Sensus communis, suomalaisuus ja ulkosuomalainen bloginpitäjä

Kuva: Jim Carrey On-Line: The Truman Show

Kirjoittelen tätä samalla, kun lueskelen kirjoittajafilosofi Risto Niemi-Pynttärin (RNP) väitöskirjaa Verkkoproosa, erityisesti III osan lukua 1. Sensus Communis (alkaa sivulta 321), johon on kai tullut runsaasti ajattelunaiheita muilta yhteisöajattelijoilta, kuten Jacques Derrida’lta ja Hanna Arendt’ilta. Väitöskirjassa on paljon aineksia yhteisöajatteluun vaikka RNP väitteleekin meistä virtuaalikirjoittajista.

Mutta siteerataan ensin suurta suomalaista kulttuurivaikuttajaa (kirjoitin suomalaisista kulttuurivaikuttajista oikein lastunkin marraskuussa 2006, se saattaa osaltaan selittää sitä, miksi tästä lastusta tuli sellainen kuin tuli, RNP:ltä varastettujen ajatusten lisäksi tietysti), Juhani Ahoa, Panu-romaanin 2. luvun alkupuolelta, josta löytyy tällaista:

”…Synkimmän kuusikon sisässä kahden mäen notkelmassa pienen aukeaman keskellä, minne eivät puhurin pisimmätkään piikit ulottuneet läpi metsän naavaisen turkin, tuikahteli hiiltyvä nuotio sulattamassaan lumikuopassa. Vähän matkaa nuotiosta, joka oli tehty kahdesta kuivan kelohongan pölkystä, seisoi suksia kuin seipäitä pistekodassa asetettuina käret toisiaan vasten. Suksikodan ympärillä oli pieniä kelkkapulkkia täynnä nahkoja ja turkiksia. Nuotion ympärillä makasi havujen päällä, jalat tuleen päin, turkkeihin käärityitä miehiä kuin säteitä ympyrässä. Yöllä oli vähäsen lunta vihmonut ja pudotellut sitä nukkuvien päälle.

Kun teiriparvi pyrähti lentoon, heräsi siitä yksi nukkuvista miehistä, pudisti kohmettuneita jäseniään, siivosi lumen tuuheasta parrastaan ja kiiruhti heittämään tervaksia nuotioon, joka leimahti siitä isoon liekkiin ja karkoitti hetkeksi ympäriltään päivän valon, joka oli alkanut tunkea kuusienkin alle…”

Siinäpä on oivallista supisuomalaisuuden tekstuaalista stimulaatiota ja simulaatiota.

Ehkä nykyihminen, edes raavas mies, ei enää helposti samastu tähän Ahon nuotiotulilta heräämisen tunnelmaan. Omat aikalaiseni samastuvat siihen kai suuremmin ponnistelematta, vaikka eivät luonnosta ja tulilla makoilemisesta sen kummemmin piittaisikaan.

Perinteiselle suomalaisuudelle metsä on tietysti tärkeä suomalaisavaruuden osa. Se voi olla romanttisen haaveileva, sinihämyinen kehto, sielun virvoittaja, impivaaralaisen piilopirtin vankkaseinäinen suoja, vihollisista vihjaava uhkaava korpi tai ihmisen elinedellytys – käytettäväksi ja muokattavaksi niin kuin haluaa, vaikkapa metsä-guru (Nils) Osaran opettamilla aukeaksi kynityillä linjoilla.

Metsä on suomalaisuudelle kuin suomalaisuus suomalaiselle.

Tämän lastun otsikon pitäisi ehkä oikeudenmukaisuuden vuoksi kuulua osoittelevasti: ”minun suomalaisuuteni”. Mutta mitäpä oikeudenmukaisuudella ja blogilastulla on tekemistä toistensa kanssa. Ensin mainittu on utopian alaan kuuluva epämääräisesti liikkuva maalitolppa ja toinen taas on todellista elämää.

Meillä kaikilla on oma yksityinen, julkinen ja nykyajassa myös virtuaalinen suomalaisuutemme. Ulkosuomalaisuus saattaa olla virtuaalista.

Virtuaalisuus on pseudojulkinen ominaisuus, ilman ruumista näytelty ja itse valittu rooli, joka poikkeaa muusta julkisesta suomalaisnaamiosta, jossa roolisielujen vankila, ruumis, on näytelmän elintärkeänä osana ja johon on synnytty viattomasti, ja syntymällä jouduttu yhteisölliseen limboon (limbus infantium), ilman omaa syytä. Vasta viattomuuden karistua huomataan, että miellyttäväkin limbo on kylläkin sijana hyväilevän pehmeä paikka, kuin linnun maidossa kelluisi, mutta aina Paratiisin ulkopuolella, ja aidan takana vilkkuvat ikuisesti virkistävät vedet ja vihreämpi nurmi.

"Suomalaisuus" on tietysti pelkkä sosiaalinen konstruktio. Se on kokemuksenvarainen ominaisuus, suomalaissielu, jonka kanssa (fyysisen) suomalaisen kehon olemassaololla on vain vähän tekemistä.

RNP viittaa väitöskirjassaan (s. 321) Hanna Arendtin arveluun, että ”julkinen, se mikä on kaikkien todettavissa, muodostaa kokemuksen todellisesta”. RNP lisää, että ”todellisuuden tajua yksilö ei voi saavuttaa erillään sosiaalisesta maailmasta” ja vähän myöhemmin (s. 322), että ”toisaalta todellisuutta ei voi olla myöskään ilman yksityistä”.

RNP puhuu myös ”kollektiivisesta hallusinaatiosta”.

Matrix-elokuvan kaunis, mutta ahdistava ”todellisuus” oli elokuvan paralleelimaailmassa elävien kapinallisten mielessä tulkittu kollektiiviseksi hallusinaatioksi, joukkoerehdykseksi, jota tosin elokuvassa kai väitettiin monimutkaisessa kommunikaatioverkostossa tapahtuvaksi simulaatioksi.

Arvoisa Lukija muistanee Jim Carrey -filmin The Truman Show. Siinä tekoyhteisö uskotteli yhdelle jäsenelleen, Truman Burbank’ille, että tämä eli oikeassa yhteisössä, jolla oli oma aikansa, paikkansa ja ”yhteisöllisyytensä”, oma ”suomalaisuutensa” siis. Yhteisö oli vain reaali-tv-ohjelma Trumanista. Se toteutettiin näyttelijöiden sopimuksina televisioyhtiön kanssa ja lakkaamatta näyteltynä käsikirjoituksena, saippuaooppera-simulaationa, jota johti Jumalan korvike, ohjelman ohjaaja. Vain Truman luuli tai "tiesi", lapsen tavalla, vaikka oli jo kasvanut tekoyhteisössä aikuiseksi, kokemaansa todellisuutta oikeaksi.

Muistetaan toistakin Jim Carrey-filmiä, nimeltään The Number 23, jossa Carreyn näyttelemä Walter Sparrow lukee sattumalta kirjan ja alkaa uskoa, että hänen elämänsä pyörii luvun 23 ympärillä ja toteuttaa kirjan historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Hän samaistui kirjan kuvaaman narratiivin osaksi.

Suomalaisuus (mikä tahansa muukin yhteisöllisyys) on sekä yksityistä että julkista hallusinaatiota. Se syntyy yksityiseksi hallusinaatioksi suomalaisuuden sisäistämisenä, sen tunnustamisena erilliseksi entiteetiksi valistuksen kautta, jonka sisältönä on julkinen hallusinaatio, ja valistusta seuraavana yhtymisenä suomalaisuuden paatokseen: myyttiin, narratiiviin, historiaan, nykyhetkeen, tulevaisuuteen eli suomalaisuuden "sensus communikseen".

RNP sanoo (s. 324), että

"…tämä sensus communis – joka ei ole sensus
universalis – merkitsee sitä, että totuus ja varmuus ovat suhteellisia ja kulttuurisesti rajautuneita kokemuksia".

Ihmisen (geenien ohjaama) laumaeläinsielu kai sisältää ”sensus universaliksen” pohja-ainekset ja kulttuuri muokkaa niistä yksilölle ”sensus communiksen”, joka sitoo hänet tiettyyn laumaan, tietyksi lajiksi, omaan rotuunsa, perheeseensä, sukuunsa, heimoonsa ja kansaansa. Kumpikaan "sensus" ei voi olla olemassa ilman toista.

Joku ilkeämielinen voisi puhua yhteisövalistuksesta aivopesuna, mutta omaan yhteisöönsä kasvamista ei mielletä sellaiseksi, vain muut yhteisöt suorittavat aivopesua eettisesti epäilyttävien ja usein kuvottavien tapojensa levittämiseksi.

RNP sanoo sensus communiksesta väitöskirjansa sivulla 322:

” …Omakohtaisissakin kokemuksissa on kyse yhteisestä todellisuudesta, siitä, että aistit todistavat meidän elävän samassa maailmassa. Tämä merkitsee sitä, että varmuus todellisuudesta vahvistuu yhteiseltä pohjalta hahmotetun evidenssin perusteella... Sensus communis viittaa sosiaalisesti jaettuihin käsityksiin, aistimuksiin ja merkityksiin, jotka koskevat todellisuutta. Todellisuuden tajun lisäksi kyse on sosiaalisten vivahteiden tajusta, miellyttävän ja epämiellyttävän eroista, tyylin ja kauneuden kokemuksista.”

Me siis synnymme kokemuksesta, valkoisiksi tai mustiksi, suomalaisiksi, ruotsalaisiksi, mustalaisiksi tai saamelaisiksi, ja usein jopa sosialisteiksi, demareiksi, vihreiksi, vanhoillisiksi tai kepulaisiksi, ehkä jopa golfinpelaajiksi tai turvenuijiksi. Ja, jos pysymme omassa yhteisössämme kiinni, myös pysymme koko ikämme siinä todellisuuden hallusinaatiossa, johon synnyimme.

Niin kuin RNP todistaa (s. 324):

” Lopultakin siis todellisuuden taju on aina jo oppimisen ja kulttuurin muodostamaa sensus communista.”

Ulkosuomalaisena ”suomalaisuuteen” suhtautuu eri lailla kuin eläessään vielä Suomessa.

Tässä ei ole mitään ihmeellistä, valitettavaa tai edes hävettävää. Meidän kaikkien oma yhteisöllisyytemme on yksilöllistä. RNP:tä taas siteeratakseni (s. 325) ”… vaikka julkinen maailma koetaan yhteiseksi, silti jokaisella on siinä oma kohtansa. Kenenkään positio ei ole täsmälleen sama kuin toisen”.

Suomessa aikanaan asunut suomalainenkin on tietysti suomalainen, kantaa passia, uskoo ilmaiseen koulutukseen, jakopaikalla ilmaisiin terveyspalveluihin, yhteiskunnan ilmaisiin turvaverkkoihin, kohtuulliseen taloudelliseen tasa-arvoon (usein kateellisena hammasta purren), oikeamieliseen presidenttiin, lahjomattomiin virkamiehiin. Ja vihaa ryssiä ja ruotsalaisia juuri suomalaisille ominaisella, kohtuuden rajoissa pysyvällä tavalla: toisia pelonsekaisesti ikuisina vihamiehinä, toisia kateudenpistoksin paremmin menestyvinä isoinaveljinä. Sanalla sanoen on suomalainen niin kuin suomalaisen kuuluu suomalainen olla. No siihen tuli enemmän kuin vain yksi sana. Mutta Arvoisa Lukija ymmärtänee ajatuksen uoman.

Mutta ulkosuomalainen joutuu ympäristönsä vaikutuksille alttiiksi, jos osaa jotakin muuta kieltä tai pitää muuten silmiään auki ja ymmärtää.

Näkee, että jollakin muulla passilla ei tarvitse jonottaa samalla lailla kuin suomalaisella, että terveydenhoitoa voi tehokkaasti hoitaa muutenkin kuin suomalaisissa terveyskeskuksissa, että vanhukset tulevat inhimillisemmin hoidettua suurperheiden osana, ja että hallintoa voi pyörittää vähemmälläkin lahjomattomuudella.

Erilaisuuden kohtaaminen nakertaa hiljaa suomalaisjuuria niin kuin loinen isäntänsä juurakkoa.

Yhteisö-paatos on aina vain pintavaahtoa, jota vahvistetaan julkisilla paaros-simuloinneilla: yhteisön maammelauluilla, porilaistenmarsseilla, vannomalla lippuvaloja, laulamalla jumalaompilinnamme-virsiä ja sen sellaisilla välineillä, joiden alkeet on peritty yhteisestä atavistisesta alkuhämärästä, ja vielä kaempaakin.

Paatoksen pintavaahdossa jatkuvaa myötä- tai vasta-muokkautumista ei heti huomaa, mutta joissakin alaviitteissä, akanvirroissa tai muissa hämärissä sielun sopukoissa vaikutus tuntuu ja ylettyy pieninä raapaisuina tai ainakin hentoina kosketuksina jopa pintavaahdon paatoksen sekaan.

Suomalaisuuskalja väljentyy, eikä vaahto enää korista naukkailijan ylähuulta.

Muokkautumisensa seurauksena saattaa, hetkellisesti, joskus rakastaa jopa venäläisiä, ainakin joitakin kauniimpia Pietarin huorista, tai tuntea ruotsalaiset kaksoisveljikseen ( tai –sisarikseen), voi jopa ajatella, että Etelän miehet eivät kaikki ole pelkureita tai gigoloja tai molempia, tai amerikkalaiset kaikki matalahenkisiä, Raamattuaan heiluttavia mammonanpalvelijoita.

Suomalaissielu muuttuu hiljaa niin kuin jää sulavaksi vedeksi.

Suomalaisuudesta tulee hennon haikeaa nostalgiaa, joka saattaa joskus itsenäisyyspäivänä kuohahtaa iloisesti kuin lasiin kaadettu sampanja, ja laantua yhtä nopeasti. Vaikka pohjalta tulee pintaa kohti jonona pieniä iloisia kuplia, niitä on aikaa myöden vähemmän ja vähemmän.

Sitä muutuu eurooppalaiseksi aivan huomaamattaan. Ja se kai oli aikanaan Euroopasta maana uneksivien tarkoituskin, ei rysähtävä vallankumous vaan hiljainen väsyttäminen.