Kuva: Anita Konkan kirjan Samaa sukua kansikuva (Tammi, 1985, päällys Harri Manner, loppuunmyyty).Minä kuulun siihen sukupolveen, jossa miehen velvollisuus oli pitää naisestaan huolta tai vaihtoehtoisesti pelätä pahanpäiväisesti.
Jopa näinä poliittisesti korrekteina aikoina käännän niskani sijoiltaan nähdäkseni onko takanani naisia, joita voisin päästää sisään ovista ennen itseäni ja joille voisin aukaista oven hymyillen suojelevaista hymyä, ettei heidän itsensä tarvitsisi liata hentoja, valkoisia käsiään bakteerimereen, joka peittää kaikkia ovenkahvoja. Lisäksi kommentoin positiivisesti uusia vaatteita ja kampauksia, joita naiset eteeni heittävät. Ja menisin jopa heikoille jäille ennen kaikkia naisia – onnekseni sellaisia tilanteita tulee valitettavan harvoin eteen nykyisinä superturvallisina aikoina.
Olen yleensä hämmästynyt ja hämmentynyt, kun jotkut erityisen emansipoidut naiset moittivat käytöstäni seksistiseksi ja vähätteleväksi kiiteltyään ensin asuaan koskevia ihailevan positiivisia arvioitani – tai aukaistua ovea.
Käytöksestäni voin onneksi syyttää ensisijassa äitiäni. Ja toisekseen kaikkia lukemattomia ja luettuja kirjoja, joissa on annettu hyvinkin omaan maailmankuvaani limittyvä kuva naisista. Usein kirjojen nainen on tiukasti stereotyypillinen, jopa kirjoissa, joita naiset itse ovat kirjoittaneet, puhumattakaan Mika Waltarin ja muiden mieskirjailijoiden naiskuvista, jotka kumpuavat miehisten päiväunien syövereistä: toiveista, himoista ja peloista.
Ilmiselvästi Nainen on miestä vaikeampi kirjoitettavaksi tarinoihin.
Miehen kirjoittaminen on suoraviivaista. Tarinoiden mies on tietysti dynaaminen sankari, hyvään tai pahaan taipuvainen, jolle kaikki tapahtuu, joka kohtaa ongelmansa kuin mies, ja joka muuttuu tarinan vanhetessa, paremmaksi tai pahemmaksi. Nainen puolestaan usein vain on, sellainen kuin on. Jopa Olkikoirien (Sam Peckinpah: Strawdogs) tyypillinen miehennynnerö (Dustin Hoffman) muuttuu tappavaksi sankariksi, kun hänen naistansa vahingoitetaan. Ja vielä tavalla, joka on yleisesti hyväksytty ”kuolemaakin pahemmaksi kohtaloksi” kaikille tarinoiden haavoittuville ja helposti katkeaville, mutta hyvältä tuoksuville Saaronin liljoille.
Kalevalassa on kolme mieliinpainuvaa naishahmoa: Pohjan Akka, Lemminkäisen Äiti ja Aino. Kaikki muut naishahmot ovat vain rekvisiittaa miesten seikkailuille: erityisesti miehisten kosteiden unien oivallisen esikuvan, Lemminkäisen, joka kävi levittämässä ennakkotietoa suuresta suomalaisesta rakastajasta virolaisten naisten keskuudessa jossakin paikassa, jota kutsuttiin Saareksi.
Lemminkäinen itse on tyypillinen tarinoiden mieshahmo, dynaaminen seikkailija, haihatteleva aikaansaaja, jota ei edes kappaleiksi paneminen voinut lopullisesti tappaa. Nyt tietysti ymmärtää, että Lemminkäisen hajoaminen oli allegoria suorituspaineiden kurimuksessa kamppailevasta (nyky)miehestä, jonka mielen äidin lämmin syli paranteli uudestaan kokonaiseksi ja valmiiksi uusiin naisseikkailuihin. Pääministeri Matti Vanhasessa näyttää olevan juuri samanlaista poikamaisen herkkää ja naisiin vetoavaa haavoittuvuutta. Ja monilukuiset naiset ovat joutuneet ja joutuvat vahvistamaan hänen mielensä pääministeriyteen sopivaksi kerta kerran jälkeen ilman, että pääministerin uskottavuus poliitikkona menisi. Onneksi hän ei ole nainen.
Väinämöinenkin, ja Ilmarinen, ovat tyypillisiä miessankareita, jotka käyvät Manalassa ja kyntävät kyisiä peltoja. Ja Kullervokin, joka vain kuvaa toisenlaisen mieshahmon, antisankarin, synnynnäisen häviäjän, jonka häviämiselle on selkeästi ymmärrettävät syyt, ja käyttäytymiselle hyväksyttävä selitys. Kullervon näkee tietysti Aki Kaurismäen elokuvissa esimerkiksi Pellonpääksi naamioituna. Pellonpää ei tosin ehkä tarvinnut osaansa mitään naamioitia.
Kalevalan merkittävät naiset ovat kaikki keskenään erilaisia, mutta muussa kirjallisuudessa vankasti edustettuja.
Pohjan Akka on yliluonnollisilla voimilla varustettu noita, kaikin tavoin miesten veroinen. Mutta pelkästään yliluonnollisten voimiensa vuoksi. Tällaiset voimat tekivät Väinämöisestä ja Ilmarisesta dynaamisia jumalia, Pohjan Akasta taas tarinoiden muuttumattoman pahanilmanlinnun. Omaa lukijanurani alkuvaihetta kehysti jäljennös Gallen-Kallelan maalauksesta Sammon puolustus, jossa Pohjan Akka oli suunnattomaksi, riippurintaiseksi kotkaksi muuttuneena kantanut selässään joukon vähäpätöisiä Pohjan sotilaita, joita Väinämöinen uhkasi pitkällä miekallaan. Väinämöinen voitti ja säilytti henkensä, mutta menetti Sammon meren syvyyteen, tosin sen opin tietämään vasta, kun olin valmis, paljon myöhemmin, lukemaan oikean kohdan Kalevalasta.
Lemminkäisen Äiti on hyvän ruumiillistuma, joka pelastaa tarinan Sankarin, Lemminkäisen, kuolemalta (Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti). Pelastamisen päävälineenä ovat harava, vetoaminen jumaliin ja tietysti suunnaton äidinrakkaus. Muuten hänestä emme mitään tiedäkään. Koska hän on naishahmo, emme edes odota, että tietäisimme. Hän on ytimeltään hyvä ja sillä hyvä.
Niin kuin on tarinataiteen dynaamisimman mieshahmon, Jeesuksen, äiti Maria, tai Martta tai jopa Maria Magdalena. Raamattu ei naisten osalta juuri poikkea kalevalaisista tarinoista. Paavalin vaatimus naisen vaikenemisesta seurakunnasta toteutuu kerta toisensa jälkeen. Merkittävästi Juditin kirjaa ei ole hyväksytty Vanhan Testamentin kaanoniin. Judithan oli nainen, joka, Jumalan armosta suoritti itse ilman muuta mihistä tukea miesmäisiä tekoja ja kehittyi. Hänellä oli oma tahtonsa niin kuin miessankareilla, ja hän loi oman asemansa ja kohtalonsa omilla dynaamisilla teoillaan, jotka eivät olleet naiselle sopivia. Eivätkä hyväksyttäviä, ainakaan miespuolisille papeille, jotka panivat kokoon Vanhan Testamentin vanhoista juutalaistarinoista.
Aino esittää tarinoiden yleisintä naishahmoa (Gallen-Kallela: Aino -triptyykki, joka on itselleni ensimmäinen tietoisen seksuaalisesti vetoava kuva, jonka muistan jäljennöksenä lukukamarini seinältä): voimatonta, alistuvaa ja alistettua liljaa, joka sulaa ja hukkuu miehisen ylivoiman edessä. Näitä hahmoja ovat tarinat täynnä. Tarinoiden Sankari, Mies, pelastaa hänet, syöksee hänet turmioon, menee hänen kanssaan naimisiin tai vain panee hänet paksuksi. Ja pelastuksen, avioliiton, edellytyksenä on, että nainen alistuu miehensä valtaan. Jos hän panee miehelle hanttii, tulee turpiin ja hänet tuhotaan. Tietysti hänet tuhotaan joka tapauksessa, mutta sitä ei usein onnellisen lopun kirjoissa näe sanottavan.
Tarinoiden mies on siis runollinen sankari, nainen tämän eteerisen hyveellinen muusa, tai vaihtoehtoisesti vaarallinen ja paheellinen viettelijä, Seireeni tai Kirke oman aikansa valeasussa.
Olenkin juuri nautiskellen lueskellut Antwerpenin merimieskirkon kirjatorilta löytämääni, ja luettavaksi pelastamaani, Anita Konkan kirjaa Samaa sukua, jossa Anitaa muistuttava, suomalainen mutta isänsä puolelta inkeriläissukuinen nainen palaa juurilleen rakastellakseen Kasimovkan saunan lattialla serkkunsa Aljošan kanssa ”kuin kaksi rahisevaa heinäsirkkaa” (kirja oli lukemisen arvoinen jo pelkästään tämän kielikuvan vuoksi). Kirja onkin kaikin puolin suositeltava jopa miesten luettavaksi, vaikka onkin naisen kirjoittama.
Sivulla 213 Taina, kirjan päähenkilö, ajattelee näin katsoessaan jäähyväisiksi Aljošaa junan ikkunan läpi:
…Sieluni, hän ajattelee. Venäjäksi se tarkoittaa samaa kuin rakkaani. Rakkaakseen voi elämänsä aikana sanoa muutamaa miestä, sielukseen vain yhtä. Hänestä tuntuu kuin sydän nykäistäisiin irti, kun Aljošan kasvot etääntyvät ja katoavat. Jäljelle jää tyhjä paikka. Hän seisoo käytävällä. Kaupunki lipuu ohitse. Alkaa tumma metsä, jonka latvoja viimeiset auringonsäteet punaavat…
Taina katselee junassa (kirjan samalla sivulla) rakastunutta venäläispariskuntaa, jonka kanssa jakaa saman hytin, ja ajattelee (kateellisena):
…Parin onnettomasti päättyvä rakkaustarina on kirjoitettu kasvoihin. Miehellä on älyä, mielikuvitusta ja viehätysvoimaa. Naiselta ne puuttuvat. Sen näkee silmistä, jotka ovat tyhmät ja laiskat...
George Elliot (oikealta nimeltään Mary Ann Evans) kirjoitti mm. kirjan Mylly joen rannalla, jonka päähenkilö Maggie Tulliver oli kasvavana naisena vilkas, eloisa ja älykäs keskustelija ja kirjojen ahmija, tyypillinen nainen siis, josta kehittyi osaansa alistuen tyytyväinen raamatullinen Martta. Hän hylkää lopussa mahdollisuuden lähteä lätkimään, miehen mukana tietysti, uhkaavasta naisenelämästään, ja täyttää sen sijaan velvollisuutensa: perheensä ja oman luonnollisen asemansa vaatimukset.
Maggie Tulliver siis hukuttautuu osaansa niin kuin Kalevalan Aino viileisiin vesiin. Ja Anita Konkan kuvaama Tainakin tulevan elämänsä pitkään alakuloon. ”…polttaako kesken jäänyt rakkaus vielä kahdeksankymmentävuotiaanakin kuihtuneita suonia…”
George Elliot ja Anita Konkka ovat tässä tyypillisiä naiskirjailijoita, jotka eivät halua piirtää roolimallia nuorille naislukijoilleen vaan kuvaavat elämää sellaisena kuin se on. Muutenhan heidän kirjojensa uskottavuus ehkä menisi - jopa naislukijoiden keskuudessa, miehistä puhumattakaan.
17 kommenttia:
Ettet nyt olisi lukenut/tulkinnut Peckinpahia hieman yksipiippuisesti? Kyllä tuossa leffassa itsensä ryvetti vähän jokainen, myös tämä Saaronin lilja, joka oli myös tottunut "availemaan ovia" miehille.
Peckinpahin kyynis-realistinen ihmiskäsitys oli tässä mielessä varsin demokraattinen.
Muistan erään elokuva-arvostelijan kirjoittaneen mm. seuraavasti(H.Ylänen?): "Ainoaksi postiviseksi henkilöksi elokuvassa jää päähenkilön vaimon raiskaaja." - Laittamattomasti sanottu.
Joo, onhan se elokuva toki paljon monimutkaisempi. Halusin vain tehdä pointin nynnerön kasvamisesta tarinan sankariksi. Onneksi Peckinpah näkee asiat monitahoisemmin ja kertoo ne myös katsojalle, jos tämä yleensä tohtii katsoa.
Kerran autoin yhdelle naiselle portsarin ottein takin ylle ojentamatta edes kouraani kolikoita saadakseni. Kohteliaisuuteni kohde ilmoitti minulle hyväntahtoisesti, että olisi saanut takin itsekin päälleen. Lohduttautuin sillä, että kyseinen henkilö ei varman ollut tottunut olemaan ns. paremman käytöksen kohteena, mutta siitä pitäen en ole hänen takkiinsa kajonnut. Feminismistä veisaan viis. Se on niiden ongelma, joita se häiritsee.
Tässä suhteessa on minulla myös samanlaisia kokemuksia. Mutta se ei ole estänyt toistamatta samaa virhettä useaan kertaan saman henkilön kohdalla. Hän taitaa epäillä, että vittuilen, mutta näin ei asia ole:)
Kyllä Kalevalan Louhi oli Väinämöisen veroinen aktantti - vahinko vain että Holmberg pisti tv-elokuvassaan Kristiina Halkolan siihen, ei se oikeassa elämässä olisi Kalevi Kahralle pärjännyt... siinä olisi pitänyt olla ihan toisentyylinen muija josta olisi jo olemuksesta uskonut että "mulle ei äijät vittuile".
Paavo Haavikko on muokannut Kalevalan naishahmoja uuteen uskoon Rauta-ajassa ja Rauta-ajasta omaksi teoksekseen muokatussa Kullervon tarinassa. Kalevalan Kullervon sisar on seksuaalisuuttaan itsenäisesti toteuttava eikä tunne samaa syyllisyyttä kuin Kalevalan sisar. kannattaa lukea molemmat opukset.
Rohkenen huomauttaa tuohon lyyriseen, toteutumattomaksi jääneeseen tai koko loppuelämää vienosti varjostaneen suuren rakkauden teemaan, että se ei suinkaan ole mitenkään "naisellinen" kulttuurinen suure. Kuten kaikki yhteisen eurooppalaisen kulttuurimme tuntijat tietävät, espanjalaiset taisteluhärät ovat areenalla urhoollisesti surmansa saadessaan neitsyitä, niitä ei missään tapauksessa koskaan lasketa telmimään ja nauttimaan iloisesta häränelämästä nautojen kanssa, vaan ne on vihitty kuolemalle sen jälkeen kun ne on "murrosikäisinä nuorukaisina" arvioitu: porukasta valitaan sitten yksi tai pari lemminkäistä siitostarkoituksiin, mutta ne sitten eivät koskaan kohtaa matadoria... saavat vain mamiksina heilua siellä navetassa...
Samoin oli Togukawa-kauden samuraiden laita: kaikista hienoin, aistillisin, vivahteikkain rakkaussuhde samurain ja kurtisaanin/geishan välillä oli kulttuurisesti sellainen, joka ei koskaan saanut ns. täyttymystään. Koko Edo-runous on tätä tulvillaan...
Kylläpäs te tapaatte kummallisia naisia. Mukavaahan se on, jos joku auttaa talvipalttoon päälle. Ei sillä ole mitään tekemistä feminismin kanssa. Feministin pitäisi enemmän hermostua siitä, jos joutuu jatkuvasti yksin kantamaan perheen kauppakassit kotiin.
Etappisika
Epsanjalaiset taisteluhärät ovat sonnneja. Sanoiko se A. Kivi Viertolan lehmiä häriksi. Ainakin elokuvassa tissit heilahtavat. Oliko se nyt Laineen vai kenen ohjaus. Raavas mikä raavas, mutta miehenpilkkaa se on.
Halkolalla oli Louheksi juuri sopivan muotoinen pää jyhkeine leukoineen, vaikka ei ehkä olisi Kahralle tosielämässä pärjännytkään.
Miten olisi Eeva-Maija Haukinen Louhena?
Jotenkin muistojen haikeus, kauneus ja jopa pysyvyys näyttävät olevan yhteydessä tähän rakkauden täyttymykseen. Hätäisistä yhdenillan "standeistä" ei jää juuri muistijälkiä. Kiusatusta tyhjänseisotuksesta jää paljon helppommin lähinnä katkeria eikä niinkään suloisia muistoja. Vaikka voi olla, että etappisian ajatuksissa on paljon romanttisempi, geishamainen rakkaudella kiusaaminen.
Joo, hotanen, lehmiä ne Laineen härjät olivat, ei siitä kai mihinkään pääse, vaikka olisi siellä muistaakseni keskenkasvuisia sonnejakin joukossa (sekä kivellä että sen juurella).
tuin kanssa ei voisi olla enempää samaa mieltä feministeistä. Sen sijaan Kalevalan, Rauta-ajan ja Kullervon sisaren eroista sen verran, että uudeksi muokattu sisar vaikuttaa modernisoidulta, feministisessä hengessä. Ja tuloksena on alistuvan sisaren tilalla noitamaiseksi syöjättäreksi muutettu "ball-buster"-hahmo.
Eli tuo ehdottamani naishahmojen kolmijako säilyisi silti.
vielä etappisian häristä ja elämänikäisestä piinasta sen verran, että Anita vertaa kateellisena kohti eroa kulkevaa venäläispariskuntaa Tainan ikuiseen piinaan.
Eli näyttää siltä, että kirjailija Anitan luomassa fiktion maailmassa paras rakkaussuhde on sellainen, jonka on annettu kehittyä valmiiksi eroa myöten. Kun tilastoja katsoo, niin näyttää sama ajatus olevan suurimmalla osalla muitakin pariskuntia. En uskalla kysellä kirjailijalta Tainan kaipauksessa kiehumisen jatkuvuudesta. Hän taisi sanoa jossakin haastattelussaan, että ei ole vielä kirjoittanut pääteostaan, ja parhaillaan taitaa taistella uusimpansa aikataulujen kanssa.
Kas, sonni ja härkä, juu. Kummallista on että termit härkätaistelu, taisteluhärkä, härkien kasvattaja jne. ovat näissä yhteyksissä vakiintuneet suomeen tarkoittamaan näitä Hispanian ihmeitä. Parempi sitten sanoa vaan toro niin menee oikein, ja siellä heilahtelee cojones eikä ewinlainemainen tissi kun käy kutsu muletan...
Ja ennenkun tullaan sanoon tästäkin: se on Tokugawa... no ei kai ny kukaan sanois notta Togukawa? Ehkä Kiven Aksu tai Laineen Eetu korkeintaan.
(schon wieder der Togukawa.. der dritte mal dieses jahr..:)
muuten tästä kirjotuksesta tuli paljonkin miettimistä, noin kirjottamisen kannalta, millaisiksi "naisensa" "leipoo" ja miltä ne sitten ulkopuoliselle näyttävät..
Man sollte nun "die Edo-Zeit" sagen... macht es viel leichter.
Uhhuh, kiertääkö mun "nuoruudensyntini" maailmalla? Itse en ole sitä vilkaussutkaan sen jälkeen kun jätin oikovedoksen kustantajalle. Siitä on yli 20 vuotta, enkä enää muista mitä tulin kirjoittaneeksi. Olen kyllä uumoillut sukulaisten naamtauluista että jotain sopimatonta siinä kirjassa on.
Siinä onkin mielenkiintoinen ristiriita, että aloittelevia kirjoittajia kehoitetaan pysymään tuntemissaan asioissa. Ja samalla näitä ehkä arveluttaa (pelottaakin) miten asianosaiset (puolisot ja sen sellaiset) suhtautuvat faktaan perustuvaan fiktioon (jota fiktio ehkä etäännyttämisestä huolimatta on). Esimerkiksi tuo uteliaisuutta kutkuttava lause jonka olit kirjoittanut (”…polttaako kesken jäänyt rakkaus vielä kahdeksankymmentävuotiaanakin kuihtuneita suonia…”) lisäisi ehkä mihin tahansa sukukokoukseen pippuria ja suolaa:)
Lähetä kommentti