Long Live Latin

 Lueskelin aikani kuluksi erään eteläsavolaisen lukion opetussuunnitelmaa, joka perustuu uuteen lukiolakiin (2018) ja joka velvoittaa lukoita järjestämään uuden lain mukaista opetusta elokuusta 2021 lähtien. Ja sieltä löytyi tuolla alempana oleva lainaus. 

On jotenkin iloista ajatella, että Suomessa Herran vuonna 2021 puhutaan 'sydämen sivistyksestä' ja luokiolaisen kasvattamisesta 'hyväksi, tasapainoiseksi ja sivistyneeksi ihmiseksi' ja puhutaanpa vielä klassisesta sivistysihanteestakin. 

 Tavoitteet ovat korkealla, niinkuin tietysti oikein onkin. Kyseinen lukio ei kuitenkaan tarjoa latinaa tai kreikkaa oppiaineeksi maan tuleville, sivistyneille toivoille. 

Luin tässä hiljan myös, että Vatikaani suunnittelee latinan kielen alentamista valtion virallisesta kielestä ja korvaamista yhdellä latinan vernakulaarisella versiolla, kansankielellä, italialla. Syynä on se, että nykyisestä pappiskunnasta kovin harvat edes puhuvat latinaa. 

 Mihin on maailma menossa? 

 Latinaa sanotaan kuolleeksi kieleksi, niin kuin hepreaakin sanottiin pari vuosituhatta, kunnes se uskonnonkielen noin 8000 säilyneen sanan avulla pantiin uudestaan alulle nyky-hepreana Israelin valtion virallisena kielenä. Latina pitäisi samalla tavalla korottaa Euroopan Unionin kieleksi, varsinkin nyt, kun englannin ja Englannin merkitys eurooppalaisessa politiikassa on romahtamassa. 

Lueskelen aikani kuluksi ja virusaikaan sopivan laiskahkosti Nicola Gardinin pitkäpiimäisen mielenkiintoista kirjaa Long Live Latin (alaotsikko The pleasures of a useless language, Profile Books, 2016). 

Gardinin mukaan kaikki kirjakielet ovat latinan tavalla kuolleita kieliä, koska niitä ei kukaan puhu, eivätkä kovin monet edes osaa niitä kirjoittaakaan oikein. Vain murteet, slangit, creolit, patoit jne. ovat 'eläviä kieliä', joita kukin puhuja puhuu miten sattuu kielelle sopimaan ja kieliopeista suuremmin välittämättä. 

 Ja ihan oikein onkin, että puhuvat, ja samalla muodostavat uutta ja dynaamista tulevaisuutta, jossa lapsenlapsemme puhuvat kieltä, jota ukit ja famut hädin tuskin ymmärtävät, eivätkä edes oikein enää muista, miten heidän omaa kauniin eläväksi murjomaa kieltään moitittiin huonoksi ja sopimattomaksi, ja hyväksi osoitukseksi siitä, että maailma on menossa kielen mukana täysin hunningolle. 

Niin kuin on kai ollut menossa jo parisataa vuosituhatta, tai pitempäänkin, siitä saakka kai kun ihminen on kieltään puhumiseenkin käyttänyt. 

Eli se laitaus: "Laadukas koulutus, monipuoliset yhteydet ympäröivään maailmaan, yhteisöllinen ja osallistava toimintakulttuuri sekä hyvinvointia ja itsetuntemusta tukevat elämänhallinnan taidot vahvistavat lukiolaisen sydämen sivistystä. Tavoitteena on lukiolain mukaisesti tukea lukiolaisen kasvua hyväksi, tasapainoiseksi ja sivistyneeksi i hmiseksi sekä aktiiviseksi yhteiskunnan jäseneksi. Yksilön ja yhteiskunnan kannalta tärkeänä yhteisenä tavoitteena on klassisten sivistysihanteiden toteuttaminen eli pyrkimys totuuteen, hyvyyteen j a kauneuteen."

Kääntääkö vai eikö kääntää…

Kuva: Virginia Woolfin esikoisteoksen, The Voyage Out, ensipainoksen kansi vuodelta 1915

Käännöstyö on yleisönpalvelua. Tämähän tietysti on selvä juttu. Mutta yleisöllä ja palvelulla on omat tarpeensa, joita varten käännöstyö tulisi kai tehdä.

Rahan vuoksi ei jotakin Cervantesia, Henry Jamesia, Balzacia, Daniel Defoen vähemmän tunnettuja teoksia, James Joycen hämäräperäisiä suurteoksia tai edes Virginia Woolfin esikoisteosta kannata ruveta suomentamaan. Myyntinumerot tulevat todennäköisesti pysymään leivänansaitsemisrajan kylmemmällä puolella. Siperia, kirjallinenkaan, ei ole koskaan mukava olotila, vaikka Kristina Carlson Maan äärissä mitä sanoisi “Amurinmaasta, onnenmaasta”.

Kieltämättä kirjoja ahmivan lukijan kannalta on kiusallista, että, jos näin ajattelee käännöksistä, niin ajatuksen voi saman tien laajentaa suurempaankin tilaan: miksi yleensä julkaista vähälevikkisiä teoksia ahmijoiden tarpeisiin, sanotaan vaikka runoutta, aforismeja tai ‘parempaa’ kirjallisuutta. Myyntiluvut kaikkien näiden osalta masentavat jopa kirjallisuuden rakkauteen hurahtaneen, luomattoman tavislukija, ammatikseen maailmojaluovista kirjailijoista puhumattakaan. Mutta tätä en tietenkään kysele.

(Muuten, asian sivusta, eikö ole merkillinen juttu, että sanalle ‘kirjailija’ ei ole anglosaksisessa maailmassa hyvää vastinetta, vaikka suurin osa maailmalla luodusta kirjallisuudesta kirjoitetaan aluksi juuri englannin kielellä. Sekä ‘writer’ että ‘author’ kuulostavat ‘kirjailijaan’ verrattuna jotenkin vähäisemmiltä; niin kuin mämmi tai hernesoppa ilman ilmavaivoja, tai vappusima rusinoilla mutta ilman koskenkorvan puraisua.)

Kääntämiskysymys tulisikin ehkä jakaa pienempiin siivuihin näin: Miksi kääntää englannin kielellä kirjoittavia romaanikirjailijoita?

Nimittäin (erityisesti)nuorista suomalaisista aikuisista se osa, joka tällaista kirjallisuutta lukee, kykenee lukemaan englanninkielisiä teoksia niiden alkukielellä. Tästä syystä myös tyrkyllä olevia kääntäjiä – ja todennäköisesti kustantajille tyrkytettyjä käännöksiä – on ylen määrin enemmän kuin muista kielistä käännettyjä teoksia.

Tilanne vahvistaa entisestään vahvaa englanninkielisen kulttuurin asemaa muidenkielisten kulttuurien kustannuksella. Muiden kielialueiden kirjallisuudella ei ole samanlaista luonnollista, suomenkielistä lukijalaumaa.

Englanninkielisen kirjallisuuden – sekä uuden että vanhan – voisi aivan hyvin julkaista reaaliajassa sellaisenaan.

Aluksi ehkä ostajien määrä vähenisi suomennettuun verrattuna; pitkällä tahtäyksellä englantia taitamaton lukijajoukko häviää joka tapauksessa (internetiähän ei voi käyttää, jos ei osaa englantia) ja kääntäminen tulee näin  luonnollista tietä vuosi vuodelta tarpeettomammaksi. Nyt englanninkieliseen käännöstyöhön upotettuja varoja voisi suunnata muihin kieliin; tietysti muihin eurooppalaisiin kieliin ja vielä eksoottisempiinkin, kuten aasialaisiin kieliin. Se olisi sikälikin sopivaa, että 21. vuosisata tullee olemaan Aasian aikaa, niin kuin 19. oli eurooppalaisten kolonialistien ja 20. amerikkalaisten kulta-aikaa.

Osaa kirjallisuudesta – sanotaan vaikkapa Joycen Finnegans Waken kaltaisia teoksia – ei edes voida kääntää suomeksi. Sivullisesta tuntuu järjettömältä keksiä väkisin suomenkieleen uutta kerrankäytettävää sanastoa (tarkoitan tässä todellisia hapax legomenon-sanoja, joita Joycen teokset vilisevät alkukielellä), jota kukaan lukijoista ei ymmärrä yhtään sen kummemmin kuin alkuperäisiä ‘englanninkielisiä’ termejä.

Jotenkin tekopyhyydeltä näyttää sellainen julkaisutarve, joka käännättää ns. klassikkoja uudelleen englannista juuri sen jälkeen, kun ne ovat vapautuneet copyrightin seitsemänkymmenvuotisesta pannasta. Ostaja ehkä ihmettelee myös, miksi näin vapautunut teos ei ole merkittävästi halvempi kuin uudemmat kirjat. Mutta se on ehkä jo toinen juttu.

Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Loruilua

Uusi blogituttavuus, Oulusa opiskeleva amatöörituubansoittaja Virpi, opasti maailmanloruhelmiä sisaltavalle saitille nimelta 1st International Collection of Tongue Twisters, jossa on loruja seka suomeksi etta myös eestiksi. Suomen loruista moent olivat hyvin tuttuja lapsuudenaikaisia loruja, joita tuli yllytettynä höpistyä, vaikka ei silloin tiennyt, että takana oli vakavampi ajatus kielen ääntämisestä ja sanojenkin ymmärtämisestä.

Eestin loruista pisti silmään tämmöinen: Kummikutes kummitus kummitas kummutis.

Suomen loruista mm. tämä: Appilan pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu ja kuohuu.

Oi niitä aikoja, kun tuotakin höpötteli. Hulluiksi meitä varmaan luulivat, minua ja kaveriani Reijoa.

Virpi epäilee, että näille ei ole suomeksi nimeä, mielestäni niitä kuitenki pitäisi kutsua loruiksi.

Kirjallinen mustasilmä, Espanjan kuningas ja muita pikkuasioita

Korjaus 12.4.2007: Korjasin Erkki Toivasen nimen ja laitoin pari lisälinkkiä (Petäistö ja Toivanen).

Kuva: mustasilmäinen kirjallisuuden jättiläinen näkee silmissään tähtien lisäksi Nobelin palkinnon(valokuvaaja Rodrigo Moya)

Sielusi silmillä, Arvoisa Lukija, voit ehkä nähdä vuoteen 1976: on meksikolaisen elokuvateatterin aula, ensi-iltafilminä tarina Andeilla tapahtuneesta lento-onnettomuudesta, jossa osa ihmisistä kuoli. Elossa selvinneet jäivät ilman ruokaa, lukuun ottamatta joitakin keksipaketteja lentoemännän vaatimattomasta keittiövarastosta, vähän suklaata ja juomia, alkoholia myös, sekä kanssamatkustajien jäätynyttä lihaa, jota selviytyjät syövät huutavaan nälkäänsä, kuka enemmän kuka vähemmän.

Elokuvateatterin aulassa pieni hymyilevä mies, kolumbialainen, odottaa isompaa miestä, perulaista, joka lähestyy ystäväänsä mutta ei hymyile. Pienempi mies yrittää syleillä isompaa, mutta sen sijaan, että antautuisi syleiltäväksi, tämä vetäiseekin pienempää turpiin ja poistuu vihaisena paikalta antamatta sen kummempia selityksiä.

Jotkut asiasta tietävät sanovat miesten riitaa poliittiseksi: pienempi on jyrkän vasemmistolainen, Fidel Castron hyvä ystävä, pitempi ja nuorempi mies on äkkiväärä oikeistolainen ja pitää Castroa poliittisena konnana. Toiset taas, että ”Naisesta on kysymys”, hymyillen pahanilkisesti, ”tiedätte kyllä kenestä”.

Kaksi päivää myöhemmin, Pyhän Valentin päivänä, pienempi mies kutsuu, kolumbialais-meksikolaisen valokuvaajan, toisen ystävänsä, nimeltä Rodrigo Moya, puheilleen, näyttää tälle mustaa silmäänsä ja pyytää ikuistamaan sen tulevia aikoja varten. Moya ottaa kuvan ja lupaa säilyttää sitä piilossa maailman kateudenvihreiltä katseilta.

Seuraa kolmen vuosikymmenen ja yhden vuoden yksinäisyys, sekä valokuvalle, että ystävyksille. Toinen ystävyksistä, pienempi, on Gabriel Garcia Marquez. Hän vastaanottaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon, häntä aletaan kutsua vuosisatansa huomattavimmaksi kirjailijaksi, ja kirjaansa Sadan vuoden yksinäisyys vuosisadan merkittävimmäksi teokseksi. Pitempi mies, Mario Vargas Llosa, kahdeksan vuotta nuorempi, kirjoittaa myös hyviä kirjoja, ryhtyy oikeistolaiseksi poliitikoksi ja pyrkii maansa presidentiksi, mutta ei pääse. Ja koristaa vuosi vuoden jälkeen palkitsemattomien Nobel-ehdokkaiden pitkää listaa, mutta oikeistolaisena Castron arvostelijana hän jää tietysti aina palkitsematta. Argentiinalainen La Prensa-sanomalehti kertoo riita-asiasta nykyajassa näin WEB-saitillaan.

Sadan vuoden yksinäisyys julkaistiin maaliskuun lopussa Garcia Marquez’in uran kunniaksi korupainoksena Espanjan Kuninkaallisen Akatemian toimesta neljännen kansainvälisen espanjankielen konferenssin yhteydessä (IV Congreso Internacional de la Lengua Española). Tämä on kuulemma toinen kerta, kun Espanjan akatemia julkaisee korupainoksen jostakin kirjasta; ensimmäinen oli Cervantesin (eli Miguel de Cervantes Saavedra’n) Don Quijote (El Ingenioso Hidalgo Don Quijote de la Mancha).

Kirjalija Gabon juhlavuosien (ikää 80, ensimmäisestä julkaistusta kirjoituksesta 60, Sadan vuoden yksinäisyyden julkaisusta 40, Nobelin palkinnon saannista 25 vuotta ja 31 vuotta kirjallisesta mustasta silmästä) kunniaksi ja korukirjan luovuttajaksi lennähti paikalle Kolumbian Cartagenaan Espanjan kuningas (eli Rey de España, joka sattuu olemaan, nimellisesti vain, myös Jerusalemin kuningas) Juan Carlos I, syntyjään Barcelonan kreivi, Don Juan Alfonso Carlos Víctor María de Borbón y Borbón-Dos Sicilias.

Juan Carlos on monien kuuluisten eurooppalaisten kruunupäiden (sekä Bourbonien että Habsburgien) ”suora” jälkeläinen: sellaisten kuin Belgian Gent’issä syntyneen, Pyhän Roomalaisen Keisarin Kaarle V:n (Aragonian ja Kastilian kuninkaana Carlos I, ensimmäinen koko Espanjan kuningas), aurinkokuningas Ludvig XIV:n ja Englannin kuningattaren (ja samalla Intian keisarinnan) Viktorian. Juan Carlos voisi myös jotenkin ”laillisesti” vaatia titteliä ”Imperator Romanus Electus ” kuten esi-isänsä Kaarle V, mutta hän on jättänyt tämän oikeiden häveliäästi käyttämättä. Niin kuin myös täysin oikeutetun tittelin ”basileus, kaisar autokrator ton Rhomaion” (eli Rooman keisari), esi-isänsä Aragonian kuninkaan Ferdinand II:n laillisena perillisenä. Ferdinand II sai tittelin itselleen vuonna 1503 testamentissa viimeisen varsinaisen Rooman keisarin, Konstantinos XI Palaiologos:in veljenpojalta.

Paikalla Cartagenassa oli myös linssilude Bill Clinton haistelemassa latinalais-señoritojen seksuaaliferomoneja. Tiettävästi kirjailija Vargas Llosa ei ollut paikalla juhlimassa espanjankieltä.

Alla vähän lisä-tiriviaa taustatiedoksi:

P.S.1. Arvoisa Lukija muistanee, että ensimmäinen Jerusalemin kuningaskunnan kuningas (käytti titteliä Advocatus Sancti Sepulchri) oli belgialaisessa Nivelles’n pikkukaupungissa syntynyt Godefroy de Bouillon.

P.S. 2. Juan Carlos on (Luxemburgin arkkiherttua Henrin lisäksi) viimeinen istuva hallitsija ketjussa, joka alkoi pahantuulisen näköisestä frankkien kuninkaasta Hugues (eli suomalaisittain Huugo) Capet’sta (k. 996). Arvoisa Lukija muistanee myös, että Ranskan vallankumouksessa mestattu Ludvig XVI sai, menetettyään kruununsa ja muututtuaan tavalliseksi citoyen’iksi, pidättäjiltään sukunimekseen ”Capet”; tämä oli pottuilua ja pirullinen viittaus samaan 10. vuosisadan Huugoon.

P.S.3. Ollessaan 18 vuotias Juan Carlos ampui vahingossa nuoremman veljensä Alfonson kuoliaaksi

P.S. 4. Huugo Capet’a ja tämän valloituksia voivat kaikki kankean kielen omaavat suomalaiset syyttää siitä, että ranskankielellä on niin vahva asema Euroopassa. Ranskahan on vulgäärilatinan päälle germaanisen frankkien kielen (ja muiden paikallisten germaanikielten myös) ja kelttiläisen gallien kielen vaikutuksessa konvergoimalla syntynyt sekasotkukieli, jossa kansan puhuman latinan, vulgäärilatinan, painollisten tavujen vokaalit vahvistuivat ja alkoivat kuulostaa entistä omituisemmilta, heikkojen tavujen vokaalit hävisivät puheen joistakin tavuista kokonaan ja jotkut konsonantit muuttuivat suomalaisille lähes mahdottomiksi lausua (paitsi jos nimi sattuu olemaan Helena Petäistö tai Erkki Toivanen). Tästä kielisotkusta syntyi se mongerrus, jota ruvettiin Ranskan vallankumouksen jälkeen puhumaan yleisesti koko Ranskanmaalla ja Napoleonin vaikutuksesta muualla Euroopassa, tsaarien Pietaria ja jopa Porvoon valtiopäiviä myöten.

P.S.5. Juan Carlosin historiasta mainittakoon vielä, että espanjalaisen vasemmiston hyväksynnän diktaattori Francon nimittämälle seuraajalleen kävivät antamassa sosialistit Felipe González ja Javier Solana, joka on entinen marxisti ja nykyinen Euroopan tai ehkä koko maailman vaikutusvaltaisin Vapaamuurari, entinen NATO:n pääsihteeri ja EU:n ulkoministeri tai Korkea Edustaja tai sen sellainen, heillähän ei saa olla nimellistä ulkoministeriä, koska ehdotettu Unionin perustuslaki jäi ja ehkä jääkin hyväksymättä. Muuten Solana on sanonut huimasta nousustaan hyljeksitystä marxilaisesta maailman huipulle näin: ”Make no enemies, and never ask a question to which you do not know or like the answer”. (eli jotenkin, että: ”älä tee vihamiehiä, äläkä koskaan kysy kysymyksiä, joihin et tiedä vastausta tai joiden vastauksista et pidä”.) Oikein miellyttävä eurooppalainen valtiomies.

Historiaa, suomea ja suomalaisuutta

Kuva: Willendorfin Venus

Sanotaan ensimmäiseksi tämä:
kun puhun suomenkielestä tässä lastussa, en välttämättä tarkoita nykysuomea vaan epämääräisemmin itämerensuomalaista kieltä, ja kun puhun suomalaisista, en tarkoita nyky-Suomen kansalaisia. Molemmilla sanoilla on lastussa siis ”syvempi” merkitys, joka ehkä selviää tekstin sisältä.

Aluksi on tunnustettava, että en ymmärrä historian tekemisestä mitään, vaikka olenkin ollut siitä kiihkeän kiinnostunut kaukaisilta historiantunneiltani saakka. Kuitenkin eurooppalaistuvassa Suomessa on hyvä joskus taviksenkin ajatella, mitä Suomi, suomenkieli ja suomalaisuus itselle tarkoittavat ja kuinka itse tulkitsee suomalaista olemassaoloa oman historiallisen käsityksensä valossa.

Koulussa opettajanani oli yksi ”tavallinen ja ’nimetön’ historianopettaja” nimeltään Unto Kärnä. Hän oli pienehkö, pyöreähkö ja punanaamainen huonohkosti istuvassa harmaassa puvussa opettanut vannoutunut poikamies. Tosin hän myöhemmin nai pehmeänpyöreän englanninopettajani nimeltä Ulla, jonka runsaista muodoista jokainen luokkani seitsemästä pojasta näki yö yön perään suloisia ja lämpimänkosteita unia, joissa saattoi esiintyä myös yksi uskonnonopettaja, jonka nimi oli Golgatan Olga. Vaikka tuo kaikki on historiallista totuutta, sillä ei juuri ole tekemistä tämän lastun kanssa, joten jätän opettajieni naimisten ja niiden seitsemän finninaamaisen pojan puberteettiunien käsittelyn tähän lauseeseen.

Olen kiivaasti sitä mieltä, että historioitsijat ovat kaunokirjallisen kulttuurin osa ja kirjoittavat tutkimuksiinsa ja historiankirjoihinsa itse keksimiään tarinoita eivätkä suinkaan ”löydettyjä totuuksia”, eli kirjaavat ylös sitä, mitä historioitsijan oma eläytyminen, mielikuvitus ja intuitio milloinkin mieleen tuovat.

Omista historian oppikirjoistani ovat parhaiten jääneet mieleen ne, joiden kirjoittajina olivat Oskari Mantere ja Gunnar Sarva. Heidän tekstinsä olivat suurelta osin mielenkiintoista tarinapuppua historiallisine nippelitietoineen ja vailla kovin merkittäviä analyysejä. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa.

Oppimaan innostaneen Unto Kärnän opetuksen kanssa ne herättivät mm. minun ja yhden Iso-Sävin Jaskan, talonpojan pojan, mielenkiinnon niin, että Jaskasta tuli kaikkien suureksi hämmästykseksi ensin intohimoinen historian opettaja ja sittemmin aikaiselle eläkkeelle jäänyt lukion rehtori ja minä luen edelleen historiallisia tekstejä, vaikka en niistä juuri mitään ymmärrä.

Historiaa tulkitsevista teksteistä voi kai sanoa, että kirjoitusajan konteksti värittää kovasti niiden ns. historiallisia tulkintoja. Tulkitsijan intuitio ja eläytyminen vanhan ajan ihmisten ajatusmaailmaan elävät historioitsijan omassa ajassa, historiallinen totuus puolestaan peitettynä jossakin kaukaisessa ajassa, josta meillä ei ole paljoa unikuvia parempia mielteitä. Otetaan tähän esimerkeiksi vaikka Lascaux’n ”luolataide” ja muut kivikautiset graffitit, Willendorfin Venus, Ilias, Raamattu ja Kalevala ja niiden monilukuiset tulkinnat.

Arvoisa Lukija saattaa päätellä tästä, että olen romanttisen historismin kannattaja, ja saattaa olla tässä arviossaan oikeassa, vaikka en tosin täysin käsitä mitä romanttinen ja historismi tarkoittavat.

Suomalaisuuden ja sen juurten määritys on nähdäkseni juuri tuollaisten ”historiallisten narratiivien” tasolla. Meillähän ei ole kovinkaan paljoa ns. historiallisia lähteitä suomalaisuuden synnystä tai edes kehityksestä, vaikka argeologisia lähteitä on runsaasti. Mutta emme voi olla täysin varmoja ovatko ylöskaivetut artefaktit (teennökset?) suomalaisten vai joidenkin muiden ihmisten aikaansaanoksia. Ongelmana on tässäkin suomalaisuuden määritys.

On tietysti olemassa ylöskaivettua arkeologista "tietoa" joistakin hämmästyttävän sitkeistä mammutin, hirven ja peuran metsästäjistä ja Vienanmeren valaanpyytäjistä, Cro Magnon –ihmisen suorista jälkeläisistä (sivumennen sanottuna oululainen tangoja harrastuksenaan laulava ystäväni Pietari V. on tapaamistani henkilöistä käsitykseni mukaan eniten Cro Magnon –esi-isiämme muistuttava henkilö pyöreine päineen ja poskineen ja tanakoine, lujatekoisine vartaloineen), jotka ovat asuneet Suomenniemellä ja koko Pohjois-Euroopassa mannerjään reunalla jo hamassa muinaisuudessa.

Ja sitten on ylöskirjattua "aikalaistietoa" paljon myöhemmiltä ajoilta: entisten suomalaisugrilaisten, mutta kulttuuriltaan indoeurooppalaisiksi muuttuneiden ruotsalaisten maanviljelijöiden kirjoittamaa narratiivia, jossa suomalaiset ovat aina olleet sivuosissa mukana alempana kansankerroksena ja jopa tyhmänoloisina konnina (à la murhaaja-talonpoika Lalli, nuijasoturi-talonpoika Ilkka ja upseeriksi saakka sivistynyt kuninkaanmurhaaja Johan Jacob Anckarström), mutta eläneet ruotsalaisen valtaeliitin langettamassa varjossa.

Tällainen suomalaisten historian narratiivi oli vielä sotien jälkeenkin kouluissa pääosassa ja voi olla vieläkin.

Eurrooppalaisen valistusajan lopulla suomalaiskulttuuri oli kovaa vauhtia ruotsalaistumassa yläluokkansa tavoin ja olisi hävinnyt lopullisesti melko lyhyessä ajassa. Suomalaisen kulttuurin pelastukseksi tuli ruotsalaisten onnettoman huono sotataito, jonka seurauksena Suomi "itsenäistyi" suuriruhtinaskunnaksi, jonka suureksi ruhtinaaksi istuutui oma-aloitteisesti suomalaisille myötämielinen tsaari, jolla oli jo entuudestaan valtava venäjänmaallinen silloin vielä hyvinkohdeltuja vähemmistöryhmiä.

Suomalaiset itse pitivät läheisiä kieli- ja geenisukulaisiaan lappalaisia (Atlantin rannan baskialueilta Norjan rannikolle muuttaneet saamelaiset olivat ryhmänä silloin vielä kovin kaukana yleisestä tietoisuudesta) omana sylkykuppinaan, heinähattuina ja kai heinälapikkaina myös, vaikka tietämättään kutsuivatkin maansa makrohydronyymejä ja osin kai mikrohydronyymejäkin (tavisten kielellä järviä ja jokia) lappalaissuomalaisilla nimillä (sellaisilla kuin Päijänne, Keitele, Pielinen, Imatra, Saimaa ja Inari). Lappalaiset puolestaan puhuivat nykytutkijoiden mukaan saamenkieltä, vaikka tätä väitettä on vaikea ottaa aivan tosissaan.

Topelius ja Lönnrot, ja jopa ruotsalaisten suuresti kunnioittama Runeberg, yrittivät muuttaa tilannetta ”suomalaisten” narratiivillaan 1800-luvulla; siitä lähtien suomalaiset ovatkin esiintyneet historiallisena kulttuurientiteettinä, sitä ennen vain kuin Platonin varjokuvina, epämääräisenä kansan ideana. Joidenkin historioitsijoiden mukaan suomalaisuus syntyikin vasta viimeisten parinsadan vuoden aikana, eikä meidän oma äidinkielemmekään olisi juuri sitä vanhempaa perua. Kaikin puolin erinomaisen Tieteessä tapahtuu –lehden satunnainen lueskelu ei suinkaan poista vaan enemmänkin vahvistaa tätä näkemystä.

Fennismin näkeminen historiattomana ja yhtäkkiä syntyneenä historian sattumana on nähdäkseni kuitenkin puhdasta ja epä-uskottavaa puppua, jota pitää kaikin voimin vastustaa jopa itseni kaltaisten historiankerronnan idealististen ”maallikkosaarnaajien” toimesta.

Yksi suomalaisuuden määrityksen tärkeä väline on tietysti äidinkieli. Ja suomenkieli on suomalaisten pää-äidinkieli, tai pitäisikö sanoa pää-äidin kieli.

Suomalaisten pää-äiti on tietysti suomalais-ugrilainen, tai poliittisesti ehkä korrektimmin sanottuna fenno-ugrilainen, ettei loukkaisi niitä, jotka eivät ole Suomen vaan Viron ja Venäjän kansalaisia, tai pitäisikö sittenkin sanoa yksinkertaisesti fennistinen. Joka tapauksessa suomalaisuudella on äiti, joka puhuu itämerensuomea, perustaltaan samaa kieltä kuin puhutaan Virossakin ja puhuttaisiin Liivissä, Lätissä, Vepsässä, Inkerissä (sekä inkeroiset että vatjalaiset) ja nykyistä runsaammin Karjalassa, Vienassa, Aunuksessa sekä lyydinmaassa ja näitä idempänä Tverissä, tai marien eli tšeremissien maassa ja permiläisillä alueilla, jos kaikissa niissä jonkinlaista fenno-ugrilaista kieltä laajemmin haasteltaisiin venäjänkielen tilalla.

Kun permiläiseltä alueelta mennään vieläkin idemmäksi, törmätään Uraliin. Suomi lasketaan usein kuuluvaksi uralilaisiin kieliin, mutta ongelmana on se, että uralilaisia kieliä ei ehkä ole edes olemassa erillisenä suurena ryhmänä ja sellaiset kielet kuin samojedi olisivatkin osa pienehköä aasialaisperäistä sekakieliryhmää, jossa on mm. suomalaisugrilaisten kielten vaikutusta (muuten jos myös unkari luettaisiin siihen uralilaiseen sekakieliryhmään voitaisiin "ugrilainen" osa suomalaisugrilaisista kielistä pudottaa kokonaan pois, mutta tätä en halua sanoa ääneen).

Suomalaisten itäistä alkukotia korostavat tutkijat pitävät suomea tiukasti uralilaisena kielenä (ja mm. sitä kautta tulee turkkilaisten usko, että suomi ja turkki olisivat kielisukulaisia), suomalaisten eurooppalaista perimää puolustavat tutkijat sijoittavan fenno(-ugrilaisen) alkukielen laajalle alueelle Euroopan pohjoisosissa. Geeniperimä ja argeologiset löydökset voisivat puolustaa tätä viimeksi mainittua näkemystä, olemmehan pääasiassa samaa geneettistä sukujuurta ja kivikautista kulttuurirypästä kuin muutkin eurooppalaiset.

Se, mistä suomenkieli alun perin tulee, on tietysti historiallisen ajan ja tiedon ulkopuolella, hämärässä kalevalaisessa menneisyydessä, johon kai pääsee (hyvin vähän) käsiksi lukemalla Kalevalaa, vaikka se onkin Elias Lönnrotin keräämä, yhteenpanema ja ”lievästi” muokkaama tieteellistaiteellisen vapauden ja yhtenäisen kokonaisuuden nimissä.

Tiedemiehet ja tiedemieheksi haluavat käyvät suomalaisista juurista kiivasta keskustelua.

Keskustelussa näyttäisi olevan kaksi toisistaan täysin erottuvaa linjaa. On radikaali suomalaisidealistinen linja, jonka keulahahmona ovat viimeaikoina olleet monitieteellisyyttä puolustavat emeritusproffat Kalevi Wiik, Kyösti Julku ja Pauli Saukkonen, ja toisaalta tiukasti "vanhakantaiseen" kielivertailuun perustuva, suomalaisten itäistä sukujuurta puolustavat tutkijat, jotka yrittävät ajaa suomalaislähteitä Uralin taakse niin kuin kyytä pyssyyn.

Viimemainitusta ryhmästä viimeisintä sukupolvea edustavat mm. joulukuussa 2006 väitöskirjansa esitellyt historioitsija Janne Saarikivi, kieltentutkija Jaakko Häkkinen ja saamelaisten suurta historiaa korostava Ante Aikio, ja tietysti, jo virkansa puolesta, myös Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja kulttuurin professori Juha Janhunen, nämä kaikki ovat viime aikoina tulleet julkisuuteen erityisesti Wiikin ja Saukkosen rajuina arvostelijoina.

Tieteessä tapahtuu –lehti on ollut näiden taisteluiden mielenkiintoisena näyttämönä, niin kuin aikaisemmin myös oululainen kulttuurilehti Kaltio. Wiikin kaksi populaaria, ja tieteellisiksi teoksiksi hyvin myynyttä kirjaa, Eurooppalaisten juuret ja Suomalaisten juuret, on myös muistettava. Erityisesti siksi, että ne ovat toimineet tehokkaina herneinä, joita Wiikin vastustajat ovat voineet innokkaasti vedellä akateemisenherkkiin neniinsä.

Erityisesti Jaakko Häkkisen puheenvuorot ovat olleet merkillisen mielenkiintoisia ja tällaista tavistakin suututtavia. Hänen mielipiteistään jää helposti sellainen käsitys, että suomalaisuus on jokin yhtäkkiä suosta tai vetäytyvästä mannerjäästä ulos ponnahtanut ominaisuus, jolla ei ole oikein mitään perustaa tai kehitystietä. Suomalainen kulttuuri ja kieli vain jotenkin syntyivät tyhjästä ja työnsivät laaja-alaisen saamelaisuuden Lapin perukoille. Saamelaisten ja suomalaisten erilainen geneettinen sukulaisuus muiden länsieurooppalaisten kanssa jätetään näissä väitteissä toiselle sijalle tieteiden eriytymisen nimissä. Tosin tämä tulkintani voi olla täydellinen väärinkäsitys.

Arvoisa Lukija voi lueskella näitä väittelyitä Tieteessä tapahtuu -lehden muutamassa viimevuoden numerossa samoin kuin tänä vuonna julkaistuissa.

Kuva: mitä on olla suomalainen? Kielten jakauma Suomessa asuvien keskuudessa vv. 1990 ja 2002, lähde finnica , klikkaa kuvaa suuremmaksi

Virallisella Suomen 90-vuotispäivän saitilla on mielenkiintoinen Suomen nykyisiä kieliä käsittelevä artikkeli, jonka kautta olen löytänyt oheisen taulukon.

Siitä käy mm. ilmi sellainen seikka, että Suomessa hyvin vähemmistökielenä turvattu saamenkieli on puhujamäärältään pysynyt vuodesta 1990 vuoteen 2002 lähes samana (lisäystä 4 saamenkielen puhujaa, joita on vuonna 2002 yhteensä 1734). Sen sijaan sen sijainti suomalaiskielien joukossa on pudonnut 6. sijalta 16:ksi. Saamenkielen edelle kielitilastossa menevät mm. venäjä 31,093 puhujaa, viro 11,088, somali 6,920, albania 3993, kiina 3,214 ja serbokroaatti 2,282 puhujaa. .

En oikein osaa sanoa, minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi nykäistä.

On kuitenkin selvää, että näiden uusien vähemmistökielien asema ei Suomessa ole saameen verrattuna kovin hyvä ja hallituksen tulisi ehkä tehdä jotakin ennen kuin uudet vähemmistöt oppivat vaatimaan vähemmistöoikeuksiaan tai EU puuttuu asiaan ja langettaa Suomelle suuret sakot syrjinnästä.

Muuten ruotsalaisten osuus samana aikana on vähentynyt 296,840 puhujasta 290,771 puhujaan.

Lisälukemista Tieteessä tapahtuu -lehdessä:

Brittien ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperä selviämässä? (Kalevi Wiik, Tieteessä tapahtuu 7/2005)

Uralilaisen kantakielen tutkiminen (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 1/2006)

Mihin kääntyisimme ”kielellisen käänteen” jälkeen? (Matti Peltonen, Tieteessä tapahtuu 3/2006)

Häkkisen ylitulkinnat (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 7/2006)

Vielä Pauli Saukkoselle (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 8/2006)

Geneettinen ja kielellinen jatkuvuus (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 1/2007)

Uusia Tarinoita ja uutta ulkomaista sanastoa

Ilmoitusluontoisena asiana mainittakoon ensin, että Dionysoksen tarinoihin on lisätty novelli Uuudenvuodenyön lumi (oli joskus hetken esillä Rihmastolla ennenkuin hädissäni deletoin se sieltä).

Englanninkieli on tulossa päivä päivältä vaikeammaksi. Arvoisien lukijoiden ulkomaalaisia kontakteja ajatellen alla on muutamia hyödyllisiä sanoja, joita saattaa kuulla nykyisin käytettävän tai joita voi itse yrittää käytellä ulkomaalaisten ystäviensä ihasteltaviksi:

* SWAMP-DONKEY - erittäin epämiellyttävän näköinen henkilö

* TESTICULATING - heilutella käsiään sinne tänne samalla, kun puhuu paskaa.

* BLAMESTORMING - istua työryhmänsä mukana keskustelemassa, miksi määräaikainen työ ei valmistunut tai projekti epäonnistui samalla yrittäen samalla työntää syyn jonkun poissaolevan niskoille.

* SEAGULL MANAGER - johtaja, joka lentää paikalle, pitää paljon melua, paskantaa (kuvainnollisesti vain) alaistensa niskaan ja lähtee.

* ASSMOSIS - prosessi, jolla saa ylennyksiä ja vaikutusvaltaa ilman varsinaista työntekoa.

* SITCOMs -(Single Income, Two Children, Oppressive Mortgage), jupeista tulee näitä, kun he saavat lapsia ja elävät vain yhdellä palkalla.

* SINBAD - yksinäinen, työssäkäyvä nainen, ei poikaystävää, täynnä kroonista epätoivoa.

* AEROPLANE BLONDE - valkaistu tukka, jossa näkyy tummia juuria.

* PERCUSSIVE MAINTENANCE - taito hakata toimintakunnoton elektroninen laite toimintakuntoiseksi. Yleensä pelkästään miehinen taito.

* ADMINISPHERE - johdon taso juuri työntekijöiden yläpuolella, joka tuottaa organisaation tarvitsemat väärät päätökset

* ADMINISTRIVIA - tarpeettomat muistiot ja toimintaohjeet.

* GOING FOR A McSHIT - vierailu McDonaldsilla tarkoituksena käyttää heidän mukavuuslaitostaan. Tämän muunnos on McSHIT WITH LIES - kysyä toiletin sijaintia ja kertoa myyjälle tulevansa hetkenkuluttua takaisin tilaamaan ruokaa

* 404 - epäpätevä henkilö

* JOHNNY-NO-STARS - nuori epäpätevä mieshenkilö, tyypillisesti työssä McDonaldsilla.

* MILLENNIUM DOMES - wonderbra'n sisältö, äärettömän lupaavan näköinen ennen rintaliivien poistamista.

* MYSTERY BUS - haamubussi, joka käy pubissa sillä aikaa, kun olet vessassa 10. pitkän oluen jälkeen, ja vie mukanaan kaikki rumat ihmiset. Pubissa on sen jälkeen jäljellä vain kauniita ja hyvin kauniita ihmisiä.

* MYSTERY TAXI - taksi, joka on käynyt asunnollasi lauantaiaamuna ja vienyt mukanaan kauniin henkilön, jonka kanssa vietit yösi. Jäljellä on vähemmän viehättävä henkilö, joka ryyppäsi sinut illalla pöydän alle.

* BEER COAT - näkymätön takki, jota käytetään pakkasessa pubista kotiin kävellessä kello 3 aamuyöllä.

* BEER COMPASS - näkymätön laite, jonka avulla tulit yöllä kotiin, vaikka et tiennyt missä olit, mihin olit menossa ja mihin tulit. Kutsutaan joskus myös suojelusenkeliksi.

* BREAKING THE SEAL - ensimmäinen vessassa käynti kahden tunnin oluenjuonnin jälkeen. sen jälkeen vessassa on käytävä 15 minuutin välein.

* TART FUEL - alkopop, esimerkiksi salmiakkikossu, joka on suosittu nuorten naisten keskuudessa.

* PICASSO BUM - nainen, jolla on liian pienet alushousut ja näyttää omistavan neljä istumalihasta.

Maailmankansalaisen etikkaa: kielisoppaa ja englanninkielen ylivaltaa

Kuva Hanhensulka: yksinäisen surffaajan monikielinen työpiste

Viimeaikoina olen sattumalta kuunnellut suomalaisten poliitikkojen puhumaa englanninkieltä ja nähnyt jopa näiden englanninkielen taitoja arvosteltavan. Eikä syyttä.

Kansainvälisissä kokouksissa on osattava puhua englantia, ei kuningattaren englantia välttämättä, mutta passelia mongertelua, josta saa selvää. Näin ei aina pääse käymään, mikä ei välttämättä ole valitettavaa mongertajan omalta kannalta katsottuna, mutta hänen edustamansa asia kärsii siitä kohtuuttoman paljon.

Meidän naapurimaamme Viron oman kielen äännepohja on kai melko lailla samanlainen kuin suomenkielenkin. Venäjän taitajina useimmat virolaiset tietysti tuntevat soinnilliset konsonantit kuin kullalla päällystetyt molarinsa, joten heillä on lievä etulyöntiasema suomalaisiin veljiinsä ja siskoihinsa nähden. Mutta se ei selitä kielitaidoissa ilmiselvästi ilmenevää erilaisuutta.

Kun Venäjä vapautui viisitoista vuotta sitten tai niihin aikoihin, maailmalle levisi heti kohta entisistä neukkutasavalloista ihmisiä, jotka eivät vain hallinneet englanninkielen taitoa erinomaisesti vaan lisäksi saivat sanomansa ymmärretyksi ilman sen kummempia ponnistuksia. Samanaikaisesti, ja vielä tässäkin ajassa, monet suomalaiset ministerit ja europarlamentaarikot mongertelivat kokouksissa ja haastatteluissa jotakin, josta hyvällä tahdolla käsitti, että politiikasta puhutaan. Mitään tolkkua ei monistakaan sen kummemmin saanut.

Entinen presidenttimme Mara puhuu myös kovin suomalaisvoittoista englantia, yksine ässä-äänteineen ja lähes soinnittomine konsonantteineen, mutta hänen puheessaan on aina ymmärrettävä sanoma, jota kehtaa mielihyvin kuunnella vaikka BBC:llä, jos sikseen tulee. Useimpien muiden vallankahvassa olijoiden englannista ei voi sanoa samaa. Suomalaisena ainoa käteen jäävä tunnetila on armoton myötähäpeä ja lisääntyvä kansallisen alemmuuden tunto.

Ja sama pätee suomalaisiin puhujiin monissa muissakin kokouksissa. Useimmiten näissä tilanteissa medium (kieli siis) on todella perille menevä sanoma, muu mahdollinen sanoma hukkuu mediumin alle.

Viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu lehdessä (7/2006) fil. tri Vesa Oittinen, samalla, kun mollaa edellisessä numerossa kirjoittanutta Juha Sihvolaa (jonka nimen kirjoitin valitettavasti väärin muutama päivä sitten julkaistussa lastussa), valittaa englanninkielen ylivallasta. Oittinen on kirjoittanut samasta asiasta aikaisemminkin samassa lehdessä, tällä kertaa hän antaa esimerkiksi väärinkohtelusta kirjoittamansa artikkelin kohtalon (eräässä) englanninkielisessä lehdessä. Osa kirjoituksesta oli ollut saksan ja osa venäjän kielellä ja nämä osuudet olivat jääneet arvioinneissa kokonaan vaille huomiota. Ehkä Oittinen itsekin näkee lausunnossaan piilevän (tahattoman) komiikan. Miksi englanninkieliseen lehteen pitäisi kirjoittaa saksaa tai venäjää?

Kielen tarkoitus on tietysti auttaa kuulijaa tai lukijaa ymmärtämään tarkoitettu sanoma. Siinä auttaa huomattavasti, että esittää asiansa kielellä, jota vastaanottaja ymmärtää. Yhä useammin kai sekä historioitsija että filosofit tulevat Euroopan ulkopuolisilta kielialueilta: Japanista, Kiinasta, Intiasta jne. Joissa ei ehkä pidetä vanhoja eurooppalaisia kieliä enää varsinaisina tieteen valtakielinä (suomenkielestä puhumattakaan) ja joissa käytetään englanninkieltä suhteellisen vaivattomasti.

On naiivia kuvitella, että maailma ei tarvitsisi (yhtä) yhteistä kieltä. Sitä on tarvittu ennen ja tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa.

Englanninkielestä on (oikein tai väärin) muodostunut kulttuurin useimpien alojen yhteinen kieli, yleiskieli, joka on lisäksi siitä erinomainen kieli, että se sieppaa uudet asiat sisäänsä ja sylkäisee ne tuossa tuokiossa ulos valmiina, käyttökelpoisina ja ymmärrettävinä termeinä, joiden avulla on miellyttävä kommunikoida saman alan muiden henkilöiden kanssa. Jos osaa muitakin kieliä, niin hyvä on ja se on varmaan monilla aloilla jopa välttämätöntä. Monipuolisesta kielitaidosta ei tietysti ole mitään haittaa. Tosin epäilen, että usein on niin, että jos ei saa asiaansa selväksi englanninkielellä, ei sitä saa sen kummemmin selkeäksi muillakaan kielillä. Mutta tämä saattaa olla täysin perätön epäluulo.

Kaikkien on parasta hyväksyä englanninkielen valta-asema realistisena tosiasiana, muuten jää omankin alansa sivuraiteelle, eivätkä hyvätkään ideat pääse esille siellä missä niille voisi olla käyttöä tai ymmärtämystä.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa amerikkalaista poliittista ylivaltaa, vaikka juuri tämän hetken maailma näyttää olevan kallistuneena se suuntaisesti.

Joku suomalainen tutkija, jonka niemeä en nyt muista enkä ehdi etsiä vepistä (Lappeenrannassa muistaakseni julkaistu tutkimus, tieto on piilossa mm. jossakin tämän blogin lastusta), sanoi taannoin, että 80 % englanninkielisistä keskusteluista käydään muiden kuin englantia äidinkielenään puhuvien välillä. Intialaiset, kenialaiset, nigerialaiset, jamaikalaiset jne. puhuvat englantia toisena, usein ensimmäisenä, äidinkielenään ja pitävät sitä omanaan. Samanaikaisesti saksa ja ranska taantuvat suhteellisesti enemmän ja enemmän marginaaliseen asemaan (tietysti esimerkiksi 1800-luvun filosofiassa saksan asema oli hyvin vankka, mutta siitähän on jo melko pitkä aika, vai mitä).

Tiedemiehet edustavat vain itseään ja ehkä omaa laitostaan. Ministerien osalta asia on meitä kaikkia koskeva.

Englanninkieltä taitamatonta poliitikkoa ei pitäisi lähettää edustamaan maan asioita edes Unionin kokouksiin, jossa komission tulkkien armeija yrittää pitää suomalaistenkin poliitikkojen puheet edes jotenkin ymmärrettävinä. Tosin monien kohdalla ei ehkä suomenkaan puhuminen auta kovin paljoa.

Mutta se on jo toinen juttu.

Maailmankansalaisen etikkaa

Kuva Wikipedia: Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti

Pariisin matkalla, samalla, kun kuuntelin viisaita ajatuksia ilmaliikenteen tulevaisuudesta, lueskelin venäläissyntyisen Mikhail Epstein’in pamflettia Culture – Culturology – Transculture ja uusinta niin&näin –lehteä, jossa, muun filosofisen pilkunnu****nan lisäksi, Martti Koskenniemi oli lukenut Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikkaa, ihailun pilke silmäkulmassa. Siis ihailun pilke oli minun silmäkulmassani, Epsteinin ja Koskenniemen akateemisen kylmät tekstit eivät sallineet ihailun pilkkeen näkyä silmäkulmissaan edes vilaukselta.

Ja tietysti auttamattomana narsistina kysyin: Olenko maailman kansalainen? Ja Koskenniemen kehotuksesta: Kenen lippua kannan?

Tätä olikin helppo ajatella kuivakiskoisen konferenssin sivutuotteena. Siellä nimittäin raiskattiin nykyajan lingua francaa, englantia, oikein olan takaa.

Kaikki puheet ja paperit olivat tietysti englanninkielisiä (sort of). Tauoilla tosin kielet läpättivät ranskaksi, hollanniksi, ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Voi olla, että muitakin kieliä siellä olisi kuullut, jos olisi viitsinyt kuunnella. Itsekin ajattelin joskus suomenkielellä, varsinkin lukiessani niin&näin’iä – syvempi ajattelu on nimittäin ylen määrin helpompaa syvemmälle menevällä kielellä, omalla äidinkielellä. Tunnetusti isänkielestä ei ole hyötyä oikein missään, ehkä makuuhuoneen valotonta peitonaluspuuhaa lukuun ottamatta.

Puheiden aikana noin puolet kuulijoista – sen lisäksi, että kuuntelivat puheita varsin kiinnostuneen näköisinä – hoitivat kirjeenvaihtoaan kannettavan tietokoneen ja kokoussalin muuhun maailmankaikkeuteen yhdistävän langattoman verkon välityksellä. Lisätietoja puhutuista asioista oli helppo etsiä puheiden aikana, ja löydetyt tiedot terävöittivät mukavasti muutenkin terävinä lenteleviä kysymyksiä.

Puheenpitäjien työ on selvästi vaikeutunut, nyt ei voi enää valehdella asioista vapaasti, joku kuulija pystyy varmuudella iskemään pöytään internetiltä juuri löytämänsä oikean tiedon jo ennen kuin valehdellun lauseen kaiku on hävinnyt kuulijoiden korvista. Tämä on tietysti valitettavaa puhujan osalta.

Toisaalta kuulijat saavat täydellisemmän kuvan todellisuudesta. Maailmamme rajat ovat nimittäin aistiemme rajoja. Internet laajentaa näitä rajoja reaaliajassa moninkertaisiksi; lisää tietoisuutta, antaa uusia työkaluja ajatuksille ja uutta avaruutta mielikuvitukselle. Marshall McLuhanin maailmankylä toteutuu todella nykyajassa internetin tarjoaman virtuaalimaailman kautta. Ilman sitä maailmankylästä puhuminen olisikin turhaa.

Kokouksessa puhuttiin ”oikeaa” englantia irlantilaisella, skotlantilaisella ja englantilaisella estuaarienglannin korostuksella. Viimemainitusta on tullut Lontoon vaikutuspiirissä eläjien standardienglanti ja brittien entinen yläluokkainen kuningattaren englanti on hävinnyt kansainvälisistä kokouksista lähes kokonaan. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa. Sen lisäksi englantia väännettiin ruotsalaisittain, saksalaisittain, italialaisittain, suomalaisittain jne.

Vaikka varsinkin Euroopan komission piirissä työskentelevät teeskentelevät vielä ranskankielen merkittävällä asemalla, se on häviävää ylvästelyä. Ranskankieli ei edes huippuaikanaan 1700- ja 1800-luvuilla saavuttanut sitä asemaa, joka latinalla oli vuosisatoja, jopa kansankielenä, valistusaikaan saakka (ja tiedepiireissä vielä sen jälkeenkin), ja jonka englanninkieli on saavuttanut erityisesti 1900-luvun loppuvuosikymmeninä.

Ja hyvä, että on saavuttanut. Maailma tarvitsee joustavan ja helpon tavan kommunikoida ja englanti on siihen juuri sopiva kieli. Muunkielisille, erityisesti ranskalaisille, tämä on helposti vähän kuin etikan juontia: hapanta ja helposti pahaa närästystä aiheuttavaa. Mutta välttämätöntä (tosin etikan juonti ei ehkä ole aivan välttämätöntä).

Monikulttuurisuus (multiculturalism) ei ole Euroopassa mitenkään uusi asia. Vaikka Euroopan sisällä omanlaisten (osa)kulttuurien perimä onkin tiukasti indoeurooppalaisten kulttuurivalloittajien hellenistisellä ja juutalais-kristillisellä pohjalla, niin tietysti me olemme kaikki myös erilaisia. Ja ulkopuolisia, erityisesti juutalaisia, on ollut Euroopan kakkua jakamassa kai ainakin 2000 vuotta.

Juutalaisten kohtalo onkin oivallinen esimerkki siitä, miksi monikulttuurisuus on tullut hyödyllisen historiansa päähän.

Se nimittäin poikii yhteiskunnallista eriytymistä, kyräilyä ja vihamielisyyttä eikä hedelmällistä kulttuurien rikastuttamista tai (riittävää) integroitumista. Ja juutalaisille ominainen kulttuurisovinismi esiintyy myös myöhemmin tulleiden vähemmistöryhmien keskuudessa. Ehkä vaarallisimmin aasialaisilla ja arabimaailman muslimeilla, jotka kaikissa Euroopan maissa ovat selvästi eriytyneet muusta yhteiskunnasta (ja jopa toisistaan: persialaiset, pakistanit ja arabit eivät tule erityisen hyvin toimeen keskenään).

Ja me ”tavalliset” eurooppalaiset, humanistisen liberalismin ja vesisilmäisen internationalismin tai kosmopolitismin huumassa, olemme yksinkertaisesti hyväksyneet tilanteen ajan poliittiseen korrektiuteen kuuluvilla monikulttuurisilla perusteilla.

Oswald Spengler todisti, että sivilisaatio (civilisation) on kulttuurien kehityksen päätepysäkki: iltahämy ja kulttuurin rappeutuminen. Amerikkalainen Francis Fukuyama kai innoissaan väitti jopa koko historian loppuneen saavutettuaan päämääränsä: kapitalistisen liberalismin tultua ”kaikkien hyväksymäksi” yhteiskuntajärjestykseksi. (Maailman binladinit tai Saudi Arabian wahhabilaiset mullahit eivät voine pidättää nauruaan, jos tällaisia puheita kuulevat.)

Monikulttuurisuuden hyväksyminen johtaa helposti kulttuurien keskeiseen välinpitämättömyyteen ja kyyniseen relativismiin. On paljon helpompi välinpitämättömästi hyväksyä esimerkiksi muslimityttöjen sukupuolielinten silpominen kuin nostaa äänensä sitä vastaan ja tulla leimatuksi (kulttuuri)rasistiksi.

Eurooppalaiseksi normiksi on tulossa ajatus, että eristäytyneet ryhmät voivat ghetoissaan tehdä mitä mielivät, kunhan eivät häiritse ongelmillaan ”sivistynyttä” enemmistöä esimerkiksi pommittamalla muita ihmisiä riekaleiksi. Ja jos näin tekevät, heidät täytyy sivistää pois omasta kulttuuristaan ja käännyttää mammonaa palveleviksi kuluttajaorjiksi, joilla ei ole henkisyyden häivääkään.

Mikhail Epstein ehdottaa ylitsepursuavan idealistisesti monikulttuurisuuden tilalle transkulttuurisuutta (transculturalism), jossa kaikki hyväksyvät toistensa erilaisuuden, mutta pyrkivät muuttamaan omaa kulttuuri-identiteettiään muilta saamillaan vaikutteilla. Voi olla, että näin on pakko lopulta käydäkin ja aikaa myöden voidaan puhua oikeista maailmankansalaisista, joille joku nykyistä YK:ta muistuttava yhden lipun alla purjehtiva maailmanhallitus olisi välttämättömän kehityksen päätepiste.

Hyvät maailmankansalaiset tietysti pakottaisivat suuressa hyvyydessään kaikki muutkin tavoittelemaan juuri sitä samaa yhteistä hyvää: Maailmankansalaisen oman ”koivun ja tähden” alla sijaitsevaa pientä, suloista ja kaikenväristä maailmantupaa.

Quaero

Quaero on latinaa, kuollutta kieltä, ja tarkoittaa (minä) etsin.

Se on myös presidentti Jacques Chirac'in viimeisin (ja ilmeisesti viimeiseksi jäävä) yritys nostaa ranskankielen asemaa sen nykyisestä alhosta entisiin kunnian päiviin, jolloin jokainen, joka oli Euroopassa jotakin, puhui ranskankieltä.

Ranskankieltä on yritetty nostaa lainsäädännöllä jo aikaisemmin. Mm. ranskalaisten radioasemien on - lain mukaan - pakko soittaa ranskalaista musiikkia vähintään puolet lähetysajasta. Laki on johtanut siihen, että monilla radioasemilla yöradiot lähettävät pelkkää ranskalaista niin, että päivisin voidaan soittaa kuluttajien haluamaa musiikkia, joka pääosin tietysti on anglosaksista. Useimmiten ei siksi, että sen tekijät ovat englanninkielisiä, vaan siksi, että se on musiikkia valtavirrassa.

Ranska ei ole pystynyt tuottamaan kilpailijoita Springsteenille, U2:lle, Bowielle, Madonnalle jne. Tätä ei tarvitse ihmetellä. Ranskankielisiä on lansimailla vain alle 60 miljoonaa, englantia äidinkielenä puhuvia yli 300 miljoonaa. Eli geenipooli, josta musiikin, ja muidenkin alojen, neroja ammennetaan on huomattavasti suurempi. Meemipooli on vielä suurempi, englantia työkielenään puhuvia on maailmassa nykyisin jo enemmän kuin kiinalaisia.

Englanti on kulttuurin kieli yleensäkin. Se on valikoitunut asemaansa monista syistä. Englanninkielisen maailman poliittinen vahvuus on vain yksi syy. Laajat entisen siirtomaaloiston alueet tasaisesti ympäri maailmaa on yksi. Ja englanninkielen joustavuus, uudistuskyky ja kauneuskin (joka tietysti on myös tottumuskysymys) vaikuttavat sen suosioon. Sillä on lisäksi helppo saada itsensä ymmärretyksi, vaikka osaisi vain muutaman sanan. Englanninkieli ei ole kielioppinsa pakkopaidassa niin kuin ranska ja saksa, joita on vaikea puhua ymmärrettävästi osaamatta kielioppia.

Nyt Chirac syytää veronmaksajien rahoja ranskalais-saksalaiseen etsintäkoneeseen nimeltä Quaero. Tarkoitus on kilpailla "amerikkalaisten" etsintäkoneiden kanssa, pääasiassa tietysti markkinaykkösen, Googlen. Quaero -projektissa ovat mukana mm. elektroniikkafirma Thomson, innovaattori Thales, France Telecom ja Siemens AG. Kukaan projektissa mukanaolevista ei suostu paljastamaan etsintäkoneen yksityiskohtia. Julkisuudessa on - ranskalaiseen tapaan - vain joitakin epämäärisiä käsitteitä, jotka eivät merkitse asiaan vihkiytymättömälle mitään. Mitä ovat sana-etsinnän "väri" tai "kuva" esimerkiksi.

Ehkä presidentti Chirac tietää, vaikka ei ehkä ole syytä pidättää hengitystä jännittyneenä vastauksen odotuksesta.

Paikallisillakin etsintäkoneilla on mahdollisuuksia menestyä.

Kiinalaisten suosituin etsijä on nimeltään Baidu, joka näyttää kovasti samanlaiselta kuin kiinalainen Google. Kiina on kuitenkin Ranskaan nähden eri asemassa. Ensinnäkin kiinalaisia on 1.5 miljardia, ranskalaisia siis alle 60 miljoonaa. Toisaalta kiinalaisten enemmistö ehkä hakee mieluimmin kiinankielisiä saitteja, niin kuin monet meistä suomalaisista etsimme suomenkielisiä, jopa googlen suomenkielisellä versiolla.

Vapaassa maassa on lisäksi todella vaikeaa pakottaa ihmisiä tekemään niin kuin poliitikot haluavat, vaikka halun tukena olisi poliittisesti värittynyt lainsäädäntökin.

Mikäli ranskalais-saksalainen Euronews on esimerkki siitä mihin nämä Vanhan-Euroopan kulttuurit pystyvät, Googlella ei liene mitään pelättävissä. Euronews'ia pitkäpiimäisempää läpätystä on vaikea televisiomaailmasta löytää. No, ehkä YLE voisi kilpailla sen kanssa, tai Ruotsin television aamu-uniset aamu-uutiset.

Napoleon-kompleksinsa kanssa kamppaileva Chirac on sanonut hiljattain mm:

We're engaged in a global competition for technological supremacy. In France, in Europe, it's our power that's at stake

Lykkyä tykö Chirac, historia tuskin tulee muistamaan sinua Googlen tappajana. Ja tässä saattaa olla yksi syy (french military victories). Huom. tämä ei ole aito google-etsintä! Mutta tietysti se VOISI olla.