Kuitenkin, kuitenkin. Raamattu sanoo jopa näin (käytän vielä vanhanaikaista Raamattua):
Habakuk 2:2: Ja Herra vastasi minulle ja sanoi: ”Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea".
Jesaja 30:8: Mene siis nyt ja kirjoita se tauluun heidän läsnäollessaan ja piirrä se kirjaan, että se säilyisi tuleviin aikoihin, ainiaan, iankaikkisesti.
Margaret Atwood kirjoittaa kirjassaan Curious Pursuits (2006, Virago) sivulla 144 näin (oma suomennokseni):
Miksi minä kirjoitan?
Vihaan kirjoittaa omasta kirjoittamisestani, koska minulla ei ole siitä mitään sanottavaa. Minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, koska en voi muistaa mitä päässäni liikkuu, kun teen sitä. Kirjoitusaika on kuin aivostani siivutettuja, pieniä palasia. Se ei ole aikaa, jota olisin itse elänyt… Kirjoittamisestaan kirjoittaminen vaatii itsetietoisuutta, itse kirjoittaminen vaatii siitä luopumista.
Viime viikon New Scientist –lehdessä oli artikkeli juuri tästä. Siinä tutkittiin meidän todellisuuden tajua ja sen suhdetta kertomiimme tarinoihin. (New Scientist, 7.10.2006, Everyday fairytales). New Scientist aloittaa juttunsa n'[in>
Once upon a time, if you believed your own fantastical stories it was a sure sign you were away with the fairies, but turns out we all like to create happy-ever-afters...
Kauan sitten, jos uskoit omia satujasi, sitä pidettiin merkkinä "poissaolostasi" tonttujen kanssa, mutta onkin niin, että me kaikki haluamme luoda satuja onnellisella lopulla...
Artikkelin mukaan meillä ihmisillä on taipumusta kertoa satuja kaiken aikaa. Eikä vain kaiken aikaa vaan ihan aina ja joka asiassa. Koko totuuden käsite on laitettava uusiksi.
Tämä johtuu siitä, että tietoisuutemme on rakennettu fabuloimaan (englanniksi confabulate). Ja tämä johtuu todellisuuden ja mielen välisestä tietojen suodatuksesta.
Apparently, aistien välityksellä vastaanotetaan johonkin päin hermojärjestelmää 11 miljoonaa tiedonjyvästä joka sekunti ja ne nielaistaan johonkin tiedostamattomaan osaan ajattelutoimintoja. Näistä miljoonista tiedonsiruista vain noin 40 siirtyy tietoiselle tasolle, jossa voimme niitä ihailla, kuulostaa, mässyttää, haistella ja maistella. Loput 10,999,960 tietoa sensuroidaan emmekä edes tiedä, että ne on sensuroitu.
Mielemme näyttää toimivan vähän kuin mikä tahansa valtio kansalaistensa suhteen. Jossakin on joku virkamies tai poliitikko, joka päättää, että jotkut tiedot on salattava, arkistoitava ja koodattava, eikä niistä sen koommin kuulla enää mitään paitsi ehkä sattumalta.
Ihmisyhteisössä tämä johtaa monenmoisten mielenkiintoisten konspiraatioteorioiden syntymiseen, joista parhaimmat palkitaan siirtämällä ne urbaaneiden legendojen kaanoniin.
Ja oma päämme toimii samaan tapaan.
Tiedonnälässämme alamme fabuloida. Jostakin käkkärämännystä tulee seita, peloista tehdään menninkäisiä ja toiveista jumalia. Ja kaikki puetaan symbolisiin kaapuihin. Tiedeyhteisö kutsuu kaapuja matemaattisiksi malleiksi tai kosmologisiksi konstantteiksi. Me tavalliset ihmiset kutsumme niitä tarinoiksi, runoiksi, faabeleiksi, vitseiksi, saarnoiksi ja joskus jopa silkaksi valheeksi. Jopa poliittisiksi tai kirkollisiksi lupauksiksi.
Ja siitä syntyy se soppa, jota kutsumme kai kulttuuriksi.
Jotkut pitävät tarinoitaan niin mainioina, että niille pitää saada suurempaakin kuulija/lukija/katsojakuntaa. Ja niin syntyvät taiteilijat: kirjailijat, runoilijat, maalarit, filosofit ja muut ammatikseen valehtelijat alinta kesätoimittajanplanttua myöten. Jollakin salaperäisellä ja arvatenkin sattumanvaraisella mekanismilla alitajuntaan varastoituja tietoja synnytetään tietoiselle tasolle kuin alkuhiukkasia avaruuden tyhjyydestä.
Mitä merkillisempiä ja salaperäisempiä yhdistelmiä näistä ja tiedetyistä asioista syntyy sitä suuremmaksi katsotaan taiteilija, joka käyttää niitä taiteessaan hyväksi.
Nähtävästi Atwood oli oikeassa arvellessaan menettävänsä hallinnan kirjoittamansa tekstin syntyvaiheessa. Kirjailijan ammatti näyttääkin siis olevan vain herkempi, viihdyttävämpi ja taitavampi muoto arkipäiväisestä fabuloinnista. Ja kirjailijan kohdalla fabulointia ei sovi kutsua valehteluksi vaan taiteeksi - fiktioksi tai runoksi.
2 kommenttia:
Jotenkin kutkuttavaa on ollut kommentointi tästä Jalosen kirjoituksesta, koska se on identifioitu akateemiseksi väitöskirjaksi - ja tästä lähtee se hauskuus: samalla ojanpenkalla tietysti ovat ne joiden mielestä se on ollut huono, siis huono väitöskirjateksti, ja toisaalta nekin, kuten ansiokas Ripsamme tässä, joiden mielestä se on ollut hyvä "epäortodoksisuuksineen" - siis riippuu laskuojan suunnasta, akateemisuudesta, väitöskirjainstituutiosta nämä tulkinnat.
Uskoisin Jalosen hymyilevän, sen verran kun imago sallii. Ensi promootiossa ei ilmekään värähdä, ja pönttöhattu on keskellä päätä.
Ei vaan voi sille mitään että ajattelee että tarinoiden ulkopuolella on "todellisuus". Jos nyt astronomit ilmoittaisivat että vuoden päästä maahan iskee tuhoisa meteoriitti niin lopettaisin opintolainan lyhennyksien maksut siihen paikkaan... Kieli on hyvin kattava, mutta kielettömät vauvat reagoivat ympäristöönsä ikäänkuin se olisi suhteellisen neutraalisti aisteilla havaittavissa. Sitä en tahdo kieltää, etteikö kielemme muokkaisi havaintojamme, ja raskaasti kanssa, mutta ei silti tuntu kattavalta jättää johtopäätökset tähän.
Lähetä kommentti