Huckleberry Finn, Alan Gribben ja talibanit

Huckleberry Finn, Alan Gribben and the Talibans.

Kuva on täältä.

Huckleberry Finn oli kai vielä minun ikäluokalleni tärkeä eskapistinen teksti, jonka avulla kului moni sateinen iltapäivä mukavasti aitan vintillä tai jossakin muussa piilopaikassa unelmoimassa lauttamatkoista pitkin suuria, hitaastivirtaavia jokia kuten esimerkiksi jämijärveläinen valtavirta, Jyllinjoki (olen kirjoittanut mm. tästä kirjasta joskus otsikolla Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat). Luin tietysti tekstiä silloin suomeksi käännettynä, koska en englanninkielestä mitään vielä ymmärtänyt.

Syntymästään saakka Huckleberry Finn on ollut jonkinlainen kulttikirja, ja sitä voi kai jonkinmoisilla perusteilla sanoa Mark Twainin parhaaksi romaaniksi, sillä romaanihan kirja ilmiselvästi on, vaikka ainakin suomalaisena käännöksenä tulkittaan usein 'vain' poikakirjaksi.

Kirjan pääteema on Huckin kasvaminen ajattelemattomasta taparasismista neekeri-Jimin ymmärtämiseen ihmisenä.

Alkukielellä Mark Twain tietysti käyttää aikansa kielellisiä ilmaisuja. Intiaaneista hän käyttää teksteissään sanaa ’injun’, joka puhuttuna kuulostaa melkolailla samalta kuin jos se kirjoitettaisiin ’indian’. Mustista Twain käyttää sanaa ’nigger’, joka jo siinä ajassa lienee tulkittu vähättelevän rasistiseksi ilmaisuksi, vaikka ’kaikki’ sitä tietysti silloin käyttivät. ’Nigger’ esiintyy alkutekstissä 219 kertaa.

Ongelma historiattomalla tekstin arvioinnilla on, että kriitikon oman ajan arvot ja ennakkoluulot vaikuttavat tekstin – tai muun taideteoksen – arviointiin. Jos tekstiä muutetaan merkittävästi, sen merkitys tietysti muuttuu. Huckleberry Finnistä puhuttaessa ei puhella mistään toisarvoisesta teoksesta: on kyse romaanista, jolla on vankka sijansa amerikkalaisen 'kirjallisuuden kaanonissa’. Hemingwayn kerrotaan sanoneen kirjasta näin:

“All modern American literature comes from one book by Mark Twain called ‘Huckleberry Finn’.”

Eli jotenkin, että ”kaikki amerikkalainen kirjallisuus on lähtöisin yhdestä Mark Twainin kirjasta nimeltään ’Huckleberry Finn’”.

Vaikka tama ei pitäisikään täsmälleen paikkaansa, nimikään ei ole oikein, kirjan merkitys englanninkieliselle lukijakunnalle – ei, pitää sanoa lukijasukupolville – on täysin kiistaton.

Tekstiä on alabamalaisen kustantajan pyynnöstä sensuroinut ‘Twain-asiantuntija’ nimeltä Alan Gribben, Auburnin yliopiston englanninkielen ja filosofian opettaja. Sensuroijan perustelu ’nigger’-sanan poistamiseen on, että hän itse on ollut vaivaantunut opettaessaan tätä rasistista tekstiä oppilailleen. Tämänpäiväisissä haastatteluissa Gribben kieltää ajattelevansa Twainia tai tämän kirjoja rasistisiksi. Kielto ontuu. Jos teksti ei olisi Gribbenin mielestä rasistinen, sitä ei tietysti tarvitsisi sensuroida.

Mielestäni tämä Twainin tekstin tärvääminen on verrattavissa kristittyjen tuhoamiin antiikin taideteoksiin, joilta hakattiin sukuelimet ja kasvot pois uskonnollisen vimman vuoksi, neukkuajan historiallisten valokuvien väärennöksiin sen mukaan kuka kulloinkin oli vallassa Moskovassa, natsien kirjarovioihin ja Afganistanissa tapahtuneeseen Buddhan jättiläispatsaan tuhoamiseen talibanien toimesta. Kyseessä ei ole laadultaan erilainen vaan eriasteinen teko, ja siksi halveksittava.

Gribben on korvannut sensuroimansa ’nigger’-sanat, suomeksi ehkäpä 'nekru', sanalla ’slave’, orja. Tämä muuttaa kirjan sanoman toiseksi. ’Nigger’-sanalla on voimakas rasistinen merkitys, sekä omassa ajassaan että tietysti paljon merkittävämmin nykyajassa (Twainin ajassa se kuului yleiskieleen, nykyajan puhdistetussa kielenkäytössä ei).

Alkuteksti siis puhuu nimenomaan mustiin kohdistuvasta rasismista 19. vuosisadan amerikkalaisessa todellisuudessa ja mustien ihmisarvosta, eikä pelkästään ihmisten orjuuttamisesta, joka on muitakin kuin mustia koskettava asia. Kirjan lopussa Huck näyttää ymmärtävän mustien osaa paremmin kuin kirjan alussa ja teksti kuvaa siis Huckin kehittymistä ihmisenä.

Huckleberry Finniä on sensuroita Amerikassa ennenkin. Yksi syy lienee ollut se, että Jim on ollut parempi isähahmo Huckille kuin tämän oma, juoppo mutta valkoinen isä, joka lisäksi on saattanut olla suomalainen, mikä tässä lopussa vielä häpeillen tunnustettakoon.

Lisälukemista:

Guardian: New Huckleberry Finn edition censors 'n-word'

Los Angeles Times: The expurgated 'Huckleberry Finn'

Blog Beers with Demo: Airbrushing

Ryssän iloiset silmät

Kuva: Parnasson 1/2007 kansikuva

Hitto, kun unohtui tuosta eilisestä lastusta, että siinä laiskan iltani tiimellyksessä luin nautinnokseni hörötellen myös Rouva Ruun iloista novellia iloisista ryssänsilmistä, joka on viimeisimmässä Parnassossa (Parnasso 1/2007 sivu 18). Siinä olikin monta tärkeää asiaa saatu mahtumaan pieneen tilaan.

Oman neljännesvuosisadan mittaisen ulkomaanelämisen tuloksena ymmärtää hyvin tuon englannin ja suomen kielten sekoituksen. Kotoväen kesken kun puhuu, niin englanninsanoja on iloisessa sekamelskassa suomenkielen sanojen ja syntaksin seassa lähes joka lauseessa. Joitakin englanninkielen sanoja ei tahdo millään saada väännetyksi ymmärrettävään suomalaisen kieliopin mukaiseen asuun, vaikka kuinka yrittäisi. Kotikielestä tulee hiljalleen omaa, uutta kieltä, vähän samalla tavalla kuin lapsena luodut "salakielet", joilla sai mukavasti koetella vanhempien pinnankatkeamisvalmiutta. Merkillinen juttu on se, että näinkin pitkän ajan jälkeen suomenkielen syntaksi on kielessä päällimmäisenä ja mieluummin vääntelee englantilaisia sanoja suomalaiseen muotoon kuin alkaa kotonakin puhua englantia. Onko se juuriensa rakastamista vai vain pelkkää laiskuutta, enpä tiijä.

Ruun novellin Salli on mielenkiintoinen henkilöhahmo. Meissä kai jokaisessa on vähän samanlaista Sallia, ”tavallisen ihmisen” jokapäiväistä, ”pahaatarkoittamatonta” ja lähes huomaamatonta "rasismia". Se ei välttämättä kohdistu johonkin tiettyyn rotuun tai kansalaisuuteen, vaan ”vieraaseen” noin yleisemmin.

Tosin on siinä ilkeämpikin kerros. Australiassa ”aboja”, Sallin mainitsemia apoja, alkuperäisasukkaita, aboriginaaleja, kohdellaan juuri tuolla tavalla kuin Salli novellissa ilmentää.

He ovat yleisessä mielipitessä auttamattoman laiskoja juoppoja, lastensa raiskaajia ja naistensa hakkaajia, joiden esi-isien pyhistä maista ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Ja tämä on sikäli monimutkainen asenne, että siinä on häiritsevässä määrässä totuutta mukana.

Aboriginaalikommuuneissa, voisi niitä kutsua vaikka reservaateiksi, tapahtuu paljon juuri sellaista kuin yleinen mielipide heitä syyttää. Pääsyynä on ehkä aboriginaalien vieraantuminen omasta ikivanhasta kulttuuristaan ja pysyttäytyminen Australian uuden kulttuurin ulkopuolella. Valkoiset maahanmuuttajat kysyvät, miksi aboriginaalit eivät integroidu vaan pysyvät kurjistumiskierteessään heille varatuilla alueilla, joilla ei ole mahdollista elää niin kuin esi-isät elivät, eikä niin kuin moderni yhteiskunta elää. Kierre jatkuvaan kurjistumiseen ja yhteisön moraalikoodin häviämiseen on olemassa, on ollut jo pitkään, eikä loppua näy.

Aboriginaali-lasten kohtelusta englantilaisen, hyväätarkoittavien besser-wisser-kolonialistien käsissä on muuten olemassa erinomainen elokuva nimeltä Rabbit-Proof Fence, (mm. Kenneth Branagh edustamassa "edistyksellistä" englantilaisuutta, vaikka onkin irlantilaissyntyinen) . Filmi kannattaa ehdottomasti katsoa, jos kohdalle sattuu.

Kuva: elokuvasta Rabbit-Proof Fence

Novellin Salli on asenteissaan Australian ”main stream” -kansanosan kanssa samoilla linjoilla. Suomesta muistamme ehkä sen kuinka saamelaisiin suhtauduttiin vielä muutama vuosikymmen sitten. Tosin minulla on sellainen tunne, että suomalaisten saamelaisiin kohdistuneet ennakkoluulot eivät ole samalla lailla ilkeämielisiä kuin uusaustralialaisten suhtautuminen aboriginaaleihin. Tämä saattaa tosin olla oman kulttuurinsa puolustamista enemmän kuin todellisen tilanteen kuvailua.

Minulla on uusi, naimakauppojen kautta tullut sukulainen Australiassa, yleislääkäri, joka nuorena miehenä, niin kuin nuoretmiehet yleensä mielellään tekevät – ja nuoretnaisetkin, piti yleislääkärin praktiikkaa länsiaustralialaisille aboriginaaleille. Hoiti heitä ilmaiseksi milloin tarvetta oli ja niin poispäin. Kiitokseksi sai tapella juovuksissa olevien aboriginaalimiesten kanssa vastaanotollaan, koska ei suostunut kirjoittamaan huumeita. Nykyisin hän on lähes eläkeikäinen kyynikko, jonka mielestä aboriginaalit saavat haistaa pitkät paskat.

Novellista nähdään myös, että Rouva Ruu harrastaa tee-se-itse-puuhailua, koska Bunnings, suuri tee-se-itse-ketju Australiassa, on niin näkyvästi siinä esillä. Ja mukavaa komiikkaa tuo novelliin Ruusu-tyttären inttäminen uudesta vietnamilaisystävästään ja tämän mahdollisista huumekaupoista. Jonkin vanhan vitsin loppulause ”Tuosta nenästä puhutaan vielä” ponnahti tietysti riemukkaasti mieleen.

Vietnamilaisten kuva novellissa on myös Australiassa yleinen stereotyyppi, eikä tietysti ilman jonkinlaista ankkuroitumista todellisuuteen. Mitkään ennakkoluulot eivät ehkä aluksi välttämättä synny tyhjästä, vaan joistakin yksittäisistä tapahtumista, joista vedetään rajuja yleistyksiä. Vuosi sitten vietnamilaissyntyinen australailainen huumekuriiri hirtettiin Singaporessa, jossa hänet saatiin kiinni.

Ennakkoluulot eivät tietysti kysy syitä huonoihin tapoihin tai rikollisuuteen, se ei ole ennakkoluulojen funktio.

Ja tietysti suomalaisnovellissa täytyy olla mukana meidän yhteinen kulttuuriperintömme – ryssäviha. Tosin tältä osin novelli jätetään tarkoituksella auki ja sitä voi mielessään jatkaa Mari-äidin puolesta joko vahvistamalla ryssävihan kierrettä tai katkaisemalla se omalta seuraavalta sukupolvelta. Sehän on aina kaikissa asioissa vanhempien oikeus ja velvollisuus.