Kuva Bolshoi teatteri: Giselle-baletti kaudella 2006-2007
"Oliko se joka syntyi sama kuin se joka kuoli?", Leena Krohn: Tainaron.
”Kirjoittajat kirjoittavat harvoin ajatuksista, joita he ajattelevat. Yksinkertaisesti sanottuna he kirjoittavat ajatuksista, joita he ajattelevat toisten ihmisten ajattelevan heidän ajattelevan”, Ethan Hubbard, amerikkalainen valokuvaaja ja kirjailija.
Parin viikon takaisella suomenmatkalla luin muiden muassa Aamulehteä ja Hesaria, joissa kerrottiin 50 vuotta täyttäneestä säveltäjä Jouni Kaipaisesta ja hänen sävellystyöstään.
Kaipainen näyttää olevan sellainen taiteilija, että hän tuntee olevansa ”viestin” välittäjä. Monet muutkin taiteilijat taitavat tuntea samanlaista viestipakkoa. Taideteos ei siis olisikaan (vain) taideteos, luotu puhtaasti taiteen vuoksi, vaan sanoma-astia, tai pisara taiteilijan viisauden lähteistä.
Tosin haastateltu säveltäjä ei varmuudella tiennyt, mikä viesti oli välitettävänä ja alkoi puhua tunnetiloista ja sen sellaisista, jotka ovat hyvinkin kaukana viestistä informaation tai sanoman välittäjänä. Vähän ilkeämielisesti, mutta ilman suurempia ponnisteluja, mieleen välähti kliseinen sanonta suutarin ja lestin pysyvästä suhteesta (joka, sivumennen sanottuna, sopisi hyvin tälle lastunikkarillekin).
Mutta se herättää myös kysymyksen: Edeltääkö intentio taideteoksen syntymistä vai taideteoksen tarkoituksellinen tulkinta intention syntymistä?
Kaipaisen jutut palauttivat mieleen myös illan muutama viikko sitten. Katselin Mezzo-kanavalta Bolshoi-teatterin taidolla esittämää, Sergei Prokofjevin kaunista Romeo ja Julia –balettia, lueskelin postista juuri tullutta Kirjailija-lehteä ja yritin olla nukahtamatta ennen aikojani. Monet baletit – ja oopperat – ovat kyllä hyviä unilääkkeitä ja niin on myös Romeo ja Julia ja, yllättävästi, Kirjailija-lehtikään ei häviä näille paljoa siinä suhteessa, mikä puolestaan toi mieleen vanhan kliseen suutarin mukuloista ja näiden kengistä. Unilääkkeenä toimiminen ei ehkä kuitenkaan ole taiteilijan tarkoittama taideteoksen tarkoitus (välitön ongelma: Levon hetki nyt lyö, jo valkenee yö...).
Mutta muistelin nuokkuessani myös, kun yhdessä menneen kesän heinäkuun viikonvaihteessa, vuoden kuumimmassa, harhailin Knokken rantabulevardilla ja ajattelin taiteilijan tarkoitusta teokselleen: intentiota. Olin nimittäin edellisen kesäillan viihteeksi kuunnellut Dimitri Šostakovitšin 5. sinfoniaa BBC 2:lta, jossa esitettiin Proms’ien seniltaista konserttia Lontoon Albert Hall’ista.
Šostakovitšin 5. sinfonian ensimmäisessä osassa on vaihe, jota on vaikea sivuuttaa saamatta ainakin muutamia tippoja herkkämieliseen silmäkulmaansa. Tunne on ehkä esteettisempi kuin juodessa ja erityisesti kuunnellessa Finlandiaa, varsinkin sen eteerisen hymnitaitteen iskiessä yllättäen hennon huilumaisesti melun ja kakofonian sekä hämmästyttävän merkillisen orkesterihöyrykoneen puuskutuksen keskeltä kansallisuustunteen herkistämiin neuroniliitoksiin jossakin aivojen kosmisen mustan massan kolossa, joka on varattu juuri sellaisia tarkoituksia varten.
Tuo höyrykone-vertaus tulee muuten, jonkinlaisen onomatopoeettisen kytkennän lisäksi, Atso Almilalta, joka puhuu orkesterista koneena ja tietysti kapellimestarista taitavana koneenkäyttäjänä.
Eikä vertaus taida kovin hullu ollakaan. Atso on muutenkin viisas mies.
Itse asiassa niin viisas, että aina keskustellessamme, kun minä sanon jotakin viisasta musiikista, hän menee omituisen hämmentyneen ymmärtävän näköiseksi. Ja sanoo sitten musiikista jotakin vielä viisaampaa, jota minä en ymmärrä. Mutta en halua näyttää ymmärtämättömyyttäni ja sanon puolestani jotakin mielestäni vielä hyvin paljon enemmän viisaampaa, ja Atso menee hämmentyneen näköiseksi ja…niin edelleen. Merkittävää on, että emme ole vielä joutuneet riitaan mistään asiasta, vaikka olemmekin erilaisten naimakauppojen kautta jotakin täysin määrittelyjen ulkopuolella olevaa sukulaissuhdetta. Ja sukulaisten tulisi tietysti sosiaalisen olemassaolon lakien mukaan olla pysyvästi hedelmällisessä riitasuhteessa.
Mutta ajattelin siellä television edessä nuokkuessani myös taideteosten intentioita, intentioharhaa ja Kalle Puolakan intentioharhan harhaa. (Eikö muuten Kallen nimi ole todistus siitä, että nimi ei ole enne. Kallepuolakan pitäsi nimensä mukaan tietysti olla maanviljelijä Mikkelin maaseurakunnasta eikä Kiasman mahdollisesti tuleva johtaja tai estetiikan mahdollisesti pitkäaikainen professori tai edes mahdollinen suuri, suomalainen filosofi.)
Sibelius saattoi hyvinkin tarkoittaa Finlandia-hymninsä (alun perin nimeltään Suomi herää) aikataivaan rannassa jo silloin näkyvän, itsenäisen Suomen kansallistunteen tulkiksi. Eli sitä musiikin maallikkona, erityisesti näin 89. itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä, helposti ja jotenkin yli-ihannoivasti ajattelee, että tulevalla kansallissäveltäjällä on ollut mielessään jo kirjoitushetkellä tällainen siveellisesti ja kansallisesti korkealentoinen intentio, ja että hän rakensi musiikkinsa valmiiksi tulevien sukupolvien paatoksellisia nationalistikyyneleitä varten.
Myytithän syntyvät juuri näin: tarkoituksettomasta tai tarkoituksellisesta väärinymmärtämisestä. Nimittäin nykyajassa luodulla Sibelius-saitilla sanotaan säveltäjän intentiosta jotenkin ristiriitaisesti tähän tapaan:
Sibelius halusi kuvata yleisemmin Suomen heräämistä ja taistelutahtoa. Myöhemmin Sibelius kertoi Jalmari Finnelle, että hänellä ei säveltäessään ollut käsitystä Finlandian erikoislaadusta. Vasta viedessään partituurin puhtaaksikirjoittaja Ernst Rölligille hänelle tuli mieleen, että sävellys taisi olla jotain tavallista huomattavampaa.
Oli miten oli, Finlandia-hymni sopisi ehkä paremmin meille kansallislauluksi kuin saksalaisen Friedrich Paciuksen säveltämä Maamme, jota kutsuvat naapurissa kauniilla vironkielellä nimeltä Mu isamaa, mu õnn ja rõõm. Ja apropos, ollessani Punaisen Ristin rauhantöissä Biafran sodassa, kuulin Finlandia-hymnin juuri oikeassa käytössä: hetken itsenäisyydestä haaveilleen ja katkerasti taistelleenkin, pienen ja sisukkaan Biafran tasavallan kansallislauluna. Mutta eipä laulu sitä pientä maata auttanut itsenäistymään ja siitä on jo melkein ihmisikä aikaa joka tapauksessa, joten se siitä.
Musiikki kirjoitettuna ja esitettynäkin on sinällään intentiovapaata huolimatta sen aiheuttamista lisko- tai lintuaivojemme voimakkaista tunnetiloista ja muista reaktioista.
Nuoteilla tai nuottiryhmillä (tai ääniaalloillakaan) ei ole mitään sisäisiä merkityksiä. Musiikilla on (satunnaisen musiikinkuluttajan kannalta onneksi) usein selväkielinen nimi vihjeenä siitä, mitä tarkoituksellisia ajatuksia säveltäjä ajatteli säveltäessään. Musiikkikappaleen osien sisältä löytyvät nuotit tai edes sen elitistinen muotokieli eivät mitenkään erityisesti kerro esimerkiksi Suomen kansan, tai minkään muunkaan kansan, kamppailusta identiteettinsä puolesta venäläistä sortovaltaa vastaan.
Sen sijaan musiikki voi kertoa säveltäjän tarkoittamasta yleisöstä esimerkiksi näin: jenkka: kehä III:n ja Impivaarankin takaiset, maailmasta eksyneet juntit, rokki: pintajengi, pop: muotiin höyrähtäneet Big Brother'n katsojat, hiphop: lökäpöksyiset seinäntuhrijat ja rullalautailija, klassinen: vanhat pierut.
Teoksen nimi, sanotaan vaikka Finlandia tai Suomi herää tai Nousevan auringon maa (biafralaisten Finlandia), antaa viitteen – tai peittää vielä paremmin – säveltäjän mahdollisesti alkuperäisestä intentiosta, antaa ensimmäisen illuusion teoksen tietynlaisesta merkityksestä. Musiikin tunnelataus joko vahvistaa tai heikentää nimen antaman illuusion. Toisaalta sävellyksen synnyttämä tunnelataus voidaan nimellä ja lyriikalla ohjata palvelemaan tiettyä tarkoitusta.
Alla Nousevan auringon maan toinen säkeistö:
...Hail to Biafra, consecrated nation,
Oh fatherland, this be our solemn pledge:
Defending thee shall be a dedication,
Spilling our blood we’ll count a privilege;
The waving standard which emboldens the free
Shall always be our flag of liberty...
Šostakovitšin musiikki on kai selvemmin tilattua intentiomusiikkia kuin monilla muilla säveltäjillä (1. sinfonia oli tietysti nuoruuden vapaan intomielinen tuote). Kalle Puolakka kertoo asiasta pamfletissaan Intentioharhan harha (Estetiikan ainejärjestön, Aistimuksen, Ärsyke-lehden numero 2/2003):
Šostakovitš on yksi musiikin historian ristiriitaisimmista hahmoista. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että hänen ja Stalinin välinen suhde on ainutlaatuinen esimerkki säveltäjän ja tyrannin välisestä kanssakäymisestä. Yhdelläkään säveltäjällä ei ole ollut musiikin historiassa yhtä korostuneen poliittista roolia.
Stalin tilasi Šostakovitšilta teoksen lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhliin ja säveltäjä kirjoitti 2. sinfoniansa. Kolmannen hän teki tilauksesta toukokuun ensimmäisen juhlinnan kunniaksi. Yhdeksäs tilattiin 2. maailmansodan päätösjuhliin. 3. sinfonia on arvostelijoiden mukaan epäonnistunut. Puolakka haluaa kuitenkin rakentaa kappaleeseen väkisin uuden intention ja väittää, että säveltäjä kirjoitti tahallaan huonon sinfonian protestiksi Stalinin hallinnolle. Hän ei näytä hyväksyvän sitä, että suuri taiteilija voisi joskus tehdä huonoa työtä. Oli tämän laita miten on, tilaustyö ei tietysti säveltäjän arvoa alenna, jos ei ylennäkään.
Puolakka sanoo jo artikkelinsa nimessä, että intentioharha on itse harhaa ja (vain) taiteilija antaa teokselleen sen intention. Itselleni jää edelleen epäilys siitä, kuka lopulta antaa teokselle tarkoituksen: tekijä vai kokija?
Minkä tahansa taideteoksen, kirjat mukaan lukien, ensisijainen funktio lienee esteettisen nautinnon antaminen. Korkealentoiset ajatukset joistakin teoksen sisään kätketystä sanomasta ovat pötypuhetta. Jos taideteokselle vaaditaan joku muu funktio kuin olla taideteos, esteettinen objekti, se muuttuu joksikin muuksi: kaunokirjallinen teos muuttuu poliittiseksi propagandaksi, runo poliittisen hengen nostattajaksi tai pilkkalauluksi, ooppera käyttönäytelmäksi, veistos monumentiksi. Ja niitä tulisi arvostaa ja arvottaa pääasiallisen funtionsa mukaisilla eikä taiteellisilla kriteereillä.
Viekas taiteilija pystyy harhauttamaan yleisönsä uskomaan, että funktiot ovat olemassa samanaikaisesti. Näin Stalinkin lankesi Šostakovitšin asettelemaan taideansaan ja 60-luvun teatteriyleisö Arvo Salon ja Caj Chydeniuksen ooppera-ansaan. Presidentti Kallion patsaasta, Paasikiven paasista tai Waltarin muistoksi veistetyistä kivistä voidaan kysyä ovatko ne pääasiallisesti kansallisia monumentteja vai taideteoksia. Vastaus ehkä löytyy parhaiten kokijan pään sisältä.
Olen muuten joskus muinaisuudessa, neukkuaikaan, katsellut Bolshoi-teatterissa Joutsenlammen esitystä. Maksoin liput Suomessa ennen lähtöä Visalla, eikä niitä koskaan laskutettu. Sain ne kyllä ennen lähtöä matkatoimistolta Inturistin välittämänä. Silloin teatterin edessä parveili joukko noin nelikymppisiä, viehättäviä, venäjää puhuvia naisia, joita luulin pimeiden lippujen myyjiksi, mutta yllättävästi yrittivätkin ostaa lippujani. En kuitenkaan ilkeyksissäni niitä myynyt ja pääsin näin mahdollisesti ainoan kerran elämässäni nauttimaan Bolshoin silloin koinsyömältä näyttäneestä ruhtinaallisuudesta. Loppuaan kohden esitetty Joutsenlampi kasvoi testosteronin kyllästämäksi, sosialistiseksi kilpahyppelyksi, joka aikaisempien herkkien tassien jälkeen tuntui suomalaisen aamuyön nakkikioskijonon vertaiselta kukkoilulta. Ainakin Bolshoissa näkemäni koreografia oli sitä, muualla ehkä ei niinkään.
Hypyt olivat tietysti komeita katseltaviksi. Baletin tarkoitus, taideteoksena olon lisäksi, on kai luoda harhakuva kehon hetkellisestä irtautumisesta painovoiman kahleista.
Bolshoin hyvinmuodostuneet adonikset ja dianat harhauttivat katsojan muutamiksi silmänräpäyksiksi uskomaan liikkeen pysähtyneisyyteen. Kunnes heräsivät illuusion kahleista ja ymmärsivät katsovansa näyttämölle asetettua väkevänkaunista, houkuttelevaa ja turhamaista fiktiota niin kuin Bolshoin ovien ulkopuolellakin.
Loppuun vielä pätkä P.D.Q. Bach’in Cantatasta ” Blaues Gras”, Duetto: Sag’ mir (vaikkapa opiksi ja ojennukseksi Arvoisten Lukijoiden joukossa mahdollisesti vetelehtiville libreton kirjoittajille, joiden pitäisi olla kirjoittamassa librettoaan eikä seikkailemassa netissä):
Tenor: Tell me, is this creek very deep?
Bass: Can’t be; one of my ducks forded it this morning.
Mister, do you want us to build your house
from the bottom up or from the top down?
Tenor: Well, from the bottom up, naturally!
Bass: Consarn it! We have to tear it down
and start all over again.
Soldier: Very interesting, but stupid!
Bass: ’Til we meet again.
Tenor: May we never meet again.
Tenor & Bass: I’ll say Amen to that.
That’s a big ten-four, good buddy.
14 kommenttia:
En ole lukenut Kaipaisesta tehtyä haastatelua enkä pidä hänen musiikistaan, mutta kysymys intentiosta teoksen tulkinnassa on kiintoisa, joskin siinä joudutaan kentälle, jossa ei oikein tiedä, kuka potkii ja kenen maaliin. Ensinnä pitäisi lähteä taideteoksen käsitteestä eli siitä, mikä on taideteos, mikä on sen ontologinen asema, miten teos identifioidaan taideteokseksi ja miten sitä tulkitaan. Ilmeisesti ei ole olemassa standardinäkemystä ja kokemusta, jonka kaikki hyväksyvät. Voin myöntää Kaipaisen jonkin teoksen taiteeksi, vaikka jäisinkin sitä kohtaan kylmäksi. Joku voi hurmioitua sellaisesta, joka ei liikuta minua vähääkää taiteellisessa mielessä, mutta en pidä itseäni taiteen vulgarisoijana, vaikka sanon, että mikäli on kuunneltava Rautavaaraa, niin mieluummin Tapsaa kuin Eino-Juhania.
Teos on jotain,mikä on tekijänsä mielessä, tavalla tai toisella. Sen ulkonainen muoto tekee siitä julkisen. se esitetään tai pannaan asille.
Voi olla, että minussa on vanhaa hapatusta, joka torjuu taiteena minkä tahansa, mikä tuodaan taiteen maailmaan tai ylensä esille taiteen nimikkeellä. Esteettistä elämystä pohtiessa voisin viitata Nelson Goodmaniin, jonka mukaan esteettinen kokemus on dynaamista. Siinä aistihavainto, käsitteet ja tunteet kietoutuvat yhteen ja liittyvät tarkasteltavan objektin ominaisuuksiin. Taiteella on myös kognitiivinen funktio: se mitä tiedämme, vaikuttaa siihen mitä tunnemme.
Mielestäni taide voi sisältää myös harkittuja konnotatiivisia aineksia. On sanottu, että Gallen-Kallelan maalauksessa Sammon puolustus ovat louhen siivellä olevat keihäsmiehet aivan Bobrikovin näköisiä. Sinä mielessä olisi kyse aikansa protestitaiteesta.
Oliko muuten Tatjana Samoloiva, joka loikki joutsenlammessa?
Kurt Vonnegut kertoi Finlandiaa soitetun Biafrassa peukalopianolla.
Oli se merkillistä kuultavaa. Maamme-laulun sävelmä Eestistä (ja Sakssta) ja Finlandia suurisilmäisten lasten Biafrasta. Körttivirttä muistuttavan Maamme-laulun voisi hyvinkin korvata Filandialla, jota pullotetaan Mannerheimintien varrella sijaitsevassa tehtaassa. Vuoteen 2022 muistaakseni Sibben Finlandian oikeuksien omistajat voivat estää Maamme muuttamisen Finlandiaksi, jolleivät halua rahastaa tai antaa lahjaksi.
Ei jumalavita. Onks libreton kirjoittaminen NOIN helppoa??!! Minä ja. Heti enstöikseen!
-ruu
Mikä on taidetta onkin mielenkiintoinen kysymys ja vaatisi lastun mittaista pohdintatilaa. Näin pari viikkoa sitten kuvan Yoko Onon taideteoksesta, joka taisi olla nimeltään Omena. Ja itse asiassa se olikin omena istumassa jalustalla. Eli still ilman välittävää mediumia. Onolle se oli taidetta, minulle vihreäposkinen omena. Ei aavistustakaan kumpi olisi oikeassa.
Tämä ilmeisesti liittyy siihen kuka määrittää taiteen (ja siitä taisin joku aika sitten kirjoittaakin) ja miten taide määritetään (ja siinä nuo tiedolliset ainekset tulevat myös esiin ja muu konteksti myös). Joku Damien Hirstin konservoitu haikala on hyvä esimerkki, kun tietää, että taiteilija harrastaa tällaista, saattaa päästä suoraan sen marinoituneen kalan arvioimiseen taiteena. Muuten se kai olisi vain lasiastiassa oleva kuollut kala. Laitoin tuohon yläpuolelle lastuun linkin Hirstin marinoituun karitsatauluun.
Eipä muista kuka oli tanssijana, varmaa se joku tatjaana tai olga oli:) Sievä, laiha ja taipuisa tyttö. Niin laiha, että piti vissiin pitää painoja taskuissa, että pysyi näyttämön lattialla, painovoimakaan ei sitä tainnut huomata.
Vai peukalopianolla Biafrassa, hyvinkin pitää varmasti paikkansa, ja kivasti se sillä naksuisikin. Enpä itse kuullut. Olin kai niin kiireinen Dahomeyn ja Biafran välillä, ettei ollut oikein aikaa kulttuuriharrastuksiin. Käärmeitä oli Ulin kentällä myös enemmän kuin nälkäisen näköisiä lastaajia, joten ei sieltä viitsinyt pitkälle lähteä.
Finlandia voisi tehdä kansallisen kulttuuriteon ja luovuttaa kansallislaulun Suomen kansalle ilman kuluja tai korvauksia. On sitä saatanaa sen verran kulttuurinkin nimiin lörvätty.
Juu, Ruu, ja kyllä oopperaa kuunnellessa sen huomaa, että helppoa on. Tietysti meidän Karpalon mielipide saattaa olla toinen ja paremmin perusteltu;)
Terveisiä Atsolle eräältä Juuan musiikkileirillä hänen ohjaamassa orkesterissaan vuonna yks ja kaks musisoineelta ex-sellistiltä.
(Olen erikoistunut kommentoimaan aiheen vierestä)
Muistan, että olen joskus keskustellut kiivaastikin ns. 'ohjelmamusiikin' ja 'absoluuttisen musiikin' välisistä eroista. Eihän siitä mitään tullut.
Bach oli mielestäni absoluuttista musiikkia, mutta vastapuolen mielestä se oli ohjelmamusiikkia, kun se 'tikutus' oli Bachin aikaan kirkoissa tarpeen.
Sittemmin olen vaan tyytynyt kuuntelemaan musiikkia, en puhumaan siitä. Ihailen niitä, jotka osaavat musiikista jotain sanoa.
Terveiset menevät eteenpäin. Miksi muuten sellistit on niin usein naisia?:) Ja harpistit?
Bach on tietysti absoluuttista ohjelmamusiikkia!
Jotenkin vanhasta Beethovenista tulee mieleen, että miten kuuro mies voi kirjoittaa hyvää musiikkia. Mutta ilmeisesti sitten voi. Olisiko se abosluuttista, koska sitä ei kai säveltäjä voi soittaa kuin mielessään, puhdasta mielikuvitusmusiikkia? Tosin hän ei ollut syntymäkuuro, onkohan sellaisia säveltäjiä ollut olemassa, ja voisiko olla, ja jos on, niin mitä he kirjoittelevat? Täytyypä tutkia.
Onhan noita, harppuja selloja... mutta suurin kaikista on theremin. Sekin hyvä puoli, että trereminisoittokilpailu ja ilmatheremininsoittokilpailu voidaan pitää samalla kertaa. (vrt. ilmakitaran soitto)
Parhaat theremininsoittajatkin lievät naisia.
Se tuo etappisika osaa vetää hyvin välistä.
Olen saattanut jonkun blogissa sanoa, että kuuntelen musiikin absoluuttisena, mutta saatan kiinnittää huomiota soitinten väliseen keskusteluun. Yleensä vaivaudun ohjelmamusiikista, varsinkin jos pääsee vedättämään. Kaikki ei tietysti ole niin ja amen, ja Petoveenin Pastoraalisinfoniassakin on hienojakin kohtia.
Niin, onhan noita harppuja ja sellistejäkin keskuudessamme.
Ei se ole mitään välistävetoa Hotanen - kiekollista pelaajaa karvataan vaan aktiivisesti, laidat kiinni ja oma maalinedusta puhtaana.
Tuota Kaipaista en tunne, mutta taiteilija "viestin välittäjänä" kuulostaa epäilyttävältä. Liekö sitä vanhaa romanttista ajattelua; modernimpaa olisi alkaa höpöttää notta flow kulkoo, sama asia hieman "tieteellisemmin". Tai sitten olen taas väärässä.
Olisi kai pitänyt siis tähdentää;
ex-sellisti, nykyinen harppu.
Lähetä kommentti