Aamutaivaltaja ja vähän illankin

Kuva Hanhensulka: Radio Novan kuumailmapallo Caulfieldin taivaalla

Tyynessä ilmassahan äänet kuuluvat paremmin.

En tiedä miksi. Heikon tuulen suhina ei kovin kova ole, mutta tarpeeksi kova kuitenkin sekoittamaan äänet sekamelskaksi, josta ei kaukaisempia, yksittäisiä ääniä juurikaan erota.

Sunnuntaiaamuna kaupunginkin äänet ovat tavallista heikommat. Siksi kai Radio Novan kuumailmapallon polttimen kohina kuului avoimesta puutarhan ovesta jo ennen kuin palloa itseään olisi voinut pihasta katsella. Polttimen kohinan lisäksi kuului kovaäänistä puhetta, josta ei tosin yksittäisiä sanoja pystynyt erottamaan kuin silloin tällöin: ‘look’, ‘yeah’, 'awesome' ja sensellaisia.

Kamera siis esiin ja naksumaan. Sain otettua satakunta kuvaa pallon johlallisesta ylilennosta. Niistä onnistui jotenkuten vain puolentusinaa kuvaa, joten suhde oli itselleni tavanomainen. Jos kuvia naksuttelee tarpeeksi niin joukkoon saattaa eksyä ainakin yksi sellainen, jonka voi hyvällä omallatunnolla säästää.

Kuvia tallentaessa tulee usein mieleen kysymys siitä, miksi niitä tallentaisi. Kukapa niitä jälkeenpäin katselisi. Paperikuvat valokuvakansiossa sattuvat ehkä helpommin jälkipolvien käteen kuin jollakin – tulevaisuudessa ehkä lähes liian vanhanaikasella – medialla säilötyt kuvat. Paperikuvissakin on vuosien varrella ollut laatueroja. Ajatellaan vaikkapa 60-luvun nopeasti haalistuneita värikuvia. Itku kai niistä tulisi, jos itkeä kehtaisi.

 Kuvat itsekään eivät ehkä tulevia sukupolvia houkuttelu. Mutta mistäpä sen varmuudella voi sanoa. Siksi niitä kai tulee tallennettua roppakaupalla (mitä roppakauppa sitten tarkoittaakaan sähköisessä muodossa).

Ja niitä ehkä tallentaa myös oman kuolemattomuutensa vuoksi. Tosin vienosti punastuvin poskin.

Koe

Tämä on vain uuden työkalun kokeilua.

Äänivallin murtaminen on myös visuaalinen tapahtuma oikeissa olosuhteissa. Kuva on US Navyn F14-koneesta.

P.S. Kuva on Navyn virallisen kuvaajan ottama.

Parempi lause

Nythän on niin, että blogi on internetin sisällöntuotannon hopealankainen kultavärttinä. Jos haluaisi tutkia internettiläisten lajisielun syvyyttä, sen löytäisi parhaiten henkilökohtaisista bogeista. Ilman blogeja internet olisi vain pintavaahtoa, hetkellisiä sielunvärähdyksiä, triviaaleja uutisvälähdyksiä ja asiantuntijoiden tylyä asiatietoa.

Yritin elää monta kuunkiertoa pelkän Facebookin avulla, mutta eihän ajatus mahdu ulostulleena millään 420 merkin mittaiseen pakkopaitaan. Se tarvitsee ympärilleen tilaa kuljeskella, laajeta ja jopa supistua jos niikseen tulee, muuten saa aikaiseksi vain jonkinlaisen mölähdyksen, jonka kanssa ei viitsi, eikä onneksi tarvitse, kovin pitkiä aikoja elellä. Mölähdys hukkuu hetkessä uusien mölähdysten joukkoon, eikä sitä enää ole.

Blogi (lastu, aurinkolaiva) sen sijaa antaa aikaa niin Arvoisalle Lukijalleen kuin varsinkin kirjoittajalleen. Ehtii kaivella ajatuksiaan ja katsella lähdeteoksia. Blogihan on luovaa työtä, niin kuin oikeakin runo ja proosateksti: novelli, essee, pakina tai jopa kriitikon mustasappinen vuodatus. Kaikki sukulaisia keskenään, luovaa työtä, joistakin maksetaan, joistakin muista ei. Toisilla saattavat korvat olla kulttuurin suhteen, Nabokovin sanoin, 'pelkkiä ornamentteja' (oletettavasti tarkoitti ei-intellektejä taviksia), toisilla taas oikeille taajuuksille hienosäädettyjä instrumenttejä, kulttuuritutkia.

Joka tapauksessa nythän on niin, että tämä blogi tekohengitetään uuteen uskoonsa niin pian kuin vain suinkin keritään. Seuraava lastu on jo työn alla ja tällä viikolla pitäisi saada näytettävään kuntoon kunhan lauseet on viilattu kauniiksi. Tai ainakin 'paremmiksi' niin kuin Asko Martinheimo opastaa kirjassaan 'Parempi lause' (WSOY, 2000), tähän tapaan (s.11):

"...
Kerronnan yhtenäisyys, eheys ja johdonmukaisuus ovat tärkeämpiä kuin vastaavuus todellisuuden kanssa..."

Mutta odotuksensa ja mahdollisuuksiensa välillä ihmisellä on aina luomisen ikkuna, jonka avaamisessa saattaa olla voittamattomiakin esteitä. Tuostapa tuleekin mieleen se, mitä Kalle Holmberg sanoi suomalaisen näytelmän puolesta esseessään 'Todellisuus ja teatteriperinne' Kiila 30:ssä (Tammi, 1966), s.121:

"...
Tällä hetkellä odotan suurimmalla mielenkiinnolla Arvo Salon ja Marja-Leena Mikkolan lupullista tulemista suomalaiseen näytelmään. Molempien lupaukset ovat jo nyt ilmeiset. Odotan niin ikään Veijo Meren ja Eeva-Liisa Mannerin jatkoa..."

En tiedä vieläkö Holmberg odottaa suurella mielenkiinnolla. Ikkunoiden aukaiseminen on ilmeisen vaikeaa mestareillekin, puhumattakaan vaivaisesta blogikirjoittajasta, kirjojen lukijasta ja rakastajasta. Mutta parhaansahan on itse kunkin yritettävä. Jopa lauseidensa kaunistamisessa.

Bloggaan siis olen!

Kokeilin uutta hakukonetta, joka on nimeltään Cuil.

Kone vaikuttaa kovin hyvältä, toimii ehkä samaan tapaan kuin Google (mikä ei liene ihmeellistä, onhan idean takana Googlen entinen työntekijä), mutta etsinnän tulos näyttää paremmalta. Aika näyttää onko asia näin. Cuil kertoo itsestään vaatimattomasti tähän tapaan:

“The Internet has grown exponentially in the last fifteen years but search engines have not kept up—until now. Cuil searches more pages on the Web than anyone else—three times as many as Google and ten times as many as Microsoft.”

Merkittävä ero Googleen nähden on se, että Cuil ei pelkästään löydä haettua sivua vaan jatkaa löydön jälkeen sivun analysointia: sen ’sisältöä, tarkoitusta, suhteita (muihin sivuihin) ja koherenssia’, niin kuin esittelysivulta käy ilmi.

Vielä merkittävämpi ero Googleen nähden on siinä, miten etsintäkone (tai tämä firma siis, konehan ei tietenkään tee muuta kuin käsketään) kohtelee ’asiakkaitaan’. Google ylläpitää tiedostoa etsijöiden tavoista antaakseen parempaa palvelua, Cuil käyttää tuota analyysitoimintoa sen sijaan.

Tällä erolla on merkitystä yksilön vapauden ja koskemattomuuden suhteen. Google tietää aivan liikaa meistä käyttäjistään. Muistan hiljan lukeneeni Googlen perustajan haastattelun, jossa tämä uhkasi, että lähitulevaisuudessa Google tulee tietämään enemmän meistä ja haluistamme kuin tiedämme itse.

Google on käymässä liian suureksi sandaaleihinsa, niin kuin Microsoft aikanaan. Mikrosoft hallitsee suvereenisti käyttämämme tietokoneiden OS-ohjelmistot ja suuren joukon jokaisen käyttämiä hyötyohjelmia (kaikki hyvin toimivia, ylitehokkaita ja kalliita). Google on vaarallisempi, se hallitsee tietoa ja sen tarjontaa. Muistetaan myös Googlen sensurointitoimet Kiinassa, joita ei ole vielä edes lievennetty, vaikka Kiina on – ilmeisesti – muuttunut demokraattisemmaksi ja – oletettavasti – vapaammaksi, täysin vapaata yhteiskuntaahan ei ole missään, edes Islannissa tai Utsjoella.

Parantumattomana narsistina suoritin tietysti heti Cuil-etsinnän omalla nimelläni. (Ehkä psykiatreilla olisi jotakin sanottavaa siitä, että ensimmäinen etsintä oli ’hanhensulka’ eikä vanhemmilta peritty suomalaisproosallinen ’xx’.)

Ja miten ollakaan, eteen ponnahti muun roskan lisäksi linkki Washinton Postin muinoiseen artikkeliin. Olin jo täysin unohtanut koko asian onhan sen kirjoittamisen jälkeen virrannut runsaasti vettä jopa Potomac-joessa. En ollut edes nähnyt koko artikkelia aikaisemmin, vaikka, tietysti, olen tehnyt google-etsintöjä hanhensulasta aika ajoin. Näin siis kirjoitti ’nuori bloggari’, Hanhensulka, bloggaamisesta Washington Post’issa 3.3.2006 (artikkelin varsinainen kirjoittaja on Frank Ahrens).

“Hanhensulka (Finnish for Goosequil):

I run 6 blogs for now. Two in English (very lazily), and four in Finnish. I started in January 2005.

I think that blogging is a good way of sharing views on the Internet. I "belong" to a loose network of culturally minded people, who talk mainly about books, art, environment and such, and "everyday matters" as well,such as use of drugs (I don't), love life (haven't any to speak about either),politics, religion etc.

Previously, I took part in literary fora (4), quite actively, particularly about books but art in general as well. When I learnt about this blogging thing, it was immediately obvious to me that I will want to be a part of it.

For me there are probably two main reasons for blogging (apart from being a self-centered Narcissus really):

1) to take part in debating issues of the day;
2) to write more sort of "arty" language as a counterbalance for the working language
(sort of English in my case)

My blogging identity is "hidden" in that only one person knows it (apart from me, of course) that is my son, who also blogs (he is a musician and blogs about that, by the way I started a year before him). My "regular readers" (how grand is it to say such things) know my background and even working environment.”

Että sillä tavalla sitä on tullut bloginuoruudessaan itseään kehuskeltua. Arvoisa Lukija arvaa tietysti, että tiettyä, ja luterilaisittain häveliäästi peitettyä, ylpeyttä tuntien totesin myös, että olin päässyt aivan artikkelin alkupuolelle suurine ajatuksineni.

Kirjallisesta blogista

Kuva: Diogenes murjottaa savisessa viinisammiossaa Kybelen papitarten naapurina

Mitä on 'kirjallinen? Ja mitä on 'kirjallinen blogi'?

Lueskelin Kaltiossa viime vuoden puolella julkaistua juttua kirjallisista blogeista. Olen vieläkin niin suivaantunut Kaltion sananvapausajatuksista, etten mielelläni edes mainitsisi koko läpyskää, mutta sitä ei juuri nyt voi välttää. Syynä välttämättömyyteen on kirjailija, kääntäjä, kriitikko ja esseisti Ville-Juhani Sutinen, joka on yksi kirjallisen eliittimme vallankahvaa hipelöiviä etuvartioita, jonka oma muodikkaasti nimetty kirjallinen blogi, Susi rajoilla 2.0, on ollut muutaman viikon kesälomalla, tai työlomalla, tai jollakin, ja palaa ehkä joskus elokuun alussa kirjallisuudesta kiinnostuneiden kahlattavaksi.

Sutinen nimittäin kirjoitti esseen 'Kirjallisten blogien estetiikka ja tietoverkon topokset eli progressiivinen universaaliutopia fragmentaarisena digitaaliteoksen päämääränä', joka on kovin paljon nimeään mielenkiintoisempi, ja julkaisi sen Kaltiossa.

V-J sanoo kirjoituksensa aiheesta mm. näin:

“...'Kirjallinen´ ilmenee kahdessa merkityksessä: 1) blogi käsittelee tai sivuaa kirjallisuutta, joko tuottamalla, kääntämällä tai tutkimalla sitä, ja 2) sen olemus on kirjallinen, so. se kyetään näkemään geneerisesti ja tyylillisesti kirjallisuutena; tutkivana, esseistisenä, esteettisenä tai poeettisena – yhtä kaikki, kunhan kirjallinen taso on määriteltävissä kompetentiksi. Tämän suorittaa yhteisö. Kumpikin ehto on riittävä määritelmän täyttämiseksi. Vaikka jako on yleinen, se onneksi karsii tarkastelusta pois valtaosan verkkopäiväkirjoista..."

Jokin aika sitten, tai, blogimaailman häilyvän katoavaista ajankohtaisuutta ajatellen, oikeastaan pirun kauan sitten, ensin Sanojen Anita sitten Ripsa ja jopa ihmistä etsivä Diogenes, tosin mutkan kautta, antoivat kunnian sataa tällekin lastumaalle, ja nimesivät Dionysoksen kevään yhdeksi niistä blogeista, jotka kuuluvat luokkaan Blogging with Purpose.

Säikähtäneenä ajattelin, että, Piru vieköön. Näinkö tosiaan on käynyt, että lastuilleni näyttää löytyneen 'purpose', eli 'tarkoitus' ja lopetin hädissäni lastujen nikkaroinnin siihen paikkaan (tosin avun ulottumattomissa peilailevana narsistina tulin hetken vieroitusoireissa kiemurreltuani helpohkosti toisiin ajatuksiin).

Äkkiä kääntäen englanninkielen sanan 'purpose' voi nähdäkseni suomentaa 'tarkoitukseksi'.

Sitten tulin kauhuissani ajatelleeksi, että sen voi myös kääntää sanalla 'merkitys'.

Merkitys-ajatus oli vielä edellistä kammottavampi.

'Merkityksen' (laitoin sanan tuossakin heittomerkkien sisään, koska ajattelen siihen salaperäisesti sisältyvää korkealentoa, vähän niin kuin monet meistä kirjallisuuden rakastajista ajattelevat 'kirjallisuuden' suhteen, jotakin elämää tai ainakin omaa sieluaan suurempaa), siis 'merkityksen' löytyminen omasta blogilastusta, tuntuu kuin olisi karauttanut hampaansa helmeen syödessään tuikitavallisia, ja aina koskenkorvanmakuisia, simpukoita. Nämä 'helmethän' osoittautuvat poikkeuksellisesti kuorenkappaleiksi, vaikka ahneessa sielussa ehtisi kuinka läikähtää muukin kuin Koskenkorva.

Mutta lastuille, kokonaisena monen vuoden mittaisena sarjana, ei oikein tahtonut löytää merkitystäkään.

Olin nimittäin ajatellut alunperin, että kirjoittelen omaksi ilokseni, niin kuin kirjoittelen muutenkin, pöytälaatikkoon, ja jos jotkut virtuaaliystävät Rihmastolta sattuvat lukemaan juttujani (panin sinne blogistani tammikuussa 2005 toiveikkaan punanaamaisen mainoksen), niin toivottavasti eivät liiaksi niistä, ainakaan päin naamaa, vittuile.

Mutta sitten huomasin tässä ajatuksessa loogisen vian. Nimittäin itselle kirjoitettu tekstihän omaa tietysti juuri sen 'tarkoituksen' – kirjoittaa itselleen, niin kuin ikioman päytälaatikon ja päiväkirjan tarkoitus.

(Tästä ajatussolmusta pullahti mieleen vanha, ikivanha itseasiassa, kirjallinen klisee, jossa puhtaan Diogeneesta ja Platonista, mutta tunnen siitä syntyvän oikein novellinoloisen tuotteen, joten jätän sen tässä pelkälle maininnalle sulkumerkkien väliin.)

Sitten Timbuktun koirulauma kävi kommentoimassa tällä omalla blogillani (lastua Blogihenkilön virtuaalinen kuolema, 30.5.2008), jossa hän referoi pätkän kirjasta Tähden hetki (kirjoittanut maailmankirjallisuuden naispuolinen Kafka (toivottavasti tuota ei tulkita seksistiseksi loukkaukseksi), brasialainen Clarice Lispector, Ai-ai kustantamon sarjassa 'Lue vähemmän', 1996).

Tähden hetki on ahtaan ja surkean elämän poeettinen narratiivi, kuvaus naisesta, joka ei tiedä eikä osaa mitään, joka on elänyt koko elämänsä tyhmyyden suojaavassa kuplassa. Itseasiassa vähän samaan tapaan kuin Helen Fieldingin Bridget Jones ja tämän oma surkea, tyhmyydentäyttämä elämä. (tuossa edellä sanalla 'tyhmyys' yritän etsiä vastinetta ajatusteni englanninkielen sanalle 'ignorance', mutta en nyt juuri löydä siihen sopivampaa)

Erona (suurena) on se, että Tähden hetken Pohjois-Brasiliasta kotoisin olevan päähenkilön, jonka nimi on viitteellisesti Macabea, ja lontoolaisen, kolmekymppisen tv-toimittajanplantun elämisen ehdoilla on tietysti valtava ero.

Macabea ei osaa kunnolla kirjoittaa, ja yrittää pärjätä toimistotyössä, hän on siivoton, toivoton ja tulevaisuudeton. Bridget Jones on puolestaan siisti, tietysti huolettoman pikantilla tavalla, toiveikas, mediaseksikkäästi niin kuin Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulojen Elizabeth Bennet, eikä hänen koko elämänsä ole välittömästi uhanalainen tapahtui mitä tahansa. Vaikka menettäisi työnsä, hänen päänsä pysyisi pinnalla. Niin kuin meidän länsimaisten ihmisten päät yleensä pysyvät. Makabean syntymäosa ei ole tässä suhteessa samanlainen.

Mutta tämän päivän aiheen suhteen molemmat kirjat ovat jotenkin merkittäviä. Voisi ajatella, että oikean julkaistun kirjailijan ja 'kirjallisen' bloginpitäjän ero on jotenkin raa'an täsmällisesti määritetty Bridgetin ja Macabean välisellä erolla.

Ajatus tuntuu niin kohtuuttomalta, että se pitäisi heti pudistaa päästään pihalle, mutta niin kuin usein käy, ajatukset joita ei saisi ajatella tarttuvat päähän kuin 'julkkis' yleiseen tajuntaan, ja sellainen ajatus, joka pitäisi ehdottomasti säilyttää, tipahtaa julkisuudesta kuin alusvaatemannekiinin entinen mies.

Bridget Jonesin päiväkirja on nimenomaan tietyntyyppistä kirjallisuutta, päiväkirjaromaani. Uskaltaako tähän edes sanoa, että monen monet blogit ovat juuri samanlaisia päiväkirjoja, julkaistu bittimaailmassa paperimaailman sijasta. Mutta yhtäkaikki saman genren sisään liukenevia, toiset huonompia ja toiset parempia kuin Bridget Jones.

Kirjeromaani on myös kirjallisuuden laji. Risto Niemi-Pynttäri ( kirjoittaa omaa blogia, Kun kirjoitan, joka on niin kirjallinen, että kateuden naskali ulottuu lukiessa jopa parkkiintuneen paksunahkaisen ja parantumattoman narsistin kirjoittajansieluun saakka) julkaisi hiljan väitöskirjansa, jonka nimi on Verkkoproosa. Siinä hän puhuu mm. Panuseni-nimisestä, helsinkiläisen Mesin julkaisemasta sarjasta kirjeitä rakastetulleen, joka on hylännyt Mesin. RN-P sanoo Mesin päiväkirjasta mm. näin (s. 111):

“...Puhuttelumuoto ja muutamat yksityiskohdat välittävät sen yhteisen emotionaalisen maailman, johon kirjoittaja vetoaa. Kirjallinen suhde aiheeseen on itse asiassa ainoa tapa, jolla kirjoittaja voi pitää julkista blogia aiheesta. Voidaan jopa sanoa, että blogin kirjallinen laatu johtuu tästä rajoituksesta – hän ei voi kirjoittaa raportoiden. Kirjoittajan on valittava yksityiskohdat sillä tavalla, että niiden perusteella ei voi tunnistaa henkilöitä. Näin hänen kirjeisiinsä tulee yleinen taso, jonka puitteissa hän puhuu kaipauksensa kohteelle. Samalla käy niin, että vaikka blogista puuttuu kaikki lukijaa huomioivat pyrkimykset, juuri tuon yleisyyden vuoksi blogi puhuttelee lukijoita. Fiktioon liittyvä ja asiakirjoittamisesta poikkeava tapa käsitellä aihetta on siis Panuseni-blogin kirjallinen piirre...”

Panuseni-blogin kirjoittaja, Mesi, puhuu 'kirjeissään' rakastetulleen. Monet blogit puhuvat samalla tavalla yleistäen kenelle puhuvat, ja tuottavat samalla kirjallisuutta. RN-P sanoo myös (s. 112):

“...Lähtökohdiltaan myös kirjallinen genre on diskursiivinen koodi samoin kuin mikä tahansa puheakti. (Todorov 1976, 164.) Puheen ja kirjallisen genren välinen ero on vain siinä, että kirjalliset genret ovat monimutkaisempia kuin puheen genret...”

Kaltion jutussa V-J Sutinen sanoo myös:

“...Verkon demokraattisuudessa on se vika, että se sallii julkisen idiotismin, mutta myös se etu, että julkiso toimii siellä voimakkaamminkin yhteisöjä luoden kuin byrokratian pylväskäytävillä...”

Ja vähän myöhemmin:

“...Aluksi on vielä kerran todettava, että vain marginaalinen osa verkossa julkaistavasta kaunokirjallisesta aineksesta on millään tavalla kiinnostavaa, ja että suurin osa on itse asiassa silkkaa omaan syöttökaukaloon ulostamista ja tämän jäteliemen nieleskelyä hymisevän seurakunnan kompatessa suorituksen ällöttävyyttä ylisanoin.

Kirjoittaessani verkossa julkaistusta tekstistä olenkin tarkoittanut uskottavaa, tiettyä tehtävää toteuttavaa omaperäistä ja kulttuuritietoista kirjallisuutta, joka aiemmin määritellyn julkison toiminnan prosessien myötä on syntynyt ja vakiintunut...”

Palataan sitten tuonne alkuun. Mitä on kirjallinen? Sama kysymys esitetään vähän väliä taiteen osalta. Ja vastaus on saatavissa tulkitsemalla Kaltion monologia: kirjallisuutta on se, minkä 'julkiso' kirjallisuudeksi korottaa. 'Julkiso' tarkoittaa V-J Sutisen kielenkäytössä sellaista yhteisön osaa, joka “ei siis ole vastaanottava yleisö, vaan aktiivisesti julkisuudessa keskusteleva ja ajatteluaan esittävä, sekä sen kautta vaikuttavasti toimiva kansanosa, julkiso”. Ja mitä on kirjallinen blogi? No, siihen tuli V-J:n toimesta perusteellinen ja jopa narsistin sieluun viiltävä vastaus.


Lainataan loppuun vielä itse Susi rajalla-blogia, josta löytyy 6.9.2007 tälläista (lastussa Paikannäyttäjän talon kukistuminen ja muita loogisen tahallisia virheitä):

“
- Joku voi ajatella, ettei koko kirjassa ole mitään järkeä.
- Mutta nimenomaan sitä siinä on
- Senhän takia se on niin sekava, että se on täysin looginen. “
(Keskustelu yhteisteos “Neuhickyrista” Hannu Helinin kanssa Oulussa)

Ja ihan viimeiseksi viimeiseksi V-J:n Kaltioon lainamaa Novaliksen fragmenttia:

´Vastakohdat ovat käänteisiä samanlaisuuksia.´ (Novalis: Fragmentteja, nro 89, suom. Vesa Oittinen, Otava 1984).

P.S: Olenkin taiteen eliiteistä ulostanut kaukalooni joskus aikaisemminkin, otsikoilla: Taide, tekijä ja kokija (26.7.2006) ja Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa? (21.8.2006).

Blogihenkilön virtuaalinen kuolema

Kuva: Memento mori

Mikä on pahinta, mikä voi tapahtua?

Jokainen positiivisesti elämäänsä suhtautuva lapsekas optimisti saattaisi ilman epäilyksen häivää sanoa, että kuolema. Ja luulija saattaa olla oikeassa, pintapuolisesti katsottuna.

Mutta ajateltuaan asiaa vähän syvemmin samainen yltiöoptimisti voi hyvässä lykyssä tulla siihen tulokseen, että kuolemanjälkeiseen olotilaansa voi itseasiassa suhtautua suurella rauhallisuudella.

Kuolemansa jälkeen ihmisellä on kai kaksi mahdollisuutta: että oli eläessään Jumalaansa kovasti uskova ihminen, tai että olikin tämän vastakohta, jumalaton ateisti. (Ohitan tässä pelkällä olankohautuksella sen yksityiskohdan, että "ateismi" tarkoittaa teistin antiteesiä, jumalattomuutta siis, eikä sano mitään "ateistin" muusta uskomusmaailmasta.)

Ja kuoleman jälkeen voi sattua niin, että joko uskova tai ei-uskova oli uskossaan oikeassa.

Jos käy niin, että ateisti on jumalauskossaan oikeassa, molemmat pysyvät rauhallisena omissa koloissaan, koska rauhattomuuden edellytyksenä on tietoisuus, jota ei siis ateistin oikeassa ollen enää kummallakaan ole.

Jos taas käy niin, että uskova on uskossaan oikeassa, hänellä itsellään on tietysti Raamatun takaama oikeaus rauhalliseen elämään virvoittavien vetten äärellä. Äkkiä ajatellen ateisti saattaisi tässä tapauksessa olla toisenlaisessa nesteessä. Mutta näin ei välttämättä ole. Muistutan Arvoisaa Lukijaa siitä, että uskova on nyt siis oikeassa, ja meillä kaikilla on tietysti Raamatun lupaama oikeus armoon ja lunastukseen, muistamme kaikki katsomossa olleet oikein hyvin (jos uskalsimme pitää silmiämme auki), että Mel Gibson joutui ristiinnaulituksi juuri tässä nimenomaisessa merkityksessä. Jos asiassa on jotain väärinkäsityksiä Taivaan porteilla, ateisti voi ystävälliseen tapaansa muistuttaa P. Pietaria tästä lunastuksen lupauksesta ja olenkin lähes varma siitä, että P. Pietari päästää muistutettuna pahankin syntisäkin Taivaan iloiseen rauhaan, jos tämä sinne haluaa.

Joka tapauksessa rauhalliset ajat ovat tässäkin tapauksessa edessä sekä uskovalla että ei-uskovalla. Etenkin, kun koko Helvetti-idea on Raamatun koko ikään nähden suhteellisen uusi ja täysin tarpeeton lisäys muutenkin kovin monimutkaiseen, Lähi-idän paimentolaisilta patriarkkaaliyhteiskunnilta perittyyn jumaloppirakennelmaan. (Tässä ei nyt puututa sen enempää siihen ikävään yksityiskohtaan, että ateisti ei voi koskaan tietää olleensa oikeassa. Uskova on tässä suhteessa paremmassa asemassa, koska hän ei koskaan voi tietää olleensa väärässä.)

Olenkin sitä mieltä, että pahinta, mitä voi tapahtua (rauhallisuus-asteikolla mitattuna), on Blogihenkilön virtuaalinen kuolema.

Nimittäin olen nyt sitä kokeiltuani huomannut,että virtuaalista kuolemaa ei seuraa ikuinen, tiedostamaton yö eikä ikuisen iloinen virtuaalitaivaan päivä, vaan virtuaalihelvetti tai vähintäänkin virtuaalinen kiirastuli.

Kuollut virtuaalihenkilö nimittäin käy edelleen vanhoilla paikoillaan, niin kuin Arto Paasilinnan autuas romaanihenkilö, vilkuilee entisten virtuaaliystäviensä päivittäisiä kiistakirjoituksia blogeissa ja kommenttiloorissa ja käy huolestuneena katsomassa virtuaaliruumiinsa lämpötilan laskemista kapitalismille uhratun Blogilistan sivuilla. Ja tulee päivä päivältä rauhattomammaksi.

Kunnes tulee päivä, että rauhattomuuttaan ei voi enää kestää, alkaa hyväillä tietokoneensa näppäimistöä, kääräisee hihansa ylös, pullistaa kirjoitussuontaa sopivasti ja livauttaa elimistönsä rauhoittamiseksi runosuoniinsa virtuaalista sana-kamaa, joka tuntuu oikein ihanalta, vaikka huono omatunto jossakin huonoille omille tunnoille varatussa ekokolossa kolkuttaakin syyttävästi ja arvelee, että virtuaalinen luonne ei näytä olevan yhtään todellista luonnetta voimakkaampi. Ja on siinä täysi oikeassa.

Minkäs luonnolleen mahtaa.

Omasta häpeästä ja sensuroinnista tai jostakin sellaisesta

Sensuroin omia juttujani alla olevassa lastussa "Hyvin vapaan kirjailijan elämää" kovasti häpeillen näin jälkeen päin, koska annoin väärän todistuksen Kirjailijan häiriöklinikan virtuaaliystävä Kirsti Ellilästä vääntämällä täysin pieleen menneen "vitsin", joka perustui aivan jonkun muun Kirstin kommentteihin virtuaaliystävä Prosperon Loistava puhallus - Lauseita blogissa.

Pyydän anteeksi kaikilta asianosaisilta ja menen neljäksi viikoksi nurkkaan häpeämään!

Kirjalija Ellilä kirjoittaakin tänään mielenkiintoisesti omien kirjojensa seksikohtauksista, siveyden sipulista, pornosta, romahtaneista sängyistä, kirjallisuuskriitikoista ja sen sellaisista hekumallisista ajatuksista.

Samalla huomaan, että Prospero ennusti oman blogikuolemansa inhimillisesti ottaen aivan liian ennenaikaisesti, ja on palannut takaisin, piruuttaankin, opastamaan Blogistania ajattelun vaikeassa taidossa sen toisen myrskyisän "Prosperon" tavoin, mikä suurella ilolla julistettakoon koko suurelle blogimaailmalle.

Luova tauko

Tämä blogi menee hetkeksi luovalle tauolle. Seuraavan neljän viikon aikana en ehdi juuri mitään ajatella saati sitten kirjoittaa. Toivottavasti tavataan pian latausloman ja aprillipäivän jälkeen.

Koelähetys

Järjestelmän kokeilu. Valitan haamupäivitystä, mutta ongelman vuoksi täytyy kokeilla.

Ja eräs toinenkin metamorfoosi

Ja eikö heti perään toinenkin virtuaaliystävä-kommentaattori antaudu ja rupea bloginpitäjäksi. Ripsalla on vielä kovin neitseeltä näyttävä blogi. Mutta sehän on vika, joka korjautuu kuin kull... tota, piti sanoa siis, että ajan kanssa.

Aluksi Ripsa näyttää nauttineen somaa. Mutta sen voiminhan arjalaisetkin valloittivat Intian ja runoilivat tuhansia vuosia säilyneet Veda-runo-viisautensa.

Voimia eteenpäin!

Eräskin metamorfoosi

Kuva: Satakunnan Kansa, Etappisika

Olen yleensä aina armottoman jäljessä ajastani.

Niin kuin nyt tässä virtuaaliystävä etappisiankin tapauksessa. Olen toivorikkaana odottanut, että hänen 15 minuutin taukonsa päättyisi piankin, enkä ole huomannut hänen yht’äkkistä metamorfoosiaan.

Arvoisa Lukija on jo varmasti itse huomannut, että etappisian salaperäisesti virtuaalimaailman hämäristä kammioista teräviä kommentteja iskevästä toukasta onkin kehittynyt loistava perhonen, oikea institutionalisoitu bloginikkari, joka seuraa kirjailija Juha Seppälää Satakunnan Kansan blogiavaruudessa, kuitenkaan sovittamatta edeltäjänsä suuria saappaita ennen metamorfoosia tiettävästi kaksivarpaisiin sorkkiinsa. Seppälältä perityt suuret puikot näyttävät pysyvän oikein hyvin uusissa hyppysissä.

Tämänpäiväisellä palstallaan hän tosin erehtyy kehumaan pyydystä-ja-päästä-kalastajia, joita itse pidän moraaliltaan vähintäänkin kyseenalaisina. Tosin oletan, että kalat tuntevat poskiinsa tarttuneet koukut ja kärsivät niistä. Ja saatan olla väärässä. Sian arvioihin papeista ja poliitikoista voi kuitenkin helposti yhtyä.

Joka tapauksessa hyvää jatkoa, etappisialle, osana länsirannikon vilkasta kulttuuriskeneä.

Luovan kirjoittamisen väitös

Kuva: Risto Niemi-Pynttäri, Verkkoproosa

Manailen yhtenään sitä, että joudun asumaan täällä Brysselin periferiassa, enkä saa pitää sormiani suomalaisen kirjallisen keskustelun hermolla kuin säännellyn ajoittain ja hetkellisesti niin kuin naapuritilan sonni silmiään houkuttavasti aidanseipäiden välistä vilahtelevissa hekumallisissa lehmälaumoissa - muista elimistä puhumattakaan.

Nytkin vasta ehdin tänään sisäistää sen, että virtuaalituttava, hattupäistä tohtoriahan ei oikein uskalla ystäväksi kutsua, Kun kirjoitan -verkkokirjoittaja Risto Niemi-Pynttäri on väitellyt tohtoriksi verkkokirjoittamisesta vähintäänkin omituisella, mutta jotenkin somasti internet-aikaan sopivalla päivämäärällä, 28.12.2007. (Lue myös väitöksen lektio Arvoisa kustos, kunnioitettu vastaväittäjä, hyvät kuulija)

Väitöskirjan, VERKKOPROOSA, Tutkimus dialogisesta kirjoittamisesta, (Jyväskylän yliopisto, 2007) verkkojulkaisijana on ntamo, jolta väitöstä voi tilata. Se on ladattavissa omiin ahneisiin bitti-hyppysiin pdf-muodossa täältä (sivuja on 497 joten tiedostolla on kokoa kokolailla).

Soikkeli on tietysti jo ehtinyt Bittein Saarten verkkolehti VerkonAatoksessa antaa arvionsa väitöstilaisuudesta otsikolla Vahva väitös verkkoproosasta.

Lastu unimeressä

Kuva: Pipari Sutra, Edward Jaye, suom. Ritva Holmström, Sitruuna Kustannus, 2007

Alla pikkupätkä Beatleseiltä, Lennon/McCartneyn kappaleesta Carry That Weight, albumilta Abbey Road:

"…
Boy, you're gonna carry that weight
Carry that weight a long time
Boy, you're gonna carry that weight
Carry that weight a long time"

Ajan myötä blogin hätäisesti vetäistyt lastut muodostavat kartan maisemasta, jossa lastunikkarin mieli on harhaillut, pysähdellyt sattumalta milloin mihinkin kohtaan, kyykähtänyt siihen hetkeksi tai nostanut takajalkaa ja tirskauttanut merkkinsä niin kuin koira, ja jolkuttanut sitten eteenpäin taakseen vilkaisematta. On pysähdelty korkeille kliseekukkuloille, mutavellilätäköihin, kompastuttaviin kivikkoihin ja imaiseviin lettoihin. Ja usein aivan tavalliseen paikkaan, keskelle sanaruohikkoa, jossa ei ole maamerkkejä eikä muutakaan erikoista, ja josta ei ole edes noussut tomua, jota joku olisi voinut osoittaa sormellaan.

Lastu on kai proosaa. Tai ehkä se on jotakin toistaiseksi täsmentämätöntä kirjoituslajia proosan, puheen ja päiväkirjamerkinnän väliltä.

Joskus joku antanee sille tarkan kirjallistieteellisen määritelmän, mutta se joku ei ole tavallinen lastunikkari, jokapaikan höylä. Siihen tarvitaan teräväkärkisen analyyttisiä kirjallisuusaivoja, kirjallisuuden tutkijaa, praktikumveteraania tai oikein asemoitunutta dispositiojyrää. Eikä sellaisia veistelijöitä, jotka luovat sanamaiseman kaaosta.

Lastun kirjoittaminen on muistimereensä sukeltamista.

Veijo Meri on sanonut:

"Proosan kirjoittaminen on järkeistämistä, siinä lisää lujuutta kaikkeen, itseensä ja ympäristöön. Runon kirjoittaminen on ohentamista ja keventämistä. Se on jotenkin kuin sukeltamista… niin kuin maailma ja elämä olisi jokin neste, jossa kelluu." (lähde edu.fi)

Järkeistämisestä ja lujuudesta en ole aivan samaa mieltä Meren kanssa, vaikka hän onkin ikoni ja tuntee jopa sanojen synnyt. Sanathan saattavat rikkoa tai tehdä hauraaksi sellaista, mikä oli aikaisemmin särötöntä ja vuorenvarmaa. Mutta tuon sukeltamisen ymmärrän hyvin, nesteessähän tässä kellutaan, muistimeressä. Niin kuin Marcel Proust kadonneessa ajassaan.

Itselleni ei Proustin Madeleine-keksi aiheuttaisi muistivirtojen aukeamista. Sen sijaan huokuttelevasti tuoksuva pipari , aluksi torjuvan taipumattomana, sitten teehen hellästi kastettuna ja kostuneena sopivan pehmeäksi tekee sen helposti. Eikä se ole ainoa laukaisija.

Muisti toimii kuin migreeni, tarvitaan vain sopivalta maistuva liipaisin ja sulut kellahtavat selälleen, näkökenttä terävöityy tai hämärtyy, laajenee tai supistuu. Muistimeri aukeaa aurana edessä, eikä tarvitse kuin heittäytyä sen sahateräisille väriaalloille – ja kellua tai sukeltaa.

Ranskankielessä on sana ” dériveur”, joka tarkoittaa vaeltelijaa, ajelehtijaa.

Proust on kaikkein kuuluisin muistimaiseman ”dériveur”. Hän muisti, unohti ja muisti uudestaan. Antonio Damasio on kutsunut mielen jatkuvaa ajelehtimista aivojen elokuvaksi, jonka lähteenä on muisti. Se ei pääty koskaan, sitä ei voi sulkea edes yöksi. Muisti valehtelee, värittää ja kertoo joskus totta. Lastuun nipistyy aikaansidottu näyte, faktoidi.

Vain fiktion kirjoittaja kertoo aina totuuden. Hänhän on totuuden luoja.

"Minä" ajelehtii kuviensa meressä ja koskettaa, sukeltaa syvemmälle ja tarttuu sellaisiin kuviin, jotka sattuvat pyörähtämään muita lähemmäksi. Ne hipaisevat muita kuvia ja ne taas toisia, ketjuuntuvat, haarautuvat ja palaavat alkuun tai haihtuvat haaveina. Ja jotkut muistot painavat ja haisevat kuin pohjalieju. Ja "minä" muuttuu siitä mitä näkee ja koskettaa.

Unikuvaa katselee apokryfinen ”minä”: prosaisti, runoilija, ihmettelijä, lastuntekijä. Syntyy lastu – kuin uni, totuuden ja valheen antinomia.

Filoblogon, blogos ja pässinpäisen amatöörin mietteet

Motto: "…Quo fit ut lateat in obscuris condita virtus clara, ut verbis alludamus Boetii, et ardentes lucernae non ponantur sub modio, sed prae defectu olei penitus exstinguantur…"

Eli lastunikkarin suomentamana jotenkin, että:

”…Täten tapahtuu, että säkenöivä hyve lymyää pimeydessä, käyttääkseni Boethiuksen sanoja, ja palavia lamppuja ei pannakaan vakan alle, vaan öljyn puutteesta ne tyyten sammuvat …”

(lainaus on Prologista kirjassa Philobiblon, Richard de Bury, 1345, eräs latinankielinen versio löytyy täältä ja vuoden 1888 englanninnos löytyy mm. Gutenbergilta). (Matti Lundbergin esittely Kaisa Luntisen suomentamasta Filobiblonista on luettavissa Kiiltomadolta)

Kreikan sana ”byblos” (ja siitä johdettu ”biblion”, jonka monikko on Suomen rahvaankielestäkin tuttu ”biblia”) kai tarkoittaa muinaisesta Foinikiasta antiikkiseen Kreikkaan tuotua egyptiläistä papyrusta tai kirjaa yleensä, eikä vain Pyhistä Pyhintä Kirjaa.

Siitä voi johdatella blogille oman ”hienon” nimityksen ja kutsua sitä vaikka sanalla ”blogos” tai "blogion", molempiin on jopa kätkettynä sisäinen sanoma, voihan "logos" tarkoittaa puhetta, sanaa, ajatusta tai järkeä tai jopa kaikkia niitä.

Näin saamme pohjan otsikon sanalle ”filoblogon”, suomeksi vaikkapa "blogifilia" joka virtuaaliälyllä voisi tarkoittaa vaikkapa ”blogien rakastamista”, eli suunnatonta intoa, jolla kirjoitetaan ja luetaan blogilastuja, intensiteetiltään vähintään samanlaista kuin se into, jolla Philobiblonin kirjoittaja, Durhamin piispa, Dominus Ricardus de Bury, rakasti kirjojaan ja muidenkin kirjoja, sen mukaan kuin niitä ahneisiin lukijansormiinsa sai huonommiltaan kähmittyä.

Usein kuulee sanottavan, että joukko apinoita kirjoittaisi koko Shakespearen tuotannon, jos niille annettaisiin kirjoituskone ja tarpeeksi aikaa. Itse en oikein tähän väitteeseen usko. Paremminkin joukko apinoita kirjoituskoneen äärellä tuottaisi pitkän rivin a- ja l-kirjaimia, joukossa ehkä joku satunnainen 0 ja jopa aaltoviiva, "tilde" englanniksi, suomalaista nimeä en juuri nyt muista, ja merkittävällä todennäköisyydellä suuren kasan paskaa ja virtsaa näppäimistölle, ehkä, meidän kehittyneempien kädellisten tapaan, paperillekin.

Tästä päästääkin sopivasti takaisin Blogostaniin, jota voisi aivan yhtä hyvin kutsua nimellä Blogonia tai Blogosia.

Edellisen lastun kommenteissa keskusteltiin nimimerkeistä, ja nimimerkki Sari, joka omassa blogissaan tunnustautuu tietyn nimiseksi blogihenkilöksi, tunnusti kirjoittavansa nimimerkillä vain tavan vuoksi, ilman varsinaista syytä. Voi olla, että monet muutkin nimimerkkikirjoittajat tekevät näin.

Saria nimimerkkikirjoittelu ei kaivele mm. siksi, että hän ei muutenkaan muista ihmisten nimiä. Sen sijaan kasvot painuvat hänenkin mieleensä hyvin. Sari ihmetteli myös sitä, mitä blogien nimimerkkikirjoittajista lopulta jää mieleen, koska näillä ei ole kasvoja (ellei blogia voi ajatella lastunikkarin kasvoina tai jopa ihona). Keskustelu pani ajatuskoneiston ihmettelemään blogoksen ja sen luojan luonnetta.

Mielenkiintoista on ajatella, mitä näistä virtuaalituttavista muistaa nimen lisäksi. Saaran bologilla paljastettiin tässä hiljan virtuaaliystävä Prosperon jalon sinertävät piirteet ihailemassa vanhan linja-autoaseman runotapahtumaa, luonnollisesti vähän kauempaa, läheisellä terassilla istuen, ja niinpä mieleen tuli ajatella sitä, kuinka erilainen, ja toisaalta selittämättömän samanlainen, kuva ihmisestä on pelkän kirjoitetun sanan perusteella.

Prosperon osalta esim. pukeutumisen tyylikkyys oli odotetunlainen, mutta hänen takaraivostaan esiinpistävä heinätukko oli jossakin määrin yllättävä näky. Aikaisemmin olen kirjoittanutkin siitä, kuinka erilainen Sun äitis on virtuaalikuvaansa verrattuna. Hänen osaltaan ero oli jopa suurempi kuin Prosperon, tosin onhan hän virtuaalituttavana Prosperoa uudempi ja lisäksi nainen.

Nimimerkki on suoja kirjoittajan omalle sielulle. Vähän samaan tapaan ehkä kuin muutamme äänemme sävyä tilanteen mukaan tai käytämme vaatteita, meikkejä tai muita koristeita naamioina ja mainoksinakin.

Minulle, niin kuin Sarille, omalla nimellä kirjoittavat tuntemattomat ovat samalla tavalla nimimerkkikirjoittajia kuin varsinaiset nimimerkkikirjoittajatkin. Tosin en seuraa, muuten kuin satunnaisesta mielihalusta, oikein räävittömiä blogeja, jotka ehkä paljastaisivat nimimerkinkäyttäjien ja omannimisten kirjoittajien todelliset erot ja luonteet selvemmin. Ehkä omalla nimellä, tai rakkaaksi käyneellä nimimerkillä, ei räävittömyyksiä tule kirjoitettua yhtä herkästi (en tarkoita tässä ns. ”mauttomuuksia”, joissa ei ole mitään moitittavaa, vaan ehkä, subjektiivisesti ajatellen, "yli-törkyistä" ja lajissaan erityisen "tyhmää" kirjoittelua, jonkalaista eivät esimerkiksi Timbuktun porukat edusta).

Väitän myös, että Sun äitis ja toinen aktiivikommentoija, nykyinen blogos-ajattelija etappisika, kävivät läpi jotenkin lievän kafkamaisen muodonmuutoksen ja menettivät kommenttiensa kärjekkyyttä samalla, kun aloittivat omien lastujensa nikkaroinnin. Mutta voin olla tässä täysin väärässäkin, enkä mitenkän tarkoita, että he olisivat olleet "yli-törkyisiä" tai "tyhmiä", päinvastoin, he olivat vain mukavasti keskustelevia kommentoijia, joilla saattoi jopa olla mielipiteitä, joita kannatti puolustaa, tai vastustaa, voimakkaasti.

Mutta takaisin blogoksen luonteeseen. Stephen King kirjoitti muutama vuosi sitten, omaa kirjallista "mainettaan" paremman kirjoittajan oppaan, jossa sanoo mm:

"…Fiction writers, present company included, don't understand very much about what they do – not why it works when it's good, not why it doesn't when it's bad…"

Suomeksi ehkä jotenkin, että:

"...Fiktion kirjoittajat, tämä kirjoittaja mukaan lukien (King siis, eikä suinkaan Hanhensulka), eivät ymmärrä kovin paljoa siitä mitä tekevät – eivät sitä, miksi teksti toimii kun se on hyvää, tai miksi se ei toimi, kun se on huonoa..."

Lausunto on ensinnäkin oivallinen kainalosauva ja jopa apologia lastunikkareiden tuotoksille. Toiseksi se selittäisi, miksi niin monia huonoja tekstejä lähetetään toivorikkaina kustantajille (päätellen julkaistujen tekstien kokonaiskuvasta, joka on vain käsikirjoitusjäävuoren huippu), ja monia taas (kaikki omat tekstit tietysti kuuluvat tähän kategoriaan:) jätetään aivan turhaan laatikon pohjalle kirjallisten kuluttajien suunnattomaksi vahingoksi.

Omasta mielestäni jokaisen tekstin pitäisi olla niin säkenöivä kuin tarkoituksensa, valitun tyylin, käytettävissä olevan ajan ja kirjoittajan taitojen rajoissa on mahdollista.

Blogilastun kirjoittamiselle siis pätenevät samat odotusarvot kuin muullekin kirjoittamiselle.

Toivorikkaan kirjoittajan tulisi valuttaa sydänvertaan blogokseensa ja toivoa, että se sanoo jollakin merkityksellisellä tasolla jotakin hyvin tärkeää "ihmisyyden tilasta" (englanninkielisillä on tässäkin hyvä ilmaisu, ”human condition”, jota on vaikeahko kääntää näppärästi suomenkielelle).

Kritiikittä jäänyt lastunikkari tuntee ehkä samanlaisia tunteita kuin Hesarin ylenkatsoma oikea kirjailija, vaikka kirjoittajien egoa samalla hiveleekin muutaman kymmenen, sadan tai, paremmassa tapauksessa, muutaman tuhannen lukijan levikki. Julkinen kritiikki lienee kuitenkin kirjoittajan mittapuu siitä, miten hänen tekstinsä todella on vastaanotettu ”kirjallisissa piireissä”.

Kirjoittajalla narsismi, elitismi ja kuolemattomuuden toive ovat matkustajina samassa aivoaluksessa, niin kuin varmaan lähes kaikilla muillakin ihmisillä, vaikka ehkä verhotummin. Tosin kovin suurella varmuudella en näin pysty sanomaan kummankaan ryhmän osalta.

Erona tällaisen virtuaalisen lastun ja julkaistavien ”oikeiden” tekstien välillä on luonnollisen julkaisukynnyksen korkeus. Se on virtuaalikirjoittamisessa riippuvainen kirjoittajan oman narsismikuplan suuruudesta, muita filttereitähän meillä ei täällä ole.

On syntymässä uusi myytti.

Arvoisa Lukija tietysti muistaa Jean-Jacques Rousseaun nimeen kiinnittyneen termin "Bon Sauvage", englannistettuna "Noble Savage" ja saksaksi "Edler Wilder", Hyvä tai Jalo Villi-ihminen, luonnollinen herrasmies (naisethan eivät vielä silloin osanneet ajatella), joka liittyi erityisesesti sen aikaisiin primitivistisiin ja sentimentalistisiin ajatuksiin. Bon Sauvage oli periaatteessa myönteinen myytti, vaikka nykyajasta katsottuna ehkä jossakin määrin ja tarkoittamattoman rasistinen.

Hiljalleen "demokraattisissa" internetkommuuneissa nyt muhisten kasvava uusi myytti koskee villi-ihmistä, jota kutsutaan nimellä "Noble Amateur", Jalo Amatööri. Tämä jalous varmistaisi, että internetkommuunit, ja niiden kautta koko ihmisyhteisö, eivät ole pelkästään demokraattisia, vaan myös ylivertaisen luonnollisella tavalla luovia.

Tunnustan tähän väliin, että olen aina katsonut demokratiaa melko kyynisin silmin. Mielestäni siinä ilmenee darwinismi raaimmillaan. Demokratiassa selviää parhaiten se, joka huutaa äänekkäimmin. Se ei siis ole enemmistöjen vaan äänekkäimpien diktatuuria. Katso Blogos-maailman tilastoja Arvoisa Lukija, I rest my case!

Tunnustan myös lukeneeni useita arvosteluja kirjasta nimeltä The Cult of the Amateur lukematta itse kirjaa (enkä todennäköisesti sitä edes tule lukemaan). Sen on julkaissut englantilainen epäonnistunut internet-liikemies Andrew Keen. Hän ylläpitää kotisivua nimeltä Cult of the Amateur. Ja on siis julkaissut amatöörikulttia päin motoa vetelevän kirjan. Kirjan sisältämä sanoma saattaa kiteytyä sen alaotsikkoon: ”How today’s internet is killing our culture and assaulting our economy” (kuinka nykyinen internet tappaa kulttuurimme ja pahoinpitelee liiketalouttamme), joten kovin pienistä synneistä ei Jaloa Amatööriä kirjassa syytellä.

Palataan hetkeksi oikean kirjallisuuden pariin ja muistellaan nelisen vuosikymmentä sokeana tarinoitaan suoltaneen argentiinalaisen älyllisen anarkistin ja fantastis-realistisen tarinaniskijän (vaikka realismi ja fiktio ovatkin toistensa poissulkevia asioita, niin olkoon noin kuin kirjoitin), Jorge Luis Borgesin, tekstejä. Hän on kirjoittanut esseen tai olisko se novelli, jonka nimi on englanniksi The Total Library (täydellinen kirjasto? en ole löytänyt suomennoksesta mainintaa), jossa manataan kirjallisuudelle kaoottista tulevaisuutta lukemattomine tarjolla olevine kirjoineen, joita kukaan ei lue. Paitsi ehkä kirjastonhoitajat, jotka toimivatkin erityisen kadehdittavassa ammatissa. Hermann Hessen Lasihelmipeli kamppailee kenties saman kulttuuri-ilmiön toisen kääntöpuolen kanssa.

Andrew Keen ennustaa samanlaista tulevaisuutta informaation osalta. Ja syyllisiä ovat ”pätemättömät tavikset, joiden mielipiteitä pidetään yhtä tärkeinä kuin asiantuntijoiden”. Keen ei lue blogeja, mutta ilmoittaa, että jos sellaiset kirjoittajat kuin Martin Ames tai Robert Fisk kirjoittaisivat blogeja, hänkin suostuisi niitä lukemaan. Nämä oikeat kirjailijat eivät tietenkään olisi blogiamatöörejä vaan asiantuntijoita. Meidän omassa pienessä fennougrilaisessa Blogosia-maailmassamme on myös monia oikeita kirjailijoita, joiden blogos-anteja on, monessa mielessä, ilo blogos-amatöörinkin lueskella. Jalo Amatöörikään ei ole elitismistä täysin vapaa.

Borges on kirjoittanut toisenkin esseen tai novellin, englanniksi otsikoitu "The Book of Sand", joka on (ilmeisesti) suomennettu (Pentti Saaritsa) nimellä Hiekkakirja samannimisessä novellikokoelmassa (WSOY, 2003). Tarinassa esitellään kirja, joka on jokaisella lukukerralla erilainen. Kirja kertoisi siis tarpeeksi moneen kertaan luettuna kaikki maailman tarinat, eli olisi tuon edellä mainitun novellin viittaama "täydellinen kirjasto" yksissä kansissa, tai vaihtoehtoisesti aiemmin mainittu ja automatisoitu joukko apinoita kirjoituskoneineen. Novellin kirjalla ja wikipedialla on itsenikaltaiselle, ikääntyneelle blogifilille ja internet-nörtille häiritsevässä määrin yhteneväisyyttä, mutta jääköön tällä erää tähän.

Borgesin fyysisestä sokeudesta tulee mieleen, että katselin pari päivää sitten Woody Allenin elokuvan Hollywood Ending, päähenkilö on newyorkilainen ohjaaja, joka kärsii psykosomaattisesta sokeudesta juuri, kun hänen pitäisi ohjata oman uransa kannalta välttämättä onnistuva elokuva. Hän saa filminsä purkkiin ja amerikkalainen kritiikki teilaa sen täysin liian kaoottisena ja erilaisena. Sen sijaan ranskalaiset pitävät kaoottisuudesta ja erilaisuudesta ja tarjoavat elokuvan lopussa ohjaajalle tilaisuuden uuteen ohjaustyöhön Pariisissa, johon tämä on aina halunnut päästäkin. Happy ending, viulut, himmennys, loppu.

Elokuva oli tietysti allegoria jostakin, niin kuin kai kaikki Allenin kuvat ovat. Koska en oikein ymmärrä näitä taiteellisia allegorioita, olen hyvin varovainen elokuvan arvioinnissa. Sen verran kuitenkin voisi sanoa, että allegoria ei koskenut pelkästään elokuvan tekoa, vaan tarinankertomista yleensä. Jokainen kirjailija on samalla tavalla psykosomaattisesti sokea. Myös Andrew Keen omassa blogimaailman runttauksessaan.

Sokeus tulee omista aspiraatioista, ennakkoluuloista, peloista ja sen sellaisesta moskasta, jota ei sokeutensa vuoksi itse näe. Keen on interneteliitin edustaja ja tyrmää tavisten oikeuden osuuteen eliitin kakusta. Blogit, blogos, uhkaavat eliitin omimaa mielipideuniversumia, jossa katonrajan saarnastuolista julistetaan kansalle, mitä näiden tulee tietää ja tuntea.

Ja siitä päästään sujuvasti takaisin piispa Ricardukseen ja tämän Philobibloniin. VI luvusta saamme lukea tällaista:

”... O piscatores inertes! solis retibus alienis utentes, qui … aliorurn labores intratis, aliorum studia recitatis, aliorum sapientiam superficialiter repetitam theatrali strepitu labiatis. Quemadmodum psittacus idiota auditas voces effigiat, sic tales recitatores fiunt omnium sed nullius auctores, asinam Balaam imitantes, quae licet esset intrinsecus insensata, lingua tamen diserta facta est, tam domini quam prophetae magistra...”

Eli suomeksi ehkä jotenkin, että:

”...Oi laiskat kalastajat! vain muiden tekemien verkkojen käyttäjät, jotka … elätte muiden työstä, lurittelette muiden oppeja, ymmärtämättä toistelette teatraalisin elein muiden viisautta. Niin kuin idiootti papukaija toistaa kuulemiaan sanoja, niin ovat sellaiset lurittelijat kaiken toistajia eivätkä minkään ymmärtäjiä, jäljitellen Bileamin aasia, joka, ollen itse pässinpää, tuli sujuvaksi puhujaksi ja omistajansa, profeetan, opettajaksi..."

Käännös korjattu Ripsan huomautuksen jälkeen. Huom: Sana "pääsinpää" on kääntäjän omaa tulkintaa eikä suoraa alkutekstistä.

Että sellaisia puhui jo 1300-luvun tietäjäpiispa tietämättään meistä filoblogoneista ja muistakin tavallisista ihmisistä, jopa oman aikansa alempiarvoisista kirkon palvelijoista, kerjäläismunkeista (religiosos mendicantes), rakastaessaan kirjoja.

Otetaan tähän loppuun vielä malliksi pätkä kirjan oikean suomentajan, Kaisa Luntisen, tekstiä tunnetun bibliofilin ja oppihistorian emeritusprofessorin, Anto Leikolan, Tieteessä tapahtuu -lehden (03/2006) artikkelista "Verraton kirjatoukka keskiajalta":

”Me joudumme tavan takaa kestämään täysin sivistymättömiä tulkitsijoita, kun sellaisetkin jotka eivät osaa kieliä ottavat kääntääkseen meidät kielestä toiseen, niin että sanojen oikean merkityksen kadotessa ajatus vääristyy törkeästi päinvastaiseksi kuin kirjoittaja on tarkoittanut!”

Huh, "se luoti tiesi paikkansa" ammuttuna yli kuuden vuosisadan! Ja öljylamppu himmenee vielä hituista enemmän.

Ilmailujuttua

Kun en muuta ehdi tähän hätään sanoa, niin mainostan sen verran, että Daidaloksen lennossa kirjoitetaan tänään siitä, että Google Earth'illa ja Google Map'illa voi nähdä satelliittien ottamia kuvia lentävistä lentokoneista ja annetaan pari esimerkkiäkin. Ja eilen illalla on kirjoitettu lyhyt juttu Kamerunissa toissapäivänä sattuneesta Kenya Airways'in lento-onnettomuudesta.

Tilastoja, ja kiitos

Laitoin blogiini laskimen vasta 1.5.2005, vaikka ensimmäinen varovainen lastu oli kirjoitettu jo 27.1.2005. Siihen saakka olin yrittänyt arvailla, että kuinkahan monta lukijaa lastuilla oikein on.

Dionysoksen kevät oli ollut Blogilistalla siinä vaiheessa jo jonkin aikaa, mutta sen laskimien mukaan kävijöitä kävi niin vähän, että koko homma tuntui narsissiselta farssilta, niin kuin se tuntuu ajoittain vielä nykyisinkin.

Laskimen asennuksen jälkeen on täällä tilastojen mukaan käynyt yhteensä 62,507 kävijää, jotka ovat lukeneet kaikkiaan 113,467 sivua. Lastuja on valmistunut yhteensä 517 (näistä kolmea ei ole koskaan julkaistu ilmeisesti häveliäisyyssyistä johtuen, vaikka ovatkin visusti tallella).

Jokaiselle Arvoisalle Lukijalle erikseen kiitos sekä käynnistä ja lukemisesta että myös ja erityisesti terävistä kommenteista, joita on ollut ilo lukea ja joihin on ollut myös suuri ilo vastata; oman äänen kuuleminen on tietysti narsistille sinällään jo suurehko ilo. Tosin luontainen laiskuus yllättää usein niin, että omat kommentit eivät tahdo ehtiä väittelyn kuumaan tiimellykseen.

Alla vielä kuva tämänaamuisesta tilanteesta luotettavasti toimineella laskimella, jonka tarjoaa http://www.sitemeter.com/?a=home. Kuvassa näkyvät viimeisten 12 kuukauden kävijämäärät ja sivunlukukerrat. Tämän blogin tilastoja voi kuka tahansa käydä katsomassa täällä. En ole nähnyt aiheelliseksi tehdä niitä salaiseksi, vaikka sellainenkin vaihtoehto Sitemeterillä on tarjolla.

Etappisikojen jalostusta

Kuva: Wim Delvoye, Galerie Emmanuel Perrotin, 76, rue de Turenne 75003 Paris, Paris

Jostakin porsaspoikueesta on uskaltaumassa ulos- ja karkuunpääsyä yksi nuorehko etappisika, josta saatetaan kuulla enemmänkin tulevaisuudessa (koristeellisen poikueen kuva yllä, arvelen ovensuussa kärsä innokkaan uteliaana pystyssä ja takapuoli tiukasti suojattuna vasten nurkkaa kököttävää otusta ko. etappisiaksi). Alkupalaksi hän välittää tietoa Korowai-heimon noidista nimeltä khakhua.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että hän on pelästynyt kiukkuisia kommentoijia jollakin saitilla ja on jättänyt kommentointimahdollisuuden pois uudelta, ihastuttavannäköiseltä blogiltaan. Ehkä on siinä tehnyt ihan viisaasti, sitä tiedä minkälaisen kommenttipommin saisi jos antaisi tulla ovesta sisään. Ensimmäinen postaus on tosin päivätty 1. Aprillia, joten jatkosta emme voi olla täysin varmoja. Osoite on kuitenkin lisätty oikean sivupalkin Aikalaista-otsikon alle.

Onnea yritykselle, etappisika.

The Devil writes Blog, or should s/he, really? (2)

Ai niin, unohtui tuossa alla vielä mainita, että Dionysian Spring on yhtäkkiä herännyt koomastaan henkiin ja postannut tätä samaa asiaa englanninkielellä.

The Devil writes Blog, or should s/he, really?

Kuva: Vogue 'n päätoimittaja Anna Wintour

Kuten kaikki hyvin tietävät, keskimääräinen tietokoneohjelmien rakentelija on huonoihoinen, ylilaiha tai ylilihava, merkittömissä lökäfarkuissa tietokoneen näyttölaitetta päivät pitkät tuijottava mies, jolla on rasvainen iho, pesemätön tukka ja sosiaaliset taidot, joista autistinen kuusivuotias poika olisi ylpeä.

Mutta, vaikka kaikki tiedämmekin tämän hyvin, antaudumme joka päivä hänen tuotteidensa armoille lentokoneissa, junissa, pankkiautomaatilla, jopa sairaaloiden leikkaussaleissa ajattelematta asiaa sen kummemmin.

Sama epäsosiaalinen tietokonegeekki uudistaa myös jokapäiväistä kieltämme.

Tästä on hyvänä esimerkkinä sana ”blogi” englannin sanoista ”WEB log”, joka on juurtunut suomalaisugrilaiseenkin sanastoon, jopa ranskankieleen, jossa Académie Francaise on päättänyt, aivan oikein tietysti, että sana vaatii maskuliinisen artikkelin, eli ranskaksi sanotaan ”un” tai ”le blog”, sen sijaan, että sitä koristettaisiin kauniimman sukupuolen artikkeleilla ”une” tai ”la”.

Mutta tavallisen lastunikkarin ei enää tarvitse blogin nimenmuutosasiassa nojata vain omiin voimiinsa.

Amerikan Vogue –lehden päätoimittaja Anna Wintour (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan The Devil Wears Prada, jossa Meryl Streep näytteli erehdyttävästi Wintour ’ia muistuttavaa muotilehden päätoimittajaa) on nimittäin aloittanut taistelun blog –sanan muuttamiseksi muodikkaampaan, sehän onkin niin auttamattoman ”déclassé”. Hän on estänyt Voguen uuden WEB –saitin aukaisun, uusine blogeineen, ennen kuin innokkaat vogue –bloggarit saavat aloittaa maailmankansalaisten sivistämisen omissa lastuissaan ihkauusilla blogeillaan. Arvoisa Lukija varmasti yhtyy tämän lastunikkarin osanoton kyyneliin Voguen väärinkohdeltujen toimittaja-bloggari-parkojen puolesta.

Avuliaat bloggarit ympäri maailmaa ovatkin tarjonneet omat geekin aivonsa naispäätoimittajan avuksi.

Blogin korvaajiksi on ehdotettu mm., ja jotenkin itsestään selvästi eli näinollen kai kliseisesti, "Blogue ’ta", jossa olisikin oikein soma sointi. Lisäksi on ehdotettu sanaa ”brant” sanoista ”blog rant” (blogileuhkiminen), ”twaffle” englanninkielen ”net waffle” (nettihöpötys), ”bjöurnal”, jossa yhdistetään tunnetusti naurettavalta kuulostavaa ruotsia samanlaiselta kuulostavaan ranskaan sanoista ”blog journal” tosin siinä taitaa olla liikaa toistoa sanat ”log” ja ”journal” kun tarkoittavat kai lähes samaa aisiaa tässä yhteydessä, ”cenpub” ranskankielen sanoista ”Ceci n’est pas un blog” (tämä ei ole blogi), siinä on myös vähän zen 'imäinen sointi, ”Vogueries” englannin ”vagary” –sanan mukaan, mutta se kai sopisi pelkästään Vogue-bloguelle, siitä voisi johtaa yleisemmän "bagary" tai "blagary" sanoista "blog vagary" (blogiylpistelyä), tosin ainakin ensimmäisen sanan sointi on vähän poliittisesti epäkorrektia, vaikka sanoissa onkin maukas leipomon tuoksu, ”snipplets” jonkinlainen diminutiivi sanasta ”snippet” (leike, riekale, pikkutieto), joka jo itsekin on diminutiivinen, ja ”stiary” sanoista ”style diary”, ja siitä voisi johtaa yleisemmän sanan ”shiary” eli ”shit diary”, mutta jääköön johtamatta.

Mm. Writer’s blog –blogi on tarjonnut auttavan kätensä Anna Wintour in (sana)puutteeseen ja pyytää lukijoiltaan apua.

Oma suosikkini olisi ehdottomasti juuri Oxford Concise -sanakirjan avulla löytämäni, ja heti Writer's blog'ille ehdottamani, "blague" jossa on monia hyviä viittauksia. Sen perusmerkitys on humpuuki, mutta siinä olisi myös viitettä englannin sanoihin "blog vague" (blogivihjeitä tai epämääräisyyksiä) ja jopa sanaan plague eli rutto, ja sitähän tämä blogimaailma tavallaan on, nopeasti leviävää ruttoa.

Kielen uusiosanojen syntyminen on kai jotenkin spontaania toimintaa, sana- tai kielioppievoluutiota itse asiassa, jota on vaikea saada estetyksi tai edes suunnatuksi toivotuille urille.

Ranskan akatemian yritys puhdistaa ranskankieli anglismeista ei onnistunut. Samaa on kai yritetty Suomessakin, joskus ehkä hyvillä tuloksilla, kuten sana tietokone osoittaa (tietysti tietokone sanana on ihan mäntti, eihän tietokone tiedä mitään, se vain ynnää nollia ja ykkösiä ja taikoo niistä ymmärrettäviä ikoneita näyttölaitteelle, josta inhimillinen (hah, hah) käyttäjä niitä tulkitsee tietojensa mukaan). Monet aikaisemmat yritykset ovat epäonnistuneet, ajatellaan vaikka sanoja ”kipinälennätin” tai ”langaton lennätin” tai jopa ”kuvaradio”. Kaikki häipyneet historian utuiseen hämärään, ja sinne kuuluvatkin.

Keksijöinä noillekin uusiosanoille olivat tietysti oman aikansa geekit tai nörtit, joita jo kuvailinkin tuolla lastun alussa.

Post Scriptum: Vogue muuten käyttää sanaa ”lookbook” sellaisista WEB-saiteista, joilla käsitellään muotia valokuvien avulla. Se onkin aika näppärä sana.

P.S.2: Uusiosana ”splog” on spämi, joka kai toteutetaan etsintäkoneen ja blogin tagien avulla. Splogin käyttäjä aloittaa uuden blogin, jonka sisältönä on linkki tai linkkejä epämääräisten businesten saiteille. Etsintäkoneet harhautetaan saitille tageillä, jotka kattavat kaiken inhimillisen toiminnan. Ja, voila, splog-spämi on valmis.

Haamujen aika

Tänään on tullut paljon haamupäivityksiä lähinnä korjailtujen virheiden vuoksi. Ja tulee varmasti toistekin.