Tale of two dicks, or perhaps three!

"Dick? Who, ME!??!?" Kuva: Mel Gibson ladattu alas Dickipedian saitilta.

Aivan varma en voi olla, mutta otsikko saattaa olla liian paljon puhuva.

Tarkoitukseni on nimittäin kirjoittaa Mel Gibsonista ja Roman Polanskista ja käsitteestä 'dick', jonka Arvoisa Lukija ehkä tunnistaa miehisen sukuelimen lempinimeksi anglosaksisesti puhuttaessa, ja miehen negatiiviseksi atribuutiksi sellaisissa ihmiselämän tilanteissa, joissa ihmisten sosiaaliset suhteet joutuvat kovalle koetukselle.

Molemmat mainitut elokuvamaailman pikkujättiläiset ovat olleet lehtien hampaissa viimepäivinä: toinen haukuttuaan entisen tyttöystävänsä puhelimessa mauttomaksi ja toinen huumattuaan 13-vuotiaan tyttöystävänsä pöhelöksi ja (laillisesti katsottuna) raiskattuaan tämän.

Tosin, niin kuin nyttemmin tiedämme Whoopi Goldbergin valistettua meitä taviksia, kyseessä ei ollut 'raiskaus-raiskaus' vaan jotakin aivan muuta, ja joka tapauksessa 'olemme erilainen yhteiskunta, näemme asiat erilailla' ja, että hän ei haluaisi välttämättä 14-vuotiaan tyttärensä olevan sukupuoliyhteydessä (tosin tässä kannanotossa Goldberg ei maininnut Polanskia).

Goldbergin kannanotto meni jotenkin näin Guardian'in mukaan:

“Whatever Polanski was guilty of, it wasn't rape-rape.”

Ja toisaalta, että:

"We are a different kind of society, we see things differently."

Sillä tavalla. Goldberg lisäsi myös tämän asiaa kysyttäessä:

"... would I want my 14-year-old having sex with somebody? Not necessarily, no."

Voi olla, että olen siinä suhteessa erilainen kuin muut näitä kahta asiaa, Gibsonin ja Polanskin siis, ulkopuolelta silmäilevät, että mielestäni julkinen sana on kohdellut sekä Gibsonia että Polanskia väärin. Ei pelkästään vähän väärin, vaan perusteellisen fundamenttaalilla tavalla kokonaan ja pohjiaan myöten absoluuttisen väärin.

Arvoisa Lukija saattaa olla siinä tilanteessa, että ei ole koskaan keskustellut puhelimessa tai edes silmäkkäin aviosiippansa tai tyttöyhstävänsä kanssa avioeromylläkän tai suhteenrikkoutumisen koskettavimmilla kohdilla. Minä puolestani olen ollut siinä suhteessa kohtalon huonommin kohtelema (tai paremmin riippuen kai katsantokannasta), että olen joutunut juuri sellaisiin situatiooneihin.

Voin vakuuttaa Arvoisalle Lukijalle, että en näissä tilanteissa haukkunut ent. Puolisoa tai ent. Tyttöystävää lutkaksi tai edes lutkan näköiseksi. Kaikki asian osapuolet olivatkin aivan itsensä näköisiä, helläluontoisia ja, itseäni lukuunottamatta, viehättäviä, hyvin ja maulla pukeutuneita silmäniloja. Niin kuin kai ovat vieläkin.

Mutta suutuspäissään tulee joskus puhelimessa sanottua asioita, joita ei jälkikäteen katsoessaan mielellään tunnusta omiksi puheikseen.

Mel Gibson saattaa olla juuri nyt vastaavan katumuksen käsissä, sen lisäksi, että on Venäjältä löytämänsä ent. tyttöystävän lakimiesten kuristavissa kourissa. Ja saattaa olla siinä aivan aiheellisesti, tyhmyydestä tulisikin tietysti sakottaa, niin kuin, omiin kokemuksiini viitaten, kovin usein sakotetaankin.

Parin vuoden tyttöystävyys Melin kanssa saattaa hyvinkin olla 100 miljoonan dollarin tai ainakin muutaman miljoonan taalan arvoinen koettelemus.

Mutta astukoon sitten kuvaan Roman Polanski ja tämän entinen tyttöystävä, joka nykyisin on itsevarman ja kookkaan amerikkalaisnaisen perikuva ja iältään jo yli 40 vuotta. Tosin maistellessaan Polanskin antamia huumeita, ainakin hypnoottista ainetta nimeltä metakvaloni (huumeita ei vielä tuolloin kutsuttu nimellä 'date-rape-drug'), joka rentouttaa lihaksistoa, ja alkoholia hän oli vain 13-vuotias.

Gibsonin on julkisen sanan ja YouTubin kuulijoiden toimesta isketty kuin vierasta sikaa, Polanskia on puolestaa kehuttu kovasti, erityisesti liberaalihumanististen taiteenystävien (siis niin kuin tämäkin blogihenkilö luulee olevansa) toimesta ja varsinkin Ranskassa, mikä ei ehkä ole kovin yllättävää, ja jopa palkittu Sveitsissä.

Moraalinen kannanotto on aina vaikeaa, varsinkin moraalia koskevissa kysymyksissä.

Niillä, jotka vaativat tai ennustavat Mel Gibsonille huonoja vuosia elokuva-alalla, mutta eivät vaadi samaa Polanskille (tai jotka ovat vuosien mittaan kehuaretostelleet Polanskin elokuvia ilman moraalista kannanottoa), ovat moraaliseikat kovasti nurinniskoin, ja niihin olisi hyvä etsiä korjausta vaikkapa peiliin katselemalla.

Palatakseni otsikkoon ja näihin suuremmoisiin 'dick'eihin otan avuksi Dickipedian, joka on maailman munapäisyyden ehtoisa tietolähde, vaikka ei sinne vielä ole kovin monia dick'ejä löytynyt.

Siellä sanotaan kuitenkin Polanskista mm., että

"One of the more talented rapists of all time".

Siis että tämä on kovin taitava raiskaaja. Ja Gibsonista, että:

"He is perhaps the most odious thing to come from Australia, other than Olivia Newton John".

Eli että Australiasta ei ole karmeampia otuksia löytynyt, paitsi Olivia Newton John, johon onkin helppo yhtyä (siis tuohon lausuntoon).

Näinhin moraalin hepsuvia helmoja hipoviin kantoihin voi toki yhtyä täydellä sydämellä (jossa tunnetusti tulee olla vain yksi ämmä, kuten jokainen mies-polo visusti omien kokemuksiensa perusteella tietääkin!), vaikka ei asioiden oikeasta laidasta ymmärtäisi tai edes tietäisi tuon taivaallista.

Ja näin ämmistä puhuttaessa ajattelen myös, että Whoopi Goldberg on hyvinkin ansainnut arvosanan 'dick', vaikka ei ole viralliselle Dickipedian listalle mahtunutkaan.

Altonan vapaat

Kuva Victorian Heritage Council

Melbournen suomalaiset kokoontuvat Altonassa, joka on kaupunginosa parikymmentä kilometriä Melbournen keskustasta (Melbourne Business District tai lyhyesti vain City) länteen Port Phillip'in länsirannalla Hobsons Bayn kaupungissa. (Tämä Altona ei ole sama saksalaisten ex-natsien yms. asuttama Hampurin vapaan hansakaupungin lähiö (Bezirk) Altona, jota ehkä tarkoitetaan Sartren näytelmän Les Séquestrés d'Altona nimessä. Näytelmä on vuodelta 1959, suom. Raili Moberg, Altonan vangit, Otava, 1965. Vittorio de Sican samannimisessä elokuvassa näytteli mm. Sofia Loren.)

Altonan suomalaisrakennus on komea ja sopii hyvin suomalaissiirtolaisille: sen on selvästi tarkoitus viitata eurooppalaiseen modernismiin ja voisi olla vaikka Alvar Aallon juovuksissa piirtämä, mutta ei kuitenkaan ole. Alunperin talo rakennettiin sukkatehtaaksi. Sen ensimmäinen käyttäjä oli Red Robin Hosiery Factory ja valmistusmisvuosi 1949.

Finnish Society of Melbourne Inc. tai kotoisemmin Melbournen Suomi-Seura perustettiin vuonna 1958. Australiaan, mm. Altonaan, muutti Suomesta 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa paljon suomalaisia lähinnä kai työttömyyden vankeudesta vapaiksi - ja ehkä muutenkin leveämmän leivän perään.

Kuten muistetaan heitä muutti paljon muuallekin, varsinkin Ruotsiin, jossa he perustivat sissikomppanian Tukholman vanhan kaupungin kupeelle Slussenin monitasoristeyksen alle sateen- ja tuulensuojaan, ja lähelle tarpeen vaatimaa System Bolagetin palvelupistettä.

Melbournessa sen sijaan perustettiin suomalaissiirtolaisten yhdistys, joka hankki Altonan hallin kokoontumispaikakseen vuonna 1971. Suomi-klubin jäsenmäärä oli vuonna 1959 98, 1962 160 ja viime vuonna, eli 50-vuotisjuhlavuonna, yli 250, eli Australian suurin Suomi-klubi. Australiassa on yhteensä yli 30,000 henkilöä, jotka ilmoittavat sukujuurikseen suomalaisuuden, varsinaisia Suomen kansalaisia Australiassa on kymmenisen tuhatta, mutta Suomi-Seuran jäseniksi heissä ei näytä innostusta riittävän.

Klubin toiminta, niin kuin hyvin monien muidenkin siirtolaisklubien ympäri maailmaa, on melko sisäänpäin lämpiävää ja nuoret suomalaiset eivät hevillä klubiin liity. Hitaasti uudistuvan tai jopa taantuvan jäsenkunnan varassa pyörivässä yhteisössä suureksi ongelmaksi kasvaa vapaaehtoisten harvalukuisuus ja heterogenisille pienryhmille ominainen, hiljalleen kehittyvä ja paheneva ja helposti räjähtelevä riitaisuus. (Sanottakoon, että en tällä välttämättä tarkoita juuri Altonan pienehköä poppoota vaan vaikeasti uusiutumattomia ja pitkään yhdessä elelleitä yhteisöjä yleensä.)

Altonan suomihaalilla on iso kokoontumissali, jossa on kahvila, iso tanssilattia, paljon pöytiä, avaraa tilaa, suomiherkkujen myymälä, vaatimaton kirjasto ja vaatimaton, vanhanaikainen näyttämö, jonka tunnistaa nostalgisen tutuksi jokainen, joka on nähnyt nuorisoseurojen, maamiesseurojen tai työväenyhdistysten kokoontumissaleja. Yhteisiä rientoja ovat mm. pesiksen pelaaminen ja jonkinlainen kyykänheitto ja sen sellaiset jutut. Ja tietysti vanhan kotimaan isänmaallis-sentimentaalinen ja enemmän tai vähemmän musikaalinen ja tippasilmäinen muistelu - erityisesti suurempina juhlapäivinä kuten vappuna, mikä onkin aivan oikein ja asiallista.

Että sellaisia, Arvoisa Lukija, ovat Altonan vapaat ja heidän haalinsa, joista ei vielä ole näytelmiä tehty - tietääkseni - vaikka syytä varmasti olisi ollut. Ovathan he omalla panoksellaan ottaneet osaa toisen maailmansodan jälkeiseen siirtolaishyökyyn, kansainvalellukseen, jota lukumääräisesti ja pysyvältä vaikutukseltaan suurempaa ei ihmiskunnan historia tunne.

Katso myös australiansuomalaisen kulttuuriaktivisti-valokuvaaja-kirjoittaja Kirsi Reinikan juttuja blogilla Finns Down Under.

Australialaisia makeisia, varastettuja lapsia ja kengurun paskaa

Australialaisilla on omituinen huumorintaju.

Heidän miehensä kutsuvat itseään nimellä Bruce ja naisiaan nimellä Sheila. Tässä ei sinänsä ole mitään kummallista, ainahan ihmiset toisilleen lempinimiä antavat. Ja voi olla, että tämä nimikäytäntö on enemmän ulkomailta Australiaan katsovilla kuin australialaisilla itsellään, stereotyyppejä siis.

Kaupunkien ulkopuolella tosin näkee miehiä, joita voi oikein hyvin kutsua nimellä Bruce (tosin ei päin näköä), likaisissa shortseissa, linttaanastutuissa sandaaleissa ja likaisissa t-paidoissa, joiden rinnoissa on vekkuleita kulttuurisanomia ulkomaailmalla. Kuten "fuck off", ja sensellaista. Ja kunnon australialaisella miehellä on päässään akubra-lakki, lehmän tai kengurun nahasta tehty cowboy-hattu, jonka pinta on yhtä paahtunut ja ryppyinen kuin kantajallaankin.

Makeisiksi voi ostaa vaikkapa "roopoo'ta" (kuva yllä), eli suklaalla kuorrutettua kengurunpaskaa, joka onkin oikein hyvän makoista. Kengurun ulosteet ovat vähän saman näköisiä kuin meikäläisillä jäniksillä, isompia vain. Ja kengurut näyttävät "aina" ulostelevan samoihin paikkoihin.

Kuva Hanhensulka: australialaiseksi naamioitunut, helläsydäminen lastunikkari sahaa eteläisen pallonpuoliskon kovasydämisiä puita nuotioon pantavaksi, Päässä on akubraksi naamioitunut taiteilijanlakki, ostettu Monet'n muistoa kunnioittavasta kaupasta Givency'stä Pariisin pohjoispuolella

Telttailualueilla näkee usein isoja papanakasoja, jotka keskittyvät tiettyyn paikkaan. En tiedä tosin, millä perusteella kengurut papanapaikkansa valitsevat. Ehkä papanat ovat protesteja ihmisten valloittamista laidunmaista tai jostakin.

Aboriginalit eivät kai sellaisia protestikasoja tee, vaikka heilläkin siihen syytä olisi.

Australian uusi labour-hallitus ilmoitti hiljan pyytävänsä kohtapuoleen anteeksi aikaisempien sukupolvien syntejä, erityisesti ns. varastetusta sukupolvesta. Eli "puoliverisistä" aboriginaalilapsista, joita "pelastettiin" kohtaloltaan pakkokuljettamalla pois aboriginaalialueilta sivistyksen piiriin ja pakottamalla heidät kouluun ja sen jälkeen piioiksi tai rengeiksi valkoisten kolonialistien suurtiloille.

Phillip Noyce'n erinomainen australialainen elokuva nimeltä Rabbit-proof fence kertoo yhdestä ryhmästä näitä "varastettuja lapsia", jotka eivät pitäneet uudesta "sivistyneemmästä" kohtalostaan.

Sensus communis, suomalaisuus ja ulkosuomalainen bloginpitäjä

Kuva: Jim Carrey On-Line: The Truman Show

Kirjoittelen tätä samalla, kun lueskelen kirjoittajafilosofi Risto Niemi-Pynttärin (RNP) väitöskirjaa Verkkoproosa, erityisesti III osan lukua 1. Sensus Communis (alkaa sivulta 321), johon on kai tullut runsaasti ajattelunaiheita muilta yhteisöajattelijoilta, kuten Jacques Derrida’lta ja Hanna Arendt’ilta. Väitöskirjassa on paljon aineksia yhteisöajatteluun vaikka RNP väitteleekin meistä virtuaalikirjoittajista.

Mutta siteerataan ensin suurta suomalaista kulttuurivaikuttajaa (kirjoitin suomalaisista kulttuurivaikuttajista oikein lastunkin marraskuussa 2006, se saattaa osaltaan selittää sitä, miksi tästä lastusta tuli sellainen kuin tuli, RNP:ltä varastettujen ajatusten lisäksi tietysti), Juhani Ahoa, Panu-romaanin 2. luvun alkupuolelta, josta löytyy tällaista:

”…Synkimmän kuusikon sisässä kahden mäen notkelmassa pienen aukeaman keskellä, minne eivät puhurin pisimmätkään piikit ulottuneet läpi metsän naavaisen turkin, tuikahteli hiiltyvä nuotio sulattamassaan lumikuopassa. Vähän matkaa nuotiosta, joka oli tehty kahdesta kuivan kelohongan pölkystä, seisoi suksia kuin seipäitä pistekodassa asetettuina käret toisiaan vasten. Suksikodan ympärillä oli pieniä kelkkapulkkia täynnä nahkoja ja turkiksia. Nuotion ympärillä makasi havujen päällä, jalat tuleen päin, turkkeihin käärityitä miehiä kuin säteitä ympyrässä. Yöllä oli vähäsen lunta vihmonut ja pudotellut sitä nukkuvien päälle.

Kun teiriparvi pyrähti lentoon, heräsi siitä yksi nukkuvista miehistä, pudisti kohmettuneita jäseniään, siivosi lumen tuuheasta parrastaan ja kiiruhti heittämään tervaksia nuotioon, joka leimahti siitä isoon liekkiin ja karkoitti hetkeksi ympäriltään päivän valon, joka oli alkanut tunkea kuusienkin alle…”

Siinäpä on oivallista supisuomalaisuuden tekstuaalista stimulaatiota ja simulaatiota.

Ehkä nykyihminen, edes raavas mies, ei enää helposti samastu tähän Ahon nuotiotulilta heräämisen tunnelmaan. Omat aikalaiseni samastuvat siihen kai suuremmin ponnistelematta, vaikka eivät luonnosta ja tulilla makoilemisesta sen kummemmin piittaisikaan.

Perinteiselle suomalaisuudelle metsä on tietysti tärkeä suomalaisavaruuden osa. Se voi olla romanttisen haaveileva, sinihämyinen kehto, sielun virvoittaja, impivaaralaisen piilopirtin vankkaseinäinen suoja, vihollisista vihjaava uhkaava korpi tai ihmisen elinedellytys – käytettäväksi ja muokattavaksi niin kuin haluaa, vaikkapa metsä-guru (Nils) Osaran opettamilla aukeaksi kynityillä linjoilla.

Metsä on suomalaisuudelle kuin suomalaisuus suomalaiselle.

Tämän lastun otsikon pitäisi ehkä oikeudenmukaisuuden vuoksi kuulua osoittelevasti: ”minun suomalaisuuteni”. Mutta mitäpä oikeudenmukaisuudella ja blogilastulla on tekemistä toistensa kanssa. Ensin mainittu on utopian alaan kuuluva epämääräisesti liikkuva maalitolppa ja toinen taas on todellista elämää.

Meillä kaikilla on oma yksityinen, julkinen ja nykyajassa myös virtuaalinen suomalaisuutemme. Ulkosuomalaisuus saattaa olla virtuaalista.

Virtuaalisuus on pseudojulkinen ominaisuus, ilman ruumista näytelty ja itse valittu rooli, joka poikkeaa muusta julkisesta suomalaisnaamiosta, jossa roolisielujen vankila, ruumis, on näytelmän elintärkeänä osana ja johon on synnytty viattomasti, ja syntymällä jouduttu yhteisölliseen limboon (limbus infantium), ilman omaa syytä. Vasta viattomuuden karistua huomataan, että miellyttäväkin limbo on kylläkin sijana hyväilevän pehmeä paikka, kuin linnun maidossa kelluisi, mutta aina Paratiisin ulkopuolella, ja aidan takana vilkkuvat ikuisesti virkistävät vedet ja vihreämpi nurmi.

"Suomalaisuus" on tietysti pelkkä sosiaalinen konstruktio. Se on kokemuksenvarainen ominaisuus, suomalaissielu, jonka kanssa (fyysisen) suomalaisen kehon olemassaololla on vain vähän tekemistä.

RNP viittaa väitöskirjassaan (s. 321) Hanna Arendtin arveluun, että ”julkinen, se mikä on kaikkien todettavissa, muodostaa kokemuksen todellisesta”. RNP lisää, että ”todellisuuden tajua yksilö ei voi saavuttaa erillään sosiaalisesta maailmasta” ja vähän myöhemmin (s. 322), että ”toisaalta todellisuutta ei voi olla myöskään ilman yksityistä”.

RNP puhuu myös ”kollektiivisesta hallusinaatiosta”.

Matrix-elokuvan kaunis, mutta ahdistava ”todellisuus” oli elokuvan paralleelimaailmassa elävien kapinallisten mielessä tulkittu kollektiiviseksi hallusinaatioksi, joukkoerehdykseksi, jota tosin elokuvassa kai väitettiin monimutkaisessa kommunikaatioverkostossa tapahtuvaksi simulaatioksi.

Arvoisa Lukija muistanee Jim Carrey -filmin The Truman Show. Siinä tekoyhteisö uskotteli yhdelle jäsenelleen, Truman Burbank’ille, että tämä eli oikeassa yhteisössä, jolla oli oma aikansa, paikkansa ja ”yhteisöllisyytensä”, oma ”suomalaisuutensa” siis. Yhteisö oli vain reaali-tv-ohjelma Trumanista. Se toteutettiin näyttelijöiden sopimuksina televisioyhtiön kanssa ja lakkaamatta näyteltynä käsikirjoituksena, saippuaooppera-simulaationa, jota johti Jumalan korvike, ohjelman ohjaaja. Vain Truman luuli tai "tiesi", lapsen tavalla, vaikka oli jo kasvanut tekoyhteisössä aikuiseksi, kokemaansa todellisuutta oikeaksi.

Muistetaan toistakin Jim Carrey-filmiä, nimeltään The Number 23, jossa Carreyn näyttelemä Walter Sparrow lukee sattumalta kirjan ja alkaa uskoa, että hänen elämänsä pyörii luvun 23 ympärillä ja toteuttaa kirjan historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Hän samaistui kirjan kuvaaman narratiivin osaksi.

Suomalaisuus (mikä tahansa muukin yhteisöllisyys) on sekä yksityistä että julkista hallusinaatiota. Se syntyy yksityiseksi hallusinaatioksi suomalaisuuden sisäistämisenä, sen tunnustamisena erilliseksi entiteetiksi valistuksen kautta, jonka sisältönä on julkinen hallusinaatio, ja valistusta seuraavana yhtymisenä suomalaisuuden paatokseen: myyttiin, narratiiviin, historiaan, nykyhetkeen, tulevaisuuteen eli suomalaisuuden "sensus communikseen".

RNP sanoo (s. 324), että

"…tämä sensus communis – joka ei ole sensus
universalis – merkitsee sitä, että totuus ja varmuus ovat suhteellisia ja kulttuurisesti rajautuneita kokemuksia".

Ihmisen (geenien ohjaama) laumaeläinsielu kai sisältää ”sensus universaliksen” pohja-ainekset ja kulttuuri muokkaa niistä yksilölle ”sensus communiksen”, joka sitoo hänet tiettyyn laumaan, tietyksi lajiksi, omaan rotuunsa, perheeseensä, sukuunsa, heimoonsa ja kansaansa. Kumpikaan "sensus" ei voi olla olemassa ilman toista.

Joku ilkeämielinen voisi puhua yhteisövalistuksesta aivopesuna, mutta omaan yhteisöönsä kasvamista ei mielletä sellaiseksi, vain muut yhteisöt suorittavat aivopesua eettisesti epäilyttävien ja usein kuvottavien tapojensa levittämiseksi.

RNP sanoo sensus communiksesta väitöskirjansa sivulla 322:

” …Omakohtaisissakin kokemuksissa on kyse yhteisestä todellisuudesta, siitä, että aistit todistavat meidän elävän samassa maailmassa. Tämä merkitsee sitä, että varmuus todellisuudesta vahvistuu yhteiseltä pohjalta hahmotetun evidenssin perusteella... Sensus communis viittaa sosiaalisesti jaettuihin käsityksiin, aistimuksiin ja merkityksiin, jotka koskevat todellisuutta. Todellisuuden tajun lisäksi kyse on sosiaalisten vivahteiden tajusta, miellyttävän ja epämiellyttävän eroista, tyylin ja kauneuden kokemuksista.”

Me siis synnymme kokemuksesta, valkoisiksi tai mustiksi, suomalaisiksi, ruotsalaisiksi, mustalaisiksi tai saamelaisiksi, ja usein jopa sosialisteiksi, demareiksi, vihreiksi, vanhoillisiksi tai kepulaisiksi, ehkä jopa golfinpelaajiksi tai turvenuijiksi. Ja, jos pysymme omassa yhteisössämme kiinni, myös pysymme koko ikämme siinä todellisuuden hallusinaatiossa, johon synnyimme.

Niin kuin RNP todistaa (s. 324):

” Lopultakin siis todellisuuden taju on aina jo oppimisen ja kulttuurin muodostamaa sensus communista.”

Ulkosuomalaisena ”suomalaisuuteen” suhtautuu eri lailla kuin eläessään vielä Suomessa.

Tässä ei ole mitään ihmeellistä, valitettavaa tai edes hävettävää. Meidän kaikkien oma yhteisöllisyytemme on yksilöllistä. RNP:tä taas siteeratakseni (s. 325) ”… vaikka julkinen maailma koetaan yhteiseksi, silti jokaisella on siinä oma kohtansa. Kenenkään positio ei ole täsmälleen sama kuin toisen”.

Suomessa aikanaan asunut suomalainenkin on tietysti suomalainen, kantaa passia, uskoo ilmaiseen koulutukseen, jakopaikalla ilmaisiin terveyspalveluihin, yhteiskunnan ilmaisiin turvaverkkoihin, kohtuulliseen taloudelliseen tasa-arvoon (usein kateellisena hammasta purren), oikeamieliseen presidenttiin, lahjomattomiin virkamiehiin. Ja vihaa ryssiä ja ruotsalaisia juuri suomalaisille ominaisella, kohtuuden rajoissa pysyvällä tavalla: toisia pelonsekaisesti ikuisina vihamiehinä, toisia kateudenpistoksin paremmin menestyvinä isoinaveljinä. Sanalla sanoen on suomalainen niin kuin suomalaisen kuuluu suomalainen olla. No siihen tuli enemmän kuin vain yksi sana. Mutta Arvoisa Lukija ymmärtänee ajatuksen uoman.

Mutta ulkosuomalainen joutuu ympäristönsä vaikutuksille alttiiksi, jos osaa jotakin muuta kieltä tai pitää muuten silmiään auki ja ymmärtää.

Näkee, että jollakin muulla passilla ei tarvitse jonottaa samalla lailla kuin suomalaisella, että terveydenhoitoa voi tehokkaasti hoitaa muutenkin kuin suomalaisissa terveyskeskuksissa, että vanhukset tulevat inhimillisemmin hoidettua suurperheiden osana, ja että hallintoa voi pyörittää vähemmälläkin lahjomattomuudella.

Erilaisuuden kohtaaminen nakertaa hiljaa suomalaisjuuria niin kuin loinen isäntänsä juurakkoa.

Yhteisö-paatos on aina vain pintavaahtoa, jota vahvistetaan julkisilla paaros-simuloinneilla: yhteisön maammelauluilla, porilaistenmarsseilla, vannomalla lippuvaloja, laulamalla jumalaompilinnamme-virsiä ja sen sellaisilla välineillä, joiden alkeet on peritty yhteisestä atavistisesta alkuhämärästä, ja vielä kaempaakin.

Paatoksen pintavaahdossa jatkuvaa myötä- tai vasta-muokkautumista ei heti huomaa, mutta joissakin alaviitteissä, akanvirroissa tai muissa hämärissä sielun sopukoissa vaikutus tuntuu ja ylettyy pieninä raapaisuina tai ainakin hentoina kosketuksina jopa pintavaahdon paatoksen sekaan.

Suomalaisuuskalja väljentyy, eikä vaahto enää korista naukkailijan ylähuulta.

Muokkautumisensa seurauksena saattaa, hetkellisesti, joskus rakastaa jopa venäläisiä, ainakin joitakin kauniimpia Pietarin huorista, tai tuntea ruotsalaiset kaksoisveljikseen ( tai –sisarikseen), voi jopa ajatella, että Etelän miehet eivät kaikki ole pelkureita tai gigoloja tai molempia, tai amerikkalaiset kaikki matalahenkisiä, Raamattuaan heiluttavia mammonanpalvelijoita.

Suomalaissielu muuttuu hiljaa niin kuin jää sulavaksi vedeksi.

Suomalaisuudesta tulee hennon haikeaa nostalgiaa, joka saattaa joskus itsenäisyyspäivänä kuohahtaa iloisesti kuin lasiin kaadettu sampanja, ja laantua yhtä nopeasti. Vaikka pohjalta tulee pintaa kohti jonona pieniä iloisia kuplia, niitä on aikaa myöden vähemmän ja vähemmän.

Sitä muutuu eurooppalaiseksi aivan huomaamattaan. Ja se kai oli aikanaan Euroopasta maana uneksivien tarkoituskin, ei rysähtävä vallankumous vaan hiljainen väsyttäminen.

Elokuvajoulua

Kuva: Wikipedia

Seitsemän veljeksen Impivaaran jouluyöstä kerrotaan tähän tapaan:

”…
Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan. – Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.

He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä, ja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta. Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma. Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta pakkaseksi…”

Sain juuri tällaisen joulukehoituksen späminä: ”Make yourself a great Chrismas gift - increase your pen!s!” Ei voi muuta kuin toivoa pukilta parasta! Mutta mukavasti tämä joulusanoma laittoi mielen joulutunnelmiin niin, että voi vaikka jupista jouluelokuvista.

Vietämme joulun Brysselissä sattuneista syistä johtuen ja muutaman vuoden taon jälkeen. Ei siinä mitään, kyllä pyhää kulutuksen riemujuhlaa voi viettää täällä aivan yhtä hyvin kuin jossakin muuallakin. Tämä on viimeinen joulu Brysselissä, voi olla että täällä ei tule käytyä muinakaan vuodenaikoina, kun on joskus helmikuun aikana tai niihin maihin päässyt lopulta pois.

Ongelma on se, että joulunajan joutuu katsomaan televisiota ja erityisesti jouluaiheisia elokuvia. Nimittäin meidän perheessä ei tänä vuonna anneta kirjalahjoja, matkatavarat on saatava painoltaan enintään neljäkymmentäkiloisiksi, ja kirjat ovat painavia kuljettaa.

Jotenkin mielen pohjalla on sellainen olotila, että joku suomalainen jouluelokuva on omasta mielestäni kaikkien aikojen huonoin, ehkä jopa elokuvanakin. Tarkemmin ajatellen, ne ”elokuvamuistot” saattavat ollakin omia lapsuudenajan muistoja, joulua ei kotimaisissa elokuvissa kovin paljoa juhlita.

Suomalaisten jouluriehahan ei ole kovin ratkiriemukasta, siinä on ilon seassa annos sellaista väkinäisen uskonnollisen teeskentelyn tuntua, saattaa niin olla muidenkin maiden joulujuhlinnan osalta. Joulun ”alkuperäinen” (onko alkuperäistä joulua koskaan edes ollut, kun emme varmuudella tiedä sitäkään syntyikö Jeesus Nasaretissa vai Betlehemissä, vai syntyikö ollenkaan?) tarkoitus on kaukana nykyisestä kulutusriehasta, jonka tuloksen kuittaavat krääsäntuottajat ja muut kauppiaat.

Meidän suvussa silloin, kun olin siinä 6-10 vuoden iässä, luettiin aina Luukkaan evankeliumin 2: 1-20 joulusanomaa. Minä luin sitä itse heti kun opin ääneen lukemisen taidon ja huomasin pitäväni huomion kohteena olosta, ah, kun saisi sen tunteen vielä takaisin, mutta ehkä on parempi olla näin, vähemmällä huomiolla. Lisäksi laulettiin jouluvirsiä ja –lauluja, sellaisilla äänillä kuin tavallisilla suomalaisilla kurkussaan on, ja syötiin joulupuuro, jossa oli piilotettuna manteli, ja rusina-luumusoppaa päälle.

Mutta jouluelokuvan palvonnasta piti nyt kirjoittaa.

Joulubileet (Jari Halonen, 1997) tapahtuvat elokuvan nimestä huolimatta kesäaikaan, joten suomalaiseksi jouluelokuvan mallikappaleeksi siitä ei ole, vaikka teurastamatta jäänyt porsas kuvaakin suomalaismiehen todellista luonteen salassa pidettyä hellyyttä, jopa paremmin kuin syyllisyyttä aiheuttaneet lammasmurhat Lampaanmetsästäjissä. Mikko Niskasen Ajolähdössä (1983) joulu oli vain nuorisoangstin kulissina.

Seitsemässä veljeksessäkin joulu on tärkeässä sivuosassa, vaikka sen juhlinta ei oikein hyvin päättynytkään (ote niiden pippaloiden loppumisesta on tämän lastun alussa). Eikö olekin jotenkin sopivaa, että tekopyhistä tekopyhimmän juhla-ajan kännipäinen juhlinta päättää näiden murrossuomalaisten impivaara-unelman. Tarinan seitsemän veljeksen modernin projekti alkoi juuri siitä varpaita ja veljesten muitakin ulokkeita kylmästi kourivasta jouluyöstä. Routa ajoi porsaat Impivaarasta modernin kotiin! On joulua varmaan ollut muissakin suomalaisissa elokuvissa, vaikka ehkä varsinaista jouluelokuvaa ei Suomessa ole tehty.

Mutta kun ei muista, joten on mietittävä ulkomaisia elokuvia sen sijasta.

Toisena tulee mieleen (siihen ensimmäiseen palataan tuolla alempana) Charles Dickensin aina-ajankohtainen tarina A Christmas Carol vuodelta 1843 (Saiturin jouluyö, suomentanut Jukka Torvisen, 1986) ja siihen perustuvista monista filmeistä Scrooged (Haamujen kosto, 1988, pääosassa Bill Murray), jossa äärimmäisen v*ttumainen tv-pomo (onko muunlaisia pomoja olemassakaan?) saa maistaa Dickensin haamujen lääkkeitä modernissa ajassa.

Sopivasti muistin avuksi tähän joulu-ongelmaan liittyen viimeperjantainen The Independent –lehti antaa Arts & Books Review –osiossaan tilaa koko joukolle kriitikoita ja he käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja listaavat parhaat ja huonoimmat jouluaiheiset elokuvat (Season of Good Films?).

Nämä englantilaiset kriitikot olivatkin muistaneet koko joukon mielenkiintoisia, lähes kaikki itsellenikin tuttuja elokuvia. Mm. sellainen Hollywoodin sentimentaalipornon kuin Frank Capra’n, joka sentään kai oli merkittävä ohjaaja, Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946), jossa osaansa täysin sopimaton James Stewart kipristää katsojan myötähäpeän varpaita niin kiprulle kuin niitä yleensä voi väännellä (tämä oli ensimmäinen minullekin mieleen tullut jouluelokuva, olenhan katsonut sen lähes joka joulu viimeisten 15 vuoden aikana).

Muuten eikö Stewartin näyttely tässä filmissä tuo jotenkin mieleen Kaurismäen henkilöohjauksen tuottaman kuvan ihmisen täydellisen apaattisesta antautumisesta sekä epätoivon että onnen edessä mm. sellaisissa elokuvissa kuin Kauas pilvet karkaavat tai Mies vailla menneisyyttä.

Kriitikko Gill Pringle oli valinnut elokuvan parhaaksi jouluelokuvaksi. Kriitikkojoukossa oli myös yksi kriitikko, Geoffrey Macnab, joka nimesi elokuvan huonoimmaksi. Pringlen valintaa ei sovi ihmetellä, hän on kirjoittanut mm. artikkelin All I want for Christmas is ... a celebrity home in Hollywood (Daily Mirror, 14.12.1997), tosin tietojeni mukaan hänellä ei vielä ole julkkiskotia Hollywoodissa, poor girl! Geoffrey Macnab puolestaan kirjoitti sydäntälämmittävän muistokirjoituksen Lois Maxwell’istä, Bond filmien Miss Moneypenny, The Guardian-lehden elokuvablogilla (Lois Maxwell 1927 – 2007, 1.10.2007). Tosin, nyt tarkemmin ajatellen, minäkin taidan haluta saman joululahjan kuin Ms. Pringle.

Macnab valitsi parhaaksi joulupalaksi Ingmar Bergmanin Fannyn ja Aleksanderin ruotsalaisen elämän viinahuuruista sietämätöntä keveyttä kuvastavan joulujuhlapätkän pieraisten suoritettuine ”jouluilotulituksineen”. Ja mikäpä siinä, huonomminkin voisi valita.

Aanyway…parhaat ja huonoimmat jouluelokuvat The Independentin mukaan olivat:

Parhaat:

Tyttö ja kosija (Meet me in St. Louis, 1944, ohjaus Vincente Minnelli). Tämä on se elokuva, jossa Judy Garland laulaa laulun “Have Yourself a Merry Little Chrismas”. Näihin klassikkoelokuviin suhtautumisessa on se vaikeus, että monista on aika ajanut pahasti ohi, niin kuin tästäkin sota-ajan tuotteesta (uskomatonta ajatella, että vuodesta 1944 on jo 63 vuotta).

Joulu Manhattanilla (Miracle of the 43th Street 1994, ohjaus Les Mayfield). Elokuvan tarina pähkinänkuoressa on, että, jos ihmiset eivät enää usko edes joulupukkiin, on koko maailma menossa päin persettä. Tässä versiossa (joulun nykysanomaan hyvin sopivasti) suuren newyorkilaisen tavaratalon (Cole’s) joulupukkia (nimeltä Kriss Kringle) näyttelee Richard Attenborough, joka itse asiassa näyttää luonnostaankin sellaiselta kuin joulupukin tulisi näyttää.

Fanny ja Aleksander (Fanny och Alexander, 1982, Ingmar Bergman), josta me suomalaiset olemme saaneet toistaiseksi ainoan Oscarin, Jörn Donner tuotti elokuvan. Donner myös pokkasi Bergmanille tulleen pystin ja sanoi jotakin, että: ”Well, it was about time, you young up-start shit-heads and hare-brained old farts”. Tai jotakin samaa tarkoittavaa käyttäen ehkä joitakin muita sanomaan paremmin sopivia sanoja. Lausahdusta ei otettu oikein hyvin vastaan Hollywoodissa.

Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984). Täytyy myöntää, että tätä elokuvahelmeä en ole koskaan nähnyt. Elokuva on valitsijansa, kriitikko Ian Freer’n mukaan parodia amerikkalaisesta täydellisestä joulusta.

Räsynukke (The Night of the Hunter, 1955) on Charles Laughton’in viimeinen ohjaus. Elokuva ei kuvaa joulua kuin loppukohtauksessaan, mutta siihen sisältyy pähkinänkuoressa koko joulun tarkoitus, johon voi helposti yhtyä: antaminen ja saaminen. Elokuva on muuten niitä, jotka ovat paljon suosiotaan parempia. Jos se löytyy DVD:nä, niin kannattaa katsoa, siinä on hyvän tarinan tuomaa jännitystä, (pääosassa Robert Mitchum murhaajana) ja siis pikku pätkä jouluakin.

Hunajansuolainen Poikamiesboksi (The Apartment, 1960) on myös katsomisen arvoinen kuva vaikka ei edes olisi joulunaika. Elokuvan pääosissa ovat Jack Lemmon ja Shirley McLane, ohjaus on farssitehtailija Billy Wilderin, jonka kuvista ehkä on omassa taviksen mielessä paras Etusivu uusiks’ (The Front Page) vuodelta 1974.

Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946) tulikin jo mainittua. Filmi perustuu Philip Van Doren Sternin 4000 sanan mittaiseen novelliin nimeltä The Greatest Gift, jonka kirjailija julkaisi omakustanteena (200 kappaletta). Frank Capra löysi kirjasen lojumasta jonkun kirjaston hyllyltä ja teki siitä ikivihreän elokuvan. Tarina kertoo itsemurhan partaalla olevasta miehestä, jolle enkeli antaa mahdollisuuden katsoa, mitä hänen elämänsä on todella merkinnyt. Meille kaikille tekisi hyvää tällainen enkelin lahja. Elämä, vaikka on tietysti vailla tarkoitusta, on sittenkin aika mukavaa, varsinkin, jos sitä saa katsella ulkopuolelta. Vaihtoehto, niin kuin monesti on sanottu, ei olisi erityisen houkutteleva. Elokuvan lopussa kaikki on hyvin, viulut soivat ja todetaan, että ”kukaan ei ole täysin epäonnistunut, jos hänellä on ystäviä” tai jotakin muuta sen suuntaista. Tekno-Kekko on julkaissut elokuvasta mielekkään maailmanhistoriallisen blogilastun.

Ensimmäisen Die Hard’in (– vain kuolleen ruumiini yli, 1988) taustana on joulujuhla. Vaikea sanoa miksi, saattaa olla ohjaajan käyttämän sattumageneraattorin tuottama tilanne, johonkinhan ne panttivangit on koottava, että pääsisivät panttivangeiksi. Ehkä firman joulujuhla määrittääkin paremmin nykyihmistä kuin sisäänlämpiävän perheen haparoiva joulun juhlinta seuraten traditioita, joita kukaan perheen jäsenistä – eivät edes isovanhemmat – enää oikein tunne, eikä kai enää edes välitä tuntea.

Huonoimmiksi kuviksi Independentin kriitikkoryhmä valitsi seuraavat kulttuuritimantit:

Joulupukki (The Santa Clause, 1994), näinkin tästä ehkä puolet muutama ilta sitten, mutta en jaksanut pitää silmiäni auki.

Muppettien joulu (The Muppet Christmas Carol, 1992), hohhoijaa, varmaan erinomaista kamaa!

Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946), sopii hyvin sekä parhaaksi että huonoimmaksi, itselläni on vaikeuksia päättää kumpaan päähän sen laittaisi, vaikka tänäkin jouluna sen varmasti taas katson.

Joulupukki valloittaa Marsin (Santa Claus Conquers the Martians, 1964), enpä ole tätä nähnyt. Independentin Eddie Berg sanoo: It was intensely boring and a real let-down. A bit like Christmas Day itself felt when you were 14. Eikä pelkästään joulupäivä, siihen aikaan kun olin 14 vuotias, pitkäperjantai oli vuoden pitkäveteisin päivä, joulupäivänä voi sentään yrittää rikkoa viimeisetkin edellisenä iltana saamistaan lahjoista.

Skipataan joulu (Christmas With the Kranks, 2004), enkä tätä. Independentin Robert Hanks’in arvio: The only thing to be said in its favour is that hardly anybody saw it.

Loistavat naapurit (Deck the Halls, 2007), joka ilmestyy Suomessa DVD:nä juuri sopivasti joulun alla. Ennen kuin Arvoisa Lukija kipittää ostamaan sen, on ehkä syytä ajatella hetki tätä kriitikko Pringlen arviota: “How dumb are these directors to imagine that two minutes of sentimentality at the film's end somehow will forgive the previous 95 minutes of mean-spirited drivel, masquerading as comedy?”

Holiday (The Holiday, 2006), häpeäkseni on tunnustettava, että tämä on nähty. Puolustukseksi on sanottava se, että Kate Winsletin ja Cameron Diazin katselu ei ole silmälle mitenkään ylenmääräisen epämiellyttävä rasitus.

Isäni on Turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tämäkin on katsottu tv:ssä. Arnold Schwarzenegger on kulutusjuhlien mainosfilmissä, sanoma: hyvä isä on sellainen, joka tuo lahjoja. Näin saattaa ollakin.

Pari viikkoa sitten julkaistiin tutkimus perheistä Englannissa. Sen mukaan neljännes lapsista ei katso isän kuuluvan ”lähiperheeseen”. Kun ajattelee omaa isä-kokemustaan, niin tässä saattaa olla jotakin totuudenmukaista. Oman perheeni sielu oli ehdottomasti äiti, isä oli niihin aikoihin henkilö, jolle uhattiin kertoa asioita vain, jos oli ollut oikein erityisen suurta erimielisyyttä perheen toimitusjohtajan kanssa. Isän asemaa voi ehkä verrata johtokunnan puheenjohtajaan. Eilen illalla satuin näkemään Schwarzeneggerin elokuvassa True Lies, jota ei voi myöskään suositella edes viisivuotiaalle tietokonepeliekspertille, filmissä ei toimi komiikka, erikoisefektit, juoni eikä näyttelijöiden suoritukset, vaikka Jamie Lee Curtis’in paljasta pyllyä oli tietysti mukava tiirailla aikansa kuluksi.

Että sellaisia hyviä ja huonoja jouluelokuvia löytyy, eikä tässä vielä ole edes mainittu sellaisia elokuvia kuin Bing Crosby- Danny Kaye -parivaljakon Valkea joulu (White Christmas, 1954, ohjaus Michael Curtiz) tai Yksin kotona (1990), vaikka hyvin olisi voinut mainita joko hyvänä tai huonona – kummankin kohdalla.

Makuasiat ovatkin hedelmällisiä virikkeitä ajateltaviksi. Tosiasioistahan ei voi väitellä, makuasiat sen sijaan ovat oivallinen erimielisyyden lähde ja sopivat hyvin väiteltäviksi.

Universumin tomuja

John Milton, Paradise Lost (wikipedian mukaan):

… which thus must ever fight,
Unless the Almighty Maker them ordain
His dark materials to create more Worlds,
Into this wilde Abyss the wary fiend
Stood on the brink of Hell and looked a while...

Luin viikon vaihteessa Mail on Sunday –lehteä, jossa oli koululaisten hassuja vastauksia koekysymyksiin. Yksi vastaus kertoi John Miltonista tähän tapaan:

”Milton meni naimisiin ja kirjoitti Kadotetun paratiisin. Sitten hänen vaimonsa kuoli ja hän kirjoitti Takaisin saadun Paratiisin.”

Miltonin Kadotettu paratiisi on kertomus Jumalasta ja Hänen suhteestaan luomaansa maailmaan, hyvyydestä ja pahuudesta, ja kapinasta auktoriteettia vastaan ja sen seurauksista. Enkeli Lucifer (Saatana) nousee kapinaan Pääenkeli Jumalaa vastaan ja joutuu pois Taivaasta. Hän menee Paratiisiin ja houkuttelee Aatamin ja Eevankin kapinaan. Nämä joutuvat pois Paratiisista, mutta – ihmisen kannalta merkitsevästi – löytävät toisensa ihmisinä, miehenä ja naisena. Eli Milton esittää kehityskertomuksen, jolla on modernisti sekä huono että hyvä loppu lukijan oman harkinnan mukaan.

Milton kirjoitti ajassa, jossa Thomas More oli jo kirjoittanut Utopiansa ja mestattu, uskonpuhdistus oli jo saanut jalansijan, Henrik VIII oli kähminyt katolisen kirkon omaisuuden itselleen ja nuoleskelijoilleen, englantilaiset olivat nousseet Cromwellin johtamaan kapinaan rojalistisen hallitusvallan auktoriteettia vastaan ja mestanneet kuninkaansa, Kaarle I:n, ja perustaneet tasavallan, josta tosin tuli painostavan hirmuvaltainen yleiseen vallankumousten tapaan ja siksi myös hyvin lyhytaikainen. Milton oli jo kirjoitusaikana sokea ja saneli tarinansa tyttärelleen, mutta sillä ei ole muuta merkitystä kuin se, että tytär on näin saattanut päästä vaikuttamaan lopulliseen versioon.

Fiktiossa, niin kuin muussakin kirjallisuudessa tiedekirjat mukaan lukien, tarinaniskijä istuu alas, alkaa naputtaa näppäimistöään ja luo maailman, täyttää sen olennoilla, määrittää vallitsevat luonnonlait, syy-ja-seuraus-suhteet, myytit ja kertoo tarinan, joka tapahtuu juuri siinä maailmassa eikä missään muussa.

Kaikki kirjailijat luovat oman maailmansa, toiset ovat erottamattomasti samannäköisiä kuin se missä itse kukin elää. Tämä ei ehkä eroa mitenkään merkittävästi siitä, miten me itse luomme maailmamme, elämämme ja itsemme siinä ja muutkin oliot. Meidän oma maailmamme muodostuu narratiivista, jossa olemme itse päähenkilöinä, ja jossa on iloa tai ilottomuutta, onnea tai onnettomuutta, myyttejä, lakeja, syitä ja seurauksia. Joidenkin maailma on pannukakku, joidenkin toisten maailmassa maa on maailman napa, ja taas toisilla se on vain merkityksetön hiukkanen universumin tomua kylmän ja valottoman tyhjyyden seassa.

Kaikissa tarinoissa olennoilla, ainakin ihmisillä on sielu (paitsi ehkä sieluttomilla ihmisillä, mutta toisaalta heidän sielunsa saattaa vain olla ”sieluton” ja silti olemassa). He syntyvät, elävät ja kuolevat – ja saattavat jopa kummitella jälkeenpäin tai ainakin ”elävät” haamuina niin kuin Paasilinnan sielukas toimittaja Herranen ajassa.

Kuva: Lyra tukevasti Panserbjørne Iofur Raknison'in selässä

Philip Pullman luo kokonaisen sarjan maailmoja kirjasarjassaan Universumin tomu. Kirjan pääteemaksi voisi ehkä sanoa Jumalan ja maailman välistä suhdetta, mutta se saattaa laittaa uskonnollisen tavoitteen liiaksi etualalle. Kuten kirjailija on monissa haastatteluissaan sanonut, hän tuntee itsensä tarinankertojaksi, uskonto on vain kulissi eikä kirjan tarkoitus. Hän sanoo antavansa ajatuspalikoita lukijoilleen ja antaa lukijoidensa itse päättää, mitä mieltä asioista ovat. Hänen mukaansa kirjailijan pitää luottaa lukijaansa.

Muuten kirjasarjan suomalainen nimi on taas yksi esimerkki siitä miten epämääräisesti jotkut kirjojen nimet tulevat käännetyiksi. Pullmanin kirjasarja on alkuperäiseltä nimeltään His Dark Materials. Se ei ole pelkästään jylhän kaunis vaan viittaa siihen, mistä sarjassa on kysymys. Liikutaan perimmäisissä asioissa. Nimi on viittaus John Miltonin Kadotettuun Paratiisiin, jonka jostakin säkeestä (kts. lastun alussa) se on lainattu, niin kuin on lainattu raameja ja aiheita koko tarinalle, joita kirjasarjan kolmessa osassa kehitellään eteenpäin. Tosin ”tomu” suomalaisessa nimessä on myös jotenkin raamatullisen oloinen, joten ei kai se täysin väärinkään voi olla.

Nimi viittaa myös nykyaikaiseen tieteeseen, jonka yhtenä kutkuttavana kysymyksenä on näkyvän ja näkymättömän aineen olemassaolo, aineen olemassaolon koko perusta itse asiassa, ja ihmisen interaktiot sen kanssa (näkeminenkin on vain interaktiota). Nimi viitannee myös maailmankaikkeuden syntyselityksiin ja puoltaa ehkä jatkuvaa maailman luomisen teoriaa äkkinäisen Big Bang-luomisen sijasta.

Sarjan nimi ei tarkoita pelkästään pimeää ainetta vaan myös pimeitä ajatuksia.

Pullmanin luomien hyvien olentojen, moraalisääntöihin sidottujen ihmisten, näiden demonien, puhuvien eläinten ja noitien, vastavoimana on poliittista valtaa pitävä, paha, kirkko dogmaattisine oppirakenteineen, palvelijoineen ja salaisine agentteineen. Kirkkoa nimitetään Magisteriumiksi, jonka palvonnan kohde ei välttämättä ole Jumala vaan olio, jota voisi hyvin kutsua suomeksi vaikka nimellä Kaikkivalta. Tällä Kaikkivallalla on oikea nimi, jota ei varmuudella tiedetä, mutta häntä kutustaan joskus El’iksi (Lähi-Idän pakanajumala, josta Allah on muodostunut) tai Adonai’ksi (yksi juutalaisten antama nimi nimettömälle Jumalalleen), joskus taas englanniksi nimellä The Authority. Magisteriumin palvoma kaikkivaltias henki ei kuitenkaan ole Kaikkivaltias, hän ei ole luonut maailmaa, hän on enkeli vaikkakin voimakkain enkeleistä, niin kuin John Miltonin Saatana-enkelin vastustaja. Kaikkivallan taakse jäänee tilaa luojajumalalle, kreikkalaisten Demiurgin tavoin.

Kirja on suunnattu ennen kaikkea institutionaalista vallan väärinkäyttöä vastaan, ja vallan edustajana tarinassa on oman kristillisen kirkkomme näköinen valtalaitos.

Kirjailija Pullman saattaa olla, niin kuin Newsweekin Donna Freitas kutsuu häntä, ”vastahakoinen teologi”. Pullman sanoo kristillisen Third Way –lehden haastattelussa, että ”I don’t know whether I’m atheist or agnostic. I’m both depending where the standpoint is”. Eli että en tiedä olenko ateisti vai agnostikko, riippuu näkökulmasta.

Mainitsen tässä vain ohimennen, että Pullman on kirjoittanut sarjansa myös C.S Lewisin Narnia-sarjan vastaväitteeksi. Narnia-kirjathan ovat peittelemätöntä uskonnollista propagandaa kätkettynä lastenkirjan kaapuun. Kirjoissa on lisäksi rasismia ja misogyniaa heijastumisina kirjoittajan omista uskonnollisperäisistä ennakkoluuloista. Newsweekin haastattelussa Pullman onkin sanonut halveksivansa Narnia-sarjaa.

Kuten on arvattavissa, kirkkokansa on noussut Pullmanin kirjasarjasta takajaloilleen, tuominnut sen ateistiseksi propagandaksi ja kehottanut kaikkia sokeasti uskovia pidättäytymään kirjan lukemisesta, etteivät saastuttaisi neitseellisiä mieliään. Ja sama kehotus pätee sarjan ensimmäisestä kirjasta tehtyyn elokuvaan The Golden Compass, jonka ensi-ilta oli eilen (28.11.2007) Lontoossa. Ohjaaja on Chris Weitz.

Katolisen liigan presidentti Bill Donahue on sanonut kirjaa ”kutsuksi lapsille tulla ateisteiksi”. Pullman sanoo Newsweekissä Donahuesta näin: "Oh, it causes me to shake my head with sorrow that such nitwits could be loose in the world." Eli jotenkin, että ”tällaisen älykääpiön päästäminen vapaaksi maailmalle panee hänet (Pullmanin siis) pudistamaan päätänsä”.

Kauniiden suomalaisnoita-akkojen, kuten noitakuningatar Serafina Pekkalan ja hänen miespuolisen hanhi-side-kick’insä Kaisan lisäksi, Pullmanin tarinan mielenkiintoisin aihe on ”ihmisen” kolmijako itseensä eli minään, sieluunsa ja haamuunsa, jotka muodostavat ”ihmisen” kokonaisuuden.

Suomalaisugrilaisessa mytologiassa ihminen oli myös usein jaettu kolmeen osaan nimeltä itse, sielu eli löyly ja henki, joilla kaikilla oli oma tarkka tehtävänsä ja niistä joku voi liikkua ruumiin ulkopuolella jo elämän aikana: etsiä riistaa, matkata tilapäisesti Tuonelaan, eli pitkienkin matkojen päähän, jne. Meidän mytologiassamme tunnetaan myös olento nimeltä ”lievo” tai ”lieve” (sama kuin saamelaisshamaanien ”vuokko”). Lieve on ihmisen auttaja, vartija, hyvähaltija, vähän niin kuin kristilliseltä puolella esiintyvä suojelusenkeli. En voi tätä tietenkään varmuudella sanoa, mutta epäilen, että esimerkiksi iltarukouksissa ei niinkään yritetä puhutella vierasta, ankaraa ja kaukaista ”Jumalaa” vaan manataan huolestuneena tätä ”lievoa” tai ”suojelusenkeliä” valveille vahtimaan ”itsen” yöllisiä unia.

Sielu on Pullmanin kirjassa kuvattu kovin elegantisti jokaisen ihmisen mukana kulkevalla eläinhahmoisella demoonilla. Englantilaisessa tekstissä tätä kutsutaan nimellä ”daemon”. Demonista, joka kai yleensä käsitetään pahaksi hengeksi, eroavasti ”daemon” on siis ihmisen sielu, hänen henkisten ominaisuuksiensa heijastuma, syvin itsensä.

Tietokonemaailmassa, erityisesti Unix-koneiden yhteydessä, ”daemon” on käyttöjärjestelmässä istuva ohjelmanpätkä, joka ”kuuntelee” pääohjelmaa lukemalla jonkun rekisterin tietoja ja suorittamalla ennalta määrätyn tehtävän. Epäilenpä, että Pullman on saanut nimen ”daemoneilleen” tietokonenörteiltä.

Kirjan päähenkilön, Lyra Belacquan, daemon on nimeltään Pantaleimon. Koska Lyra on vielä lapsi, hänen daemon-sielunsa voi muuttaa muotoaan mielialan mukaan. Aikuisilla, niin kuin hyvin tiedämme, sielu on ottanut pysyvästi tietynlaiseksi jähmettyneen muodon, ja sitä on vaikea tai mahdoton muuksi muuttaa.

Nautin kirjojen lukemisesta kovasti, tosin niiden lukemisesta on jo jonkin aikaa – kirjat ovat nyt muuttokontissa Antwerpenin satamassa. Odotan innolla pääsyä elokuviin, tosin en taida viitsiä mennä heti ensimmäisten päivien aikana. Sitä tungosta ja jonottamista ei pirullakaan kestä. Daemonini erityisesti kärsisi suurista joukoista, ja suurista joukkoliikkeistäkin itse asiassa ja ehdottomista totuuksista. Mutta se on jo toinen juttu.

Tunnustan uskovani, että nautin filmistä vähintään yhtä paljon kuin kirjoista, ja uskon lisäksi, että tämä Catholic Leaguen arvio on oikeaan osuva, vaikka se tulee innokkailta ajatuspoliiseilta:

“…if unsuspecting Christian parents take their children to see the movie, they may very well find it engaging…”

Filmin fanien kokoontumispaikka on nimeltään Bridge to the Stars.

Lukijat (ehkä) pitävät pitkistä ja paksuista?

Kuva Art House: L. Frank Baum, Ihmemaa Oz, Art House, 2003, sivuja 167. Oheinen kuva ei liity tähän tekstiin muuten kuin, että kirjan sivumäärä on selvästi vähemmän kuin kymmenen parhaiten myyvän kirjan sivumäärä, keskimäärin. Muuten Ihmemaa Oz-elokuvan "maiskiset" saivat eilen tähden Hollywoodin Walk of Fame'lle. Maiskiset olivat kääpiökansaa, joita elokuvassa näytteli toistasataa lyhytkasvuista henkilöä, heistä on vielä 7 elossa juhlimassa tähteään.

Hesari ilmoitti kulttuurisivuillaan pari päivää sitten, että Kirjat ovat pidentyneet sitten 1970-luvun (2011.2007). En ensin reagoinut otsikkoon mitenkään, mutta sitten alkoi aivoissa ratista.

Ensin on parasta sanoa, että minä pidän pitkistä kirjoista. Mitä pidempi sitä parempi. Kun aloittaa oikein pitkän kirjan lukemisen (vaikkapa Sota ja rauha, tosin sitä ei kovin usein ole tullut aloitettua), sitä melkein saa lukuorkun ennen kuin ehtii edes aloittaa. Pitäisi ehkä sanoa tämä vielä painavammin: en pidä lyhyistä kirjoista! Tämä maku-ongelma estää usein jopa novellien aloittamisen. Sitä saattaa ennakkoluuloillaan tuntea, että novellin mittaisessa tekstissä ei ehdi edes lyhteiden sidoksia sipaista poikki, ja kunnon puimisen ei kuvittele edes pääsevän vauhtiin ennen kuin teksti jo loppuu.

Hyvän novellin lukeminen todistaa ennakkoluulon oikeaksi, huonon tietysti vääräksi, ja minulla on sellainen tunne, että hyviä novelleja julkaistaan paljon huonoja vähemmän, eikä kai kukaan halua olla (lähes) aina väärässä. Johtunee siitä, että ”merkittävillä kirjailijoilla” saattaa novellien kirjoittamisessa olla tavoitteena lähinnä lukijoiden rahastus; "merkittävät ajatukset" säästetään arvokkaiden romaanin kokoisten teosten sivuille. Muilta kuin ”merkittäviltä kirjailijoilta” eivät kustannusyhtiöt ehkä helposti novellikokoelmia julkaise. Mutta voin olla molemmissa ajatuksissa täysin väärässä.

Mutta tuosta Hesarin jutusta vielä, että otsikko ja juttuun oheistettu grafiikka näyttävät olevan ristiriidassa toistensa kanssa. Mikäli silmäni näkivät oikein, oli pidempiä teoksia julkaistu joskus 1990-luvun puolivälissä (taulukosta ei saa kuin viivanvälejä laskemalla selville oliko kyseessä vuosi 1994 vai 1995, enkä viitsinyt niitä ruveta laskemaan), sen jälkeen pituudet laskivat suunnilleen samalle tasolle kuin olivat silmämääräisesti arvioiden keskimäärin olleet jo ennen tuota piikkivuotta vuodesta 1980 lähtien.

Toinen tekstistä ilmenevä seikka oli, että vertailuun oli käytetty kunkin vuoden kymmenen eniten myyneen kirjan sivumääriä. Tästä tilastosta ei voi sanoa sitä eikä tätä julkaistujen kirjojen pituuksista.

Otsikko olisi voinut tekstin valossa hyvin kuulua vaikka:

Kirjojen pituuksista emme Hesarissa juuri mitään tiedä, mutta näyttää siltä, että ne vaihtelevat jonkin verran vuosittain mitattuna kymmenellä eniten myydyllä kirjalla, vaikka ovatkin selvästi laskeneet huippuvuodesta 1994 tai 1995.

Mutta sellainen otsikko ei olisi ehkä tarttunut silmään yhtä näpäkästi, vaikka olisi ehkä kuvannut paremmin kulttuuritoimituksen tiedon tasoa tärkeässä kirjojen pituuksia koskevassa asiassa.

"1957, Hati Malaya", entä "1917, Suomen sydän"

Kuva ©Ranjana Longman: elokuvaohjaaja Shuhaimi Baba ja näyttelijä Fred Longman

Ranjana, rakas ystävä neljännesvuosisadan takaa, lähetti kuvia miehestään, jonka nimi on proosallisesti Fred.

Fred on sydämeltään näyttelijä, vaikka on oikealta koulutukseltaan ja ammatiltaan palomies, tosin eläkeläinen nykyisin. Oli erikoistunut lento-onnettomuuksiin, tai oikeastaan niiden pelastustyöhön. Hän on alkujaan Uudesta-Seelannista, mutta saanut koulutuksensa Englannissa, josta löysi myös vaimonsa, ihastuttavan Ranjanan. Ranji oli paennut kaksitoistavuotiaana Keniasta Englantiin vanhempiensa kanssa kenialaisten, tansanialaisten ja ugandalaisten potkittua intialaissyntyiset yhteiskunnan tukipilarit maistaan pois, ja päätyi Fredin vaimoksi. Minä tapasin heidät ensin Saudi Arabiassa ja sittemmin myös Lesothossa, jossa Fred oli lentokentän palopäällikkönä. Heillä on kaksi sydäntäkouristavan kaunista tytärtä nimeltään Kiri ja Sharni. Mutta, kuten sanoin, Fred itse on sydämeltään näyttelijä.

Tähänastisen näyttelijänunelmansa Fred on tyydyttänyt amatööriteatterissa. Hän osaa laulaa myös, joten takana on koko joukko musikaalejakin. Viimeisimmät amatööriesiintymiset ovat tapahtuneet Malesiassa, jossa Ranji on englanninkielen opettajana Kuala Lumpurissa ja Fred paneutuu kunnon eläkeläisen tavoin kulttuuriin.

Jostakin merkillisestä syystä omasta maailmastaan eristyksissä asuvat ulkomaalaisyhteisöt panostavat runsaasti energiaa näihin amatööriproduktioihin, joissa useimmiten esiinnytään enemmän palavasta innostuksesta kuin ammattitaidosta. Fred on kuitenkin poikkeus, hän osaa näytellä hyvin.

Puolisolla ja minulla on usein ollut riitaa amatöörien esityksistä, joita hän pitää suuressa arvossa vikoineenkin ja joita itse en voi sietää. Kiemurtelen yleensä tuskissani esitysten läpi, erityisesti, jos ne sisältävät laulua ja erityisen erityisesti mieslaulua. Amatöörinaislaulajat ovat usein miesväkeä parempia, en osaa selittää miksi näin on, mutta näin vain on. Oopperaesityksistä nämä amatööriproduktiot eroavat sikäli, että oopperassa saa helposti makean unen päästä kiinni, mutta amatööriesityksissä tästä ei tule mitään, ja jos nukahtaakin, niin heti jo pää keikahtaa taaksepäin ja kurkusta korahtelevat kuorsauksen ensimmäiset äänet; seurauksena terävän kyynärpään isku kylkiluiden reumanarkoihin väliin. Oopperassa uni on usein niin miellyttävää, että pimeydessä kukaan sitä ei edes kunnolla huomaa.

Ilmeisesti ylikehittyneestä myötähäpeästä johtuen en oikein pysty rauhallisesti kuuntelemaan väärin laulettuja lauluja, enkä katselemaan huonosti, vaikkakin innolla, näyteltyjä teatterikappaleita tai ihailemaan amatööritaidetta juuri missään muussakaan muodossa.

Tämä on ehkä jotenkin tekopyhää amatöörikirjoittajalta, mutta asialle ei juurikaan mitään voi tehdä, vaikka omatunto siitä kovasti kolkuttaa, ja olen ollut huomaavinani, että tämänkään tekopyhyyteni suhteen en ole mitenkään ainoalaatuinen ihmisten joukossa.

Mutta Fred on siis poikkeuksellisen hyvä amatöörinäyttelijä. Ja ilokseni voin Arvoisalle Lukijalle ilmoittaa, että hän on nyt tehnyt läpimurron elokuva-alalle.

Malesia itsenäistyi vuonna 1957 englantilaisten siirtomaavallasta ja, niin kuin monet muutkin Englannin imperiumista itsenäistyneet maat, joutui paikallisten ”kommunistien” lietsomaan sisällisotaan, jonka jälkipuintia ei ole käyty loppuun malesialaisten kesken. Kommunismi antoi viime vuosisadalla nimen yhteiskuntien vähäosaisten riistettyjen toiveille ja tavoitteille; tosin kommunismia, sellaisena kuin se esiintyi vallankumouksellisten unelmissa tai edes Neuvostoliitossa, tuskin ilmeni missään muualla maailmassa, vaikka niin ehkä yleisesti uskotaankin.

Me suomalaiset olemme itsenäistymisemme kanssa kai vähän samassa asemassa kuin malesialaiset. Vuoden 1917 ja itsenäistymisen ”todellinen tarina” syineen ja seurauksineen on vielä kertomatta. Vuoden 1917 yksisilmäinen näkeminen itsenäisyyttä ajaneen porvarinvalkoisen ja neuvostokapinaa lietsoneen kommunistinpunaisen tappeluna ei tietenkään anna oikeata kuvaa niin kuin mm. tämä Tampereen yliopiston historiatieteenlaitoksen arkisto monipuolisesti osoittaa.

Itsenäisyystarinan puutteellisuus johtuu ehkä siitä, että ns. ”suuret tarinat” eivät postmodernin rikkinäiseksi syömässä ajassa ole erityisen suosittuja. Moderni puolestaan katsoi vain eteenpäin ja jätti vanhat asiat kaivelematta tai kosketti niitä vain pintapuolisesti tai ehkä ”yksivärisesti” olisi parempi sana. Jopa romanttiset realistit kuten Taata Sillanpää jättivät koko hurskaan kurjuutemme kuvan keskeneräiseksi. Huolimatta runsaista apologioista Täällä Pohjantähden alla oli myös yksivärinen tarina, vaikkakin hyvin kiihottavasti kerrottu sekä Linnan kirjassa että Laineen elokuvissa.

Kuva: 1957 Hati Malaya-elokuvan mainos

Mutta takaisin Fredin näyttelijänuraan. Malesialainen elokuvaohjaaja Shuhaimi Baba on tehnyt elokuvan nimeltä 1957 Hati Malaya (Malaijin sydän), joka kertoo viidestä nykymalesialaisesta nuoresta, jotka tekevät kuvakirjaa vuoden 1957 tapahtumista ja tutustuvat ensimmäisen kerran todella syvästi maansa historiaan. Niin kuin kai kaikista historian tapahtumista, Malesian itsenäisyydestä kerrotaan uusille sukupolville vain voittajien tarinoita. Sisällissotien häviäjät jäävät usein vaille omaa narratiiviaan. Tapahtumista saadaan vain puolikas kuvaa, jos sitäkään.

Fred näyttelee elokuvassa tärkeää, mutta pientä, sivuosaa, englantilaista Sir Henry Gurney’ä, joka oli siirtomaavallan pääedustaja Malaijissa kunnes kapinoivat paikalliset kommunistit murhasivat hänet vuonna 1951. Gurney’n murhasta on Time –lehti kirjoittanut tapahtumavuonna mm. näin (Servant of Empire, Time, 15.10.1951):

”Sir Henry Lovell Goldsworthy Gurney, 53, High Commissioner for the United Kingdom to the Federation of Malaya, was a man who seemed to be precisely what he was — a stern and incorruptible servant of Empire. Like a hundred colonial administrators before him, he was a public-school man (Winchester) and an Oxford graduate…”

Eli suomeksi jotenkin, että: ”Sir Henry Lovell Goldsworthy Gurney, 53, Yhdistyneen kuningaskunnan suurlähettiläs (päävaltuutettu) Malaijin federaatiossa oli mies, joka näytti täsmällleen silmä mikä oli – tyly ja lahjomatohn Imperiumin palvelija. Kuten sadat edeltäneet siirtomaavirkailijat hän oli yksityiskoulun kasvatti ja valmistunut Oxfordin yliopistosta…”

Yksityiset sisäoppilaitokset ja Oxfordin ja Cambridgen yliopistot olivat siirtomaavallan virkamiesten inkubaattoreita, osaksi jopa perustettu tätä tarkoitusta varten. Niissä koulutettiin yläluokkaisesta ja ylemmän keskiluokan nuorisosta jyrkkiä siirtomaavaltiaita, jotka tulivat tunnetuksi ”jäykästä ylähuulestaan” (stiff upper lip), jonka avulla englantilaiset ylläpitivät tiukkaa komentoa historian suurimmassa imperiumissa, jossa ”aurinko ei koskaan laskenut”.

Elokuva 1957 Hati Malaya kertoo malesialaisen näkökulman ajasta, jolloin Englannin siirtomaavallan aurinko ei vain laskenut vaan romahti lopullisesti, ja jonka seurauksena tämäkin pieni eurooppalainen saarivaltakunta kutistui merkitykseltään oman kokoluokkansa mukaiseksi. Niin kuin oli jo aikaisemmin käynyt kaikille muille siirtomaavalloille, eurooppalaisille ”suurvalloille”, yksi toisensa jälkeen, ensin Portugalille, Hollannille ja Espanjalle, sitten Saksalle ja lopulta Ranskalle ja Englannille. Suomettuneena suomalaisena en tietysti laske Neuvostoliittoa historian ylenkatsottujen imperialistien joukkoon.

Arvoisa Lukija muistanee Fred Schepisi’n elokuvan Six degrees of separation, jossa tutkittiin ihmisten välisten fyysisten etäisyyksien olemusta. Väitteenä se, että kaikki maailman ihmiset voidaan yhdistää kuuden tuttavuuden ketjulla. (Tosin BBC:n Michael Blastland ei tätä hevillä usko, lue vaikka hänen artikkelinsa Connecting with people in six steps.)

Jos Arvoisalla Lukijalla ei aikaisemmin ollut kontaktia malesialaiseen elokuvaan, niin nyt on. Tosin kontakti perustuu virtuaaliketjun olemassaoloon. Mutta koko olemassaolohan on virtuaalista, niin kuin Wachowskin veljesten, Larryn ja Andyn, Matrix meille jo vastaansanomattomasti todisti.

Tämän kautta Lukija koskettaa myös ketjua, jonka toisessa päässä on Fred Longman, näyttelijä.

Wild geese: villihanhet tulevat ja menevät

Kuva Wikipedia: Frederick Forsythin Dogs of War kansikuva

Motto (Doris Lessing, The Cleft, 2007):

(The Squirts) were always tormented by the demands of their maleness, but did not know what it was they yearned for.

Suomeksi se voisi olla, että: "Ruiskauttelijoita kaivelivat aina heidän miehisyytensä vaatimukset, vaikka eivät itse tienneet mitä himoitsivat."

Tähän lastuun kuulumattomasti voisi tässä ensin sanoa, että on mielenkiintoista nähdä miten kaunokirjallinen suomentaja kääntää tuon Lessingin viimeisimmän kirjan nimen (”cleft” kirjassa tarkoittaa naista ja voisi olla vaikkapa ”rako” tai ”vako”) ja kirjan miehistä käytetyn nimityksen, ”squirts” (suomeksi ehkä ”ruiskauttelija”).

On kovin sopivaa, että lähes samana päivänä kuin tämä entinen rhodesialainen, 88-vuotias ”pirteä vanhus”, Doris Lessing, saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon lähes elämänmittaisesta työstä, pariisilaisessa sairaalassa kuolee vain 78-vuotias Alzheimerille aivonsa luovuttanut mies nimeltä Bob Denard, jonka oikea nimi oli Gilbert Bourgeaud.

Ennen kun sanon tästä asiasta enempää, muistelen hieman jännityskirjallisuutta ja elokuvataidettakin.

Frederick Forsyth on julkaissut kirjan Dogs of War (vuodelta 1974), jossa brittiläinen teollisuusmies palkkaa urheita eurooppalaisia palkkasotureita kukistamaan afrikkalaisen Zangaron valtion presidentin. Kirjan ”Zangaron” mallina on entinen espanjan alusmaa Päiväntasaajan Guinea, joka onkin espanjalaisten kolonialistien jäljiltä yksi surkeimmista Afrikan maista.

Richard Burton, tunnettu sekä loistavana näyttelijänä että Elisabeth Taylorin kaksinkertaisena aviomiehenä, taisteli rahasta ”onnensoturina” elokuvassa Wild Geese rinnallaan Richard Harris ja Roger Moore. Elokuva perustui rhodesialaisen kirjailijan, Daniel Carney’n, romaaniin, jossa globalisoituneen rahan voimalla, elokuvassa tätä moraalitonta kaupallista intressiä edusti Steward Granger, yritettiin muuttaa nimeämättömän afrikkalaisen valtion historiaa. Eli tavallinen post-kolonialistinen tarina, tosin tarinalla oli näennäisesti moraalinen piikki hännässään.

Elokuvista muistetaan muitakin palkkasoturitarinoita. Kuten japanikaisen Akira Kurosawan leffa Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai; vuodelta 1954). Siinä isännistään vapautuneet samurait, joita kai japaniksi kutustaan nimellä ronin, palkkautuvat auttamaan rosvojoukon uhkaamaa kylää. Sama teema toistuu monissa lännenkuvissakin. Seitsemän samurain hollywoodilainen versio on Sam Peckinpah'n Hurja joukko (Wild bunch vuodelta 1969). Viime vuodelta muistamme myös Edward Zwick’n elokuvan Veritimantti (Blood Diamond), jossa Leonardo DiCaprio näytteli omantunnonarkaa palkkasoturia.

Brysselissä, lähellä Schumanin liikenneympyrää ja Berlemontin uljasta rakennusta, on meluinen ja kuluneen näköinen irkkupubi, jonka nimi on Wild Geese.

Wild Geese, villihanhi, tarkoittaa nykyisin ketä tahansa onnetonta irlantilaista, joka on lähtenyt leveämmän leivän toivossa emeraldisaareltaan ulkomaille. Alun perin se tarkoitti erityisesti niitä irkkusotilaita, joita ranskalaislaivat salakuljettivat sadan vuoden ajan länsi-irlantilaisesta Limerickin satamasta sotilaiksi Irlantilaiskaartiin Ranskaan irlantilaisten jakobiinien hävittyä Limerickin taistelun vuonna 1691. Kuuluisin näistä onnensotureista oli irkkuaatelinen Patrick Sarsfield, jota muistetaan mm. Wild Geese-pubin lautasenalustoissa. Englantilaisten hämäämiseksi pakenijat merkittiin laivojen rahtikirjoihin villihanhina, wild geese.

Wild Geese-elokuvan (ja kirjan) tarina perustui (osaksi) tositapahtumiin Kongon Stanleyvillessä vuonna 1964. Kongon kapinalliset, joita kutsuttiin nimellä simba, olivat vanginneet 1600 eurooppalaista yrittäessään kaapata vallan Kongon presidentiltä Moise Tshombe’lta. Bob Denard oli mukana Kongossa niin kuin monessa muussakin afrikkalaisessa poliittisessa riidassa, jota yritettiin ratkaista aseilla – lähinnä kai venäläisellä ”kalasnikovilla”.

Itse kuulin ensimmäisen kerran Denardista Biafran sodan aikaan Punaisen Ristin toimistovirkailijalta nimeltä Ludovig, joka oli kovasti samannäköinen kuin kovaonninen kongolaispoliitikko Lumumba, jonka mukaan suomalaiset nimesivät jonkun cocktailinkin, olisiko siinä ollut rommia ja kolajuomaa? En nyt ole ihan varma. Ludovig kertoi, että Denard tappeli silloin biafralaisten puolella näiden taistellessa nigerialaisia vastaan.

Biafran sodan molemmilla puolilla oli palkattuja sotilaita. Biafran ilmavoimien ”perustaja” oli ruotsalainen kreivi Carl von Rosen, jonka koneina olivat kevyet, ruotsalaiset MFI-koulukoneet aseinaan siipien alle kiinnitetyt raketit. Nigerialaisten ilmavoimissa lensi itäsaksalaisia Iljushin IL-28-lentäjiä, jotka kävivät lähes joka yö pommittamassa Biafran ainoaa henkireikää, Ulin lentokenttää, raketeillaan. Varsinaisen sodan lihamyllyn läpi kulkivat kuitenkin paikalliset sotilaat molemmilla puolilla. Ja suurimmat kärsimykset kohdistuivat siviiliväestöön, jota yritettiin ruokkia Punaisen Ristin ja Kirkkojen maailmanneuvoston avustuslennoilla. Nälänhätä oli siviileillä kuitenkin kovin suuri.

Denard hipaisi toisenkin kerran omaa elämääni. Komorien pääsaarella, pääkaupungissa Moronissa isäntänä toiminut ilmailuhallinnon virkailija osoitti ohiajaessa puiden ja kiviaidan suojaamaa taloa ja kertoi hymyillen leveästi harvennetulla hammastarhallaan, että siellä asui Komorien senhetkinen vahva mies, ”eversti Bob”. Muslimiksi kääntyneen Denardin ja Komorien kohtalot olivat siihen aikaan kovasti toisiinsa kietoutuneita. Denard järjesti komorilaisilla yhteensä neljä vallankaappausta, joiden aikana mm. murhattiin Komorien istuva presidentti, Ali Soilih. Denard oli murhasta syytettynä Pariisissa, mutta vapautettiin syytteistä näyttöjen puutteessa.

Vapauttavalla päätöksellä on symbolistakin arvoa. Nimittäin Denardin oman ”tunnustuksen” mukaan, kaikilla hänen Afrikan seikkailuillaan oli ranskalaisten hyväksyntä. Ei tietenkään julkisesti vaan salaisesti niin kuin salaisille agenteille on tapana elokuvissakin.

Toinen kuuluisa Afrikan sotilaiden auttaja oli irlantilaissyntyinen ”Mad Mike” Hoare. Hän toimi lisäksi Wild Geese-elokuvan sotateknisenä neuvonantajana. Sattumoisin tämä Hoaren sukunimen englanninkielinen ääntäminen auttaa ymmärtämään onnensotureiden motiiveja.

Palkkasoturit ovat sodan huoria, jotka palvelevat niitä, jotka tarvitsevat apua vallanhimonsa tyydyttämiseksi.

Palkkasoturi-instituutio ei ole uusi ilmiö. Jo muinaiset egyptiläiset käyttivät nubialaisia joukkoja, joita kutsuttiin sanalla ”medjai”. Itse asiassa lähes kaikki sotajoukot ovat palkkajoukkoja.

Nykyajassa ehkä tunnetuin ulkomaalainen palkkasoturiarmeija on Vatikaanin sveitsiläinen kaarti, joka on vahtinut paavien turvallisuutta hassuissa puvuissaan vuodesta 1506 lähtien. Waltarin Mikael Karvajalasta/Hakimista muistamme päähenkilön ja tämän ”sidekickin”, Antin, sotakokemukset keisari Kaarle V:n armeijassa Roomaa ryöstämässä ja Konstantinopolin sulttaanin, Suleiman I Suuren, sotajoukoissa Wienissä. Myös suomalaiset hakkapeliitat 30-vuotisessa sodassa olivat palkkasotureita, vaikka ehkä suomalaisina mielellämme yritämme antaa heille palkkasoturia arvokkaamman arvon. Ranskan muukalaislegioonalla on vieläkin romanttista hohtoa ja vetoa seikkailunhaluisille, vaikka legioona on nykyisin kiinteä osa muuta armeijaa ja sitä paitsi hajasijoitettu Ranskan maaseudulle.

Yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat armeijat ovat vasta satavuotiaita. Mekaaniseksi muuttunut sota vaati ylettömästi muuhunkin kuin pyssyn käyttöön koulutettuja sotilaita ja niin valtaapitävät keksivät kansalaisvelvollisuuden, jonka perusteella saadaan rintamille tarvittaessa nopeasti halpaa tykinruokaa ja upseereille kengänkiillottajia.

Genevan sotakonventti antaa palkkasotilaille oman, tavallisesta armeijasta erottuvan laillisen määritelmänsä.

Palkkasotilas on vapaaehtoisesti tehtäväänsä palkkautunut henkilö, joka lupautuu sotimaan saadakseen henkilökohtaista materiaalista etua, yleensä kai rahaa (Geneven sopimuksen lisäpöytäkirjan 47. artikla tarkentaa). Palkkasoturille ei taata samaa ”turvallisuutta” kuin tavallisille sotilaille, itse asiassa heillä ei ole oikein muuta turvaa kuin vihollisen hyväntahtoisuus.

Presidentti Bushin perustama Guantánamon vankila salaisine vankeineen ja kidutuksineen perustuu juuri tavallisen sotajoukon ja palkkasotureiden eroon. Bushin hallinto perustelee Guantánamon vankien erityiskohtelua Geneven sopimuksella, jonka englanninkielinen versio sanookin selvästi, että: A mercenary shall not have the right to be a combatant or a prisoner of war. Viimemainituilla on sopimuksessa tarkasti määritetyt oikeudet.

Nykyisessä globaalin korporaatiokapitalismin ajassa Denardin tapaiset ”romanttiset yksityisyrittäjät” eivät enää menesty palkkasoturiyritysten kilpailijoina.

Lehdistä saa usein lukea esimerkiksi amerikkalaisesta Blackwater-yhtiöstä, jolla on Irakin sodassa tuhansia vahvasti aseistettuja sotilaita. Lehdissä on myös vilahdellut muita kaupallisten sotajoukkojen nimiä. Kuten eteläafrikkalais-englantilainen Executive Outcomes (perustaja englantilainen Simon Mann, jolla on ystäviä korkeissa asemissa, mätänee nykyisin zimbabwelaisessa vankilassa epäonnistuneesta Päiväntasaajan Guinean vallankaappausyrityksestä tuomittuna), myöhempi Sandline International (tunnetaan erityisesti Sierra Leonen sodan osapuolena Englannin hallituksen laskuun) ja vielä myöhempi Aegis Defence Services (toimii mm. Irakissa, omistajiin lukeutuu kirjailija Frederick Forsyth); ja amerikkalaiset AirScan, DynCorp International ja Vinnell Corporation (viimemainitun omistaa asekauppias Northrop Grumman Corporation).

Ehkä tuo lastun motoksi Lessingiltä lainattu lause kuvaa miehisiä miehiä muutenkin kuin vain The Cleft-kirjan tarkoittamassa sukupuolisessa mielessä. Kirjassa eristetyt ja harjaantumattomat miehenpuolet eivät oikein tiedä mitä pystyssä jököttävällä kalullaan tekisivät. Sama saattaa päteä myös miehisiin testosteroni-hormoneihin noin yleisemminkin.

Pietarilaista ylellisyyttä ja muuta munakasta

Kuva Daily Mail: "Yllättäen" löytynyt Fabergén "Rothschildin kellomuna" on myynnissä Lontoon Christie'n huutokauppakamarilla

Motoksi tähän lastuun sopii hyvin vaikkapa Sokrateen suuhun pantu lause:

Ylellisyys on keinotekoista köyhyyttä.

No, tuota lausetta jos alkaa analysoida, se liukenee helposti sisällöttömäksi. Joten ehkä sen sijaan voisi motota elokuvaohjaaja John Boormanin lauseella

Elokuva muuttaa rahaa valoksi.

Muistattehan, Arvoisat Lukijat, käsikirjoittaja-ohjaaja Boormanin erinomaisen neo-noir-elokuvan Point Blank (suomeksi Tappajan jäljet, on se nyt yhtä pirua, että suomeksi ei keksitä osuvia nimiä elokuville!) vuodelta 1967? Elokuvan noir-hohto sen kun kirkastuu ajan kanssa, niin kuin pääosan esittäjä Lee Marvininkin, mitä ei kovin monista kuvista tai näyttelijöistä voi sanoa; edes Brian Helgelandin myöhemmin ohjaama uusintaversio Payback (suomeksi Payback – tilinteko) ei yltänyt parempaan, vaikka pääosassa oli taskukokoinen seksipommi Mel Gibson.

Boormanin lauseesta voi muotoilla paraphrasiksen tämän lastun käyttöön esimerkiksi, että:

Ylellisyysesine muuttaa rahaa valohoidoksi.

Australialainen kulttuuriesseisti Clive James sanoi hiljan Times Literary Supplement:issa, esseessä brittiläisestä elokuvasta, jotenkin, että ” In cinema, money might not be everything, but it is always the first thing”. Eli suomeksi, että ”Elokuvanteolle raha ei ehkä ole tärkein mutta aina ensimmäinen tekijä”. Vähän niin kuin oikeassakin elämässä. Vanhan kliseen mukaa raha ei teekään onnelliseksi, vaikka köyhänä helposti niin ajattelisi, vaan rauhalliseksi.

Toisaalta ra(u)hattomuus tekee kokijansa usein onnettomaksi.

Ja à propos TLS, jonka tämän viikon numerossa kirjailija, esseisti ja konservatiivinen poliitikko Ferdinand Mount (joka onkin tähän juttuun sopivasti perinnöllinen aatelismies, baronet, eli Sir William Robert Ferdinand Mount, 3rd Baronet) sanoo historiasta ja antiikkitavaroista otsikolla The thinginess of history, että:

We are no longer so confident of being able to identify a dominant historical narrative and relegate the rubbish to the dustbin of history.

Eli suomeksi jotenkin, että: "Emme ole enää kovin varmoja kyvystämme tunnistaa historian tärkeintä narratiivia ja hylätä sen kuonaa roskakoppaan".

Ja siitä rohkaistuna voinkin sujuvasti kävellä huojuvaa aasinsiltaa nykyisinkin harvainrahassa kylpevään Pietariin ja puhua sen historian "thinginess'ista".

Pietarissa käynti ei taida olla erityinen ylellisyyden multihuipentuma, ei ole ollut sitä enää pitkään aikaan. Itse asiassa ei sitten tsaarien ja heidän aikansa yhteisen kansan dostojevskilaisen kurjuuden päivien, vaikka ajat ovat varmasti kovasti muuttumassa Pietarissakin, Pohjolan Venetsiassa, jonka Pietari Suuri perusti suomalaisten asuttamalle ja epäterveen soiselle alueelle, Nevan suulle, koska oli niin innostunut laivoista ja laivastoista.

Pietari ei olekaan mikä tahansa tavallista elämää viettävä kaupunkipahanen vaan historian pystyynkuollut kulissi. Niin kuin Wien, jossa haisee kuolema, tai Rooma tai Firenze; kaikki kulttuurikäärinliinoja rakennettu kivettyneen ajan viipaleista.

Pietarin raunioilla on tarjottavana kaksikin sielua. Siellä näkee samoissa kulisseissa sekä harvojen ylettömän ylellisyyden että yhä uudelleen petetyn kansan tasa-arvounelman epäonnistumisen rauniot, dostojevskilaisen kurjuuden tasajaon muistomerkit.

Kaksisieluisesta ihmisestä voi tulla joko skitsofreeninen tai luova (tai "juova", kun monet taiteilijaksi aikovat eivät ole ymmärtäneet "luomisen" ja "juomisen" hienonhienoa eroa).

Sama saattaa päteä kaupunkeihinkin. Historian sattumien summana ne voivat kitua tai kukoistaa: ikuista syksyä junnaavan skitso-kaupunki Moskovan tavoin tai häilähtävän luovuudenhullun Dionysos-kevätpäivän eläneen Firenzen.

Nevanlinnan vanhan linnakaupungin paikalle pystytetyn Pietarin nimihistoria heijastaa sen asukkaidenkin kohtaloita: perustajansa hollantilaista laivastokoulutusta kuvastellut ensimmäinen nimi Sinkt Pieterburg, sitten utilitaarinen Pedrograd, pääkaupungista kurjistuvaksi maakuntakaupungiksi muuttunut vallankumouksen toiveikas kehto Leningrad ja lopulta takaisin Pyhän Pietarin nimikkokaupungiksi, uudelleen kristinuskon ja sen rakkaan ottopojan, rahanvallan, alamaiseksi, neo-edistyksen keskukseksi.

Pietarilaisesta ylellisyydestä puhuttaessa tulevat tavalliselle, sekä naisia että kulttuuria hämmentyneenä rakastavalle suomalaiselle ehkä ensimmäiseksi mieleen ihanat pietarilaishuorat ja toiseksi ”venäläiset klassikot”, sitten Talvipalatsi, joka on kai nyt restauroitu lähes alkuperäiseen loistoonsa. Ja Aurora, jonka maine on jopa huikeasti suurempi kuin laiva itse tai edes sen vaikutus venäläisten historiassa.

Mieleen saattaa tulla myös jalokiviseppä Peter Carl Fabergé (oikeasti Carl Gustavovich Fabergé), tsaarin kultamunainen jalokivimestari.

Hän sattui elämään taitojensa kanssa juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa (kuoli maanpaossa 1920), Pietarissa kulta-aikaan, jolloin ylellisyysesineillä oli arvonsa, jonka voi sekä mitata laadussa ja kauneudessa että mittauttaa selvässä rahassa. Peterin isä oli ranskalainen hugenotti Gustave Fabergé, joka oli muuttanut Pohjois-Ranskan Picardien maakunnasta ensin Liivinmaalle ja sittemmin Pietariin pakoon uskonnollisia vainoja Ranskassa. Samaan hugenottikansainvaellukseen otti osaa myös Suomen ilmailuhallinnon entisen pääjohtajan Carl Erik Calas’in esi-isät, mutta he asettuivat ruotsinkieliseen Helsinkiin sivistyneen ranskankielisen Pietarin sijasta.

Fabergén munajumputuksen näyttää aloittaneen vuonna 1885 tsaari Aleksanteri III, joka tilasi koristellun pääsiäismunan tsarinnalleen, tanskalaissyntyiselle Maria Fjodorovnalle, joka oli kastettu kovin poroporvarilliselta kuulostavalla nimellä Dagmar.

Munanhankintaa jatkoi tsaarin poika, Nikolai (myöh. II) ja muu äveriäs Ryssänmaa yritti matkia tsaariperheensä ylellisyyttä ja osti Fabergén munia minkä varoiltaan pystyi, siihen saakka, kun I maailmansota lopetti synnynnäisten aatelisten herruuden Venäjällä ja köyhyydessä kurjistuvat venäläiset tappoivat vuonna 1917 koko roskajoukon tai säikyttivät muuten ulos maasta. Monet ilman muniaan, joista onkin nykyisin kymmenen näytillä Kremlin museossa (puoliso on niitä siellä ihaillutkin sillä aikaa, kun itse istuin hautomassa omia muniani jossakin kansainvälisessä kokouksessa Sheremetjevon lentokentän virallisenkylmissä kokoustiloissa). Jotkut emigrantit pakenivat maasta pesämuniensa kanssa, joiden avulla oli hyvä aloittaa uutta elämää sodanköyhyttämässä Euroopassa.

Fabergén munia tehtiin vähintään 68, mahdollisesti jopa 77, joista Aleksanteri III ja huono-onninen Nikolai II tilasivat yhteensä yli viisikymmentä (10 tehtiin Aleksanterille ja loput Nikolaille). Nikolai tilasi munia sekä äidilleen Maria Fjodorovnalle että kunnon aviomiehen tapaan vaimolleen, hesseniläissyntyiselle tsarinna Alexandra Fjodorovnalle. Tsaarien munista on vielä varmuudella jäljellä 44, tosin niitä epäillään olevan enemmänkin salaisissa kokoelmissa, yhteensä jopa 50.

Munia tehtiin myös ”tavallisille” venäläisille ja jopa ulkomaalaisille. Juuri viime viikolla julkaistiin uutinen, että Lontoon Christie'n huutokauppakamarilla on marraskuun 28. päivänä huudettavana ranskalaisen paronin, Edouard de Rothschildin ja Germaine Alice Halphen'in kihlajaisiin vuonna 1902 valmistunut muna, joka on ollut "kateissa" Rothschildien kaapissa vuosikymmenet (samainen pankkiirisuku on tunnettu myös jumalattoman ylihintaisista Château Lafite Rothschild -viineistä). Jos joku Arvoisista Lukijoista on munista kiinnostunut, niin vaivaisella parillakymmenellä miljoonalla eurolla olisi Lontoosta saatavilla pinkkiä munaa.

Siperialaisten kultakaivosten johtaja, aatelissyntyinen Aleksandr Ferdinandovitš Kelch (sukua on nykyisin mm. Hollannissa ja Belgiassa timanttikauppiaina), tilasi seitsemän munaa rikkaan moskovalaisvaimonsa Varvara Petrovna Bazanovan varoilla (Kelchit asuivat Pietarissa Tshaikovskogo kadun numeron 28 ns. Kelchin talossa, jossa majaillee nykyisin UNESCO, Suomen Pietarin konsulaatti taitaa sattumoisin olla samalla kadulla numerossa 71). Aleksandr Kelch erosi vaimostaan ennen vallankumouksia ja hävisi 1930-luvulla Siperiaan köyhtyneenä ja ajan tapaan tuomittuna Stalinin vainoharhoissa virallisesti irtolaiseksi.

Varvara-vaimo puolestaan muutti omaisuuksineen Pariisiin pakoon vallankumousta ja myi muniaan eniten tarjoaville. Keräilijöitä löytyi hyvin jopa sodan runtelemassa maailmassa. Sodilla ja muilla murrosajoilla taitaakin olla sellainen merkillinen ominaisuus, että ne rikastuttavat rikkaita uskomattomiin mittasuhteisiin ja köyhdyttävät jo muutenkin köyhiä, jotka lisäksi joutuvat toimimaan rikkaiden sodissa tykinruokana. Ei liene ihme, että köyhät vastustavat muutoksia kynsin hampain ja rikkaat keinottelijat taas ottavat ne avosylin vastaan.

Venäjän lähihistoria on murrosaikojen omaisuusihmeestä hyvänä esimerkkinä. Samoin oma kieltolakiaikamme.

Myöhempien aikojen Fabergé-munien keräilijät ovat äveriästä porukkaa.

Keräilijäjoukkoon kuuluu mm. Malcolm Forbes (y’know, rikkaitten pää-äänenkannattaja, The Forbes Magazine). Hänen perikuntansa myi vuonna 2004 koko munakokoelman, yhteensä yhdeksän munaa, entiselle neukkuaikaiselle rautatieinsinöörille, ja nykyisen, Jeltsinin ja Putinin yhteisvoimin luoman liberaalin kauppa-ajan öljy- ja alumiinimiljardöörille nimeltä Viktor Vekselberg. Hänen munansa ovat kierrelleet ympäri maailmaa näytillä, mm. Suomessa, jossa niitä saattoi ihastella ainakin Museokeskus Vapriikissa, Tampereella nääs.

Egyptin ja Sudanin viimeinen varsinainen kuningas ja kansainvälinen playboy Faruk I, arabiaksi Fārūq al-Awwal oli myös munien keräilijä. Hänen perhensä oli siirtynyt 1800-luvun alussa Albaniasta Egyptiin, jossa pääsivät lopulta maan hallitsijoiksi. Playboy-Faruk pakotettiin luopumaan munineen vallasta 1952 Nasserin kapinan kynnyksellä.

Monacon ruhtinasprinssi Rainier Louis Henri Maxence Bertrand Grimaldi keräsi yhden Fabergé-munan lukuisien munasarjojen lisäksi, hänhän oli tunnetusti myös naistenmies. Ranierin muna oli tsarinna Aleksandralle vuonna 1887 tehty Sinisen käärmeen kellomuna.

USA:n kommunistipuolueen perustajan Julius J. Hammerin poika, Armand Hammer oli tarmokas munienkaupustelija. Hän oli Neuvostoliiton julki-salainen agentti ja myi Kremlin ylijäämämunat (yhteensä 14) 1930-luvulla Neuvostoliiton valtionkassan puolesta pääasiassa Amerikan äkkirikkaille. Kremlin uudet, marxilaista Prometheas-uskoa tunnustavat valtijat eivät ymmärtäneet utilitaristisessa kiihkossaan ylellisyysesineiden todellista arvoa vaan näkivät ne vain vanhan vallan dekadenssin hyödyttöminä pölynhiukkasina, historian kuonana.

Hammer oli myös mm. Leninin, Stalinin ja Suomen aurinkopresidentti Kekkosen henkilökohtainen ystävä. Munien myynnin lisäksi Hammer ylösrakensi venäläiseen öljyyn erikoistuneen Occidental Petroleum-yhtiön.

Hammer, amerikkalainen filantrooppi, ynnä hänen öljymiljoonansa ja erityisesti yksityissuihkukoneensa muistetaan Suomessa erityisesti siksi, että demokraattinen ja lahjomaton presidenttimyyrämme Kekkonen matkusteli niillä silloin tällöin ilmaiseksi, mm. Islantiin kalastamaan lohia.

(Suluissa mainittakoon, että entinen varapresidentti Al Gore Jr saa myös kiittää varakkuudestaan tätä samaa öljy-filantrooppia. Nykyisinhän Gore on paremmin tunnettu öljyn vastustajana ja elokuvaksi ylennetystä PowerPoint -esitelmästään Epämiellyttävä totuus, tekijänsä rahasampo, josta saattaa tällä viikolla helistä kassaan jopa Nobelin rauhanpalkinto.)

Minkähänlainen yleinen ja yhtäläinen melu nousisi nykyisin, jos Tarja-presidenttimme harrastaisi Kekkosen tapaista kalastusmatkailua.

”Tempora mutantur, nos et mutamur in illis”!

Ajat muuttuvat ja me ajelehdimme illuusioissa. Tai: ”aikansa kutakin, sanoi koira, kun järsi salvettuja muniaan”.

Kuva: Viimeinen Fabergén muna, Karjalankoivu-muna vuodelta 1917

Viimeisin valmistunut Fabergén muna, 51. tsaarien tilaama (saattoi olla 54. myös, tsaarimunasarjan tarkka luku on eri lähteissä erilainen), on huhtikuulta 1917, muutama viikko helmikuun vallankumouksen jälkeen.

Viimeisin muna liittyy sikäli suomalaisiin, että sen valmistusaineena on karjalainen koivu ja kultaa on käytetty vain koristeena. Muna oli kateissa 1920-luvulta vuoteen 2002, jolloin tuntematon omistaja möi sen (yksityiselle) Venäjän kansallismuseolle. 52. muna ei koskaan valmistunut, kun historialliset tapahtumat pääsivät livahtamaan munasarjan edelle.

Niin katoaa Glooria maailmalle. Tosin Fabergén glooria taitaa vieläkin kasvaa.

On kai mahdoton kuvitella toista ylellisyysesine-sarjaa, joka olisi häikäisevämpi luovuudeltaan, maineeltaan tai nimettömien venäläisten kultaseppätekijöidensä taidoilta.

Kyllä sellaista ”keinotekoista köyhyyttä” pitäisi mielellään omanaan, himmeiksi pureskeltujen Fiskarssin teräsveitsien ja -haarukoiden ja naarmuuntuneiksi juotujen Iittalan Ultima Thule-lasien lisänä!

Lisälukemista:

Munien nykyiset omistajat ja paljon muutakin tietoa näkyy saitilta, jonka nimi on Mieks Fabergé Eggs.

Fabergén tarinaan voi tutustua mm. tällä saitilla, jossa puhutaan muutenkin maailman aarteista, ja tamperelaisen Museokeskus Vapriikin saitilla, jossa esitellään viimevuotista näyttelyä, johon tutustuin itse täällä Brysselissä, nimeltä Fabergén aika.

Ferdinand Mount: The thinginess of history, The Times Literary Supplement, Times online, 10.10.2007.