COVIDin aikaan

 Felix Mendelssohn kirjoitti sieluakostuttavan kauniita melodioita. Tuo blogiin linkattu video käy siitä hyvänä todisteena. 

Kappale on Venetsialainen gondolilaulu kokoelmasta Lieder ohne Worte (tämä kondoolilaulu on Opus 19, numero 6), kirjoitettu ilmeisesti vuosina 1829-30, kun säveltäjä oli juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja elämää oli enää seitsemäntoista vuotta jäljellä.. 

Kitaristi Patrik Kleemola julkaisi kappaleen Facebook-sivullaan toukokuun viimeisenä perjantaina ja on luvannut uuden Francisco Tarregan säveltämän tai kitaralle sovittaman kappaleen kesän jokaisena perjantai-iltana syyskuun puoleenväliin saakka. Kleemola näkyy purkittavan tämän sarjan musiikkia Turun saaristossa, Kakskerran 1700-luvulta peräisin olevassa kivikirkossa, joka kauneutensa lisäksi omaa hienon akustiikan. Italialaisessa, Rinaldo Vaccan vuonna 2014 tekemässä akustisessa kitarassa on ainakin minua erityisesti miellyttävän kaunis ja pehmeä sointi. 

Näitä Mendelssohnin Sanattomia lauluja on useita kymmeniä. Argentiinalainen pianisti Daniel Barenboim on levyttänyt niistä 48. Tässä on linkki Barenboimin kokoelmaan, jossa voi myös harjoituttaa nuotinlukutaitoaan .

Sibeliusta

Sakari Oramo ja Radion Sinfonia Orkesteri esittivät, ja äänittivät, Bergenin musiikkijuhlilla (2006) Sibeliuksen kaikki seitsemän sinfoniaa, jotka YLE on ystävällisesti laittanut kuunneltaviksi Elävään Arkistoon. Ohessa on upotettuna 1. sinfonian tallete, ja täältä pääsee kuuntelemaan muita. Pidän itse eniten juuri tästä ensimmäisestä ja toisesta sinfoniasta, jotka ovat ehkä liian helppoja musiikin asiantuntijoille, mutta riittävän vaikeita minulle. P.S. (5.11.2014)Tuo kuvalinkki näyttää toimivan, vaikka siinä on tuo varoitusteksti. Jos ei niin täältä pesee.

Misty'ä Misty'n perään nostalgiannälkäiselle

Kiertelin katselemassa Katri-Helenaa YouTubilla ja vastaan tuli hänen tulkintansa Misty'stä vuodelta 1973, äänitetty aikaan jolloin hän oli lähestymässä parhaita vuosiaan (jotka kai vieläkin jatkuvat). Joka tapauksessa kuuntelu tömäytti nostalgian kyyneleet silmäkulmaan ja aloin etsiä lisää mistyä ja löytyihän sitä. Misty on Erroll Garnerin sävellys vuodelta 1954, sanoittaja on Johnny Burke.

Aloitetaan vaikka Katri-Helenan versiolla:

Ja sitten jatketaan vaikkapa Ella Fitzgeraldin versiolla:

Seuraavaksi esiintyy Sarah Vaughan (1974) ja lisää portaattomasti loppuun Tenderly'n:

Seuraavana vaikkapa Julie London, jolta ei ole kuin audio ja kaunis kuva tarjolla vuodelta 1960:

Entäpä unkarilaista mistyä, esittäjänä Myrtill Micheller tällä vuosituhannella:

Laitetaan sitten instrumentaaliversiokin, vaikkapa säveltäjän oma tulkinta, joita tietysti on useita YouTubella. Tämä on tallennettu Brysselissä Belgian radio/televisiofirman BRT toimesta joskus musta-valko-aikaa, vuosiluvusta ei ole tietoa:

Mistyä on nyt sitten muuallakin kuin tämän kirjoittajan silmässä. Ja YouTubilta löytyy vielä paljon muitakin, jopa loistavia amatööriversioita, jos haluttaa kuunnella.

Eivät vain aattehet pala, palavat ne syrämmekki

Ensin varotus: tämä lastu on pitkä kuin nälkävuosi ja sisältää aatelaulujen sanoja, jotka saattavat häiritä jonkun herkkämielisen mielenrauhaa. Toisaalta siinä on pyritty jonkinasteiseen tasapuolisuuteen, joten mielenrauhoja saatta häiriytyä sekä puolin että toisin.

Mottona voisi olla vaikkapa tällainen runonpätkä:

”Tuli palaa punasena sydämessä ja munaskuja korventaa.
Aina on saatu hammasta purra ja selkäämme taivuttaa.
Kumartua voin, vain ei maahan asti, sillä jäykkä on raatajan selkä.
Kärsiä voi vaan ei siihen asti, että omaa ääntään pelkää.
Suomen porvari Venäjän porvarin persettä paitana peittää.
Suomen ja Venäjän työläisille ne yhdessä myrkyn keittää... ”

(Laulu punaisesta sydämestä, Kom-Teatterin esittämästä kokoelmasta Torpedo, sävel Kaj Chydenius, sanat runoilija Matti Rossi, julkaissut Love Records, 1973).

Yksilön elämän sietämätön keveys ei vaivaa yleensä kuin yksilöä itseään. Elämä on kevyt kuin saippuakupla. Aatteetkaan eivät enää suuremmin paina yksilön sydämessä eikä kai koko yhteiskunnassakaan. Ei sitten 1970-luvun.

Joskus sitä oikein pysähtyy ajattelemaan, että miten kävi Kaisan, Aulikin tai Kristiinan tovereineen, kun kapitalisti lopulta söi hehkuvan punaisten poskikukkien viimeisetkin siemenet.

Onneksi on internet, josta voi kaiholla etsiä kadonneita aatelaulujen sanoja muistinsa virkistämiseksi, sävelet ovat tietysti vielä päässä, mutta eihän niitä voi ilman sanoja laulaa, edes pikkuruisessa pöhnässä – isossa pöhnässä ei enää muista edes säveliä. Lauluja löytyy netin kätköistä kummaltakin laidalta, joten jos usko toisella laidalla rupeaa loppumaan, voi aina kääntyä toisen laidan puoleen uskonnälässään.

Internet onkin yltäkylläisen tiedon ehtymätön aarrelaari.

Ehkä samanlaista tiedon kylläisyyttä odotettiin silloin, kun maailman ensimmäinen papyruskääre saatiin kirjoitettua valmiiksi ja kieraistua rullalle, tai kun ensimmäinen erillisillä metallikirjakkeilla painettu kirja valmistui (vanhin eksemplaari on korealainen zen-buddhismin oppikirja Baegun hwasang chorok buljo jikji simche yojeol, lyhyesti Jikji, joka sisältää otteita kunnioitetuimpien zen-mestareiden opetuksista), tai kun meillä Euroopassa ensimmäinen Gutenbergin menetelmällä tehty kirja oli saatu julkaistuksi (noin 1450 painettu Ars Minor, latinan kielioppi, kirjoittaja Aelius Donatus joskus 300-luvulla), tai ehkä ainakin siinä vaiheessa, kun maailman ensimmäinen tietosanakirja oli julkaistu, taisi olla Hartmann Schedel’in Nürnbergin kronikka (Die Schedelsche Weltchronik) vuonna 1493.

Luulin pitkään lukemaan opittuani, että Pikkujättiläinen oli tiedon todellinen aarreaitta ja että sieltä olisi saatavissa kaikki inhimillinen tietämys, vaikka en kai edes tarkasti ymmärtänyt mitä sana inhimillinen tarkoitti.

Ennen kuin opin lukemaan luulin näin myös Äidistäni ja Isästäni, ja Taatastani, Papastani, Mummoistani, Mammastani sekä Ukista. Sen sijaan jo hyvin nuorena huomasin, että yksi Tätini ja Enoni eivät sellaisia olleet, tosin yksi toinen Tätini oli, niin myös ainakin kaksi Sedistäni, joista toisella oli laaja, kirjastolaitoksen avulla varastelemalla luotu kirjasto, jonka luomismenetelmästä en vielä silloin tosin tiennyt mitään.

Sopivasti tämän lastun teemaan liittyen toisella sedistä oli mennyt yhtenä kesäkuun aamuna kai vuonna 1942 luoti poskesta sisään ja tullut ohimosta ulos, mutta tiedot eivät olleet päässeet pihalle reikäisestä päästä, eikä edes henki, ja hyvin hän pystyi Lammaspuroa kuolemaansa saakka viljelemään. Lisäksi toinen mummoistani sai rintamamieseläkettä siitä, että oli seisonut 17-vuotiaana hevosmiehenä punaisten joukossa, kunnes oli pantu vankileirille Hämeenlinnassa ja onneksi paksuksi myös, muuten ei äitini, minusta puhumattakaan, olisi ollut olemassa.

Mutta internetin aarreaitasta piti sanoa, että koin juuri äskettäin pätkän suomalaista kulttuurihistoriaa ja kuuntelin Heikki Kinnusen laulavan tapanina 1970 YLE:n Sirkus Pasila -ohjelmassa laulun Vapaa maa.

Nuori ja siloposkinen, mutta kovin kankean seipään niellyt, Harri Holkeri puolestaan vetää laulun kuultuaan videolla herneet nenäänsä Arvo Salon suosiollisen ystävällisellä myötävaikutuksella. Silloisia suomalaissilmäätekeviä oli paikalla todistajiksi kutsuttuina myös ainakin Ele Alenius, Pär Stenbäck, Jutta Zilliacus (hitto kun en osannut kirjoittaa tuota oikein edes toisella kerralla ilman lunttaamista), lehtikeisari Lahtinen (joka pysyi tuolloin vielä lähes aina omilla jaloillaan) ja jopa äkkiväärän revarikommunistien johtajan, Aarne Saarisen, korva ja oikea silmä vilahtavat kuvassa kuin Isonveljen haamu. Soittamassa könöttivät ainakin Ossi Runne ja Heikki Laurila ja se se, no mikä se nyt...no olkoon. Mutta oikein tippa tunki silmäkulmasta näkyville tätä nostalgiasimaa nauttiessa.

Kinnusen esittämän ’rotestilaulun’ (vai pitäisikö sanoa pilkkalaulun) sanat ovat vieläkin hyvältä kuulostavaa ja hyvin toimivaa lyriikkaa, runoilijana oli S. Albert Kivinen. Sanoissa on jopa ajankohtaista asiaa tämänpäivänkin kuulijoille. Eikö Holkeri muuten ollutkin onagrokratian ruumiillistuma, pitkät, pystyssä jököttävät korvat vain puuttuvat.

Erityinen osa-aarreaitta on myös tämä YouTube, josta laulu ja Holkerin seipäänniellyt kommentointi löytyivät. Molemmat löytyvät myös YLE:n elävästä arkistosta.

Myös tämän lastun tematiikkaan sopivasti ent. kansanedustaja Jutta Zilliacus taisi ehdottaa juuri hiljan siellä Suomessa toisen virolaiskirjailijan, Sofi Oksasen, kanssa yhteisvoimin, että Koivisto pyytäisi anteeksi virolaisilta vuoden 1991 aikaisia lausuntojaan. Olen tästä täysin samaa mieltä näiden tulisten virolaisnationalistien kanssa. Koivisto esiintyi silloin kuin olisi johtanut jotakin entistä venäläisosavaltiota eikä vapaata, eurooppalaista demarimaata, jossa voitiin vapaasti laulella 30-luvun ’sortovuosina’ ja niiden jälkeenkin, että (Vaalilaulun toinen säkeistö):

”...
Sä kärsit nälkää ja kalvastuit
sinut huurteli ponttehen (häh?) suot,
sinä värjyin kyynelelähteissä uit,
ja tuskien maljoista juot.
Nyt lippusi vaaliuurnalle vie,
näin tuskasi poistaos ponnella sie;
tämä voittohon vie,
täm' on oikea tie.
...”

(sävel on kai Olet maamme armahin Suomenmaa, ja sanoituksen on kai tehnyt Vihtori Huhta vuonna 1933)
Linnaanhan tuosta olisi pitänyt joutua, on se niin huonoa runoutta jopa taistelulauluksi! Voisi kai tältä kannalta katsoen olla vaikka itse kirjoittamaani, mutta ei ole.

Eksyin Kinnusen Vapaaseen maahan etsittyäni työläisten ja lahtareiden kannustuslauluja verkosta.

Syy siihen on itse asiassa Toini Havun, joka toimitti Kariston julkaistavaksi vuonna 1965 essee- tai ehkä olisi parempi sanoa muistelokokoelman Ilon ja aatteen vuodet, jossa 13 merkittävää (eli sotien jälkeisen laidastalaitaisen eliittimme edustajaa) suomalaista tilitti omakohtaisen kokemuksensa aiheuttamia tuntoja juuri itsenäistyneen Suomen parista ensimmäisestä vuosikymmenestä.

Omassa muistelo-osassaan suuresti kunnioitettu demariagitaattori Yrjö Kallinen sanoo ajan patinan meikkaamalla ajatuksenkululla mm. näin:

”...Loppujen lopuksi jokaisesta systeemistä tulee täsmälleen sellainen, millaiseksi sen teemme.

Tämä ajatuksenjuoksu poikkeaa suuresti siitä, minkä lumoissa silmät kosteina lauloimme:

’Ja orjuutta siellä ei tunnetakaan,
on piskat ja piiskuritkin poissa.
On rauha ja rakkaus kaikilla vaan
ja työtä tehdään riemulaulelmoissa’
...”

Tuonhan jokainen Arvoisa Lukija tietysti välittömästi tuntee Vapauslaulun kolmanneksi säkeistöksi [Sävel: Sä pohjolan maa ikitunturien], jossa ehkä luvataan lievästi enemmän kuin aate pystyisi edes parhaimmillaan toteuttamaan, vaikka onnistuisimme tekemään ’systeemin’ millaiseksi tahansa.

Mutta niinhän aatteet yleensä liikoja lupaavat.

Ajatellaan vaikkapa lahtaripuolelta aatelauluista kauneinta, Äänisen aaltoja, joka oli George de Godzinskyn sävellys ja Kerttu Mustosen sanoitus, tunnetuin esittäjä vielä silloin kovin miehekkäällä äänellä lauleleva Georg Malmsten (muuten Mustosen sanoituksia ovat myös mm. Liljankukka, Katkennut sävel, Kielon jäähyväiset, Mandshurian kukkuloilla, Mustat silmät, Odotus, Siks oon mä suruinen jne, kymmenittäin).

Ajatellaan siis Äänisen aaltojen elliptistä lupausta Vienan ja Aunuksen suomettamisesta (...on uuden huomenen saava / maa Vienan ja Aunuksen...). Tuntematon sotilas kuvaa yhden kk-komppanien poikien Äänislinnan vierailulla sitä, miten tästä kulttuurilupauksesta tositilanteessa selviydyttiin. Vaikka ottaisi huomioon Linnan vaaleanpunaiset demariagitaattorinlinssit, joiden läpi hän maailmaansa katseli, niin paljon suomalaislauluissa uhottiin verrattuna maan todellisiin resursseihin ja tietysti lopputulokseen, jolla menetettiin suuret osat laulumaista, joita Jumalan ja Tsaarin suursuosioilla olimme hallinneet vuoden 1809 jälkiselvittelyistä saakka.

Mitä lienevät suomalaiset laulelleet Suomen sodan aikoihin.

Mutta aatteet elävät elävinä vain omassa ajassaan. Muina aikoina aate on anakronismi, jota on mukava muistella ja josta on mukava kännipäissään laulella reipasta kannustusrallia: vähän hullua, vähän imelänmakeaa, lievästimuikeaa, julmetunyliampuvaa, mutta sydäntä kovasti lämmittävää, kuin virkistävä vappusima yhdellä rusinalla.

On vaikea uskoa, että aate voisi yhdessä olemuksessa edes elää yli sukupolvirajojen.

Jopa uskonnot, vaikka ovatkin väkisin dogmien pakkopaitoihin puettuja, muuttuvat ajan mukana. Ajan henki määrää mitä milloinkin ajatellaan, uskotaan, toivotaan ja minkä puolesta aikalaiset heittävät henkensä.

Neuvostoliitto, joka murhasi maanjussinsa 30-luvulla muuttui nopeammin kuin suomalaisbloggari pystyy kirjoittamaan oikein sanan ’Ljublianka’ heti kun Stalinilta, Isä Aurinkoiselta, lähti veivi, jolla oli kierrellyt neuvostoasiat sellaiselle mutkalle, että koko maa ajautui vajaassa neljässä vuosikymmenessä konkurssiin, lopetettiin, hajoitettiin ja maan resurssit jaetiin ilmaiseksi paikalle sattuville kapitalisteille kiikutettavaksi uuden Venäjän rajojen taakse käytettäväksi kapitalistiparatiiseissa yksityiseksi hyväksi.

On vaikea ajatella, mitä joku Taisto Sinisalo ajatteli tällaisesta menosta, ehtihän hän nähdä koko elämäntyönsä kohteen sortuneet kulissit ennen kuolemaansa. Ehkä hän joskus hiljaisina hetkinään Venäjän uutisia katsellessa ajatteli samaisen Vapauslaulun neljättä säkeistöä, joka kuuluu näin:

Ei syytöntä nähdä siell' kärsimässä
ja toinen ei toisen osaa ryöstä.
Ovat veljiä kaikki keskenänsä,
:,: ei heikompata nälkäkuoloon syöstä: :,:

Yksi 70-lukulaisten suurimmista virheistä, ja samanlainen virhe toistetaan sukupolvesta toiseen, oli siinä, että historiaa, varsinkin kolmekymmentälukua katsottiin ja arvosteltiin vain oman ajan arvojen tai arvottomuuden hämärtämin silmin. Lapuanliikkeen ja Akateemisen Karjala-Seuran vaikutusta ajanhenkeen suurenneltiin käsistä päässeessä kierteessä. Tosiasiassa Lapuanliike päättyi Mäntsälään (1932), IKL:llä ei sen jälkeen ollut todellista valtaa tai vaikutusta ja AKS:n ’parhaat voimat’ häipyivät vähin äänin joihinkin muihin puuhiin ja lopulta tappelemaan koko kansan yhteistä vihollista vastaan punikkiveljiensä vierellä.

Vuonna 1966 Vesa-Matti Loiri lauleli uljaasti Arvo Salon ja toverien tuottamassa Lapualaisoopperassa siten kuin täältä löytyvällä videolla kuuluu. Videonpätkä on Niskasen elokuvasta Lapualaismorsian (1967) ja filmillä Kaj Chydenius harjoituttaa Loiria laulun Jumalauta, näillä lakeuksilla ei Jumalauta pilkata Jumalaa! taitajaksi.

Tosin olihan 30-luvulla niitäkin ’parhaita voimia’, jotka liittyivät AKS:aan vasta Mäntsälän kapinan jälkeen. Sellaisia kuin Matti Kuusi, joka omien sanojensa mukaan tuli Seuran valajäseneksi 1933 (ei siis varajäseneksi, tuohon aikaan yhdistysten jäsenet puolin ja toisin tekivät vielä valoja, nykyisenä euroaatteen aikana riittänee liittymiseen jäsenmaksun maksaminen). Valajäsen Matti Kuusi lienee laulellut iloisella 30-luvulla useitakin kertoja AKS:n kunniamarssia nimeltä Me tahdomme (sanat Reino Palmrothin, alias Reino Hirviseppä, alias kuplettimestari Palle ja sävellys tämän veljen Toivo Palmrothin, alias Toivo Palomurto). Laulun viimeinen säkeistö taisi kuulua tähän tapaan:

”...
Me tahdomme suureksi Suomenmaan,
me voitamme vastustajan
ja Vienanlahdesta Laatokkaan
me piirrämme miekalla rajan.
Se meidän on veljinä velvollisuus,
tää veikot on tunnussana:
Suur-Suomelle aamu on koittava uus
viel' untakin kirkkaampana.”

Saattoi olla, että neukut ymmärsivät väärin suomalaista zeitgeistia ja kuvittelivat, että Seura, jossa oli parhaimmillaan jäsenenä ’koko suomen parhain sivistyneistö’ oli jotenkin ulko- ja sotapoliittisesti merkityksellinen koko maalle. Varsinkin kun valajäsenistö veisaili mm. tuollaista virttä. Tosin Kuusen mielipiteistä ei ota Pirukaan selvää. Hänhän julkaisi 21-vuotiaana (1935) runokokoelman Runon ja raudan kirja, jossa oli mm. tällainen futuristinen kuvaelma:

Tule, tuisku aroilta Aasian, tule: tunturit pystyyn jää.
Raja ratko raihnaan Vanhojen maan, raemyrsky ja salamasää.
Lyö auki Attilan portit taas, tao Tšingiskhaanien tie.
Kirot kirvoita vaaruvan euroopan, unet ugrien voittoon vie.
Pese sieluista spitaali nöyryyden, revi jäljet renkiyden,
teräs terve nostata kuilustaan, veri vahva barbaarien.
Ja kerran, Pohja kun puhunut on, kun on tuhkana Länsimaat,
Sudet Suomen hankia hallitkoot tai Jäämeren ruhtinaat.

Joten silloisella opiskelijapojalla ja tulevalla rohvessöörillä näyttää 30-luvulla olleen kahdenlaatuista ilmaa haisemassa pussihousuissaan: toisaalta Suomen rajaa taytyisi siirtää Uralille, ja taas toisaalta aasialaisten valloittajakansojen (ja näiden unisten ugri-tovereiden) tulisi ottaa Eurooppa valtaansa. En tiedä ehtikö ennen Tuonelaa selvittää ajatustensa tarkemman sisällön Väinämöiselle kerrottavaksi.

Lukiessani taannoin Punaista erokirjaa, tuli mieleen tällaista lyriikkaa Varshavjankasta (alunperin puolalainen laulu, johon suomalaisten uuskommarien tarpeiksi tehtiin suomenkieliset sanat):

...”Kauhea joskin on puhdistustyömme
ihmisten onnen on ehtona sen
siksipä säälittä taistelun tielle
voitto on työväen tiedämme sen...”

Lauluhan on toverilaulujen kauneimpia, alunperin (niin kuin nimikin sanoo) puolalainen laulelma. Sitä voi ihailla täällä venäjäksi DDR:n kansanarmeijan tyttöjen ja poikien laulamana ja neukkujen oman puna-armeijan äänellä täällä, ja suomeksi täällä.

Pirkko Saision Erokirjan tekstistä sivullisilla silmillä lukiessa jää sellainen käsitys, että juuri kukaan 70-lukuisesta vallankumousporukasta ei olisi todella halunnut kumota Suomen laillista porvarillis-keskustalais-demari-rintamaa. Useimmat punatoverit, niin kuin monet muutkin suomalaiset, olivat käyneet Neukkulassa kulttuurivierailuilla ja monet olivat ehkä omatunto vaivaten vaihtaneet sukkahousuja haitareiksi tai tehneet muuten onnistunutta nappikauppaa neukkutovereidensa kanssa. Näistä luotettavimmat eivät edes tehneet mattirosseja ja paljastaneet porvarihapatuksen saastuttamia vieraitaan – ainakaan julkisesti.

Näille 70-luvun radikaaleillemme saattoivat edessä häämöttävät virat ja varat olla suuremmasta merkityksestä oman ’onnensa ehtona’ kuin uhkaavana edessä väijyvä ’säälittä kuljettu kauhea puhdistustyömme’ ja sen seurauksena alistuminen taistolaisten ja rajantakaisen komennon alle.

Ja monelle radikaalille vallankumoukselliselle saattoivat tulla pelottavina mieleen aikaisemmin mainitun Kaj Chydeniuksen Laulu punaisesta sydämestä, jonka sanat ovat siis runoilija Matti Rossin, kokoelmasta Torpedo (se on myös CD:llä Porvari nukkuu huonost)i.

Poliittinen laulu voi olla kaunis kuin Äänisen aallot tai kuin Kom-teatterin esittämä Muistatko Baikalin rannat samaiselta Torpedolta:

Muistatko Baikalin rannat ja kasteesta kosteat tiet? Muistatko keltaiset lehdet, joita vihuri aalloilla vie? Jos muistat ne, muistat myös laulun, jota rannoilla laulettiin, kun saapuivat nuorisojoukot ja linjoja kaadettiin...// Muistatko teräksen laulun kun se koneiden muodon saa. Jos muistat ne ensimmäiset koneiden poikaset, niin muistat myös Nuorisoliiton joka maailmaan auttoi ne...// Kuka mahtaa heitäkin muistaa. Kuka minkäkin maininnan saa. Vain Intonsa aatteensa tähden he lähtivät rakentamaan.

Amerikansuomalaisen Hiski Salomaan esittämä Vapauden kaiho on tullut tunnetuksi jopa ‘rapakon takana’, missä .se alunperin äänitettiin. Siitä on olemassa myös regeeversio, esittäjänä Soul Captain Band.

Lintu mustasiipi lennä on toisesta laidasta aatelauluja. Siinä voi sanoa laulun sanojen ja ympäröivän todellisuuden olevan kovin kaukana toisistaan. Kuulijalle tulee ja tuli silloin aikanaankin toverikunnan laulaessa mieleen jopa sellainen kerettiläinen ajatus, että mistähän maasta laulussa on kysymys. Minulla on sellainen hytinä, että näin taidettiin joskus keskustella jopa toverikunnan jäsenten kesken – ainakin aamuyön laskuhumalassa ja vain hyvin luotetussa seurassa. Vai mitä pitäisi sanoa näistä sanoista:

”Oi lintu mustasiipi, verta sulissas, maan yli lennä. Kylästä kylään kanna sanomas. Avarru, syksyn taivas, murheviestin mennä. Voi maata, jossa aseetonta ammutaan. Voi miestä, joka murhakäskyn antaa...”

Toverien kesken ei oikein taidettu löytää todellista luottamusta edes silloin alkuaikoina, 1918, saatikka sitten tultaessa 70-luvulle. Tällainen ajatus saattaa tulla mieleen, kun kuuntelee seuraavaa vasemmiston pilkkalaulua demareista, tai ’vaalilauluksi’ sitä taidettiin tituleerata:

”Liityn SDP:hen / työväenpuolueeseen porvalliseen: / Kun nousin aamuun uuteen, / heräsin tietoisuuteen, / vallankumouspelleilyllä menestyy ei voi./ Ei työväenliike etene, / jos vaatii mahdotonta, / siks maltillisuus valttii on, / ei vallankumoussonta...”

Mainitaan tässä vielä varsinaisessa toveritodellisuudessa eläneen Vladimir Vysotskin kappale Valhe ja totuus, johon sanat suomensi Turkka Mali (Malin veljekset laulelevat sen täällä)i:

"Palmikkopäisenä totuus maailmaa kiersi, / edessä rampojen, köyhien prameili vaan. / Ikkunasta valhe hänet nähdessään huusi: / - Voit levätä luonani tule sisälle vaan! / Totuus noudatti kutsua, lepäsi sängyllään hetken,/ ei aikaa kun nukkui kuin lapsi Jumalan, / Valhe peitteli hänet ja avasi sampanjapullon. / Joi itsensä humalaanpunoen suunnitelman...// Herää ja itke, valhe on paitasi vienyt. / Herää ja itke, se on tammasi anastanut. / Valhe on totuus, usko se veljeni vihdoin. / Katso, se kiertää sun puvussas maailmaa. / Herää ja itke, se on vienyt kultaisen kellos. / Herää ja itke, se tammaasi ohjastaa."

Tässä vielä vähän vastapuolen ropagandaa A. Aimon (Aimo Vilho Andersson) levyttämä vuodelta 1942 (kääntöpuolena oli Isontalon Antti eli Kuularuiskulaulu). Kyseessä on pilkkalaulu nimeltään Uraliin (vaikka tarkemmin kun kuuntelee niin se kuulostaa kyllä kovasti ’Uraaliin’ joten muuten sen tuohon tekstiinkin siihen muotoon, eihän suomen kielessä saa olla ääntämisen ja kirjoittamisen välillä eroja). Alkuperäisäänitystä voi kuunnlla tietysti YouTubella täällä:

"Uraaliin, taakse sen, juoksee vanjat kuuluu vinha läiske tossujen.
Miksi niin, Englantiin, uskoin, Stalin huokaa hiuksiansa repien:
"Miksi Suomi kuunnellut ei Tiltua ja Äikiää, vaikka juttu oli soopaa sekä tarpeeks' räikiää?"
Uraaliin, Uraaliin, nyt on kimpussa jo itse Suomikin.

Auttakaa Iivanaa, Suomen hirmut kohta sotkee koko kaalimaan.
Eipä vaan auttavan, näy vaikka jenkit tarjoo myötätuntoaan.
Sillä japsit pistää lämpimästi minkä ennättää,
Saksa liittolaisten tonnistoja ilmaan lennättää.
Uraaliin, siin on työ, vanjat juoksee, että tossut tulta lyö."

Tuo on saksalaisen Ralph Vogl’in sävellys nimeltä Im Ural Fiel aufs eis ja suomalaiset sanat ovat Martti Jäppilän kädestä (Dallapé-orkesteri eli Bruno Laakko ja Lepakot eli Sointu-orkesteri).

Muuten noissa sanoissa puhutaan suomalaisen kulttuurihistorian parista merkkihenkilöstä. Tiltu on laulussa se Moskovan Tiltu, eli suomalainen Aino Kallio, joka sodan jälkeen palasi eläkepäivikseen Suomeen. Oli olemassa myös Petroskoin Tiltu, joka oli venäjänkarjalainen Saimi Virtanen. Äikiä puolestaan oli Armas Äikiä, suomenkarjalainen runoilija, toimittaja ja poliitikko, joka myös palasi sodan jälkeen Suomeen.

Eihän sitä suomalaisena malta olla panematta tähän vielä kulttuurituotetta nimeltä Ryssälaulu, jota lienevät vielä ainakin itseni jälkeisen ikäpolven urhot kännipäissään hoilailleet, viimeisimpien sukupolvien urhoista en tiedä, saattaa tämän sävel olla jo tuntematon:

"Stalinilla täällä oli valmis valtakunta,
viljapellot oottaa viljankorjaajaa.
Ihanata linnassansa hän nyt näkee unta,
Otto-Wille johtaa kansanarmeijaa.
:,: Messuhallin katolla
sirppi on ja vasara,
eduskuntatalossa soi shirmakka :,:"

Laulut ei lopu laulamalla, eikä totuudet valehtelemalla.

Ja lopuksi kaikille osapuolille: kuunnellaan yhteisesti Rauli Padding Somerjokea ja hänen myöhemmän laulajanvaiheensa tuotantoa, Arpiset haavat.

Question of Attitude

Video YouTubelta

Fran & Marlo Cowan (married 62 years) playing impromptu recital together in the atrium of the Mayo Clinic. He turned 90 in February.

Frank ja Marlo Cowan naimisissa 62 vuotta. Frank on yli 90 vuotinen nuorukainen.

Kinky and Karlheinz

Kuva saitilta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’

Arvoisa Lukija on jo ehkä huomannut, että blogituttava Anni Heino on raapaissut hiljaiseksi mennyttä blogiaan Mayday 34˚35'S 150˚36'E. Eikä syyttä. Hän on julkaissut kirjan: Talking to Kinky and Karlheinz – 170 musicians get vocal on The Music Show (ABC Books, 2008).

Kirja perustuu ABC:n, eli Australian Broadcasting Corporationin, joka on niin kuin brittien BBC tai meidän pikkuinen YLE:mme, radiomusiikkiohjelmaan The Music Show, jossa shown vetäjä, säveltäjä Andrew Ford, on haastateltu ’jokaista, joka on jotakin musiikin alalla’. Shown vieraina ovat kahden vuosikymmenen aikana olleet mm.: Karlheinz Stockhausen, Nigel Kennedy, Patti Smith, The Kronos Quartet, Pierre Boulez ja kirjailija David Malouf, jonka viimeisintä kirjaa, Ransom, olenkin juuri sattumalta lukemassa (kirjoitan siitä jotakin joskus jossakin).

Anni Heinon kirjasta voi luke tarkemmin englanniksi sivulta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’. Ja kirjaan liittyviä 'blogitekstejä' voi lueskella täällä.

Sietämisestä ja kestämisestä

Kuva: Charles-August Mengin, Sappho, kuva ei ehkä anna oikeutta elämäniloiselle ja voimakkaalle antiikin naiselle

Jotenkin, kun on seuraillut ilonsekaisella surulla Britain’s got talent –shown jälkitapahtumia, tuli mieleen Sapfon runo, jonka alun voisi vääntää vaikkapa tällaiseen suomenkieliseen muotoon:

Joillekin ratsastajat, joillekin sotilaat,/
joillekin purjeiden laivasto on kauneinta/
synkässä maassa; mutta minä sanon ihanaa/
on nähdä himonsa//...

Ei ehkä ole oikein sapfolaisen poljennon mukaista runoutta, mutta eihän sitä iloisesti luistavien punaviinien voitelemaa poljentoa osaisi pirullakaan suomen kankealle ja pitkäpiimäiselle kielelle panna, joten olkoon vähävaivaisesti vaikka noin. Ja vapaastihan Sapfon, kymmenennen muusan, runojalka kai heilui, joten miksei sitten jäljittelijänsä. (Muusista voi lueskella vaikka täältä)

Englantilaiset tabloid-lehdet näkyvät kutsuvan enkelin lailla laulelevaa Susan Boyle'a nimellä 'Hairy Angel'. Vähemmästäkin sitä voisi masentua ja pasmat mennä vahvemmallakin henkilöllä sekaisin. Toivottavasti Susanin 'Shangri La' on vielä käsien ulottuvilla.

...If you touch me...

ITV:n Britain's got talent-show'n saitilta saa kilpailun videnauhoituksia.

Kovin harvoin ns. kevyt musiikki tai edes laulaja todella koskettaa sieluun, ainakaan vanhaan ja kyyniseen niin kuin tällä bloginpitäjällä. Tämä Susan Boyle on poikkeus, vaikka ei edes ole kovin kevyt, vieläkin sitä vetelee kiivaasti henkeä sisään ja jopa kyynelehtii pelkästä musiikin voimasta, kun häntä kuuntelee. Joten en malttanut olla ottamatta osaa Boyle-haippiin tällä lastulla. Hänellä on myos oma fan-saitti,.

Muutaman ensimmäisen tahdin pienistä epäpuhtauksista ei kannata välittää (hän näyttää tietoisesti korjaavan hengitystään, kuten käden vienti pallean tienoille osoittaa, koulutus auttanee siinäkin eikä vain äänessä), loppu on sulaa kultaa. Televisio-ohjaaja on saanut aivan loppuun jopa jonkinlaista mystistä hurmosta aikaiseksi. Tämä muistelumusiikki on kovin imelää monien muiden laulamana, Susan saa siihen kaikki tarvittava lataukset juuri oikeassa suhteessa.

Lauluhan kertoo alkujaan kuolemasta, tai musikaalikielellä ehkä noususta taivaaseen. New Yorkissa Winter Garden Theaterissa taivaaseen noustiin 80-luvulla jonkinlaisella vegetaristien avaruusaluksella, mikä tietysti lämmitti sydäntä kovasti.

En ole koskaan tarkastanut kuinka lähellä alkuperäistä T.S Eliotin tekstiä nämä Catsin runot ovat. Pitäisi joskus muistaa se tehdä, jos alkuperäinen "Old Possum's Book of Practical Cats" sattuu silmään joltakin kirjahyllyltä tai vanhojen kirjojen kaupasta. Memory ei ollut vanhan possumin kirjassa vaan Eliotin pöytälaatikossa nimellä 'Rhapsody On a Windy Night', josta lyriikan Cats'ia ja Andrew Lloyd-Weberiä varten kirjoitti näyttelijä, teatteriohjaaja je ennen kaikkea Cats'ien ohjaaja sekä Lontoossa että New Yorkissa, Trevor Nunn, jonka CV on niin pitkä, että sen yksityiskohdat hukkuvat pintavaahtoon.

Tavallaanhan Susan Boylenkin kohdalla on kysymys kuolemasta. Hänen vanha elämänsä kuoli sen edellisen televisioinnin aikana, eikä siihen liene paluuta. Ja tietysti uudelleen syntymisestä.

Ohjelman huonolaatuista videota on eri lähteillä käyty katselemassa yli 100 miljoonaa kertaa, eikä esiintymisestä ole kuin muutama viikko. Tämä kaikki on tietysti jonkinlaista vojörismiä, mutta jostakin syystä se ei hävetä yhtään.

Susan laulaa jokaiselle pettyneelle, turhaan odottaneelle, vähemmän kauniille, ihanteesta poikkevalle, liian nuorelle, liian vanhalle, liian keski-ikäiselle, taidottomalle, pelkurille, elämän harhailijalle, eksyneelle, ikuiselle toivojalle - meille kaikille 'tavallisille' ihmisille, minulle siis. Ja kiitos kun laulaa.

Susanin tapauksessa on koko maailman yhteiselle tarinalle vaikka kuinka paljon ikivanhaa perintöä, tarinanainesta: on neitsyt (tosin jo melko iäkäs), on näennäisesti 'mahdottoman' tavoittelua (Topeliuksen tai Tolkienin taikasormus, Jeesus-lapsen seimi, Kraalin malja, Indiana Jones), itsensä voittamista ja vaikeaa tekoa, jossa vaaditaan lähes yli-inhimillisiä ponnisteluja (Ilmarinen, Luke Skywalker, Don Quijote, James Bond), kuolemasta ja uudelleen syntymästä on selvästi kysymys (Lemminkäinen, Dionysos), antagonistina ovat ilkeät tuomarit ja koko maailmankylä itse asiassa (Pohjan Akka, Darth Wader).

Susan Boyle on elelemässä omaa viisitoistaminuuttistaan. Toivottavasti se kestää vuosikymmenet tavallisella ajanlaskulla laskettuna.

P.S. Tosin Andy Warhol muutti lausettaan myöhemmin muotoon: Jokainen on kuuluisa viidentoista minuutin kuluttua. (joten tässähän on vielä hyvä elellä toivossa:)

BBC:n Promsit alkavat

Kuva Iltalehdestä

Valitettavasti iki-ihana, komea jopa, Karita Mattila ei laula tämän vuoden ensimmäisessä konsertissa terveyshuolien (kurkkutulehdus) vuoksi. Hänen tilallaan laulaa Richard Straussin Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua) amerikkalainen, vähintään kaksikertaa Mattilaa kookkaampi, mahtavaääninen Christine Brewer. Pettymys, pettymys, mutta eiköhän siitä selviä hengissä. Mattilan piti olla myös haastateltavana tauon aikana, mutta nyt sielläkin kuullaan Breweria.

Illan ohjelmassa, BBC:n sinfoniaorkesteri kapellimestarina tšekkiläinen Jiří Bělohlávek, soitetaan Straussin lisäksi Mozartia (Oboekonsertto C-duuri ), Olivier Messiaen'ä Royal Albert Hallin 9999-torvisilla uruilla (Dieu parmi nous eli suomeksi Jumala keskuudessamme), Beethovenia (joka on siis hollantilaista syntyperää niin kuin Arvoisa Lukija ehkä jo nimestäkin on päätellyt, vaikka onkin tiukasti saksalainen säveltäjä koko maailman silmissä) pianolla (Rondoa lykkää h mollissa), ja Aleksandr Scrjabin'ia (Hurmion runoelma) ynnä muuta sellaista. Aluksi kuuluu kuuluvan pönäkkänä Straussin Juhla-alkusoitto, joka kuulostaa samalta kuin nimensäkin, eli vähän niinkuin ääneenluettua Shakespere'a suomeksi käännettynä. (En muuten voi oikein sietää uruilla soitettua musiikkia, mutta se on ns. henkilökohtainen ongelma).

Konsertti kuulunee YLE:llä, mutta jos ei kuulu niin kello 2200 alkaen sitä voi kuunnella suorana lähetyksenä BBC radio 3:lla vaikkapa tietokoneensa kautta.

P.S. YLE:n taukojutustelua kuuluu vetävän kulttuurinkyllästämä Erkki Toivanen, hänhän on nykyisin bloggaajana uusisuomi.fi:llä, jonne on kerätty maailman joka kulmalta entisiä huipputoimittajia, muiden optiouskovaisten lisäksi, kertomaan suomalaisille, miten kurjasti meille tulee vielä käymään, jos emme usko kapitalismin ja globalisaation kaikenvoittavaan epistolaan.

P.P.S. Elliot Carter'in Caténaires'in nuotit näyttävät tiheään rakennetulta risuaidalta ja musiikki kuulostaa soittohetkellä syntyneeltä.

P.P.P.S Ei muuten ole ollenkaan hämmästyttävää, että kirkkomusiikkia sävelletään uruille. Niiden kaikkivoimainen, kaikkialletunkeutuva ja uhkaauhkuva ääni on ainoa aidolta tuntuva allegoria kirkkojen saarnaaman Jumalan kaikenkattavasta olemuksesta.

Shut up, J. Karjalainen!

Kuva Poko Rekords: J. Karjalainen, Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään

Arvoisa Lukija on ehkä tietoinen, että ikääntynyt pop-poika J. Karjalainen on hiljan joutunut kaltoin kohdelluksi mennessään Amerikkaan veisaamaan.

Iltalehti tiedotti asiasta meille brysseliläisillekin viime viikolla, mutta en muiden kiireiden vuoksi muistanut asiaa kommentoida. Jossakin sivulauseessa Iltalehti sanoi vaivihkaa, että J. Karjalainen yritti Amerikkaan ilman asianomaisia papereita, aikoi tehdä töitä amerikansuomalaisten keskuudessa, ei tiennyt mihin on menossa, eikä missä aikoo töitä tehdä.

Ja tästä olivat pikkumaiset amerikkalaisviranomaiset nokkiintuneet, kiduttaneet herkkää taiteilijaa paiskomalla ovia ja sanoneet tälle jopa, että ”turpa kiinni”!

Tämän uutisen luettuani purskahdin tietysti isänmaalliseen itkuun.

Onhan aivan kohtuutonta, että suomalaiselta, vaaleasilmäiseltä pop-pojalta vaaditaan samanlaisia dokumentteja kuin kaikenmaailman törkyturpaisilta terroristeilta. J. Karjalainen oli täysin oikeassa vaatiessaan itselleen parempaa kohtelua, onhan hän julkaissut levyn nimeltä Lännen Jukka ja oli menossa viihdyttämään viisuillaan merkittävää amerikkalaista vähemmistöryhmää, Minnesotan tai jonkun suomalaisia. Tosin tietämättä mihin oli menossa ja mitä oli tekemässä, mutta nämähän ovat pikkuisia sivuseikkoja, joista suomalaisen pop-pojan ei pitäisi odottaa mitään tietävän.

Suomalaisena ja ajoittaisena pop-musiikin ystävänä toivoisin kovasti, että J. Karjalainen olisi ymmärtänyt amerikkalaisviranomaisia, kun nämä kehottivat pitämään suun kiinni. Viranomaiset tekivät vain työtään Minneapolisin Pyhän Paavalin lentoasemalla yrittäen pitää ilman papereita ja työlupia maahan yrittävät örveltäjät kurissa. Ehkä J. Karjalaisella oli Mustat Lasit päässä tapahtumahetkellä tai kainalossa Kookospähkinäkitara, joka erehdytti amerikkalaisia luulemaan, että J. Karjalainen oli tulossa Afrikasta saakka.

Valitettavasti näin ei käynyt ja aina luotettava ja ulkopoliittisesti oikeaoppinen suomalaislehdistö antoi J. Karjalaisen kovalle kohtelulle paikan, missä pitää suutaan auki.

Tietysti tämän jutun julkaiseminen Iltalehdessä (ja missä muualla se julkistettiinkin) ei ollut J. Karjalaisen vika vaan lehden päivystävän toimitussihteerin, jonka olisi pitänyt olla viisaampi kuin kyrpiintyneen mutta iäkkään pop-pojan, vaan eipä ollut.

Ehkä J. Karjalaisen pitäisi sanoittaa uudestaan hittinsä Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Siinä tosin lauletaan jotenkin ennakoivasti mutta lievän virheellisesti näin:

”Pyhää vihaa ja suurta rakkautta
Joo mä kaiken nään
Liput liehuu ja ihmiset riehuu
Joo mä kaiken nään

Mä olen mies
Mä olen mies
Jolle ei koskaan tapahdu mitään

…
Jossain on kuumempaa ja jossain on suurempaa
Ja ei tartte selittää
Mitä vikaa on mun pienessä maailmassa
Joo mä kaiken nään

Dyydyydyyydyydyydyyy
jolle ei koskaan tapahdu mitään”

Malilaista musiikkia ja vähän banjonsoittajien irvailua

Kuva: Festival sur la Niger, malilainen muusikko Bassekou Kouyate ja ngoni-soitin

Banjon soittajista sanotaan, että heidän taitonsa ei ole musikaallista lahjakkuutta vaan hermovika. Asia saattaa olla näin. Mutta banjon arvellaan kehittyneen afrikkalaisten orjien mukanaan tuomista soittimista, tai ainakin soittimien rakennus- ja soittotaidosta.

Länsiafrikkalainen kora on ehkä näistä mustan Afrikan soittimista tunnetuin, sen arvellaan olevan kotoisin 1700-luvulta. Sitä soitetaan yleisesti monissa Länsi-Afrikan maissa. Vähemmän tunnettu soitin tulee Malista ja on nimeltään ngoni, joka muistuttaa pientä melaa, johon on viritelty 3-5 kieltä ja jota soitetaan ilman plektraa. Ngoni on ikivanha, sitä on soiteltu Saharan laitamilla ainakin 800 vuotta.

Kuuluisin malilainen ngoni-musiikin esittäjä oli hiljan muusikoiden taivaaseen vilahtanut Ali Farka Toure. Hänen oppilaansa on malilainen Bassekou Kouyate, jonka esi-isät ovat esittäneet musiikkia ehkä 1100-luvulta saakka. Tällaisia musikaalista traditiota muistissaan kantaneita malilaisperheitä kutsutaan nimellä griot. Kouyate esiintyi mm. autiomaan musiikkijuhlilla, Festival au désert, jotka pidettiin mm. tämän vuoden tammikuussa parin tunnin kameli-matkan päässä Timbuktusta Saharan hiekkadyynien keskellä.

Bassekou Kouyaten oma WEB-saitti on täällä, ja siellä voi kuunnella erillisiä trackejä. Kouyaten vaimo on laulaja nimeltään Amy Sacko ja hänen viehättävää malilaisolemustaan voi ihailla täällä, Festival sur le Niger-musiikkijuhlien saitilla (eli suomeksi Juhlat Niger-joen rannalla). Juhlat pidetään Segoussa, Malissa helmikuussa (meidän timbuktulaiset virtuaaliystävämme Mr. Bones tai muu entourage, jotka ilmiselvästi nauttivat matkanteosta kohti Timbuktua paljon enemmän kuin mahdollisesta perillepääsystä, ovat saattaneet käydäkin näilläkin juhlilla). Malin musiikkiskeneen voi laajemmin tutustua myös täällä.

Kouyaten saitilta löytynyt Jonkoloni-kappale kuulostaa aikalailla samanlaiselta kuin Cotonoussa, Dahomeyssä Biafran sodan aikana vapaana ollessa yöt ja päivät kuuntelemani musiikki, jota kutsuin paremman nimen puutteessa nimeltä ”namu-namu-jenkka”. Levy oli 78 kertaa pyörähtelevä iso kiekko, jossa ei ollut enää tietoakaan esiintyjistä tai musiikin nimistä. Sain sen Cotonoun kauppatorilta ostamani vanhan levysoittimen mukana.

Soittimessa oli toistotoiminto ja levyllä vain yksi kappale, toinen puoli oli naarmuuntunut pilalle. Pidin kappaletta soimassa aina, kun olin "kotona Cotonoussa" (kotihan on aina siellä, missä milloinkin pitää puhtaita kalsareitaan), ja musiikki tulee joskus vieläkin kummittelemaan uniini - soihan se pahus korvissani kuukausikaupalla. Siitä tuli niin pyhää musiikkia nuorelle Hanhensulalle, että levy laitettiin läksiäisjuhlien kunniaksi säpäleiksi Excelsior-yökerhon baaritiskin kulmaan useiden afrikkalaista valkoista rommia, nimeltä Clementine, sisältäneiden jäähyväiscocktailien jälkeen kyynelten valuessa virtanaan pitkin entistä kuoppaisemmiksi painuneita poskia. (Pahus olisi sittenkin pitänyt ottaa se levy mukaan.) Levysoitittimen lahjoitin viimeiselle ”houseboylle” nimeltä Thomas, joka oli oikein mukava mies ja piti talon erinomaisen siistinä ja sukat silitettyinä, vaikka valmistikin kamalan makuista ruokaa.

Myös ainavalpas Australian yleisradio (Australian Broadcasting Corporation, ABC) tarjoaa internetin välityksellä tilaisuuden nauttia mm. afrikkalaisesta musiikista. ABC:n 55-minuuttista ohjelmaa, Weekend Planet, voi kuunnella joko windowsin mediaplayerillä tai realplayerillä täällä. Siellä soitellaan musiikkia Kouyaten ensimmäiseltä albumilta nimeltä Segu Blue ja muuta banjosukuista musaa myös Japanista. Segu blue-albumilla esiintyy myös, Amy Sacko.

Rosslyn motetti

Kirjailija Dan Brownin aloittama koodipähkäily ei näytä laantuvan millään, Nyt skotlantilaiset muusikot, isä ja poika, väittävät, että 600 vuotta vanhaa, salaista ja katolisen kirkon aikanaan kieltämää musiikkia on koodattu Da Vinci koodista tutun Rosslynin kirkon seinäkoristeissa. Kirkko (kuva yllä) sijaitsee Roslin'issa vähän Edinburghin eteläpuolella Skotlannissa.

Dekoodaajat, isä Thomas.J.Mitchell ja poika Stuart Mitchell, ovat molemmat muusikoita, isä on lisäksi entinen salakielisten sanomien selvittäjä Englannin ilmavoimista ja poika puolestaan säveltäjä.

Kuva: Rosslynin kirkon sisältä, kuva on ns. "oppipojan pylväästä", jonka koristeista saatiin aikaiseksi Rosslyn motetin ensimmäinen osa.

Koodi oli kaiverrettuna kappelin katossa oleviin koristekuutioihin geometrisinä kuvioina. Mitchelleiltä meni kaikkiaan 25 vuotta koodin selvittämiseen ja kappaleen "uudelleensävellykseen".

Oheisella videolla kuuluva kappale on saanut nimekseen Rosslyn motetti, kuulostaakin kovin keskiaikaiselta soitettuna 1400-luvun soittimilla. Motetti on keskiajalla syntynyt, aluksi vain kirkkomusiikin tyylilaji, mutta sitä käytettiin myöhemmin myös "maallisessa" musiikissa. Kappale tullaan esittämään paikan päällä Rosslynin kirkossa kuluvan toukokuun 18. päivänä, joten vielä ehdit, Arvoisa Lukija, mukaan, jos on haluja matkustaa sinne saakka.

Rosslynin kirkko otettiin käyttöön vuonna 1446 ja sen historia on yhdistetty sekä Temppeliherrojen ritarikuntaan että myöhemmin Vapaamuurareihin. Kirkko esiintyi myös kuvauspaikkana Dan Brownin kirjan, Da Vinci koodi, mukaan tehdyssä elokuvassa.

Vaikka väitänkin kovasti olevani idealisti, täytyy myöntää, että kyynisyyskään ei usein ole kaukana mielestä. En oikein koskaan tahdo uskoa päätähuimaaviin teorioihin, enkä aina edes näihin juttuihin vanhoista monimutkaisista koodeista kaiverrettuina tai rakennettuina ikivanhoihin rakennuksiin ja taideteoksiin, vaikka mielenkiinnolla niitä kyllä olen aina lueskellut.

Kuva: Yksityiskohta koodatusta koristekuutiosta, jossa näkyy värähtelykuvio (kts. alla)

Vihjeen musiikkikoodin olemassaololle antoivat kirkon 13 enkelimuusikon patsasta. Kirkosta löytyy kaikkiaan 213 kaiverrettua kuviota ja syntynyt musiikki on noin kymmenen minuutin mittainen, ja näin ollen "oikean" mittainen keskiaikaiseksi musiikkipätkäksi.

Motetin sanat ovat latinaa (tietysti) ja perustuvat ikivanhalle hymnille, joka on kirjoitettu Johannes Kastajalle. Tässä on ehkä hyvä muistaa myös, että Johannes Kastaja on Vapaamuurareiden suojelupyhimys. Johannes-hymniä käytettiin keskiajalla ns. solfauksessa (ransk. solfage) tai suomalaisemmin sanottuna solmisaatiossa (muistattehan koulun musiikkitunneilla lauletut do-re-mi...-harjoitukset) eli nuottien nimien ja korkeuksien muistiinlaulamisessa (ensimmäisen säkeen "Ut" on nykyisin tietysti "do"):

Ut queant laxis
Re-sonare fibris
Mi-ra gestorum
Fa-muli tuorum
Sol-ve polluti
La-bii rearum
Sancte Iohannes.

Kuten tuosta nähdään keskiajalla käytettiin vain kuutta nuottia, jotta möreä-äänisten ja usein iloisesti päissään luikuttavien munkkien olisi ollut helpompi laulaa oikein henkeviä laulujaan Luojansa ja katolisen kirkon ylistykseksi. Tuohon lisättiin sitten vielä "si", joka saatiin kai "Sancte"-sanasta, tosin se muuttui myöhemmin "ti"ksi, vaikka minä kyllä jouduin koulussa vielä käyttämään "si"tä.

Tämän nimenomaisen Rosslynin koodin sanotaan perustuvan geometrisiin kuvioihin, joiden ratkaisuun tarvitaan jonkinlaisen aaltoteorian (englanniksi cymatics) tuntemista ja itselleni on erittäin vaikea uskoa, että juuri mustasta keskiajasta selvinnyt uskontotiede olisi ollut niin edistyksellistä, että pystyi kaivertamaan seinille kuvioita monimutkaiseksi koodiksi, joka voidaan muuntaa musiikiksi 600 vuotta myöhemmin. Varsinkin, kun cymatics teoriana keksittiin vasta 1800-luvun alkupuolella. Toisaalta voi se tietysti olla mahdollistakin, uudet keksinnöthän yleisesti ottaen ovat vanhan tiedon uudelleen yhdistelyä luovalla tavalla, vähän niin kuin kirjallisuuskin siis, joka yhdistelee sanoja ja tarinoiden ynnä myyttien ikivanhaa symbolikieltä kekseliään luovasti.

Itsestään selvä kysymys olisi kuitenkin: miksi? ja jatkona miksi Rosslynissa, keskellä pirun kylmää Skotlantia?, jossa miehetkin joutuivat juoksentelemaan hame päällä muniaan palelluttamassa, niin kuin Mel Gibson meille näytti elokuvassa Braveheart - taipumaton.

Idealisti homunculus sisälläni vakuuttaa, että tämä ja myös Dan Brownin tarinat Da Vinci koodissa ovat totisinta totta. Toisaalta se uskoo myös siihen, että Elvis elää edelleen joko kuussa tai Moskovassa, ja että hänellä ja Marilynillä on tytär, joka on yhtä kaunis kuin Jeesuksen tyttöystävän (tai vaimon, kukapa senkin tietäisi) Maria Magdalan tyttären...tytär elokuvassa Da Vinci koodi, joten aina siihen pirulaiseen homunculukseen ei uskalla uskoa (tuo "tyttären...tytär" on siis suoraan alenevassa mtDNA-polvessa, Jeesuksen geenejähän tytöllä ei enää voi juurikaan olla satojen sukupolvien jälkeen, koska esivanhempien määrä on siinä vaiheessa jo niin tuhoton, että minä en edes uskalla sitä laskea ja toisaalta ainoa isälinjassa periytyvä kromosomi, y, siirtyy vain isältä pojille muutenhan geenit sotkeutuvat iloiseksi sopaksi - tosin ihmeitähän tiedetään siinä suvussa ennenkin tapahtuneen, joten kaikki lienee sittenkin mahdollista) .

Alla on asiaa koskeva video:


Video on tietysti youtubelta imuroitu. Sillä voi kuunnella Stuart Mitchellin säveltämää Rosslyn motettia "autenttisilla" 1400-luvun soittimilla soitettuna. Videolla näkyy myös ohut metallilevy, joka värähtelee, resonoi, muuttuvan äänen korkeuden mukaan. Levyn päällä on sopivaa merkkijauhetta, joka värähtelyjen vaikutuksesta asettuu erilaisiksi geometrisiksi kuvioiksi. Samat kuviot esiintyvät siis Rosslynin kirkon koristeissa.

Jokainen kuvio vastaa tiettyä värähtelytaajuutta, joka voidaan muuttaa nuoteiksi: esim. ns. yksiviivainen-a-nuotti värähtelee 440 Hz taajuudella, yksiviivainen eli keski-c taajuudella 261,6 Hz, ja sen alapuolella oleva pieni-a taajuudella 220 Hz, jne. (Vertailun vuoksi: musiikiksi kirjoitettuna tenorin ääniala on 130 - 440 Hz ja sopraanon 240 - 1170 Hz).

Videolla soitetaan keskiaikaisesti Pythagoraan tapaan viritetyillä soittimilla, joten musiikki ei kuulosta aivan "oikealta" länsimaisen nykyihmisen korvaan, esim. yksiviivainen-a soi(nee) taajuudella 445,5 Hz, jonka ihmisen hämmästyttävän ihmeellinen musiikkikorva ja musiikkia tunnistava liskoaivo jo erottavat erona.

Idealismi, taistelulaulut ja Glazunov

Kuva: Ilja Glazunov, Venäläinen laulu vuodelta 1960

Kirjailija Arto Virtasen uudella blogilla Arton rälssi kirjoitetaan tänään otsikolla Kenen joukoissa idealismi seisoo Vapun kunniaksi idealismista ja sen taistelulauluista, joille ei kirjoittaja löydä vastineita porvarillisista piireistä.

Olisi ehkä syytä tässä yhteydessä unohtaakin sodanaikaiset taistelulaulut, valkoisten laulut vuoden -18 kieppeiltä ja (tietysti )1930-luvun laulut, vaikka näissäkin oli idealismia, jota Arton rälssi kaipailee, mutta historian tuomio on ne tuominnut ideattomiksi ja pyyhkinyt tai pyyhkimässä pois kollektiivisesta muististamme. Historiaa ei kuitenkaan ole syytä pyyhkiä pois, muuten siitä ei voi mitään oppia. Ei sitä pidä kirjoittaa uudestaankaan, mutta tätä on jo paljon vaikeampi välttää, niin kuin 60-luvun analyyseistä on viime aikoina nähty. Katumus on ankara sielun kolkuttaja yhdelle jos toisellekin.

Idealismi kanavoituu sinne suuntaan minne kanavoituu ympäröivän yhteiskunnan tilanteiden mukaisesti vähän niinkuin säätilat korkeiden ja matalien paineiden vaikutuksesta. Jälkikäteen, jälkiviisaana, voi tietysti kutsua asioita niiden oikeilla nimillä, mutta ajassa eläjänä nuoret rinnat sykkivät, ja haluavat kiihkeästi sykkiäkin, idealistisessa tahdissa, joka monella tavalla ohjataan niiden sydämien ulkopuolelta.

Oma sydän on aikanaan sykkinyt innokkaan rytmikkäästi monien taistelulaulujen tahdissa silloin 60-luvulla, joten en halua syyllistää sen ajan idealisteja sen kummemmin kuin aikaisempienkaan aikojen.

Muistettava tietysti on, että jokaisen idealistin takana kurkkii poliittisen inhorealistin naama odottavan kyynisine hymyineen.

Arto oli etsinyt Ilja Glazunovin maalauksia googlella, mutta ei ollut löytänyt. Tuossa ylhäällä on yksi, imuroitu (eli siis kai varastettu) venäläiseltä saitilta nimeltä Ilya Glazunov, jolta löytyy paljon muitakin taiteilijan töitä. Niin kuin tuo allakin oleva.

Kuva: Ilja Glazunov, Lokakuun tulet vuodelta 1986

Korento myllää "rockjournalismin hautausmaalla"

Korento-yhtyeen Juha K. Korento kirjoittaa tänään Pyrstötähti-blogissa sydämellä tulikivistä tekstiä rockjournalismista, ja erityisesti Rumba-lehdestä ja sen linjasta, jota määrittelee mm. sanoilla "rockjournalismin degeneroitunut päätepiste", sekä popsnobeista, joiden haluna on lukea "jostain v***n klaxonssista tai shinsistä".

Korento on julkaissut toisen albuminsa Pyrstötähti pari viikkoa sitten.

Rokkikukko jääpuistossa

Bloggari ja rokkikukko, Pyrstötähti-saitin Juha K. Korento ja Korento-yhtye esiintyvät tänä iltana Helsingin rautatientorilla Jääpuisto -tapahtumassa. Antaisin tarkemman ajan tapahtumalle (joskus 6-8 maissa ilmeisesti), mutta heidän oma veppisaittinsta korentomusic.fi on sopivasti päivitettävänä juuri tässä viikonvaihteessa.

Niille, jotka eivät jaksa odottaa Juhan ja Korennon esiintymistä iltaan saakka on mahdollisuus kuunnella heidän viimeisintä sinkkuaan Minä pelkään täällä, EMI:n jukeboksissa. Sinkku ei taida vielä olla edes myytävänä missään, vaikka albumi, myös nimeltä Pyrstötähti, jolla se tulee myös olemaan, on kaupoissa jo 21.2.2007.

Amazing 11-year old!!!

I can't believe this voice and personality are only 11 years old!! Bianca Ryan'illa on ehkä edessään suuri tulevaisuus, toivottavasti ei ota Charlotte Church'iltä oppia! Linkki Daily Motion'in saitille löytyi Timbuktun kautta.

Laulajan asua videolla arvostellut hyypiö on muuten anglantilaisesta Daily Mirror -lehdestä poispotkaistu päätoimittaja Piers Morgan, joka julkaisi väärennettyjä irakilaisten vankien kidutuskuvia lehtensä palstoilla, vaikka tiesi ne väärennetyiksi. Luulisi, että oikeitakin kuvia olisi Mirrorin sivuille löytynyt. Onhan niitä löytynyt runsaasti muihinkin tiedotusvälineisiin. Morganista on tullut celebrity Englannissa potkujensa jälkeen.

Amazing 11 year old!!!
Uploaded by bernynab

Kitarat uhkaavat ympäristöä tuholla

Tämänaamuinen The Independet –lehti ilmoittaa (Guitar makers band together to save vital timber), että maailman merkittävät kitaristit (mm. Eric Clapton, Pete Townshend ja Paul Simon) ja kitaroiden valmistajat (Fender, Gibson, Taylor ja Martin) ovat ryhtyneet hädissään suojelemaan häviäviä Pohjois-Amerikan metsiä.

Nimittäin kitaroiden valmistukseen käytettävä kuusi englanninkieliseltä nimeltään sitka spruce (Picea sitchensis) on uhkaavasti vähentynyt Alaskan metsistä. Sitkaa käytetään yleisesti hyvien kitaroiden kansipuuna koska se on äärimmäisen sitkeää ja resonoivaa puulajia.

Kitaroihin käytettävä kuusipuu tulee pääasiasta Alaskan rannikon ”lämpimistä” ja sateisista metsistä. Rannikkoa pitää jäättömänä Japanin merivirta, joka tuo lämmintä merivettä Tyynenmeren keskiosista Kiinan ja Venäjän rannikkoa, Aleutien saariryhmää seuraten Pohjois-Amerikan rannikolle, jossa se haarautuu kahtia: toinen osa jatkaa etelään osana kokonaisvirtausta nimeltään North Pacific Gyre ja pieni ”joki” kääntyy pohjoiseen Oregonin, Kanadan ja Alaskan rannikolle lämmittäen paikallista ilmastoa niin, että rannikkoalueilla ei jäätä juuri esiinny. Ja siellä kasvaa siis tätä kitaroille välttämätöntä sitka-kuusta, joka on ilmeisesti maailman kolmanneksi korkeimmaksi kasvava puulaji (nousee 90 metriseksi ja elää jopa 900 vuotta).

Kitara-aktivistit toimivat yhteistyössä puunhalaajien kattojärjestön, Forest Stewardship Council (FSC), kanssa. Tarkoituksena on varmistaa, että kaikki kitarat veistetään tästä lähtien vain tiukasti kontrolloiduista ja aidoiksi puunhalaajapuiksi merkityistä näreistä.

Alaskan kuuset katkoo ja myy edelleen pääasiassa Aasian talonrakennusaineeksi ja amerikkalaisten talojen ovien ja ikkunanpielien materiaaliksi paikallisten intiaanien osuuskunta nimeltään Sealaska, joka ei vielä rekisteröi myymiään puita FSC:n valvonnassa. Ja nyt siis kitaristiaktivistit yrittävät muuttaa tätä merkittävää epäkohtaa.

Aikaisemmin kitaroiden kannet valmistettiin pääasiassa Amerikan koillisosissa kasvaneesta adirondack-kuusesta, mutta se hakattiin lähes olemattomiin jo 1940-luvulla niin kuin monet muutkin länsimaisten ihmisten asuttamien alueiden metsät. Nythän me yritämme saada brasilialaisia, indonesialaisia ja muita köyhiä kolmannen maailman asukkaita sekä nyt myös Alaskan intiaaneja uskomaan, että heidän ei tulisi tehdä samaa omille metsilleen.

Itse käytän Fenderiä niin kuin Sting. Oma –ja naurettavan vähän käytetty – kitarani on Fenderin (kuva) nylonkielinen Classic Design (Venetsian tyylinen koppa), jonka kannessa ei käytetä kuusta vaan ”solid cedar” kuten speksi sanoo, sivut ja pohja ovat ruusupuuta ja kaula mahonkia.

Joten ainakaan vielä ei tarvitse Claptonin ja muiden kanssa ryhtyä puita halailemaan, vaikka tietysti kannatan innokkaasti sitä – niin kuin muutakin halailua.

Intention osumia ja harhoja

Kuva Bolshoi teatteri: Giselle-baletti kaudella 2006-2007

"Oliko se joka syntyi sama kuin se joka kuoli?", Leena Krohn: Tainaron.

”Kirjoittajat kirjoittavat harvoin ajatuksista, joita he ajattelevat. Yksinkertaisesti sanottuna he kirjoittavat ajatuksista, joita he ajattelevat toisten ihmisten ajattelevan heidän ajattelevan”, Ethan Hubbard, amerikkalainen valokuvaaja ja kirjailija.

Parin viikon takaisella suomenmatkalla luin muiden muassa Aamulehteä ja Hesaria, joissa kerrottiin 50 vuotta täyttäneestä säveltäjä Jouni Kaipaisesta ja hänen sävellystyöstään.

Kaipainen näyttää olevan sellainen taiteilija, että hän tuntee olevansa ”viestin” välittäjä. Monet muutkin taiteilijat taitavat tuntea samanlaista viestipakkoa. Taideteos ei siis olisikaan (vain) taideteos, luotu puhtaasti taiteen vuoksi, vaan sanoma-astia, tai pisara taiteilijan viisauden lähteistä.

Tosin haastateltu säveltäjä ei varmuudella tiennyt, mikä viesti oli välitettävänä ja alkoi puhua tunnetiloista ja sen sellaisista, jotka ovat hyvinkin kaukana viestistä informaation tai sanoman välittäjänä. Vähän ilkeämielisesti, mutta ilman suurempia ponnisteluja, mieleen välähti kliseinen sanonta suutarin ja lestin pysyvästä suhteesta (joka, sivumennen sanottuna, sopisi hyvin tälle lastunikkarillekin).

Mutta se herättää myös kysymyksen: Edeltääkö intentio taideteoksen syntymistä vai taideteoksen tarkoituksellinen tulkinta intention syntymistä?

Kaipaisen jutut palauttivat mieleen myös illan muutama viikko sitten. Katselin Mezzo-kanavalta Bolshoi-teatterin taidolla esittämää, Sergei Prokofjevin kaunista Romeo ja Julia –balettia, lueskelin postista juuri tullutta Kirjailija-lehteä ja yritin olla nukahtamatta ennen aikojani. Monet baletit – ja oopperat – ovat kyllä hyviä unilääkkeitä ja niin on myös Romeo ja Julia ja, yllättävästi, Kirjailija-lehtikään ei häviä näille paljoa siinä suhteessa, mikä puolestaan toi mieleen vanhan kliseen suutarin mukuloista ja näiden kengistä. Unilääkkeenä toimiminen ei ehkä kuitenkaan ole taiteilijan tarkoittama taideteoksen tarkoitus (välitön ongelma: Levon hetki nyt lyö, jo valkenee yö...).

Mutta muistelin nuokkuessani myös, kun yhdessä menneen kesän heinäkuun viikonvaihteessa, vuoden kuumimmassa, harhailin Knokken rantabulevardilla ja ajattelin taiteilijan tarkoitusta teokselleen: intentiota. Olin nimittäin edellisen kesäillan viihteeksi kuunnellut Dimitri Šostakovitšin 5. sinfoniaa BBC 2:lta, jossa esitettiin Proms’ien seniltaista konserttia Lontoon Albert Hall’ista.

Šostakovitšin 5. sinfonian ensimmäisessä osassa on vaihe, jota on vaikea sivuuttaa saamatta ainakin muutamia tippoja herkkämieliseen silmäkulmaansa. Tunne on ehkä esteettisempi kuin juodessa ja erityisesti kuunnellessa Finlandiaa, varsinkin sen eteerisen hymnitaitteen iskiessä yllättäen hennon huilumaisesti melun ja kakofonian sekä hämmästyttävän merkillisen orkesterihöyrykoneen puuskutuksen keskeltä kansallisuustunteen herkistämiin neuroniliitoksiin jossakin aivojen kosmisen mustan massan kolossa, joka on varattu juuri sellaisia tarkoituksia varten.

Tuo höyrykone-vertaus tulee muuten, jonkinlaisen onomatopoeettisen kytkennän lisäksi, Atso Almilalta, joka puhuu orkesterista koneena ja tietysti kapellimestarista taitavana koneenkäyttäjänä.

Eikä vertaus taida kovin hullu ollakaan. Atso on muutenkin viisas mies.

Itse asiassa niin viisas, että aina keskustellessamme, kun minä sanon jotakin viisasta musiikista, hän menee omituisen hämmentyneen ymmärtävän näköiseksi. Ja sanoo sitten musiikista jotakin vielä viisaampaa, jota minä en ymmärrä. Mutta en halua näyttää ymmärtämättömyyttäni ja sanon puolestani jotakin mielestäni vielä hyvin paljon enemmän viisaampaa, ja Atso menee hämmentyneen näköiseksi ja…niin edelleen. Merkittävää on, että emme ole vielä joutuneet riitaan mistään asiasta, vaikka olemmekin erilaisten naimakauppojen kautta jotakin täysin määrittelyjen ulkopuolella olevaa sukulaissuhdetta. Ja sukulaisten tulisi tietysti sosiaalisen olemassaolon lakien mukaan olla pysyvästi hedelmällisessä riitasuhteessa.

Mutta ajattelin siellä television edessä nuokkuessani myös taideteosten intentioita, intentioharhaa ja Kalle Puolakan intentioharhan harhaa. (Eikö muuten Kallen nimi ole todistus siitä, että nimi ei ole enne. Kallepuolakan pitäsi nimensä mukaan tietysti olla maanviljelijä Mikkelin maaseurakunnasta eikä Kiasman mahdollisesti tuleva johtaja tai estetiikan mahdollisesti pitkäaikainen professori tai edes mahdollinen suuri, suomalainen filosofi.)

Sibelius saattoi hyvinkin tarkoittaa Finlandia-hymninsä (alun perin nimeltään Suomi herää) aikataivaan rannassa jo silloin näkyvän, itsenäisen Suomen kansallistunteen tulkiksi. Eli sitä musiikin maallikkona, erityisesti näin 89. itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä, helposti ja jotenkin yli-ihannoivasti ajattelee, että tulevalla kansallissäveltäjällä on ollut mielessään jo kirjoitushetkellä tällainen siveellisesti ja kansallisesti korkealentoinen intentio, ja että hän rakensi musiikkinsa valmiiksi tulevien sukupolvien paatoksellisia nationalistikyyneleitä varten.

Myytithän syntyvät juuri näin: tarkoituksettomasta tai tarkoituksellisesta väärinymmärtämisestä. Nimittäin nykyajassa luodulla Sibelius-saitilla sanotaan säveltäjän intentiosta jotenkin ristiriitaisesti tähän tapaan:

Sibelius halusi kuvata yleisemmin Suomen heräämistä ja taistelutahtoa. Myöhemmin Sibelius kertoi Jalmari Finnelle, että hänellä ei säveltäessään ollut käsitystä Finlandian erikoislaadusta. Vasta viedessään partituurin puhtaaksikirjoittaja Ernst Rölligille hänelle tuli mieleen, että sävellys taisi olla jotain tavallista huomattavampaa.

Oli miten oli, Finlandia-hymni sopisi ehkä paremmin meille kansallislauluksi kuin saksalaisen Friedrich Paciuksen säveltämä Maamme, jota kutsuvat naapurissa kauniilla vironkielellä nimeltä Mu isamaa, mu õnn ja rõõm. Ja apropos, ollessani Punaisen Ristin rauhantöissä Biafran sodassa, kuulin Finlandia-hymnin juuri oikeassa käytössä: hetken itsenäisyydestä haaveilleen ja katkerasti taistelleenkin, pienen ja sisukkaan Biafran tasavallan kansallislauluna. Mutta eipä laulu sitä pientä maata auttanut itsenäistymään ja siitä on jo melkein ihmisikä aikaa joka tapauksessa, joten se siitä.

Musiikki kirjoitettuna ja esitettynäkin on sinällään intentiovapaata huolimatta sen aiheuttamista lisko- tai lintuaivojemme voimakkaista tunnetiloista ja muista reaktioista.

Nuoteilla tai nuottiryhmillä (tai ääniaalloillakaan) ei ole mitään sisäisiä merkityksiä. Musiikilla on (satunnaisen musiikinkuluttajan kannalta onneksi) usein selväkielinen nimi vihjeenä siitä, mitä tarkoituksellisia ajatuksia säveltäjä ajatteli säveltäessään. Musiikkikappaleen osien sisältä löytyvät nuotit tai edes sen elitistinen muotokieli eivät mitenkään erityisesti kerro esimerkiksi Suomen kansan, tai minkään muunkaan kansan, kamppailusta identiteettinsä puolesta venäläistä sortovaltaa vastaan.

Sen sijaan musiikki voi kertoa säveltäjän tarkoittamasta yleisöstä esimerkiksi näin: jenkka: kehä III:n ja Impivaarankin takaiset, maailmasta eksyneet juntit, rokki: pintajengi, pop: muotiin höyrähtäneet Big Brother'n katsojat, hiphop: lökäpöksyiset seinäntuhrijat ja rullalautailija, klassinen: vanhat pierut.

Teoksen nimi, sanotaan vaikka Finlandia tai Suomi herää tai Nousevan auringon maa (biafralaisten Finlandia), antaa viitteen – tai peittää vielä paremmin – säveltäjän mahdollisesti alkuperäisestä intentiosta, antaa ensimmäisen illuusion teoksen tietynlaisesta merkityksestä. Musiikin tunnelataus joko vahvistaa tai heikentää nimen antaman illuusion. Toisaalta sävellyksen synnyttämä tunnelataus voidaan nimellä ja lyriikalla ohjata palvelemaan tiettyä tarkoitusta.

Alla Nousevan auringon maan toinen säkeistö:

...Hail to Biafra, consecrated nation,
Oh fatherland, this be our solemn pledge:
Defending thee shall be a dedication,
Spilling our blood we’ll count a privilege;
The waving standard which emboldens the free
Shall always be our flag of liberty...

Šostakovitšin musiikki on kai selvemmin tilattua intentiomusiikkia kuin monilla muilla säveltäjillä (1. sinfonia oli tietysti nuoruuden vapaan intomielinen tuote). Kalle Puolakka kertoo asiasta pamfletissaan Intentioharhan harha (Estetiikan ainejärjestön, Aistimuksen, Ärsyke-lehden numero 2/2003):

Šostakovitš on yksi musiikin historian ristiriitaisimmista hahmoista. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että hänen ja Stalinin välinen suhde on ainutlaatuinen esimerkki säveltäjän ja tyrannin välisestä kanssakäymisestä. Yhdelläkään säveltäjällä ei ole ollut musiikin historiassa yhtä korostuneen poliittista roolia.

Stalin tilasi Šostakovitšilta teoksen lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhliin ja säveltäjä kirjoitti 2. sinfoniansa. Kolmannen hän teki tilauksesta toukokuun ensimmäisen juhlinnan kunniaksi. Yhdeksäs tilattiin 2. maailmansodan päätösjuhliin. 3. sinfonia on arvostelijoiden mukaan epäonnistunut. Puolakka haluaa kuitenkin rakentaa kappaleeseen väkisin uuden intention ja väittää, että säveltäjä kirjoitti tahallaan huonon sinfonian protestiksi Stalinin hallinnolle. Hän ei näytä hyväksyvän sitä, että suuri taiteilija voisi joskus tehdä huonoa työtä. Oli tämän laita miten on, tilaustyö ei tietysti säveltäjän arvoa alenna, jos ei ylennäkään.

Puolakka sanoo jo artikkelinsa nimessä, että intentioharha on itse harhaa ja (vain) taiteilija antaa teokselleen sen intention. Itselleni jää edelleen epäilys siitä, kuka lopulta antaa teokselle tarkoituksen: tekijä vai kokija?

Minkä tahansa taideteoksen, kirjat mukaan lukien, ensisijainen funktio lienee esteettisen nautinnon antaminen. Korkealentoiset ajatukset joistakin teoksen sisään kätketystä sanomasta ovat pötypuhetta. Jos taideteokselle vaaditaan joku muu funktio kuin olla taideteos, esteettinen objekti, se muuttuu joksikin muuksi: kaunokirjallinen teos muuttuu poliittiseksi propagandaksi, runo poliittisen hengen nostattajaksi tai pilkkalauluksi, ooppera käyttönäytelmäksi, veistos monumentiksi. Ja niitä tulisi arvostaa ja arvottaa pääasiallisen funtionsa mukaisilla eikä taiteellisilla kriteereillä.

Viekas taiteilija pystyy harhauttamaan yleisönsä uskomaan, että funktiot ovat olemassa samanaikaisesti. Näin Stalinkin lankesi Šostakovitšin asettelemaan taideansaan ja 60-luvun teatteriyleisö Arvo Salon ja Caj Chydeniuksen ooppera-ansaan. Presidentti Kallion patsaasta, Paasikiven paasista tai Waltarin muistoksi veistetyistä kivistä voidaan kysyä ovatko ne pääasiallisesti kansallisia monumentteja vai taideteoksia. Vastaus ehkä löytyy parhaiten kokijan pään sisältä.

Olen muuten joskus muinaisuudessa, neukkuaikaan, katsellut Bolshoi-teatterissa Joutsenlammen esitystä. Maksoin liput Suomessa ennen lähtöä Visalla, eikä niitä koskaan laskutettu. Sain ne kyllä ennen lähtöä matkatoimistolta Inturistin välittämänä. Silloin teatterin edessä parveili joukko noin nelikymppisiä, viehättäviä, venäjää puhuvia naisia, joita luulin pimeiden lippujen myyjiksi, mutta yllättävästi yrittivätkin ostaa lippujani. En kuitenkaan ilkeyksissäni niitä myynyt ja pääsin näin mahdollisesti ainoan kerran elämässäni nauttimaan Bolshoin silloin koinsyömältä näyttäneestä ruhtinaallisuudesta. Loppuaan kohden esitetty Joutsenlampi kasvoi testosteronin kyllästämäksi, sosialistiseksi kilpahyppelyksi, joka aikaisempien herkkien tassien jälkeen tuntui suomalaisen aamuyön nakkikioskijonon vertaiselta kukkoilulta. Ainakin Bolshoissa näkemäni koreografia oli sitä, muualla ehkä ei niinkään.

Hypyt olivat tietysti komeita katseltaviksi. Baletin tarkoitus, taideteoksena olon lisäksi, on kai luoda harhakuva kehon hetkellisestä irtautumisesta painovoiman kahleista.

Bolshoin hyvinmuodostuneet adonikset ja dianat harhauttivat katsojan muutamiksi silmänräpäyksiksi uskomaan liikkeen pysähtyneisyyteen. Kunnes heräsivät illuusion kahleista ja ymmärsivät katsovansa näyttämölle asetettua väkevänkaunista, houkuttelevaa ja turhamaista fiktiota niin kuin Bolshoin ovien ulkopuolellakin.

Loppuun vielä pätkä P.D.Q. Bach’in Cantatasta ” Blaues Gras”, Duetto: Sag’ mir (vaikkapa opiksi ja ojennukseksi Arvoisten Lukijoiden joukossa mahdollisesti vetelehtiville libreton kirjoittajille, joiden pitäisi olla kirjoittamassa librettoaan eikä seikkailemassa netissä):

Tenor: Tell me, is this creek very deep?
Bass: Can’t be; one of my ducks forded it this morning.
Mister, do you want us to build your house
from the bottom up or from the top down?
Tenor: Well, from the bottom up, naturally!
Bass: Consarn it! We have to tear it down
and start all over again.
Soldier: Very interesting, but stupid!
Bass: ’Til we meet again.
Tenor: May we never meet again.
Tenor & Bass: I’ll say Amen to that.
That’s a big ten-four, good buddy.

Taide, tekijä ja kokija

Kuva Hanhensulka: Australian alkuperäisasukkaiden taidetta Grampians'in luonnonsuojelualueella tammikuussa 2006

Serkkuni M-L, joka on nykyisin nariseva humanistinainen vaikka olikin joskus innokas ja esteettistä silmää kovasti tyydyttävän oloinen esteetikkotyttö, sanoo aina kysyttäessä opiskelleensa yliopistossa estetiikkaa, erotiikkaa ja romantiikkaa.

Se että hänestä tuli vanhapiika, ei ole välttämättä yliopisto-opintojen ja valittujen oppiaineiden syytä, vaikka, merkityksellisesti monien akateemisesti indoktrinoitujen ihmisten tavoin, päätyikin alalle, johon ei ollut aikonut päätyä: hänestä nimittäin tuli kirjastonhoitaja johonkin paikkaan nimeltä Monninkylä. Itse opiskelin vähän lehtimiesoppia, filosofiaa ja kirjallisuutta, politiikkaa sekä urheilun teoriaa, ja päädyin teknokraatiksi Brysseliin. Joten en voi osoitella malkaa kenenkään muun silmässä.

Sitten viime viikolla lueskelin internetiltä esteetikkoa nimeltä Kalle Puolakka, ensin artikkelissa nimeltä Estetiikan opiskelijana olemisesta, ja mietin taiteen olemusta, tulkintaa ja tarkoitusta - tietysti hyvin suurella esteettisyydellä.

En tiedä kuinka yleistä lapsilla on imaginäärisen toverin ylläpito.

Itselläni sellainen oli, kun leikin vielä tikkujalkaisilla kävyillä, joita kutsuin lehmiksi ja muiksi elikoiksi – jopa poroiksi joskus. Ja kuvittelin pirttirakennuksen, navetan, tallin ja kahden aittarivin rajaaman leikkitilani – muistoissani aina aurinkoinen, koivikon somasti laikkuiseksi varjostama valkoapilainen ja piharatamojen pilkuttama, sametinvihreä nurmi – suuriksi vainioiksi tai lapin lumisiksi aavoiksi, tunsin näet jo sadun Sampo Lappalaisesta lauluineen poron juoksettamisesta, jonka Arvoisa Lukijakin ehkä muistaa:

Pitkä öinen tie,
päivä lyhyt vain
juokse laulaissain
minne matka vie.
Tääll´ ei turvaa näy,
täällä sudet käy.

Omat hämärät muistot tästä kuvitellusta toverista tosin sotkeutuvat muiden (lähinnä äidin ja äidinäidin) kertomusten, satujen lukemisen, kirjojen ahmimisen, ilojen ja surujen, ja mieltä hyökkäävästi rajoittavan (ja vapauttavankin) rationaalisen ajattelun, koulutuksen siis – ja itse asiassa koko eletyn elämän – oksentamaan dionyysiseen kuraprunniin, jonka pohjattomuudesta ammennan koko heiveröisen ihmisenelämäni kontekstin.

Imaginäärinen toveri, minua vahvempi ja kehittyneempi, opetti kai elämään yhteisössä ja väittelemään suuttumatta, leikkimään ajatuksilla. Ajatuksilla ei oikein voinutkaan muuten leikkiä, koska ympäristö oli niin maanläheinen tässä-ja-nyt-yhteisö: metsiä kaatava, maata muokkaava, siemeniä kylvävä, kasvua ihaileva, satoa korjaava ja maan tuottoa syövä, kehräävä, kutova ja juova; sekä samalla tosimielellä tai ilokseen ja ajankulukseen naida napsautteleva, sokeahko pastoraalisinfonia.

Ongelmana ei ollut eläminen yhteisössä, se oli tietysti paljon onnellisempaa kuin kenelläkään uuden vuosituhannen alun konsumeristisessa kivi- ja betoniviidakossa eläjällä. Vaan sokeuden parantamisen ongelma, jota imaginäärinen toveri oli yrittänyt opettaa siinä kunnolla onnistumatta – vähän niin kuin Pikku Prinssi erämaahan eksyneen lentäjän opettajana.

Paljon myöhemmin, Vammalassa, jolloin toverista oli enää haikeanhiertävä muisto jäljellä, luin Kaarlo Sarkian, suomalaisen Apollon, runoja, joita pidin maailmankaikkeuden kauneimpina ja hiotuimpina timantteina. Ja taidan pitää vieläkin. Niin kuin tämäkin runo nimeltään Älä elämää pelkää ajalta, jolloin Sarkia oli jo tuberkuloosin leimaama mies.

Älä elämää pelkää
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla.
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje.
Ei kuolema sinulle oveaan sulje.

Kaj Chydenius on säveltänyt tämän ja Ritva Sorvali laulanut (Love Records, 1997) karhean hunajansuolaisella ja sensuellin mahlaisella äänellään.

Sarkian runo, Chydeniuksen musiikki ja Sorvalin laulu ovat kai kaikki omilta arvoiltaan taideteoksia, taidetta. Minulla on aina ollut vaikeus ymmärtää kenen tehtävä on tuottaa taideteos, sanotaan vaikka runo, sen sävellys ja sen esitys: tekijän vai kokijan. No tietysti runoilija kirjoittaa runonsa, kirjailija kirjoittaa teoksensa, sekä, ammattitaidolla tai hyvällä onnella, lataa sen omaa intentiotaan ja oman elämänsä merkityksiä, symboleita, alluusioita, allegorioita ja ellipsejä täyteen.

Mutta ongelma on se, että minä en ole elänyt samaa runoilijan elämää. Enkä ole ”rakentanut lisäarvoja” tekijän tavoin ”nuoruuden kokemusten, alakulttuureihin vihkiytymisen, identiteetin itsetietoisuuden saavuttamisen” kautta, ”samalla allergisesti että salaa riippuvaisesti mausta ja muodista”.

Arvoisa Lukija ymmärtää tästä viimeisestä, että olen taas salaa lueskellut runoilija Teemu Mannisen analyysejä hänen blogistaan Cacoethes Scribendi, ja tietokoneille uskoutuneena teknologiafriikkinäkin alentunut jopa vanhanaikaisesti tulostamaan paperille kolme hänen mieltä-ärsyttävää ja -ravitsevaa tekstiään, joissa hän ensin analysoi (muiden mielipiteitä), että kansan maku on perseestä ja (edustamansa) kulttuurielitisti on omassakin ajassamme ”a man (ja tasa-arvon vuoksi kai myös a woman) of taste” (5.7.2006), ja sitten vesittää sen pettymyksekseni väittämällä, ettei hän itse olekaan ”sprengleriläinen kansanvihollinen” (12.7.2006) eikä halua leimautua elitistiksi, vaikka onkin Tuli ja Savu –lehden päätoimittaja.

Olen ymmärtämättömänä lueskellut kaikenlaisia opaskirjoja, joissa on puhuttu tekijästä (kirjoittajasta), tekijäfunktiosta, tekijäpositiosta, lukijasta, sisäistekijästä, sisäislukijasta, jne. Ja kaikki positiot, funktiot, tekijät ja lukijat ovat päässäni iloisena suttuna, niin kuin kaikki muutkin ajatukseni ja ideani itse asiassa. Ja sitten Teemu yrittää sotkea lopunkin ymmärrykseni, puhuu hyvästä ja huonosta mausta ja jostakin olennosta nimeltään homunculus-päätalo.

Ja heti ajattelen, että tätä minä ymmärrän. Nimittäin muistan lääkärin, jota kutsuttiin nimellä Paracelsus, vaikka oli oikealta nimeltään Theophrastus Philippus Aureolus Bombastus von Hohenheim. Paracelsus oli sveitsiläinen alkemisti (ja lääkäri myös), joka sanoi luoneensa uudenlaisen olennon, keinotekoisen ihmisen, jota kutsui nimellä homunculus (suomeksi ”pieni mies”).

Hän julkaisi myös homunculuksen reseptin, johon kuului pussillinen luita, spermaa, ihon kappaleita ja tukkaa siitä eläimestä, jonka pienoiskopioksi uusi olento oli tarkoitettu, ja joskus myös mandrake-kasvin (Mandragora officinarum) juuri, joka muistuttaa ihmiskehoa. Kaikki piti pantaman hevosenpaskakasaan neljäksikymmeneksi päiväksi jolloin homunculuksen sikiö olisi valmis. Olio olisi vain 12 tuuman korkuinen ja pienuudestaan huolimatta olisi kaikin puolin ihmisen oloinen ja veroinen, jopa joissakin asioissa ihmistä parempi.

Homunculus muistuttaa jotenkin imaginäärisestä, ikuisesti ideoiden maailmaan kadonneesta toveristani.

Se on läpäissyt humanistienkin seulan (Teemunkin siis), sitä käytetään allegorisesti selittämään ihmisen mieltä tai tietoisuutta, pientä miestä (tai miksei myös naista), joka on sisälläsi, osa ”sinää” tai paremminkin ”minää”. Meistä jokainen on ehkä joskus "varmuudella" tiennyt, että mielen kaksijakoisuus on todellista todellisuutta, on ”minä” ja se joku ”toinen”. Olen nähnyt psykologien joskus käyttävän tästä toisesta sanaa zombi, joka on sikäli ongelmallinen nimitys, että se sisältää ajatuksen sisäisen toisen ajattelemattomuudesta, mikä ei tunnu oikealta.

Omaa raadollista teknokraatinelämää viettäessä on aina tuntunut siltä, että sisällä on sellainen toinen, jolla on makua ja herkkyyttä, mihin ei itse pirullakaan pysty kuin häviävän mitättöminä kvanttisekunteina. Ja jonka esteettisiä tarpeita pitäisi pystyä jatkuvasti syöttämään kuin Molokin kitaa: lukemalla vain hyviä kirjoja, kuuntelemalla vain hyvää musiikkia, katselemaan helpon ja kauniin Aidan sijasta vaikeaa Evgeni Oneginia, Huuliharppukostajan tai Olkikoirien sijasta Neidonlähdettä ja ihailemalla omien seinätaulujensa sijasta Helene Schjerfbeck’in omakuvia.

Mutta liha on kovin heikko, vaikka henki yrittäisi olla kuinka vahva tahansa.

Ja taidekokemusten valinnoissa on vaikeutena se, että osaisi valita oikein. Esteettisesti onnistuneen runon esteettisesti epäonnistuneen runon sijasta, oikeaan osunut valinta vaikkapa Kejosen ja Kontron väliltä.

Valinta on sekä inklusiivinen että eksklusiivinen teko, jos kumarrat niin samalla pyllistät. Musta-valkoiselle mielelle tämä ei ole ongelma, sille, joka ymmärtää mustan ja valkoisen vain harmaan erilaisina sävyinä, valinta on aina ongelma.

Onneksi on olemassa estetiikan erehtymätön auktoriteetti, taiteen asiantunteva eliitti.

Olenkin aina mukavuudenhaluisesti ajatellut, että ajassa vaikuttava asiantunteva eliitti määrää, mikä kirja lasketaan kulloinkin taiteeksi, mikä teos on kulloinkin esteettisesti tyydyttävä. Sama pätee kaikkiin taiteisiin - ja (soveltuvasti) tieteisiinkin.

Taiteen asiantuntijoiksi lasketaan tietysti ne, jotka kuuluvat (lukeutuvat, hakeutuvat tai hyväksytään) eliittiin.

Oheinen kuva Ars Machina (alla, kone, joka tuottaa, elää ja nauttii taiteesta) selventää ajatustani.

Taide on epämääräinen (abstrakti) kuvitelma jostakin, jota ei itse asiassa ole olemassa muuten kuin suhteessa siihen mikä ei ole taidetta (arkielämään?). Taiteen eliitti pystyy kuitenkin harjaantuneen hyvän makunsa avulla määrittämään ja rajaamaan sitä (puheillaan, kirjoituksillaan ja "jaloillaan", lukemalla tai käymällä konserteissa, taidenäyttelyissä tai oopperajuhlilla) sopivaksi omaan aikaansa ja makuunsa. Ajassa vaikuttava taiteilija (runoilija, kirjailija, säveltäjä) tuottaa, ex nihilo, taiteeksi kuvittelemiaan teoksia, joita kriitikot, tutkijat ja taiteen muu eliitti tarkastelevat ja joko hylkäävät tai hyväksyvät taideteoksiksi. Samanaikaisesti ”suuri yleisö” – kansa – arvottaa taiteilijan teosta ja joko ostaa sen tai on ostamatta, oman makunsa mukaan, jota eliitti pitää huonona. Paitsi, jos ”kansa” päättää ostaa eliitin hyväksymää taidetta – sanotaan vaikka Hotakaista Remeksen sijasta. Tosin eliitti pitää silti kansan makua huonona ja olettaa, että kansa ei todella ymmärrä mitä on ostanut.

Eliitin tärkein tehtävä on huolestua taiteen tilasta ja ylläpitää keskustelua "...kulttuurin palkitsemisjärjestelmistä, taiteen asemasta poliittisessa päätännässä, viestinnässä: jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten 'kansa' taiteen kokee..." (lainaus Teemulta) ja (yleisesti narisemalla) ylläpitää yhteiskunnassa kulloinkin vallalla olevaa "hyvän maun" järjestelmää. Ja tässä taiteen eliitti käyttää valtaa (niin kuin muutkin yhteisölliset eliitit: rapparit, leijonat, puolueet, urheiluseurat). Se on yhteiskunnan "homunculus-päätalo" tai ehkä paremminkin "homunculus-nabokov", joka on meillä kaikilla yksilöilläkin sisällämme, ja ajattelee ainakin salaa, vaikkei ääneen sanoisikaan, olevansa uniikki sekä taideajatuksiltaan vertaansa vailla, ja että jokainen muu, joka puhuu samasta taiteesta, on ignoramus, tyhmempi, tympeämpi ja ajatuksiltaan vajavaisempi. Ja tämä toinen ei ymmärrä taiteesta juuri mitään tai, jos ymmärtääkin, niin ainakin vain ihan vähän.

Muuten tuolla lastun alussa on kuva Australian alkuperäisasukkaiden tekemistä kuvista, joita me tulkitsemme taiteeksi. Ja sitä ne ehkä ovatkin samalla lailla kuin graffiti voi olla taidetta omassa ajassamme. Emme tietysti tiedä mihin tarkoitukseen kuvat on luolan seinälle tehty, niiden tarkoitus on voinut olla uskonnollinen tai jokin meille täysin tuntematon. Ja alkuperäisasukkaiden itsensä taideteoksina pitämät kuvat ovat saattaneet olla jollakin jo tuhoutuneella materiaalilla, onhan noiden kuvien päivistä jo 20,000 vuotta, joista vain kymmenes osa on ollut Herran vuosia.

Laitan tähän vielä taidemaalari Agnes Martin'in sanoja teoksesta Hiljaisuus taloni lattialla niin kuin ne kirjasi Jyrki Siukkonen esseessään Tyhmä kuin maalari? Leibniz ja taiteellisen tiedon olemus (julkaistu Niin & Näin lehden numerossa 2/99).

Niin, elämä voi olla hyvin monimutkaista, mutta kurinalaisuus auttaa meitä palaamaan yksinkertaisuuteen, jolloin reagoimme jälleen niin kuin lapsena ja ymmärrämme ajatuksia ja havaintoja lasten tavoin. Mutta se ei ole paluuta lapsuuteen, ymmärräthän, sillä meillä on tietoisuus, jonka olemme vain päästäneet hämärtymään. Tietoisuus ja havaintokyky, se on asioiden intuitiivista ymmärtämistä.

Tämä lastun ensimmäisellä rivillä mainitsin serkkuni M-L:n, joka on pari kolme vuotta minua vanhempi, teini-iässä ylittämättömän suuri ero, eikä M-L osoittanut minun suhteeni mitään sanottavampaa mielenkiintoa - yleistä kiusoittelua lukuunottamatta - huolimatta omista, ilmiselvästi liekeissä roihuvista tunteistani. Minulle sen sijaan M-L:n ja tämän hyvän ystävän, nykyisen näyttelijä KW:n, näkeminen uimapuvuissa, täysin ilman käpyä selän alla, opetti arvostamaan naisen vartalon kauneutta. Erityisesti heidän uimapuvun peittämät merkittävästi keikkuvat pakaransa ovat jääneet mieleen muottina esteettisestä ideaalista, ja antaa vieläkin suuntaa esteettiselle kauneuden arvostukselleni.

Lisälukemiseksi:
Kalle Puolakka, Häpeän teatteri
Kalle Puolakka, Intentioharhan harha
Edmund Burke, Johdatus makuun (suom. Markku Mustaranta, Niin & Näin, 1/98)
Nick Zangwill, Aesthetic Judgement (Stanford Encyclopedia of Philosophy)

Kuva Hanhensulka: Ars machina