Kuva: Museovirasto, kansallismuseon kattofreskojaOlin tiistaina Brysselin pappilan kahvilassa kahvilla ja korvapuustilla.
Puusti oli kaupallisesti tuotettu, melko makoisa, mutta ei sellainen kuin siellä useimmiten saa syödä: itsetehtyä ja lämmintä – suomalaisuutta makoisemmillaan.
Luin samalla viikonvaihteen ja maanantain Hesarien kulttuurisivut ja kiroilin kiukkuisesti. En tosin uskaltanut uskovaisessa paikassa ääneen kiukutella, kunhan kiukkusin itselleni.
Toimittaja Esa Mäkinen oli vieraillut kansallismuseossa, pällistellyt paheksuvasti sen sisääntuloaulan kattoa, jonka Gallen-Kallela on töhrinyt joillakin yltiöisänmaallisilla suomalaismaalauksilla (kts. kuvaa yllä), ja haastatellut kulkiessaan kiukkuisena joitakin suomalaisia, ”laidasta laitaan”. Tai oli ainakin saanut haastateltavakseen yhden puolisuomalaisen, yhden maahanmuuttajan, entisen museon ylijohtajan ja yhden entisen koulukaverini Vammalasta.
Puolisuomalainen oli nimeltään Derek Fewster, jonka äidinmaito on tullut Suomesta ja isänmaan siemenet Englannista. Fewster on artikkelin mukaan väitellyt kansallismuseosta tai jostakin siihen liittyvästä ja toiminut museossa oppaana (väitöksen mainos on nähtävissä internetilläkin: Muinaisen suuruuden visioita: Nationalismi ja Suomen varhaishistorian konstruktio, Helsingin yliopisto, 2006).
Hänen arvionsa ”valkoisen suomalaisuuden” museosta kiteytyi jotenkin näin:
”…museo on valtavan isänmaallinen, mutta isänmaallisuutta ei kommentoida mitenkään…”
Minun oli juttua lukiessa vaikea ymmärtää, miten kivikautisen ruukunkappaleet, nuolenpäät, rautakautiset ruostuneet miekat ja ruotsalaisten jäljiltä jääneet muut sotavempeleet olisivat jotenkin suomalais-”yltiöisänmaallisia”. Isänmaallisen tylsäksi museota voisi hyvällä syyllä syyttää, mutta ei sentään yltiöisänmaalliseksi.
Suomihan on isänmaana vasta 90 vuoden ikäinen ja siltä ajalta on tuskin museoon kerätty isänmaallisia ruukunkappaleita. Mitä tämä ”valkoinen suomalaisuus” sitten piti sisällään, ei haastattelusta ilmennyt. Ei ehkä tarkoittanut rodullisia ominaisuuksia, en tosin ole varma, en edes tiedä Fewsterin etnistä taustaa (tosin nimi saattaa olla Englannin Northumberlandista lähtöisin ja edeltää jopa normannien – 1066, William I, Hastings ja sen sellaiset seikat – tuloa Brittein saarille ja tarkoittanee alun perin henkilöä, joka työskentelee metsissä, joten sopii siltä osin hyvin puoli-metsäsuomalaisen nimeksi), vaan suomalaiskansallista poliittista eetosta, mutta asia jäi artikkelin satunnaiselle lukijalle täysin hämäräksi.
Fewsterin väitöskirjan referaatista voi lukea lisäksi tällaista (ei siis Hesarin jutusta):
”… Kehittyvä tietoisuus muinaisuudesta oli kuitenkin enemmän kuin tieteellinen rakennelma: se oli etnisen omakuvan poliittisesti oikea muoto, joka jatkuvasti muunsi sanomaansa yhteiskunnan tarpeiden ja kehityksen mukaan…”
Näinhän kaikki kansalliset kuvat kai muotoutuvat eonien kuluessa, uudet aatteet sulavat vanhojen sisälle ja kansallinen kuva kulkee rähjäten ja uutta oksentaen kuin Helsingin itäisiin osiin kulkeva yöpussi asiakkaineen.
Fewster päästää haastattelussa suustaan vielä sellaisenkin lauseen, että ”Lallia ei ole olemassa”. Sehän on kuin väittäisi joulupukkia ruotsalaiseksi!
Tähän haluan kiukkuisesti sanoa, että Lallia ei pelkästään ole olemassa, vaan Lalleja on suomalaisuuden historiassa pilvin pimein. Samat Lallit hävittivät Birkaa, hävisivät taistelunsa ruotsalaisia vastaan Nokialla ja tappelivat miekoilla ja jalkajousilla muuallakin Suomenniemellä silloin ja vielä myöhemminkin erilaisten ”vihojen” aikana. Lalleja kaikki tyyni.
Joku kai sen piispankin tappoi, eikä ehkä ollut jonkun Lallin muija vaan joku Lalli itse.
”Kansan suussa” kulkevilla tarinoillahan on useimmiten enemmän tarkkaa symbolista kuin tarkkaa historiallista arvoa. Otetaan tästä esimerkkinä vaikkapa englantilaisten tarina kuningas Knutista (tai englantilaiset kutsuvat häntä nimellä Canute, koska eivät pysty lausumaan k- ja n-kirjaimia samassa tavussa). Tämä Knut/Canute kielsi aikanaan nousuvettä nousemasta, kun oli käsittänyt kaappaamansa itsevallan olemuksen väärällä tavalla. Tarinan alkuperäinen kertoja oli puolestaan käsittänyt itsevallan oikealla tavalla ja tarinaa kerrotaan vieläkin Englannissa, vaikka siinä ei ole historiallista totuutta edes siemeneksi.
Ja apropos, jalkajousi. Tarina Lallista oli siis satuttanut Fewsterin herkkää suomalaissielua, jutusta ei taaskaan selvinnyt miksi. Mutta osasyynä saattoi olla se, että kansallismuseossa näytelty jalkajousi oli liian hyväkuntoinen. Mitä v…*a, kaikkea sitä suusta päätellään, pitäisikö sekin olla kappaleina niin kuin kaikki tai melkein kaikki kivikautiset ruukut.
Muuten Derek Fewster on ruotsinkielinen tutkija ja aktiivinen jäsen suomenruotsalaisten Historiska föreningen’issä. Tosin on hän ollut arkeologien Fibula-seurankin puheenjohtajana. Mutta näillä tiedoilla ei tietysti ole mitään tekemistä hänen väitöskirjansa kanssa.
Maahanmuuttanut kaupunginvaltuutettu, melkein kansanedustaja, Zahra Abdullah sanoi puolestaan, että:
”täällä”, kansallismuseossa siis ”on kaikenlaisia herroja, joita minä en tunne”.
Tota noin, nyt täytyy olla lastunikkarin suu supussa, että pysyy poliittisen korrektiuden rajojen sisällä. Mutta 18 maassa-asumisvuoden jälkeen, voisi kansanedustajaksi aikovalta toivoa Suomen historian tuntemista. Tosin monikulttuurisuuden nimissä oma entinen kulttuuri on ehkä tärkeämpi ja integroituminen toissijainen asia. Tai voi olla niin, että kansanedustajien ei tarvitse muutenkaan tietää Suomesta muuta kuin sen, mistä maksetaan palkat ja miten aukaistaan pankkitili. Kaupunginvaltuutetulla ei ehkä ole edes näin runsaita pääsyvaatimuksia.
Omalla saitillaan Zahra sanoo mm. näin:
”Suomessa ei ole sotaa, ei suurtulvia, ei katastrofiavun tarvetta. Täällä ei tarvitse perustaa tytöille kouluja. Mutta moni muu asia voisi olla paremmin.”
Jättämällä huomioon ottamatta tuota toisen lauseen valitettavaa väärinkäsitysmahdollisuutta lausuntoon voi yhtyä kaikella sydämellä (tosin ehkä sitä ei ole tarkoitettu käsitettäväksi väärin vaan juuri niin kuin nuo sanat sanovat). Moni asia voisi toki Suomessa olla paljonkin paremmin.
Entinen museoalan ammattilainen Marja-Liisa Rönkkö, entinen koulukaveri Vammalasta, tosin pikkusiskon luokalta, kun tämä museoihminen on pari vuotta tätä lastunikkaria nuorempi ihmisenä, sanoi, että ”kansallismuseon pölyttyminen on myytti”.
Hän ei tietysti viitannut villakoirien esiintymiseen, joista taas on toisaalla puhunut kulttuuriministeri Stefan Wallin valittaessaan, että ”yleisö vain likaa museoita” (Kiasman rappiotila, Marja-Terttu Kiviranta, Hesari, 12.1.2008).
Marja-Liisa sen sijaan puhui museon esineidensä kautta esittämästä tarinasta. Tässä ei voi kuin olla yhtymättä ent. koulukaveriin ja museonjohtajaan. Vaikka satunnainen museossa kävijä ei saakaan suomalaisuudesta riittävän selkeää kuvaa, ei ainakaan Fewsterin tarkoittamalla yltiöisänmaallisella tavalla, niin suomalaisuuden narratiivi on kyllä niissä esineissä, joita on pantu esille, mutta tarinaa voisi jotenkin ehkä terävöittää.
Mäkinen muuten arvelee tekstissä huvittavan ”piilorasistisesti”, että Sallan yläasteen oppilas ei pääsisi nykyisestä kokoelmasta suomalaisuuden sisälle. Tässä tietysti oletetaan, että sallalainen yläaste opettaa saamelaisuutta niin paljon, että suomalaisuuden tuntemus jää taka-alalle. Vai miten tuon voisi oikeammin ymmärtää?
Museosta poistuva museonjohtaja Ritva Wäre puolestaan todistaa ammattitaidostaan sanomalla, että ”museota ei voi olla ilman esineitä”. Ja tuotahan ei voisi mitenkään sanoa paremmin, vaikka ei olisi edes puolta lausujan vuosikymmenien työkokemuksesta.
Kuva: Gallen-Kallela, vihaisen Kullervon kirousMarkku Paasonen kirjoitti maanantaina (14.1.2008) Antti Nylénin esseekokoelmasta. Kirjailija itse sanoo tuotteensa taustaksi, että:
”Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Jos kirjoittamisessa kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta, vaan journalismia tai muistovärssyjä.”
En ole varma voinko yhtyä tähänkään lausumaan, varsinkaan, kun kirjailija Nylén suuntaa vihansa erityisesti niin sanottuja suuria ikäluokkia kohtaan, jotka hänen mukaansa ovat tuhonneet ihastuttavan maailmamme.
Viha saattaa joillekin olla kirjoittamisen polttoaineena, mutta uskon itse vankasti, että vihasta ei synny kuin polemiikkia tai vihaisia esseitä. Kaunokirjallisuutta syntyy empatiasta, ymmärtämisestä ja harkitusta luovuudesta.
Kaunokirjallisuudessa saattaa olla mukana jopa iloa, kaikkien muiden empaattisten tunteiden lisäksi, vaikka maailmassa ei ehkä ilolle olekaan tarpeeksi suurta tilaa, vaikka tarvetta olisi paljon enemmän kuin vihalle.
Että sellaista sattui silmiin tiistaina 15.1.2008 Brysselin pappilasta. Ostin lisäksi puolisolle pussillisen Lontoon rakeita, joita ilman hänen lukemisensa ei näytä sujuvan oikein hyvin. Hänellä on luvun alla juuri nyt Henning Mankellin Kennedyn aivot (englanniksi tosin), itse olen aloittanut kirkon kirjatorilta löytyneitä V.S. Naipaulin englantilaistarinoita samalla, kun lopettelen Risto Niemi-Pynttärin Verkkoproosan lukemista.
10 kommenttia:
Olipa terapeuttinen lukukokemus tässä globalisoituvassa, kapitalistuvassa ja rikollistuvassa maailmassa.
Tiekkarin toimittaja haastatteli kerran työpaikan pääluottamusmiestä ja hermostui, koska luottamusmiehen mielestä työläisten oloissa ei ollut moitittavaa. Lopulta toimittaja tuumi, että ei kai teillä täällä asiat kuitenkaan niin hyvin voi olla, etteivätkö ne voisi olla paremminkin, mihin pääluottamusmies, että kyllähän asiat voisivat tietysti paremminkin olla, mistä sukeutui Tiekkariin otsikko, että pääluottamusmiehen mielestä asiat voisivat olla työpaikalla paremmin.
Kansallisvaltio Suomessa kapitalisti tiesi hyvin, mikä on sen tärkein voimavara. On se työläinen nytkin, mutta ei välttämättä suomalainen työläinen, ja perustuslaista poistettiin kohta, että työntekijä on valtion erityisessä suojeluksessa. Sellaista on harmonisointi, kuten kesäajan yleisliittolainen alkaminen silloin, kun Suomessa on parhaina talvina vielä paikoin parimetriä lunta ja Keski-Euroopan maissa pottu pinnassa.
Jos olen oikein lukenut lehteä, niin Helsingissä kaupungin museoita pääsee jälleen periaatteessa likaamaan ilmaiseksi, vallankin toiskuntalaiset. En tiedä, miksi näin on, sillä en usko valtion enkä kuntien suoranaiseen hyväntahtoisuuteen. Yksi asia ostetaan toisella, mutta hyvä näin.
Luulisin, että se, mikä koskee Saara Bullaa, koskee monia muitakin kansanedustajiksi pyrkiviä. On eduskunnassa fiksujakin ihmisiä, mutta fiksuimmat pysyvät sieltä poissa ja hoitelevat valtakunnan asiat eduskunnan ohi, vaikka ne ikään kuin siellä päätetään.
Moni muukin asia voisi olla Suomessa paljonkin paremmin.
Juuri äsken äimistelin sunnuntain Hesarin museo-osastoa, enkä suoraan sanoen ymmärtänyt lukemisestani yhtään mitään.
Ei siis tarvitse olla Brysselissä, Hanhensulka, ollakseen ymmärtämättä Hesaria.
No, ehkä toimittajalla oli jotain henkilökohtaista Kansallismuseota kohtaan, en tosin käsitä mitä se voisi olla.
Minä en tiedä kuka Hesarissa käy läpi näitä juttuja, mutta muistaakseni ainakin ennenaikaan olivat toimitussihteerit, jotka olivat tavattoman kiukkuista väkeä ja sanoivat ensiksi että tekstistä puolet pois.
Mikäli senttari sai palkkionsa liuskojen perusteella, hänellä oli syytä olla mörkki ja perhe jäi ilman ruokaa ja vuokran maksustakaan ei ollut tietoa.
Toisin on nyt, jolloin edes sähkölaskun puolikasta ei voi senttauspalkkioilla maksaa.
Mutta lohdutuksena on se, että senttareiden juttuja varmaan harva lukee, paitsi tietysti briljanttien kulttuuriosaston senttareiden, siis Hesarin. Niiden mukaanhan päätetään sitten apurahojen saajat.
Sarjakuvia sentään lehdessä vielä on... Viivi ja Wagner on toistaiseksi hylätty vissiin useimmissa eurooppalaisissakin lehdissä, koska on epäilyttävää että naisella ja sialla voi olla suhde.
Ah ja voi. Todellisuudentaju on niin metka väline huumorin ymmärtämiseen.
Vaikka tässä ei halkottu solmuja eikä kalloja, niis sanon nnin kuin kuin kohmeinen vääpelikapteeni sanois silloin kun hän palkitseen sotamiestä sanomalla, että tämä on osoittanut kirjoituksissaan poikekselistta alotekykyä ja rohkeutta.
Kenen puolesta ja ketä vastaan, sitä minä en kerro.
Juu, eikä tarvitse mennä Hesaria kauemmas kalaan. Minä en pitkään aikaan ole ymmärtänyt kulttuuri-ihmisten kieltä.
Olen pitänyt vuoden hesariselibaattia = lopetin vuosikymmenien lehden tilauksen ja lukemisen. Mutta siitäkös tilanne parani: Nyt luen tarkkalaseilla muita medioita. Ja ymmärrän vielä vähemmän.
Kyllä oppi ojaan kaataa, tieto tieltä työntää ja kysyvä tieltä eksyy, mutta röyhkeys maan perii ja ahneus kovankin onnen voittaa.
Jostain luin (mistä? Parnasson blogista? En muista...) että Nylen ei itse syytä suuria ikäluokkia vaan toimittaja on itse vetänyt tämän johtopäätöksen. Mutta kukapa sen tietää mikä on Totuus, ellei itse pääse ensin lähdettä tutkimaan.
Hanhensulka. Miksi sinä olet Brysselissä? Luulin että muutit tänne.ruu
Käytin kolme kertaa sanaa itse. Yök. Anteex. Nyt tämä itse lähtee kyllä yöpuulle. Öitä. ruu
Jaa-a. Kyllä minäkin haluaisin kahvia ja korvapuustin ihanaisen naisen kädestä. Korvatkin pysyisivät lämpöisinä pitkän aikaa.
Elä nyt sentäs masokistiksi rupea.
Hanhensulalle tiedoksi, että täällä näyttää siltä että talvi voisi vaikka tullakin. Parvekkeella on yön jäljiltä vieläkin jääkukkia.
Ja minä olen aloittanut blogin.
Tervetuloa 2000-luvulle, nykyään historioitsija voi jo tarkastella krittisesti valkoisen suomen rakentamista. Toki tulevaisuudessa tutkijat tuo jälleen uutta valoa.
Lähetä kommentti