Maailmankansalaisen etikkaa

Kuva Wikipedia: Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti

Pariisin matkalla, samalla, kun kuuntelin viisaita ajatuksia ilmaliikenteen tulevaisuudesta, lueskelin venäläissyntyisen Mikhail Epstein’in pamflettia Culture – Culturology – Transculture ja uusinta niin&näin –lehteä, jossa, muun filosofisen pilkunnu****nan lisäksi, Martti Koskenniemi oli lukenut Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikkaa, ihailun pilke silmäkulmassa. Siis ihailun pilke oli minun silmäkulmassani, Epsteinin ja Koskenniemen akateemisen kylmät tekstit eivät sallineet ihailun pilkkeen näkyä silmäkulmissaan edes vilaukselta.

Ja tietysti auttamattomana narsistina kysyin: Olenko maailman kansalainen? Ja Koskenniemen kehotuksesta: Kenen lippua kannan?

Tätä olikin helppo ajatella kuivakiskoisen konferenssin sivutuotteena. Siellä nimittäin raiskattiin nykyajan lingua francaa, englantia, oikein olan takaa.

Kaikki puheet ja paperit olivat tietysti englanninkielisiä (sort of). Tauoilla tosin kielet läpättivät ranskaksi, hollanniksi, ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Voi olla, että muitakin kieliä siellä olisi kuullut, jos olisi viitsinyt kuunnella. Itsekin ajattelin joskus suomenkielellä, varsinkin lukiessani niin&näin’iä – syvempi ajattelu on nimittäin ylen määrin helpompaa syvemmälle menevällä kielellä, omalla äidinkielellä. Tunnetusti isänkielestä ei ole hyötyä oikein missään, ehkä makuuhuoneen valotonta peitonaluspuuhaa lukuun ottamatta.

Puheiden aikana noin puolet kuulijoista – sen lisäksi, että kuuntelivat puheita varsin kiinnostuneen näköisinä – hoitivat kirjeenvaihtoaan kannettavan tietokoneen ja kokoussalin muuhun maailmankaikkeuteen yhdistävän langattoman verkon välityksellä. Lisätietoja puhutuista asioista oli helppo etsiä puheiden aikana, ja löydetyt tiedot terävöittivät mukavasti muutenkin terävinä lenteleviä kysymyksiä.

Puheenpitäjien työ on selvästi vaikeutunut, nyt ei voi enää valehdella asioista vapaasti, joku kuulija pystyy varmuudella iskemään pöytään internetiltä juuri löytämänsä oikean tiedon jo ennen kuin valehdellun lauseen kaiku on hävinnyt kuulijoiden korvista. Tämä on tietysti valitettavaa puhujan osalta.

Toisaalta kuulijat saavat täydellisemmän kuvan todellisuudesta. Maailmamme rajat ovat nimittäin aistiemme rajoja. Internet laajentaa näitä rajoja reaaliajassa moninkertaisiksi; lisää tietoisuutta, antaa uusia työkaluja ajatuksille ja uutta avaruutta mielikuvitukselle. Marshall McLuhanin maailmankylä toteutuu todella nykyajassa internetin tarjoaman virtuaalimaailman kautta. Ilman sitä maailmankylästä puhuminen olisikin turhaa.

Kokouksessa puhuttiin ”oikeaa” englantia irlantilaisella, skotlantilaisella ja englantilaisella estuaarienglannin korostuksella. Viimemainitusta on tullut Lontoon vaikutuspiirissä eläjien standardienglanti ja brittien entinen yläluokkainen kuningattaren englanti on hävinnyt kansainvälisistä kokouksista lähes kokonaan. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa. Sen lisäksi englantia väännettiin ruotsalaisittain, saksalaisittain, italialaisittain, suomalaisittain jne.

Vaikka varsinkin Euroopan komission piirissä työskentelevät teeskentelevät vielä ranskankielen merkittävällä asemalla, se on häviävää ylvästelyä. Ranskankieli ei edes huippuaikanaan 1700- ja 1800-luvuilla saavuttanut sitä asemaa, joka latinalla oli vuosisatoja, jopa kansankielenä, valistusaikaan saakka (ja tiedepiireissä vielä sen jälkeenkin), ja jonka englanninkieli on saavuttanut erityisesti 1900-luvun loppuvuosikymmeninä.

Ja hyvä, että on saavuttanut. Maailma tarvitsee joustavan ja helpon tavan kommunikoida ja englanti on siihen juuri sopiva kieli. Muunkielisille, erityisesti ranskalaisille, tämä on helposti vähän kuin etikan juontia: hapanta ja helposti pahaa närästystä aiheuttavaa. Mutta välttämätöntä (tosin etikan juonti ei ehkä ole aivan välttämätöntä).

Monikulttuurisuus (multiculturalism) ei ole Euroopassa mitenkään uusi asia. Vaikka Euroopan sisällä omanlaisten (osa)kulttuurien perimä onkin tiukasti indoeurooppalaisten kulttuurivalloittajien hellenistisellä ja juutalais-kristillisellä pohjalla, niin tietysti me olemme kaikki myös erilaisia. Ja ulkopuolisia, erityisesti juutalaisia, on ollut Euroopan kakkua jakamassa kai ainakin 2000 vuotta.

Juutalaisten kohtalo onkin oivallinen esimerkki siitä, miksi monikulttuurisuus on tullut hyödyllisen historiansa päähän.

Se nimittäin poikii yhteiskunnallista eriytymistä, kyräilyä ja vihamielisyyttä eikä hedelmällistä kulttuurien rikastuttamista tai (riittävää) integroitumista. Ja juutalaisille ominainen kulttuurisovinismi esiintyy myös myöhemmin tulleiden vähemmistöryhmien keskuudessa. Ehkä vaarallisimmin aasialaisilla ja arabimaailman muslimeilla, jotka kaikissa Euroopan maissa ovat selvästi eriytyneet muusta yhteiskunnasta (ja jopa toisistaan: persialaiset, pakistanit ja arabit eivät tule erityisen hyvin toimeen keskenään).

Ja me ”tavalliset” eurooppalaiset, humanistisen liberalismin ja vesisilmäisen internationalismin tai kosmopolitismin huumassa, olemme yksinkertaisesti hyväksyneet tilanteen ajan poliittiseen korrektiuteen kuuluvilla monikulttuurisilla perusteilla.

Oswald Spengler todisti, että sivilisaatio (civilisation) on kulttuurien kehityksen päätepysäkki: iltahämy ja kulttuurin rappeutuminen. Amerikkalainen Francis Fukuyama kai innoissaan väitti jopa koko historian loppuneen saavutettuaan päämääränsä: kapitalistisen liberalismin tultua ”kaikkien hyväksymäksi” yhteiskuntajärjestykseksi. (Maailman binladinit tai Saudi Arabian wahhabilaiset mullahit eivät voine pidättää nauruaan, jos tällaisia puheita kuulevat.)

Monikulttuurisuuden hyväksyminen johtaa helposti kulttuurien keskeiseen välinpitämättömyyteen ja kyyniseen relativismiin. On paljon helpompi välinpitämättömästi hyväksyä esimerkiksi muslimityttöjen sukupuolielinten silpominen kuin nostaa äänensä sitä vastaan ja tulla leimatuksi (kulttuuri)rasistiksi.

Eurooppalaiseksi normiksi on tulossa ajatus, että eristäytyneet ryhmät voivat ghetoissaan tehdä mitä mielivät, kunhan eivät häiritse ongelmillaan ”sivistynyttä” enemmistöä esimerkiksi pommittamalla muita ihmisiä riekaleiksi. Ja jos näin tekevät, heidät täytyy sivistää pois omasta kulttuuristaan ja käännyttää mammonaa palveleviksi kuluttajaorjiksi, joilla ei ole henkisyyden häivääkään.

Mikhail Epstein ehdottaa ylitsepursuavan idealistisesti monikulttuurisuuden tilalle transkulttuurisuutta (transculturalism), jossa kaikki hyväksyvät toistensa erilaisuuden, mutta pyrkivät muuttamaan omaa kulttuuri-identiteettiään muilta saamillaan vaikutteilla. Voi olla, että näin on pakko lopulta käydäkin ja aikaa myöden voidaan puhua oikeista maailmankansalaisista, joille joku nykyistä YK:ta muistuttava yhden lipun alla purjehtiva maailmanhallitus olisi välttämättömän kehityksen päätepiste.

Hyvät maailmankansalaiset tietysti pakottaisivat suuressa hyvyydessään kaikki muutkin tavoittelemaan juuri sitä samaa yhteistä hyvää: Maailmankansalaisen oman ”koivun ja tähden” alla sijaitsevaa pientä, suloista ja kaikenväristä maailmantupaa.