmat omana elinaikanamme ja omassa maassamme kuin lykätä niitä muille...

Tosin Kirsikan saitilta ei löydy vaihtoehtoisen energiantuotannon ohjelmaa, sen sijaan hän ehdottaa kulutuksen vähentämistä ottamalla sähkölaitteet pois töpseleistään (niin kuin satakuntalainen Mariakin ehdottaa). Energian vaihtoehtoisen tuotanto-ohjelman paljastamien olisi tietysti liikaa vaadittu kansanedustajalla ehdokasvaiheessa. Mutta toisaalta olisihan se mukava tietää.

Loppuun vielä annettakoon kaikkille äänestämättä jättäville neuvoksi Suomen politiikkan sitoutumattoneen Ivan Turgenevin Nihilisti Bazarovin lause, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä tämän lastun kanssa, mutta tasapainottaa somasti alkuun kirjoitettua Hanhensulan aforisminalkiota:

Sinä vain istut paikallasi ja arvostat itseäsi, mitä merkitystä sillä on, voit aivan yhtä hyvin istua paikallasi arvostamatta itseäsi

Runsauden yhteiskunta, laiskuuden ylistys

Ilmoittaudun intohimoiseksi laiskuuden kannattajaksi.

Työnteko on kaiken kurjuuden lähtökohta, nykyaikainen Molokin kita, johon me kaikki lopulta halukkaasti syöksymme. Ammattiyhdistysliikkeen vaatima täystyöllisyys on ihmisten kurjistamista eikä vapauttamista. Tämän blogin nimi, Dionysoksen kevät, viittaa tähän laiskuudenhaluun. Dionysiolainen nautinnonhalu ja työttömyys juhlimisen ja muun ilonpidon ohella ovat ihmiselle ainoa oikea elämisen muoto. En ole tässä halussani mitenkään ensimmäinen tai ainoalaatuinen (Timo Ahonen Eroon työstä). Jopa Adam Smith, vapaan kaupan ensimmäinen apostoli (Kansakuntien varallisuus), varoittaa työstä:

Ihmisten enemmistön tavanomainen palkkatyö muovaa väistämättä heidän ymmärryksensä. Ihmisellä, joka kuluttaa elämänsä suorittamalla muutamia yksinkertaisia työvaiheita... ei ole minkäänlaista tilaisuutta harjoittaa ymmärrystään... Yleensä hänestä tulee juuri niin typerä ja tietämätön kuin se vain ihmiselle on mahdollista.

Valitettavasti haluan raadollisen ihmisluoteeni ja alitajuntani pakottamana myös kuluttaa enemmän kuin minulla olisi varaa.

Viime perjantaina kuoli kanadalaissyntyinen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith, joka on (lähes) ainoa taloustieteilijä, ehkä John Maynard Keynesin lisäksi, jonka ”tavallinen kadunhenkilö” – niin kuin tämä lastunikkari – tietää nimeltä ja jonka ajatuksista voi ainakin yön viinin- ja tupakanlemuisina tunteina väitellä niin, että vielä aamun tykyttävässä krapulassa luulee sanoneensa jotakin syvältä luotaavan viisasta. (Edellyttäen, että kenelläkään ei ollut nauhuria piilomikrofoneineen salakavalasti kätkettynä vaatteidensa sekaan.)

Galbraith julkaisi (1958) kirjan nimeltä The Affluent Society (suom. Runsauden yhteiskunta, 1969), joka olisi terveellistä luettavaa vielä tämänkin päivän kulutusyhteiskuntaan osallistujalle. Kirjassa Galbraith sanoo, että ylenmääräinen kulutustavaroiden tuottaminen vahingoittaa (amerikkalaista) yhteiskuntaa ja estää sen jäseniä nauttimasta sellaisista hyödyllisistä asioista kuin puhtaasta ilmasta, hyvistä teistä, hyvistä kouluista ja yhteiskunnan tukemasta, hyvästä taiteesta. Lisäksi hän valitti yksityisen omaisuuden kasautumista yhteisen hyvän kustannuksella ja varoitti, että suitsimaton markkinatalous (free market economy) ei pitäisi huolta ihmisten perustarpeista (ruoan, koulutuksen, terveyden jne. osalta).

Jokainen voi sisällään päätellä, missä määrin tämä 50-luvun ennuste pitää paikkansa 21. vuosisadan alussa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa hyvinvointivaltiota, joka takaa tasa-arvon perustarpeiden suhteen, ollaan parhaillaan kiivaasti purkamassa ”vapaan” markkinatalouden ja globalisaation nimissä. Euroopan Unionin eräs perushokema on työvoiman vapaa liikkuvuus. Tällä taataan se, että työvoimansa myyjiksi indoktrinoituja , sinua ja minua, voidaan kilpailuttaa toisiaan vastaan kaikissa Unionin jäsenvaltioissa palkkojen pitämiseksi niin alhaalla kuin mahdollista, että investoijien, omistavan luokan, voitot voitaisiin maksimoida.

Me (eurooppalaiset) elämme tietysti oman judeo-kristillisen perinteemme pauloissa ja hybriksessämme pidämme omaa elintapaamme kehityksen huippuna. Kaikkia kulutusideologian perusteella huonompina pidettyjä talouselämän muotoja katsotaan jotenkin oman elintapamme alkioina, vähemmän kehittyneinä muotoina.

Galbraithin ajatteleminen hyppäytti mieleen eteläafrikkalaisen elokuvan nimeltä The Gods must be crazy, jonka pääosassa oli namibialainen N!xau – aito san-kansan jäsen Kalaharin autiomaasta ihmettelemässä modernin yhteiskunnan omituisuuksia ja palauttamassa jumalien kiroamaa lahjaa, taivaalta pudonnutta tyhjää Coca Cola -pulloa takaisin kiukkuisille jumalille. Elokuvan ohjaaja Jamie Uys oli “löytänyt” hänet elokuvansa pääosaan kalaharilaisen kotinuotion vierestä ja maksoi osasta vain 300 dollaria. Elokuvan toisen osan tekemisestä N!xau osasi jo vaatia kunnon palkkaa ja saikin puoli miljoonaa dollaria. Hän teki kaikkiaan viisi Gods must be crazy -elokuvaa ja kuoli pari vuotta sitten taloudellisesti hyvinvoivana maanviljelijänä jossakin Kalaharin hedelmällisemmässä kolkassa.

N!xau’n tausta on tämän lastun kannalta kiinnostava. San-kansa elää edelleen kivikautista elämäänsä Kalaharissa. N!xau oli ennen elokuvan tekoa tavannut ainoastaan kolme valkoihoista ihmistä ja puhui pelkästään äidinkieltään, ungwatsi’a, jossa käytetään mm. klikkaus-äänteitä, joita ei ole missään muussa maailman kielessä. Itse olen kuullut kieltä puhuttavan Botswanassa, ja menee aikansa ennen kuin edes tajuaa, että klikkaukset ja vihellykset ovat osa puhuttua kieltä.

Me suomalaiskansat, Finnic people, olemme Euroopan viimeisimpien keräilijöiden ja metsästäjien jälkeläisiä (jätetään saamelaiset tämän kirjoituksen ulkopuolelle). Eurooppaan tunkeutuvan, työhönorjuuttavan, indoeurooppalaisen maatalouskulttuurin pakottamana esi-isiemme kulttuuri ja kieli, jotka olivat aikaisemmin olleet eurooppalaista valtavirtaa, vetäytyivät kauemmaksi ja kauemmaksi maanosan reuna-alueille kunnes päädyimme nykyisille sijoillemme, maatalouteen huonosti sopivalle alueelle. Ruotsissa sinnittelimme pitkään hieman Tukholman pohjoispuolelta kulkeneen maatalouskulttuurin rajan pohjoispuolisilla alueilla, kunnes sielläkin täytyi lähes tuhat vuotta sitten vetäytyä pohjoiseen jään ja lumen keskelle. Baltiassa germaanit, saksalaisen ritarikunnan haarniskoissa, työnsivät meidät pois nykyisen Liettuan ja osin Latviankin alueelta. Virolaiset sentään pystyivät pitämään suomalaisen identiteettinsä germaanisen painostuksen edessä, vaikka antoivatkin valloittajien rakentaa Tallinnaan-Rääveliin saksalaisen kaupungin, jota voi nyt näyttää ylpeänä saksalaisillekin turistijoukoille.

Yleisesti kai oletetaan, että esi-isiemme elintapa, keräily ja metsästys, oli jotenkin huonoa maatalouselinkeinoon verrattuna, kovempitöistä, vaivalloisempaa ja yleisesti aikaavievempää. Se ei kuitenkaan ollut näin.

Marshall Sahlins-niminen antropologi on väittänyt (The Original Affluent Society), että alkuperäinen runsauden yhteiskunta oli nimenomaan kivikautinen metsästäjien ja keräilijöiden yhteisö. Hänen mukaansa kivikautiset nuijamiehet saivat kaikki tarpeensa tyydytettyä, eivät nähneet nälkää, eivätkä kuluttaneet lähes koko vapaa-aikaansa ansaitakseen elantonsa. Niin kuin me nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa eläjät.

Metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa oli käytännön zenismiä: ihmiset halusivat sitä, mikä oli tarpeellista ja antoivat omalta osaltaan sen mikä oli tarpeen tyydyttämisen kannalta välttämätöntä eivätkä yhtään enempää. Keräilytyötä tehtiin päivän verran jokaista kahta vapaapäivää kohti, metsästystyötä vielä vähemmän. Vapaa-aikaa tarinoiden kehittelyyn ja kertomiseen, taiteen tekoon, leikkeihin ja muuhun ilotteluun oli paljon. Ihmiset olivat ehkä onnellisempia, tosin tätä ei voi tietysti varmuudella sanoa kuin omien kuvitelmiensa perusteella.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa pyörät pyörivät kuluttajien – sinun ja minun – lähes rajattomalla halulla kuluttaa ja kuluttamisen mahdollistavan resurssin – rahan – niukkuudella. Niukkuus on kapitalistisen elämän merkittävin tunnusmerkki. Rahaa saa lisää tekemällä enemmän työtä. Ja sitähän me kapitalismin robotit teemme. Työn tuloksista suurin osa menee tuotantolaitosten omistajien taskuun ja meille itsellemme jää niin niukasti rahaa, että koskaan emme pysty tyydyttämään kaikkia halujamme, joita puolestaan pidetään yllä mainostamalla ja täyttämällä unelmointilehtien – Annan, Eevan jne. – sivut kuvilla parempiosaisista, joilla on varaa kuluttaa enemmän kuin meillä. Kierre jatkuu kasvatuksen ja mainonnan avulla sukupolvesta toiseen. Ja tarkoituksellisesti ylläpidettävällä ”luovalla tuhoamisella”, jonka avulla vanha kama heitetään yhä kasvaviin myrkkytunkioihin, että uutta voisi ostaa tilalle.

Me elämme modernissa runsauden yhteiskunnassa, ”hyvinvoinnissa”, jossa suurin osa ihmisistä kituuttaa nälkärajalla tai sen alapuolella, suuri osa pystyy täyttämään osan haluistaan – ja heitä yllytetään antamaan kaikkensa tuotantolaitoksensa eteen mm. kouluttamalla heitä paremmiksi työntekijöiksi, suoritusmotivoiduiksi – ja hyvin pieni vähemmistö – Ollila ja kumppanit – elävät irvokkaassa yltäkylläisyydessä.

Marx (ja Engels) sanoi Kommunistisessa manifestissa mm:

Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, ikuinen epävarmuus ja liike erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen vaihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään...

Mitäpä siihen on lisättävissä?

Valmistaudun tässä hyppäämään ilmastoituun autooni (yhdeksän vuotta vanha), jossa on power steering ja pehmeät ranskalaispenkit ja ajan kotiin, jossa katson ehkä digi-televisiota ennen kuin hypähdän laajakaistaiselle internetille (20 megabittiä tai byteä sekunnissa, tämä nopeuskysymys ei ole oikein selvänä ajatuksissa) ja käyn seikkailemassa blogimaailman muiden todellisuuspakolaisten blogeissa, ja saatan jopa kommentoida joitakin ajatuksia.

Tai olla laiskuuttani kommentoimatta.

Takaisin tuloja ja maailman menoja

Takaisin tulo oli tuskien taival. Työt kutsuvat taas. Ei auta kuin pukea ylle virkamaski: tiukka ylähuuli, ryppyotsa ja orjanvaatteet.

Luonnossa kirsikkapuut ovat aloittaneet kukintansa, muut puut kokeilevat varovasti ilman lämpöisyyttä pienen pienillä lehden iduilla. Ilmassa onkin jo lempeä keväinen kutitus. Mustarastas laulaa aamuyöstä, jäi ehkä viime kaudella ilman ja karjuu ylipursuvia himojaan pimeään yöhön. On kevät.

Seisoin sullottuna pariisilaisen RER-junan "B" uumenissa syvällä Saint Michelin ja Seinen vasemman rannan alla. Kuulutus toistettiin viiteen kertaan. Työstäväsyneet kiroilivat ranskaksi, englanniksi, italiaksi, espanjaksi, arabiaksi ja suomeksi. "Mielenosoitusten vuoksi Gare du Nordin asema on suljettu. Junat eivät pysähdy siellä, matkustajia kehotetaan..."tekemään jotakin”, ihmeitä ehkä, että pääsevät koteihinsa ympäri Ranskanmaata, Belgiaankin ja muualle Eurooppaan.

Sitä jotenkin vaistonvaraisesti aina ajattelee, että ranskalaiset ovat väärässä. Hehän eivät edes pese itseään kunnolla, kuluttavat saippua vähemmän kuin ketkään muut Euroopassa, ja litkivät hapanta pöytäviiniä veteen sekoitettuna aamupäivästä lähtien niin, että suurin osa on päissään koko iltapäivän ja pitkälle yöhön saakka. Ovat lisäksi sotkeneet Euroopan asioita enemmän kuin kukaan muu – saksalaisetkin mukaan lukien – ja jatkavat vieläkin sotkemistaan sen kuin ehtivät.

Sillain sitä vaistonsa varassa ajattelee.

Sitten joutuu mellakoitsijoiden piirittämäksi ja melkein tukehtuu klaustrofobiasta kesken myöhäisen torstai-iltapäivän työmatkaruuhkaa yrittäessään viattomasti matkustaa Bretigny-sur-Orgesta Pariisin keskustan kautta Brysseliin. Ja pyörtymisen partaalla välähtää päässä yht’äkkiä ajatus, että ranskalaiset ovat ehkä sittenkin ja vain tämän ainoan kerran oikeassa.

Koko sotku alkoi siitä, että Gallian pääministeri Dominique Villepin, entinen oikeistolainen diplomaatti ja ulkoministeri, halusi voimaan uuden lain, jolla helpotetaan työntekijöiden irtisanomista kilpailuyhteiskunnan ja globalisaation nimissä – omistavan luokan vaatimuksesta – samaan tapaan kuin jo on mahdollista monissa muissa, anglosaksista tehokkuusihannetta apinoivissa Euroopan maissa.

Teollisuuden, yhteiskunnan ja työntekijöiden tulee adaptoitua ”luonnon laiksi” kutsutun ekonomistihokeman ”adapt or die” mukaisesti. Näin siis sanovat diplomi-insinöörit, diplomiekonomit ja muut ”luonnon lakeja” tuntevat ekspertit, jotka lisäksi päättävät meidän kaikkien nimissä, mitä tämä adaptaatio oikein tarkoittaa.

Ainoa ongelma on se, että sellaista ”luonnon lakia” ei ole olemassakaan. Sen ovat keksineet ne samat DI’t ja DE’t, jotka sitä totena hokevat sen minkä muulta höpinältään ehtivät.

Todellisuudessa yhteiskunnan suunnan määräävät ihmiset eivätkä tällaiset kuvitellut ja ihmisten pelotteluun keksityt ja kehitetyt ”luonnon lait”. Yhteiskunta ei ole eläinkunta, joka muuttuisi sokean evoluution säännöillä. Evoluutiosta poiketen yhteiskunnassa nimittäin todella vaikuttaa intelligent design, älyn ohjaus, ihmisälyn. Ihmiset päättävät onko yhteiskunta solidaarinen vai epätasa-arvoinen. Ihmiset päättävät pidetäänkö vähäosaisista huolta vai jätetäänkö oman onnensa nojaan. Ihmiset päättävät onko yhteiskunnalla inhimilliset vai tylyt kasvot.

Ihmiset päättävät.

Demokraattisessa yhteiskunnassa päättävät äänestäjät ja heidän valitsemansa eduskunta toteuttaa äänestäjien tahtoa. Usein on ilmiselvää, että äänestäjät eivät ymmärrä äänen antamisen ja vallitsevan politiikan välistä yhteyttä. Sillä on suora yhteys, ja valitun puolueen ohjelmasta näkee mitä saa, jos antaa äänensä sille puolueelle. Puolueohjelma muuttuu – luonnonlaeista huolimatta – kun äänimäärät laskevat, ja säilyvät suunnaltaan samana, jos äänestäjät kannattavat runsain joukoin puoluetta.

Ranskalaiset mellakoijat, jotka lähes tukehduttivat minutkin pahalle haisevan RER-junan ahtaisiin sisuksiin, yrittivät sanoa, että liika on liikaa. Ja samaa pitäisi sanoa muuallakin.

Ei ole mitään syytä tai luonnon lakia, minkä vuoksi yhteiskunnan palveluihin selvästi kuuluvia toimintoja, kuten terveydenhuolto, vesihuolto, julkinen liikenne – erityisesti rautatieliikenne, energiahuolto jne. pitäisi antaa koukkusormisten liikemiesten raha-automaateiksi, joista kuoritaan kermat pois päältä ja jotka ajetaan alas heti, kun investoinnin tuotto ei enää vastaa liikemiesten ahneita odotuksia. Ei ole mitään syytä, miksi yksityisen ihmisen pitäisi olla liikeyrityksen orjana, joka heitetään maatienojaan suhdanteiden nopeiden muutosten mukaan. Liikeyritykset vaativat yhteiskunnalta mahdollisuutta pitkäjänteiseen suunnitteluun. Niin pitäisi ihmistenkin vaatia. Yhteiskunta on ihmisten itselleen kehittämä, ja sen pitäisi toimia kaikkien ihmisten ehdoilla, eikä vain niiden, jotka täyttävät eniten omia taskujaan. Omistaminen ei tuota ylijäämää, sen tekee ihmisten työ.

Katsokaapa tarkasti mitä sikarikas Ollila sanoi evästyspuheessaan seuraajalleen. Meidän lastemme ja lastenlastemme yhteiskuntatavoitteet on siinä tiivistettynä. Haluatko, Arvoisa Lukija, lapsistanne ”työelämän helppoheikkejä”? Jorma Ollila sanoi poliitiikkoja uhkaillen mm (Hesari 31.3.):

Pitkällä aikavälillä sijaintipaikan merkitys vähenee. Se vaihe, jolloin joutui pohtimaan, voiko Suomi olla mikään keskus, on takanapäin. Koko ajan joudutaan miettimään tuotantomalllia eteenpäin: missä johto on, missä tuotekehitys. Se riippuu Suomesta enemmän kuin Nokian päätöksistä. Ne ovat aina johdannaisia.

Kaksi kirsikkapuuta möyryää täydessä kukassa ikkunan alla. Kevät ei enää tulla kolkuttele kuin höyryveturin vetämä kolmannen luokan kovapenkkinen vaunu vaan ryntää räminällä päälle niin kuin pehmytistuiminen kiitojuna, Pendoliino, ulkomaalainen tuote, joka ostetaan toistaiseksi suomalais-nokialaisilla kännyköillä kunnes Nokia siirtää lopunkin busineksensä muualle – luonnonlakien mukaan.