Solacium ja luopumisen ilo

Kuva: Ian Flemming's James Bond declassified Shaken, not stirred

Aloitetaan afolla Hanhensulan afoaitasta:

Ovi houkuttelee sitä, joka jo haluaakin sisään.

Elämä on kuin räpiköisi uimataidottomana hunaja-altaassa.

Sitä tietää kyllä, että räpistely näyttää huvittavalta, mutta itse ei useinkaan sille osaa nauraa, vaikka enkelit ja muutkin sivustakatsojat nauraisivat kippurassa. Eikös joku suomalainen sananlasku sanokin jotenkin, että vahingonilo on puhtainta iloa.

Lopulta joutuu räpiköinnistäkin luopumaan ja hukkuu hunajaansa.

Tai siltä elämä aika monesti tuntuu. Tosin parantumattomana optimistina tunnetta on vaikea sovitella sen kanssa, että omassa mielessä oma ”lasi näyttää olevan ainakin puolitäysi, eikä juuri koskaan puolityhjä”. Vaikka kai se jotenkin soviteltavissa olisi, jos oikein yrittäisi.

Alempana olevan lento-onnettomuuslastun kommenteissa virtuaaliystävä Karpalo kertoi joutuneensa joskus nuoruudessaan hyppäämään koneesta ulos ns. hätähyppynä. Kommentti oli itselleni kovin ajankohtainen ja pani lastuhermon kutiamaan.

Olen mahdollisesti maininnut joskus aikaisemminkin, että olen aikeissa ryhtyä hyvin vapaaksi kirjailijaksi. Puoliso tosin inttää jääräpäisesti, että jään (yäk) eläkkeelle, mutta mitäpä puolisot puolisoistaan todella tietäisivät.

Joten siis vapaan kirjailijan houkutteleva ovi olkoon sieluni silmien edessä, vielä suljettuna tosin, mutta olen vääntämäisilläni sen kahvaa. Kohtalokas päivämäärä on tämän kuun lopussa, jonka jälkeen nyt käyttämäni työpaikan kulkulupa, sopivan symbolisesti, lakkaa toimimasta. Mikä on ihan hyvä asia, eipä tule vetelehdittyä työpaikalla tuputtamassa ”mittaamatonta viisauttaan”, joka roikkuu iholla kuin naava vanhan kuusen kyljissä ja tuntuu vieläkin etsivän sopivaa uraa tai ainakin valistettavaa kohdetta, jota ei siis enää löydy.

Niin muuttuu henkilö yön yli ajan hermolla eläjästä anakronismiksi. Sic transit… ja sitä rataa.

On siis yritettävä itseharhautusta ja ajateltava eläkeläiselämän sijasta astuvansa rohkeasti ja vapaasti uudelle vapaalle uralle, uuteen elämään itse asiassa. Kuin aloittaisi uuden suhteen, astuisi uuteen avioliittoon. Tai ostaisi silkkipaidan, cowboy-saappaat, tiukat nahkanousut ja halvimman mahdollisen bulevardisportin, kahdenistuttavan, ja suuntaisi nokan vaikkapa Tallinnan iloisille kaduille, Pietariin tai johonkin.

Vapaan kirjailijan ura on sikäli hyvä valinta, että siinä ei välttämättä tarvitse edes tehdä kovin paljoa voidakseen kutsua itseään kirjailijaksi (ellei halua välttämättä institutionalisoida kirjailijuuttaan Kirjalijaliiton jäsenyydellä). Ihannemaailmassa täytyisi luonnollisesti olla julkaistuna kirja tai pari, mutta emmehän elä ihannemaailmassa.

Itseään lohduttavasti voisi hyvinkin ajatella, että pelkkä aspiraatio riittäisi ainakin aluksi, ehkä jopa muutamaksi vuodeksi, tietysti hikisen ajattelutyön ohella. Kuuntelisi salaa ihmisten puheita katukahviloissa ja kesäterasseilla, kirjoittelisi asioita molskikantiseen mustaan kirjaseensa ja manailisi jumalilta tai jostakin inspiraatiota. Tai voisi yrittää etsiskellä keinua, jossa Leino kertoi heiluneensa ja taisi Kivikin jotakin samasta keinusta sanoa. Mutta nyt sukelletaan uniin...

"Last night I dreamt I went to Manderley again..."(Daphne Du Maurier, Rebecca)

Muutama yö sitten näin (tietysti) hetkeen liittyvän sopivaa unta siitä kesästä, kun makailin monet päivät lentohaalareissa ilmavoimien käsikäyttöisen polttoainepousarin vieressä pehmeällä Luonetjärven kentän nurmella tupakkia tuprutellen, nuokkuen ja odotellen omaa lentovuoroani.

Herättyäni yritin muistella mitä siinä 21-vuotiaassa päässä mahtoi silloin työrupeaman alussa liikkua.

Teini-iästä periytyvien suvunjatkamisrituaaleihin liittyvien, ja auttamattoman ylimitoitettujen, toiveiden lisäksi siellä ei ainakaan näyttänyt olleen huolta ajasta tai varsinkaan sen kulumisesta. Juuri herättyään tällaisista muistelu-unista ja silmien räpsähdettyä auki, tuntuu hetken siltä, että unessa nähdyn ja nykyhetken välillä ei olisi ollutkaan kuin silmänräpäyksen verran aikaa. Olisi sulkenut silmänsä pehmeällä kesänurmella ja aukaissut ne uudestaan juuri nyt, kun kuulee eilispäivän laulavan ilkkuvia seireeninlauluja ja huomisen takaa kuiskii vigilian monotoninen hyminä.

Jostakin syystä tätä uranvaihtoaskelta suunnitellessa on mielessä pyörinyt alinomaa, että suomenkielessähän on käytössä kaksi jotenkin sopivaa, ja menneisyyden kannalta merkitykseltään toisiaan lähellä olevaa sanaa: sentimentaalisuus ja nostalgisuus. Ne tarkoittanevat melkein samaa tunnetta, mutta eivät aivan samaa.

Jotenkin sentimentaalisuus on negatiiviselta tuntuva sana. Varmasti aivan syyttä, mutta niin vain on, että teksteistäkin sanotaan arvostelevasti, että ne ovat sentimentaalisia, kun ajatellaan jonkinlaista imelähköä ja hapanta tekstinmakua. Sellaista, jota usein ilmenee hömppäkirjallisuudessa, romansseissa, sotakirjoissa, sydämellä luoduissa muistelmissa ja sen sellaisissa.

Nostalgisuus on puolestaan omassa mielessäni selvästi positiivisempi sana. Nostalgisuudessa ei tuntuisi olevan siirappimaisuutta vaan kirkastunutta haikeutta ja ymmärrystä.

Linnan Täällä Pohjantähden alla on ehkä enemmänkin sentimentaalinen ja Tuntematon puolestaan omakohtaisenymmärtävän nostalginen teos. Ja voi olla, että siksi suurempi kansanosa pitää varauksitta Tuntemattomasta ja vierastaa Pohjantähteä.

Sentimentaalisuus on kai johdettu latinan sanasta ”sentire”, joka tarkoittanee ”tuntemista”, ”tunteilua”. Omassa mielessä tuntuu siltä, että sentimentaalisuus kasvaa katumuksista, luopumisista tai toiveiden täyttymättömyyksistä, kirjoittamattomista kirjoista, saamattomista lottovoitoista, suremisesta; puolityhjiä laseja siis.

Nostalgia johdetaan kreikankielen sanasta ”nostos”, jonka merkitys suomeksi olisi ehkä ”kotiinpaluu”. Nostalgialla on omassa suussani jotenkin täyttymyksen makua, haikean ilontäyteistä muistamista, iloa pienistä voitoista. Nostalgikon lasi on puolitäynnä ja juomasta puuttuu happamuuden ja äitelyyden maku.

Iloinen luopuminen tarvitsee tuekseen nostalgiaa, jossa voi virkistää mieltään, jos virkistystä tarvitsee. Sentimentaalisuus tekee tunteet tahmeiksi ja luopuminen tulee vaivalloiseksi, kuin yrittäisi ravistella tahmeiksi käyneistä sormistaan irti niihin takertunutta paperinpalasta.

Ja sitten voi luopua, voi tehdä oman hätähyppynsä, voi roiskaista reippaasti ulos hunajakulhostaan. Voi olla, että päätyy siirappivatiin. Mutta se on sen ajan murhe, ja voihan olla, että uimataito on sen verran hunajassa parantunut, että siirapissa pystyy uimaan niin, että nenä pysyy juuri pinnan yläpuolella.

"...I watched this self that was not me at all and then smiled; a new, small smile." (Du Maurier, Rebecca)

Eli suomeksi jotenkin, että "...Katsoin tätä itseäni, joka ei ollut ollenkaan minä, ja sitten hymyilin, uutta, vienoa hymyä."

Missähän saisi painetuksi käyntikortteja tekstillä "Hanhensulka, vapaa kirjailija, Maailma; shaken, and stirred".

Hippukin lohtua, vaikka vain quantumin kokoinen, on lohtua, "solacium", "solace".